Myytti nuorten poliittisesta passiivisuudesta

Kuva: Vimal Natarajan / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 6 min. 

Uusin Nuorisobarometri puhuu sen puolesta, että nuoret ovat aikuisia tiiviimmin kiinnittyneet demokratiaan ja osallistuvat politiikkaan usein näitä aktiivisemmin. Viimeistään nyt myytti passiivisista nuorista pitäisi unohtaa.

Nuorista ja politiikasta on ainakin kahdenkymmenen vuoden ajan puhuttu suuresti huolestuneina. Nuorison poliittista passivoitumista on alettu pitää jopa demokratiaa uhkaavana kehityskulkuna. Ajatus passiivisesta nuorisosta on perustunut alhaiseen äänestysaktiivisuuteen ja siihen, että nuoria ei politiikka kiinnosta.

Eduskuntavaalien 2019 tapahtumat eivät oikein sovi ajatukseen passiivista nuorista. Kuukausi ennen vaaleja koululaiset 120 maassa menivät lakkoon ilmaston puolesta. Ilmastolakon käynnistäjänä oli ruotsalainen 16-vuotias Greta Thunberg, joka ilmoitti elokuussa 2018 kieltäytyvänsä koulunkäynnistä, kunnes Ruotsin poliitikot ottavat ilmastonmuutoksen vakavasti ja tekevät päätöksiä sen mukaan.

Suomessa koululaisten ilmastolakko osui yksiin eduskuntavaalien kanssa. Lakko heijastui vaaleihin, joita luonnehdittiin ilmastovaaleiksi. Nuorison ilmastoahdistus tarttui aikuisiin, ja vihreät kasvoi vaaleissa keskisuureksi puolueeksi. Näyttää siltä, että vaaliaktiivisuuden nousussa nuorilla on avainrooli.

Onko nuorten poliittinen passiivisuus näin ollen myytti? Siltä näyttää. Sen puolesta puhuu vuoden 2018 Nuorisobarometritutkimus, joka julkaistiin pari päivää ennen koululaisten ilmastolakkoa maaliskuussa 2019.

Nuoret rikkinäisessä politiikassa

Uusin nuorisobarometritutkimus kantaa nimeä Vaikutusvaltaa Euroopan laidalla, ja se keskittyy paljolti nuorten ikäluokkien poliittisiin asenteisiin ja toimintaan. Taustaksi on piirrettävä kuva suomalaisesta 2000-luvun politiikasta, joka on kriisien täyttämä.

Yhdysvalloista käynnistyi vuonna 2008 finanssikriisi, joka iski Suomeen pahemmin kuin melkein mihinkään muuhun maahan. Taantuma kesti lähes kymmenen vuotta, kun esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa se lyötiin muutamassa vuodessa. Talouden kasvu-uralle päästiin vasta Juha Sipilän hallituksen aikana.

Kriisivuosien aikana tuli tutuksi sanonta rikkinäisestä politiikasta.

Kriisivuosien aikana tuli tutuksi sanonta rikkinäisestä politiikasta. Lausunto on kuultu muun muassa Alexander Stubbin ja Timo Soinin suusta. Kysymyksessä on kuitenkin laajasti maailmalla levinnyt kielikuva, jota on käyttänyt esimerkiksi Barack Obama.

Rikkinäiseen politiikkaan liittyviä ilmiöitä ovat muun muassa talousongelmat ja päätöksenteon tehottomuus, puoluejärjestelmän murros ja populismi sekä poliittisen luottamuksen heikentyminen.

Talouskriisin rinnalla ja siihen liittyen on läpi Euroopan koettu merkittävä puoluejärjestelmän murros. Eliittikriittinen ja nationalistinen populismi on voimistunut. Populismi on syönyt perinteisten valtapuolueiden kannatusta ja lisännyt polarisaatiota, mikä on ajanut demokratioita kriisiin eri puolilla maailmaa.

Suomessa perussuomalaisten nousu vuoden 2011 ”jytkystä” lähtien lienee yksi syy siihen, että hallitustyö on toistuvasti kriisiytynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Taloustaantuman ja sekasortoisen politiikan olettaisi heijastuvan kansalaisten asenteisiin ja poliittiseen käyttäytymiseen. Kun seuraa suomalaisia ja ulkomaalaisia tiedotusvälineitä, tulee kuva, että ihmisten luottamus demokraattiseen politiikkaan on heikentynyt ellei romahtanut.

