Kansainvälisesti arvostettu esimerkki suomalaisesta rauhanvälitystyöstä

15.8.2015 tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun presidentti Martti Ahtisaaren johdolla välitetty rauhansopimus Indonesian hallituksen ja Acehin itsenäisyystaistelijoiden välillä allekirjoitettiin Helsingissä.

Helsingin rauhanprosessina tunnettu rauhansopimus on saanut tunnustusta kansainvälisesti ja se onkin esitetty suomalaisen rauhanvälitystyön lippulaivana. Presidentti Ahtisaari vastaanotti pitkäaikaisesta rauhanneuvottelijatyöstään Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008.

Tietyin mittarein Acehin rauhanprosessia voidaan pitää onnistuneena: aseellisten selkkausten lukumäärä on vähentynyt, aseistariisunnassa on onnistuttu, entiset taistelijat ovat ryhtyneet poliitikoiksi, byrokraateiksi tai yrittäjiksi.

Acehin konfliktin ja rauhanprosessin sukupuolivaikutukset

Kun katse käännetään rauhanprosessin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin, tilanne näyttää kuitenkin toiselta.

Kathmandussa helmikuussa 2015 YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 syksyllä 2015 julkistettavan globaalin arvioinnin alueellisessa kokouksessa acehilaiset naisaktivistit ja -juristit kuvasivat kymmentä rauhanprosessin vuotta ristiriitaisin tuntein: kun rauhanprosessia tarkastellaan sukupuolittuneena tai naisten oikeuksien näkökulmasta, se näyttäytyy monessa mielessä ongelmallisena.

Rauhanprosessi ja kansainvälinen humanitaarinen apu Intian valtameren maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen on merkinnyt Acehissa uusien poliittisten valtataisteluiden syntymistä. Näissä taisteluissa käytetään aktiivisesti kunnian ja acehilaisen identiteetin käsitteitä ja samalla hyödynnetään rauhanprosessin myötä vahvistunutta Acehin erityisautonomista asemaa suhteessa Indonesian perustuslakiin ja hallintomalliin.

Sukupuolittunut väkivalta on edelleen normalisoitunutta Acehin konfliktin jälkeisessä arjessa.

Tämä tarkoittaa naisiin kohdistuvan fyysisen lähisuhdeväkivallan lisäksi myös muunlaista turvattomuutta. Sitä on voitu kohdistaa erityisesti naisiin paikallislakien muodossa, jotka hyväksyttiin aseellisen konfliktin tai konfliktinjälkeisen ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Tästä viimeinen esimerkki on syksyllä 2014 Acehin parlamentin hyväksymä uusi rikoslaki, jonka perusteella raiskauksen uhri voi joutua syytetyksi avioliiton ulkopuolisesta haureudesta. Laki tulee voimaan syyskuussa 2015, ellei Indonesian keskushallinto tuomitse lakia Indonesian perustuslain vastaisena.

Väkivaltaa ja syrjintää on kohdistettu myös uskonnollisiin, etnisiin sekä sukupuoli- ja seksuaalisiin vähemmistöihin ja kasvavassa määrin myös naisten ihmisoikeuspuolustajiin, jopa sukupuolentutkimuksen lehtoreihin.

Aktivistien leimaaminen lännen agenteiksi on myös kiristänyt naisjärjestöjen välisiä suhteita ja tekee kansainvälisestä solidaarisuustyöstä haastavaa.

Acehilaiset naisjärjestöt ja feministiset islamtutkijat ovat kuitenkin vaikeasti kategorisoitavissa konfliktin tai sukupuolisokean rauhanprosessin passiivisiksi uhreiksi saati ulkopuolisten voimien vietäviksi.

He ovat jo vuosikymmeniä vaatineet oikeutta osallistua lainsäädäntöä koskeviin päätöksiin sekä poliittisten tavoitteiden määrittelyyn. He ovat tarjonneet olemassa olevien mallien rinnalle näkökulmia, joissa pyritään vastaamaan turvattomuuden monikasvoisuuteen, liittyypä se sitten fyysiseen, poliittiseen, taloudelliseen tai ympäristölliseen turvallisuuteen, luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos mukaan lukien.

Sillä, miten eri toimijat ja heidän tuomansa näkökulmat huomioidaan Acehin konfliktinjälkeisessä jälleenrakennuksessa, on merkitystä.

Acehin rauhanprosessille asetetut odotukset koetuksella

Viimeisen vuoden aikana entisistä taistelijoista muodostettu uusi taistelijaryhmä on ottanut kohteekseen Acehin nykyisen poliittisen eliitin – entiset taistelijatoverinsa.

Ryhmä on tarttunut aseisiin rauhanprosessin pettymysten saattelemana. He kohdistavat kritiikkinsä vuonna 2012 valituille kuvernööri Zaini Abudullahille ja varakuvernööri Muzakir Manafille sekä vuonna 2014 valitulle uudelle paikallisparlamentille.

