”Oltiin eilen Riekin kanssa pilkkaa ampumassa. Hyvä kivääri on minulla. Ammuin pitkältäin, pilkkaan aivan keskelle. Polveltani kun päästin meni sivuun mutta kyllä se punakaartilaiseen olisi sattunut.”

Näin kirjoitti kirjailija ja perinteenkerääjä Samuli Paulaharju kirjeessään vävylleen Eero Westerholmille huhtikuun viidentenä 1918 Koilliselta rintamalta, jonne oli lähtenyt vartioimaan Suomen rajaa Venäjälle paenneilta punaisilta. Tämä oli retken perustelu, mutta tämä ja muut Vienaan ja Itä-Karjalaan suuntautuneet rajanvartiointiretket laajenivat pyrkimykseksi liittää näitä alueita juuri muodostuneeseen Suomen valtioon. Ideologisena pontimena oli haave Suur-Suomesta.

Retket olivat monelle seikkailuita, ja niille osallistui heimoaatteen inspiroimia tutkijoita, kirjailijoita ja perinteenkerääjiä.  Esimerkiksi kirjailija Ilmari Kianto ja myöhemmin kansanrunoudentutkimuksen professoriksi edennyt Väinö Salminen olivat mukana valloitusretkillä. Paulaharjun osallisuus on ollut laajasti tiedossa, mutta sen käsittely on ollut vähäistä aina viime aikoihin saakka.

Suomalaisen kulttuurin vaalijat olivat usein myös poliittisesti aktiivisia henkilöitä, ja Suomen historian vaiheisiin liittyy paljon väkivaltaa, niin rakenteellista kuin asein harjoitettua. Sisällissodassa ja sen vaiheilla kuoli n. 30 000 punaiseksi tulkittua suomalaista, suurin osa sodan jälkeisillä vankileireillä. Tietoja uhreista on koottu Kansallisarkiston Sotasurmasampo 1914–1922-tietokantaan, mutta tiedot ovat vajavaisia.

Samuli Paulaharjun 150-vuotisjuhlavuosi on lopuillaan, ja muun ohella poliittisen ideologiankin käsittely on paikallaan.  Laajan kirjallisen tuotannon ohella kirjailijana ja perinteenkerääjänä parhaiten tunnettu oululainen opettaja Samuli Paulaharju jätti jälkeensä laajan aineiston, joka sisältää valokuvia, piirroksia, suullisen perinteen aineistoja ja kansatieteellistä kuvausta.

Heimoaatetta vai punikkivihaa?

Paulaharjulla ei ollut akateemista koulutusta eikä asemaa, mutta hänen kirjallisella tuotannollaan ja erityisesti keruuaineistoillaan on ollut suuri rooli perinteentutkimuksen ja sen lähialojen tutkimuksessa. Paulaharjulle myönnettiinkin kunniaprofessuuri 1943, vuotta ennen hänen kuolemaansa. Poliittisesti hän oli vahvasti oikealla, hän kuului vuonna 1932 perustettuun Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen ja kannatti sen puolueohjelmaa kuolemaansa saakka.

Paulaharju oli liittynyt vuonna 1917 Oulun Suojeluskuntaan, josta haki vapautuksen vuonna 1918 liittyäkseen Sallan retkikuntaan. Retkeä johti myöhemmin Ståhlbergien kyydityksestä tunnetuksi tullut, Saksassa jääkärikoulutuksen saanut Kurt Martti Wallenius. Professori Martti Haavio, joka tunnetaan myös runoilijanimellään P. Mustapää, laati Paulaharjun kuoleman jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoon kirjekokoelman, jota varten Paulaharjun läheiset ja ystävät lainasivat kirjeenvaihtoaan. Kirjeet sisältävät raakoja kuvauksia tuolta heimosotarintamalta. Heimosota on käsitteenä teot oikeuttava kiertoilmaus.

Irredentismi, eli vaatimus liittää jokin alue etnisin tai (pseudo)historiallisin perustein toiseen valtioon, oli yleistä 1900-luvun alun Euroopassa ja on sitä edelleen.

