Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella. Nykyisessä mediakentässä sosiaalisen median alustat muodostavat paljon puhutun informaatiosodan näyttämön.

Vähemmän huomiota kiinnitetään journalistiseen mediaan. Sillä on kuitenkin edelleen keskeinen asema konflikteja koskevan tiedon tuottamisessa ja levittämisessä. Jo Euroopan unionin päätös estää Venäjän valtion keskeisten kansainvälisten tiedotusvälineiden Russia Today -uutiskanavan ja Sputnik-median toiminta alueellaan ilmentää, miten vaikutusvaltaisena ammattimainen uutis- ja ajankohtaistuotanto nähdään.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella.

Ukrainan sotaa onkin tärkeää tarkastella myös siitä näkökulmasta, miten uutismedia esittää konfliktia ja millainen rooli sillä on konfliktissa. Mediatutkimuksen alueella keskeinen lähestymistapa on niin sanottu media/valtio-suhteen teoria. Se tarkastelee kriittisesti, miten uutisorganisaatioiden suhteet valtionhallintoon ja ulkopolitiikan eliitteihin muovaavat kansainvälisten tapahtumien uutisointia.

Media/valtio-suhteen teoria

Journalistisen median ja valtion välinen suhde asettaa erityisen tutkimusongelman länsimaisissa demokratioissa. Toisin kuin autoritaarisissa maissa, uutisointi on liberaaleissa demokratioissa määritelmällisesti riippumatonta ja vapaata valtion suorasta kontrollista.

Kysymys median todellisesta autonomiasta on kuitenkin monimutkaisempi. Media/valtio-suhteen tutkimusperinne pyrkii selvittämään, miten median suhteet viranomaisiin ja poliittisiin eliitteihin heijastuvat kansainvälisten asioiden uutisointiin. Yhtäältä arvioidaan sitä, kuinka paljon etäisyyttä uutismedia ottaa oman maan viralliseen ulkopoliittiseen linjaan ja toisaalta sitä, voiko mediauutisointi vastaavasti vaikuttaa ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Media/valtio-suhteen teoriaksi kutsutaan tutkimusperinnettä, joka muotoutui Vietnamin sodan uutisoinnista käydyssä yhdysvaltalaisessa keskustelussa 1980-luvulla. Sen keskeisiä teoksia olivat Daniel Hallinin The Uncensored War (1986) sekä Edward Hermanin ja Noam Chomskyn Manufacturing Consent (1988).

Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Molemmat tutkimukset pyrkivät osoittamaan vääräksi sodan jälkeen vahvana eläneen uskomuksen siitä, että median kriittinen uutisointi sodasta oli romuttanut kansalaisten tuen Yhdysvaltojen käymälle sodalle Vietnamissa. Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Tutkimusten pohjalta muodostui yleisempi teesi siitä, että mediauutisointi kansainvälisistä suhteista ja konflikteista tuottaa yleensä oikeutusta oman maan ja sen liittolaisten toimille. Sittemmin varhaisia tuloksia ja niiden pohjalta muovailtuja teorioita on koeteltu muun muassa Falklandin sodan, Persianlahden sodan, Irakin sodan ja niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan mediaraportointia tarkastelevissa tutkimuksissa.

Matkan varrella 1980-luvulla muotoillut ydinteesit ovat sekä vahvistuneet että täydentyneet uusilla havainnoilla. Seuraavassa tiivistän tutkimusperinteestä kolme keskeistä väitettä ja pohdin niiden merkitystä suomalaisen Ukrainan konfliktia koskevan uutisoinnin ymmärtämiseksi.

Uutisointi on riippuvaista hallinnosta

Media/valtio-suhteen tutkimuksen keskeisin viesti on, että uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin. Uutisointi on eliittivetoista, sillä journalismi on riippuvaista johtavista poliitikoista ja viranomaisista tiedonlähteinä.

Kriisitilanteissa poliitikkojen ja viranomaisten rooli ensisijaisina tietolähteinä entisestään korostuu. Tämä antaa hallinnolle etuoikeutetun aseman edistää mediajulkisuudessa haluttuja tulkintoja tapahtumista.

