Britannian parlamentin alahuoneeseen on jo vuosikymmeniä sitten vakiintunut tapa käyttää parlamentaarisia kysymyksiä demokraattisen politiikan valvonnassa.

Kenties merkittävin yksittäinen, säädelty proseduuri on pääministerin kyselytunti (question time). Se on viikoittain toistuva omanlaisensa pikkuspektaakkeli, jossa pääministeriltä saatetaan kysyä suullisesti käytännössä mitä tahansa ja pääministerillä on vastausvastuu.

Vastaamasta kieltäytyminen, kiertely ja kaartelu ei strategiana toimi kovin pitkään. Pääministerin on yksiselitteisesti kerrottava kansanedustajille hallituksen aikeista, näkemyksistä ja kaikesta, mitä valtion toimintaan katsotaan liittyvän.

Vain vetoamalla kansallisiin intresseihin, kuten esimerkiksi puolustus- ja diplomaattisiin asioihin, voi pääministeri lykätä vastaamista. Toistuvat välttelyt tai vetoaminen kansallisiin intresseihin voivat johtaa entistä aktiivisempaan kyselemiseen tai vaikkapa maineen ja luottamuksen menettämiseen, jos kansallisia intressejä koetaan käytettävän keppihevosena.

Vuosina 1997–2007 maan pääministerinä toiminut Tony Blair luonnehti näitä kyselytunteja erityisen piinallisiksi. Helpottaakseen urakkaansa hän jakoi aikaisemmin tunnin kestäneen kyselytunnin kahteen puolen tunnin osioon ja vielä eri puolille alahuoneen työviikkoa.

Tuoreen pääministeri Boris Johnsonin uusi pelinavaus oli 14.8.2019 pidetty ”people’s prime minister’s questions”, ”kansan pääministerin kysymyksiä”, jossa Johnson vastaili Facebookissa suorassa videolähetyksessä ennalta lähetettyihin ja vastattavaksi valittuihin kysymyksiin.

Pääministerin virallista kyselytuntia voi yleensä ottaen pitää ainakin pintapuolisesti lupaavana viihdehetkenä, jossa tyypillisesti verbaalisesti lahjakas ja retoriikkaan harjaantunut poliitikko yrittää selvitä hankalista kysymyksistä – usein toki virkamieskoneiston laatimien ja valmistelemien vastaussabluunoiden mukaisesti.

Verbaliikasta huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole vain retorinen mittelö tai symbolinen harjoite, vaan osa hallinnon valvontaa ja tiedotusvastuuta.

Johnson on tullut tunnetuksi nimenomaan verbaalisista ja ajoittain melkoisen rohkeista heitoistaan, joita on arveltu tietoiseksi toiminnaksi. Tässä mielessä julkiseen retoriikkaan nojaava politiikka erityisesti parlamentin istuntosalin ulkopuolella sopii hänelle mainiosti.

Hän on myös kohdannut vaikeuksia muiden tahojen järjestämissä kysely– tai haastattelutuokioissa, joten vain omilla ehdoillaan toimiminen sopii hänelle hyvin. Parlamentaarinen, muodollisempi vastuu tai säännöt, jotka mahdollistavat ikävien kysymysten tekemisen, eivät tällöin päde.

Kysymyksillä autetaan ja tuetaan poliittista järjestelmää – vai muuttuuko tämä?

Johnsonin toiminta tulee suhteuttaa poliittisen järjestelmän tapoihin. Britannian perustuslaillinen asetelma koostuu monista sopimuksista, laeista ja tapakäytänteistä. Maan parlamentaarisen politiikan ytimessä on julkinen kiistely ja keskustelu.

Parlamentissa, jossa hallituksen ja pääministerin tulee nauttia kansaa edustavien parlamentinjäsenten luottamusta ja alistua myös heidän harjoittamalleen parlamentaariselle valvonnalle, tätä keskustelua ohjaavat lopulta sangen tarkat pelisäännöt.

Julkiset kyselytilanteet, kuten Suomen eduskunnan tapainen kyselytunti, ovat Britannian parlamentaarisessa järjestelmässä erityisen merkittäviä tilanteita kommentoida ja selvittää ajankohtaisia ja tärkeäksi koettuja asioita.

Koko parlamentaaristen kysymysten järjestelmä otettiin käyttöön, koska parlamentin asema pääministerin ja hallituksen demokraattisena valvojana haluttiin turvata.

Koko parlamentaaristen kysymysten järjestelmä otettiin alun perin käyttöön, koska parlamentin asema pääministerin ja hallituksen demokraattisena valvojana haluttiin turvata. Aiemmin yksittäisten kansanedustajien mahdollisuus tehdä jopa lainsäädäntöön johtavia aloitteita oli merkittävä, jopa keskeinen, osa politiikan tekoa.

Tätä aloiteoikeutta rajattiin 1800–1900-lukujen taitteessa. Vanhat toimintatavat mahdollistivat nimittäin aloitteiden käyttämisen politikointiin, kuten esimerkiksi paikallispolitiikan tarpeisiin, mikä johti asioiden käsittelyn viivästyttämiseen ruuhkauttamalla työjärjestys aloitevyöryllä. Yhtä lailla vanhat toimintatavat mahdollistivat erilaiset viivytykset parlamentaarikkojen toimintaan.

Massapuoluejärjestelmän ja yhteiskunnallis-historiallisen kehityksen myötä parlamentissa käsiteltävien asioiden määrä kasvoi suorastaan eksponentiaalisesti. Tämä oli merkittävä haaste parlamentaariselle ajalle, sille, jonka puitteissa maata oli demokraattisesti keskustelemalla hallittava.

Aikaa oli rajoitetusti, ja vaikka istuntopäivien lisäämisestä oli myös puhetta, ei niitäkään voitu rajattomasti lisätä. Lisäksi edustajille kuului paikallistason toiminta, vaalipiirityö ja kansalaisten tavoitettavissa oleminen. Joillain oli myös muita vastuullisia komitea- tai jopa ministeritehtäviä.

Näin ollen aloitteenteko-oikeutta rajoitettiin. Muutosta kompensoitiin luomalla kysymyskäytäntö ja siihen liittyvät toimintatavat, proseduurit.

Näissä proseduureissa niin kirjalliset kuin suulliset kysymykset otetaan vakavasti. Suullisten kysymysten kohdalla vastaajana on vastuullinen ministeri tai ainakin apulaisministeri ja pääministerin odotetaan myös näyttäytyvän. Pääministerin kysymyksillä on erityistä painoarvoa ja seremoniallista ja symbolista merkitystä.

Tällä on puolestaan poliittisen kulttuurin kannalta merkitystä jatkuvuuden, luottamuksen ja läpinäkyvyyden ja läsnäolon ideaalien valossa. Jos pääministeri välttelee kysymyksiä tai kyselyaikoja, osoittaa se välinpitämättömyyttä poliittisia perinteitä kohtaan ja aiheuttaa yleensä vahvaa kritiikkiä.

Kysymykset valittiin työkaluiksi, joilla kompensoitiin rajoitettua mahdollisuutta osallistua tekemällä aloitteita, valita agendaa ja hankkia tietoa. Nämä oikeudet ovat perinteisen demokratiateorian mukaan parlamentaarisen demokratian kulmakiviä. Niitä varten kehitettiin omat toimintasääntönsä ja luotiin käytäntö kirjallisista ja suullisista kysymyksistä. Näillä parlamentaarikot pystyivät pyytämään maan poliittiselta johdolta lisää tietoa sen toimista tai muuten tärkeistä asioista.

Muodollisilla kysymyksillä voidaan valvoa hallituksen toimintaa ja vaatia toimenpiteitä. Kysymyksillä ja erityisesti samanmielisten edustajien järjestämillä kysymyssarjoilla, minikampanjoilla, on mahdollista nostaa asioita esiin vastuullisen ministerin vastattavaksi julkisesti. Yhdistettynä mediakampanjointiin kysymykset saattavat olla merkittävä poliittinen työkalu.

Kysymysten jättäminen etukäteen mahdollistaa asioiden selvittämisen ja laadukkaan vastauksen valmistelun.

Kirjallisena etukäteen lähetyillä kysymyksillä – joihin vastataan julkisesti – voidaan tehdä valmistelluista asioista julkisia ja hankkia tietoa. Kysymysten jättäminen etukäteen mahdollistaa asioiden selvittämisen ja laadukkaan vastauksen valmistelun.

Myös suullisia kysymyksiä jätetään etukäteen. Näihin vastaa yleensä henkilökohtaisesti pääministeri, vastuullinen ministeri tai muu hallituksen edustaja.

Suullisen kysymyksen esittäjällä on oikeus esittää vielä täydentävä kysymys, jota ei ole lähetetty etukäteen. Tähänkin on velvoite vastata. Vaikka virkakoneisto pyrkii varautumaan ennakkoon, tämä käytäntö mahdollistaa hyvinkin yllättävien ja haastavien kysymysten tekemisen ja aivan erilaisen toiminnan, joka yhdistää luottamuksen valvontaan.

Mikäli kysyjä ei koe saaneensa tyydyttävää vastausta, hän voi vaatia laajempaa keskustelua asiasta istuntopäivän päätteeksi (adjourment debate). Tämä on yleensä paljon kriittisempi keskustelu, jossa hallitusta saatetaan hiillostaa todella ankarasti. Pahimmillaan tyytymättömyys saatuihin vastauksiin voi johtaa jatkotoimenpiteisiin aina epäluottamuslauseeseen saakka.

Esimerkiksi toisen maailmansodan aikana käyty keskustelu Norjan menettämisestä saksalaisille kuumeni, eikä tyydyttäviä selityksiä tapahtuneelle löydetty. Tämä johti lopulta pääministeri Neville Chamberlainin hallituksen kaatumiseen. Adjournment debate kiinnostaa ymmärrettävästi myös mediaa.

Kysymystilaisuuksien kaltaisten ja ennen kaikkea muiden kuin esimerkiksi pääministerin kontrolloimien ja vastuullisten prosessien välttäminen omalla tiedotustilaisuudella on siis huolestuttavaa, erityisesti jos se kuitenkin esitetään parlamentaarisen proseduurin kaltaisena.

”Oikeaan” aikaan väärässä paikassa

Johnsonin Facebook-lähetyksen ajankohta oli hyvin valittu, sillä parlamentin alahuone on kesätauolla ja kokoontuu seuraavan kerran vasta 3. syyskuuta. Jos Johnsonin ”kysymystunti” aiheuttaisikin tyytymättömyyttä, on seuraavaan muodolliseen kritisoinnin mahdollisuuteen vielä nykymittakaavassa pitkä aika.

Tässä ajassa jokin muu asia ehtii viedä helposti mielenkiinnon toisaalle tai vaatia huomiota. Euroopan unionin brexitiin myöntämä lisäaika päättyy jo kahden kuukauden päästä, mikä tarkoittaa ylipäätään kriisintäyteistä parlamentaarista syksyä.

Periaatteessa Johnsonin avaus voisi näyttää pintapuolisesti jopa hallinnon avoimuuden lisäämiseltä ja ahkeralta työskentelyltä akuuttien asioiden parissa silloin, kun demokraattisen hallintokoneiston keskeinen osa on istuntotauolla.

Jos unohdetaan jo yksin tilaisuuden nimen kaiut ”kansan pääministeristä” populismina tai hieman erilaisen ajan ja paikan poliittisen kulttuuriin viittaavina, ongelmana on, että samalla ”people’s prime minister’s questions” on vallitsevia poliittisia perinteitä, tapoja, käytäntöjä ja parlamentaarisen politiikan pelisääntöjä haastava pelinavaus.

Lähestyvät vaalit oikeuttavat poliittisen kulttuurin muutoksen?

Kuten parlamentaarista järjestelmää ja erityisesti sen keskustelutapoja yleisemminkin, parlamentaaristen kysymysten uudistusta on mietitty ajoittain. Myös parlamentin tapakäytäntöjen muutokset voivat vaikuttaa parlamentaaristen kysymysten tulevaisuuteen, joten poliittisilla johtajilla on oma vastuunsa luoda jatkuvuutta tai vastaavasti ennakkotapauksia tulevaisuuden varalle.

Tiedotustilaisuuksiakin on toki pidetty aiemminkin, ja varmasti jokainen poliittinen toimija on järjestänyt kyselytilaisuuksia. Niitä ei kuitenkaan ole näin vahvasti ja nimellisesti sidottu osaksi vakiintunutta poliittista kulttuuria tai oikeastaan sen kiertämistä yksiäänisesti, omaa valta-asemaa näin räikeästi hyödyntäen ja monologisesti.

Johnsonin Facebook-lähetyksen kohdalla oleellisinta on pääministerin suhde mahdolliseen parlamentin harhaanjohtamiseen (misleading of Parliament). Valehtelu, ja siitä syyttäminen, ovat usein parlamenteissa – Suomessakin – melkoisia tabuja. Britanniassa syyte valehtelusta pitää vetää pois, tai seurauksena on mahdollinen erottaminen määräajaksi.

Harhaanjohtaminen, joka on vakava epäily itsessään, johtaa yleensä ainakin ministerin eroon. Sen toteaminen on riittävä syy erottaa ministeri tai jopa kaataa hallitus luottamuspulan tai uskottavuusongelman vuoksi. Uskottavuusongelma ja kannatuksen lasku ovat myös yleisiä seurauksia. Tunnetuin esimerkki on niin kutsuttu Profumo-skandaali vuodelta 1963.

Epävirallisilla ja ulkoparlamentaarisilla tiedotus- ja kyselytilaisuuksia Johnson kykenee väistämään demokraattisen hallinnon kannalta keskeistä muodollista vastuuta ja valvontaa.

