Tuomas Tammisto ja Heikki Wilenius (toim.) Valtion antropologiaa. Tutkimuksia ihmisten hallitsemisesta ja vastarinnasta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura 2021. (360 s.)

On monta hyvää syytä lukea tämä kirja – niin antropologien kuin meidän muidenkin. Otetaan esimerkiksi vaikka äskettäiset uutisotsikot levottomuuksista Salomonsaarilla. On suorastaan ylellisyyttä voida tästä kirjasta lukea syväluotaava suomenkielinen katsaus saarten lähihistoriaan ja nykytilanteeseen.

Kirja on myös laajemmin ajatellen ajankohtainen ja tärkeä. Siihen kannattaa tarttua, kun keskustellaan demokratian tilasta ja uudistamisen mahdollisuuksista, tai kun tarkastellaan luonnonvaroja ja niiden omistusta, kolonialismia ja postkolonialismia, tai uskonnon ja valtarakenteiden suhdetta.

Valtion antropologia

Mitä ”valtion antropologia” siis on? Yksi kirjan keskeinen teema on, että valtio koskettaa ihmisiä. On tärkeää tarkastella sitä, miten ihmiset kokevat ja tekevät valtion, kuten Anu Lounela kirjan päätösluvussa toteaa. Valtion voi myös nähdä prosessien summana ja tulevaisuudessa näissä prosesseissa ja verkostoissa on entistä enemmän toimijoita. Miten valtioon suhtaudutaan, on aivan olennainen kysymys suurissa yhteiskunnallisissa muutosprosesseissa.

Tuomas Tammiston ja Heikki Wileniuksen toimittama teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.

Samalla kirjassa tarkastellaan antropologian ja valtion suhteen muuttumista. Jos antropologiassa aiemmin tarkasteltiin jotain muuta kuin valtiota, esimerkiksi erilaisia ryhmiä tai valtiottomia alueita, nyt on oikea aika katsoa nimenomaan valtiota: sitä, miten se ilmenee, ja mikä se on. Valtio on todellinen toimija, mutta samalla se on ilmiö, joka saa eri muotoja ajassa ja paikassa. Kirjan 11 lukua vievätkin lukijan mitä moninaisimpiin aikoihin ja paikkoihin, joissa valtio tavalla tai toisella ilmenee.

Teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.

Elina I. Hartikainen kirjoittaa väestönlaskentakampanjasta aktivistivaltion rakentajana Brasiliassa 2010. Hän tutkii aktivistien kasvavaa vaikutusta valtion rakenteissa ja sen myötä agendojen yhteensovittelua. Samalla hän tarkastelee väestönlaskentaa hallinnan, resurssijaon ja vaikuttamisen välineenä. Kampanjan tarkoitus oli saada ihmiset valitsemaan väestönlaskennassa vaihtoehto ’afrobrasilialaisten uskontojen harjoittaja’, jotta heidän määränsä tulisi selvemmin esille. Kampanjan tulos oli kuitenkin olematon.

Vaikutti siltä, etteivät vastaajat halunneet identifioitua yhteen uskontoon, jos se tuntui kaventavan mahdollisuuksia identifioitua useampaan. Väestönlaskennassa kysyttiin myös esimerkiksi talouden kokoonpanosta ja rodusta. Vastaajat saattoivat joutua laskelmoimaan, mitä vastaisivat, koska vastaus saattoi vaikuttaa vaikkapa opiskelupaikan saamiseen.

Omassa luvussaan Henni Alava kysyy, miltä valtio tuntuu ja näyttää Pohjois-Ugandassa. Hän tarkkailee uskonnollisia areenoja valtion esiintymislavana ja on läsnä kirkollisessa tilaisuudessa, johon maan presidentti osallistuu. Yhtäältä tilaisuus tuo esiin valtion neopatrimoniaalisuuden, eli tietynlaisen holhoavan roolin, ja kirkkojen kietoutumisen siihen. Toisaalta kuullaan myös puhetta siitä, millaista valtiota toivottaisiin, unelmien Ugandasta.

Valtio, luonnonvarat ja alkuperäiskansat

Tuomas Tammisto on kirjan luvussaan puolestaan öljypalmuplantaasilla Pomiossa Papua-Uudessa Guineassa ja tarkastelee valtionmuodostusta luonnonvararajaseudulla. Luonnonvarat ovat tie valtion ja markkinoiden piiriin. Toisaalta ne tuovat kaivattuja palveluja ja infrastruktuuria asukkaille, toisaalta infrastruktuuri on myös valtiovallan väline.

Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä. Se on usein alue, jolla tapahtuu nopeita muutoksia: se on esimerkiksi kasvavan muuttoliikkeen tai kilpailevien toimijoiden kiinnostuksen kohteena. Tyypillistä on epävarmuus siitä, kuka määrittelee resurssit ja kuka saa ne haltuunsa.

Jenni Mölkänen tutkii ylikansallisia projekteja Koillis-Madagaskarilla ja kuinka suhteita maahan ja valtioon pyritään järjestelemään uudelleen. Valtio on Madagaskarilla läsnä lähinnä vaniljakaupan ja ympäristönsuojeluhankkeiden kautta. Sen suvereenisuutta on kyseenalaistettu, koska se on riippuvainen kehitysrahoituksesta. Vaikka sen läsnäolo on vähäinen, se on ihmisille pysyvämpi kuin ylikansalliset hankkeet. Sen kanssa on hyvä pysyä väleissä.

Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä.

Panu Itkonen kirjoittaa kolttasaamelaisista ja Suomen valtion teollisuushankkeista: kaivostoiminnasta, porotaloudesta ja Jäämeren radasta. Hän ottaa esiin muun muassa sen, kuinka valtio näissä hankkeissa on myös kansainvälisten voimien vaikutuspiirissä, ja kuinka tietynlaiset ajattelutavat, esimerkiksi taloudellisen kannattavuuden ensisijaisuus suhteessa kestävyyteen, leviävät.

Eija Ranta kirjoittaa siitä, mitä alkuperäiskansoilta voi oppia ekososiaalisen yhteiselon politiikasta. Ekososiaalinen yhteiselo tarkoittaa sitä, että yhteisöllisyys ja elävä ympäristö nähdään osana hyvänä elämää. Se oli osa bolivialaisten alkuperäiskansa-aktivistien pyrkimyksiä dekolonisaation ja valtion uudelleen määrittelyssä 2000-luvun puolivälissä. Aktivistit olivat nyt uudessa roolissa ministereinä ja kansanedustajina – aimara-kansan edustaja Evo Morales valittiin Bolivian presidentiksi 2005 – ja samalla uudenlaisena tutkimuskohteena antropologeille.  Alkuperäiskansojen tavoitteiden tuominen valtion käytännöiksi oli kuitenkin mutkikasta.

Muuttuvat valtiot

Kirjassa Heidi Härkönen kirjoittaa rikollisuuden pelosta ja muuttuvasta valtiosta Kuubassa. Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen. Härkönen tarkastelee havannalaisten juoruja ja puhetta rikollisuudesta ja sitä, millainen käsitys valtiovallasta niiden kautta muodostuu.

Liina Mustonen vie lukijan Egyptin entisen presidentin Muhammad Mursin (2012-2013) ajan Kairoon Four Seasons -hotellille kuuntelemaan liikemies Sir Richard Bransonia – ja kohta myös Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter tulee paikalle. Tutkimuksen aiheena on vallankumouksen haasteet Egyptin bisneseliitille. Kohteena ovat etuoikeutetut ja heidän pelkonsa uutta uskonnollista hallintoa kohtaan.

Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen.