Lisäksi ammattimaisen journalismin rutiineihin kuuluva objektiivisuus – tai sen vaikutelman tuottaminen – ohjaa uutismediat rajaamaan esille tuotujen näkemysten alaa niihin, joita hallinto ja lainsäätäjät esittävät.

Eliittivetoisuus tarkoittaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisten päätöksentekijöiden välisestä yksimielisyydestä tai erimielisyydestä tulee keskeinen mediakeskustelun luonnetta määräävä tekijä. Mikäli eliitit jakavat suhteellisen yhtenäisen käsityksen kansainvälisistä tapahtumista ja kansallisesta edusta, vaihtoehtoiset ja hallinnon näkemyksiä haastavat näkökulmat jäävät mediakeskustelun marginaaliin.

Uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin.

Tällöin uutismedia on pitkälti alisteinen esimerkiksi hallituksen, puolustusvoimien ja tiedustelupalveluiden harjoittamalle organisoidulle suostuttelevalle viestinnälle eli propagandalle. Nykykeskustelussa propagandan sijasta tosin suositaan mieluummin muita termejä, kuten strateginen viestintä, pr-viestintä tai informaatiovaikuttaminen.

Eliittivetoisuudella on tunnistettavia seurauksia myös Ukrainan konfliktin uutisoinnissa. Venäjän hyökkäystä edeltävinä kuukausina länsimaiden johtajat sitoutuivat varsin yhtenäiseen kantaan, jonka mukaan Venäjän esittämät vaatimukset Naton itälaajenemisen lopettamisesta ja molemminpuolisista turvatakuista on yksiselitteisesti torjuttava.

Länsijohtajat oikeuttivat valittua linjaa mediassa kehystämällä Venäjän vaatimukset nykymaailmaan sopimattomaksi etupiiriajatteluksi ja vaarallisiksi suurvaltapyrkimyksiksi. Samaan aikaan uutisointia hallitsi Venäjän mahdollista hyökkäystä koskeva ennakointi, jota ruokki etenkin Yhdysvaltojen hallinnon medialle syöttämä tiedustelutieto.

Näillä viestinnällisillä keinoilla länsihallinnot onnistuivat häivyttämään länsimaiden omaa roolia konfliktissa ja sälyttämään vastuuta jännitteiden kasvusta yksinomaan Venäjälle. Ajatus Naton Venäjälle muodostamasta turvallisuusuhkasta sopi huonosti turvallisuuspoliittisen eliitin suosimaan kehykseen. On siten ymmärrettävää, että se painui myös suomalaisessa mediajulkisuudessa marginaaliin.

Median toimijuus korostuu tapahtumissa

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta Venäjän suurhyökkäys edustaa merkittävää tapahtumaa kansainvälisissä suhteissa. Tapahtumat ovat teorian näkökulmasta tärkeitä, sillä tapahtumien virta on aina jossain määrin hallitsematonta. Siksi ne tuovat median ja päättäjien väliseen suhteeseen dynamiikkaa.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin. Esimerkiksi uutisointi siviiliuhreista saattaa luoda poliittisille johtajille painetta lisätä edelleen sotilaallista tukea Ukrainalle tai ryhtyä entistä voimakkaampiin toimiin Venäjän talouden romuttamiseksi.

Eliittivetoisuuden sijaan kansainvälisen politiikan uutisointia kuvataankin toisinaan tapahtumavetoiseksi. Tällä tarkoitetaan, että uutismedialla on merkittävää autonomista toimijuutta kansainvälisessä politiikassa. Näkökulma haastaa käsitystä siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjät ovat joka tilanteessa hallitsevassa asemassa median ja valtion välisessä suhteessa.

Median vaikutusvaltaa ei toisaalta pidä yliarvioida. Mediaraportoinnin ja ulkopoliittisen päätöksenteon välisten kytkösten analyysi on yleensä osoittanut, että media on parhaimmillaankin vain yksi politiikkaan vaikuttava tekijä. Päätökset esimerkiksi sotilaallisista interventioista perustuvat pääasiassa aivan muihin vaikuttimiin kuin konfliktia koskevaan uutisointiin.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin.