Paremmin selkkauksia kuvaava irredentismi, eli vaatimus liittää jokin alue etnisin tai (pseudo)historiallisin perustein toiseen valtioon, oli yleistä 1900-luvun alun Euroopassa ja on sitä edelleen. Arvostetun perinteenkerääjän ja kirjailijan sotatoimista tai poliittisuudesta puhuminen herättää yhä hämmennystä ja selittämisen tarvetta.

Olen tutkinut Paulaharjun tallentamia aineistoja vuodesta 2002 alkaen, ja törmäsin Koilliselta rintamalta lähetettyihin kirjeisiin vuonna 2018 SKS:n arkistossa tutkiessani Sallan sotapäiväkirjaa. Paulaharju kuvaa kirjeissään perheelleen ja ystävilleen sotaretken tapahtumia, muun ohella mainintoja rajanylittäjien, ”yliloikkareiden” kuulusteluista ja osallistumisesta näiden teloituksiin. Vastikään pysähdyin ensimmäistä kertaa todella näiden kirjeissä keveästi käsiteltyjen teloitusten uhrien äärelle. Keitä he olivat?

Ainakin kaksi on tunnistettavissa. Paulaharju puhuu heistä kirjeissään kevyeen ja julmaan sävyyn. Kiinnioton jälkeen heitä on kuulusteltu, joidenkin tietojen mukaan kidutettu, joka tapauksessa lopulta heidät on ammuttu. Tuomioiden perusteita ei ole saatavilla, mutta tiedetään, että jo aktiivisuus työväenliikkeessä riitti kenttätuomioon.

Ammutut, murhatut, teloitetut

”Viime lauvantaina taas lahtarit täällä toimittivat erään ”yliloikkari” Aaprahamin helmaan, seisomaan taivaallisen Isän kanssa turpa vasten turpaa. Minäkin saman punaisen kanssa istuin lauvantaina monta tuntia ja kirjoittelin ja houkuttelin häntä kavaltamaan, minä kirjoitin. Ja lopuksi poika pyysi päästä kotiin kirkolle ”äitiä kattomaan”. ”Pääset illalla!”, sanoin. Hyi helvetti minuakin. Ulkokullattu. Olisipa ollut mielenkiintoista vaikkapa avaimenreijästä toisella silmällä tirkistellä ja kuulla, mitä Isä-Jumala sanoi tuhlaajapojalleen ja mitä poika vastasi. Saakeli ja siitä vissistikin olisi saanut Kaikuun [Pohjois-Suomalainen sanomalehti] aika hauskan ja oululaisiin menevän ”artikkelin”. Isä J. Esim. Kysyisi: ”Mistäs tulet, kustas tulet poikani poloinen! Ja sitten pian tiuskaisisi: ”Mitäs saakelin pirua sinä paukuttelit siellä Kuivitsalammella?” (SKS, Paulaharju Eero Westerholmille 6.6.1918.)

Paulaharju kuvasi kirjeessään kuulustelutilannetta ja osallistumistaan teloitukseen humoristiseen sävyyn, johon on kiedottu myös nopeasti ohitettu itsekritiikki. Kirje on kirjoitettu kesäkuun kuudentena 1918. Kalenteri paljastaa, että sitä edeltävä lauantai on ollut ensimmäinen kesäkuuta. Kansallisarkiston Sotasurmasampo-tietokannan mukaan Kuolajärvellä surmansa on saanut kuusi punaiseksi tunnistettua henkilöä sekä yksi poliittiselta kannaltaan tunnistamaton. Voisiko kirjeessä mainittuun henkilöön osuvaa tietoa löytyä tietokannasta?

Kansallisarkiston Sotasurmasampo-tietokannan mukaan Kuolajärvellä surmansa on saanut kuusi punaiseksi tunnistettua henkilöä sekä yksi poliittiselta kannaltaan tunnistamaton.