Ehkä demokratiaa kritisoidaan aiheesta? Miten kansalaiset, nuoret varsinkaan, voisivat luottaa hallitukseen ja poliittisiin instituutioihin, jotka ovat alituiseen kriisissä?

Mutta mitä tuoreimmat tutkimusaineistot sanovat asiasta? Olemmeko todella kadottamassa suomalaisen luottamusyhteiskunnan, ehkä demokratiankin?

Luottamukselle rakennettu

Luottamus ihmisten välillä ja luottamus politiikan instituutioihin kuuluu demokratian ja toimivan yhteiskunnan kulmakiviin. Esimerkiksi sosiaalisen pääoman teoriassa luottamus on jonkinlaista voiteluainetta, joka pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä – tai liimaa, joka sitoo yhteiskunnan ryhmittymiä toisiinsa.

Korkea luottamus yhteiskunnassa ja ihmisten välillä on asia, jota on pidetty Suomen ja muiden Pohjoismaiden vahvuutena. Luottamusyhteiskunta on meille itsestäänselvyys, eikä sen olemassaoloa yleensä huomata tai arvosteta eritysesti.

Tarvitaan vertailukohtaa muualta maailmasta. Tätä tarjoili Nuorisobarometrin loppuraportissa toimittaja Heikki Aittokoski, joka on maailmalla havainnut, että yhteiskunnassa vallitseva luottamus ei ole itsestäänselvyys, vaan päinvastoin: luottamusyhteiskuntia ei maailmalta juuri tahdo löytää.

Aittokosken mukaan maailmalla ”valtiolliset instituutiot ovat niin etäisiä tai niin epäluotettavia, että ainoaksi turvaverkoksi jäävät perhe ja suku”. Poliisi tai virkamies ei silloin ole ystävä vaan lähinnä sortaja tai lahjonnan kohde.

Suomessa asiat onneksi ovat toisin. Viranomaisiin luotetaan ja lapsetkin uskalletaan laskea koulutielle ilman vanhempia. Nuorisobarometritutkimukset vahvistavat tämän tuloksen.

Suomalaisten nuorten luottamus eri instituutioita kohtaan on korkealla, jopa pysäyttävällä tasolla.

Suomalaisten nuorten (15–29-vuotiaat) luottamus eri instituutioita kohtaan on korkealla, jopa pysäyttävällä tasolla. Nuorten luottamus poliisiin, presidenttiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen on 89–95 prosenttia.

Myös luottamus virkamiehiin, kunnanvaltuustoihin, EU:hun ja eduskuntaan on korkeaa tasoa, 70–80 prosenttia. Merkillepantavaa on, että luotto näihin instituutioihin on ollut kasvusuuntainen koko 2000-luvun samaan aikaan, kun sekä maan talous että politiikka ovat kriisiytynet.

Jos jossakin on nähtävissä laskua, se on tapahtunut luottamuksessa maan hallitukseen, mikä ei yllätä. Mutta lasku on ollut loiva, sillä kun vuonna 2006 nuorten luottamuksen taso oli 79 prosenttia, vuonna 2018 se on yhä 71 prosenttia.

Hämmästyttävänä voidaan pitää myös sitä, että suomalaisnuorten luottamus puolueisiin on ollut nousussa koko 2000-luvun lukuun ottamatta viimeisintä mittausta.

Tarkastelin nuorten sosiaalista ja poliittista luottamusta omassa nuorisobarometriartikkelissani ”Nuoret kansanvallan suunnannäyttäjinä” hyödyntäen Euroopan-laajuisia European Social Survey (ESS) aineistoja. Myös nämä tutkimukset puhuvat selvää kieltä nuorten vahvasta luottamuksesta politiikan instituutioihin.

Luottamusmuuttajat ovat suomalaisnuorten osalta pysyneet vakaina koko sen ajan, kun mittauksia on tehty (2002–2016). Suomen nuorten ”luottamusetu” Euroopan yleiseen tasoon verrattuna on pysytellyt selvänä, mikä tarkoittaa, että nuorten suomalaisten osalta luottamusmuuttujien keskiarvot ovat jatkuvasti selvästi yli eurooppalaisen keskiarvon.

Hyvin merkittävää tältä osin on se, että nuorten poliittinen luottamus on ollut kaiken aikaa aikuisia korkeampi – painvastoin kuin ennalta osasi odottaa.