Emme väitä, että Johnsonin tarkoituksena olisi välttämättä johtaa harhaan. Pitämällä epävirallisia ja ulkoparlamentaarisia tiedotus- ja kyselytilaisuuksia Johnson kykenee kuitenkin väistämään edellä mainittua, demokraattisen hallinnon kannalta keskeistä muodollista vastuuta ja valvontaa. Kysymysten – ja myös kysyjien – suhteen hän voi halutessaan ”valita rusinat pullasta”.

Ei ole sattumaa, että viime vuosina yhä useampi vallan kahvassa oleva poliitikko on maasta riippumatta ottanut käyttöön epävirallisia tiedotus- ja kyselytilaisuuksia, myös Suomessa. Silloin mahdollisilla faktojen kaunistelulla, tai vaikkapa lukujen omasta päästä keksimisellä, ei ole muodollista parlamentaarista poliittista vastuuta, eikä formaaliin vastuuseen saaminen ole läheskään niin helppoa.

Johnsonin Facebook-lähetystä voi tulkita myös huoneessa piileskelevän elefantin kautta. Uusia yleisiä vaaleja ei ole vielä julistettu, mutta Britanniassa puhutaan laajasti siitä, että uudet vaalit lähestyvät kovaa vauhtia. Johnsonin kohdalla on arvioitu, että hän pyrkii rakentamaan Euroopassa jo kohtalaisen tutuksi tullutta poliittista viestintää luomalla vastakkainasettelua kansan ja poliitikkojen välille.

Johnson siis käytännössä kampanjoi jo täyttä häkää. Tällaiseen vaalistrategiaan suora ja ennen kaikkea hyvin valmisteltu sekä Johnsonin omien ehtojen mukaan toteutettu viestintä äänestäjien kanssa sopii mainiosti.

Parlamentaarisen demokratian kannalta onkin yleisesti toivottavaa, että Britannian niin kutsuttu parlamenttien äiti säilyttää ryhtinsä myös jatkossa, vaikka maan tuore pääministeri yrittäisi ammentaa populismin ja suoran demokratian kautta lisää valtaa ja ohjailla julkista poliittista keskustelua suuntaan, jossa yksin keskusteluareenan luoja ja keskustelun avaaja määrittää areenan säännöt.

Demokraattisissa poliittisissa kulttuureissa avoimuus, vastuu, osallistumisoikeus ja yhteiset säännöt ovat avainasioita.

Demokraattisissa poliittisissa kulttuureissa avoimuus, vastuu, osallistumisoikeus ja yhteiset säännöt ovat avainasioita. Parlamentaarisessa toiminnassa juuri kyselytunnit ja kysymykset ovat tärkeä esimerkki tästä.

Jos jotain, niin Johnsonin pelinavausta on syytä pohtia painokkaasti ja siitä soisi keskusteltavan erittäin laajasti juuri vallan, vastuun ja parlamentarismin näkökulmista. Asia on nimittäin todella merkityksellinen ja voi osaltaan olla määrittelemässä poliittisen kulttuurin muutosta.

FT Matti Roitto toimii Emil Aaltosen säätiön rahoittamana post doc -tutkijana Jyväskylän yliopistolla ja on erikoistunut poliittiseen historiaan, parlamenttihistoriaan ja suurvaltasuhteisiin. 

FT Teemu Häkkinen on yleisen historian tutkijatohtori ja vastuullinen johtaja Koneen Säätiön rahoittamassa ryhmähankkeessa Maanpuolustustahto politiikan välineenä Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa. Vertaileva tarkastelu, 1939–2017.

Julkaisu Boris Johnsonin ”kansan pääministerin kyselytunti” – susi lampaan vaatteissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien ja europarlamenttivaalien välissä on 42 päivää. Tiivis vaaliaikataulu on herättänyt huolta vaaliväsymyksestä ja puolueiden ehdokasasettelun demokraattisuudesta.

Työllistymisestään välittävän poliitikon kannalta vaalikeväässä on silti hyvät puolensa. Eurovaalien ehdokashakemusten jättö lukkiutui neljä päivää eduskuntavaalien jälkeen. Tarjolla on harvinaisen sopivasti ajoitettu uusi työllistymismahdollisuus eduskunnasta pudonneille poliitikoille.

Lisäksi poliitikkojen on tänä keväänä helppoa siirtyä eduskunnasta Euroopan parlamenttiin tai toisin päin ilman pitkää työttömyysjaksoa välissä tai tarvetta jättää töitä täysin kesken. Tuplaehdokkuus vaaleissa tarjoaa kaksi mahdollisuutta työllistyä – joillekin jopa vapauden valita työpaikkansa.

Vaaliaikataulu ei suinkaan kohtele eduskuntapudokkaita ja parlamentista toiseen ponnistavia aina yhtä suotuisasti. Suomen EU-jäsenyyden aikana eurovaalit ovat sattuneet samalle vuodelle eduskuntavaalien kanssa kerran aikaisemmin, vuonna 1999. Muulloin poliitikkojen on täytynyt joko etsiä uudet työpaikkansa muualta tai jättää kausi pahasti kesken uran suuntaa vaihtaessa.

Parlamentaarisella uralla epävarmuutta täytyy sietää

Edustuksellinen demokratia tuo poliitikkojen uraan tiettyä epävarmuutta: perustuuhan edustajan mandaatti vaaleissa määräajoin ilmaistuun luottamukseen.

Edustaminen on demokraattinen etuoikeus, mutta se on samalla parlamenttiin valitun poliitikon työtä. Varsinaisesti kansanedustajat ja euroedustajat ovat kuitenkin luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia. Poliitikoille ketjutetut 4–5 vuoden mittaiset määräaikaisuudet ovat arkipäivää.

Kansanedustajat ja euroedustajat ovat luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia.

Kauden päätteessä poliitikon uudelleenvalinnasta ei ole takeita. Jatkokaudelle on tilastollisesti jonkin verran helpompaa päästä kuin ensimmäisen kauden edustajaksi, mutta konkariedustajankin ohi voi kiilata kuka tahansa.

Poliitikko voi toki työllistyä puoluekoneistoon tai vaikka politiikan ulkopuolelle. Mutta jos poliitikko tahtoo jatkaa edustustehtävissä, Euroopan parlamentin ja eduskunnan eripariset vaalisyklit tarjoavat eräänlaisen turvaverkon. Tältä kannalta on siis ymmärrettävää, että osa poliitikoista etsii kevään vaaleissa vaihtoehtoja sekä Euroopan unionin että Suomen politiikasta.

”Tarttis löytää töitä” – eduskunnasta putosi vaaleissa 48 kansanedustajaa

Lähes neljäsosa istuvista kansanedustajista joutui eduskuntavaaleissa jättämään eduskunnan vastoin toiveitaan. Valitsematta jäi 48 ehdolla ollutta kansanedustajaa. Heistä seitsemän on ehdolla eurovaaleissa.

Eurovaaleissa ehdolle asettuneista ainakin Silvia Modig (vas.), Satu Taavitsainen (sd.) ja Olli-Poika Parviainen (vihr.) ovat kommentoineet julkisesti vaalitulostaan työllistymisnäkökulman kautta. Heidän lisäkseen Euroopan parlamenttiin pyrkivät entiset kansanedustajat Mika Raatikainen (ps.), Ari Jalonen (sin.), Kari Kulmala (sin.) ja Paavo Väyrynen (stl). Euroopan parlamentti lienee heistä useimmalle kakkosvaihtoehto.

Osalla heistä on vakituinen työpaikka odottamassa, kävi eurovaaleissa miten kävi. Työtöntä edustajaa odottaa sopeutumisraha, eli kansanedustajien oma työttömyysturva – ja tietysti työnhaku.

Ehdokkaiden urasuunnittelua vai puolueiden vaalikikkailua?

Poliittisten urien tutkimus nojaa historiallisesti yhtäältä weberiläiseen käsitykseen urapoliitikoista taloudellisesti riippuvaisina ja toisaalta Joseph Schlesingerin mukaisesti urasuunnitelmiltaan kunnianhimoisina olentoina. Kunnianhimon on perinteisesti ajateltu ajavan poliitikkoja aluetasoilta kohti keskusvaltaa ja riviedustajuudesta kohti hallitusvaltaa.

Euroopassa tilannetta on viime vuosikymmeninä mutkistanut Euroopan parlamentin kasvanut valta ja alueiden nousu monissa Euroopan maissa. Muun muassa Jens Borchertin, Klaus Stolzin, Richard Whitakerin sekä Ine Vanlangenakkerin, Bart Maddensin ja Gert-Jan Putin tutkimustulokset osoittavat, että valtion politiikan vahvaa ja yksimielistä ensisijaisuutta ei voida Euroopassa pitää itsestäänselvyytenä. Erikoistuminen aluehallintoon tai EU-politiikkaan samoin kuin useammalle aluetasolle vaihtelevasti suuntautuvat urat ovat yleistyneet.

Joku suomalainenkin poliitikko saattaa siis kevään vaaleissa ensisijaisesti toivoa pääsevänsä edustamaan suomalaisia Euroopan unionissa. Mutta millainen on euroedustajaksi pyrkivän turvaverkko vaalitappion varalta?

Meppitoiveikas voi asettua varmuuden vuoksi ehdolle myös eduskuntavaaleissa ja loikata tarpeen tullen eduskunnasta Euroopan parlamenttiin. Samalla puolue saa täytettä listoilleen molemmissa vaaleissa.

Ehdokkuuksissa on kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista.

Oman erityispiirteensä vaalikevääseen tuo Suomen vaalijärjestelmä. Avoimessa listavaalissa puolueet saavat kätevästi tarkan mittaustuloksen ehdokkaidensa suosituimmuudesta. Eduskuntavaalien ääniharavat todennäköisesti vetävät äänestäjiä puolueelle myös eurovaaleissa.

Eurovaaleissa on tänä vuonna ehdolla 14 vastavalittua kansanedustajaa. Oikeusministeriön tieto- ja tulospalvelun luvuista selviää, että heille annettiin eduskuntavaaleissa keskimäärin yli 7 500 ääntä per henki, mikä on noin 500 ääntä enemmän kuin kaikkien eduskuntaan valittujen äänisaaliin keskiarvo.

Valituksi tuleminenkaan ei takaa, että poliitikko lähtee Brysseliin. Mepiksi valittu kansanedustaja voi halutessaan kieltäytyä Euroopan parlamentin mandaatistaan ja jäädä eduskuntaan.

Tuore kansanedustaja Merja Kyllönen (vas.) on kertonut ensimmäisenä eurovaaliehdokkaista jo etukäteen, ettei tule ottamaan euroedustajan paikkaa vastaan, vaikka tulisi valituksi Euroopan parlamenttiin. Perusteluksi valinnalleen Kyllönen nostaa perhesyyt.

Kyllösen paljastus henkilöi laajempaa tuplaehdokkuuden ilmiötä. Ehdokkuuksissa on selvästikin kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista, oli niiden taustalla sitten ammatillinen kunnianhimo tai vielä henkilökohtaisemmat syyt.

Moni poliitikko vaihtaa parlamenttia myös kesken kauden

Kevään 2019 eurovaaleissa joku vastavalituista kansanedustajista saattaa ansaita suomalaisten luottamuksen jo toisen kerran alle kahdessa kuukaudessa. Kenties joku heistä valitsee loikata eduskunnasta ja käyttää mandaattiaan Euroopan parlamentissa.

Loikkia on tapahtunut ennenkin Suomen EU-jäsenyyden aikana. Pro gradu -tutkielmassani selvitin, että vuosina 1995–2016 suomalaiset poliitikot vaihtoivat parlamenttia EU:n ja eduskunnan välillä yhteensä 17 kertaa kesken vaalikauden.

Tämän lisäksi kolme meppiä – Carl Haglund (r.), Heidi Hautala (vihr.) ja Alexander Stubb (kok.) – keskeytti edustajankautensa Euroopan parlamentissa ministerinsalkun vuoksi. Kokoomuksen Jyrki Katainen taas siirtyi pääministeristä Suomen EU-komissaariksi vuoden 2014 eurovaalien jälkeen vaikean hallituskauden loppupuolella.

Kiinnostava oli Timo Soinin (ps.) tuplaloikkaus vuosina 2009 ja 2011. Soini toimi kansanedustajana ennen vuoden 2009 eurovaaleja. Vaalien jälkeen Soini lähti eduskunnasta Euroopan parlamenttiin eduskuntakauden puolivälissä. Vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen Soini jätti taas Euroopan parlamentin, jälleen kahden vuoden edustajuuden jälkeen.

Kahden vuoden väli edellisiin vaaleihin toi oletettavasti Soinille turvaa kritiikiltä edustuksellisen mandaatin keskeytyessä.

Myös nykyisellä perussuomalaisten puheenjohtajalla on omanlaisensa ratkaisu monitasoisen EU-järjestelmän epäsynkronisiin vaalikausiin. Jussi Halla-Aho on ilmoittanut vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen, että hän ei keskeytä kauttaan Euroopan parlamentissa, vaan jatkaa meppinä jäljelle jäävät kaksi kuukautta EP-kauden loppuun asti.

Eduskuntaan nousee täksi ajaksi varaedustaja Raatikainen, joka putosi juuri eduskunnasta ja on itse ehdolla Euroopan parlamentin vaaleissa.

Järjestelmä mahdollistaa poliitikoille ja puolueille monimutkaisia kuvioita. Toisinaan järjestelmä pakottaa monipuolista uraa tekevän ammattipoliitikon jättämään mandaattinsa kesken kauden.

Suomalaispoliitikot ovat EU-tasolla aktiivisia loikkareita

Euroopan unionin 15 ensimmäisen jäsenmaan eli niin kutsuttujen EU15-maiden välillä on suuria eroja poliitikkojen loikkauskäyttäytymisessä. Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset (55), portugalilaiset (39) ja espanjalaiset (35) ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden. Kansallisen parlamenttinsa ja EP-ryhmänsä kokoon suhteutettuna Suomi sijoittuu niin ikään kunnialtaan kyseenalaiseen neljän kärkeen.

Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset, portugalilaiset ja espanjalaiset ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden.

Britanniassa ja Luxemburgissa loikkaaminen kesken kauden parlamentista toiseen on kaikkein harvinaisinta. EU-maista ainoastaan Luxemburgissa kansallisen parlamentin ja EU-parlamentin vaalit olivat pitkään synkronoitu samaan vaalisykliin. Luxemburgin euroedustajat ja kansallisen parlamentin jäsenet valittiin siis vuoteen 2009 asti yhtä aikaa, mikä tehokkaasti vähentää mahdollisuuksia ja tarvetta loikkiin kesken kauden.

Brittiparlamentti taas on EU15-maiden ainoa, joka muodollisesti kieltää edustajiensa eron ja tehtävien keskeyttämisen kesken kauden.

Suomessa vuoden 1999 tuplavaalikeväänä loikkareita ei ilmaantunut. Tuolloin eduskunta- ja eurovaalien välissä oli vajaa kolme kuukautta. Vaalien tiukka läheisyys saattoi toimia esteenä välittömille loikille, vaikka vaaleja ei pidettykään tismalleen samaan aikaan.

Vaalisyklin merkitys edustajien uravalintoihin ja puolueiden ehdokasasetteluun jäi monimutkaisuudessaan gradussani avoimeksi. Samanaikaiset vaalit ymmärrettävästi vähentävät tarvetta keskeyttää edustajantoimi uusien parlamentaaristen uramahdollisuuksien vuoksi: tähän viittaavat orastavasti niin graduni tulokset kuin esimerkiksi tutkimus Belgian aluetason vetovoimasta poliitikoille.

Mutta miten vaikuttaa vuosi vaalien välissä? Entä kaksi kuukautta? Näiden kysymysten analysointiin on tarjolla erinomaista materiaalia EU-maiden vaalituloksissa, Suomen vaalikevät 2019 mukaan lukien.

Ovatko kauden keskeyttäminen ja tuplaehdokkuudet ongelmia demokratian kannalta?

Urasuunnitelmia tekevän poliitikon, äänisaalistaan optimoivan puolueen ja demokraattisen vastuunkannon välillä on tiettyjä ristiriitoja. Vaaleilla valitun edustajan jättäessä mandaattinsa on tarpeen kysyä, mitä seurauksia valinnalla on äänestäjien ja edustajan luottamussuhteelle.

Kysymys pureutuu pohjimmiltaan puolueiden rooliin suomalaisessa demokratiassa. Vaikka Suomessa ääni annetaan vaaleissa edustajakohtaisesti, vähintään yhtä suuren hyödyn äänestä saa puolue.

Kauden keskeyttäminen johtaa Suomessa varaedustajan eli vaaleissa lähes valituksi tulleen edustajan sijaisuuteen. Puolueiden valtasuhteet säilyvät. Edustajien päätöksistä riippumatta puolueelle annettu ääni ei katoa.

Entä läpinäkyvyys? Kyllösen paljastuksen jälkeen kävi ilmi, että hän ei suinkaan ole ainoa eurovaaleissa ehdolle asettuneesta neljästätoista vastavalitusta kansanedustajasta, jolla ei ole aitoja pyrkimyksiä Euroopan parlamentin jäseneksi. Äänten kalastelu tunnetuilla nimillä on omiaan ruokkimaan äänestäjien skeptisyyttä puoluedemokratiaa kohtaan.

Toisaalta kauden keskeytyksissä ja tuplaehdokkuuksissa on tavallaan kyse myös demokratian vaalimisesta. Poliitikkojen uran sujuvoittaminen voi olla päättäjien edustavuuden kannalta tärkeää.

Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei liene hyvä vaihtoehto.

Suomen eduskunnassa tai Euroopan parlamentissa edustaminen on kokopäivätyö. Poliitikon on saatava edustamisesta elantonsa, jotta edustajuus olisi mahdollista tasavertaisesti taustasta ja aiemmasta tulotasosta riippumatta. Mitä epävarmemmaksi elannon jatkuvuus käy, sitä vaikeampaa edustajan on suunnitella tulevaisuutta politiikassa.

Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei siis liene hyvä vaihtoehto. Ilmiöiden tunnistaminen sen sijaan on tärkeää, ja vuoden 2019 poikkeuksellisen vaalisuman reportaaseissa on onnistuttu hyvin tuomaan niitä julkiseen keskusteluun.

Vaalikeväässä riittää aurinkoa.

Laura Lamberg on valtiotieteiden maisteri ja Helsingin yliopiston valtio-opin oppiaineessa palkitun pro gradu -tutkielman Level-Hopping Legislators kirjoittaja.

Julkaisu Politiikan rekrytointiviikot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisin kun usein ajatellaan, parlamentaarisen politiikan ideaalityyppi weberiläisessä merkityksessä tarjoaa tärkeän näköalan sekä vapauteen että demokratiaan. Parlamentin historiallisena mallina on Westminster, mutta ideaalityyppisesti tulkittuna.

Parlamentaarinen politiikka vastaa sitä ”uusroomalaista” vapauskäsitystä, jota Quentin Skinner puolustaa etenkin Liberty before Liberalism –teoksesta (1998) alkaen. Toisin sanoen vapauden vastakohta ei ole ”kajoaminen” (inference), vaan riippuvuus toisista. Tämä on roomalaisen oikeuden orjuuden käsitteen mukaista toisen mielivallan alla (latinaksi in potestate domini) olemista, jolle Skinner on muodostanut moderneja analogioita.

Parlamentin jäsenen vapaata statusta ilmaisevat neljä periaatetta, joihin vedottiin Englannissa viimeistään 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun parlamentin vahvistumisen kaudella. Näitä ovat parlamentin jäsenen vapaa mandaatti, hänen puhevapautensa, ”vapaus pidätyksestä” eli mannermaisella termillä parlamentaarinen koskemattomuus sekä vapaat ja reilut vaalit, joiden suhteen toki Westminster ei ollut mikään esikuva.

Parlamentin jäsenten itsenäinen kannanmuodostus ja tämän mahdollistama debatti edellyttävät, että parlamentin jäseninä toimiessaan henkilöt eivät ole riippuvuussuhteessa mihinkään. Riippuvuutta ei pidä olla hallitukseen ja viranomaisiin, äänestäjiin, omiin puolueisiin, kampanjan rahoittajiin tai vaalijärjestelmän eriarvoisuuteen ja puolueellisuuteen.

Äänestäminen parlamentissa ja vaaleissa

Demokratian yhtenä lähtökohtana on, että niin vaaleissa kuin parlamentissakin äänet lasketaan eikä punnita. Vaaleissa ääniä ei voi eikä tarvitse perustella, vaan riittää, että äänestäjä ottaa kantaa vaihtoehtojen välillä.

Vaaleissa ääniä ei voi eikä tarvitse perustella, vaan riittää, että äänestäjä ottaa kantaa vaihtoehtojen välillä.

Vaalien organisoinnin periaatteet, kuten vaalisalaisuus, mahdollistavat äänestäjän irrottamista sosiaalisista siteistä äänestyskopissa, kuten Max Weber korostaa Wahlrecht-kirjasessaan. Kuitenkaan ne eivät takaa eroon pääsemistä erilaisista riippuvuuksista, vaan päinvastoin puolueilla on pitkään ollut vakiintunut äänestäjäkuntansa (saks. Stammwähler), jonka tukeen ne ovat voineet luottaa.

Jean-Jacques Rousseaun ajatus siitä, että ”englantilaiset ovat vapaita vain vaalipäivinä”, voidaan myös tulkita niin, että parlamentin jäsenet ovat vapaita riippuvuudesta ja tämä vapaus ulottuu vaalipäivänä äänestäjiin, jotka asettuvat parlamentaarikon asemaan. Näin esimerkit parlamentin jäsenten vapauden edellytyksistä voidaan ulottaa myös äänestämiseen poliittisena tekona.

Parlamentaarikon antama ääni eroaa vaaleissa äänestäjän antamasta äänestä siinä suhteessa, että se annetaan vasta esityslistalla olevaa kysymystä koskevan perusteellisen ja monikerroksisen debatin päätteeksi. Westminster-tyylisissä parlamenteissa esitys sisältää myös päätöslauselman, josta äänestetään. Näin tarkastellen parlamentaarikoille äänestäminen esityksestä on heidän viimeinen retorinen siirtonsa debatissa, mitä esimerkiksi alahuoneen virkailija Gilbert Campion korostaa.

Vaali vastaan taputtaminen

Julkisessa keskustelussa näkyy äänen antaminen vaaleissa usein ”mielipiteen ilmaukseksi”, joka rinnastetaan gallupkyselyssä ilmaistuihin käsityksiin siitä, mitä pesuainetta tai musiikkikappaletta vastaaja esimerkiksi suosii. Nämä mielipiteet muodostavat eräänlaisen huutoäänestyksen tai taputtamisen (lat. acclamatio), jonka erikoistapaus on myös sosiaalisissa medioissa käytetty ”tykkääminen”.

Aikanaan oli tavallista puhua gallup-demokratiasta. Weber katsoo, että vaaleissa valitseminen on kuitenkin taputusinstituutioita vahvemmin proseduralisoitu ja edellyttää, että on jotakin valittavaa. Tämän mukaisesti myös karismaattisen johtajan asema on erilainen sen mukaan, onko hänet valittu huutoäänestyksellä vai vaaleilla ja voidaanko hänet jättää valitsematta seuraavissa vaaleissa.

Kansanäänestykset ja myös presidentinvaali ovat rajatapauksia vaalin ja taputtamisen välimaastossa. Ne kuuluvat epideiktiseen retoriikan genreen, jossa kehutaan tai moititaan, vastakohtana deliberatiiviselle retoriikalle, joka edellyttää vaihtoehtojen vahvuuksien ja heikkouksien punnintaa valitsemista edeltävänä vaiheena.

Tämä ilmentää kahta erilaista käsitystä poliittisesta edustuksesta. Plebiskitaarinen demokratia nojaa edustajien ja edustettavien ykseyden ideaalityyppiin, jolloin se ei tee eroa taputtamisen ja vaalin välillä ja suosii kansanäänestystä ja presidentinvaalia menettelyinä. Carl Schmittin Verfassungslehre-teoksessa esitetyn kannan mukaan taputtaminen on ainoa ”kansalle” (das Volk) mahdollinen poliittinen teko.

Parlamentin ja vaalien välinen yhteys voidaan nähdä itse edustuksen tulkinnassa. Parlamentaarisen edustuksen kriitikot Rousseausta ja Schmittistä alkaen olettavat, että ”kansalaiset” viittaavat johonkin valmiiksi olemassa olevaan, ja edustaminen sisältää aina heidän tahtonsa ”väärentävän” elementin. Frank Ankersmit päinvastoin korostaa teoksissaan Aesthetic Politics ja Political Representation, että edustaminen on poliittinen teko, joka muodostaa sekä edustajat että edustettavat.

Heidän välillään vallitsee samanlainen ”estettinen kuilu” kuin mitä on taideteoksen ja sen kohteen välillä. Tämä käsitys vastaa parhaiten parlamentaarisen edustuksen konseptiota ja sen yhteyttä retoriikan deliberatiiviseen genreen.

Edustuksen etusijalla voi legitimoida parlamentaarikkojen vapaata mandaattia äänestäjiinsä nähden. Se auttaa myös ymmärtämään sitä, että edustus mahdollistaa edustettaville poliittisen toiminnan silloin, kun heiltä sitä kysytään.

Näin tapahtuu, kun he toimivat parlamentin – tässä mukaan lukien myös kaupunginvaltuuston, ylioppilaskunnan edustuston ja niin edelleen – jäsenenä tai äänestävät vaaleissa. Parlamentaarista menettelyä seuraava äänestäminen edellyttää valintaa vastakkaisten esitysten, vaaleissa toisiaan vastaan kamppailevien ehdokkaiden ja heidän puolueidensa välillä.

Ehdokaslista vaaleissa on rinnastettavissa parlamentin esityslistaan siten, että agenda rajoittuu vain henkilön tai puoluelistan valintaan. Näin äänestäjät voivat toimia parlamentin jäsenten tavoin siten, että he henkilö- tai puoluevalinnoillaan ottavat alustavan kannan tulevan parlamentin esityslistalle tuleviin kysymyksiin.

Äänestämisellä on suorempi yhteys parlamentaariseen politiikkaan kuin muilla ”tilapäispoliitikkoina” toimivien henkilöiden poliittisen kannan ilmauksilla.

Näin tulee ymmärrettäväksi se, kuinka äänestämisellä on suorempi yhteys parlamentaariseen politiikkaan kuin muilla ”tilapäispoliitikkoina” Weberin sanoin toimivien henkilöiden poliittisen kannan ilmauksilla. Toisin sanoen henkilön ”poliittista kantaa” ilmaisee ehkä parhaiten se, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta hän äänesti viime vaaleissa.

Tässä mielessä äänestäminen on myös paljon vahvempi ja äänestäjän persoonaa syvemmin koskettava kysymys kuin mielipide pesuaineista tai jopa se, mitä jalkapallojoukkuetta hän kannattaa, vaikka joukkueilla on tunnetusti oma poliittinen profiilinsa, jota on vaikea muuttaa. Tästä näkökulmasta pohdin seuraavassa ”vaalien parlamentarisoinnin” mahdollisuuksia.

