Miten lakkasimme olemasta entisiä ruotsalaisia?

Taideteollisen korkeakoulun opetusdiat CC BY-NC 4.0
Lukuaika: 6 min.

Lentävällä lauseella ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” on keskeinen asema suomalaisessa historiatietoisuudessa. Sen kautta moni jäsentää Suomen 1800-luvun historiaa ja siihen liittyvää kansakunnan rakentumista. Fraasilla on kuitenkin oma historiansa, joka ei täysin vastaa yleistä käsitystä.

Yleensä ajatellaan, että historioitsija ja sanomalehtimies A. I. Arwidsson (1791–1858) olisi lausunut tai muuten julkaissut fraasin ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” kansallisuutta ja Suomen poliittisia oloja koskevissa kirjoituksissaan vuonna 1821 Åbo Morgonblad -lehdessä, jota hän itse julkaisi. Historiantutkimuksessa on ollut tiedossa jo 1950-luvulta lähtien, että tämä ei pidä paikkansa.

Silti tämä yhteys Arwidssonin ja fraasin välillä elää erittäin vahvana, sillä linkki luotiin 1800-luvulla fennomaanien historiankirjoituksessa ja sitä on toistettu sen jälkeen lukemattomia kertoja. Tarkastelen tässä kirjoituksessa fraasin historiaa Suomessa julkaistuissa sanomalehdissä. Esimerkit sen käytöstä kertovat poliittisesta kamppailusta, siitä mitä suomalaisuus on ollut ja mitä sen tulee olla.

Esimerkit fraasin käytöstä kertovat poliittisesta kamppailusta, siitä mitä suomalaisuus on ollut ja mitä sen tulee olla.

Fraasia on aikaisemmassa tutkimuksessa lähestytty aatehistoriallisesta näkökulmasta esittämällä kysymys siitä, olisiko Arwidsson tai joku muu voinut muulla tavoin tuoda esille ajatuksen sen takana vuoden 1809 poliittisten mullistusten jälkeen, jonka myötä Suomi sai suuriruhtinaskunnan aseman osana Venäjän keisarikuntaa. Jos kuitenkin tarkastellaan fraasin käyttöä osana poliittista retoriikkaa, pitää perspektiiviä muuttaa ja lähteä sen sijaan konkreettisista ilmaisuista ja pohtia sitä, mitä merkityksiä fraasille on annettu, mihin tarkoituksiin sitä on käytetty ja miten se on muodostunut lentäväksi lauseeksi, jonka suurin osa suomalaisista tunnistaa tärkeäksi.

 

Onko fraasilla esihistoriaa?

Ensimmäinen löytämäni fraasin esiintymä on vuodelta 1860 sanomalehtiartikkelista, joka on Yrjö Koskisen (tähän aikaan vielä nimeltään Georg Forsman) käsialaa. Artikkeli julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Vuonna 1861 fraasia käytti hieman eri muodossa J. V. Snellman. Snellmanin artikkeli julkaistiin saman vuoden aikana kaksi kertaa uudelleen ruotsiksi Suomessa sekä ainakin kerran myös Ruotsissa. Vähitellen fraasista tuli suosittu, ja 1870- ja 1880-lukujen aikana siitä tuli osa diskurssia, joka koski kansallisuus- ja kielikysymystä Suomessa.

Jo Koskinen sijoitti fraasin 1820-luvulle, mutta tosiasiallisesti sitä ei siis käytetty 1820-luvulla eikä siitä myöskään löydy esiintymiä ennen 1860-lukua. Siksi on syytä pohtia, onko sillä merkitystä, jos joku olisikin esittänyt ajatuksen fraasin takana jo 1820-luvulla. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ajatuksen artikulointi 1860-luvulla ja sen jatkuva käyttö sen jälkeen on ollut ilmiö, joka on ollut menneisyyden ihmisille historiapoliittisesti merkityksellisempi ja jonka myötä myös yleinen historiatulkinta 1800-luvusta on muuttunut.