Matti Eräsaari kirjoittaa varainkeruusta Fidžillä. Se on tapa rahoittaa paikallisyhteisöjen projekteja, tavallaan palveluita, joihin valtion resurssit eivät riitä. Yhteisö toimii siellä poissaolevan valtion sijaan ja saa paikalle vaikkapa juoksevan veden tai kirkkoon penkit.

Jari Kupiaisen aiheena on vaikea valtio ja kollektiivisten hallintajärjestelmien legitimiteettiongelmat Salomonsaarilla, missä koko kolonialistisen historian aika on ollut yhtä legitimiteettikriisiä. ”Monelle salomonsaarelaiselle on ylipäätään epäselvää, mitä valtiolla tarkoitetaan, koska valtion vaikutukset eivät juuri näy heidän arjessaan eivätkä ole näkyneet kolonialistisen historian aikana aiemminkaan”, hän kirjoittaa.

Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut. Perinteiset valtarakenteet ovat edelleen keskeisiä ja maan omistavat päälliköt. Painetta tulee sisältä ja ulkoa: liittovaltiohankkeet, sisäiset epäluulot, itsenäisyysliikkeet maan lähialueilla – eikä vähiten se, että Kiina on parin viime vuoden aikana yrittänyt vuokrata kokonaisia saaria.

Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut.

Timo Kallinen kirjoittaa anarkistisesta antropologiasta ja erilaisten demokratiamallien lainaamisen ja luomisen mahdollisuuksista. Hän katsoo, että ”länsimainen demokratia” on itserakas harhakuva. Äänestystä korostava malli on oikeastaan demokratiaa, jossa vähemmistö pakotetaan noudattamaan enemmistön päätöstä.

Muitakin malleja kuitenkin on, kuten esimerkiksi konsensusmalli, jossa päätöstä työstetään, kunnes kaikki hyväksyvät sen. Sellaisia käytetään yhteisöissä, joista puuttuu väkivaltakoneisto, ja joissa kenelläkään ei ole käskyvaltaa muihin. Tässä onkin syy tutkia yhteisöjä, joissa näin on ollut tuhansia vuosia. Kallisen esimerkki on Ghana, jota on jo varhaisessa etnografiassa kuvattu kansanvaltana.

Kirja laajentaa näkökulmia

Minulle kansainvälisen politiikan tutkijana erityisen antoisaa on lukea siitä, miten erilaiset valtionkaltaiset rakenteet näyttäytyvät kansainvälisissä suhteissa, ja mitä ulkopuoliset toimijat niissä näkevät. Kallinen kuvaa, kuinka Maailmanpankki on löytänyt ghanalaisen päällikkyyden ja näkee sen osana vapaata kansalaisyhteiskuntaa, ikään kuin vaihtoehtona valtiolle – uusliberalistisesti ajatellenhan valtio voisi jäädä hieman taustalle. Maailmanpankki onkin ollut halukas neuvottelemaan kehityshankkeiden rahoituksesta suoraan yhden tällaisen perinteisen päällikön, Asanten kuninkaan, kanssa. Kuningas on sille hyvä kumppani siksikin, että hän on sitoutunut valtaan koko eliniäkseen, eikä Maailmanpankille siis tule ongelmia vaihtuvien hallitusten kanssa.

Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan.

Kirjan esimerkit ovat mielenkiintoisia myös pohdittaessa käsityksiä valtion tehtävistä ja miten ne muuttuvat ajassa, samoin kuin erilaisia valtioiden jälleenrakennushankkeita tai kansainvälisen yhteisön suhtautumista hajoaviin tai hauraisiin valtioihin ongelmana, jopa turvallisuusuhkana. Kirjan innoittamana voi myös ajatella valtioiden järjestelmää, sitä, miten valtiot luovat toinen toisensa ja pitävät toisiaan yllä, entistä laajemmassa ja moninaisemmassa kontekstissa.

Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan. Oma vähäinen kokemukseni konsensuspäätöksenteosta Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa oli hyvin mielenkiintoinen – nyt kirjan luettuani näen sen hyvät puolet entistä selvemmin.

Kaikkiaan kirja on selkeä ja helposti lähestyttävä kokonaisuus. Se vie lukijan mitä erilaisimpiin paikkoihin kuuntelemaan ja tarkkailemaan, myös keskustelemaan. Jotkut vierailut jäävät hieman pinnallisiksi, ja usein olisi kartasta ollut suuri ilo. Mutta on hienoa huomata, miten helpon tuntuisesti kirja luo siltoja paitsi maailmojen, myös oppiaineiden ja tieteenalojen välille.

Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelmassa ja ENGAGE-tutkimusohjelmassa.

Julkaisu Arvio: Antropologia avaa uusia näkymiä valtioon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perinteinen puurakentaminen on Suomessa henkitoreissaan. Hirsiveistäjiä edustava Hirsitaito-yhdistys on jo pitkään pyrkinyt herättämään keskustelua siitä, että metsien maasta on lähes mahdotonta saada nykymääräysten mukaisten asuinrakennusten toteuttamiseen soveltuvaa latvaläpimitaltaan yli 40-senttistä puuta.

Myös vanhojen puurakennusten, kuten puukirkkojen, peruskorjauksiin on hyvin vaikea löytää alkuperäistä vastaavaa puutavaraa. Monet alan yritykset ovat joutuneet lopettamaan toimintansa puun saatavuusongelmien takia.

Vielä 1990-luvulla metsälaki ja metsänhoitosuositukset edellyttivät tasaista ikäluokkajakaumaa ja päätehakattavalta mäntymetsältä keskimäärin yli sadan vuoden ikää.

Kun vielä 1990-luvulla metsälaki ja metsänhoitosuositukset edellyttivät tasaista ikäluokkajakaumaa ja päätehakattavalta mäntymetsältä keskimäärin yli sadan vuoden ikää, nykyinen metsälaki sallii päätehakkuun minkä ikäisessä metsässä tahansa. Talousmetsän keskimääräinen kiertoaika onkin lyhentynyt ja metsät nuorentuneet reippaasti. Muutos näkyy selvästi kaikkialla Suomen luonnossa.

Suomalaiset ja kansainväliset tutkijaryhmät ovat jo vuosien ajan pyrkineet nostamaan esiin suomalaisen metsäpolitiikan riskejä, mutta tutkimusraportit ja julkilausumat ovat kaikuneet kuuroille korville. Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan kanta metsäbiomassojen kestävyystarkasteluun seurasi kuitenkin tutkimuksen valtavirran näkemystä.

Myös tutkimusyhteisön viesteissä on ristiriitoja. Luonnonvarakeskuksen (LUKE) johto on antanut julkisuudessa ymmärtää, että heillä tehty tutkimus tukee puun käytön lisäämistä. LUKEn syyskuun alussa järjestämässä puun käytön ilmastovaikutuksiin keskittyneessä seminaarissa ei kuitenkaan tullut esille tutkimustietoa, joka puoltaisi hakkuiden lisäämistä.

Ei tukea hakkuiden lisäämiselle

Tilaisuudessa esitellyissä malleissa ja laskelmissa jo nykyisen hakkuutason ylläpitämisen todettiin estävän metsien ikäluokkarakenteen tasapainottumisen ja heikentävän metsien hiilinielua ainakin seuraavien 20–30 vuoden ajan. Biotalousstrategian mukaiset lisähakkuut kiihdyttäisivät entisestään negatiivista kehitystä.

Jo nykyisen hakkuutason ylläpitämisen todettiin estävän metsien ikäluokkarakenteen tasapainottumisen ja heikentävän metsien hiilinielua.

