Epätoivon patrioottien kohtalon hetket

Venäjän televisio on sotapropagandakone, mutta toimittajien selviytymiskeinot koneiston sisällä ovat monet. Niihin kuuluu epätoivoa ja kyynisyyttä, mutta myös käytännöllisiä valintoja.

Maailma haukkoi henkeään, kun venäläistoimittaja Marina Ovsjannikova ryntäsi maaliskuun 14. päivänä suoraan Venäjän ensimmäisen kanavan TV-lähetykseen pidellen kylttiä, jossa tuomittiin Ukrainan sota. Harva olisi uskonut, että Venäjän valtion television sisällä tapahtuu jotakin näinkin radikaalia. Ovsjannikova nousi välittömästi sankariksi, ja vaikka hän muodollisesti selvisi sakoilla, hänelle povataan kovaa kohtaloa Venäjän valtion kynsissä.

Ukrainan sodan jatkuessa Venäjän valtion propaganda on yltynyt ennennäkemättömäksi. Rohkeimmat povaavat, että toimittajat nähdään kansainvälisen tuomioistuimen edessä kuten ruandalainen kansanmurhaan yllyttänyt Radio Télévision Libre des Mille Collines aikanaan. Television levittämät suoranaiset valheet ovat pöyristyttäneet läntisiä kommentaattoreita ja myös venäläisten omia kollegoja.

Rohkeimmat povaavat, että toimittajat nähdään kansainvälisen tuomioistuimen edessä kuten ruandalainen kansanmurhaan yllyttänyt Radio Télévision Libre des Mille Collines aikanaan.

Mutta miten televisiosta tulee propagandakone? Ja missä määrin venäläisen uutismedian nykytila juontaa kylmän sodan ajan Neuvostoliitosta?

 

Historia toistuu

Tulin puolivahingossa tutkineeksi tätä väitöskirjassani, jonka aihe oli patriotismi Georgian ja Venäjän televisiossa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan yllättyi minut ja monet muut muutkin, vaikka olin jo väitöskirjaani varten käynyt läpi militaristista kuvastoa ja isänmaahengen nostattamista Georgian televisiossa vuosina 2007 ja 2008. Tuo isänmaallisuus testattiin käytännössä elokuun 2008 viiden päivän sodassa, jolloin Venäjä vastasi Georgian yritykseen palauttaa Etelä-Ossetian maakunta hallintaansa massiivisella sodalla.

Abhasian ja Etelä-Ossetian irtautuminen Georgiasta Venäjän tukemiksi valtioiksi on tarkoittanut Georgialle 30 prosentin menetystä pinta-alastaan. Vaikka Euroopan unioni neuvotteli Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn johdolla tulitaukosopimuksen, Venäjän tuki irtautuneille maakunnille tarkoittaa sitä, että Georgian valtio on hajonnut ja sodan uhka on yhä todellinen. Georgian ulkopolitiikka perustuu edelleen paitsi integraatioon läntisiin rakenteisiin myös alueellisen yhtenäisyyden palauttamiseen, ja tähän Venäjä ei tule suostumaan.

Mikä on valtion tiedotusvälineissä työskentelevien toimittajien suhde isänmaallisuuteen tilanteessa, jossa isänmaata uhkaa jokin, oikeasti tai kuvitellusti?

Tuolloin Georgiassa, kuten tämän vuoden helmikuussa – huolimatta selvästi näkyvillä olevista sotilaallisista valmisteluista, joukkojen keskityksistä, aggressiivisista puheista – emme uskoneet sodan mahdollisuuteen ennen kuin se oli TV-ruuduillamme.

Väitöskirjassani tarkastelen mikä on valtion tiedotusvälineissä – tässä tapauksessa ennen muuta televisiossa – työskentelevien toimittajien suhde isänmaallisuuteen tilanteessa, jossa isänmaata uhkaa jokin, oikeasti tai kuvitellusti.

Venäjä perustaa ulkopolitiikkansa absurdin kuuloisiin ajatuksiin ulkoisesta uhasta. Suurin uhka on ollut kuvitteellinen ”länsi” – Venäjän rajoille levittäytyvä Nato ja ennen muuta epämääräinen liberaali ideologia, johon lukeutuvat seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeudet ja maahanmuutto. Patriotismi puolestaan on ollut presidentti Vladimir Putinin aikakauden Venäjän johtava ideologia, vaikka se periytyykin Neuvostoliitosta.