”Tökkää hallitusta, tykkää demokratiasta”

Poliittisen ja sosiaalisen luottamuksen ohella on muita asennetekijöitä, jotka liittävät kansalaiset demokratiaan. Näitä ovat kiinnostus politiikkaa kohtaan, tyytyväisyys maan hallitukseen ja talouteen sekä tyytyväisyys demokratian toimivuuteen.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan on tekijä, johon perustuvat yhtä hyvin antiikin kansalaishyveet kuin moderni näkemys aktiivisesta demokraattisesta kansalaisuudesta. Nuorisobarometri-aineistossa nuorten kiinnostus politiikkaan on noussut kahdessakymmenessä vuodessa (1996–2018) reilusta 40 prosentista yli 60 prosenttiin. Ristiriita nuoria koskeviin mielikuviin on selvä.

Nuorten kiinnostus politiikkaan on noussut vuosina 1996–2018 reilusta 40 prosentista yli 60 prosenttiin.

Poliittisen kiinnostuksen ja luottamuksen ohella politiikan tutkijat ovat jo 1950-luvulta lähtien olleet kiinnostuneita demokraattisen järjestelmän suorituskyvystä kansalaisten mielipiteillä mitattuna. Eurooppalaisessa ESS-tutkimuksessa keskeiset muuttujat tältä osin ovat tyytyväisyys maan talouteen ja hallitukseen sekä demokratian toimivuuteen.

”Tökkää hallitusta, tykkää demokratiasta”. Näin voidaan tulokset tiivistää sekä suomalaisnuorten että aikuisten osalta. Suomessa jyrkimmät muutokset poliittisissa asenteissa voidaan nähdä tyytyväisyydessä maan talouteen ja hallitukseen, mikä sekään ei yllätä.

Kaikkia suomalaisia ajatelle tyytyväisyys maan talouteen ja hallitukseen lähti jyrkkään laskuun jo vuonna 2006 ja pohjanoteeraus saavutettiin vuonna 2014. Sekä hallitustyytyväisyyden että taloustyytyväisyyden osalta Suomen etumatka muuhun Eurooppaan on sulanut ja mittautamme nyt yhtä heikkoja arvoja kuin muutkin. Tämä pätee sekä aikuisiin että nuoriin.

Tyytyväisyys demokratian toimivuuteen arvioi kansanvallan suorituskykyä aivan eri näkökulmasta kuin muut tyytyväisyysmittarit, jotka heilahtelevat paljon talouden ja päivänpolitiikan mukaan. Mikäli tyytyväisyys demokratian toimivuuteen on jatkuvasti laskusuunnassa, on demokraattisen hallitustavan legitimiteetti – sen olemassaolon oikeutus – ennen pitkää uhattuna.

Demokratian arvovallan osalta on saatu huolestuttavia uutisia, kun amerikkalaiset Roberto Stefan Foa ja Yascha Mounk esittivät niin sanottujen milleniaalien (2000-luvulla aikuistuneiden nuorten) olevan kääntymässä demokratiaa vastaan Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissa.

Kokonaisuutena tarkastellen suomalaiset ovat varsin tyytyväisiä demokraattisen järjestelmän toimivuuteen. Demokratiakiinnittymisen keskiarvo on ollut koko tarkasteluajan selvästi yli eurooppalaisen keskiarvon, vaikka ero muihin maihin on supistumassa. Nuoret arvioivat demokratiaa myös aikuisia myönteisemmin.

Näin ollen huoli antidemokraattisista sukupolvista tai demokratian legitimiteettikriisistä ei ainakaan Suomessa ole näköpiirissä.

Miten kauas omena putoaa puusta?

”Omena ei kauas puusta putoa” on sanonta, joka jossain muodossa tunnetaan joka puolella maailmaa. Toivomuksena on, että lapset olisivat taipumuksiltaan ja tavoiltaan sopivasti samanlaisia kuin vanhempansa. Jos näin ei ole, huoli on syvä paitsi nuorista myös yhteiskunnan tulevaisuudesta.

Tällainen huoli nuorista on noussut pintaan edellä mainittujen milleniaalien kohdalla. Toimittaja Amanda Ruggeri kirjoitti BBC-Capital-verkkolehdessä lokakuussa 2017, että milleniaalit ovat maailman vihatuin sukupolvi. He ovat laiskoja, tietämättömiä, itsekkäitä, moraalittomia ja paljon muuta.

Mutta kuten Ruggeri osoittaa, tässä ei ole mitään uutta, vaan aikuiset ovat arvostelleet nuoria samoin sanankääntein kautta historian. Esimerkiksi Aristoteles arvosteli jo 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua nuorisoa kaikkitietävyydestä ja valheellisesta itseluottamuksesta.

