Heinäkuun 2025 lopulla mediassa sai palstatilaa työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron toive siitä, että Suomessa keskusteltaisiin nykyistä enemmän perheen vastuusta hoivassa. Murron ulostulo herätti julkista keskustelua ja myös poliittisilta puolueilta kysyttiin näkemyksiä Murron avaukseen.

Hoivatutkijana olen kiinnittänyt huomiota siihen, että viime vuosina keskustelu perheiden hoivaroolista on vilkastunut, eikä ajatusta perheiden hoivaroolin kasvattamisesta enää tyrmätä yhtä voimallisesti kuin vielä kymmenisen vuotta sitten – näin siitä huolimatta, että suomalaiset ovat perinteisesti suhtautuneet perheiden hoivaroolin kasvattamiseen melko kielteisesti. European Values Studyn (EVS) kyselyssä vuodelta 2017 vain joka viides suomalainen vastaaja oli samaa tai täysin samaa mieltä väittämän ”täysi-ikäisillä lapsilla on velvollisuus huolehtia vanhempiensa pitkäaikaishoidosta” kanssa. Luku oli matalin kaikista EVS:n kyselyyn osallistuneista maista.

Yhtäältä julkinen keskustelu perheiden roolista hoivassa on tärkeää, sillä perustuslain lupaus riittävistä sosiaali- ja terveyspalveluista on monesti ristiriidassa palveluiden todellisen saatavuuden kanssa. Monelle hoivaa tarvitsevalle ja heidän perheenjäsenilleen tuleekin hoivan tarpeen ilmaannuttua yllätyksenä se, miten vaikeaa palveluihin pääsy saattaa olla ja miten paljon perheenjäsenten odotetaan jo nyt ottavan vastuuta läheistensä hoivasta. Keskustelussa perheiden hoivaroolista on kuitenkin nähdäkseni ollut myös useita sokeita pisteitä.

Perheiden hoivaroolin ajallinen muutos

Suomessa lasten velvollisuus osallistua vanhempiensa hoivaan poistettiin laista vuonna 1970. Maatiloilla tosin on senkin jälkeen tehty niin sanottuja syytinkisopimuksia, joilla on turvattu ikääntyneiden perheenjäsenten asumista ja elantoa. Pohjoismaiden ulkopuolella ei ole mitenkään tavatonta, että perheiden hoivavelvoitteista säädetään laissa. Näin on esimerkiksi eteläisessä naapurissamme Virossa.

Vaikka suoranaista lainsäädännöllistä vastuuta hoivaan ja elatukseen ei Suomessa ole, tutkijat ovat jo pitkään puhuneet siitä, että Suomessa vastuuta perheenjäsenen hoivasta on vähitellen ja ilman sen suurempaa yhteiskunnallista keskustelua siirretty omaisille. Palvelujärjestelmään on leivottu professori Laura Kalliomaa-Puhan mukaan omaisolettama. Vaikkei laki siis velvoita omaisia hoivaamaan, on Kalliomaa-Puhan mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännöstä usein luettavissa omaisia koskeva “toiminnallis-taloudellinen lojaalisuusolettama”.

Vaikka suoranaisia lakiin kirjattuja velvollisuuksia omaisille ei ole, on erilaisia omaisiin kohdistuvia odotuksia ja olettamuksia runsaasti.

Tämä lojaalisuusolettama tulee monelle tutuksi siinä kohtaa, kun perheenjäsen ei avun, hoivan ja/tai hoidon tarpeesta huolimatta joko pääse palveluihin tai hänet kotiutetaan sieltä silloin, kun kotona pärjäämisen edellytykset ovat tavalla tai toisella heikot. Nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion palvelulupauksen eräs heikko kohta on juuri tässä; vaikka suoranaisia lakiin kirjattuja velvollisuuksia omaisille ei ole, on erilaisia omaisiin kohdistuvia odotuksia ja olettamuksia runsaasti.

Mediassa esillä ollut ajatus siitä, että toisin kuin muualla, Suomessa perheet eivät olisi jo nyt merkittävässä hoivavastuussa. Tämä ajatus ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Esimerkiksi valtaosa hoivaa tarvitsevista ikäihmisistä on pelkän läheisten antaman hoivan ja avun varassa. Onkin arvioitu, että yli miljoona suomalaista auttaa hoivaa tarvitsevaa läheistään säännöllisesti.

Mistä puhumme, kun puhumme perheiden hoivavastuusta?

Vaikka keskustelua perheiden hoivavastuusta on käyty viime aikoina runsaasti, on siitä mielestäni monelta osin puuttunut konkretia. Avoimeksi on jäänyt esimerkiksi kysymys siitä, mikä kaikki luetaan perheen piiriin ja tarvitseeko omaisen aina tarkoittaa omaa (lapsen)lasta, (iso)vanhempaa tai puolisoa?

Kovin paljon avauksia ei myöskään ole tullut sen suhteen, mitä lopulta tarkoitetaan perheen vastuun kasvattamisella: oletettaisiinko omaisten tekevän enemmän käytännön hoivatyötä, osallistuvan rahallisesti, vai molempia? Entä koskisiko hoivavastuu kaikkia vanhempi-lapsi-suhteita, eli myös esimerkiksi niitä tilanteita, joissa on lapsena joutunut vanhemman väkivallan tai kaltoinkohtelun uhriksi? Kuten toimittaja Tuija Siltamäki osuvasti kysyi: “Mitä jos vanhemmat ovat hirveitä ihmisiä? Entä jos itse on?”

Hoivaamisen siirtämisellä yhä enemmän perheiden vastuulle on myös monia sellaisia seurauksia, joita ei usein osata ajatella, mutta joiden toteutumista tuskin kukaan toivoo. Lastensuojelun keskusliiton erityisasiantuntija ja Turun yliopiston väitöskirjatutkija Kirsi Hokkila vastasi Murron ulostuloon nostamalla esiin sen, että hoivapalveluiden purkaminen sysää vastuuta perheenjäsenen hoivasta yhä enemmän myös alaikäisille lapsille. Kuten olemme yhdessä Kirsi Hokkilan kanssa kirjoittaneet, ajatuksessa ajallisesti suoraviivaisesta, normin mukaisesta elämänkulusta hoivaaminen asettuu tarkasti tiettyihin kohtiin elämänkulkua.

Hoivaamisen siirtämisellä yhä enemmän perheiden vastuulle on myös monia sellaisia seurauksia, joita ei usein osata ajatella, mutta joiden toteutumista tuskin kukaan toivoo.

Väestön eläessä yhä pidempään ja yhä terveempänä saattaa monen mielikuvissa elää ajatus siitä, että oman vanhemman hoivaaminen siintää jossain kaukaisuudessa, vanhemman saavutettua niin sanotun neljännen iän, jonka alku venyy jatkuvasti myöhemmäksi. Kuten nuoria hoivaajia koskevasta tutkimuksesta tiedämme, hoivavastuu omasta vanhemmasta voi kuitenkin alkaa jopa vuosikymmeniä aiemmin. Hoivan tarve ei kuuntele toiveitamme, eikä automaattisesti odota eläkevuosille saakka.