Vaalit rituaalina ja toistuvana valintana

Parlamentaarisen vapauden kannalta kritiikkiä voi kohdistaa siihen käytäntöön, että äänestäjät tyytyvät vaaleissa pelkästään rekisteröimään kerran muodostuneen poliittisen kantansa. Näin he kääntävät edustussuhteen ympäri siten, että äänestysteko kytketään johonkin etukäteiseen olemiseen, esimerkiksi sanomalla ”minä olen demari”. Kun vapaus asetetaan riippuvuuden vastakohdaksi, kritiikin kohteeksi on asetettava tällaiset tekemistä determinoivat olemisväitteet.

Kun tarkastelee sitä, miten ihmiset muodostavat vaalilipussa ilmaistun poliittisen kantansa, tietysti monet riippuvuutta tuottavat tekijät – koti, koulu, työpaikka, sosiaalinen asema, asuinpaikka, tuttavat, seuratut mediat ja niin edelleen – ovat osallisia äänestäjien mielipiteiden muodostamisessa. Ne voivat toimia joko tahallista ”meikäläisyyttä” tuottavina tai epäsuorempia ennakkokäsityksiä ruokkivina tekijöinä. Tätä kautta muodollisesti vapaat vaalitkin ovat monien äänestäjien kokemuksessa ritualisoituneet ”omalle” puolueelle taputtamiseksi.

Muodollisesti vapaat vaalitkin ovat monien äänestäjien kokemuksessa ritualisoituneet ”omalle” puolueelle taputtamiseksi.

Äänestäjän parlamentaarisen vapauden kannalta tällainen tilanne sekä pönkittää äänestäjien riippuvuutta että heikentää valittujen edustajien pätevyyttä debatoida, mukaan lukien valmius muuttaa omia käsityksiään. Kuitenkin viime vuosikymmenien aikana tapahtunut ”äänestyskäyttäytymisen” – kuten politologinen tutkimus tapasi sanoa – muutos merkitsee tiettyä vaalitapahtuman politisoitumista. Äänestäjien jäykät ja vakaat klienteelit – esimerkiksi sosiaalisen aseman, elinkeinon, asuinpaikan tai uskonnollisen vakaumuksen perusteella – ovat murentuneet. Jaakko Nousiainen ilmaisi tätä jo vuosikymmeniä sitten puhumalla ”liikkuvasta äänestäjästä demokratian ritarina”.

Äänestäjät eivät toisin sanoen enää elä suljetuissa miljöissä, jotka tukevat yhdenmukaista ”käyttäytymistä” vaaleissa, vaan vaalit ovat muuttuneet vakiintuneiden mielipiteiden toistuvasta rekisteröinnistä kohti valintatilanteita, joiden tulosta ei voi edes likimääräisesti päätellä äänestäjäkunnan sosiaalisen, alueellisen ynnä muun olemisen jakautumisesta.

Joka vaaleissa on erikseen päätettävä, mitä puoluetta tai ketä ehdokasta äänestää, vaikka päätös pysyisikin vaaleista toiseen samana. Jean-Paul Sartrea lainatakseni äänestäjät valitsevat vaaleissa paitsi ehdokasta myös itsensä. Äänestäjä valitsee, millaisen kuvan omasta poliittisesta toiminnastaan hän haluaa antaa itselleen ja toisille, ja tämän uudelleen arvioinnille jokaiset vaalit tarjoavat tilaisuuksia.

Vaalit ovat muuttuneet vakiintuneiden mielipiteiden toistuvasta rekisteröinnistä kohti valintatilanteita

Monet traditionaaliset ideologiat pitävät ”yhteisöllisyyttä” arvokkaana ja vastustavat muun muassa vaalisalaisuutta ja äänestyskopin ”eristäytyneisyyttä”. Niille äänestämisen ei tulisikaan olla muuta kuin yhteisöön tai ”meikäläisiin” kuulumista vahvistava rituaali. Myös ”poliittisen vakauden” ensisijaisuutta korostavat valittavat sitä, että mielipiteiden vakaaseen jakaumaan nojaavat ”kansanpuolueet” (Volksparteien), kuten Saksassa CDU ja SPD, ovat menettäneet äänestäjien enemmistön tuen.

Äänestäjien politisoituminen on kuitenkin vielä kaukana parlamentaarisen debatin mallista, ja klienteeleillä on edelleen valitettavan paljon merkitystä. Irrottautuminen suljetuista miljöistä on avannut pelivaraa, mutta ei juuri luonut tilaisuuksia debattiin ehdokkaista.

Näin äänestämättä jättäminen tai esimerkiksi julkkisehdokkaiden äänestäminen on yleistynyt ilman, että äänestäjällä on käsitystä heidän poliittisesta linjastaan tai poliitikon taidoistaan. Tämän vuoksi on aiheellista käsitellä tarkemmin sekä parlamentaarista menettelytapaa että mahdollisuuksia sen ulottamiseksi vaalikampanjaan ja äänestämiseen poliittisena tekona.

Parlamentaarinen menettely

Parlamentaarisen menettelyn tekee intensiivisen poliittiseksi se, että vastaväitteiden esittämistä asialistan kysymyksiin ei vain sallita vaan suorastaan edellytetään. Puolesta ja vastaan puhuminen mainitaan jo 1500-luvun lopun ja 1600-luvun Westminsterin menettelytapakirjasissa, joita käsittelen tarkemmin The Politics of Parliamentary Procedure -kirjassani. Markku Peltosen mukaan alahuone on vahvistanut periaatteen vuonna 1593.

1800-luvun retorisessa kirjallisuudessa muun muassa James De Mille ja George Jacob Holoyoake ilmaisivat ajatuksen sanomalla, että ilman vastaväitteiden esittämistä kysymystä ei voi kunnolla ymmärtää. Weberin proseduraalinen tulkinta ”objektiivisuudesta” nojaa myös Westminster-parlamentin reilun pelin (fair play) periaatteeseen historiallisena mallina.

Parlamentaarinen debatti merkitsee toistuvien tilaisuuksien (kolme käsittelyä, täysistunto- ja valiokuntadebattien vuorottelu) tarjoamista asialistalla olevan esityksen vahvuuksien ja heikkouksien tarkasteluun. Toisin kuin puhekilpailuissa, reilu parlamentaarinen debatti ei tarkoita sitä, että osapuolet puolustavat mielipiteitään kaikin retorisin keinoin.

Pikemminkin heiltä edellytetään valmiutta muuttaa debatin kuluessa käsityksiään esityksen vahvuuksista ja heikkouksista. Tässä käsittelyvaiheiden tarjoamat uudet näkökulmat, debatissa esitetyt argumentit, työjärjestyskysymykset (asiasta puhuminen, epäparlamentaarisesta puheesta rankaiseminen, lykkäykset ilman aikarajaa eli hiljaiset hautaukset, debatin lopetusesitykset ja niin edelleen) mahdollistavat kannan muutoksia. ”Crossing the floor” eli vastapuolen kannan omaksuminen äänestyksessä on vain rajatapaus kannanmuutoksista.

Westminster-tyylin parlamentissa poliittiset vaihtoehdot eivät niinkään ole esityksen hyväksymisessä ja hylkäämisessä kuin esityksen ja muutosesitysten vastakkainasettelussa (amendment). Ne pysäyttävät alkuperäisen esityksen käsittelyn, arvioivat uudestaan sen vahvuuksia ja heikkouksia sekä aloittavat uuden debatin muutosesityksen omista vahvuuksista ja heikkouksista.

Lisääntyvässä määrin parlamentaarinen kamppailu koskee myös sitä, mitä kysymyksiä pääsee ajan niukkuuden vuoksi parlamentin agendalle. Tässä suhteessa hallituksen esityksillä on etusija, mutta yksityisillä edustajilla ja etenkin eri ryhmien takapenkkiläisten yhteistyöllä on mahdollista saada listalle myös kysymyksiä, joiden poliittista merkitystä hallituksen ja virkakoneiston on vaikea ymmärtää. Edustajat voivat myös ottaa itselleen kansalaisten aloitteita (petitions) ja kysymyksiä ja saattaa ne parlamentaariseen muotoon.

Aika parlamentaarisena pelivälineenä

Aika on parlamentaarisen debatin keskeinen peliväline. Samoista asialistan kysymyksistä debatoidaan useampaan otteeseen täysistunnoissa ja valiokunnissa. Jokainen debattikerta sisältää erilaisen näkökulman, josta käsin on mahdollista arvioida uudelleen esityksen vahvuuksia ja heikkouksia.

Näin parlamentaarinen debatti edellyttää riittävän ajan varaamista samalla, kun aika on aina niukkaa ja sen rajoittaminen tarpeen. Klassiset rajoituskriteerit ovat vaatimus puhua ”asiasta”, esityslistan kysymyksestä, sekä periaate, että täysistunnossa edustaja voi puhua samasta esityksestä vain kerran. Muutosesitys aloittaa debatin alusta.

Parlamentaarinen debatti edellyttää riittävän ajan varaamista samalla, kun aika on aina niukkaa ja sen rajoittaminen tarpeen.

Reformoidun Britannian parlamentin kasvava valta ilmeni sekä asialistan pitenemisenä että edustajien lisääntyneenä puheliaisuutena, jotka vaativat uusia toimia parlamentaarisen ajan rajoittamiseksi reilun pelin hengessä.

Aikarajoitusten vastustajat, kuten Joseph Cowen, pelkäsivät, että hallitukset saavat ajan kontrollista keinon jättää parlamentti pelkäksi kumileimasimeksi, joka ratifioi hallituksen päätökset. Nämä pelot ovat osoittautuneet kuitenkin ainakin Westminsterissä ylimitoitetuiksi.

Vaikka hallituksella on etusija esityksiin parlamentille toistuvissa kysymyksissä (kuten budjetti, lakiesitykset ja niin edelleen), parlamentaarisen debatin perusteellisuus ja moniulotteisuus sekä myös edustajien tilaisuudet aloitteisiin ja kysymyksiin merkitsevät sitä, että parlamentilla on merkittävä kontrollivalta hallitukseen ja hallintoon nähden.

Westminsterissä viime vuosina tehdyt proseduurin muutokset ovat antaneet institutionaalisia tilaisuuksia takapenkkiläisille ja heidän puoluerajat ylittävälle yhteistoiminnalleen, kuten muun muassa Labour-parlamentaarikko Paul Flynn sekä Paul Evansin toimittama kokoomateos parlamentin menettelytavoista osoittavat. Taitavasti toimiva hallitus ei aja enemmistöllään jääräpäisesti läpi byrokraattisen koneiston valmistelemia esityksiä, vaan hyväksyy merkittävän osan parlamentaarisen käsittelyn kuluessa tehdyistä muutosesityksistä tai on valmis vetämään takaisin esitykset, jotka ovat kohdanneet merkittävää vastustusta.

Vaalien parlamentarisointi

Äänestystapahtuman politisointiin parlamentaarisen mallin mukaisesti on olemassa erilaisia keinoja. En puutu tässä medioissa käytävän debatin parlamentarisointiin, vaan rajoitun vaalikampanjan parlamentarisoimiseen ja ehdokkaiden välisen reilun pelin vahvistamiseen sekä ”kansalaisten” eli tilapäispoliitikkojen kokemusten ja käytäntöjen parlamentarisoinnin mahdollisiin muotoihin ja käytäntöihin.

Toisin kuin parlamentissa, vaaleissa ehdokkaat deliberoivat toisiaan vastaan vain epäsuorasti. He eivät suostuttele toinen toisiaan muuttamaan kantaansa, vaan pyrkivät saamaan äänestäjiä oman kantansa puolelle.

Silti ehdokkaiden välisessä kamppailussa parlamentaarisen reilun pelin säännöillä on keskeinen merkitys. Yksi mahdollisuus olisi vaalien valvominen pois jäävistä edustavista muodostuvan vaalivaliokunnan kautta – täydennettynä kansainvälisillä vaalitarkkailijoilla.

Nykyistä vahvemmin on mahdollista sanktioida ”epäparlamentaarista” puhetta ja käytöstä ehdokkaiden kampanjapuheissa eli vaatia parlamentin, debatin ja vastustajan kunnioitusta. Parlamenttivaaleissa, kuten jo Weber hyvin ymmärsi, puolueet asettavat ehdokkaat.

Kuitenkin reilun pelin ja monipuolisen debatin kannalta parlamentille, esimerkiksi vaalivaliokunnalle, voisi antaa valtaa puolueiden ”sisäisiin asioihin” reilun pelin nimissä. Se koskisi ainakin ehdokaslistan muodostamisen kontrollia sekä epäreilun vaalirahoituksen rajoittamista ehdokkaiden ja ehdokasehdokkaiden tasa-arvon lisäämiseksi. Samalla parlamenttiryhmien etusija puoluejohtoon ja -toimistoon vahvistuisi, mikä edellyttää myös puoluelistavaalin kaltaisten järjestelyjen purkamista.

Äänestyspäätösten parlamentarisointi

Äänestäjienkään mielipiteitä ei tule ottaa annettuina. Toki on paternalismia valittaa vaaleissa, että ”äänestäjät ovat väärässä”, kun äänet lasketaan eikä punnita.

Silti on mielenkiintoista pohtia tilaisuuksia parlamentarisoida äänestyspäätös. Tiettyyn rajaan asti perinteinen kokous- ja yhdistyskäytäntö on seurannut parlamentaarista mallia. Taru Haapalan tutkimat Oxfordin ja Cambridgen ”unionit” ovat tästä parhaita esimerkkejä.

Osallistumalla kokouksiin ja yhdistystoimintaan oppii tietyn parlamentaarisen menettelytavan alkeet

Mutta yleisemminkin yhdistysten ja järjestöjen säännöt, kokoustekniikka puheenvuorojen jakoineen ja pöytäkirjan pitämiseen seuraavat parlamentaarista esikuvaa, joka on institutionalisoitu ”Robert’s Rules of Order” –dokumentissa vuodelta 1876 ja jonka suhteita parlamenttiin käsittelee muun muassa Reginald Palgrave.

Toisin sanoen osallistumalla kokouksiin ja yhdistystoimintaan oppii tietyn parlamentaarisen menettelytavan alkeet. Mutta esimerkiksi puolueissa vastustajien ei oleteta olevan läsnä samassa yleisössä, kuten parlamentissa ja ainakin osaksi vaalikampanjassa. Ja kuten Ankersmit huomauttaa Political Representation -teoksessaan, verkosto- ja asiantuntijapohjaiset yhteenliittymät nojaavat aktivistien tai spesialistien auktoriteetteihin, mikä vastaa epideiktisen retoriikan taputusmallia.

Puheet kansalaisten ”osallistumisesta” ja ”aktivoinnista” ovat myös ambivalentteja. Erityisesti governance-kieltä käytettäessä kansalaisten antama ”palaute” byrokratialle pikemminkin pönkittää tätä.

Weberin mukaan byrokratian on helppo alistaa suoran demokratian muodot palvelemaan omia tarkoituksiaan. Sitä vastoin Weber pitää ensiarvoisena virkailija- ja asiantuntijavallan parlamentaarista kontrollia erilaisia retorisia keinoja – kuten ristikuulusteluja, valiokunnan ”tiedon lähteille” pääsyä sekä parlamentaarisia tutkimusvaliokuntia – käyttäen.

Parlamentaarinen politiikka samoin kuin vaalit nojaavat tietoisesti yksilöiden politiikkaan.

Yhtä kyseenalainen perustelu on puolustaa ”osallistumista” keinona sitoa kansalaiset ”yhteisöön”, mikä myös ilmaisee taputusajattelua eikä debattia. Parlamentaarinen politiikka samoin kuin vaalit nojaavat tietoisesti yksilöiden politiikkaan.

Plebiskitaarista taputuskulttuuria vastaavia ”osallistumisen” muotoja ovat myös kansanäänestykset, joukkokokoukset ja edustajien sitominen mielipidekyselyillä, kuten Viiden tähden liike Italiassa pyrkii tekemään. Plebiskitarismin kritiikistä voi lukea Nadia Urbinatin Democracy Disfigured –teoksesta.

Äänestäjän parlamentaariset kokemukset

Äänestäjien parlamentaarista kompetenssia voi ajatella vahvistettavaksi ainakin kahdesta suunnasta. Toinen on saada heitä toimimaan parlamentaarista menettelyä enemmän tai vähemmän noudattavissa yhteyksissä, kuten kunnallisissa valtuustoissa ja lautakunnissa, ylioppilaskunnissa, yliopistojen kollegiaalisissa toimielimissä, oman alansa akateemisissa ynnä muissa järjestöissä, miksei myös kaupunginosa-, kylä- ja korttelitoimikunnissa.

Samoin kokeilut arpomalla tai ehdokkaista arpomalla valituista kvasi- tai proto-parlamentaarisista deliberatiivisista seminaareista tai neuvoa-antavista elimistä voivat tukea sellaista ”parlamentaarista oppimista”, mitä John Stuart Mill, Walter Bagehot ja Weber korostivat poliittisen lukutaidon ja parlamentaarisen kulttuurin edellytyksenä.

Poliittisesti merkittävää on oppia parlamentaarista ajattelutapaa ja sen mukaisia käytäntöjä perehtymällä menettelytapoihin ja retoriikkaan.

Poliittisesti merkittävää on oppia parlamentaarista ajattelutapaa ja sen mukaisia käytäntöjä perehtymällä menettelytapoihin ja retoriikkaan. Tähän voi sisällyttää sen retorisen periaatteen, ettei politiikassa ole ”oikeaa” tai ”parasta” ratkaisua, vaan on vertailtava vahvuuksia ja heikkouksia ilman mitään valmiita tai yleispäteviä mittapuita, jolloin on myös tehtävä valintoja ilman riittäviä perusteita.

Tähän sisältyy parlamentaarikolta edellytettävä valmius ylittää omat keppihevosensa ja perehtyä outoihin asioihin, mitä vastaa myös valmius tehdä debatin jälkeen epäsovinnaisia ja epäsuosittujakin päätöksiä. Parlamentaarinen menettely opettaa myös eroon pääsemistä epätoivoisesta relativismista, jolle ”kaikki puolueet ovat samanlaisia” sekä pelaamaan vivahteilla ja ymmärtämään yksityiskohtien olevan usein poliittisesti äärimmäisen tärkeitä. Samoin voi paremmin ymmärtää, että parlamentaarisessa politiikassa aika ei ole vain ”kuluvaa aikaa”, jolla voi käydä jarrutuskeskusteluja, vaan ajalla pelaaminen on itse parlamentaarisen politiikan siirtojen olennainen osa.

Parlamentaarinen pelitaito

Nekin, jotka eivät aktiivisesti hakeudu parlamentaaristen instituutioiden toimintaan, kuten ehdokkaiksi vaaleissa, voivat oppia ajattelemaan parlamentaarisesti ja pelaamaan tarvittaessa parlamentaarista peliä. Toisin sanoen kun parlamentaariset menettelyt tiettyyn rajaan asti sävyttävät käytäntöjä parlamentaarisen kulttuurin maissa, samalla kun parlamentin menettelyt, debatit ja dokumentit ovat julkisesti saatavissa, parlamentaarista politiikkaa voi oppia analysoimaan ja ymmärtämään sitä ulkoapäin tarkkaillen.

Skinner kehotti haastattelussa oppilaitaan lukemaan Thomas Hobbesin Leviathania samalla tavalla kuin puhetta parlamentissa. Näin hän Weberin ja retorisen ajattelun mukaisesti viittaa käsitykseen että ”tieto” ei merkitse ”asian tuntemista”, vaan debattia, koska ”asiat” ovat poliittisen merkityksensä suhteen aina kiistanalaisia.

Parlamentaarisesti ajattelemalla oppii kyseenalaistamaan etenkin virkailijain, asiantuntijain ja liike-elämän tai taputusretoriikkaan nojaavan vallan vaatimalla vaihtoehtoisia näkökulmia, reilua debattia ja riittävästi aikaa harkintaan.

Parlamentaarinen ajattelu on vierasta sovinnaisille työ-, ja elämänkäytännöille, esimerkiksi ”tulos tai ulos” -puheelle, joka on yksi taputusretoriikan muoto. Myös suomalaiseen poliittiseen ajatteluun tämä päämäärien tavoittelun etusija politiikan muotoihin ja menettelyihin nähden on syvään juurtunut, snellmanilaisesta ”Pietarin tiestä” alkaen (lue lisää ”Politiikka”-artikkelistani Käsitteet liikkeessä-teoksessa). Vaikka Mauno Koiviston presidenttikaudesta lähtien parlamentarismi on vahvistunut eikä vuoden 2000 perustuslakia enää voi pitää puolipresidentiaalisena, tämä on koskenut pikemminkin hallituksen muodostamista, ei parlamentaarista ajattelua.

Veikko Vennamon vanha iskulause ”pelin politiikkaa vastaan” on edelleen voimissaan muuallakin kuin SMP:n perillispuolueissa. ”Pelinä” moititaan taktista pisteiden keruuta tai sitä, että politiikkaa ei oteta vakavasti, kuten jo Jeremy Bentham kirjoitti kritikoidessaan William Gerard Hamiltonin ohjekirjasta parlamentin jäsenille.

Tässä kiistassa Hamilton ymmärtää paremmin parlamentaaristen menettelytapojen, retoriikan ja ajalla peluun avaaman kontingenssin, jonka olen suomentanut pelivaraksi. Parlamentaariselta kannalta on tärkeää asettaa reilun pelin periaate kaikkien politiikan sisältökysymysten yläpuolelle. Esimerkiksi Unkarissa tai Turkissa on muutettu pelisääntöjä tavalla, joka olennaisesti kaventaa vaihtoehtoja ja rajoittaa hallituksen kontrollia ja sen vaihtamisen mahdollisuuksia.

Parlamentaarisessa ajattelussa on mahdollista nähdä jotakin voimaannuttavaa, ei vain edustajille vaan myös meille tilapäispoliitikoille. Jokainen kohtaa sen byrokratian arkipäiväisen herruuden, jolle vastapainona Weber näkee parlamenttien toimivan.

Parlamentaarisesti ajattelemalla oppii kyseenalaistamaan etenkin virkailijain, asiantuntijain ja liike-elämän tai taputusretoriikkaan nojaavan vallan vaatimalla vaihtoehtoisia näkökulmia, reilua debattia ja riittävästi aikaa harkintaan. Tässä mielessä parlamentaarisesti voi ajatella politiikkaa eräänlaisena itseisarvoisena pelinä, josta voi nauttia ja joka nostaa esiin koko ajan uusia haasteita.

Artikkeli nojautuu Vapaus ja demokratia -seminaarissa Kulttuurikeskus Sofiassa Vuosaaressa 13.10.2018 pidettyyn puheenvuoroon. Sen aiheita käsitellään Parliamentary Thinking: Procedure, Rhetoric and Time -teoksessa.

Kari Palonen valtio-opin professori, joka on tutkinut poliittista retoriikkaa, parlamentarismia ja käsitehistoriaa. 

Julkaisu Mielipidedemokratiasta menettelytapademokratiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kielenkäyttö politiikassa on ollut viime aikoina esillä julkisessa keskustelussa. Osoituksena siitä on Aamulehden linjauksen nostattama kiista sukupuolineutraaleista sanavalinnoista.

Kielenkäytöllä ja käsitteillä on merkitystä, kun luomme kuvaa todellisuudesta. Niillä myös tehdään politiikkaa.

Tässä artikkelissa haluamme kytkeä keskustelun kielenkäytöstä ihmisoikeuksiin ja demokratiaan sekä niiden välisiin käsitteellisiin, institutionaalisiin ja historiallisiin yhteyksiin. Kuten viimeaikaiset tapahtumat Euroopan unionin alueella ja laajemmin globaaleissa yhteyksissä osoittavat, kyseisiä käsitteitä voidaan käyttää oikeuttamaan keskenään täysin päinvastaisia toimia ja käytänteitä.

Demokratian nimissä voidaan toteuttaa epädemokraattisia päätöksiä.

Demokratian nimissä voidaan toteuttaa epädemokraattisia päätöksiä, kuten esimerkiksi Puolan ja Unkarin tapaukset osoittavat. Kesäkuussa 2016 Euroopan komissio otti kantaa Puolan tilanteeseen todeten, että oikeusvaltioperiaate on unionin perusarvo.

Kuitenkin ajankohtainen poliittinen kiista Espanjassa Katalonian itsenäisyyskansanäänestyksestä on osoittanut, että Euroopan unionin toiminta on ristiriitaista suhteessa siihen, miten demokratian tärkeimmistä periaatteista halutaan käydä keskustelua.

Kun ajatellaan demokratiaa, siihen väistämättä liitetään ajatus oikeuksista. Mutta niin demokratiaa kuin oikeuksiakin lähestytään usein kritiikittömästi ennalta annettuina saavutuksina. Käsitteinä niihin kuitenkin liittyy ristiriitaisuuksia, jotka kumpuavat periaatteiden ja käytännön yhteensovittamisesta.

On ongelmallista, jos demokratian ja oikeuksien väliset yhteydet sivuutetaan ja niiden moninaiset kielenkäytölliset muodot ohitetaan. Se, miten käsitteellistyksillä rajataan kielenkäyttöä, vaikuttaa myös siihen, miten instituutiot nähdään ja miten niihin suhtaudutaan.

Demokratian ja oikeuksien väliset kiistanalaisuudet tulevat helposti esille, kun niitä tarkastellaan käsitteellisestä ja kielellisestä näkökulmasta. Kiistanalaisuuden näkökulma antaa myös mahdollisuuden käsitteiden arvonpalautukselle.

Edustuksellisen demokratian paradoksit (ja haasteet)

Politiikan tutkija Jan-Werner Müller tarkastelee teoksessaan Mitä on populismi? edustuksellisen demokratian haasteita. Hän nostaa esille sen, että demokraattisia instituutioita voidaan käyttää epädemokraattisten poliittisten päämäärien edistämiseen.

Müller toteaa, että perustuslakia voidaan käyttää moniarvoisuuden, eli yhden demokratioiden tärkeimmistä periaatteista, eliminoimiseen. Tästä esimerkkeinä ovat Venezuelan ja Unkarin perustuslailliset reformit, joissa populistiset johtajat ovat käyttäneet perustuslakien muutoksia poliittisten pyrkimystensä välineinä rajoittaakseen moniarvoisuutta.

Perustuslakia voidaan käyttää moniarvoisuuden, eli yhden demokratioiden tärkeimmistä periaatteista, eliminoimiseen.

Moniarvoisuuden puolustaminen herätti kysymyksiä myös, kun Vaihtoehto Saksalle -puolue historiallisesti nousi Saksan liittopäiville. Keskustelua on käyty siitä, kuinka parlamentaarinen demokratia toimii jatkossa.

Se, millaiseksi parlamentaarinen politiikka Saksassa muotoutuu tämän jälkeen, riippuu pitkälti siitä, miten muut puolueet suhtautuvat Vaihtoehto Saksalle -puolueen populistiseen politiikkaan. Haasteena on puolustaa moniarvoisuutta tilanteessa, jossa parlamentissa on puolue, joka puhuu sitä vastaan.

Müller onkin esittänyt, että antielitismin lisäksi populistiset puolueet toimivat myös moniarvoisuuden vastaisesti. Tämä johtuu siitä, että populistit väittävät yksin edustavansa kansaa.

Siinä samanaikaisesti ulossuljetaan ne, jotka heidän mielestään eivät tähän kategoriaan kuulu. Kyseessä on paitsi poliittinen rajanveto myös moraalinen kannanotto.

Populistinen puolue saa voimansa tyytymättömyydestä. On tärkeää huomata, että astuessaan parlamenttiin Vaihtoehto Saksalle -puolue edustaa niitä äänestäjiä, jotka ovat sitä vaaleissa äänestäneet. Tyytymättömyys tulisi ottaa vakavasti, ja epäkohdista pitäisi pystyä julkisesti keskustelemaan.

Populistien poliittiset väitteet voi ottaa vakavasti ilman, että ottaa niitä täydestä tai hyväksyy ne.

Parlamentaarisen politiikan pelisäännöt edellyttävät, että demokraattisesti valitut poliittiset puolueet tuovat esille kantansa ja suostuvat keskustelemaan niistä. Mutta kuten Müller korostaa, keskustelua ei kuitenkaan pitäisi käydä populistien ehdoilla. Populistien poliittiset väitteet voi ottaa vakavasti ilman, että ottaa niitä täydestä tai hyväksyy ne.

Edustuksellisen demokratian paradoksi onkin, että demokraattisesti vaaleilla valittu puolue voi toimia demokratian periaatteita vastaan. Kuten Müller huomauttaa, populismi on edustuksellisen politiikan alituinen varjo.  Ratkaisu ei siis olekaan populismin torjuminen, vaan siihen oikealla tavalla suhtautuminen.

Kenelle ihmisoikeudet kuuluvat demokratiassa?

Maailmanlaajuisesti edustuksellisen demokratian lisäksi myös perusoikeudet ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat olleet viime aikoina voimakkaan kritiikin kohteina. Kaikille kuuluvia luovuttamattomia ihmisoikeuksia tarvitsevat kipeimmin juuri ne henkilöt, joilla ei ole kansalaisuuden suojaa. Populismin kritiikin ydintä ihmisoikeuksia kohtaan on nimenomaan se, että ihmisoikeudet esitetään ”toisten”, esimerkiksi vähemmistöjen tai pakolaisten, oikeuksina.

Universaalien periaatteiden ja kansallisten demokratioiden yhteensovittamisessa on selkeitä ristiriitoja. Ihmisoikeudet olivat toisen maailmansodan jälkeisessä kriisissä luotu edustuksellisen demokratian tukipilari.

Ne muodostivat keskeiset periaatteet, joiden ympärille perustettiin ylikansallisia instituutioita, kuten YK ja Euroopan neuvosto. Tavoitteena oli suojella ihmisiä ja ihmisarvoa valtioiden suvereenilta vallankäytöltä. Käytännössä ihmisoikeuksia toteutetaan kuitenkin kansallisissa konteksteissa.

Ihmisoikeudet asetetaan usein vastakkain turvallisuusnäkökulman kanssa.

Nykykeskusteluissa ihmisoikeudet asetetaan usein vastakkain turvallisuusnäkökulman kanssa. Tämä näkyy esimerkiksi Suomessa käydyissä turvapaikkakeskusteluissa. Oikeuksia pyritään rajoittamaan turvallisuuteen ja laillisuuteen vedoten.

Laillisuuspuhetta tarkastellessa tulisi muistaa myös ne kansainväliset sopimukset, joihin valtiot ovat sitoutuneet. Mikäli oikeudet nähdään pikemminkin rajoitteina tai viimeisinä oljenkorsina sen sijaan, että ne nähtäisiin demokratian keskeisinä periaatteina, on entistä hankalampaa ja toisaalta myös entistä tärkeämpää puolustaa ihmisoikeuksia.

Kuten politiikan teoreetikko Norberto Bobbio toteaa teoksessaan Age of Rights, demokratiaa ei ole olemassa ilman ihmisoikeuksien tunnustamista ja turvaamista. Tätä keskeistä huomiota ovat painottaneet Suomessa etenkin ihmisoikeusjuristit ja valtiosääntötutkijat.

He ovat huomauttaneet, että mikäli yhteydet demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion välillä unohtuvat, tulee poliittisista järjestelmistä haavoittuvaisia. Onkin paradoksaalista, että edustuksellisissa demokratioissa kriisiytetään puheella ihmisoikeuksia, joiden pitäisi juuri kriisitilanteissa antaa suojaa.

Edustuksellisissa demokratioissa kriisiytetään puheella ihmisoikeuksia, joiden pitäisi juuri kriisitilanteissa antaa suojaa.

Demokratian nimissä voidaan jopa rajoittaa ihmisoikeuksien toteutumista, vaikka valtiot olisivat sitoutuneita kansainvälisiin sopimuksiin. Politiikan tutkijan näkökulmasta kiinnostavaa on esimerkiksi se, kuinka oikeuksia oikeutetaan, vastustetaan ja kenelle niiden nähdään kuuluvan.

Koska kielenkäytöllä on suuri merkitys tässäkin yhteydessä, ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia kyseenalaistavat puheet tulee ottaa vakavasti. On tärkeää, että ihmisoikeuksien sivuuttamista ei pidetä vain niiden ”unohtamisena”, vaan se kytkeytyy myös selväsanaisesti esitettyihin poliittisiin pyrkimyksiin niiden rajoittamiseksi.

Poliittista debattia demokratiasta ja ihmisoikeuksista

Ehkä tärkeät käsitteet tarvitsevat arvonpalautusta nykykeskustelussa. Ne perusarvot, jotka ovat muun muassa Euroopan unionin taustalla, on haastettu monella tavoin, mutta kritiikki antaa yhtä lailla mahdollisuuden niiden puolustamiselle.

Demokratian tarkastelu tarkoittaa myös oikeuksien tarkastelua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että olennainen historiallinen linkki oikeuksien ja demokratian välillä on unohtunut. Populistinen edustuksellisen demokratian kritiikki paitsi vaikuttaa oikeuksien toteutumiseen asettaa myös haasteita politiikan tutkijalle.

Historiallinen näkökulma antaa tarpeellista etäisyyttä nykykeskustelun arviointiin. Toisaalta historialla ei voi yksin perustella sitä, miksi ihmisoikeuksia ja niihin kytkeytyviä demokraattisia arvoja tulisi pitää merkityksellisinä nykyään. Entä jos enemmistö haluaakin rajoittaa oikeuksia?

Ihmisoikeuksien ja edustuksellisen demokratian puolustaminen edellyttää, että niistä käydään aktiivista ja moniäänistä keskustelua. Jos dialogi kriittisten äänien kanssa lopetetaan, se jättää poliittisen pelikentän vain niiden käyttöön, jotka esittävät olevansa enemmistö.

Kirjoitus on osa Demokratian haasteet -juttusarjaa.

YTT Hanna-Mari Kivistö on Koneen Säätiön rahoittama apurahatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hänen kolmivuotinen post doc -tutkimuksensa keskittyy ihmisoikeuksien politiikkaan. YTT Taru Haapala on poliittisen retoriikan tutkija ja tutkijatohtori Suomen Akatemian rahoittamassa FiDiPro-hankkeessa Transformations of Concepts and Institutions in the European Polity (TRACE) Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Molemmat kirjoittajat ovat mukana EU-rahoitteisessa COST-tutkimusverkostossa Reappraising Intellectual Debates on Civic Rights and Democracy in Europe (RECAST) 2017-2021.

Julkaisu Demokratian ja ihmisoikeuksien paradoksit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Max Weber (1864–1920) joutui vuonna 1903 terveyssyistä luopumaan Heidelbergin yliopiston kansantaloustieteen professuuristaan. Pankkiiri, kansantaloustieteen dosentti Edgar Jaffén Heinrich Braunilta ostama, vuodesta 1904 uudella nimellä julkaistu Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik, tarjosi hänelle uuden akateemisen foorumin. Weber toimitti lehteä yhdessä Jaffén ja Werner Sombartin kanssa, ja valtaosa hänen elinaikanaan julkaisemista teksteistä ilmestyi Archivissa.

Ensimmäisessä numerossa Weber julkaisi 66-sivuisen ohjelmallisen artikkelin ihmistieteiden metodologiasta, ”Die ’Objektivität’ sozialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis”. Aikalaiset tunsivat kirjoituksen, mutta kommentit jäivät niukoiksi. Myöhempi tutkimus on paljonkin kommentoinut sitä, esimerkkinä Lawrence McFallsin toimittama teos Max Weber’s ‘Objectivity’ Reconsidered. Myös Inkeri Koskinen kommentoi Weberiä kirjoituksessaan ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”.

Objektiivisuusesseen poliittinen aspekti

Vuoden 2003 Uppsalan Weber-symposiumin esitelmästäni lähtien olen katsonut, että Weberin artikkelia ”objektiivisuudesta” ei ole riittävän tarkasti luettu, jolloin sen poliittista ulottuvuutta ei ole ymmärretty. Vedoten Wissenschaft als Beruf ja Politik als Beruf –esitelmiin, jotka molemmat on julkaistu vuonna 1919, on tapana katsoa, että juuri Weber asettaa tieteen ja politiikan vastakkain.

Weberin artikkelia ”objektiivisuudesta” ei ole riittävän tarkasti luettu, jolloin sen poliittista ulottuvuutta ei ole ymmärretty.

Tosin ainakin Joachim Vahland katsoo, että Weberille tiedettä edistää ”der Dissens, nicht der Konsens” ja tiede, kuten muutkin kulttuurin ilmenemismuodot, on ”poliittisen manifestaatioita”. Kirjani Objektivität als faires Spiel. Wissenschaft als Politik bei Max Weber lähtökohta on sen sijaan, että Weberin käsitys tutkijan toiminnasta on verrattavissa poliitikkoon. Luen ”Objektivität”-artikkelia tutkimukseen sisältyvien kiistojen ja debattien käsittelyn mahdollisuuksien analyysina.

”Objektivität”-artikkelin taustalla voi nähdä Friedrich Nietzschen teoksen Zur Genealogie der Moral (1887) näkemyksen objektiivisuudesta kykynä tarkastella asioita puolesta ja vastaan ja siten hyödyntää tiedollisten perspektiivien moninaisuutta. Yhteistä Nietzschelle ja Weberille on retorisen ja sofistisen tradition mukainen näkemys ”objektiivisuudesta” perspektiivien vastakkainasetteluna. Ero Nietzschen ja Weberin välillä on siinä, että Weber on elinikäinen homo politicus ja brittiläisen parlamentaarisen politiikan ihannoija.

Weber käyttää artikkelissa sanoja objektiv ja Objektivität yhteensä 24 kertaa. Hän tekee selväksi sen, mitä hän ei tarkoita ”objektiivisuudella”. Se ei viittaa itse todellisuuden heijastumaan, tutkijan ominaisuuteen, tutkijoiden näkemysten kultaiseen keskitiehen tai ilmiöiden ”lainmukaisuuteen”. Weberille ”objektiivisuus” voi muodostua vain ihmisten ”subjektiivisten” käsitysten varaan.

Weberille ”objektiivisuus” voi muodostua vain ihmisten ”subjektiivisten” käsitysten varaan.

Monet tulkitsijat katsovat, että Weber luopui objektiivisuuden käsitteestä, ja nojautuvat Weberin ilmaukseen, että ei ole olemassa mitään ”sinänsä (schlechthin) objektiivista analyysiä kulttuurielämästä”. He sivuuttavat virkkeen jatkon, että tämä koskee analyysiä, joka olisi ”riippumaton erityisistä ja ‘yksipuolisista’ näkökulmista”, joilla tutkimuskohde valikoidaan, analysoidaan ja jäsennetään. Tämä täsmennys siirtää ”objektiivisuuden” arvioinnin yksittäisistä väittämistä näkökulmiin.

Perspektiivien yksipuolisuus merkitsee sitä, että ”oikean” näkökulman lisäksi Weber sulkee pois myös mahdollisuuden ylittää näkökulmat kaikki perspektiivit sisäänsä sulattavalla synteesillä à la G. W. F. Hegel. Mutta Weber ymmärtää ”objektiivisuuden” – lainausmerkeissä – mahdolliseksi näkökulmien vertailussa.

”Objektiivisuus” menettelytapana

Weber havainnollistaa teemaa esimerkillä epätoivoisesta wieniläisestä tenttijästä (Examinand), joka valittaa ylittämätöntä kuilua ”kahden kansantaloustieteen”, itävaltalaisen ja historiallisen koulukunnan, välillä. Weberin mukaan akateemiset kiistat eivät ole ihmistieteissä mikään poikkeus, vaan tarkkailija voi nähdä kaikkialla ”kamppailua metodeista, ‘peruskäsitteistä’ ja edellytyksistä, ‘näkökulmien’ alituista vaihtumista sekä ‘käsitteiden’ jatkuvaa uudelleen määrittämistä”.

Miten näissä tieteellisissä kiistoissa voidaan siis puhua ”objektiivisuudesta”? Ainoastaan tähän kysymykseen Weber haluaa vastata vuoden 1904 esseellään.

Näin Weber asettaa kysymyksen ”objektiivisuudesta” toisin kuin sovinnainen tiedepuhe. Hänelle ”objektiivisuus” koskee tapaa käsitellä tieteellisten perspektiivien – ideaalityyppien, käsitteiden, teorioiden, metodien – välisiä kiistoja. Se ei voi tarkoittaa kiistelyn lopettamista, sillä kun poliittiset ja kulttuuriset kysymykset ovat tutkimuskohteena, niistä pitääkin kiistellä. Kulttuurielämän lähtökohdat ovat Weberille alituisen muutoksen alaisia, ellei ”kiinalainen jähmetys” (chinesische Erstarrung) estä ihmisiä asettamasta uusia kysymyksiä, kuten Weber lainaa John Stuart Millin käsitettä chinese stationariness.

Weberille ”objektiivisuus” koskee tapaa käsitellä tieteellisten perspektiivien – ideaalityyppien, käsitteiden, teorioiden, metodien – välisiä kiistoja.

”Objektiivisuus” viittaa siis menettelytapaan, jolla akateemisia kiistoja voi käsitellä.

Weberin artikkelista paistaa läpi tyytymättömyys hänen oman aikansa akateemisiin käytäntöihin, koska nämä eivät tunnustaneet, että akateemisia kiistoja on kaikkialla. Yliopistomaailmaan ei ollut luotu sovinnaista tiedekuntakollegiaalisuutta vahvempia keinoja erilaisten näkemysten esiin pääsylle ja vastakkainasettelulle (Konfrontierung) sekä niiden tunnustamiselle akateemisen pelin täysivaltaisiksi osanottajiksi. Juuri tämän vuoksi Weberin mukaan Archivin toimituspolitiikan idea on ”mahdollisuus kohdata poliittisia vastustajia neutraalilla maaperällä”.

Weber käsittelee siis akateemisia kysymyksiä poliittisen kielen käsitteillä. Hänelle perspektiivien kamppailun suhteen ei ole mitään radikaalia eroa akateemisten teoria- ja käsitekiistojen ja muun politiikan välillä.

Weber käsittelee siis akateemisia kysymyksiä poliittisen kielen käsitteillä.

Kun akateemisissa kiistoissa ei ollut menettelyä vaihtoehtoisten perspektiivien systemaattiselle huomioon ottamiselle, Weberin näkemys viittaa mallin ottamiseen sieltä missä kiistat tunnustetaan legitiimeiksi ja on kehitelty tapoja niiden käsittelyyn, nimittäin parlamentaarisen politiikan menettelytavoista ja retorisista käytännöistä.

”Objektiivisuus” reilun pelin menettelynä

Olen tulkinnut tätä sanomalla, että ”reilu peli” (fair play) on näitä yhdistävä julkilausumaton periaate, joka vastaa Immanuel Kantin ”regulatiivista ideaa”. Historiallinen malliesimerkki, jossa ”reilun pelin” ideaa parhaiten noudatettiin, on tietysti Britannian parlamentti.

Vuosi Weberin objektiivisuusartikkelin jälkeen itävaltalainen juristi Josef Redlich julkaisi teoksen Recht und Technik des Englischen Parlamentarismus, jossa hän useaan otteeseen viittaa reilun pelin ideaan, vaikka parlamentaarista menettelyä olikin 1800-luvun lopulla yksinkertaistettu hallitusta suosivaksi.

Olen käsitellyt debattia Gladstonen hallituksen esityksestä parlamentaarisen menettelyn muuttamiseksi vuonna 1882, jolloin niin kannattajat kuin vastustajatkin vetoavat reiluun peliin parlamentaarisen ajan jaossa. Tutkimukseni Westminsterin menettelytavoista ja parlamentaarisen retoriikan debattiluonteesta palvelevat sekä Weberin että parlamentarismin ymmärtämistä.

Yhteys proseduraalisen objektiivisuukäsityksen ja parlamentaarisen menettelyn välillä näkyy selvimmin Weberin Parlament und Regierung im neugeordneten Deutschland -pamfletin (1918) kolmannen luvun alkusivuilla. Hän käsittelee virkailijaherruuden (Beamtenherrschaft) perustumista ”tietoon” vetoamiseen ja niitä menettelyjä, joilla parlamentti voi kyseenalaistaa tämän tiedon – virkailijain ristikuulustelut, valiokunnan jäsenten pääsy virkatiedon lähteille, parlamentaariset tutkimuskomissiot.

Ammattimaiset poliitikot osaavat punnita vaihtoehtoja sekä tuntevat retoriset käytännöt, joilla voi kyseenalaistaa asiantuntijapuheen.

Weber ulottaa objektiivisuusesseen perspektivismin ja kiistanalaisuuden koskemaan akateemisen tiedon (Erkenntnis) lisäksi virkailijain tietoa (Wissen). Hän erittelee siinä asia-, tehtävä- ja salaisen tiedon tasot (Sach-, Dienst-, und Geheimwissen). Näiden kontrolli on mahdollista parlamentaarisia valiokuntamenettelyjä käyttäen, sillä ammattimaiset poliitikot osaavat punnita vaihtoehtoja sekä tuntevat retoriset käytännöt, joilla voi kyseenalaistaa asiantuntijapuheen.

Tiede politiikkaa, ei uskontoa

Weberin parlamentaarinen käsitys ihmistieteiden ”objektiivisuudesta” on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kaipuu akateemisten käsitekiistojen lopettamiseen on sekä epärealistinen että epätoivottava. Weberin mukaan kaikille historiallisille tieteille on tunnusomaista ”ikuinen nuorekkuus” (ewige Jugendlichkeit). Tässä mielessä hän on inspiroinut myös käsitehistoriallista tutkimusta.

Kaipuu akateemisten käsitekiistojen lopettamiseen on sekä epärealistinen että epätoivottava.

Politiikan tutkimuksen on korkea aika vapautua uskonomaisesta vetoamisesta ”tieteen” auktoriteettiin sekä populaarista poliitikkojen haukkumisesta. Tutkijat voivat osoittaa politiikan heikkouksia ja vahvuuksia, mutta puhe ”tieteeseen perustuvasta politiikasta” on harhaanjohtavaa auktoriteettiuskoa.

Puhe ”tieteeseen perustuvasta politiikasta” on harhaanjohtavaa auktoriteettiuskoa.

Parlamentaarinen menettelytapa tarjoaa mallin myös akateemisten kiistojen käsittelyyn, jolloin tiede on käsitettävissä yksinkertaistetuksi politiikaksi. Tutkijain ei tarvitse tehdä yhtä vakavia, toisten elämää koskevia ratkaisuja kuin parlamentaarikkojen, mutta vastaavasti he voivat spekuloida vapaammin toteutumattomilla vaihtoehdoilla.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Valtio-opin professori Kari Palonen on tutkinut poliittista retoriikkaa, parlamentarismia ja käsitehistoriaa. 

Julkaisu Parlamentaarinen menettely ”objektiivisuuden” mallina – Weber tieteestä politiikan muotona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime aikoina on esitetty puheenvuoroja, joissa suomalaista parlamentarismia on arvioitu presidenttivaltaisten järjestelmien esimerkkiä vasten. Vertailua on inspiroinut erityisesti Emmanuel Macronin voitto Ranskan presidentinvaaleissa.

Osin sattumalta keskustelua on käyty samaan aikaan presidentti Koiviston poismenon kanssa. Samalla kun Koiviston virkakausia on toisaalla kiitelty Suomen parlamentarisoinnista, näiden puheenvuorojen mukaan samainen parlamentarismi ”ei toimi” ja sen lujittanut vuoden 2000 perustuslaki oli ”valtava virhe”.

Miksi nykymuotoinen parlamentarismi edustaa yhtäällä toimivaa poliittista normaalitilaa ja toisaalla sen umpisolmua?

Puheenvuoroja yhdistää ajattelu, jossa Suomea ja Eurooppaa kohtaa kiistaton ja välttämätön tietynlaisen politiikan ja uudistusten tarve.

Björn Wahlroosin näkemyksessä eduskunnan ja pääministerin vallan kasvettua valta siirtyi instituutiolle, joka ei kykene sitä käyttämään, sillä pääministeri ei ole presidentin tapaan itsenäinen toimija, vaan koalition edusmies. Wahlroosin mukaan tästä johtuu, että ”kyky tarttua ongelmiin on heikentynyt aivan dramaattisesti”.

Alpo Rusin mukaan Suomen politiikan suuret uudistukset ja teot on tehty vahvan presidentinvallan oloissa. Hänen mukaansa ranskalaisen mallin soveltaminen Suomeen lakkauttaisi pääministerin riippuvuuden useiden puolueiden sovitteluhalusta ja voisi tuottaa vahvoja asiantuntijahallituksia.

Myös Sami Metelinen kirjoittaa ranskalaisesta järjestelmästä hyväksyvästi. Hänen mukaansa Suomen vuoden 2000 perustuslakiuudistus ei tuottanut varsinaista parlamentin valtaa, vaan vahvisti puolue-eliittejä, jotka hallitsevat parlamenttienemmistön ja hallitusvallan muodostamaa kokonaisuutta.

Monipuoluejärjestelmän oloissa tämä johtaa kuitenkin poliittisen vastuun ja selkeiden vaihtoehtojen puutteeseen sekä kyvyttömyyteen toteuttaa uudistuksia, mihin taas presidenttivetoiset hallitukset Metelisen mukaan kykenisivät vastaamaan.

Näitä puheenvuoroja yhdistää ajattelu, jossa Suomea ja Eurooppaa kohtaa kiistaton ja välttämätön tietynlaisen politiikan ja uudistusten tarve. Vallitseva poliittisten voimien järjestelmä ei kuitenkaan kykene vastaamaan tähän, sillä se on hajaannuksen ja erimielisyyden aiheuttamassa heikkouden tilassa, eräänlaisessa toimeenpanokriisissä.

Poliittisesta koordinaatiosta hallinnollinen kysymys

Puheenvuorojen ajattelussa ei ole mitään suomalaisesta valtavirrasta erityisesti poikkeavaa. Suomessa poliittista ajattelua ja kulttuuria ovat tyypillisesti hallinneet erilaiset, erityisesti ulkopoliittiset ja talouspoliittiset, välttämättömyydet. Samoin kysymys poliittisen koordinaation parantamisesta on klassinen ongelma, johon on pyritty vastaamaan kullekin aikakaudelle ominaisin ratkaisuin.

Myös toimeenpanokriisin ajatus, jossa ”politiikka on rikki”, on ollut jo jonkin aikaa esillä, Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallitusten kaoottisesta loppuajasta Juha Sipilän hallituksen alkuun optimistiseen ja sittemmin ristiriitojen värittämään kauteen.

Huomionarvoista puheenvuoroissa onkin erityinen ristiriita tavassa, jolla presidenttivaltaisten piirteiden tulisi edistää poliittisten enemmistöjen muodostamista, parantaa koordinaatiota ja tehostaa toimeenpanoa.

Kysymys poliittisen koordinaation parantamisesta on klassinen ongelma.

Yhtäältä puheenvuorot tuntuvat esittävän toiveen eräänlaisesta politiikan kunnianpalautuksesta vahvan poliittisen johtajuuden, selkeiden valintojen ja ”suurten tekojen” kautta. Tällainen karismaattinen johtajuus pyrkisi saamaan uudenlaisella poliittisella näkemyksellään vaaleissa laajan tuen, joka ylittäisi vanhat jakolinjat ja erityisintressit. Näin se olisi leimallisesti ”poliittinen” ratkaisu rikki olevaan politiikkaan.

Toisaalta hallitusmuodon muuttamisen vaatimuksessa on kyse organisaatioteknisestä muutoksesta. Sen ajatellaan ohjaavan olemassa olevat poliittiset voimat uuteen järjestykseen ja prosessoivan niistä toivotun kaltaista enemmistöpolitiikkaa. Lisäksi poliittisen yhtenäisyyden tuottamisen tärkein väline on valmiiksi yhtenäinen, vaaleissa valtuutettu presidenttiohjelma, ei presidentin taito koota yhtenäisyyttä suostuttelemalla ja neuvottelemalla.

Presidenttivaltaiset ehdotukset edustavatkin ”politiikan hallinnollistamista”.

Tältä kannalta presidenttivaltaiset ehdotukset edustavatkin ”politiikan hallinnollistamista”, poliittisten kiistakysymysten ratkaisemista siirtämällä niitä hallinnollisiksi ongelmiksi, organisaatiouudistuksiin ja politiikan valmisteluun liittyvän vallan piiriin.

Yhtenäisestä valtionhallinnosta yksimielisyyttä?

Tätä hallinnollistamista voidaan ymmärtää paremmin tarkastelemalla viimeaikaisten hallitusten poliittisten ongelmien vaikutuksia hallintopolitiikkaan.

Kataisen ja Stubbin hallitusten edeltäjät olivat pyrkineet vahvistamaan koordinaatiota muun muassa erityisillä poikkihallinnollisilla politiikkaohjelmilla ja vahvistamalla ministereiden poliittisesti nimitettävää avustajakuntaa. Vastaavanlaiset ratkaisut eivät kuitenkaan onnistuneet tuottamaan kuuden puolueen sateenkaarihallituksen sisään vahvaa yksimielisyyttä sen merkittävimmissä kysymyksissä. Kauden lopussa kaksi puoluetta jätti hallituskoalition ja suuret uudistukset, kuten rakennepoliittinen ohjelma, kuntauudistus ja sote-uudistus, vesittyivät tai jäivät toteutumatta kokonaan.

Lupauksia Kataisen ja Stubbin hallituksia yhtenäisemmästä ja tehokkaammasta hallituspolitiikasta ei ole kyetty lunastamaan.

Kokemukset heijastuivat hallintopolitiikkaan, jossa koordinaation ja yhtenäisyyden tavoitteita alettiin korostaa aiempaa voimallisemmin, nyt erityisesti valtionhallinnon organisaation, politiikan valmistelun ja siinä hyödynnettävän tiedon tasolla.

Kataisen hallitus käynnisti keskushallinnon uudistushankkeen, jonka tavoitteena oli ”siilojen purkaminen” ja valtioneuvostosta ”toiminnallisesti ja taloudellisesti yhtenäisemmän rakenteellisen kokonaisuuden” muodostaminen. Kansainvälisinä esikuvina toimivat yhtenäisemmän valtionhallinnon maat sekä ”uuden julkisjohtamisen jälkeinen” uudistustrendi, joka korostaa hallinnon kokonaisuuden hallintaa keskuksesta käsin.