Seminaarissa LUKEn pääviestinä voidaan pitää professori Jari Hynysen näkemystä, että lisääntyvien hakkuiden puustopääomaa pienentävä vaikutus tulee kompensoida puun kasvua nopeuttavilla laajoilla toimenpiteillä, kuten lannoituksella ja metsämaan muokkauksella, ja nopeakasvuisemmiksi jalostetuilla puulajikkeilla. Puutuoteteollisuus onkin jo siirtänyt painopisteensä nopeasti kasvavan pikkutukin käyttöön erilaisissa liimapuutuotteissa.

Esitetyt keinot metsien kasvun lisäämiseksi sisältävät lukuisia epävarmuustekijöitä. Lisäksi metsänhoidon intensiteetin nosto ja voimakkaasti jalostettujen lajikkeiden käyttö vaarantavat ajatuksen suomalaisen metsänhoidon luonnonmukaisuudesta ja vievät kohti plantaasimaista puuntuotantoa.

Teollisuus ei tunnista metsien arvoa

Pariisin sopimus ja Euroopan unionin ilmastotavoitteet edellyttävät sekä päästöjen nopeaa vähentämistä että hiilinielujen ja -varastojen maksimoimista. Nostamalla hakkuutasoa ja tehostamalla puuntuotantoa kuitenkin todennäköisesti lisätään hiilipäästöjä samalla, kun heikennetään hiilen sidontaa ja monimuotoisuutta.

Sen sijaan metsien kiertoaikojen pidentäminen keskimäärin sadan vuoden tasolle tuottaisi kokonaisvaltaisen ratkaisun monimutkaiseen ongelmavyyhtiin. Kiertoajat ovat keskeisin tekijä ilmaston, biodiversiteetin ja monipuolisen biotalouden raaka-ainetarpeiden kannalta. Metsien järeytyminen kasvattaa lähivuosikymmeninä oleellisesti metsien hiilinielua ja etenkin niiden biomassaan ja maaperään kertyvää hiilivarastoa.

Metsien kiertoaikojen pidentäminen keskimäärin sadan vuoden tasolle tuottaisi kokonaisvaltaisen ratkaisun monimutkaiseen ongelmavyyhtiin.

Järeän tukkipuun kasvattaminen tuottaa myös metsänomistajalle parhaat tulot. Metsätuotteiden jalostusasteen nosto, pitkäkestoisten puutuotteiden valmistus ja laadukkaan puurakentamisen suosiminen voivat parantaa metsäalan työllisyyttä. Metsäenergian käytön painopiste kannattaisi siirtää muiden vähäpäästöisempien uusiutuvien energioiden tuotannon vaihtelujen tasaamiseen.

Metsien kyky niellä ja varastoida hiiltä sekä ylläpitää monimuotoisuutta ovat nousemassa lähitulevaisuudessa erittäin merkittäväksi lisäarvotekijäksi. Ilmastotavoitteiden keinovalikoiman laajenemisen uskotaan lähivuosina synnyttävän ansaintalogiikan myös näille palveluille.

Metsäteollisuuden edunvalvojat ovat viime kuukausina toitottaneet, että muut EU-maat eivät ymmärrä metsien käytön perusasioita, koska niillä ei ole omia metsävaroja tai metsäteollisuutta. Tämän kauemmas faktoista on vaikea edetä. Suomen linjaa vastustaa erityisesti Saksa, jolla on Suomea suuremmat metsävarat ja metsäsektorin liikevaihto.

Lobbaus metsäluonnon alennusmyynnin jatkamiseksi voi antaa vain hiukan lisäaikaa.

Kun juhlitaan metsäteollisuuden etua myötäilevää Euroopan parlamentin päätöstä, on hyvä muistaa, että päätöksen myötä päästövähennyspaine siirtyy muille teollisuuden ja yhteiskunnan sektoreille. Erävoitoksikin nimetty ratkaisu ei poista riskiä hakkuutason nostoon pohjaavilta biotalousinvestoinneilta.

Monien tutkijoiden ja metsänomistajien mielestä keskeisenä esteenä tulevaisuuden ennakoinnille on halpojen raaka-aineiden varaan rakentuneen sellu- ja paperiteollisuuden ja puuenergian tuottajien uudistumiskyvyttömyys. Lobbaus metsäluonnon alennusmyynnin jatkamiseksi voi antaa vain hiukan lisäaikaa. Ilmasto- ja biodiversiteettisopimusten täytäntöönpano vaatii joka tapauksessa, että päästöjä ja resurssienkulutusta vähennetään ja raaka-aineiden käytön todelliset ympäristövaikutukset huomioidaan täysimääräisesti.

Julkaisu Suomi lobbasi metsänsä alelaariin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keväällä 2016 toimittaja kysyi Ylen Verkkovieras-ohjelmassa (noin 18 minuutin kohdalla) silloiselta elinkeinoministeri Olli Rehniltä (kesk.), tarvitseeko Suomi ”plan B:n” sen varalta, että EU:n näkemys metsien käytön kestävyydestä muuttuu Suomelle epäedulliseen suuntaan. Rehn vastasi, että varasuunnitelmaa ei tarvita, koska Suomi lähtee liikkeelle siitä, että ”plan A”, eli Suomen etua palvelevan päästölaskentatavan lobbaaminen, toimii.

Rehn totesi lähetyksessä myös, että Suomi pyrkii EU-politiikan lisäksi vaikuttamaan aktiivisesti toimittajiin ja ajatushautomoihin hallitakseen aiheesta käytävää keskustelua.

Mielikuva yksimielisestä Suomen kannasta tai edusta on harhaanjohtava, sillä suunnitelma A:ta ovat puoltaneet pääasiassa vain metsäsektorin edunvalvontajärjestöt sekä tietyt poliitikot ja ministeriöt. Metsien käytön ilmastovaikutuksiin perehtyneiden tutkijoiden enemmistö ei ole yhtynyt ”Suomen linjaan”, vaan on pyrkinyt nostamaan esiin sen sisältämiä riskejä ympäristölle ja taloudelle.

Suunnitelma A:ta ovat puoltaneet pääasiassa vain metsäsektorin edunvalvontajärjestöt sekä tietyt poliitikot ja ministeriöt.

Tiistaina 12.7. saatiin tieto, että Euroopan parlamentin ympäristövaliokunta ei asetu tukemaan puun käytön lisäämistä.

Toukokuussa 2017 julkaistiin kansainvälinen tutkijoiden julkilausuma, jonka mukaan suunnitelma A:n mukaiset laskentasäännöt, jotka eivät huomioi riittävästi metsien käytön ilmastovaikutuksia, kannustavat lukuisia maita lisäämään puun epäkestävää käyttöä. Näin ne vaarantavat Pariisin sopimuksen tavoitteet. Allekirjoittajien joukossa oli maailman johtavia ilmastotutkijoita ja kansainvälisen ilmastopaneelin arviointiryhmän jäseniä.

Raportit ja julkilausumat vahvistivat, että hakkuiden lisääminen ei tuota ilmastohyötyjä muutoksen torjumisen kannalta oleellisella aikajänteellä.

Aiemmin keväällä Suomen ilmastopaneelin ja Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön EASACin laajapohjaiset raportit sekä 68 suomalaisen tutkijan allekirjoittama julkilausuma metsien käytön vaikutuksista kaikki vahvistivat, että hakkuiden lisääminen ei tuota ilmastohyötyjä muutoksen torjumisen kannalta oleellisella aikajänteellä. Lisääntyvät hakkuut heikentäisivät myös entisestään luonnon monimuotoisuutta.