Lisäksi on muistettava, että tapahtumien uutisointi edellyttää aina tulkintaa. Päätöksentekijöiden asema ensisijaisina lähteinä antaa heille useimmiten mahdollisuuden vaikuttaa tapahtumista mediassa rakentuviin käsityksiin tavoilla, jotka vahvistavat heidän omien toimiensa oikeutusta.

Venäjän toimia ja kansainvälistä politiikkaa koskevia näkemyksiä ei ole enää vuosiin esitetty oikeutettuina suomalaisessa mediakeskustelussa. Venäjän aloittama suurhyökkäys Ukrainaan voimisti kuitenkin entisestään mediakehystä, jossa autoritaarinen Venäjä edustaa suoraa uhkaa ”vapaalle maailmalle”.

Sanonnasta, että Ukraina taistelee koko Euroopan puolesta, onkin tullut suosittu poliitikkojen ja mediakommentaattorien keskuudessa. Se luonnollisesti oikeuttaa sekä Ukrainalle annettavaa taloudellista ja sotilaallista apua että useiden länsimaiden päättämiä merkittäviä lisäpanostuksia sotilaalliseen varustautumiseen.

Tapahtumien sattumanvaraisuus muistuttaa joka tapauksessa siitä, ettei hallinto pysty koskaan täydellisesti hallitsemaan itsestään ja kansainvälisistä suhteista rakentuvaa julkista kuvaa. Tapahtumat voivat myös olla luonteeltaan sellaisia, että niistä uutisointi nakertaa hallinnon ja sen liittolaisten uskottavuutta ja oikeutusta.

Esimerkkinä voidaan pitää Afganistanin nälänhätää, jota monet järjestöt ovat luonnehtineet tämän hetken pahimmaksi humanitaariseksi kriisiksi. Uutisoimalla voimallisesti afganistanilaisten kärsimyksestä media voisi nakertaa länsimaisten johtajien oikeutusta, sillä nälänhädän taustalla ovat nimenomaan lännen vetäytymisensä jälkeen asettamat talouspakotteet.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja. Keskeinen uutisvalintaa koskeva journalistinen kriteeri on tapahtumien tunnistettavuus ja tuttuus.

Useimmiten uutisoidut tapahtumat sopivatkin jo vakiintuneisiin käsityksiin kansainvälisestä politiikasta ja sen toimijoista. Ennakkokäsityksiin hankalasti sopivista tapahtumista sen sijaan on vaikeampi rakentaa uutisjuttuja.

Ideologian vaikutus uutisointiin

Ulkopolitiikan eliittien ja tapahtumavetoisuuden ohella media/valtio-suhteen teoria kiinnittää huomiota myös ideologisiin tekijöihin uutismedian toimintaa selitettäessä. Kansainvälisessä uutisoinnissa keskeistä on eritoten isänmaallisuuden vaikutus.

Patriotismi korostuu yleensä kriisien keskellä. Se saa kansan vaistomaisesti tukeutumaan johtajiinsa, ja nämä myös tyypillisesti vetoavat kansalaisten isänmaallisiin tuntemuksiin.

Toimittajakuntaa ei ole syytä pitää immuunina patriotismin vaikutukselle. Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Median kynnys arvostella oman puolen johtajia voi nousta myös siitä syystä, että pelkona on eliitin ja yleisöjen vihamielinen reaktio yhteisen veneen keikuttamiseen.

Ukrainan sodan aikana suomalaisessa uutismediassa näkyy kriisiajalle tyypillinen varovaisuus suhteessa viralliseen ulkopolitiikkaan ja laajemmin länsimaiseen valtiojohtoon. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin lausunnot sotarikoksista, kansanmurhasta ja Vladimir Putinin syrjäyttämisestä ovat herättäneet vain vähän kriittistä huomiota.

Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Kun julkista arvostelua esitetään, se kohdistuu lähinnä Ukrainalle annetun sotilaallisen tuen riittämättömyyteen tai puutteisiin Venäjän vastaisissa talouspakotteissa. Kysymystä siitä, millä tavoin länsimaiden politiikka torjuu konfliktin pitkittymistä ja eskaloitumista, ei samalla tavoin esitetä.