Kun puhutaan omia vanhempia koskevasta hoivavastuusta, harvemmin nostetaan esiin sitä, tulisiko tätä vastuuta sitoa jokin ikärajaus. Suomen lainsäädännössä ikääntyneellä väestöllä tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevaa väestöä eli yli 65-vuotiaita. Tulisiko ikäraja vetää tähän? Entä jos 65-vuotiaan hoivaa tarvitsevan henkilön lapsi onkin vasta 18-vuotias?

Terveys ja sairaus eivät jakaudu tasa-arvoisesti

Mediakeskustelussa on nostettu useasti esiin se, että hoivavastuun siirtäminen perheille tarkoittaa käytännössä hoivavastuun siirtämistä naisille. Tämän lisäksi perheiden hoivaroolin kasvattaminen tarkoittaisi väistämättä myös eri väestöryhmien välisen epätasa-arvon kasvattamista. Terveys ja sairaus eivät kohtele eri väestöryhmiä yhdenvertaisesti, vaan heikosta terveydestä kärsivät erityisesti pienituloiset.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan toimintakyvyn ongelmia on erityisesti matalasti koulutetuilla, ruumiillista työtä tekevillä ja pienituloisilla henkilöillä. Myös hoivaköyhyydestä kärsivät – eli vaille riittävää apua, tukea ja hoivaa jäävät – ovat usein pienituloisia. Siellä, missä avun, tuen ja hoivan tarve on usein suurinta, ei ole reaalisesti mahdollista ryhtyä maksamaan omista hoivapalveluista käänteisellä asuntolainalla tai omalla omaisuudella, saati että omille jälkeläisille olisi mahdollisuus siirtää ennakkoperintöjä kiitoksena heidän panostuksestaan hoivaamiseen.

Perheiden hoivavelvollisuutta korostava politiikka on myös luokkapolitiikkaa.

Hoiva ei siis näyttäydy kaikille samanlaisena. Perheiden hoivaroolin kasvattamista on kenties helpompi ehdottaa tilanteessa, jossa omat ja oman sosiaalisen viiteryhmän vanhemmat ovat terveitä, hyväkuntoisia, todennäköisesti tarvitsevat hoivaa vasta varsin korkeassa iässä ja todennäköisesti pystyvät myös itse ostamaan itselleen erilaista apua ja tukea. Läheisen hoivaamisen ja muun elämän yhdistäminen on myös helpompaa, jos omat lapset ovat jo aikuistuneet ja oma työura lähenee loppuaan tai oman työn luonne on sellainen, että töitä pystyy tekemään läppäriltä käsin paikasta riippumatta.

Suomessa on kuitenkin runsaasti ihmisiä, joiden avun, tuen ja hoivan tarve saattaa alkaa esimerkiksi työn fyysisen kuormittavuuden vuoksi jo työikäisenä tai heti eläköitymisen jälkeen ja jatkua vuosikymmeniä. Eläke voi olla pieni, eikä siitä ole varaa lähteä kustantamaan yksityisiä palveluita. Näissä tilanteissa hoivaa tarvitsevan henkilön aikuiset lapset saattavat olla työuransa alussa ja heillä voi olla myös hyvin nuoria lapsia. Jos työ on paikkaan sidottua, ei työn ja omaishoivan yhteensovittaminen suju yhtä saumattomasti kuin niillä, jotka voivat tehdä työnsä etänä. Perheiden hoivavelvollisuutta korostava politiikka on myös luokkapolitiikkaa.

Pidänkin erittäin todennäköisenä, että perheiden hoivaroolien kasvattaminen tarkoittaisi väistämättä sitä, että yhä useammin kotona hoivaamassa olisi matalatuloisten vanhempien matalatuloinen lapsi. Perheiden hoivaroolia koskevassa keskustelussa olisi myös syytä kysyä, onko tämä se yhteiskunnallinen kehityssuunta, jota toivomme?

YTT, dosentti Tiina Sihto toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistolla. Sihto johtaa projektia Nuoret hoivaajat Suomessa (YCaFin, 2024–2028, projektinumero 359928) sekä toimii Suomen Akatemian rahoittaman Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön jäsenenä.

Artikkelin kuvituskuva: Sabine van Erp / Pixabay

Julkaisu Perheiden hoivaroolin kasvattaminen johtaisi eriarvoisuuden kasvuun ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmassa asetettiin kymmenen vuoden tavoite suomalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi otsikolla ”Suomi 2025 – yhdessä rakennettu”. Vaikka omalle hallituskaudellekin asetettiin joukko tavoitteita, kaikkea ei kuitenkaan yhdellä hallituskaudella ajateltu saavutettavan. Lisäksi osa tavoitteista on hallitusohjelmille tyypillistä yleishyväpuhetta, jota on vaikea konkretisoida ja mitata.

Konkreettisten ja mitattavissa olevienkin tavoitteiden toteutumista on vaikea tyhjentävästi arvioida, sillä toimenpiteiden vaikutukset näkyvät vasta viiveellä.

Hyvinvointi- ja terveyserot: kaventumista ja laajentumista

Hallituksen yksi keskeisimmistä sosiaali- ja terveyspoliittisista tavoitteista oli kaventaa terveys- ja hyvinvointieroja. Tilastojen hitaan valmistumisen vuoksi terveyseroista on vaikea sanoa vielä mitään. Keskimäärin suomalaisten hyvinvointi taloudellisilla mittareilla tarkasteltuna on parantunut.

Vuonna 2015 bruttokansantuote asukasta kohti vuoden 2017 hinnoin oli 38 723 euroa ja vuonna 2017 40 647 euroa. Myös kotitalouksien keskitulot ovat kasvaneet vastaavalla jaksolla: 22 536 eurosta 23 041 euroon. Näitä tuloksia selittänee sekä työttömyyden vähentyminen että työllisyyden parantuminen.

Tällaisesta kehityksestä hallituksilla on taipumus ottaa kunnia, eikä Sipilän hallitus ole tässä suhteessa poikkeus. Hallituksilta usein kuitenkin unohtuu, että Suomen tapahtumat ovat vahvasti sidoksissa muun maailman taloudelliseen kehitykseen.

Sipilä on toistuvasti viitannut siihen, miten edelliset hallitukset ajoivat Suomen talouden kuralle. Tämä on kuitenkin jokseenkin kiistanalainen väite, sillä on vaikea nähdä, miten pääministeri olisi voinut estää kansainvälisen finanssikriisin puhkeamisen tai EU:n asettamat vientikiellot Venäjälle seurauksena Krimin valloituksesta.

Hallituksen taholta on viitattu siihen, että hyvät työllisyystulokset on saavutettu uudistamalla tavoitteiden mukaisesti sosiaaliturvaa osallistavaksi ja työhön kannustavaksi. Paraatiesimerkkeinä toimivat työttömyysturvan aktiivimalli ja kilpailukykysopimus. Aktiivimallin työllisyysvaikutuksista ei vielä tiedetä, mutta se tiedetään, että malli kohtelee hyvin eri tavoin eri paikkakunnilla asuvia.

Aktiivimallin työllisyysvaikutuksista ei vielä tiedetä, mutta se tiedetään, että malli kohtelee hyvin eri tavoin eri paikkakunnilla asuvia.

Aktiivimalli on tehokas menoleikkuri. Se on lohkaissut loven noin joka kolmannen ansiopäivärahan saajan ja hiukan sitä useamman Kelan etuuden saajan kukkaroon. Yli 60-vuotiaista isku on osunut valtaosaan työttömistä.