Sotasurmasammon mukaan touko-kesäkuun vaihteessa Kuolajärvellä on ammuttu 21-vuotias Esaias Kivelä. Löydän hänestä myös sukututkimussivustolta perheen suullisen perimätiedon, että Esaias eli Vertti Kivelä ”oli palaamassa keväällä 1918 Venäjältä takaisin kotiinsa, kun hänet ammuttiin Ahkiojärven rantaan Kuolajärven Alakurtissa”. Hänen kuvansa syntymä- ja kuolinpäivineen on myös julkaistu Työväen kuvalehdessä vuonna 1929 lisätiedolla ”murhattu Kuolajärvellä”.

Hänen äitinsä Brita Kivelä, jonka luokse poika on Paulaharjun kertoman mukaan kuulustelussa toivonut pääsevänsä, on asunut Kuolajärvellä. Poika ei koskaan palannut kotiin. Suvun tiedossa tuskin on, että häntä on kuulusteltu aseen kanssa sitä ennen ja luvattu päästää äidin luo.

Kaikki kirjeiden maininnat teloitetuista eivät löydä osumaa Sotasurmasammosta, mutta toinenkin vastaavuus löytyy. Hän on Tobias Nurkkanen (tai Nurkkala). Paulaharju kirjoittaa:

”Punikkiakin on taas tullut ja niitä haluan nähdä. Eilenkin tuotiin muuan, joka on engl. palveluksessa saatiin tuonnoin vangiksi. Englannin puvussa on ukkeli. Aijon pakanan valokuvata ennen kuin ………” (SKS, Paulaharju tyttärelleen Lyyli Westerholmille elokuussa 1918.)

Kirje päättyy pahaenteisen pitkään riviin pisteitä. Nurkkasen kuolinpäiväksi on merkitty 27.8.1918.

Brittien komennuksessa Neuvosto-Venäjällä toimineeseen Muurmannin Legioonaan kuuluneesta Nurkkasesta on muistitietoa punakaartilaisten kertomuksissa. Niiden mukaan vangiksi otettu Nurkkanen olisi ensin viety hoitoon Kuusamon sairaalaan, minkä jälkeen hänet olisi (kenttäoikeudessa) tuomittu kuolemaan, mitä ennen häntä kerrotaan kidutetun. Sotasurmasampo kertoo hänen kuolinpäiväkseen 27.8.1918 Kuolajärvellä, mikä kytkee ”englannin puvun”, kuolinpaikan ja -ajan yhteen.

Tuntemattomat kohtalot

Wallenius ja Paulaharju kokosivat myös jonkinlaista ”Punaisten äijien opusta”, johon pyrittiin kirjeenvaihdon mukaan kokoamaan tiedot rajan taakse eli Neuvosto-Venäjälle paenneista punakaartilaisista.

Wallenius kyselee sodan jälkeen Paulaharjulta, onko hänellä vielä ”sitä kirjaa, johon hämäräsilmäisten punikkien vähemmän kirkkaita kuvia liimailit”. Arvoituksellisesti hän jatkaa: ”sinähän et morsiamesi kanssa ole tilaisuudessa punaisiin kuviin enemmälti tuijottelemaan, olemme sittemmin hauskasti valokuvanneet ja valokuvaamatta jättäneet”.

Paulaharju avioitui juuri rintamalta palattuaan, ja kokoelman voisi tulkita sisältävän kuvia kenties teloitetuista punaisista, ennen tai jälkeen teon. Samaan viittaa Paulaharjun maininta kirjeessään, jossa hän kertoo aikovansa ”pakanan valokuvata ennen kuin…”.

Kuolajärvellä Sotasurmasammossa kuolleiksi merkityt kuusi punaista ja yksi kannaltaan tuntematon ovat luultavimmin kuolleet Paulaharjun joukkueen rajavartioinnin seurauksena, ainakin viisi heistä kuulustelujen jälkeen teloitettuina. Jos ”punaisten äijien opus” löytyisi esimerkiksi valtiorikosoikeuden syyttäjistön kokoelmasta, tietoja voisi löytyä lisää. Sotasurmasampo pitää sisällään n. 8000 punaisen tiedot, joiden kuolinpaikkaa ei ole voitu merkitä tietokantaan.