Hankkeen kunnianhimoisimmat ehdotukset, kuten valtioneuvoston yhdistäminen yhdeksi ”superministeriöksi”, eivät toteutuneet, koska riittävä poliittinen tuki puuttui. Ne kuitenkin inspiroivat sekä keväällä 2015 aloittaneen Sipilän hallituksen uudentyyppiseksi ajatellun ”strategisen” hallitusohjelman että muita koordinaation vahvistamisen ajatuksia hallituksen toimintatavoissa.

Toimeenpanokriisin näkökulmasta uuteen hallitukseen suhtauduttiin hyvin optimistisesti. Mielipidevaikuttajat odottivat kolmen poliittisesti läheisen puolueen hallitukselta vahvaa johtajuutta ja rohkeaa enemmistövallan käyttöä ”vaikeissa mutta välttämättömissä” uudistuksissa.

Hallituskoalitiota luonnehdittiin kuin yhdeksi puolueeksi, ja pääministerin yritysjohtajataustan sekä vähennetyn ministerimäärän tuli tehdä hallituksen työskentelystä tehokasta ja joustavaa tiimityötä.

Hallitus kuitenkin ajautui pian ongelmiin juuri näiden odotusten suhteen. Jo heti syksyllä 2015 hallitus uhkasi kaatua erimielisyyksiin tärkeimmässä uudistushankkeessaan, sote- ja maakuntauudistuksessa.

Hallituksen hankkeita on kiirehditty ja peruttu joukoittain niiden osoittautuessa tarkoitustensa vastaisiksi tai poliittisesti hankaliksi. Niissä on myös tyypillisesti sivuutettu valmistelussa esiin tuotuja kriittisiä asiantuntijanäkemyksiä.

Vastaavasti hallituksen yritysjohtajataustaiset ministerit, joilta on odotettu tuloksellisuutta ”politiikan ulkopuolisen” asiantuntijaroolinsa vuoksi, ovat ajautuneet ongelmiin johtamistyylissään ja mediasuhteissaan.

Lupauksia Kataisen ja Stubbin hallituksia yhtenäisemmästä ja tehokkaammasta hallituspolitiikasta ei ole kyetty lunastamaan. Valtionhallinnon rakenteellinen yhtenäistäminen ei myöskään enää, ainakaan toistaiseksi, ole hallituksen välittömällä agendalla. Tässä valossa ei ole yllättävää, että toimeenpanokriisin näkökulmasta huomio kääntyy koko parlamentaarisen hallitusmuodon arvosteluun.

Yhtenäistä ja tehokasta presidentinvaltaa?

Äskettäiseen hallitusmuotokeskusteluun osallistui myös Paavo Rautio. Rautio muistuttaa ranskalaista mallia kannattaville, ettei laajoja valtaoikeuksia välttämättä voita liberaaleja ratkaisuja populismia vastaan edustava ”hyvis-Macron”. Tällä muistutuksella on erityistä kaikupohjaa, sillä vasta puoli vuotta sitten Yhdysvaltain presidentinvaalit voitti Donald Trump.

Kansainvälisten esimerkkien perusteella voidaan myös pohtia, kuinka varmasti ranskalaistyyppinen järjestelmä voisi toteuttaa siihen kohdistettuja odotuksia, jos ”Suomen Macron” voittaisi.

Kuinka varmasti ranskalaistyyppinen järjestelmä voisi toteuttaa siihen kohdistettuja odotuksia?

Sekä Ranskan että Yhdysvaltain järjestelmissä on runsaasti kokemusta siitä, ettei presidenttivaltaisuudesta välttämättä seuraa tehokasta toimeenpanoa silloinkaan, kun presidentinhallinto ja lainsäädäntövalta ovat muodollisesti samojen poliittisten voimien hallussa. Presidentin puolueen tai koalition sisäiset ryhmät voivat kiistellä ja lamauttaa poliittiset päätavoitteet siinä missä parlamentaarisissa monipuoluehallituksissakin.

Metelisen huomio puolue-eliittien vallasta nykyjärjestelmän ongelmana ansaitsee lisää pohdintaa. Ei ole selvää, miten presidenttivaltaistaminen purkaisi tätä piirrettä rakenteellisena ilmiönä puolueiden sisäisen demokratian hyväksi. Se varmasti jättäisi sivuun joitakin historiallisia puoluevaikuttajien ryhmiä, mutta todennäköisesti kokoaisi puolueiden ytimet uudelleen entistä keskitetymmin presidenttien ja presidenttiehdokkaiden ympärille.

On totta, että presidentinvaalien kautta valtuutetuilla presidenttiohjelmilla saattaisi olla selkeämpi äänestäjien hyväksyntä kuin nykyisillä, periaatteessa ennakoimattomilla koalitioiden neuvottelemilla hallitusohjelmilla.

Takeita politiikan koordinaation ja kunnianhimon paranemisesta tässä mallissa ei juuri ole.

Takeita politiikan koordinaation ja kunnianhimon paranemisesta tässä mallissa ei kuitenkaan juuri ole. Enemmistövaalin voittamisen tavoite saattaisi tehdä presidenttiohjelmista hyvin suuripiirteisiä, ja niiden tarkemmasta toteuttamisesta hallituksen ja eduskunnan sisällä yhtä kiistanalaista kuin nykyinenkin hallituspolitiikka on. Presidentinvaalin luonne ei ole myöskään Ranskassa tai Yhdysvalloissa ehkäissyt merkittäviä käännöksiä presidentinhallintojen agendassa.

Toimeenpanokriisin ratkaiseminen moniarvoisessa demokratiassa

Toimeenpanokriisin ratkaisussa ristiriita poliittisuuden ja hallinnollisuuden välillä vaikuttaa ilmentävän liberaalin ja konservatiivisen poliittisen ajattelun häilyvää rajapintaa.

Kun ”välttämättömään” agendaan liittyvät paineet kasvavat liian suuriksi, liberaalit ajatukset politiikasta ja kansalaisyhteiskunnasta moniarvoisten kiistojen alueina alkavat antaa periksi konservatiiviselle johtajuuden ja ristiriitojen ratkaisemisen ensisijaisuudelle.

Tällaisessa tilanteessa liberaalin tuloskeskeisyyden ja konservatiivisen itsesäilytysajattelun yhdistelmästä muotoutuu miltei peilikuva yhteiseksi vastustajaksi mielletystä populismista. Kummassakin uusi johtajuus ja tämän kokoama poliittinen voima ajattelee ratkaisevansa ristiriidat ja toteuttavansa välttämättömät päätökset suuremman oikeutuksen varassa.

Voitaisiinko toimeenpanokriisiin pyrkiä vastaamaan ilman politiikan hallinnollistamista tai konservatiivista vahvaa johtajuutta?

Voitaisiinko toimeenpanokriisiin pyrkiä vastaamaan ilman politiikan hallinnollistamista tai konservatiivista vahvaa johtajuutta pitämällä kiinni liberaalista oikeutettujen kiistojen periaatteesta?

Esimerkiksi hallintopolitiikan ei ole ollenkaan välttämätöntä edustaa ”hallinnollistamista” ja poliittisten ristiriitojen häivyttämistä. Sillä voidaan pyrkiä myös tunnistamaan ja osoittamaan niitä ja saamaan ne poliittisten päättäjien ratkaisuvastuuseen.

Tätä voitaisiin edistää huolellisella valmistelulla laajoine asiantuntijakuulemisineen ja tuottamalla ”yhtenäisen” valmistelutiedon sijaan mahdollisimman monipuolista, hallitusten vaihtuvista agendoista riippumatonta tietoa, jonka tarkoituksena on laajentaa ymmärrystä ja näkökulmia erilaisista yhteiskunnallisista ongelmista.

Poliittisen koordinaation ongelmia tulisi lähestyä suoraan eikä siirtää niitä hallinnon tai hallitusmuodon kysymyksiksi.

Tämän lisäksi poliittisen koordinaation ongelmia tulisi lähestyä suoraan eikä siirtää niitä hallinnon tai hallitusmuodon kysymyksiksi. Poliitikoilta tulisi edellyttää parempaa suoriutumista demokraattiseen politiikkaan oleellisesti kuuluvissa suostuttelemisessa, neuvottelemisessa, ratkaisujen tekemisessä sekä moniarvoisten kokonaisuuksien johtamisessa. Tätä voitaisiin pitää pääministeri Sipilän alkuperäisen lupauksen mukaisena ”uutena tulosvastuullisuutena” poliittisessa kulttuurissa.

Se saattaisi kuitenkin edellyttää myös sen hyväksymistä, etteivät moniarvoisessa demokratiassa kaikki ”välttämättömät uudistukset” välttämättä voi toteutua samanaikaisesti.

YTM Joonatan Virtanen on yleisen valtio-opin väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Lujan hallitusvallan lumo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan kommentaattorit ovat toistuvasti kiinnittäneet huolestuneena huomiota siihen, että varsinkin nuoret tuntuvat vieroksuvan puoluepolitiikkaa ja äänestämistä. Kuitenkin myös nuoria kiinnostavat sellaiset yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden kysymykset, joita monet perinteiset suuret poliittiset puolueet tuntuvat yhä vähättelevän toimissaan.

Viime vuosina kysymykset yhdenvertaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta ovat kiteytyneet näkyvästi kysymykseen lesbojen ja homojen yhdenvertaisesta kohtelusta heteroiden kanssa. On ollut ilmeistä, että Suomessa, joka mielellään esiintyy tasa-arvon mallimaana, lesbojen ja homojen yhtäläisten oikeuksien säätäminen on ollut jälkijättöistä verrattuna moniin Euroopan maihin.

Nuoret äänestäjät pitävät esimerkiksi yhdenvertaista avioliittolakia itsestäänselvyytenä huomattavasti useammin kuin ikääntyneet äänestäjät. Viime vaalikautena he saivat kuitenkin seurata sitä, miten suuret puolueet onnistuivat toinen toisensa perään polkemaan perustuslain yhdenvertaisuusvelvoitetta suhteessa samaa sukupuolta olevien kumppaneiden avioliitto-oikeuteen.

Vaalikauden lopussa hallitus päätti olla tuomatta eduskunnan päätettäväksi jo valmisteltuja lakiesityksiä äitiyslain ja translain muutoksista. Pian hallituksen päätöksen jälkeen maaliskuussa 2015 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi, että transsukupuolisten ihmisten pakkosterilisointivelvoite loukkaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kahdeksatta artiklaa yksityiselämän suojasta. Hallituspuolueiden välinpitämättömyys yhdenvertaisuuskysymyksissä syö erityisesti nuorten äänestäjien intoa osallistua poliittisen järjestelmän tukemiseen.

Mikä innostaa toimimaan?

Sen sijaan luottamus siihen, että annettu ääni todella tukee yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, onnistuu innostamaan kansalaisia vaaliuurnille. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa vihreiden julkihomo presidenttiehdokas Pekka Haavisto yllätti politiikan tutkijat pääsemällä toiselle kierrokselle. Siellä hänsai kirkkaasti enemmän ääniä kuin kaikkien suurimpien puolueiden ehdokkaat ensimmäisellä kierroksella yhteensä kokoomusta lukuun ottamatta.

Ehdokkaana Haavisto oli profiloitunut muun muassa ihmisoikeuskysymyksissä. Lisäksi hänen julkihomoutensa antoi äänestäjille uskoa siihen, että ääni Haavistolle olisi ääni kansalaisten yhdenvertaisuuden puolesta. Tämä koettiin erityisen tärkeäksi vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen, joissa perussuomalaisten menestys käänsi politiikan painopistettä osaltaan entistä konservatiivisempaan suuntaan.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, että Haaviston saamasta poikkeuksellisesta kannatuksesta huolimatta vuoden 2015 eduskuntavaalien alla mikään vanhoista puolueista ei ole näkyvästi tarttunut mahdollisuuteen profiloitua yhdenvertaisuuskysymyksissä. Tiettävästi vain pääkaupunkiseudulla äänestäjät voivat esimerkiksi kanavoida äänensä julkilesboille ja -homoille ehdokkaille.

Samaan aikaan kun puolueet tuskittelevat äänestäjien heikkoa sitoutumista puolueisiin, aktivistit osoittavat, että heillä on halua ja kykyä sitoutua suoraan poliittiseen vaikuttamiseen. Eduskuntatalon edustalla nähtiin mielenosoituksia virallistetun parisuhteen säätämisen puolesta jo 2000-luvun alussa. Verkossa toteutettu Toivottu lapsi -kampanja puolestaan vauhditti hedelmöityshoitolain ja adoptiolain säätämistä. Viime vuonna aktivistit onnistuivat ohittamaan perinteisten poliittisten puolueiden jarrutuspolitiikan kansalaisaloitetta tukeneella Tahdon2013-kampanjallaan.

Se, että kansalaisten täytyy turvautua ulkoparlamentaarisiin suoran vaikuttamisen keinoihin saadakseen taivuteltua kansanedustajat noudattamaan perustuslain yhdenvertaisuusvelvoitetta ei puhu sen puolesta, että kansalaisilla olisi vahva luottamus puolueiden haluun kohdella kansalaisia yhdenvertaisesti. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että suuret puolueet onnistuvat omalla piittaamattomuudellaan kasvattamaan poliittisiin puolueisiin pettyneiden aktivistien sukupolven, joka entisestään vieraantuu edustuksellisesta politiikasta ja siihen perinteisesti kuuluvasta äänestyskäyttäytymisestä. Tulevaan eduskuntaan valitut kansanedustajat saattavat siksi olla painotuksissaan yhä konservatiivisempia, ja siten siirtää lainsäädäntötyötä yhä kauemmas sellaisista yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden arvoista, joita suurin osa kansalaisista vaalikonevastausten mukaan mielellään kannattaisi.

Julkaisu Mistä nuoria kiinnostava politiikka ammentaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.