Seuraukset ovat moninaisia. Monilla toimeentulotuki kompensoi leikkaukset. Heidän kohdallaan kannustinloukku pahenee. Leikkaukset myöskin lisäävät toimeentulovaikeuksia.

Pääministeri Sipilä on useaan otteeseen esittänyt, että eriarvoisuus ei ole lisääntynyt. Hän on pääsääntöisesti viitannut tuloeroja mittaavaan Gini-indeksiin, jossa ei oleellisia muutoksia ole tällä hallituskaudella tapahtunut. Eriarvoisuuden muihin ilmenemismuotoihin hän ei ole juurikaan puuttunut. On kuitenkin huomattava, että Gini-kertoimen arvotkin ovat olleet kasvussa (26,7 vuonna 2015 ja 27,0 vuonna 2017).

Samankaltainen trendi näkyy myös pienituloisuusmittareissa, käytettiinpä sitten 40, 50 tai 60 prosentin tuloköyhyysriskin rajaa. Samalla köyhien tulojen etäisyys köyhyysrajaan on kasvanut. Positiivisella puolella taas on se, että toimeentulovaikeuksia kokeneiden osuus on talouskasvusta johtuen laskenut.

Tuloerojen lisäksi on syytä tarkastella myös mahdollisuuksien tasa-arvoa, koulutuksellista eriarvoisuutta ja sen periytymistä sukupolvelta toiselle, koulusaavutusten ja sosioekonomisen taustan välistä yhteyttä. Vaikka tuleva pääministeri Sipilä ja tuleva valtiovarainministeri Petteri Orpo vakuuttivatkin ennen vuoden 2015 vaaleja, että koulutuksesta ei leikata, koulutukseen on kautta linjan kohdistunut merkittävät leikkaukset.

Perusopetuksessa tämä on johtanut luokkakokojen suurentumiseen ja avustavan henkilöstön supistumiseen, mikä tulevaisuudessa tulee näkymään oppimistulosten laskuna ja sosiaalisen taustan korostumisena. Oppimisvaikeuksista kärsiviä ei ole resurssien puutteen vuoksi mahdollista auttaa.

Myös korkeakoulujen tilanne on huono. Tutkijahenkilökunnan aivovuoto ulkomaille on Sipilän kaudella ollut suurempaa kuin minkään muun hallituksen aikana.

Kunnat sekä sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistus: karille meni

Hallituksen sosiaalipoliittisten tavoitteiden kannalta ongelmallista on kuntasektorin huono taloudellinen tilanne. Tätä hallitus on toimillaan pahentanut. Kuntien talouden heikkenemiseen on vaikuttanut muun muassa kilpailukykysopimus.

Syy on se, että kuntien valtionosuuksia alennettiin kilpailukykysopimuksen laskennallisten vaikutusten perusteella. Itse asiassa kilpailukykysopimuksen vaikutuksia kuntatalouteen ei kunnolla selvitetty. Jälkeenpäin on havaittu, että työajan pidennyksen vaikutukset olivat nimellisiä, paljon pienempiä kuin valtiovarainministeriö oli arvioinut.

”Kiky-sopimuksen osana on 24 tuntia lisää vuotuista työaikaa – sehän meillä jatkuu tästä eteenpäin – kannatan sitä”, on Sipilä sanonut. Toisaalla vaakakupissa painaa se, että kilpailukykysopimuksen on katsottu parantaneen Suomen kilpailukykyä.

Edellisen vaalikauden päätteeksi sote-palveluiden uudistus oli kalkkiviivoilla kaatunut ”seuraavan hallituksen syliin” perustuslaillisten ongelmien ja aikapulan vuoksi

Edellisen vaalikauden päätteeksi sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus oli kalkkiviivoilla kaatunut ”seuraavan hallituksen syliin” perustuslaillisten ongelmien ja aikapulan vuoksi. Sosiaali- ja terveyspalveluiden eli soten uudistaminen olikin yksi Sipilän hallituksen tärkeimmistä rakenteellisista uudistuksista.

Yhtäältä se jatkoi jo kolmen aikaisemman hallituksen yrityksiä uudistaa sote-järjestelmän rakenteita. Toisaalta se sitoutui tavoitteiltaan kuromaan myös niin sanottua kestävyysvajetta, hillitsemään sote-kustannuskehitystä pitkällä aikavälillä.

Sote-uudistuksen tavoitteeksi asetettiin kaventaa terveyseroja ja hillitä kustannuksia. Uudistus kaavailtiin toteutettavaksi ”palveluiden täydellisellä horisontaalisella ja vertikaalisella integraatiolla sekä vahvistamalla järjestäjien kantokykyä”.

Järjestäjien kantokyvyn vahvistamisella tarkoitettiin käytännössä sitä, että uudistusta lähdettiin valmistelemaan ”kuntia suurempien itsehallinnollisten alueiden” pohjalta, joita olisi korkeintaan 19. Ensimmäistä kertaa uudistuksen pitkässä kaaressa valmistelu irrotettiin kuntapohjasta.

Kokonaisuus alkoi rakentua kahden ison palikan, maakunta- ja sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen, varaan.

Tarkoituksena oli edetä porrastetun mallin mukaisesti. Ensin tehtäisiin sote-palveluiden järjestämispohjan uudistus ja siirrettäisiin palvelut ”sote-alueille”. Seuraavaksi toteutettaisiin palveluiden rahoituksen uudistus. Viimeisessä vaiheessa tarkoitus oli laajentaa valinnanvapautta palveluissa sekä monipuolistaa tuotantorakennetta, käytännössä siis lisätä yksityistä palvelutuotantoa julkisissa palveluissa.

Nämä ”sote-portaat” romahtivat kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa. Marraskuussa 2015 hallitus ajautui ensimmäiseen kriisiinsä sote-uudistuksen toteutuksen osalta. Tämän seurauksena suunnitelma portaittaisesta toteutuksesta heitettiin roskikseen ja kaikkia uudistuksen osa-alueita alettiin rakentaa samanaikaisesti.

Kokonaisuus alkoi rakentua kahden ison palikan varaan. Alettiin puhua maakuntauudistuksesta (maku), joka tarkoitti 18 maakunnan perustamista vastaamaan sosiaali- ja terveyspalveluista sekä joukosta muita tehtäviä, ja sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksesta (sote), jonka osalta keskeisen roolin sai niin sanottu valinnanvapausuudistus.

Nämä kaksi kokonaisuutta, maku-uudistus ja valinnanvapausuudistus, nivottiin erottamattomasti yhteen. Uudistus etenisi ja menisi läpi vain, jos molemmat keskeiset elementit, maakunnat ja valinnanvapaus, olisivat mukana.

Marraskuun 2015 kriisistä käyntiin pyörähti monivaiheinen tapahtumien sarja, jossa, koomikko Jukka Lindströmiä mukaillen, yritettiin koota tuolia palasista, joista ei tuolia ole mahdollista rakentaa. Prosessille ominaista oli joustamattomuus poliittisen kompromissin reunaehdoista ja valmistelulle asetettu aikapaine.

Hallituksen lainvalmistelua moitittiin myös ”uppiniskaisuudesta perustuslakivaliokunnan valtiosääntöoikeudellisia huomioita kohtaan”, minkä tuloksena hallituksen esityksiä jouduttiin täydentämään ja kirjoittamaan uudelleen useaan otteeseen. Tämä tehtiin kuitenkin usein hyvin nopealla aikataululla, mikä herättää kysymyksen siitä, kuinka tosissaan esimerkiksi perustuslakivaliokunnan edellyttämät muutosvaatimukset hallituksen piirissä otettiin.