Heimoaatteen perinnön käsittely

Yli sata vuotta tapahtumien jälkeen sotarintaman kokemuksista ja tapahtumista puhuminen herättää edelleen vaikeita tunteita. Tapahtuneen julkituominen ei tee tyhjäksi Paulaharjun kirjailijana ja perinteenkerääjänä tuottamaa aineistoa tai teoksia. Mutta julmuuksista on puhuttava ja ne on tehtävä näkyviksi, silloinkin ja etenkin kun ne kytkeytyvät yhtä henkilöä laajempaan kansalliseen historiaan ja ideologioihin.

Perinteentutkimus ja sen lähialat eri aikojen nimillään syntyivät poliittiseen tarpeeseen, tutkimaan, tuottamaan ja esittämään kuvaa suomalaisuudesta ja Suomesta. Kansallisvaltiolle tarvittiin kieli, kirjallisuus, kansalliseepos, identiteetti ja historia. Kansallisilla tieteillä, joihin lukeutuvat perinteen-, kielen-, historian- ja kirjallisuudentutkimus, on myös eri aikoina pyritty pönkittämään sellaisiakin poliittisia ideoita, joita pidetään nykynäkökulmasta vaikeina kohdata. Suur-Suomi- ja heimoaatteet ovat jo yksin ongelmallisia, mutta heimosodissa niiden ohella vähintään yhtä suurena ideologisena motiivina näyttää olleen viha punaista työväkeä kohtaan.

Perinteentutkimus ja sen lähialat eri aikojen nimillään syntyivät poliittiseen tarpeeseen, tutkimaan, tuottamaan ja esittämään kuvaa suomalaisuudesta ja Suomesta.

Paradoksi ulottuu tieteenalan perusteisiin. Ideologisuus, yhteiskunnallisuus ja poliittisuus on sen rakenteissa, mutta perinnettä on helpompi käsitellä viattomana, politiikasta puhtaana. Kiusaantunut vaikeneminen tai kiistäminen on vaivannut suhdetta eurooppalaiseen ja pohjoismaiseen kolonialismiin sekä siihen, joka on kohdistunut Suomen niin sanottuihin omiin vähemmistöihin, saamelaisiin ja karjalaisiin. Kolonialismikeskustelujen herättämät tunteet voi pukea lyhyesti muotoon: ”minä olen aina ollut hyvien puolella!”.

Ja sehän pitää tavallaan paikkansa: aatteilla on ollut laaja kannattajajoukkonsa. Muistutettakoon, että professori Martti Haavio kokosi tässäkin siteeratun kirjekokoelman perheeltä ja ystäviltä 1940–50-luvuilla, ja kokoelmaan on tehty valintoja ja editointia sen kaikissa vaiheissa. Tämä havainnollistaa sitä, kuinka Paulaharjun lähipiiri Haaviota myöten jakoi saman valkoisen Suomen oikeistolaisen ideologian, eikä näissä puheissa ollut mitään kummasteltavaa, saati salattavaa, päinvastoin. Kokoelma havainnollistaa siten laajaa hyväksyntää sille kirjeiden ideologiselle vihapuheelle, joka nykylukijaa saattaa järkyttää. Juuri siksi se on tunnistettava ja tunnustettava.

FT, dosentti Tiina Seppä toimii kulttuurintutkimuksen yliopistotutkijana Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Jenny ja Samuli Paulaharju nuotiolla Näkkäläjärven rannalla vuonna 1921.
Kuva: Finna / Museovirasto, Kansatieteen kokoelmat, CC 4.0

Julkaisu Kansalliset tieteet ja heimoaatteen väkivaltainen perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yleensä ajatellaan, että historioitsija ja sanomalehtimies A. I. Arwidsson (1791–1858) olisi lausunut tai muuten julkaissut fraasin ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” kansallisuutta ja Suomen poliittisia oloja koskevissa kirjoituksissaan vuonna 1821 Åbo Morgonblad -lehdessä, jota hän itse julkaisi. Historiantutkimuksessa on ollut tiedossa jo 1950-luvulta lähtien, että tämä ei pidä paikkansa.