Neuvostoliiton alkuvuosina patriotismi koettiin porvarilliseksi ideologiaksi, mutta toisen maailmansodan jälkeen patriotismista tuli termi, jota käytettiin Neuvostoliiton voiton synonyymina. Kylmän sodan perintö siis näkyy näin yhä kaikuna Putinin ajan venäläisessä mediassa: arkkivihollinen on länsi, ja Euroopan lisäksi Yhdysvallat esitetään Venäjän suurvalta-asemaa uhkaavana mahtina.

 

Venäjä on tarjonnut kansalaisilleen ”epätoivoa” ja ”kärsimystä”

Haastattelin väitöskirjaani varten kahdeksaa venäläistä toimittajaa. Heistä jokainen oli joko töissä valtion televisiossa tai vakituinen vieras sen ohjelmissa. Halusin selvittää, mitä he ajattelevat patriotismista. Ajattelevatko he, kuten kommunismin ja post-kommunismin tutkija J. Paul Gooden etnografisessa työssään haastattelemat ihmiset: valtion patriotismiin uskovat pikemminkin muut ihmiset ja yksilö antaa patriotismille omat merkityksensä. Vai ajattelivatko he, kuten Putin, että patriotismi on välttämätöntä paljon kärsineen isänmaan koossa pitämiseksi?

Epätoivon patriotismi on termi, jota Princetonin yliopiston antropologian professori Serguei Oushakine käyttää venäläistä patriotismia luotaavassa oivallisessa etnografisessa kirjassaan. Oushakinen mukaan Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä yhteenkuuluvuuden tunnetta on luotu kehystämällä kansakunnan historia koettujen, kuviteltujen tai odotettavissa olevien traumaattisten kokemusten kautta. Epätoivon patriotismi koostuu symbolisista käytännöistä, jotka määrittelevät yksilön, kansakunnan ja valtion suhdetta ja antavat menetyksen kokeneille yhteisöille subjektin aseman.

Oushakine lainaa tutkijaa ja kriitikkoa Nikolai Puninia, joka kirjoitti vuonna 1933 silloiselle vaimolleen Anna Ahmatovalle bolševikkivallankumouksen tuloksiin pettyneenä seuraavasti: ”Älä menetä epätoivoasi… muuta menetettävää ei enää ole.”

Oushakine muistuttaakin, että venäläisille valtio on tarjonnut lähinnä kärsimystä. Vallankumouksen jälkeiset puhdistukset, stalinismi, epäinhimilliset menetykset sodassa – ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen, joka oli monelle neuvostokansalaiselle paitsi ideologinen menetys myös konkreettinen työn, toimeentulon, jopa valtion menetys. Imperiumi hajosi pikavauhtia itsenäisiksi valtioiksi, joista kaikilla ei tuohon murrokseen ollut valmiutta eikä edes halua.

Toimittajat puhuivat isänmaallisuudesta pieninä tekoina kansakunnan hyväksi.

Näiden kokemusten kautta isänmaallisuudesta tulee epätoivoista, viimeinen lanka kansalaisen ja valtion suhteessa, kun valtio ei tarjoa ihmisille mitään, mitä valtiolta odottaisi: ei turvaa, suojaa tai tulevaisuuden näkymiä. Kansalaisen tehtäväksi jää loputtomiin ymmärtää historian myrskyissä kolhiutuvaa isänmaata.

Haastattelemani toimittajatkin koskettelivat epätoivon patriotismia puhetavassa, jonka nimesin väitöskirjassani ”intiimiksi patriotismiksi.” Toimittajat puhuivat isänmaallisuudesta pieninä tekoina kansakunnan hyväksi. Se saattoi olla maailmansodissa kuolleiden ruumiiden etsimistä, suvun kotikylän teiden kunnostamista, kieltäytymistä roskaamasta.