Patriotismin ohella uutisoinnin taustalla voidaan hahmottaa myös muita ideologisia vaikuttimia. Suomalainen uutismedia on pääosin sitoutunut ajatukseen länsikeskeisestä maailmanjärjestyksestä ja sen oikeutuksesta. Ukrainan sodan uutisointi vahvistaa tarinaa, jossa länsimaat puolustavat demokratian ja ihmisoikeuksien kaltaisia liberaaleja arvoja niitä uhkaavia voimia vastaan.

Liberaalin maailmanjärjestyksen puolustaminen erilaisia sisäisiä ja ulkoisia uhkakuvia vastaan on Kiinan ja Venäjän vahvistumisen myötä noussut yhä näkyvämmäksi ideologiseksi vaikuttimeksi mediajulkisuudessa. Tähän maailmankuvaan sopii tiiviisti myös ”uuden kylmän sodan” kehys, jolla voidaan selittää nykyisiä maailmanpoliittisia jännitteitä.

Uuden kylmän sodan kehys vaikuttaa poliittisten toimijoiden liikkumavaraan. Poliitikot, jotka pyrkivät liennyttämään suurvaltapoliittisia jännitteitä joutuvat tässä kehikossa helposti huonoon huutoon ja tulevat entistä varovaisemmiksi julkisissa esiintymisissään. Kun vastakkainasettelua ja sotilaallisten jännitteiden kasvattamista ruokkivat toimet eivät kohtaa julkista vastustusta, uudesta kylmästä sodasta tulee helposti itseään toteuttava tarina.

Sota ja kriittisen analyysin vaimentaminen

Ukrainan konfliktin uutisoinnin kriittisen tarkastelun tarkoitus ei ole kyseenalaistaa Venäjän vastuuta aloittamastaan sodasta. Kansainvälisen oikeuden vastaiselle sodalle ei yksiselitteisesti ole oikeutusta, ja myös suuri enemmistö YK:n jäsenmaista on aiheellisesti tuominnut sen.

Venäjän tekemät rikokset eivät kuitenkaan ole peruste olla kriittisesti tarkastelematta länsimaiden roolia ja pyrkimyksiä konfliktissa. Tällaista tarkastelua tehdäänkin ansiokkaasti akateemisessa yhteisössä sekä erilaisissa vaihtoehtomedioissa.

Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Tutkimuksen ja demokratian kannalta oleellinen kysymys kuitenkin on, miksi suuret yleisöt tavoittava uutismedia pääsääntöisesti sulkee tällaiset kriittiset näkökulmat pois päiväjärjestyksestä. Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta selitykset nousevat median ja valtion keskinäisriippuvuuksista, uutisoinnin tapahtumavetoisuudesta sekä patrioottisen ja liberaalin ideologian yhteisvaikutuksesta.

Tutkimusperinne muistuttaa, että liberaaleissa demokratioissa journalisteilla ja julkisilla keskustelijoilla on aina mahdollisuus tuoda ajankohtaiseen keskusteluun virallista ulkopoliittista linjaa haastavia näkökulmia. Niiden menestys riippuu kuitenkin siitä, löytyykö ulko- ja turvallisuuspoliittisten eliittien keskuudesta näitä näkökulmia kannattavia ja voimistavia toimijoita.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Sotauutisointi on propagandan läpäisemää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisen politiikan tutkija Hans Rusinekin mukaan taannoiseen eurokriisiin liittyvä sanasto vaihteli kielialueesta ja maasta toiseen. Kielikuvien eli metaforien avulla on mahdollista tehdä abstrakteja ja monimutkaisia asioita helpommin ymmärrettäviksi. Esimerkiksi Saksan kielessä velkaa tarkoittava sana Schuld viittaa myös syyllisyyteen, tuoden termiin mukaan vahvan moraalisen ulottuvuuden. Sen sijaan englannin kielen sanaan debt tai suomen sanaan velka ei liity näitä samoja suoria mielleyhtymiä.

Flows of Power -hankkeessa tutkimme median valtaa suurten journalististen tekstiaineistojen kautta. Hankkeessa olemme tarkastelleet muun muassa journalistisessa kielessä esiintyviä metaforia.