Silti tämä yhteys Arwidssonin ja fraasin välillä elää erittäin vahvana, sillä linkki luotiin 1800-luvulla fennomaanien historiankirjoituksessa ja sitä on toistettu sen jälkeen lukemattomia kertoja. Tarkastelen tässä kirjoituksessa fraasin historiaa Suomessa julkaistuissa sanomalehdissä. Esimerkit sen käytöstä kertovat poliittisesta kamppailusta, siitä mitä suomalaisuus on ollut ja mitä sen tulee olla.

Esimerkit fraasin käytöstä kertovat poliittisesta kamppailusta, siitä mitä suomalaisuus on ollut ja mitä sen tulee olla.

Fraasia on aikaisemmassa tutkimuksessa lähestytty aatehistoriallisesta näkökulmasta esittämällä kysymys siitä, olisiko Arwidsson tai joku muu voinut muulla tavoin tuoda esille ajatuksen sen takana vuoden 1809 poliittisten mullistusten jälkeen, jonka myötä Suomi sai suuriruhtinaskunnan aseman osana Venäjän keisarikuntaa. Jos kuitenkin tarkastellaan fraasin käyttöä osana poliittista retoriikkaa, pitää perspektiiviä muuttaa ja lähteä sen sijaan konkreettisista ilmaisuista ja pohtia sitä, mitä merkityksiä fraasille on annettu, mihin tarkoituksiin sitä on käytetty ja miten se on muodostunut lentäväksi lauseeksi, jonka suurin osa suomalaisista tunnistaa tärkeäksi.

Onko fraasilla esihistoriaa?

Ensimmäinen löytämäni fraasin esiintymä on vuodelta 1860 sanomalehtiartikkelista, joka on Yrjö Koskisen (tähän aikaan vielä nimeltään Georg Forsman) käsialaa. Artikkeli julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Vuonna 1861 fraasia käytti hieman eri muodossa J. V. Snellman. Snellmanin artikkeli julkaistiin saman vuoden aikana kaksi kertaa uudelleen ruotsiksi Suomessa sekä ainakin kerran myös Ruotsissa. Vähitellen fraasista tuli suosittu, ja 1870- ja 1880-lukujen aikana siitä tuli osa diskurssia, joka koski kansallisuus- ja kielikysymystä Suomessa.

Jo Koskinen sijoitti fraasin 1820-luvulle, mutta tosiasiallisesti sitä ei siis käytetty 1820-luvulla eikä siitä myöskään löydy esiintymiä ennen 1860-lukua. Siksi on syytä pohtia, onko sillä merkitystä, jos joku olisikin esittänyt ajatuksen fraasin takana jo 1820-luvulla. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ajatuksen artikulointi 1860-luvulla ja sen jatkuva käyttö sen jälkeen on ollut ilmiö, joka on ollut menneisyyden ihmisille historiapoliittisesti merkityksellisempi ja jonka myötä myös yleinen historiatulkinta 1800-luvusta on muuttunut.

Vastaavanlaisia tapauksia tulee vastaan usein tehtäessä empiiristä analyysiä poliittisesta kielenkäytöstä. On esimerkiksi tavallista, että ismien kuten liberalismin, sosialismin tai feminismin historiaa on kirjoitettu ajalle, jolloin nämä termit eivät vielä ole olleet käytössä.

On tavallista, että ismien kuten liberalismin, sosialismin tai feminismin historiaa on kirjoitettu ajalle, jolloin nämä termit eivät vielä ole olleet käytössä.