Mitä tutkimusaineistot sanovat? Antaako nuorten osallistuminen aihetta huoleen vai putoaako omena sittenkin lähelle puuta ja nuoret omaksuvat vanhempiensa tavat?

Nuorille ikäluokille äänestäminen on ylivoimaisesti tärkein poliittisen vaikuttamisen kanava, ja tämä taipumus on kasvussa.

Nuorisobarometrin mukaan nuoret pääsääntöisesti kulkevat vanhempiensa jalanjäljissä: nuorille ikäluokille äänestäminen on ylivoimaisesti tärkein poliittisen vaikuttamisen kanava, ja tämä taipumus on kasvussa. Koko Euroopan laajuisissa ESS-aineistoissa kuva poliittisesti aktiivisista nuorista ikäpolvista voimistuu.

Aineistoissa kyllä näkyy nuorten aikuisia heikompi vaaliaktiivisuus (vastaajan itsensä ilmoittama). Nuorten äänestysaktiivisuudessa ei kuitenkaan havaita laskua, vaan osallistumisen taso on säilynyt vakaana koko 2000-luvun.

Se tarkoittaa, että vaalipassiivisuus on nuoruuteen liittyvä ilmiö, joka aikuisiällä häviää, ja nuoret aktivoituvat äänestämään vanhempiensa tavoin. Sama pätee puolueisiin samaistumiseen: aikuisina nuoret löytävät puolueen itselleen vanhempiensa tapaan.

Entä sitten nuorten osallistuminen niin sanottuihin uuden politiikan muotoihin, kuten mielenosoituksiin, boikotteihin ja adresseihin? Nämä suoran vaikuttamisen keinot on usein liitetty nimenomaan nuoriin. Jo 1980-luvulta Suomessa on esiintynyt jälkiteollista poliittista toimintaa, joka ei suoraan ole kytköksissä määrättyihin ideologioihin tai taloudellisiin viiteryhmiin.

Tutkimustietojen valossa nuorissa yhdistyy perinteisiä ja niin sanottuja jälkimoderneja osallistumisen tapoja. Mielenosoituksiin osallistumisessa (viimeisen 12 kk aikana) havaitaan, että nuorten aktiivisuus on moninkertainen aikuisikäluokkiin verrattuna, mutta silti marginaalinen, 4–7 prosenttia.

Tutkimustietojen valossa nuorissa yhdistyy perinteisiä ja niin sanottuja jälkimoderneja osallistumisen tapoja.

Mitä tulee adressien allekirjoittamiseen, nuoret (31–44 %) ovat olleet koko 2000-luvun aikuisia (22–34 %) aktiivisempia. Sama pätee myös niin sanottuun poliittiseen ostokäyttäytymiseen. Nuorista keskimäärin noin 35 prosenttia on boikotoinut, kun aikuisilla luku on ollut noin 30 prosenttia.

Viime vuosien aikana nuorten ja aikuisten ero on tältä osin supistunut, mikä voi kieliä siitä, että nuorten taipumus tuoteboikotointiin jatkuu aikuisiällä.

Muuttuuko poliittinen kulttuuri?

Uusin Nuorisobarometri puhuu sen puolesta, että nuoret ovat aikuisia tiiviimmin kiinnittyneet demokratiaan ja osallistuvat politiikkaan aktiivisesti. He myös kiinnittyvät yllättävän vahvasti perinteiseen vaalidemokratiaan. Omena kyllä putoaa puusta, muttei välttämättä kovin kauas.

Vielä yksi asia on Nuorisobarometrista hyvä nostaa esille. Se koskee nuorten turvattomuuden tunnetta. Tältä osin korkealla ovat huoli ilmastonmuutoksesta, maailmanpoliittisesta tilanteesta ja terrorismista, jotka ovat nuorten uhkakuvissa kasvussa.

Kun nuorten poliittisen aktiivisuuden ja globaalin huolestumisen laskee yhteen, nousee mieleen kysymys, olemmeko ehkä uudentyyppisen poliittisen kulttuurin äärellä. Se tarkoittaa, että ilmastolakon kaltaiset globaalit mielenilmaukset vallitsevaa politiikkaa kohtaan ovat kasvussa.

Nähtäväksi jää, missä määrin tällainen globaali idealismi on leviämässä ja ohittaako se henkilökohtaisiin etuihin perustuvan ”lompakkoäänestämisen”, johon nykyiset demokratiat pääosin perustuvat.

Markku Harrinvirta on valtiotieteiden tohtori ja tuntiopettaja Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*