Vastaavanlaisia tapauksia tulee vastaan usein tehtäessä empiiristä analyysiä poliittisesta kielenkäytöstä. On esimerkiksi tavallista, että ismien kuten liberalismin, sosialismin tai feminismin historiaa on kirjoitettu ajalle, jolloin nämä termit eivät vielä ole olleet käytössä.

On tavallista, että ismien kuten liberalismin, sosialismin tai feminismin historiaa on kirjoitettu ajalle, jolloin nämä termit eivät vielä ole olleet käytössä.

Tärkeää näissä tapauksissa on huomata, että käsitteen artikulointi isminä on ollut merkityksellinen tapahtuma ja että sanan jatkokäyttö on muokannut tätä traditiota. Ei ole väärin pohtia, millaiset ajattelijat olisivat voineet vaikuttaa esimerkiksi liberalismin traditioon jo ennen sanan ilmaantumista kieleen, mutta liberalismin historiaa ei pidä kirjoittaa anakronistisesti ikään kuin sen historiallisilla artikuloinneilla ei olisi merkitystä sille, miten liberalismin traditio on ymmärretty.

Samalla tavalla, jos halutaan ymmärtää miksi fraasi ruotsalaisista, venäläisistä ja suomalaisista on tärkeä suomalaiselle poliittiselle kulttuurille, pitää selvittää, miten fraasia on tosiasiassa käytetty.

 

Fraasin poliittinen merkitys

Sekä Yrjö Koskinen ja J. V. Snellman tekivät eräänlaisen retorisen siirron kuvatessaan 1800-luvun alun suomalaisia tulkintoja poliittisesta tilanteesta fraasin “ruotsalaisia emme enää ole” kautta. Sana ”enää” on merkityksellinen, sillä se kuvaa jotain, mikä on päättynyt menneisyydessä. Tässä versiossa suomalaiset todella olivat olleet ruotsalaisia ennen vuotta 1809.

Tärkeää Koskiselle ja Snellmanille oli siksi oikeuttaa ajamaansa kieli- ja kansallisuuspolitiikkaa historiallisesti ajoittamalla fraasi 1800-luvun alkuun. Varsinkin Snellmanin tekstissä rakennetaan suora jatkumo H. G. Porthanin 1700-luvun lopun pyrkimyksistä 1820-luvun romantiikan kautta hänen oman aikansa pyrkimyksiin. Tämä jatkumo ei ole ongelmaton, mutta Snellmanilla se loi omalle politiikalle ikään kuin pitkän historian, jonka varaan tukeutua.

Koskisen ja Snellmanin versiot poikkeavat hieman toisistaan, ja niiden kielellistä muotoa voi tulkita tarkemminkin, mutta tässä yhteydessä huomaamme, että vaikka esimerkit lausahduksesta ovat helposti tunnistettavissa, sen muoto ei vielä ollut täysin vakiintunut. Koskinen esimerkiksi kirjoitti: ”Se oli ehkä onnemme, että taisimme alusta asti sanoa, kuten Arwidssoni (Åbo Morgonblad) päätteli: Ruotsalaisia emme enää ole, Wenäläisiä emme myöskään ole; mutta jotain meidän täytyy olla, – olemme Suomalaisia.” (Mehiläinen 1.7.1860, s. 16.) Varsinkin lausahduksen viimeinen osa oli Koskisella vielä jäsentymätön.

Olen löytänyt 1860-luvulta vain muutaman esimerkin fraasin käytöstä, mutta tulevina vuosikymmeninä se yleistyi ja kiteytyi toistettavaksi ilmaisuksi. Poliittisten käsitteiden historian tunnetuimman teoreetikon Reinhart Koselleckin sanoin voisi ajatella, että kyseinen fraasi demokratisoitui, eli sitä alettiin käyttämään yleisemmin ja yhä useamman henkilön toimesta.

Fraasi demokratisoitui, eli sitä alettiin käyttämään yleisemmin ja yhä useamman henkilön toimesta.

Kielitieteessä on tapana puhua leksikalisoitumisesta, eli siitä, että alun perin useammasta yksiköstä muodostuneesta ilmauksesta tulee sellaisenaan oma itsenäinen yksikkönsä kielessä. Tämä näkyy myös historiallisessa aineistossa: fraasiin viitattiin ”tuttuna lauseena” ja sitä alettiin käyttää lainausmerkkien sisällä niin, että se alkoi huomiosta ruotsalaisista ja loppui huomioon suomalaisista.