Tärkeää näissä tapauksissa on huomata, että käsitteen artikulointi isminä on ollut merkityksellinen tapahtuma ja että sanan jatkokäyttö on muokannut tätä traditiota. Ei ole väärin pohtia, millaiset ajattelijat olisivat voineet vaikuttaa esimerkiksi liberalismin traditioon jo ennen sanan ilmaantumista kieleen, mutta liberalismin historiaa ei pidä kirjoittaa anakronistisesti ikään kuin sen historiallisilla artikuloinneilla ei olisi merkitystä sille, miten liberalismin traditio on ymmärretty.

Samalla tavalla, jos halutaan ymmärtää miksi fraasi ruotsalaisista, venäläisistä ja suomalaisista on tärkeä suomalaiselle poliittiselle kulttuurille, pitää selvittää, miten fraasia on tosiasiassa käytetty.

Fraasin poliittinen merkitys

Sekä Yrjö Koskinen ja J. V. Snellman tekivät eräänlaisen retorisen siirron kuvatessaan 1800-luvun alun suomalaisia tulkintoja poliittisesta tilanteesta fraasin “ruotsalaisia emme enää ole” kautta. Sana ”enää” on merkityksellinen, sillä se kuvaa jotain, mikä on päättynyt menneisyydessä. Tässä versiossa suomalaiset todella olivat olleet ruotsalaisia ennen vuotta 1809.

Tärkeää Koskiselle ja Snellmanille oli siksi oikeuttaa ajamaansa kieli- ja kansallisuuspolitiikkaa historiallisesti ajoittamalla fraasi 1800-luvun alkuun. Varsinkin Snellmanin tekstissä rakennetaan suora jatkumo H. G. Porthanin 1700-luvun lopun pyrkimyksistä 1820-luvun romantiikan kautta hänen oman aikansa pyrkimyksiin. Tämä jatkumo ei ole ongelmaton, mutta Snellmanilla se loi omalle politiikalle ikään kuin pitkän historian, jonka varaan tukeutua.

Koskisen ja Snellmanin versiot poikkeavat hieman toisistaan, ja niiden kielellistä muotoa voi tulkita tarkemminkin, mutta tässä yhteydessä huomaamme, että vaikka esimerkit lausahduksesta ovat helposti tunnistettavissa, sen muoto ei vielä ollut täysin vakiintunut. Koskinen esimerkiksi kirjoitti: ”Se oli ehkä onnemme, että taisimme alusta asti sanoa, kuten Arwidssoni (Åbo Morgonblad) päätteli: Ruotsalaisia emme enää ole, Wenäläisiä emme myöskään ole; mutta jotain meidän täytyy olla, – olemme Suomalaisia.” (Mehiläinen 1.7.1860, s. 16.) Varsinkin lausahduksen viimeinen osa oli Koskisella vielä jäsentymätön.

Olen löytänyt 1860-luvulta vain muutaman esimerkin fraasin käytöstä, mutta tulevina vuosikymmeninä se yleistyi ja kiteytyi toistettavaksi ilmaisuksi. Poliittisten käsitteiden historian tunnetuimman teoreetikon Reinhart Koselleckin sanoin voisi ajatella, että kyseinen fraasi demokratisoitui, eli sitä alettiin käyttämään yleisemmin ja yhä useamman henkilön toimesta.

Fraasi demokratisoitui, eli sitä alettiin käyttämään yleisemmin ja yhä useamman henkilön toimesta.

Kielitieteessä on tapana puhua leksikalisoitumisesta, eli siitä, että alun perin useammasta yksiköstä muodostuneesta ilmauksesta tulee sellaisenaan oma itsenäinen yksikkönsä kielessä. Tämä näkyy myös historiallisessa aineistossa: fraasiin viitattiin ”tuttuna lauseena” ja sitä alettiin käyttää lainausmerkkien sisällä niin, että se alkoi huomiosta ruotsalaisista ja loppui huomioon suomalaisista.