Esittelen tässä artikkelissa erään tapausesimerkin avulla, miten yhden sanan kautta voidaan saada suuresta tutkimusaineistosta esiin siihen liittyvä keskustelu. Tapaukseni esimerkkisanana on ”talouskuri”, jonka esiintymät on haettu Helsingin Sanomien, YLE:n, Iltalehden ja STT:n jutuista noin kahdenkymmenen vuoden ajalta (HS kaikki jutut 1998–2020, YLE 1998–2018, josta verkkouutiset 2009 eteenpäin, STT kaikki jutut 1992–2018, IL verkkouutiset 2006–2019).

Flows of Power -hankkeessa tutkimme median valtaa suurten journalististen tekstiaineistojen kautta.

Samanlainen haku tehtiin lisäksi vertailun vuoksi myös sanoilla “budjettikuri”, “menokuri” ja “kulukuri”. Näiden sanahakujen vuosittaiset esiintymät neljässä eri mediassa on esitetty alla olevissa kuvioissa. Kuvioissa on syytä ottaa huomioon, etteivät niiden aikajanat ole täysin vertailukelpoiset, vaan STT:n ja Helsingin Sanomien aineiston aikajaksot ovat pidemmät kuin YLE:n ja Iltalehden.

Talouskuri eurokriisin sanastossa

Talouskurista kriittisesti kirjoittaneen politiikan tutkijan Mark Blythin mukaan Suomi siirtyi talouskuripolitiikkaan vuoden 2010 tienoilla. Tekemämme kuviot kertovat samaa. Ne näyttävät, miltä talouskurin ja muiden talouteen liittyvien ”kurisanojen” esiintyminen journalismissa näyttää graafiseen muotoon puettuna.

Talouskuri-termin esiintyminen lisääntyy vuodesta 2010 lähtien merkittävästi huipentuen eurokriisin aikana suurimpiin piikkeihin vuosina 2011 ja 2012. Talouskurin lisäksi myös budjettikuri-sana on yleinen vuosien 2011 ja 2012 ajalla. Talouskuri-sanan esiintyminen lisääntyi eurokriisiin liittyvässä julkisessa keskustelussa ja siitä tuli keskeinen osa eurokriisiin liittyvää sanastoa. Talouskuri-sanalla hakemalla saimme toisin sanoen aineistosta esiin myös eurokriisikeskustelun.

Viestinnän ja talouspolitiikan tutkija Timo Harjuniemi on eurokriisiä käsittelevissä tutkimuksissaan todennut journalismin legitimoineen eli oikeuttaneen talouskuria ainoana järkevänä ratkaisuna talouskriisiin. Sanatasolla talouskuri liittyy kuriin ja rangaistuksiin. Eurokriisiuutisoinnissa talouskurista lipsuville tai talouskurisääntöjä rikkoville maille esimerkiksi vaaditaan rangaistuksia.

Kuisma Keskinen ja Matias Moisio ovat näyttäneet, miten kuriajattelua on luonnollistettu suomalaisten poliitikkojen puheissa. Jo talouskurin vaatiminen tai sen kohteena oleminen liittyvät tiiviisti vallankäyttöön ja valta-asetelmiin.

Mitä kuviot kertovat talouden kurisanastosta?

Helsingin Sanomien ja STT:n kuvioista nähdään, että niin menokuri, kulukuri, budjettikuri kuin talouskurikin ovat olleet esiintymiseltään harvinaisempia ennen vuotta 2010. Esimerkiksi kulukuri-sanaa käytetään varsin vähän ja tarkemmin katsottuna kulukuria on käytetty melko lailla talouskuri-sanan synonyyminä.

Ennen eurokriisiä talouskuri-sana ei kytkeytynyt niin leimallisesti eurooppalaiseen talouspolitiikkaan, vaan se liittyi erityisesti myös suomalaiseen kuntatalouteen, talouskriisien runtelemiin Argentiinan ja Venäjän kaltaisiin maihin tai heikossa taloustilanteessa oleviin urheiluseuroihin ja kulttuuritapahtumiin. Kuntauutisissa talouskuri esiintyi olosuhteena (”Vantaan tiukka talouskuri jatkuu”) tai työkaluna, jonka avulla taloustilannetta tasapainotettiin (”tiukalla talouskurilla kaupunki pääsi parempaan vuositulokseen”).

Ennen eurokriisiä talouskuri-sana ei kytkeytynyt niin leimallisesti eurooppalaiseen talouspolitiikkaan.

Vuoden 2005 kohdalla nähdään STT:n aineistossa budjettikuri-sanan tuottama piikki. Tuolloin journalismissa käsiteltiin runsaasti eurooppalaista kasvu- ja vakaussopimusta, jonka avulla pyrittiin hallitsemaan euroalueen taloutta. Näiden keskustelujen yhteydessä käsiteltiin myös EU-maiden budjettikuria.

Talouskuriuutisoinnissa on erityisen mielenkiintoista suomalaisten itsemäärittely suhteessa muihin eurooppalaisiin, erityisesti Etelä-Euroopan talouskriisistä pahoin kärsineisiin maihin. Eurokriisiuutisoinnissa kärjistyi Pohjoinen–Etelä-jakolinja, jonka mukaisesti euromaat jakautuivat vauraisiin pohjoisen ja talousvaikeuksissa kamppaileviin etelän maihin.

Pohjoisen kuritoimet ja uhkaukset kohdistuivatkin erityisesti Etelä-Euroopan ”heikoiksi” leimattuihin maihin (esim. ”Heikkojen ja vahvojen euromaiden nokittelu jatkuu” Helsingin Sanomat 12.3.2011). Iltalehden jutussa 27.3.2013 kerrottiin italialaisten näkemyksiä Suomesta ja todettiin Suomen nousseen ”Saksan rinnalle ja jopa sen ohi ”Pohjoisen haukoiksi” ristityn, talouskuria vaativan kivisydämisen maaryhmän keulakuvaksi”.

Niin sanotusti vahvat maat pyrkivät kovalla kielenkäytöllä käyttämään valtaa taloudellisesti heikompiin maihin nähden ja sitä kautta pakottamaan heidät omaksumaan talouskuripolitiikan. Voimakkaan vallankäytön lisäksi journalismissa esiintyi myös moraalidiskursseja, joissa Pohjois-Eurooppa kollektiivisesti paheksui Etelä-Euroopan maita, joiden katsottiin hoitaneen asiansa huonosti.

Esimerkiksi YLE:n jutussa 12.9.2012 OP-Pohjola-ryhmän tuolloinen pääjohtaja Reijo Karhinen totesi, että kreikkalaisten opettaminen talouskuriin on yhtä suuri muutos kuin jos savolaiset pakotettaisiin puhumaan äidinkielenään ruotsia.

Vahvat maat pyrkivät kovalla kielenkäytöllä käyttämään valtaa taloudellisesti heikompiin maihin nähden ja sitä kautta pakottamaan heidät omaksumaan talouskuripolitiikan.

Sanana talouskuri on voimakas sekä viittaa niin järjestyksen ylläpitämiseen kuin rankaisemiseenkin. Talouskuri-sanan kanssa esiintyvistä adjektiiveista yleisiä ovat esimerkiksi tiukka ja kova.

Tutkimuksemme aineistosta huomattiin myös kielenkäytön koventuneen eurokriisin edetessä. Siinä missä eurokriisiä edeltävällä ajalla, kuten kasvu- ja vakaussopimuksesta ja budjettikurista puhuttaessa, rangaistusten sijaan puhuttiin sanktioista, sakoista ja varoituksista, korostuivat kriisin ollessa käynnissä rangaistuksiin, kuriin ja kovuuteen liittyvät sanavalinnat, kuten alla olevissa lainauksissa kolmesta eri mediasta:

EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen haluavat kovempaa talouskuria euroalueen talousongelmien ratkaisemiseksi. Heidän mielestään EU-maissa tarvittaisiin kurinpalautus sääntöjen noudattamiseksi. (YLE 4.3.2011)

Stubbin mukaan ehdotukset ovat oikeansuuntaisia, kun ne lisäävät talouskuria ja rangaistusten automaattisuutta. (STT 5.12.2011)

Kaksikko ilmoitti haluavansa tiukempaa talouskuria ja siitä lipsujille automaattiset rankaisumekanismit. (HS 6.12.2011)

Lopuksi: talouden kurisanojen jatkumo ja vallankäyttö

Suomi asemoitui talouskriisin uutisoinnissa vankasti ”vahvojen” Pohjois-Euroopan maiden joukkoon ja esiintyi esimerkiksi Saksan hyvänä ystävänä sekä talousvaikeuksissa olevia Etelän maita moraalisesti ylempänä. Käänne kuitenkin tapahtui toukokuussa 2015, kun talouslaman iskettyä Suomeen viiveellä ja maan kilpailukyvyn heiketessä Suomi sai vakavan varoituksen euroalueen budjettisääntöjen rikkomisesta.

Sipilän hallitus pyrki korjaamaan taloustilannetta kilpailukykysopimuksellaan.

Usein talous näyttäytyy faktapohjaisena argumentointina, jossa ”luvut puhuvat puolestaan”. Tässä olen pyrkinyt kuitenkin näyttämään, miten talouden kielenkäytössä lukujen lisäksi myös sanavalinnoilla on suuri merkitys.

Talouden kielenkäytössä lukujen lisäksi myös sanavalinnoilla on suuri merkitys.

Voidaan spekuloida, näyttäytyykö talouskuriin ja tiukkaan taloudenpitoon turvautuminen suomalaisille erityisen turvallisena talouspoliittisena vaihtoehtona. Julkiseen velkaan liittyvää talouden mielikuvastoa analysoineet Ella Lillqvist, Ilja Kristian Kavonius ja Mika Pantzar ainakin ovat näyttäneet, miten kansalaisten, median ja poliitikkojen arkidiskurssissa näkyvät pessimistinen sävy, Suomen julkisen velan oletettu suuruus sekä huoli ”Kreikan tielle” eli liian suureen julkiseen velkaan joutumisesta.

Media käyttää valtaa esimerkiksi sanavalintojen kautta, minkä vuoksi kovenevalla kurisanastolla on merkitystä myös sille, millaisena talous näyttäytyy kansalaisten suuntaan ja miten valtaa käytetään taloudesta puhuttaessa.

Talouskurin moralisoiva kuridiskurssi herättää vihamielisyyttä ja siltä osin nakertaa Euroopan sisäistä solidaarisuutta.

Tässä tarkasteltujen talouden kurisanojen jatkumon noin kahdenkymmenen vuoden ajalta voisi tiivistää niin, että taloudellisten vaikeuksien myötä myös kurisanasto koveni. Aluksi kasvu- ja vakaussopimus ”vahti euroalueen talouskuria” (STT 22.3.2005) yleisellä tasolla, mutta eurokriisin kärjistyttyä kurikielenkäyttö koveni. Eri euromaat asetettiin toisiaan vastaan journalismissa yleensä niin, että pohjoisen maat vaativat talouskuria etelän maille ja käyttivät sitä kautta valtaansa. Myös Etelä-Euroopan maat ilmaisivat negatiivisia näkemyksiään Pohjois-Euroopan maista ja erityisesti niiden johtajista. Talouskurin moralisoiva kuridiskurssi herättää vihamielisyyttä ja siltä osin nakertaa Euroopan sisäistä solidaarisuutta. Talouskurin kielenkäyttö onkin tehnyt paluun myös EU:n koronaelvytyspakettiin liittyvässä keskustelussa, jossa jälleen saatiin kuulla leimaavia käsityksiä muiden Euroopan maiden taloudenpidosta.

YTT Eliisa Vainikka työskentelee tutkijana Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa Flows of Power -hankkeessa, jossa tutkitaan journalistisen median toimijuutta informaation, julkisen mielipiteen ja vallan virroissa. Väitöskirjassaan ”Prekarisaation tunnemaisema – Vastustavat taktiikat, tunnelmat ja elämänpolitiikka verkon julkisuudessa” hän tarkasteli sosiaalisen median alustojen ja nimettömästi käytettävien keskustelufoorumien erilaisia toimintalogiikoita ja niissä muodostuvia julkisuuksia.

Artikkelin analyysit on tehty yhteistyössä Pihla Toivasen kanssa, joka myös toteutti artikkelissa esiintyvät kuviot.

FM Pihla Toivanen työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa digitaalisten ihmistieteiden osastolla. Väitöskirjassaan hän tutkii kieliteknologian menetelmien soveltamista mediatutkimuksessa osana Flows of Power -hanketta.

Julkaisu Talouskurin kieli suomalaisessa journalismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.