Sote- ja maku-uudistusprosessi huipentui hallituksen eroon 8.3.2019. Uudistus tyssäsi aikapulaan ja perustuslaillisiin ongelmiin, jotka liittyivät ennen kaikkea maakuntien rahoitukseen ja valinnanvapausuudistukseen. Sote-uudistus kaatui jälleen kerran seuraavan hallituksen syliin.

Hallitus pystyi muokkaamaan politiikan agendaa nostamalla sinne maakuntahallinnon ja valinnanvapauden sekä juurruttamaan ainakin osan ajamistaan uudistuksista osaksi palvelujärjestelmää.

Vaikka Sipilän hallitus ei edeltäjiensä tapaan onnistunut lainsäädännön muuttamisessa, pystyi se kuitenkin muokkaamaan politiikan agendaa nostamalla sinne maakuntahallinnon ja valinnanvapauden sekä juurruttamaan ainakin osan ajamistaan uudistuksista osaksi palvelujärjestelmää. Tämä liittyy keskeisesti siihen, että uudistuksen toimeenpanoa alettiin valmistella 18 maakunnallisessa valmisteluorganisaatiossa hyvin varhaisessa vaiheessa, paljon ennen kuin yhtään lakia oli annettu eduskunnalle.

Hallituksen erottua iso osa eduskuntapuolueista on ilmaissut halunsa jatkaa tehdyn valmistelutyön pohjalta. On mahdollista, että uudistus etenee seuraavan hallituksen toimesta nyt viitoitetulla tiellä ja jo tehtyä valmistelutyötä mahdollisuuksien mukaan hyödyntäen. Tosin ainakin vielä eduskuntavaalien alla suurten kaupunkien johto (Helsingin Jan Vapaavuori, Tampereen Lauri Lyly, Turun Minna Arve ja niin edelleen) yhdessä kokoomuksen kanssa liputtaa kuntapohjaisen mallin puolesta.

Hallitus lanseerasi myös joukon kärkihankkeita, joiden myötä toteutettiin esimerkiksi palveluseteli- ja henkilökohtaisen budjetin kokeiluja. Näiden ansiosta erilaiset valinnanvapausmallit ovat levinneet eri puolille maata, ja on mahdollista, että ne jäävät elämään Sipilän hallituksen uudistusyrityksen jälkeenkin.

Aktiivimalli löi perustulokokeilua korville

Sipilän hallitusohjelmassa oli lyhyt maininta: ”Toteutetaan perustulokokeilu”. Kelan johtama suunnitteluryhmä jätti esiraporttinsa 31.3.2016 sosiaali- ja terveysministeriölle. Tuossa raportissa ollut malli olisi ollut eräs parhaista perustulon kokeilumalleista. Kokeilu piti kuitenkin keskustan vaatimuksesta aloittaa 1.1.2017.

Aikataulu oli mieletön ottaen huomioon lainvalmisteluun ja perustulon maksatukseen liittyvät käytännölliset seikat. Siksi kokeilussa mentiin siitä, mistä voitiin mennä, ja alkuperäisistä ehdotuksista jouduttiin tinkimään. Lähtökohtana oli toteuttaa vuoden 2017 kokeilu pilottina ja aloittaa parempi kokeilu myöhemmin. Tämä ei toteutunut.

Sipilän johdolla keskusta on todennut perustulon haudatuksi.

Perustulokokeilu ja aktiivimalli ovat hyvä esimerkki Sipilä hallituksen politiikan tekemisestä, jota kuvaa jatkuva valtava kiire ja malttamattomuus odottaa lopputuloksia. Aloitetaan jotain uutta, joka lyö korville aiempaa.

Pulmaksi perustulokokeilun kokeilu- ja verrokkiryhmäasetelmalle muodostui vuonna 2018 voimaan tullut aktiivimalli, joka kohdisti sanktioita verrokkiryhmälle. Verrokit saivat siis oman käsittelynsä, mikä vaikeuttaa vuoden 2018 tulosten arviointia perustulokokeilun osalta. Tällä ei ehkä ole niin isoa merkitystä, sillä Sipilän johdolla keskusta on todennut perustulon haudatuksi. Koe todettiin siis tämän pohjalta turhaksi.

Yksilöille vastuuta ja normeille kirvestä

Ohjelmassaan hallitus korosti, että eri-ikäisten ihmisten vastuuta omasta terveydentilastaan ja elämäntavoistaan tullaan tukemaan, omaishoitoa vahvistetaan, annetaan taloudellisen kantokyvyn sallima julkinen palvelulupaus, ihmisten erilaisissa elämäntilanteissa toimivia valintoja on enemmän, omaishoitoa painotetaan enemmän, vahvistetaan järjestötyötä ja vapaaehtoistoimintaa sekä puretaan normeja.

Samalla yhtäällä yksilöille ja perheille tulee enemmän vastuuta valinnoistaan, mitä tulee terveyteen, sosiaali- ja terveyspalveluihin ja lasten, vanhusten ja muiden omaisten hoitoon. Hoivavastuu sälytetään yhä enemmän perheille. Toisaalla peräänkuulutetaan vapaaehtoistoimintaa paikkaamaan puuttuvaa julkista palvelulupausta – siihenhän kun ei ole varaa.

Normien purku puolestaan viittaa markkinamallin suosimiseen, mikä sote-uudistuksen toteutumisen myötä olisi vahvistunut. Toki näin käy nytkin. Koska poliittista ratkaisua sosiaali- ja terveyspalveluissa ei ole saavutettu, poliittisen ajelehtimisen kautta voidaan päätyä vielä vahvempaan markkinamalliin.

Koska poliittista ratkaisua sote-palveluissa ei ole saavutettu, poliittisen ajelehtimisen kautta voidaan päätyä vielä vahvempaan markkinamalliin.

Tämä kaikki tuo tarkemmat normit, satoja yksityiskohtia sisältävät sopimukset, säätelemään julkisen tilaajan ja yksityisen tuottajan välistä toimintaa. Esperit, attendot ja ankkalammet tarvitsevat säätelyä ja valvovaa silmää.

Häkäpönttöauton rakentelu sosiaalipolitiikan tekemisen mallina?

Vielä 2013 oppositiojohtaja Sipilä haikaili parlamentaarisen sote-valmistelun perään. Pääministeri Sipilä sen sijaan ajoi Suomen suurinta sosiaalipoliittista uudistusta pienimmällä mahdollisella enemmistöllä. Hallitusohjelman iskulause ”Yhdessä rakennettu!” jäi soten osalta toteutumatta.

Tilalle tuli autoritaariselta vaikuttava johtamistapa, joka johti huonoon ja hätiköityyn lainvalmisteluun: tehdään nyt tämä ja korjataan myöhemmin. Häkäpönttöauton kaasuttimen kehittelyssä periaate ehkä toimii, yhteiskuntapolitiikassa se ei toimi. Kaasutin voidaan korvata uudella ja prosessia voidaan iteroida lukemattomia kertoja.

Sen sijaan kun laki säädetään, luodaan myös käytännöt ja instituutiot, joilla on omat jatkuvuutensa. Kun ne on luotu, niitä on vaikea, jopa mahdoton peruuttaa. Siksi se, mitä tehdään lainsäädännössä, pitää tehdä kunnolla ja harkiten.