Epätervettä tiedepolitiikkaa

Tiedeyhteisön kritiikki ei koostu hajaäänistä, vaan sitä voidaan jo kutsua kansainväliseksi tieteelliseksi yhteisymmärrykseksi. EU:n linja seuraa aihepiirin tieteellisen tutkimuksen valtavirran johtopäätöksiä.

Tätä taustaa vasten on oireellista, että MTK on nimennyt 68 tutkijan julkilausuman ”poliittiseksi pamfletiksi” ja valiokunnan päätöksen ”kykenemättömäksi näkemään metsien käytön pitkäaikaiset ilmastohyödyt”. MTK:n metsävaltuuskunnan puheenjohtaja Mikko Tiirola nimitti tutkijoiden toimintaa ”epäisänmaalliseksi”.

Europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäen (kesk.) mukaan päätöksessä ”ei ole järjen hiventä”. Meppi Nils Torvalds (r.) toteaa samassa haastattelussa, että ”EU-parlamentin lähestymistavalla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.” Meppi Eija-Riitta Korhola (kok.) otsikoi blogikommenttinsa: ”Kikkailua suomalaisten kustannuksella”.

Yksittäisten politiikkojen näkemyksiä ovat myötäilleet useammatkin ministeriöt.  Ympäristö-, energia- ja asuntoministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) on kertonut työskentelevänsä uutterasti EU-parlamentin kannan muuttamiseksi.

Elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk.) on todennut Suomen pitävän kiinni metsien käytön lisäämisestä ja siihen kytkeytyvistä investoinneista siinäkin tapauksessa, että EU-parlamentti päättäisi hyväksyä ympäristövaliokunnan kannan. Lintilän mukaan Suomi tulee vaikka ostamaan päästöoikeuksia, jos metsien lisäkäyttö sitä vaatii.

Onko kyse Rehnin mainitsemasta mediavaikuttamisesta, jossa yhteistä ”Suomen kantaa” pyritään pönkittämään faktoista välittämättä?

Ovatko nimenomaan metsäsektoriin perehtyneet suomalaiset päättäjät ja järjestöt todellakin tietämättömiä aihepiirin tieteellisen tutkimuksen keskeisistä johtopäätöksistä? Vai onko kyse Rehnin mainitsemasta mediavaikuttamisesta, jossa yhteistä ”Suomen kantaa” pyritään pönkittämään faktoista välittämättä?

Viimeaikaisessa keskustelussa myös muutamat metsien käytön lisäämistä tukevat tutkijat ovat hyökänneet voimakkain sanankääntein erityisesti kevään julkilausuman allekirjoittajia vastaan. Hyökkäyksen tekee omituiseksi se, että useat näistä tutkijoista ovat kirjoittajina mukana esimerkiksi Suomen ilmastopaneelin raportin keskeisissä tieteellisissä viitteissä, jotka vahvistavat metsien käytön lisäämisen kielteiset ilmastovaikutukset.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) professori Hannu Ilvesniemi ja professori emeritus Erkki Tomppo totesivat, että mainittu 68 tutkijan julkilausuma ei edustaisi tutkimuksen valtavirran kantaa. Samalla on pakko huomata, että metsien käytön lisäämistä on julkisuudessa puolustanut yhteensä alle kymmenen tutkijaa – mukaan lukien Luken tutkimusylijohtaja Johanna Buchert ja asiantuntijapalveluiden johtaja Taneli Kolström, jotka eivät itse tee aihepiirin tutkimusta.

Metsien käytön lisäämistä on julkisuudessa puolustanut yhteensä alle kymmenen tutkijaa.

Useat tiedeyliopistojen professorit ja tutkijat ovat tapaamisissamme nostaneet esille huolensa Luken metsien käytön ilmastovaikutuksia koskevan tutkimuksen uskottavuudesta. Samoin VTT:n päätös hajottaa teemaan keskittynyt tutkijatiimi ja irtisanoa suuri osa tiimin tutkijoista on herättänyt ihmetystä.

Erityisen valitettavana on pidetty sitä, että sektoritutkimuslaitosten palveluksessa olevien todella pätevien tutkijoiden työhön ja tutkimustulosten esittelyyn kohdistuu yhä laajempaa poliittista painostusta.

Hyvin huolestuttavana on pidetty myös tutkimusraporttien tiivistelmien ja policy briefien muotoilua. Keskeiset tulokset on saatettu ilmaista niin, että päättäjä tai toimittaja voi tiivistelmän perusteella saada täysin vääristyneen kuvan tutkimustuloksista. Esimerkkeinä voidaan mainita Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarviot: Yhteenvetoraportti sekä Biotalouskenaarioiden mukaisten hakkuiden vaikutukset metsien monimuotoisuudelle tärkeisiin rakennepiirteisiin.

Toiveita ja tosiasioita

Metsien käytön kasvattamista ajavien tahojen ydinviestin voi kiteyttää siihen, että metsien hiilinielu on kasvanut ja tulee edelleen kasvamaan, koska hakkuut jäävät metsien vuosikasvua pienemmiksi. Myös metsien aktiivisen käytön ja hoidon väitetään vahvistavan hiilinielua.

Raporttien ja julkilausumien mukaan taas hiilinielun sijaan on tärkeämpää maksimoida metsän pitkäaikaista hiilivarastoa. Metsähiilinielu, josta hiili vapautuu intensiivisen hoidon ja käytön ansioista nopealla syklillä ilmakehään, ei hidasta riittävästi ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kohoamista. Järeytyvissä metsissä sekä pitkäikäisissä puutuotteissa hiili säilyy vuosikymmeniä tai vuosisatoja.

Sekaannusta on aiheuttanut eri tutkimusten ja strategioiden toisistaan poikkeavat aikajänteet.

Sekaannusta on aiheuttanut eri tutkimusten ja strategioiden toisistaan poikkeavat aikajänteet. Ilmastotavoitteet ja aikarajat ovat viime vuosina tiukentuneet oleellisesti. Suunnitelma A ja sen pohjana toimivat tutkimusraportit pohjaavatkin osin jo vanhentuneisiin näkemyksiin ilmastonmuutoksen etenemisestä ja sen torjuntatoimien mittakaavasta.

Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarvioraportin tiedotteessa todetaan, että esitetyillä linjauksilla Suomi voi saavuttaa vaaditut päästövähennykset. Raportin varsinaisesta sisällöstä käy kuitenkin ilmi, että puun energiakäytön kasvattamisen todelliset päästövaikutukset huomioiden Suomen ilmastopäästöt eivät vähene lainkaan vuoteen 2030 mennessä.

Alan tutkijoiden näkemyksen mukaan monimuotoisuuden kapenemista ei ole mahdollista pysäyttää tai edes hidastaa, mikäli hakkuita kasvatetaan suunnitellusti 60 miljoonan kuution tasolta 80 miljoonan kuution tasolle.

Tutkijoiden mukaan monimuotoisuuden kapenemista ei ole mahdollista pysäyttää tai edes hidastaa, mikäli hakkuita kasvatetaan suunnitellusti 60 miljoonan kuution tasolta 80 miljoonan kuution tasolle.

Mainitussa Luken raportissa tuodaan esiin, että monimuotoisuus on jatkuvasti kaventunut ja siten on olemassa tarve lisätoimenpiteille. Raportin tiedotteen epäselvien ja sisällön kanssa osin ristiriitaisten muotoilujen ansioista esimerkiksi kansanedustaja Katri Kulmuni (kesk.) saattoi käyttää raporttia tutkijoiden julkilausuman julkistustilaisuudessa perusteena sille, että hakkuita voidaan lisätä ilman riskiä monimuotoisuuden heikkenemisestä.