Tämän jälkeen fraasia saatettiin myös muokata uudella tavalla. Nyt ei ollut enää kyse eräänlaisesta virtaviivaistumisesta, vaan tietoisista retorisista siirroista, jolloin muokkaukset olivat ikään kuin kommentteja aikaisempiin käyttöihin. Saatettiin esimerkiksi kääntää fraasin osat niin, että ensin mainittiin venäläiset, tai korvata osuus suomalaisista jollain muulla ryhmällä. Juuri viittaukset aikaisempiin käyttöihin tekevät mahdolliseksi pitkän aikavälin analyysin fraasin historiasta.

Menneisyyden kuvauksesta ohjelmalliseksi ilmaisuksi

Ehkä merkittävin muutos, joka fraasin käytössä tapahtui, oli sanan ”enää” putoaminen pois. ”Ruotsalaisia emme enää ole” muuttui yhä useammin muotoon ”ruotsalaisia emme ole”.

Tämä on tärkeä retorinen siirto, joka on nähtävissä monessa 1870- ja 1880-lukujen esimerkissä. Tällainen lausahdus ei enää ollutkaan osa historiankirjoitusta, joka kertoi vuoden 1809 jälkeisestä ajasta, vaan kannanotto aikakauden kiristyneeseen kieli- ja kansallisuuskeskusteluun. Hyvin pieni muutos fraasin muodossa muutti sen poliittista latausta huomattavasti.

Tässä vaiheessa fraasista tuli myös vahvemmin tulevaisuuteen suuntautunut, sillä sitä käytettiin nimenomaan suomalaisuusliikkeen tunnuslauseena. Ei ollutkaan kyse historiallisesta ”me”-subjektista, joka oli sopeutunut uuteen kansainvälis-poliittiseen tilanteeseen, vaan kyseessä oli tulevaisuuden ”me”, joka olisi suomalainen.

Tässä käytössä fraasi liitettiin myös yhä vahvemmin kieleen, ei välttämättä etnisyyteen tai kansalaisuuteen. Enää ei puhuttu siitä mihin maahan kuuluttiin, vaan kieleen sidotusta kansallisuudesta. Koselleckin termein voisi ajatella, että fraasi oli temporalisoitunut, sillä se oli valjastettu ajamaan tietynlaista poliittista visiota.

Vastareaktio

Kun fraasista oli tehty poliittinen iskulause, ei ole yllättävää, että sitä myös vastustettiin. Reaktioita löytyy niin liberaalien kuin sosialistienkin parista, mutta vahvimmin ruotsinkielisestä kansallisuusliikkeestä, jonka piirissä sen koettiin olevan jopa uhkaava. Tämä korostui varsinkin Suomen itsenäistymisen jälkeen, jolloin kielikysymyksen jännitteet vaativat uudelleen miettimistä.

Muokkaamalla fraasi muotoon ”Ruotsalaisia emme enää ole, suomalaisia emme halua olla, venäläisiksi emme voi ryhtyä, olkaamme siis isänmaamme poikia” (Kaskö Tidning 12.11.1921, s. 3) korostettiin suomenruotsalaisten yhteyttä Ruotsiin samalla, kun esitettiin fraasista muoto, jossa ei korostunut kieli tai kansallisuus vaan yhteinen kansalaisuus näistä riippumatta.

Tälle versiolle haettiin retorisesti myös historiallista tukea kytkemällä se Zacharias Topeliukseen. Topeliukselta ei kuitenkaan löydy lainkaan tällaista fraasia, vaikka hän toki kirjoitti suomalaisuudesta kaksikielisenä kansallisuutena. Samalla tavalla kuin Koskinen 1860-luvulla kytki fraasin Arwidssoniin, 1920-luvun svekomaanit halusivat osoittaa omalle versiolleen historiallisen esi-isän.

Jyrkempi versio fraasista oli ”ruotsalaisia olemme, ruotsalaisia haluamme aina olla, ja ruotsalaisina tulemme aina pysymään, sillä olemme rakastetun isänmaan hyviä poikia ja tyttäriä”.