Konfliktin jälkeinen poliittinen ja taloudellinen kehitys ei ole onnistunut vähentämään Acehin korkeita köyhyyslukemia. Aceh on yksi Indonesian pahiten korruptoituneita maakuntia. Moni entinen taistelija – mukaan lukien Inong Balee -naistaistelijat – ja konfliktin siviiliuhri odottaa yhä rauhansopimuksessa luvattujen parannusten toteutumista, kuten ihmisoikeustuomioistuimen ja totuuskomission perustamista ja taloudellisen toimeentulon vakauttamista.

YK:n turvallisuusneuvosto tarkastelee tänä syksynä, millä tavalla sen vuonna 2000 hyväksymää päätöslauselmaa 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus” on toteutettu globaalisti.

Suomalaista panosta Acehin rauhaan tulisikin kriittisesti tarkastella näistä näkökulmista ja samalla varmistaa, että Helsingissä neuvoteltu sopimus lunastaisi acehilaisten – erityisesti naisten ja erilaisten vähemmistöryhmien   odotukset syrjimättömyydestä, väkivallattomuudesta ja taloudellisesta toimeentulosta.

Toivon repaleet/Scraps of Hope on Suomen kulttuurirahaston tutkija Marjaana Jauholan ja dokumentaristi Seija Hirstiön yhteistyötuotanto, joka analysoi ja dokumentoi Helsingissä vuonna 2005 neuvotellun Acehin rauhanprosessin onnistuneisuutta sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana (2005–2015), erityiskiinnostuksen kohteena syrjimättömyyden ja tasa-arvon toteutumisen haasteet. Työryhmä matkustaa Acehiin loppusyksystä 2015 tekemään kuvaustyöpajoja Banda Acehin arjen ja tulevaisuuden haaveiden dokumentoimiseksi.

Mahdi Abdullah on acehilainen kuvataitelija, joka käsittelee Acehin konfliktia ja jälleenrakennusta suurin ja ikonisin maalauksin. Hän on tullut tunnetuksi Acehin konfliktin kommentaattorina näyttelyillään niin Indonesiassa kuin myös kansainvälisesti, kuten vuonna 2009 Passaussa Saksassa. Hänen työnsä ovat esillä alkuvuodesta 2016 Sydneyssä Australiassa. 

Julkaisu Helsingin rauhanneuvottelujen toiset kasvot – Aceh 10 vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monessa Euroopan unionin jäsenmaassa ihmisoikeustilanne on heikentynyt merkittävästi talouskriisin myötä. Taloudellinen taantuma uhkaa kansalaisten taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia mutta myös poliittisia oikeuksia. Vaikka ajatus ihmisoikeuskriisistä Euroopassa on monelle vieras, tilanne alkaa monin paikoin muistuttaa kriisiä.

Euroopan aiemmat taantumat ovat osoittaneet, että taloudellisesti vaikeat ajat koettelevat eri väestöryhmiä eri tavoin. Jo ennestään heikommassa asemassa olevien yksilöiden tilanne heikkenee entisestään. EU:n nykyisessä talouskriisissä etnisten vähemmistöjen, siirtolaisten ja maahanmuuttajien asema on kehittynyt erityisen tukalaksi. Syrjintä, rasismi ja jopa vihamieliset hyökkäykset tiettyjä väestöryhmiä vastaan ovat tulleet osaksi arkipäivää monessa EU maassa. Samanaikaisesti erilaiset oikeistopopulistiset ryhmittymät ovat nousseet pysyvästi osaksi poliittista järjestelmää ja ne kykenevät manipuloimaan yleistä mielipideilmastoa. Kansallinen identiteetti ja nationalismi ovat nousussa ja epäluuloa tunnetaan kaikkia ”ulkopuolisia” kohtaan. Taloudellinen ahdinko ja synkät tulevaisuuden näkymät saavat tavalliset ihmiset kääntymään ääriliikkeiden puoleen.

Ehkä räikeimpänä esimerkkinä voidaan mainita Kreikka, jossa erilaisten vähemmistöjen kohtelu alkaa muistuttaa jo erehdyttävästi 1930-lukua. Valtavat siirtolaisvirrat yhdistettynä taloudellisesti kestämättömään tilanteeseen ovat luoneet Kreikkaan avoimen rasistisen ilmapiirin. Kansalaisten ahdinko synnyttää katkeruutta, vihaa ja epätoivoa, joka puretaan maahan saapuviin siirtolaisiin. Siirtolaisia pahoinpidellään ja heidän elinkeinonharjoittamisestaan tehdään mahdotonta riippumatta siitä, ovatko he uusia tulijoita, vai jo vuosia maassa eläneitä yrittäjiä. Oikeutta on turha hakea, sillä sitä ei ole tarjolla. Äärioikeistopuolue Kultainen aamunkoitto vastaa kansalaisten huutoon ottamalla itselleen tehtäviä, joita kukaan muu ei enää kykene hoitamaan. Puolueen suosio on huolestuttavaa erityisesti siksi, koska sillä katsotaan olevan läheiset yhteydet Kreikan valtiollisiin instituutioihin kuten poliisiin ja armeijaan.