Avoimeksi jää, miten monimuotoisuutta turvataan, jos lisäsuojelu tai hakkuutason kohtuullistaminen eivät ole keinovalikoimassa.

Takaisin maan pinnalle

BIOS-tutkimusyksikön työskentely aiheen parissa pohjaa näkemykseemme siitä, että globaalin ympäristönmuutoksen vaikutuksia suomalaiselle yhteiskunnalle on syytä pyrkiä ennakoimaan. Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan vahvaan tieteelliseen näyttöön pohjaavan ratkaisun halveksuva kommentointi taas vie päinvastaiseen suuntaan. Haluttomuus sopeuttaa keskeisiä yhteiskunnallisia strategioitamme globaalin ympäristönmuutoksen reunaehtoihin voi vahingoittaa vakavasti maatamme.

Tiedeviestintää ja tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta on nähdäksemme syytä parantaa. Tästä syystä BIOS fasilitoi edellä mainitun 68 tutkijan julkilausuman työstämistä. Julkilausuman sisällöstä vastasivat allekirjoittaneet aihepiirin tutkijat.

Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan päätös ei sinällään suurestikaan vahingoita suomalaista yhteiskuntaa. Toisin kuin metsien käytön lisäämistä kannattavat kommentoijat usein väittävät, missään raporteissa tai linjauksissa ei ehdoteta luopumista metsien käytöstä, vaan ainoastaan metsätalouden kestävyyden parantamista ja sopeuttamista kiristyviin ilmastotavoitteisin.

Jos Euroopan parlamentin kanta säilyy, joudutaan erityisesti Suomen biotaloussuunnitelmaa ja energia- ja ilmastostrategiaa päivittämään.

Jos Euroopan parlamentin kanta säilyy, joudutaan erityisesti Suomen biotaloussuunnitelmaa ja energia- ja ilmastostrategiaa päivittämään. Syynä ei kuitenkaan ole EU:n halu rankaista Suomea, vaan pyrkimys ehkäistä globaali ympäristökatastrofi. Tämä on luonnollisesti myös Suomen edun mukaista, vaikka kaikki eivät sitä tunnu ymmärtävän.

Tutkimukset ja ympäristövaliokunnan linjaus suosittavat metsäteollisuuden painopisteen siirtämistä kestävien puutuotteiden ja esimerkiksi puurakentamisen suuntaan. Kestävä puun käyttö voi tuottaa nykyistä bulkkituotantoa suuremman lisäarvon ja jopa lisätä metsäsektorin työpaikkoja.

Suomen kestävyysongelma ei kuitenkaan rajoitu vain metsätalouteen. Tilastokeskuksen tietojen mukaan suomalaisten hiilipäästöt asukasta kohden kuuluvat Euroopan suurimpiin. Lisäksi Suomi saa EU-maista kutakuinkin vähiten taloudellista hyötyä irti käyttämistään luonnonvaroista.

Suomen kestävyysongelma ei kuitenkaan rajoitu vain metsätalouteen.

Suunnitelma B:tä pitäisikin tarkastella osana suomalaisen teollisuus-, elinkeino- ja yhteiskuntarakenteen kokonaisuutta.

Yli 70 prosenttia energiantarpeestamme tyydytetään pääosin Venäjältä tulevilla fossiilisilla polttoaineilla ja uraanilla. Tuontienergiariippuvuuden vähentämisestä vallitsee yhteiskunnassa laaja konsensus.

Jos puun käytön lisääminen ei ilmasto- ja biodiversiteettisyistä olekaan keinovalikoimassa, Suomella ei ole edellytyksiä toteuttaa halpaan energiaan ja intensiiviseen luonnonvarojen käyttöön pohjaavaa elinkeinostrategiaansa ja samalla pitää kiinni päästövähennys- ja omavaraisuustavoitteista.

Energia- ja ilmastostrategian sekä biotalousstrategian tiekarttana toimivan Low Carbon Finland -tutkimushankkeen metsäsektoria kuvaavissa tausta-aineistoissa todetaan, että metsien käytön vähentäminen ja hyödyntäminen esimerkiksi hiilinieluina uhkaisi heikentää taloudellista toimeliaisuutta ja yhteiskunnan innovatiivisuutta.

Tämä päättäjäportaassa yleinen näkemys herättää epäilyn siitä, onko suunnitelma A pohjimmiltaan suo, kuokka ja Jussi -tarina, jossa hyvää ja vaurasta Suomea voidaan ylläpitää ainoastaan intensiivisellä maanmuokkauksella sekä jatkuvasti kasvavalla energian ja resurssien käytöllä.

Keväällä 2016 Suomen biotalousstrategiaa esittelevässä seminaarissa Saksan maatalousministeriön edustajat ihmettelivät puheenvuorossaan sitä, että Suomi ja Saksa tuntuvat ymmärtäneen biotalouden kehittämisen keskeiset tavoitteet hyvin eri tavoin. Suomessa biotalous pohjaa materiaalin kulutuksen kasvuun, kun Saksassa päätavoitteena on materiaalinkulutuksen vähentäminen kiertotaloutta vahvistamalla.

Suomessakin on käynnissä lukuisia hankkeita kiertotalouden ja puun kaskadikäytön ja kierrätyksen lisäämiseksi. Maastamme löytyy vahvaa osaamista myös luonnonvarojen kestävästä käytöstä. Pohja suunnitelma B:hen siirtymiseksi on jo valettu. Hallituksen strategioissa materiaali- ja energiatehokkuuden lisääminen jää kuitenkin edelleen reunahuomautukseksi.

Pohja suunnitelma B:hen siirtymiseksi on jo valettu.

Suunnitelma B voisi tarkoittaa myös kulttuurista muutosta kohti ideaaleja, jotka tukeutuvat materiaalisen kulutuksen kasvun sijaan kestävyyteen sekä sosiaalisiin ja sivistyksellisiin arvoihin. Eri selvitysten mukaan suomalaiset ovat jo varsin tyytyväisiä nykyiseen elintasoonsa ja painottavat kulutuksen kasvun sijaan vakautta ja turvallisuutta. Suunnitelma B:ssä virallinen Suomi asettuisi tukemaan kansalaisia tässä pyrkimyksessä.

Sivistysmaa?

Metsäbiomassoista käytävä poliittinen paini ja ärhäkkä julkinen keskustelu valottavat hyvin ekologisen rakennemuutoksen ydinongelmia. Keskustelussa erottuvat leirit voidaan jakaa niihin, jotka painottavat taloudellisen kasvun edellytysten vaalimista nykyisen kaltaisesti kehittyvässä tulevaisuudessa, ja niihin, jotka pyrkivät turvaamaan luontojärjestelmän ja yhteiskunnan toimintakykyä globaalissa murroksessa.

Useissa julkisissa puheenvuoroissa on myös korostettu Suomen päästöjen vähäistä merkitystä globaalissa kehityksessä. Kansainvälisissä päästövähennysneuvotteluissa vaaditaan panostusta ja hyviä esimerkkejä erityisesti jo vaurastuneilta mailta. Jos Suomi yhtenä maailman vauraimmista, kehittyneimmistä ja koulutetuimmista kansakunnista ei pysty leikkaamaan päästöjään, meillä ei ole edellytyksiä toivoa tai vaatia jonkin muun maan toimivan meitä paremmin.

Taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys voidaan saavuttaa vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, että ekosysteemien toimintakyvyn romahtaminen kyetään välttämään.