Jyrkempi versio fraasista oli ”ruotsalaisia olemme, ruotsalaisia haluamme aina olla, ja ruotsalaisina tulemme aina pysymään, sillä olemme rakastetun isänmaan hyviä poikia ja tyttäriä” (Kaskö Tidning 12.11.1921, s. 3). Näissä molemmissa esimerkeissä on kyse selkeästä poliittisesta kamppailusta, jossa fraasille annettiin uusi, mutta silti tunnistettava muoto ja sille osoitettiin vaihtoehtoisia poliittisia konnotaatioita liittämällä se suomenruotsalaiseen identiteetinmuodostukseen.

Vaikka nämä retoriset uudelleenmuotoilut ovat hyvin kaukana alkuperäisestä (sikäli kuin alkuperäistä on ylipäänsä ollut), on linkki aikaisempiin käyttöihin yhä läsnä. Fraasin retorinen teho perustuu siihen, että se on lukijoillekin tuttu.

Historialliset kerrostumat

Tänä päivänä kyseinen fraasi on yhä yleisesti käytössä ja se liitetään yhä usein Arwidssoniin. Se on kuitenkin kielikiistojen liennyttyä jossain määrin menettänyt poliittisia merkityksiään. Koska on mahdollista lukea sen viittaavan kansalaisuuteen, kansallisuuteen tai kieleen, se on avoin erilaisille poliittisille tulkinnoille.

Lienee kuitenkin yleisempää, että fraasia tulkitaan 2000-luvulla kansalaisuuden ja kansallisuuden kuin kielen tai etnisyyden kautta. Sitä käytetään usein sen pohtimiseen, miten suomalaiset toimivat globalisoituneessa maailmassa ja miten suomalaisuus edelleen muuttuu. Silti on selvää, että fraasi tuli 1800-luvun toisella puoliskolla kiteytetyksi ja merkitykselliseksi nimenomaan kielikysymyksen kautta.

Näyttää siltä, että 1800-luvun puolivälissä oltiin ehkä joustavampia kansallisuuskäsitysten kanssa kuin tänään.

Voi ajatella, että siinä on vieläkin erilaisia merkityskerrostumia, jotka liittyvät sen eri aikoina saamin mielleyhtymiin – Koskisen historiallinen tulkinta, kielikysymyksen politisoivat merkitykset sekä nykypäivän etnopoliittisesti vähemmän latautunut muoto. On edelleen mahdollista palauttaa historiallisia merkityskerrostumia fraasin historiasta. Tätä poliittisesti latautuneiden sanojen yleistä ominaisuutta kutsutaan usein eriaikaisuuden samanaikaisuudeksi.

Joustava kansallisuuskäsitys

Koska iso osa tämän päivän julkista keskustelua koskee suomalaisuuden määrittelyä, on hyvä huomata, että tämän päivän keskustelun poliittisuus näyttäytyy uudessa valossa, kun tarkastellaan historiallista muutosta suomalaisuuteen liittyvässä kielenkäytössä.

Näyttää siltä, että 1800-luvun puolivälissä oltiin ehkä joustavampia kansallisuuskäsitysten kanssa kuin tänään. Silloin lentävä fraasi saattoi sisältää ajatuksen siitä, että ei enää oltu ruotsalaisia ja sen vuoksi olisi hyvää rakentaa suomalaisuutta. Fraasin vakiintuessa ja kansakunnan rakentamisen edetessä alkuperäinen joustavuus näyttää kuitenkin kadonneen. Ajatus siitä, että oltaisiin oltu ruotsalaisia, häivytettiin fraasista, mutta myös laajemmin historiatietoisuudesta. Samalla suomalaisuudesta tuli lähestulkoon muuttumaton asia, jota saatettiin etsiä jopa ajasta ennen vuotta 1809.

Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee EU-rahoitteisessa NewsEye-hankkeessa Helsingin yliopistossa.

Laajempi, alkuperäissitaatein varustettu ruotsinkielinen artikkeli teemasta löytyy tästä linkistä.

Julkaisu Miten lakkasimme olemasta entisiä ruotsalaisia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.