Kirjoitus on osa Haasteita hallituksesta -sarjaa.

Olli Kangas on työelämäprofessori Turun yliopistossa ja ohjelmajohtaja strategisen tutkimuksen Tasa-arvoinen yhteiskunta -ohjelmassa Suomen Akatemiassa. Mikko Niemelä on sosiologian professori Turun yliopistossa. Liina-Kaisa Tynkkynen on sosiaali- ja terveyspolitiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Iterointia ja vatulointia sosiaali- ja terveyspolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yleensä vammaisuutta lähestytään pääasiassa lääketieteellisin ja psykologisin määritelmin. Ne edustavat vammaisuudesta sellaista tulkintaa, joka on liitetty yhteiskunnallisen todellisuuden kommunikatiivisesti rakentuneisiin todellisuuskäsityksiin. Erityisesti se tarkoittaa sitä, että vamma on yksilölle haitta ja yhteiskunnalle taakka tai kustannuserä.

Euroopassa erityisesti brittiläisessä vammaistutkimuksessa on jo 1980-luvulta alkaen pyritty muuttamaan tätä käsitystä ja esitetty, että vammaisuuden ilmiö on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Lääketieteelliset ja psykologiset määritykset vammaisuudesta ovat helposti leimaavia, mutta ne eivät kerro siitä, mitä merkitsee olla vammaisena yhteiskunnassa.

Tähän kysymykseen keskitytään lähestymällä vammaisuutta yhteiskunnallisena ja poliittisena ilmiönä. Silloin tarkastellaan myös lääketieteellisten ja psykologisten selitysmallien määrittelyvallan merkityksiä vammaisuudesta.

Valistuksesta lähtien on kiinnitetty huomiota ihmisten kykyihin ja mahdollisuuksiin, jolloin kykenemättömyydestä on muodostunut kielteinen asia.

Poliittiset ja yhteiskunnalliset merkitykset vammaiskysymyksissä ovat jääneet vähäiselle huomiolle.Tilanne näkyy myös tiedepolitiikassa. Vasta 2000-luvulla vammaistutkimus yhteiskuntatieteiden ja politiikan tutkimuksessa on kansainvälisesti saanut edes jonkinlaista jalansijaa, vaikka se onkin vielä erikoistumisala.

Valistuksesta lähtien on kiinnitetty huomiota ihmisten kykyihin ja mahdollisuuksiin, jolloin kykenemättömyydestä on muodostunut kielteinen asia. Siksi klassinen yhteiskuntateoria ei ole ulottunut vammaisuuteen asti.

Toisen maailmansodan jälkeen yhteiskuntatieteiden, erityisesti sosiologian, valtavirtauksena ja todellisuuskäsitysten muokkaajana oli funktionalismi, jossa yhteiskunnan osia tarkasteltiin sen kautta, miten ne vaikuttivat kokonaisuuteen. Se ei tarjonnut paljon mahdollisuuksia vammaisuuden yhteiskunnalliselle tutkimukselle ilman kytköstä lääketieteeseen, psykologiaan tai kasvatustieteisiin.

Medikalisaatiotako?

Biovalta on nyky-yhteiskunnan hallinnan muoto, jossa vammaisuus kuitenkin määrittyy sekä lääketieteellisenä että yksilöä korostavana mutta samalla myös sosiaalisena, yhteiskunnallisena ja poliittisena kysymyksenä.

Tiedon, vallan ja kontrollin yhteenkietoutumisessa tietoa edustaa tieto- ja totuusjärjestelmä, joka painottaa sitä, millaisen riskin ihmisten biologisuus paljastaa suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Kun biologisuuden kautta määritetyt riskit ja uhat on laskettu ja analysoitu, voidaan (sosiaali)politiikassa asettaa sopivia palvelu- ja kontrollikäytäntöjä.

Niiden tarkoitus on yhtäältä ylläpitää yhteiskunnallista vakautta ja toisaalta pyrkiä varmistamaan, että ihmiset sisäistäisivät itsensä olemuksen (biologisten) riskien kautta. Yksilöt ja ympäristötkin muutetaan laskennallisiksi riskeiksi ja standardisoiduiksi lukuarvoiksi, joilla viitataan toleransseihin. Kun arvot ylittyvät, se merkitsee uhkaa.

Ihmisiä aletaan leimata heidän saamiensa testitulosten perusteella, vaikka ne kertovat vain psykofyysisistä poikkeamista keskiarvoissa eivätkä välttämättä mistään muusta.

Tästä syystä esimerkiksi ADHD kiinnittyy biovallan mekanismeihin. Lasten käyttäytyminen objektivoidaan, määritellään ja lopulta kategorisoidaan mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnosointijärjestelmä DSM-IV:ään. Diagnosointiprosessissa mitataan viittä eri muuttujaa: akuutteja tiloja, pitkäaikaisia häiriöitä, somaattisia sairauksia, psykososiaalisia ongelmia ja yleisarviota potilaan toimintakyvystä.

Näin muodostuvat jaot sairaisiin ja terveisiin. Ihmisiä aletaan leimata heidän saamiensa testitulosten perusteella, vaikka ne kertovat vain psykofyysisistä poikkeamista keskiarvoissa eivätkä välttämättä mistään muusta.

Foucault’laista lähestymistapaa soveltaen ADHD on diskursiivinen muotoilu, joka noudattelee medikaalisia ja psykologisia kehityskulkuja. Kun nämä diskurssit yhdistetään biologisiin ominaisuuksiin, ADHD onkin muuttunut ominaisuuksista oireyhtymäksi.

Kohti vammaisuuden määrittymisen muutosta?

Tiivistettynä tämä tarkoittaa, että kaikki yhteiskunnalliset ja yksilölliset ilmiöt on alistettu riskianalyyseille luonnontieteellisenä tietotyyppinä eli viime kädessä numeroarvoina. Vaikka tutkittava kohde, kuten vammaisuuden ilmiö, olisikin numeroita monimutkaisempi, saavuttaa se viimeistään silloin yhteiskunnallisen merkityksensä.

On kuitenkin huomattava myös, että vammaisuus ja sen määritelmät niin lääketieteessä kuin yhteiskunnallisessakin todellisuudessa muuttuvat. Viime aikoina on esimerkiksi lakisääteisten vammaispalveluiden käytännön tasollakin viitattu palveluparadigman muutokseen, jossa palveluita järjestetään hoidon ja kuntoutuksen tavoitteiden sijaan palveluiden käyttäjien toimijuuden tukemiseen.

Tällaista muutosta ei ole kuitenkaan ollut helppo toteuttaa ruohonjuuritasolla kunnissa. Käytännön tasolla muutosta on jarruttanut usein palveluiden sisältöjen muutosten sijaan muun muassa taloudelliset tekijät, työllisyyteen liittyvät tekijät ja nimby-ilmiö.

Muutosten ohjautumista talouden kautta voidaan aiheellisesti kritisoida, koska sen perusteella tehty sosiaalipolitiikka perustuu kustannus- ja hyötyajatteluun eikä tarvearviointeihin tai palvelujen subjektiivisiin oikeuksiin.