Aiheesta käytävässä keskustelussa on syytä huomioida kestävyyden taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset ulottuvuudet. Samalla on syytä sisäistää, että taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys voidaan saavuttaa vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, että ekosysteemien toimintakyvyn romahtaminen kyetään välttämään. Päättäjiemme on ratkaistava, pohjaavatko he käsityksensä yhteiskunnan ekologisista reunaehdoista tieteeseen vai omiin tai viiteryhmiensä mielikuviin.

Antti Majava on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu On aika siirtyä suunnitelma B:hen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Näiden muutosten voidaan ennakoida vaikuttavan niin kansainvälisen järjestelmän kuin yhteiskuntienkin muotoutumiseen seuraavien vuosikymmenten aikana. Viides pitkäkestoisia muutoksia mukanaan tuova tekijä on uusien teknologioiden kehittyminen ja leviäminen käyttöön, mikä voi osaltaan helpottaa edellä mainituista muista muutoksista aiheutuviin haasteisiin vastaamista.

Aiemmissa käsittelyissäni (1) olen kartoittanut näiden muutosten yhteennivoutumiseen liittyviä kysymyksiä, jotka vaikuttavat tulevaisuuden muotoutumiseen noin puolen vuosisadan aikaperspektiivillä. Keskeisimmät kolme kysymystä ovat: missä vaiheessa ja kuinka vakavina luonnonvarojen hupeneminen ja ympäristön muutokset etenevät suhteessa maailman väkiluvun kasvun taittumiseen, missä määrin ja millä aikataululla teknologinen kehitys pystyy liudentamaan luonnonympäristön asettamia rajoitteita ja avaamaan uusia mahdollisuuksia sekä missä tahdissa ja kuinka todenmukaisina ihmiskunta tunnistaa ja tunnustaa muuttuvat realiteetit ja ryhtyy sopeuttamaan elintapaansa niitä vastaaviksi.

Kaikki toimijat eivät kuitenkaan ole samassa veneessä näiden kysymysten suhteen. Erilaisten muutosten vaikutukset kohdistuvat eri tavoin eri maantieteellisille alueille, ja eri toimijoiden lähtökohdat vastata erilaisiin haasteisiin tai hyödyntää erilaisia mahdollisuuksia ovat erilaiset.

Tässä artikkelissa tarkastelen, miltä tilanne näyttää Suomen kannalta suhteessa väestökehitykseen, luonnonympäristön muutokseen, ruoantuotantoon sekä luonnonvarojen ja kehittyvän teknologian hyödyntämismahdollisuuksiin. Tavoitteena on luoda ajantasainen yleiskuva perusasetelmasta sekä arvioida lisäksi sitä, mitkä ovat Suomen kannalta keskeisimpiä rakenteellisia haasteita.

Väestö

Maailman väestönkasvu on hidastumassa, ja sen voidaan ennakoida taittuvan ehkä jo kuluvan vuosisadan puolimaissa. Väestöennusteiden vaihteluväli on kuitenkin suuri. Lisäksi eri alueiden ja yhteisöjen välillä kehityksessä ennakoidaan olevan huomattavia eroja. Väestön määrä vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka suuria hyödyntämispaineita luonnonympäristöön jatkossa kohdistuu niin alueellisilla kuin maailmanlaajuisellakin tasolla.

Väestörakenteeltaan Suomi on varsin tyypillinen kehittynyt eurooppalainen teollisuusmaa. Tilastokeskus ennakoi maamme väestön kasvavan edelleen ja nousevan yli kuuteen miljoonaan kuluvan vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämä väestönkasvu johtuu ensi sijassa keskimääräisen eliniän noususta sillä yli 65-vuotiaiden osuuden ennustetaan nousevan lähes kymmenen prosenttiyksikköä nykyisestä. Vastaavasti nuorten, 0–14-vuotiaiden, ja ennen kaikkea työikäisten eli 15–64-vuotiaiden osuuden ennustetaan laskevan.

Suomi on ensimmäisten maiden joukossa kohtaamassa väestönkasvun taittumisen. Tähän liittyvästä ikäjakauman muuttumisesta johtuva huoltosuhteen heikkeneminen tulee olemaan haaste seuraavien vuosikymmenten aikana. Toisaalta väestönkasvun taittuminen on toivottavaa, koska se osaltaan helpottaa sopeutumista öljyn niukkenevaan saatavuuteen, ilmastonmuutokseen ja ruoantuotannon heikkeneviin näkymiin. Näiden haasteiden kasaantumisen ja niitä liudentavien teknologioiden leviämisen ajoituksesta riippuu se, missä vaiheessa yksittäisten yhteiskuntien on helpompi kohdata oman kasvunsa taittuminen. Väestökasvun taittumisen kohtaaminen kansainvälisesti vertaillen varhaisessa vaiheessa voi siten pidemmällä tähtäimellä osoittautua myös vahvuustekijäksi.

Luonnonympäristön muuttuminen

Ilmastonmuutos on saanut enemmän julkisuutta kuin muut luonnonympäristöön liittyvistä kehityskuluista. Sen arvioidaan lisäävän luonnononnettomuuksia ja heikentävän viljelyolosuhteita useilla alueilla. Toisaalta esimerkiksi arktisten merialueiden sulaminen lisää jonkin verran hyödynnettävissä olevien raaka-aineiden määriä ja lyhentää merkittävästi Itä-Aasian ja Pohjois-Atlantin välisiä laivareittejä. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on ollut jo useamman vuoden poliittisella agendalla, mutta saavutukset näyttäisivät toistaiseksi jääneen suhteellisen vähäisiksi.

Suomi sijaitsee alueella, jossa ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat haasteet jäävät tämän hetkisen tiedon valossa suhteellisesti ottaen vähäisiksi. Sopeutumista helpottaa se, että sään vuotuiset vaihteluvälit ovat jo ennestään suuria ja ettei täällä ole mitään sellaisia erityisympäristöjä, joihin ilmastonmuutoksen arvioidaan vaikuttavan dramaattisimmin. Ilmastonmuutoksen laajemmista vaikutuksista ainakin arktisten alueiden merkityksen nousu, ruoantuotannon ja maailmankaupan mahdolliset häiriöt sekä ilmastopakolaisten määrän ennakoitu kasvu tulevat kuitenkin vaikuttamaan myös maamme ja sen asukkaiden tulevaisuudennäkymiin.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat kenties selkeimmin havaittavissa arktisella alueella. Siellä ilmaston lämpenemisen ennakoidaan olevan keskimäärin suurempaa kuin napapiirin eteläpuolella. Pohjoisessa muutosten vaikutusten arvioidaan kuitenkin olevan valtaosin suotuisampia tai ainakin vähemmän haitallisia kuin muualla. Ilmaston lämpenemisen myötä kasvukaudet pidentyvät ja sademäärien arvioidaan kasvavan, joskin joillakin alueilla sateiden muuttuminen lumesta vedeksi aikaistanee maaperän kuivumista heikentäen siten viljelyolosuhteita. Lisäksi pohjoisten alueiden luonnonvarojen hyödyntäminen tullee mahdolliseksi aiempaa laajemmassa mittakaavassa samalla, kun Itä-Aasian ja Euroopan välille avautuu uusi meriyhteys, joka on vaihtoehtoisia reittejä huomattavasti lyhyempi.

Omin toimenpitein Suomen mahdollisuudet vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ovat varsin rajalliset. Erilaisten kielteisten vaikutusten liudentamiseen voidaan sen sijaan varautua. Lisäksi ilmastonmuutos tuo lähialueillemme myös mahdollisuuksia, joita voidaan pyrkiä hyödyntämään, vaikka maallamme ei olekaan suoraa yhteyttä pohjoisille merialueille tai uusina avautuville raaka-ainelähteille.