Tämä puhetapa oli hyvin lähellä Neuvostoliitosta tuttua hyvän kansalaisuuden ymmärrystä: neuvostopatriotismi tarkoitti universaaleja hyvän kansalaisuuden ja käytöksen ideaaleja. Ja kun Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin jälkeinen Venäjä haki uutta ideologista suuntaa, patriotismi oli luonteva valinta: patriotismi ikään kuin ”kansallistettiin uudelleen” ja siitä tuli yhdessä uuden, järjestystä lupaavan presidentin valtaanastumisen kanssa keskeinen venäläisen identiteettipolitiikan väline.

Eräs näkyvin osoitus tästä olivat patrioottisen kasvatuksen ohjelmat, joita Venäjällä on ollut käynnissä vuodesta 2001. Ohjelmien vaikuttavuudesta on vähän tietoa tarjolla, mutta niiden rahoitus on moninkertaistunut. Vuonna 2020 päättyneen viisivuotisohjelman budjetti oli 1600 miljoonaa ruplaa, tai silloisen ruplan arvon mukaan noin 72 miljoonaa euroa.

 

Kyynisyys on venäläistoimittajien eräs selviytymiskeino

Venäjän valtion televisio on massiivinen organisaatio, ja on selvää, että suureen organisaatioon mahtuu myös mielipiteiden kirjoa. Myös minun haastateltavissani oli ihmisiä, jotka suhtautuivat työhön varauksella. Kahdeksasta haastateltavastani kolme puhui venäläisestä journalismista hyvinkin kriittisesti. He suhtautuivat joko työhönsä siten, että kieltäytyivät tekemästä ulkopolitiikkaa koskevia uutisia, tai olivat vaihtamassa alaa.

Vapauden ja kritiikin saarekkeita oli venäläisessä mediassa haastatteluhetkellä vuonna 2018 vielä esimerkiksi sosiaalipolitiikan puolella. Lisäksi työolot ja palkat valtion mediassa olivat paremmat kuin Doždin tai Novaja Gazetan kaltaisissa vapaissa mediataloissa. Näistä jälkimmäinenkin on maaliskuussa 2022 ilmoittanut joutuvansa lopettamaan toiminnan Venäjän uusien medialakien myötä, jotka ovat tehneet Venäjän sotatoimien ja hallinnon kritisoinnista virallisessa mediassa lähes mahdotonta.

Haastattelujeni mukaan monelle perheen toimeentulo painoi vaakakupissa enemmän kuin journalistiset periaatteet. Toisaalta television tulevaisuus myös mietitytti monia; vaikka katsojaluvut osoittivat, että 70 prosenttia venäläisistä seurasi televisiota, nuorten tilanne oli aivan toinen. Käydessäni luennoimassa maan tunnetuimmassa journalistikoulussa, Moskovan valtionyliopistossa, ei yksikään journalismin opiskelija kysyttäessä sanonut seuraavansa televisiota. Tulevaisuuden suunnitelmistaan he sanoivat urheilu- ja viihdejournalismin kiinnostavan. Voidaan siis ajatella, että valtion propaganda oli jo työntänyt nuoret kaupunkilaiset luotaan eikä ura kontrolloidun journalismin piirissä juuri kiinnostanut.

Tietyistä ihmisistä piti kirjoittaa positiiviseen valoon, toisia taas tuli haukkua ja mustamaalata, ja liikkumavaraa erityisesti nuorilla journalisteilla oli vähän.

Venäjän television työtekijöitä on nyt vaikea ymmärtää. Journalismin uhraaminen sodankäynnin välineeksi on traagista katsottavaa – mutta ei historiassa uutta. Kuulin hiljan, että television sisällä myös tapahtuu. On Ovsjannikovan kaltaisia toimittajia, jotka eivät enää koe voivansa toimia järjestelmässä.

Kulttuuriantropologian tutkija Natalia Roudakova on kirjoittanut venäläisen journalismin kyynistymisestä kirjassaan Losing Pravda, missä hän kuvaa sitä, miten sananvapauden ideaalit rapisivat vähitellen 2000-luvun mittaan Venäjällä. Hän muistuttaa, että entisen kommunistiblokin maissa media koki ennen muuta järisyttävän taloudellisen romahduksen. Pikavauhtia yksityistyneet valtion mediat ja kommunismin romahduksen jälkeisessä huumassa syntyneet mediayritykset eivät useinkaan selvinneet taloudellisesti ja media, myös pienempi paikallismedia, siirtyi poliittisten vaikuttajien ja suurliikemiesten haltuun.