Keskeinen muutostekijä Suomessa on viime aikoina ollut kesäkuussa 2016 ratifioitu YK:n yleissopimus vammaisten ihmisten oikeuksista. Sen sisällöistä olennaisin yhteiskuntatieteellisen vammaistutkimuksen eetosta tukeva asia on vammaisuuden määrittymisen laajentaminen lääketieteestä ympäristöön ja toimijuuteen. Sopimuksessa vammaisuus määrittyy erilaisten psykofyysisten haittojen ohella myös kontekstuaalisesti ja vuorovaikutustilanteissa.

Vammaistutkimuksessa kansalaisuus on tulkittu yhdenvertaisuutta kuvaavaksi käsitteeksi, koska kansalaisuusasema mahdollistaa enemmän kuin mitä se sulkee pois ihmisten jokapäiväisessä elämässä.

Vammaisuuden ilmiön sosiaalinen ja poliittinen merkitys nousee juuri tästä yleissopimuksesta esiin käytännön elämässä. Silloin kysymys on viime kädessä vammaisten ihmisten asemasta yhteiskunnassa eli kansalaisuusasemasta.

Kansalaisuuden käsite voidaan tulkita myös erottelevaksi ominaisuudeksi. Vammaistutkimuksessa kansalaisuus on kuitenkin yleensä tulkittu yhdenvertaisuutta kuvaavaksi käsitteeksi, koska kansalaisuusasema mahdollistaa enemmän kuin mitä se sulkee pois ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Siksi on tärkeää tutkia vammaisten ihmisten kansalaisuusasemaa, sen toteutumista tai toteutumattomuutta ja siihen liittyviä tekijöitä monipuolisesti.

YTT Antti Teittinen on vammaistutkimuksen dosentti Itä-Suomen yliopistossa, erityiskasvatuksen dosentti Helsingin yliopistossa ja Kehitysvammaliiton tutkimuspäällikkö.

Julkaisu Vammaisuus yhteiskunnallisena ja poliittisena kysymyksenä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Juho Saari, hyvinvointisosiologian professori Itä-Suomen yliopistosta ja valtakunnan puolivirallinen huono-osaisuuden kommentaattori, perehtyy uusimmassa teoksessaan suomalaisen yhteiskunnan hämäriin ”notkelmiin”.

Näitä notkelmia, joihin ovat päätyneet kaikkein huono-osaisimmat yhteiskuntamme jäsenet, on syytäkin valaista, sillä niihin kiinnitetään vain vähän huomiota julkisessa keskustelussa tai poliittisessa kädenväännössä. Useimmiten taidetaan kyseenalaistaa niiden koko olemassaolo. Voiko Suomessa, maassa, johon on kaikkien mittareiden mukaan lottovoitto syntyä, olla oikeasti köyhiä?

Jotta näitä notkelmia voisi ylipäätään ymmärtää, teos käsittelee laajasti koko välimaastoa niemennokkien ja notkelmien välissä. Todellisten huono-osaisten – teoksessa empiirinen fokus on kohdistettu pitkäaikaisasunnottomiin – käsittelyyn päästään vasta polveilevan eriarvoisuutta ja hyvinvointia koskevan sosiologisen ja sosiaalipoliittisen läpivalaisun jälkeen.

Kirja perustuu Saaren ja hänen tutkimusryhmiensä useisiin huono-osaisuutta koskeviin tutkimuksiin. Teoksen kattava katsaus tieteellisiin lähestymistapoihin, teorioihin ja tutkimusotteisiin on kuitenkin välttämätön, jotta teoksen pääasiallinen sisältö, eli huono-osaisuuden tausta, ulottuvuudet ja laajuus Suomessa, saa tukevat kehykset.

Suomi pärjää eurooppalaisissa vertailuissa hyvin lähes kaikilla sosiaalisilla mittareilla. Kehitys on ollut huimaa sotien jälkeisestä köyhästä agraariyhteiskunnasta 2000-luvun Suomeen, jossa kaikki edellytykset ihmisarvoiseen elämään ovat olemassa – ainakin yleisellä tasolla.

Saari kuitenkin muistuttaa, että enemmistön hyvinvointia kuvaavat mittarit kertovat keskiarvoista ja peittävät alleen pimeät notkelmat, joissa hyvinvointi ei ole kohentunut muun väestön kaltaisesti.

Yhteiskuntien todellista menestystä tulisi arvioida sen perusteella, miten ne kohtelevat kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Tämä motivoi teoksen keskittymistä suhteellisen pieneen, määrittelytavasta riippuen noin 10 000–30 000 asunnottoman ryhmään.

Eriytyneet venekunnat

Sosioekonomiset erot ovat kasvaneet kaikkialla Euroopassa. EU-alueella asuu 6 miljoonaa köyhyyden ja syrjäytymisen riskissä olevaa ihmistä enemmän kuin ennen talouskriisiä. Heitä on neljäsosa koko väestöstä. EU:ssa käytettävä köyhyyden ja syrjäytymisen riskin mittari koostuu vakavassa materiaalisessa puutteessa elävistä, vajaatyöllisistä ja henkilöistä, joiden tulot jäävät alle 60 prosenttiin maan mediaanituloista.

Samalla tutkimustieto osoittaa, että pienempien tuloerojen maat pärjäävät monien sosiaalisten mittareiden suhteen huomattavasti paremmin kuin suurien tuloerojen maat. Näissä maissa myös talouskasvu on kestävämmällä pohjalla.

Voidaankin ajatella, että sosiaalinen koheesio ja talouskasvu ovat toisiaan vahvistavia ja samalla myös perustavanlaatuisesti ihmisten hyvinvointiin vaikuttavia.

Viimeaikainen vilkas keskustelu Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimuksesta ja leikkauslistoista on nostanut esille kysymykset reiluudesta, oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Yhteiskuntasopimuksen toteutuminen edellyttää jossain määrin tunnetta siitä, että suomalaiset ovat keskenään samassa veneessä, kaikki panostavat talkootyöhön ja uhraukset koetaan yhteisiksi.

Saaren esittämien kyselytulosten mukaan suomalaiset eivät kuitenkaan enää tunne olevansa samassa veneessä – jotkut ovat konkreettisesti huvipursissaan Portugalin rannoilla.

Saari ei tosin kerro, johtuuko tämä kokemus todellisen eriarvoisuuden kehityksestä, siitäkin huolimatta, että Suomi on edelleen tuloeroiltaan yksi kehittyneen maailman tasaisimmista maista. Myös muut kuin tulonjakotilastoja tarkkaan seuraavat ovat kuitenkin huomanneet, että kansa ei enää kulje samoissa kahisevissa tuulipuvuissa.

Jakolinjoja yhteiskunnassa on toki muitakin kuin tulot ja varallisuus, mutta taloudellinen eriarvoisuus kulkee lähellä muita eriarvoisuuden ilmentymiä, esimerkiksi eroja poliittisessa vallassa, koulutuksessa ja terveydessä.

Sosiaaliluokat, statuserot ja arjen rakenteet aiheuttavat ja vahvistavat eroja elintasossa, elämänlaadussa ja elämäntavoissa lisäten sosiaalista etäisyyttä ihmisten välillä.

Muukalaiset keskuudessamme

Saari lainaa saksalaisen sosiologi George Simmelin (1858–1918) ajatusta ”muukalaisista keskuudessamme”. Tämä loistava sosiaalisesta etäisyydestä ihmisten välillä kertova kielikuva sopii hyvin nyky-yhteiskuntaankin.