Ilmastonmuutoksen ohella muita merkittäviä luonnonympäristön muutostrendejä ovat esimerkiksi teollisuuskemikaalien leviäminen biosfääriin, maaperän eroosio ja köyhtyminen sekä sukupuuttojen lisääntyminen niin maalla kuin merelläkin. Näiden muiden luonnonympäristöön vaikuttavien muutosvirtausten suhteen meillä vaikuttaisi olevan monilta osin paremmat mahdollisuudet vaikuttaa niiden kohdistumiseen maamme alueelle. Muualla tapahtuvalla kehityksellä voi kuitenkin olla huomattavia seurauksia myös Suomen väestölle erityisesti sellaisten kehityskulkujen osalta, jotka vähentävät ruokatuotteiden tarjontaa maailmanlaajuisessa mittakaavassa.

Ruoantuotanto

Luonnonympäristössä tapahtuvien muutosten tahtia ja voimakkuutta on vaikea ennustaa täsmällisesti. Riski haasteiden nopeaan kasautumiseen on kuitenkin olemassa erityisesti mahdollisten tärkeillä viljelyseuduilla koettavien katovuosien myötä. Tätä riskiä lisää se, että elintarvikkeiden suhteen maailman tuotantokapasiteetin rajat näyttäisivät olevan pikkuhiljaa tulossa vastaan ainakin öljy- ja lannoitepohjaisen tehomaatalouden osalta. Ravinnonsaannin ajoittainen vaikeutuminen ja nälänhädät eivät kuitenkaan ole uusia haasteita, vaan niihin sopeutumisesta löytyy kosolti esimerkkejä suhteellisen tuoreestakin historiasta. Lisäksi paljon ruokaa jää syömättä, ja tämän hävikin pienentämisen pitäisi olla hyvinkin mahdollista.

Pohjoisesta sijainnista huolimatta Suomen omavaraisuus ruoan suhteen vaikuttaisi olleen varsin hyvällä mallilla 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskuksen julkaisemien vuosittaisten ravintotaseiden mukaan viljojen, perunan, lihan, kananmunien ja maitotuotteiden osalta tuotanto on vuonna 2009 pääpiirteissään kattanut kulutuksen, kun taas sokeria, öljykasveja, vihanneksia, hedelmiä ja kalaa on tuotu huomattava osa kulutuksesta. Seuraavinakin vuosina tilanne on pysynyt pitkälti samansuuntaisena, vaikka satovaihteluita onkin esiintynyt. (2)

Suomen ruokahuoltoon liittyy kuitenkin myös vähintäänkin kaksi merkittävää rakenteellista riskitekijää. Toisaalta nykyiset viljelytavat ovat riippuvaisia öljypohjaisesta konekannasta ja uusiutumattomiin raaka-aineisiin pohjautuvista lannoiteaineista ja toisaalta ilmastonmuutoksen myötä muuttuvat kasvuolosuhteet saattavat tuoda haasteita viljeltyjen kasvilajien satomäärien ylläpitämiselle. Öljyalan keskusliiton kokoamien tilastojen mukaan maatalouden osuus öljynkulutuksestamme on kuitenkin alle kymmenyksen, joten tarvittaessa muitakin säännöstelykohteita löytyy. Tältä osin haasteeksi näyttäisivätkin nousevan ensisijaisesti kohoavien energiahintojen vaikutukset maataloustuotannon kannattavuudelle nykyisen talousjärjestelmämme puitteissa.

Luonnonvarat

Raaka-aineiden niukentuva saatavuus on tulossa merkittävimmin esiin polttonesteiden kohdalla. Kansainvälisen energiajärjestön mukaan raakaöljyn tuotannossa ei tulla enää koskaan ylittämään vuonna 2006 saavutettua huipputasoa. Polttonesteiden kokonaistuotantoa on kuitenkin vielä toistaiseksi pystytty kasvattamaan hyödyntämällä hankalammin ja kalliimmin tuotettavia varantoja. Kysynnän ennakoidaan kuitenkin olevan selkeästi voimakkaammassa kasvussa kuin mihin tuotanto kykenee lyhyellä tähtäimellä vastaamaan.

Öljypohjaista teknologiaa on varsin helppo korvata muiden energialähteiden käytöllä esimerkiksi sähkön tuotannossa, mutta maailman liikennejärjestelmät ovat tällä hetkellä hyvin pitkälti riippuvaisia polttonesteiden saatavuudesta. Kansainvälisen energiajärjestön tietojen perusteella vuonna 2010 kuljetussektorin osuus öljyn kokonaiskäytöstä oli 61,5% ja öljytuotteiden osuus kaikesta kuljetuksiin käytetystä energiasta oli 92,7%.5 Tämä on suuri haaste erityisesti tavaroiden halpaan liikuteltavuuteen nojaavalle taloudelliselle globalisaatiolle.

Ympäristön ja elintarvikehuollon kannalta keskeisin haaste on välttää korvaamasta öljyä vieläkin haitallisemmilla energianlähteillä kuten esimerkiksi kivihiilellä tai ruoantuotannon kanssa kilpailevilla biopolttoaineilla, jotka näyttäisivät kuuluvan tällä hetkellä teknisesti ja taloudellisesti helpoimmin skaalattavissa olevien vaihtoehtojen joukkoon. Energian tarjonnan lisäämiseen tähtäävien ratkaisujen lisäksi öljyn tuotantohuipun mukanaan tuomia haasteita voidaan vähentää myös leikkaamalla kulutusta.

Suomen energiankulutus on 2000-luvun alkuun asti ollut nousumyötäistä. Uuden vuosituhannen alussa tämä pitkään jatkunut kasvutrendi vaihtui voimakkaaseen sahaamiseen. Tilastointitavasta riippuen fossiilisten polttoaineiden osuus Suomen energiankulutuksesta oli vuonna 2010 vajaat kaksi kolmannesta (BP) tai vajaa puolet öljyn vastatessa noin puolesta fossiilisista lähteistä saadusta energiasta. Vastaavasti uusiutuvien energialähteiden osuus oli joko vajaa viidennes tai runsas neljännes ydinvoiman vastatessa noin kuudesosasta energiankulutusta. (3)

Fossiilisten polttoaineiden suhteen Suomi on täysin riippuvainen tuonnista. (4) Muiden ei-tuottajamaiden tavoin olemme haavoittuvaisia fossiilisten polttoaineiden hinnannousulle ja mahdollisille toimitushäiriöille. Maamme on kuitenkin kansainvälisesti vertailtuna verrattain hyvissä asemissa ei-fossiilisten energiamuotojen hyödyntämisen suhteen. Uuden ydinvoimalan valmistuminen sekä julkisen liikenteen ja muun infrastruktuurin kohtuullisen hyvä kunto liudentavat niin ikään osaltaan fossiilisista polttoaineista vieroittautumiseen sisältyviä haasteita.

Myös muiden uusiutumattomien luonnonvarojen suhteen saatavuusnäkymät ovat niukkenemaan päin. Niidenkin käytön osalta Suomi on hyvin suurelta osin tuonnin varassa. Esimerkiksi metallirikasteiden osalta kotimainen tuotanto vastaa Geologian tutkimuskeskuksen mukaan vain 9% raaka-aineina käytetystä kokonaismäärästä. Metallimalmien louhintamäärät ovat kuitenkin olleet nousussa ja lisäksi mahdollisuudet uusien high-tech metallien löytymiseen Suomen kallioperästä vaikuttavat lupaavilta. Muista uusiutumattomista luonnonvaroista luonnonkivet muodostavat selkeän poikkeuksen tuontiriippuvuuden suhteen, sillä niiden osalta vienti on ollut huomattavasti tuontia suurempaa.