EU:n nykyiset ihmisoikeusongelmat koskettavat kaikkia jäsenmaita, ja ne ovat hautoneet jo jonkin aikaa. Esimerkiksi romanikerjäläisten tilanne on ollut hankala poliittinen kysymys viime vuosina, johon ei ole onnistuttu vastaamaan yhtenäisellä tavalla. Monessa EU maassa vähemmistöjen epäonnistunut integroituminen on tuottanut yhteiskunnallisia jännitteitä, jotka leimahtavat liekkiin paikoitellen. Talouskriisi on vahvistanut tätä jo olemassa olevaa kehityskulkua ja kärjistänyt tilannetta erityisesti niissä jäsenmaissa, joissa säästötoimet ovat olleet ankarimpia. On selvää, etteivät taloudeltaan heikot jäsenmaat selviydy yksin haasteistaan, vaan ne tarvitsevat EU:n apua.

Mitä EU voi asialle tehdä? Yhteisten käytäntöjen luominen ja toimeenpano ihmisoikeuksien suojelemiseksi ehkäisee ei-toivottavia ratkaisuja. Esimerkkinä voidaan mainita EU:n yhtenäiset standardit maahanmuuttajien vastaanotto-olosuhteille. Tiedon ja parhaiden käytäntöjen jakaminen on koko Euroopan tasolla tärkeää. Samanaikaisesti EU:n on huomioitava jäsenmaiden erityisiä haasteita ja annettava sekä teknistä että taloudellista tukea niiden ratkaisemiseen. Esimerkiksi Kreikka joutuu kantamaan kohtuutonta taakkaa Eurooppaan suuntautuvien siirtolaisvirtojen vastaanottajana ja tarvitsee EU:n apua tilanteen tasapainottamiseksi.

EU tuntuu heränneen hitaasti ihmisoikeustilanteen heikkenemiseen unionin sisällä. Kesän ja syksyn aikana EU on aktiivisesti edistänyt ulkoista ihmisoikeuspolitiikkaansa ja käsitellyt kriisin vaikutuksia ihmisoikeustilanteelle erityisesti kehitysmaissa. Esimerkiksi kesällä lanseeratussa EU:n ihmisoikeusstrategiassa ja siihen liittyvässä toimintaohjelmassa, joka sinällään on merkittävä saavutus unionin ihmisoikeuspolitiikassa, sivuutetaan EU:n sisäinen tilanne. Unionin ihmisoikeuspolitiikka vaikuttaa hyvin kaksijakoiselta: täysin eri instituutiot ja ihmiset käsittelevät ulkoista ja sisäistä politiikkaa. Sisäinen ja ulkoinen aspekti ovat kuitenkin väistämättä sidoksissa toisiinsa. Tällä hetkellä EU:n sisäiset ongelmat syövät uskottavuutta EU:n ulkoiselta ihmisoikeustyöltä. Venäjä on jo tarttunut tilaisuuteen ja laatinut kriittisen raportin EU:n ihmisoikeustilanteesta. Unionin on vaikeaa vaatia muilta toimijoilta ihmisoikeuksien kunnioittamista, jos sen oma ihmisoikeustilanne on kriisissä.

Nobelin rauhanpalkinto onkin hyvä muistutus EU:lle. Ihmisoikeudet ovat itseisarvoja, joita Euroopan integraatiokehitys on kyennyt menestyksekkäästi edistämään. Kriisiajat eivät saa muodostaa poikkeusta ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, vaan erityisesti silloin edellytetään tarkkaavaisuutta. Kriisinhoitotoimenpiteiden ihmisoikeusvaikutukset tulee arvioida etukäteen. Unionin ajama budjettikuri ja säästötoimenpiteet jäsenmaissa eivät saisi pahentaa heikoimmassa asemassa olevien ryhmien tilannetta entisestään. EU:n rahastoja pitäisi sen sijaan käyttää kansallisten kriisien, kuten korkean nuorisotyöttömyyden ehkäisemiseksi. Myös avoimen rasistisiin lausuntoihin ja käytäntöihin tulee puuttua paheksuntaa voimakkaammin. Jos budjettikurin rikkomisesta voidaan antaa sanktioita jäsenmaille, miksei myös ihmisoikeusrikkomuksista? Unionin tulee osoittaa, että se on vakavissaan ihmisoikeuksien suojelemisessa. Talouskriisin vauhdittama ihmisoikeuksien kriisi edellyttää päättäväistä toimintaa. Muutoin ihmisoikeuksista uhkaa tulla EU:n perustavien arvojen sijasta ylimääräistä luksusta, joka kuuluu vain osalle Euroopan väestöstä.

Kuva: Miguel Bruna / Unsplash

Julkaisu Ihmisoikeudet kriisissä – Euroopassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.