Voisi sanoa, että Simmel puhui jo yli sata vuotta sitten ”kuplista”. Oli kupla sitten punavuorelainen tai viitasaarelainen, se tarkoittaa vaikeutta tunnistaa tai ymmärtää toisten ihmisten todellisuutta, mikä näkyi myös viime kevään vaalitulosten ja siitä seuranneiden erilaisten kuplakohujen jälkimainingeissa. Myös ”vanhojen puolueiden” kipuilu voi kertoa siitä, etteivät ne osaa kanavoida heikommassa asemassa olevien ja syrjäytyneiden ääniä.

Sosiaalinen etäisyys johtaa solidaarisuusvajeeseen, mikä tarkoittaa haluttomuutta osallistua heikoimpien ryhmien tulonsiirtojen ja palveluiden rahoittamiseen, sekä empatiakuiluun, joka tulee ilmi myötätunnon puutteena ja näkemyksenä huono-osaisten ansiottomuudesta. Vaikka Saaren esittelemien kyselyiden tulosten mukaan suomalaiset arvioivat huono-osaisten elämäntyytyväisyyden heikoksi, ei siitä juurikaan välitetä.

Saari tähdentää, kuinka 800 000 köyhän tilastokategoria on hyvin heterogeeninen ryhmä, mutta mitä syvemmälle huono-osaisuuden notkelmaan sukelletaan, sitä homogeenisemmaksi ryhmä, sen kokemukset ja identiteetti muuttuvat.

Yhteiskunnan pohjalla olevat huono-osaiset eroavat yleisesti käsitellyistä huono-osaisten kategorioista, kuten työttömistä tai yksinhuoltajista. Saari puhuukin oikeuspsykiatrian potilaista, vangeista, asunnottomista ja huumeidenkäyttäjistä.

Heille kohdistetut julkiset palvelut ovat erityispalveluita, joita keskiluokkainen väestö ei halua omaan naapurustoonsa. Nämä henkilöt ovat todellisia muukalaisia keskuudessamme, heihin empatiakykymme tai solidaarisuutemme ei yllä. Itse asiassa on ehkä väärin puhua edes muukalaisista ”keskuudessamme”, sillä useimmiten he ovat poissa silmistämme ja mielistämme.

Tällaisten huono-osaisten ihmisten elämään ei päästä käsiksi väestökyselyiden kautta, vaan tutkijan on hakeuduttava sinne, missä palvelut kohtaavat nämä ihmiset, kuten tukiasuntoloihin tai leipäjonoihin. Näin Saari on tehnyt tutkimusryhmineen.

Saari on tuonut esille ilmiön, jonka useimmat haluaisivat unohtaa. Elämät eivät kohtaa muukalaisten ja meidän välillä, tai kohtaamiset rajoittuvat siihen, kun kerjäläinen nykii kadulla hihasta tai puliukko häiriköi puistossa – näin ainakin pelkäämme, ennen kuin vaihdamme kadunpuolta tai käännämme katseemme.

Oleskeluyhteiskunnan kunniattomat köyhät?

Huono-osaisuuden ilmiön monimutkaisuus varmaan osaltaan vaikuttaa siihen, että huono-osaisia syytetään heidän omasta tilastaan ja heitä ei pidetä ”kunnioitettavina” köyhinä (deserving poor), joita tulisi julkisin varoin tukea.

Tämä tulee esille puheissa ”oleskeluyhteiskunnasta”, jossa osa köyhistä työttömistä leimataan laiskoiksi ja saamattomiksi ja ainoaksi ratkaisuksi nähdään etuuksien leikkaaminen ja kovempi keppipolitiikka. Samalla tutkimustieto muista EU-maista kertoo, että köyhien on vaikeampi työllistyä, mikä taas osoittaa todeksi teorian syrjäytymisen prosessista, jossa työttömyys ensin johtaa tulojen alenemiseen ja köyhyys taas estää töiden löytymisen (Gallie, Paugam ja Jacobs, 2003).

Saarenkin teoksessaan mainitsema Sendhil Mullainathanin ja Eldar Shafirin (2013) teos Scarcity selittää tätä mekanismia tarkemmin. Se kertoo köyhien epärationaalisesta toiminnasta, kun aivojen ”laajakaista” jumittuu jokapäiväisen selviämisen ponnisteluista ja järkeviin pidemmän aikavälin päätöksiin ei löydy enää kapasiteettia.

Tällaiset tutkimukset, kuten myös Saaren teos, auttavat paremmin ymmärtämään niitä olosuhteita, joissa huono-osaiset elävät ja miten moninaiset tekijät vaikuttavat sekä tilanteen kehittymiseen että siitä ulospääsemiseen.

Voisiko Saaren teos jopa hieman kaventaa sosiaalista etäisyyttä lukijan ja huono-osaisen välillä?

Huono-osaisuuden mekanismit

Saari kuvailee asunnottomuutta ”viheliäiseksi ongelmaksi” (wicked problem). Tämä tarkoittaa ongelmaa, jota ei voida yksioikoisesti ratkaista, sillä ratkaisuun vaikuttaa ongelman määrittely. Asunnottomuus ja asunnottomien profiili ovat ajan saatossa muuttuneet, mikä vaikeuttaa määrittelytehtävää.

Kirjassa esitellyt lyhyet henkilötarinat kuvaavat asunnottomien kokemuksia ja kohtaloita. Eräissä tarinoissa asunnottomuus näyttää olevan huono-osaisuuden kulminaatio, joka kertoo moninaisten ongelmien kasaantumisesta. Toisissa tarinoissa asunnottomuus itsessään aiheuttaa ongelmien vyöryn.

Asunnottomuuteen johtavien mekanismien ymmärtäminen on avainasemassa ratkaisun löytämiseksi ongelmaan – tai ennemminkin, että pystymme hahmottamaan, mihin ongelmaan meidän tulisi ylipäätään puuttua.

Saari jaottelee mekanismit rakenteellisiin tekijöihin (esim. yhteiskunnassa vallitseva eriarvoisuus, työttömyys, asuntojen puute) ja yksilöllisiin tekijöihin (esim. päihdeongelma).

Usein kyseessä on monien tapahtumien ketju. Ihminen kestää vain tietyn määrän ”kolhuja”. Avioero, työttömyys, velkojen kertyminen, terveysongelmat – jossain vaiheessa ihmisen ”kimmoisuus” tai sietokyky pettävät.

Poliittisten ratkaisujen löytyminen vaatii kuitenkin muuta kuin avioerojen ja pikavippien kieltämistä. Saari puhuukin ”juurisyistä” (root causes), eli syistä syiden takana. Teos ei kuitenkaan analysoi kovin pitkälle tätä syyketjua tai esimerkiksi sitä, miten eriarvoisuus vaikuttaa huono-osaisuuteen.

Vaikka sosiologi Ulrich Beck (1944–2015) on puhunut köyhyyden demokratisoitumisesta, siitä, että köyhyyden riski ulottuu nyt ”demokraattisemmin” kaikkiin sosiaaliluokkiin, niin huomaamme, että eri sosiaaliluokkien mahdollisuudet varautua riskeihin ja toimia niiden osuessa omalle kohdalle ovat erilaisia.