Teknologia

Teknologinen kehitys on edennyt näihin päiviin asti kiihtyvään tahtiin, ja se tarjoaa mahdollisuuksia vastata myös edellä käsiteltyihin tulevaisuuden haasteisiin. Näitä mahdollisuuksia pohdittaessa on kuitenkin huomioitava myös se, että suurten infrastruktuurihankkeiden kuten ydinvoimaloiden valmistuminen ja uusien teknologioiden leviäminen laajamittaiseen käyttöön ovat saattaneet kestää tuotantoteknisistä ja/tai taloudellisista syistä jopa kymmeniä vuosia myös aivan viime vuosiin asti jatkuneella halvan energian aikakaudellakin.

Korkea koulutustaso, vauraus ja hyvät ulkosuhteet lupaavat hyviä edellytyksiä saada jatkossakin käyttöön uutta teknologiaa. Tässä suhteessa Suomen tulevaisuudennäkymät eivät näyttäisi juurikaan poikkeavan muista vastaavan kokoisista rikkaista maista.

Johtopäätöksiä

Edellä käsitellyistä haasteista väestörakenteen muutos ja uusiutumattomien luonnonvarojen niukentuva saatavuus ovat sekä nousemassa ajankohtaisiksi että muita haasteita helpommin ennakoitavissa.

Huoltosuhteen heikkeneminen on nykyisen talousjärjestelmämme puitteissa mittava haaste. Ikäpyramidimme tasaantumisen suhteen ei kuitenkaan vielä voida sanoa osoittautuuko edelläkävijän asema sittenkin suhteellisesti ottaen vahvuudeksi, jos asioita tarkastellaan pidemmällä tähtäimellä.

Luonnonvaroista raakaöljyn niukkeneva saatavuus on jo noussut haasteeksi maailmantaloudelle. Myös Suomella sopeutuminen kalliimpaan öljyn hintaan on vielä kesken. Tämän haasteen suhteen olemme melko lailla samassa veneessä muiden ei-öljyntuottajamaiden kanssa.

Luonnonympäristön suhteen useat kehityskulut ovat nousemassa maailmanlaajuisella tasolla merkittäviksi ajankohtaisiksi haasteiksi. Niiden etenemisnopeuden ja vaikutusten ennakoiminen on kuitenkin vaikeampaa. Siten myös mahdollisuudet näiden haasteiden äkilliseen kärjistymiseen ovat suuremmat.

Ilmastonmuutoksen suhteen pohjoinen sijaintimme vaikuttaisi kuitenkin muodostuvan maallemme ainakin suhteelliseksi vahvuustekijäksi. Toisaalta kielteisten muutosten ennakoidaan olevan vähäisempiä näillä leveysasteilla, ja toisaalta niin sanotun arktisen buumin uskotaan avaavan uusia mahdollisuuksia myös maallemme.

Maailman väkimäärän toistaiseksi jatkuva kasvu, öljyn ja lannoitteiden raakaa-aineiden niukkeneva saatavuus sekä luonnonympäristön muutostrendit lisäävät kaikki osaltaan haasteita maailman ruokahuoltojärjestelmälle, joka jo nyt vaikuttaisi olevan kohtalaisten sopeutumishaasteiden edessä.

Pohjoisen sijaintimme huomioon ottaen kohtuullisen korkea omavaraisuusaste ruoantuotannossa on laskettava maallemme vahvuudeksi. Ruokahuoltovarmuuden turvaamisessa haasteita voivat aiheuttaa ilmastonmuutoksen lisäksi öljyn ja lannoitteiden kohoavat hinnat.

Teknologinen kehitys sisältää paljon mahdollisuuksia liudentaa edellä kuvailtujen haasteiden vaikutuksia, mutta se ottaa aikansa ja sen ennakoiminen on hankalaa. Uusien teknologisten innovaatioiden ja luonnonympäristön muutoksista juontuvien haasteiden kasautumisen ajoituksella tulee olemaan suuri vaikutus siihen, missä määrin ja kuinka jouhevasti teknologinen kehitys pystyy vastaamaan ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen niukentuvan saatavuuden aiheuttamiin muutospaineisiin. Teknologisen kehityksen suhteen Suomi on pitkälti samassa veneessä muiden rikkaiden talouksien kanssa.

Suomi ei siis kohtaa yksin maailmanlaajuisia tulevaisuuden toimintaympäristöä muokkaavia tekijöitä, vaan muuallakin tapahtuvalla sopeutumisella on merkitystä. Toisaalta se vaikuttaa maailmanlaajuisten muutospaineiden suuntaan ja voimakkuuteen, ja toisaalta voimme osaltamme hyödyntää muualtakin peräisin olevia kokemuksia ja innovaatioita. Lisäksi on syytä muistaa se, että erot lähtökohdissa vaikuttavat eri toimijoiden suhteelliseen asemaan.

Täten ne voivat lisätä kitkaa toimijoiden välisissä suhteissa mutta myös avata mahdollisuuksia yhteistyölle. Suomen kansainvälisen aseman muutosnäkymien kartoittamiseksi tulisikin analysoida vastaavalla myös muiden toimijoiden lähtökohtia kohdata näitä keskeisimpiä tulevaisuuden toimintaympäristöä muokkaavia tekijöitä. Tätä kautta olisi niin ikään mahdollista syventää pohdintoja keinoista sopeutua muuttuvaan maailmaan.

Tämä pohdinta ja valittavat toimenpiteet ovat keskeisin mahdollisuutemme vaikuttaa siihen, mihin suuntaan tulevaisuuden muutoslinjat tulevat aikanaan johtamaan. Varautumiskeinoja tulee kehittää jokaisen keskeisimmän erityiskysymyksen omista yksityiskohtaisemmista lähtökohdista käsin. Monista ristikkäis- ja kerrannaisvaikutuksista johtuen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomioida myös pidemmän tähtäimen kokonaiskuva tulevaisuuden kehitysnäkymien muotoutumisesta.

Viitteet

(1) ”Kansainvälisen vallan perusteiden megatrendejä.” Pekka Sivonen (toim.) Suomalaisia näkökulmia strategiantutkimukseen. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos, tulossa.

Megatrends in the foundations of international power.” Strategic yearbook. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos / Swedish National Defence College, forthcoming.

”Kriisiytyvä maailma?” Kosmopolis 40:4/2010: 7–29.

”Ilmastonmuutos ja tulevaisuuden sodankäynti.” Kylkirauta 1/2012: 12–15.

”Öljyn tuotantohuippu ja sodankäynnin tulevaisuus.” Maanpuolustus 95 1/2011: 28–32.

(2) Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Ravintotase 2009. Helsinki. Katsottu 4.2.2013. Vrt. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Ravintotase 2010. Helsinki. Katsottu 4.2.2013. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Ravintotase 2011, ennakkotiedot. Helsinki. Katsottu 4.2.2013.

(3) BP. BP Statistical Review of World Energy June 2012. London, s.41. Katsottu 4.2.2013. Vrt. Tilastokeskus. ”Energian kokonaiskulutus energialähteittäin”. Katsottu 4.2.2013.

(4) Tilastokeskus. ”Energian tuonti ja vienti alkuperämaittain”. Katsottu 4.2.2013. Ks. myös Tilastokeskus. ”Energian tuonti ja vienti alkuperämaittain, osuus %”. Katsottu 4.2.2013.

Artikkelikuva: Allan Joyner / Pixabay

Julkaisu Suomen lähtökohtia maailmanhistoriallisten muutosten kynnyksellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.