Roudakovan haastattelemat toimittajat puhuivat journalistina ”toiseksi vanhimpana ammattina” ja kertoivat kaupallisista paineista, mitä poliittinen omistus aiheutti: tietyistä ihmisistä piti kirjoittaa positiiviseen valoon, toisia taas tuli haukkua ja mustamaalata, ja liikkumavaraa erityisesti nuorilla journalisteilla oli vähän. Tästä syntyi vähitellen kyynisyys, jota voi kuvata Roudakovan tavoin lainaten filosofi Peter Sloterjdikiä: moderniin kyynisyyteen kuuluu moraalinen mukavuus, ironinen erottautuminen ja melankolia.

Näitä elementtejä erottui myös minun haastateltavissani. Keskusteluja myös leimasi myös ”whataboutismi”, eli asioiden kiertäminen viittamalla toiseen asiaan.

 

Journalistit eivät uskoneet hyökkäyssotaan

Kunnollista, faktoihin ja totuuteen perustuvaa journalismia ei venäläisten itsensäkään mielestä tehdä enää missään. Journalisti on aina riippuvainen siitä, kuka työn maksaa ja sen mukaisesti tulee toimia. Voikin ajatella, että ainakin osa Venäjän valtion television journalisteista ei sinänsä ottanut aktiivista propagandistin asemaa vaan selitti jo aiemmin tehdyt valintansa itselleen toisin. Vuosia jatkunut uutisointi, jonka ytimessä oli vanha tarina ulkoisista uhista Venäjää kohtaan, lännen rappio ja Naton laajeneminen, tuli osaksi journalistien arjen uutisagendaa.

Vaikka journalistitkin tunsivat lännen uhan narratiivin, hyökkäyssotaan silti uskoi vain harva. Se on kuitenkin kiistämätön tosiasia, joka pakottaa venäläiset journalistit uudelleen valintojen eteen, jossa yhtäällä vaakakupissa ovat journalistiset periaatteet, mutta toisaalla vuosien aikana vakiintuneet käytännöt ja kylmästä sodasta asti perittyjen historiallisten narratiivien voima sekä yksittäisen journalistin kohdalla taloudellinen että fyysinen turvallisuus.

Kuinka kauan kestää, kunnes venäläiset yhdistävät talousahdingon, maan sulkeutumisen, lisääntyneen militarismin ja stalinistisen vainon oman valtionsa toimiin ulkomaailman sijaan?

Tätä kirjoitettaessa Venäjän median tulevaisuus on hämärä. Itsenäisen median toimintaympäristö on vaikeutunut olemattomiin, valtion media jatkaa propagandalinjallaan, mutta mitä kauemmin sota jatkuu, sitä vaikeampaa uskottavan propagandan levittäminen on. Kohdeyleisö on ilman muuta kotimaista, mutta kuinka kauan kestää, kunnes venäläiset yhdistävät talousahdingon, maan sulkeutumisen, lisääntyneen militarismin ja stalinistisen vainon oman valtionsa toimiin ulkomaailman sijaan?

Nyt moni venäläinen tuntee suurta syyllisyyttä. Syyllisyyttä, häpeää ja vastuutakin. Vastuuta sodasta, johon vei arvostelukyvytön ja julma hallinto. Nyt on selvää, että televisio on ollut suuri instrumentti Venäjän hallinnon pystyssä pysymisessä ja kansan valmistelussa sotaan, jota kutsutaan julman kliinisesti ja avoimen valheellisesti ”erikoisoperaatioksi.”

Venäjän median tulevaisuus on myös koko valtion tulevaisuutta. Menikö epätoivon patriotismi tällä kertaa liian pitkälle, vai nouseeko media vielä joskus valtiomahdiksi?

 

Salla Nazarenko työskentelee Suomen Journalistiliitossa kansainvälisten asioiden asiantuntijana. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 2021 Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestintätieteiden tiedekunnasta.

2 ajatusta aiheesta “Epätoivon patrioottien kohtalon hetket”

  1. Paluuviite: Sotauutisointi on propagandan läpäisemää – Politiikasta

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös