Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Nuorista ja politiikasta on ainakin kahdenkymmenen vuoden ajan puhuttu suuresti huolestuneina. Nuorison poliittista passivoitumista on alettu pitää jopa demokratiaa uhkaavana kehityskulkuna. Ajatus passiivisesta nuorisosta on perustunut alhaiseen äänestysaktiivisuuteen ja siihen, että nuoria ei politiikka kiinnosta.

Eduskuntavaalien 2019 tapahtumat eivät oikein sovi ajatukseen passiivista nuorista. Kuukausi ennen vaaleja koululaiset 120 maassa menivät lakkoon ilmaston puolesta. Ilmastolakon käynnistäjänä oli ruotsalainen 16-vuotias Greta Thunberg, joka ilmoitti elokuussa 2018 kieltäytyvänsä koulunkäynnistä, kunnes Ruotsin poliitikot ottavat ilmastonmuutoksen vakavasti ja tekevät päätöksiä sen mukaan.

Suomessa koululaisten ilmastolakko osui yksiin eduskuntavaalien kanssa. Lakko heijastui vaaleihin, joita luonnehdittiin ilmastovaaleiksi. Nuorison ilmastoahdistus tarttui aikuisiin, ja vihreät kasvoi vaaleissa keskisuureksi puolueeksi. Näyttää siltä, että vaaliaktiivisuuden nousussa nuorilla on avainrooli.

Onko nuorten poliittinen passiivisuus näin ollen myytti? Siltä näyttää. Sen puolesta puhuu vuoden 2018 Nuorisobarometritutkimus, joka julkaistiin pari päivää ennen koululaisten ilmastolakkoa maaliskuussa 2019.

Nuoret rikkinäisessä politiikassa

Uusin nuorisobarometritutkimus kantaa nimeä Vaikutusvaltaa Euroopan laidalla, ja se keskittyy paljolti nuorten ikäluokkien poliittisiin asenteisiin ja toimintaan. Taustaksi on piirrettävä kuva suomalaisesta 2000-luvun politiikasta, joka on kriisien täyttämä.

Yhdysvalloista käynnistyi vuonna 2008 finanssikriisi, joka iski Suomeen pahemmin kuin melkein mihinkään muuhun maahan. Taantuma kesti lähes kymmenen vuotta, kun esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa se lyötiin muutamassa vuodessa. Talouden kasvu-uralle päästiin vasta Juha Sipilän hallituksen aikana.

Kriisivuosien aikana tuli tutuksi sanonta rikkinäisestä politiikasta.

Kriisivuosien aikana tuli tutuksi sanonta rikkinäisestä politiikasta. Lausunto on kuultu muun muassa Alexander Stubbin ja Timo Soinin suusta. Kysymyksessä on kuitenkin laajasti maailmalla levinnyt kielikuva, jota on käyttänyt esimerkiksi Barack Obama.

Rikkinäiseen politiikkaan liittyviä ilmiöitä ovat muun muassa talousongelmat ja päätöksenteon tehottomuus, puoluejärjestelmän murros ja populismi sekä poliittisen luottamuksen heikentyminen.

Talouskriisin rinnalla ja siihen liittyen on läpi Euroopan koettu merkittävä puoluejärjestelmän murros. Eliittikriittinen ja nationalistinen populismi on voimistunut. Populismi on syönyt perinteisten valtapuolueiden kannatusta ja lisännyt polarisaatiota, mikä on ajanut demokratioita kriisiin eri puolilla maailmaa.

Suomessa perussuomalaisten nousu vuoden 2011 ”jytkystä” lähtien lienee yksi syy siihen, että hallitustyö on toistuvasti kriisiytynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Taloustaantuman ja sekasortoisen politiikan olettaisi heijastuvan kansalaisten asenteisiin ja poliittiseen käyttäytymiseen. Kun seuraa suomalaisia ja ulkomaalaisia tiedotusvälineitä, tulee kuva, että ihmisten luottamus demokraattiseen politiikkaan on heikentynyt ellei romahtanut.

Ehkä demokratiaa kritisoidaan aiheesta? Miten kansalaiset, nuoret varsinkaan, voisivat luottaa hallitukseen ja poliittisiin instituutioihin, jotka ovat alituiseen kriisissä?

Mutta mitä tuoreimmat tutkimusaineistot sanovat asiasta? Olemmeko todella kadottamassa suomalaisen luottamusyhteiskunnan, ehkä demokratiankin?

Luottamukselle rakennettu

Luottamus ihmisten välillä ja luottamus politiikan instituutioihin kuuluu demokratian ja toimivan yhteiskunnan kulmakiviin. Esimerkiksi sosiaalisen pääoman teoriassa luottamus on jonkinlaista voiteluainetta, joka pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä – tai liimaa, joka sitoo yhteiskunnan ryhmittymiä toisiinsa.

Korkea luottamus yhteiskunnassa ja ihmisten välillä on asia, jota on pidetty Suomen ja muiden Pohjoismaiden vahvuutena. Luottamusyhteiskunta on meille itsestäänselvyys, eikä sen olemassaoloa yleensä huomata tai arvosteta eritysesti.

Tarvitaan vertailukohtaa muualta maailmasta. Tätä tarjoili Nuorisobarometrin loppuraportissa toimittaja Heikki Aittokoski, joka on maailmalla havainnut, että yhteiskunnassa vallitseva luottamus ei ole itsestäänselvyys, vaan päinvastoin: luottamusyhteiskuntia ei maailmalta juuri tahdo löytää.

Aittokosken mukaan maailmalla ”valtiolliset instituutiot ovat niin etäisiä tai niin epäluotettavia, että ainoaksi turvaverkoksi jäävät perhe ja suku”. Poliisi tai virkamies ei silloin ole ystävä vaan lähinnä sortaja tai lahjonnan kohde.

Suomessa asiat onneksi ovat toisin. Viranomaisiin luotetaan ja lapsetkin uskalletaan laskea koulutielle ilman vanhempia. Nuorisobarometritutkimukset vahvistavat tämän tuloksen.

Suomalaisten nuorten luottamus eri instituutioita kohtaan on korkealla, jopa pysäyttävällä tasolla.

Suomalaisten nuorten (15–29-vuotiaat) luottamus eri instituutioita kohtaan on korkealla, jopa pysäyttävällä tasolla. Nuorten luottamus poliisiin, presidenttiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen on 89–95 prosenttia.

Myös luottamus virkamiehiin, kunnanvaltuustoihin, EU:hun ja eduskuntaan on korkeaa tasoa, 70–80 prosenttia. Merkillepantavaa on, että luotto näihin instituutioihin on ollut kasvusuuntainen koko 2000-luvun samaan aikaan, kun sekä maan talous että politiikka ovat kriisiytynet.

Jos jossakin on nähtävissä laskua, se on tapahtunut luottamuksessa maan hallitukseen, mikä ei yllätä. Mutta lasku on ollut loiva, sillä kun vuonna 2006 nuorten luottamuksen taso oli 79 prosenttia, vuonna 2018 se on yhä 71 prosenttia.

Hämmästyttävänä voidaan pitää myös sitä, että suomalaisnuorten luottamus puolueisiin on ollut nousussa koko 2000-luvun lukuun ottamatta viimeisintä mittausta.

Tarkastelin nuorten sosiaalista ja poliittista luottamusta omassa nuorisobarometriartikkelissani ”Nuoret kansanvallan suunnannäyttäjinä” hyödyntäen Euroopan-laajuisia European Social Survey (ESS) aineistoja. Myös nämä tutkimukset puhuvat selvää kieltä nuorten vahvasta luottamuksesta politiikan instituutioihin.

Luottamusmuuttajat ovat suomalaisnuorten osalta pysyneet vakaina koko sen ajan, kun mittauksia on tehty (2002–2016). Suomen nuorten ”luottamusetu” Euroopan yleiseen tasoon verrattuna on pysytellyt selvänä, mikä tarkoittaa, että nuorten suomalaisten osalta luottamusmuuttujien keskiarvot ovat jatkuvasti selvästi yli eurooppalaisen keskiarvon.

Hyvin merkittävää tältä osin on se, että nuorten poliittinen luottamus on ollut kaiken aikaa aikuisia korkeampi – painvastoin kuin ennalta osasi odottaa.

”Tökkää hallitusta, tykkää demokratiasta”

Poliittisen ja sosiaalisen luottamuksen ohella on muita asennetekijöitä, jotka liittävät kansalaiset demokratiaan. Näitä ovat kiinnostus politiikkaa kohtaan, tyytyväisyys maan hallitukseen ja talouteen sekä tyytyväisyys demokratian toimivuuteen.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan on tekijä, johon perustuvat yhtä hyvin antiikin kansalaishyveet kuin moderni näkemys aktiivisesta demokraattisesta kansalaisuudesta. Nuorisobarometri-aineistossa nuorten kiinnostus politiikkaan on noussut kahdessakymmenessä vuodessa (1996–2018) reilusta 40 prosentista yli 60 prosenttiin. Ristiriita nuoria koskeviin mielikuviin on selvä.

Nuorten kiinnostus politiikkaan on noussut vuosina 1996–2018 reilusta 40 prosentista yli 60 prosenttiin.

Poliittisen kiinnostuksen ja luottamuksen ohella politiikan tutkijat ovat jo 1950-luvulta lähtien olleet kiinnostuneita demokraattisen järjestelmän suorituskyvystä kansalaisten mielipiteillä mitattuna. Eurooppalaisessa ESS-tutkimuksessa keskeiset muuttujat tältä osin ovat tyytyväisyys maan talouteen ja hallitukseen sekä demokratian toimivuuteen.

”Tökkää hallitusta, tykkää demokratiasta”. Näin voidaan tulokset tiivistää sekä suomalaisnuorten että aikuisten osalta. Suomessa jyrkimmät muutokset poliittisissa asenteissa voidaan nähdä tyytyväisyydessä maan talouteen ja hallitukseen, mikä sekään ei yllätä.

Kaikkia suomalaisia ajatelle tyytyväisyys maan talouteen ja hallitukseen lähti jyrkkään laskuun jo vuonna 2006 ja pohjanoteeraus saavutettiin vuonna 2014. Sekä hallitustyytyväisyyden että taloustyytyväisyyden osalta Suomen etumatka muuhun Eurooppaan on sulanut ja mittautamme nyt yhtä heikkoja arvoja kuin muutkin. Tämä pätee sekä aikuisiin että nuoriin.

Tyytyväisyys demokratian toimivuuteen arvioi kansanvallan suorituskykyä aivan eri näkökulmasta kuin muut tyytyväisyysmittarit, jotka heilahtelevat paljon talouden ja päivänpolitiikan mukaan. Mikäli tyytyväisyys demokratian toimivuuteen on jatkuvasti laskusuunnassa, on demokraattisen hallitustavan legitimiteetti – sen olemassaolon oikeutus – ennen pitkää uhattuna.

Demokratian arvovallan osalta on saatu huolestuttavia uutisia, kun amerikkalaiset Roberto Stefan Foa ja Yascha Mounk esittivät niin sanottujen milleniaalien (2000-luvulla aikuistuneiden nuorten) olevan kääntymässä demokratiaa vastaan Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissa.

Kokonaisuutena tarkastellen suomalaiset ovat varsin tyytyväisiä demokraattisen järjestelmän toimivuuteen. Demokratiakiinnittymisen keskiarvo on ollut koko tarkasteluajan selvästi yli eurooppalaisen keskiarvon, vaikka ero muihin maihin on supistumassa. Nuoret arvioivat demokratiaa myös aikuisia myönteisemmin.

Näin ollen huoli antidemokraattisista sukupolvista tai demokratian legitimiteettikriisistä ei ainakaan Suomessa ole näköpiirissä.

Miten kauas omena putoaa puusta?

”Omena ei kauas puusta putoa” on sanonta, joka jossain muodossa tunnetaan joka puolella maailmaa. Toivomuksena on, että lapset olisivat taipumuksiltaan ja tavoiltaan sopivasti samanlaisia kuin vanhempansa. Jos näin ei ole, huoli on syvä paitsi nuorista myös yhteiskunnan tulevaisuudesta.

Tällainen huoli nuorista on noussut pintaan edellä mainittujen milleniaalien kohdalla. Toimittaja Amanda Ruggeri kirjoitti BBC-Capital-verkkolehdessä lokakuussa 2017, että milleniaalit ovat maailman vihatuin sukupolvi. He ovat laiskoja, tietämättömiä, itsekkäitä, moraalittomia ja paljon muuta.

Mutta kuten Ruggeri osoittaa, tässä ei ole mitään uutta, vaan aikuiset ovat arvostelleet nuoria samoin sanankääntein kautta historian. Esimerkiksi Aristoteles arvosteli jo 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua nuorisoa kaikkitietävyydestä ja valheellisesta itseluottamuksesta.

Mitä tutkimusaineistot sanovat? Antaako nuorten osallistuminen aihetta huoleen vai putoaako omena sittenkin lähelle puuta ja nuoret omaksuvat vanhempiensa tavat?

Nuorille ikäluokille äänestäminen on ylivoimaisesti tärkein poliittisen vaikuttamisen kanava, ja tämä taipumus on kasvussa.

Nuorisobarometrin mukaan nuoret pääsääntöisesti kulkevat vanhempiensa jalanjäljissä: nuorille ikäluokille äänestäminen on ylivoimaisesti tärkein poliittisen vaikuttamisen kanava, ja tämä taipumus on kasvussa. Koko Euroopan laajuisissa ESS-aineistoissa kuva poliittisesti aktiivisista nuorista ikäpolvista voimistuu.

Aineistoissa kyllä näkyy nuorten aikuisia heikompi vaaliaktiivisuus (vastaajan itsensä ilmoittama). Nuorten äänestysaktiivisuudessa ei kuitenkaan havaita laskua, vaan osallistumisen taso on säilynyt vakaana koko 2000-luvun.

Se tarkoittaa, että vaalipassiivisuus on nuoruuteen liittyvä ilmiö, joka aikuisiällä häviää, ja nuoret aktivoituvat äänestämään vanhempiensa tavoin. Sama pätee puolueisiin samaistumiseen: aikuisina nuoret löytävät puolueen itselleen vanhempiensa tapaan.

Entä sitten nuorten osallistuminen niin sanottuihin uuden politiikan muotoihin, kuten mielenosoituksiin, boikotteihin ja adresseihin? Nämä suoran vaikuttamisen keinot on usein liitetty nimenomaan nuoriin. Jo 1980-luvulta Suomessa on esiintynyt jälkiteollista poliittista toimintaa, joka ei suoraan ole kytköksissä määrättyihin ideologioihin tai taloudellisiin viiteryhmiin.

Tutkimustietojen valossa nuorissa yhdistyy perinteisiä ja niin sanottuja jälkimoderneja osallistumisen tapoja. Mielenosoituksiin osallistumisessa (viimeisen 12 kk aikana) havaitaan, että nuorten aktiivisuus on moninkertainen aikuisikäluokkiin verrattuna, mutta silti marginaalinen, 4–7 prosenttia.

Tutkimustietojen valossa nuorissa yhdistyy perinteisiä ja niin sanottuja jälkimoderneja osallistumisen tapoja.

Mitä tulee adressien allekirjoittamiseen, nuoret (31–44 %) ovat olleet koko 2000-luvun aikuisia (22–34 %) aktiivisempia. Sama pätee myös niin sanottuun poliittiseen ostokäyttäytymiseen. Nuorista keskimäärin noin 35 prosenttia on boikotoinut, kun aikuisilla luku on ollut noin 30 prosenttia.

Viime vuosien aikana nuorten ja aikuisten ero on tältä osin supistunut, mikä voi kieliä siitä, että nuorten taipumus tuoteboikotointiin jatkuu aikuisiällä.

Muuttuuko poliittinen kulttuuri?

Uusin Nuorisobarometri puhuu sen puolesta, että nuoret ovat aikuisia tiiviimmin kiinnittyneet demokratiaan ja osallistuvat politiikkaan aktiivisesti. He myös kiinnittyvät yllättävän vahvasti perinteiseen vaalidemokratiaan. Omena kyllä putoaa puusta, muttei välttämättä kovin kauas.

Vielä yksi asia on Nuorisobarometrista hyvä nostaa esille. Se koskee nuorten turvattomuuden tunnetta. Tältä osin korkealla ovat huoli ilmastonmuutoksesta, maailmanpoliittisesta tilanteesta ja terrorismista, jotka ovat nuorten uhkakuvissa kasvussa.

Kun nuorten poliittisen aktiivisuuden ja globaalin huolestumisen laskee yhteen, nousee mieleen kysymys, olemmeko ehkä uudentyyppisen poliittisen kulttuurin äärellä. Se tarkoittaa, että ilmastolakon kaltaiset globaalit mielenilmaukset vallitsevaa politiikkaa kohtaan ovat kasvussa.

Nähtäväksi jää, missä määrin tällainen globaali idealismi on leviämässä ja ohittaako se henkilökohtaisiin etuihin perustuvan ”lompakkoäänestämisen”, johon nykyiset demokratiat pääosin perustuvat.

Markku Harrinvirta on valtiotieteiden tohtori ja tuntiopettaja Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Myytti nuorten poliittisesta passiivisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Äänestysaktiivisuus on laskenut Suomessa tuntuvasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Myös puolueiden jäsenten ja jonkin puolueen itselleen hyvin läheiseksi kokevien äänestäjien määrä on vähentynyt. Molempia ilmiöitä on vaalitutkimuksessa lähestytty usein yksilötason tekijöistä käsin. Eri maita koskevissa tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että vaaleissa äänestäminen on tiiviisti yhteydessä yksilön ikään, koulutukseen ja tulotasoon. Taipumus osallistua on suurempi vanhemmilla, korkeasti koulutetuilla ja enemmän ansaitsevilla äänestäjillä. Myös uskonnollisuus, puoluesamastumisen aste sekä poliittinen kiinnostus ja tietotaso lisäävät osallistumista. On myös osoitettu, että nuorten sukupolvien osallistumisvalmiutta on laskenut heidän vanhempia ikäryhmiä matalampi käsitys äänestämisestä kansalaisvelvollisuutena ja vähäisempi politiikkaa kohtaan tunnettu kiinnostus. Äänestämisen vähentyminen erityisesti nuorten kohdalla on puolestaan laskenut vaalien yleistä osallistumisastetta.

Laiskat äänestäjät

Äänestäjäkeskeinen lähestymistapa on perusteltu siinä suhteessa, että vaaleissa äänestäminen ja puolueiden kannattaminen ovat pohjimmiltaan yksilöllistä toimintaa. Osallistumiseen vaikuttavat kuitenkin myös poliittisen järjestelmän ominaisuudet sekä vaaleissa tarjolla olevat vaihtoehdot. Äänestäjän osallistumismotivaatiota koskevan tarkastelukulman liiallinen painottuminen voi osaltaan johtaa siihen, että demokratian ongelmat typistyvät kysymykseen kansalaisten vähäisestä osallistumisesta, kuten Marja Keränen (ks. lähteet) on puheenvuorossaan osuvasti todennut. Vaikka esimerkiksi matalaa äänestysaktiivisuutta voi perustellusti pitää yhtenä osoituksena poliittisessa järjestelmässä ilmenevistä ongelmista, ei liene mielekästä etsiä syitä pelkästään äänestäjistä. Tämä on kuitenkin vallitseva puhetapa erityisesti nuorten osallistumista koskevassa keskustelussa, mihin me tutkijatkin usein syyllistymme. Uutisoinnissa toistuvat usein sen tyyppiset otsikot kuin ”kaksi kolmesta nuoresta nukkui vaaleissa” tai ”nuoret ovat laiskimpia äänestäjiä”. Emeritusprofessori Tuomo Martikaisen ilmaisua käyttäen äänestäjiä syyttelevä puhetapa vahvistaa kuvaa nuorista perinpohjaisina vetelyksinä, joille vähäinen yhteiskunnallinen kiinnostus muodostaa jonkinlaisen ominaispiirteen. Samalla hämärtyy myös se mahdollisuus, että äänestämättä jättäminen voisi olla tietoinen poliittinen viesti.

Keskustelu passiivisuudesta heijastuu nuorten käsitykseen itsestään ja toisistaan poliittisina toimijoina

Yleinen keskustelu nuorten passiivisuudesta heijastuu kiinnostavasti heidän ymmärrykseensä itsestään ja toisistaan poliittisina toimijoina. Tämä näkyy hyvin myös Nuorisoasiain neuvottelukunnan vuodesta 1994 tekemissä nuorisobarometreissä, joissa tarkastellaan 15–29-vuotiaiden ikäluokkaa. Tuoreen vuoden 2013 nuorisobarometrin mukaan syksyn 2012 kunnallisvaaleissa äänestäneiden 18–29-vuotiaiden mielestä yksi keskeinen äänestämättä jättämisen syy oli viitseliäisyyden puute. Kun äänestäneistä kyseistä seikkaa piti erittäin tai melko tärkeänä syynä 69 prosenttia vastaajista, äänestämättä jättäneistä tätä mieltä oli yli puolet vähemmän (28 %). Voidaan myös pohtia, missä määrin varaukselliset käsitykset toisten nuorten kapasiteetista poliittisen osallistumiseen ovat vaikuttaneet siihen, että 15–29-vuotiaiden nuorten enemmistö ei kannata äänestysikärajan laskemista kunnallisvaaleissa 16 ikävuoteen, kuten Markus Söderlund viittaa nuorisobarometrin artikkelissaan. On kuitenkin hyvä huomata, että hieman yli puolet vastaajista (54 %) kallistui vuoden 2013 barometrissä äänestysikärajan laskemisen kannalle, mikä on ensimmäinen kerta sen jälkeen kun asiaa on alettu kysyä barometreissä.

Sama itsekriittisyys näkyi myös vuoden 2007 nuorisobarometrissä tiedusteltaessa avokysymyksillä syitä yleiseen äänestysaktiivisuuden laskuun ja nuorten vanhempia ikäryhmiä vähäisempään äänestämiseen. Vaikka vain pieni osa (10 %) mainitsi nuorten vaikuttaneen koko äänestysprosentin laskuun, joka viides 18–29-vuotiaista piti nuorten käyttäytymisen syynä nuoria itseään eli sitä, että he eivät ole kiinnostuneita politiikasta tai keskustele siitä. Myös vuoden 2003 vaalitutkimuksessa havaittiin, että nuoret ovat sisäistäneet hyvin yleisen käsityksen ikäryhmänsä passiivisuudesta. Siinä missä 18–33-vuotiaiden suhtautuminen poliittiseen osallistumiseen oli positiivisempaa kuin heidän arvionsa ikätoveriensa suhtautumisesta, vanhemmissa ikäryhmissä suhde oli päinvastainen.

Osallistumisen epätasainen jakautuminen nuorten motivaatiota suurempi haaste

Vaikka rekisteritietoihin pohjautuva 18–30-vuotiaiden äänestysaktiivisuus esimerkiksi syksyn 2012 kunnallisvaaleissa olikin huomattavan matala (33 %), vuoden 2013 nuorisobarometri osoittaa, että nuorten käsitykset edustuksellisen demokratian toimivuudesta ja omista vaikutusmahdollisuuksista ovat suhteellisen myönteisiä. Vastaajista 81 prosenttia katsoi, että äänestämisellä voi vaikuttaa asioihin ja vastaavasti äänestämistä pidettiin, jossain määrin yllättäenkin, tehokkaimpana vaikutuskeinona. Yleisesti ottaen nuorisobarometrin tulosten pohjalta ei siis ole syytä korostaa nuorten vieraantumista poliittisesta toiminnasta, etenkin kun perinteiset ja tuoreemmat osallistumismuodot, kuten kansalaisaloitteet tai kulutusvalinnoilla vaikuttamaan pyrkiminen, näyttävät pikemminkin täydentävän kuin korvaavan toisiaan.

Erilaisten osallistumistapojen kasautuminen aktiivisten nuorten joukolle heijastaa toisaalta sitä, että nuorten omia asenteita ongelmallisempi seikka on osallistumisessa ilmenevä laajempi yhteiskunnallinen eriarvoisuus. Perinteisesti koulutusta on pidetty yhtenä keskeisenä aktivoivana tekijänä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että koulutus ei itsessään lisää poliittista osallistumista. Yhtäältä koulutus ilmentää perhetaustan merkitystä, kuten esimerkiksi vanhempien koulutusta ja omaa osallistumista. Toisaalta koulutuksen osallistumista lisäävä vaikutus voi kuvastaa myös korkeasti koulutettujen keskeisempää asemaa sosiaalisissa verkostoissa, jolloin heihin kohdistuu enemmän aktivointipyrkimyksiä esimerkiksi poliittisten puolueiden taholta.

Lapsuuskodin keskeisestä roolista on saatu viitteitä myös Suomea koskevassa tutkimuksessa. Kyseinen tarkastelu pohjautui Tilastokeskuksen muodostamaan aineistoon, jossa vuoden 1999 eduskuntavaalien vaalilistoista poimitut 18–30-vuotiaiden äänestystiedot yhdistettiin heidän vanhempiensa äänestystietoihin ja muihin taustatietoihin. Tuloksista kävi ilmi, että niistä aikuista lapsista, joiden molemmat vanhemmat äänestivät, 64 prosenttia äänesti myös itse. Mikäli kumpikaan vanhemmista ei äänestänyt, lapsista äänesti alle viidennes. Toisessa tuoreessa suomalaisessa tutkimuksessa tehty havainto taloudellisen hyvä- ja huono-osaisuuden siirtymisestä vanhemmilta lapsille näyttäisi siis pätevän myös äänestämiseen.

Poliittinen osallistuminen on monisäikeinen ilmiö, joka on yhteydessä niin äänestäjän ominaisuuksiin ja motivaatioon liittyviin kysyntätekijöihin, puolueisiin ja vaalikontekstiin liittyviin tarjontatekijöihin kuin näiden yhteisvaikutuksiin ja laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Demokratian tilan arvioinnin ja osallistumisen vahvistamiseen tähtäävien keinojen kehittämisen kannalta on hyödyllistä, että näihin kaikkiin kiinnitetään tasapuolisesti huomiota.

Meidän erityisesti äänestäjän toimintaa tarkastelevien tutkijoiden vastuulla onkin huomioida, että myös muut näkökulmat tulevat tutkimustuloksia esitellessämme ja julkisissa puheenvuoroissamme esiin.

Lähteet

Gidengil, Elisabeth & Wass, Hanna (2013): Vaaleissa äänestäminen siirtyy vanhemmilta lapsille. Hyvinvointikatsaus3/2013, 43–47.

Kam, Cindy D. & Carl L. Palmer (2008) Reconsidering the effects of education on political participation. Journal of Politics 70(3), 612–631.

Keränen, Marja (2012): Demokratia Suomessa – ketä kiinnosta? Politiikasta.fi, https://politiikasta.fi/blog/demokratia-suomessa-%E2%80%93-ket%C3%A4-kiinnostaa.

Myllyniemi, Sami (toim.) (2014): Vaikuttava osa. Nuorisobarometri 2013. Helsinki: Nuorisoasiain neuvottelukunnan julkaisuja nro 50, julkaisuja (Nuorisotutkimusseura) nro 145.

Persson,Mikael (2013a): Is the effect of education on voter turnout absolute or relative? A multi-level analysis of 37 countries. Journal of Elections, Public Opinion and Parties 23(2):111–33.

Persson, Mikael (2013b): Review article: education and political participation.  British Journal of Political Science (early online view).

Sirniö, Outi, Martikainen, Pekka, Kauppinen, Timo (2013) Intergenerational determinants of income level in Finland. Social Forces 92(2), 463–490.

Söderlund, Markus (2014). Äänettömät 16-vuotiaat. Teoksessa Sami Myllyniemi (toim.), Vaikuttava osa. Nuorisobarometri 2013. Helsinki: Nuorisoasiain neuvottelukunnan julkaisuja nro 50, julkaisuja (Nuorisotutkimusseura) nro 145.

Wass, Hanna (2007b): Generations and socialization into electoral participation. Scandinavian Political Studies 30(1), 1–19.

Wass, Hanna (2007b): Nuorten näkemyksiä vaaliosallistumisen laskusta ja sen ratkaisukeinoista. In Kari Paakkunainen (toim.), Sukupolvipolitiikka. Helsinki: Nuorisoasiain neuvottelukunta, julkaisuja 36, Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 72.

Kirjoitus pohjautuu vuoden 2013 nuorisobarometrin julkistamistilaisuudessa 11.2.2014 pidettyyn kommenttipuheenvuoroon. 

Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay

Julkaisu Käsitykset äänestäjien poliittisesta passiivisuudesta heijastuvat nuorten itseymmärrykseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.