Jokaista ei alkoholin liikakäyttö, terveysongelmat tai työttömyys sysää yhteiskunnan pohjalle. Lyhytaikainen köyhyys toki koskettaa yhä useampia ihmisiä heidän elinkaarensa aikana, mutta kun katse kohdistuu syvempään huono-osaisuuteen ja pitkittyneeseen köyhyyteen, yhteiskunnan perinteiset sosioekonomiset jakolinjat löytyvät jälleen.

Synkkä kuva yhteiskunnan pohjalta

Huono-osaisuutta ei teoksessa romantisoida. Huono-osaiset eivät ole tyytyväisiä elämäänsä, heillä on elämänhallinnan ongelmia ja heikko itsekunnioitus ja he käyttävät sosiaali- ja terveyspalveluita runsaasti.

Haastatelluista asunnottomista kolme neljäsosaa oli ollut vankilassa, neljäsosa oli lapsena otettu huostaan, useilla oli mielenterveydellisiä ongelmia ja suurin osa käytti päihdeongelmaisten palveluita.

Pitkäaikaisasunnottomuus on resurssivaje, johon kytkeytyvät sosiaalisten suhteiden haurastuminen, koulutuksen puute, pitkäaikaistyöttömyys ja esimerkiksi ylivelkaantuminen. Huono-osaisten elämä eroaa laadullisesti muiden suomalaisten elämästä. Tämä tarkoittaa eroja resurssien määrässä mutta myös kyvyssä käyttää niitä.

Vaikka Saari puhuu ongelmien kasaantumisesta, hän ei juurikaan tarkastele ilmiön dynaamisuutta ja sitä, miten henkilön huono-osaisuus kehittyy. Jotta politiikkatoimenpiteet osattaisiin suunnitella toimiviksi, tällainen dynaaminen, aikadimension huomioiva lähestymistapa olisi tärkeä.

Kun nyt kirjassa esitellyt huono-osaiset vaikuttavat karusti tulkiten lähinnä menetetyiltä tapauksilta, eikä suuri osa heistä itsekään näe tulevaisuuttaan päihteistä vapaana, saati työn tai koulutuksen parissa, se jättää huomiotta oikea-aikaisten interventioiden ja ennaltaehkäisyn merkityksen.

Hyvinvointipolitiikka ja huono-osaisuus

Eriarvoisuuden lisääntymisen uskotaan usein olevan yhteydessä talouskasvuun lähes luonnonlain kaltaisesti. Uusin tutkimus on kumonnut tämän ajatuksen ja erot rikkaiden maiden välillä kertovat siitä, että harjoitetulla politiikalla on suuri merkitys hyvinvoinnin jakaantumiselle.

Tiukkoinakin talousaikoina hallituksilla on erilaisia vaihtoehtoja keinovalikoimassaan, vaikka monesti talouskriisejä käytetään ideologisena keppihevosena, kun ne tarjoavat mahdollisuuden ”välttämättömien” leikkausten tekemiseen.

Saari huomioi, että Suomen huono-osaisia ei ole talousvaikeuksissa toistaiseksi unohdettu, vaan heidän sosiaalisia oikeuksiaan on jopa parannettu; toisaalta kuvaukset perusturvan tason kehityksestä kertovat päinvastaista ja uuden hallituksen leikkaussuunnitelmat vaarantavat pyrkimykset vähentää eriarvoisuutta ja köyhyyttä.

Asunnottomuusongelmaan julkinen valta on pystynyt joka tapauksessa puuttumaan tehokkaasti ja tulokset ovat olleet positiivisia.

Ongelman viheliäisyydestä huolimatta tähdet tuntuivat järjestäytyneen oikeaan linjaan 2000-luvulla, jolloin löytyi ministeriörajat ylittävä tahto ja taito vähentää asunnottomuutta. Tämä käy hyväksi esimerkiksi menestyksellisestä muutoksesta, sillä yleensä hallinnollinen siiloutuminen vähentää tehokkuutta toiminnassa eriarvoisuutta ja köyhyyttä vastaan.

Pelkkä asunnon tarjoaminen on välttämätöntä, mutta se ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi asunnottomuuden ongelmaan. Myös juurisyihin olisi puututtava.

Saari kuvailee Suomen viime vuosien talouskasvuun ja työllisyyteen keskittynyttä strategiaa. Koska pitkäaikaisasunnottomien työkyky on suuressa osaa tapauksista kuitenkin olematon ja suuri osa heistä on jo yli 60-vuotiaita, ei yleinen työllisyyden parantuminen juuri kosketa heidän elämäntilannettaan. Parempina talousvuosina hyvinvointivaltiolla on luultavasti enemmän varaa panostaa huono-osaisten palveluihin ja ajaa sellaista kauaskantoista politiikkaa, jossa investoidaan perheisiin ja vältetään näin ylisukupolvisen köyhyyden ja huono-osaisuuden jatkumo.

Huono-osaisuuden vähentämiseen  vaikuttaa toki se, otetaanko lähtökohdaksi yksilö, jolloin keskitytään esimerkiksi työnteon kannustimien parantamiseen ja riippuvuusongelmien ehkäisyyn, vai rakenteet, jolloin ratkaisuja haetaan eriarvoisuuden ja työttömyyden vähentämisestä tai asumisen kalleuden sääntelystä.

Eriarvoisuuden vähentäminen auttaa myös huono-osaisia

Saari pohtii myös, tuleeko huono-osaisuuden vähentäminen ottaa yhteiskuntapolitiikan johtavaksi tähdeksi, mutta tämä tuntuu Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriasta huolimatta tehottomalta ratkaisulta. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa universaalit palvelut ja tulonsiirrot ovat kattavat ja riittävät, myös huono-osaisen elinedellytykset ja huono-osaisuuden ehkäisy ovat parhaiten turvattu.

Voidaanko itse asiassa ajatella, että erityinen köyhyyspolitiikan tarve kertoo jossain määrin hyvinvointivaltion epäonnistumisesta? Toisaalta Saari ei pohdi sitä, missä määrin huono-osaiset ovat aina keskuudessamme.

Politiikkasuosituksissaan Saari mainitsee erityisesti peruskoulutukseen investoinnin, työmarkkinoiden kehittämisen osatyökykyisille, universaalien palveluiden laajentamisen koskemaan heikompiosaisia, yhteisöjen tukemisen, kulutuksen progressiivisen verotuksen ja sitä kautta statuserojen pienentämisen sekä hyvinvointivaltion pohjan reikien tukkimisen.

Eriarvoisuuden virtaviivaistaminen koskemaan kaikkia politiikkalohkoja ja eriarvoisuusvaikutusten tarkka arviointi ovat olennaisia osia myös huono-osaisuuteen liittyvien ongelmien ratkaisussa.

Nämä suositukset vastaavat sitä vahvaa käsitystä, että tuloerojen ja muiden eriarvoisuuden muotojen vähentäminen on tehokkaampaa politiikkaa kuin niiden negatiivisiin seurauksiin puuttuminen.

Lähteet

D. Gallie, S. Paugam ja S. Jacobs (2003) ”Unemployment, poverty and social isolation. Is there a vicious circle of social exclusion.” European Societies. Vol. 5(1): s. 1-32.

S. Mullainathan ja E. Shafir (2013) Scarcity: The new science of having less and how it defines our lives. New York: Holt, Henry & Company, Inc.

Julkaisu Saari: Muukalaiset keskellämme – huono-osaiset lottovoittajien maassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.