Tämän jälkeen fraasia saatettiin myös muokata uudella tavalla. Nyt ei ollut enää kyse eräänlaisesta virtaviivaistumisesta, vaan tietoisista retorisista siirroista, jolloin muokkaukset olivat ikään kuin kommentteja aikaisempiin käyttöihin. Saatettiin esimerkiksi kääntää fraasin osat niin, että ensin mainittiin venäläiset, tai korvata osuus suomalaisista jollain muulla ryhmällä. Juuri viittaukset aikaisempiin käyttöihin tekevät mahdolliseksi pitkän aikavälin analyysin fraasin historiasta.

 

Menneisyyden kuvauksesta ohjelmalliseksi ilmaisuksi

Ehkä merkittävin muutos, joka fraasin käytössä tapahtui, oli sanan ”enää” putoaminen pois. ”Ruotsalaisia emme enää ole” muuttui yhä useammin muotoon ”ruotsalaisia emme ole”.

Tämä on tärkeä retorinen siirto, joka on nähtävissä monessa 1870- ja 1880-lukujen esimerkissä. Tällainen lausahdus ei enää ollutkaan osa historiankirjoitusta, joka kertoi vuoden 1809 jälkeisestä ajasta, vaan kannanotto aikakauden kiristyneeseen kieli- ja kansallisuuskeskusteluun. Hyvin pieni muutos fraasin muodossa muutti sen poliittista latausta huomattavasti.

Tässä vaiheessa fraasista tuli myös vahvemmin tulevaisuuteen suuntautunut, sillä sitä käytettiin nimenomaan suomalaisuusliikkeen tunnuslauseena. Ei ollutkaan kyse historiallisesta ”me”-subjektista, joka oli sopeutunut uuteen kansainvälis-poliittiseen tilanteeseen, vaan kyseessä oli tulevaisuuden ”me”, joka olisi suomalainen.

Tässä käytössä fraasi liitettiin myös yhä vahvemmin kieleen, ei välttämättä etnisyyteen tai kansalaisuuteen. Enää ei puhuttu siitä mihin maahan kuuluttiin, vaan kieleen sidotusta kansallisuudesta. Koselleckin termein voisi ajatella, että fraasi oli temporalisoitunut, sillä se oli valjastettu ajamaan tietynlaista poliittista visiota.

 

Vastareaktio

Kun fraasista oli tehty poliittinen iskulause, ei ole yllättävää, että sitä myös vastustettiin. Reaktioita löytyy niin liberaalien kuin sosialistienkin parista, mutta vahvimmin ruotsinkielisestä kansallisuusliikkeestä, jonka piirissä sen koettiin olevan jopa uhkaava. Tämä korostui varsinkin Suomen itsenäistymisen jälkeen, jolloin kielikysymyksen jännitteet vaativat uudelleen miettimistä.

Muokkaamalla fraasi muotoon ”Ruotsalaisia emme enää ole, suomalaisia emme halua olla, venäläisiksi emme voi ryhtyä, olkaamme siis isänmaamme poikia” (Kaskö Tidning 12.11.1921, s. 3) korostettiin suomenruotsalaisten yhteyttä Ruotsiin samalla, kun esitettiin fraasista muoto, jossa ei korostunut kieli tai kansallisuus vaan yhteinen kansalaisuus näistä riippumatta.

Tälle versiolle haettiin retorisesti myös historiallista tukea kytkemällä se Zacharias Topeliukseen. Topeliukselta ei kuitenkaan löydy lainkaan tällaista fraasia, vaikka hän toki kirjoitti suomalaisuudesta kaksikielisenä kansallisuutena. Samalla tavalla kuin Koskinen 1860-luvulla kytki fraasin Arwidssoniin, 1920-luvun svekomaanit halusivat osoittaa omalle versiolleen historiallisen esi-isän.

Jyrkempi versio fraasista oli ”ruotsalaisia olemme, ruotsalaisia haluamme aina olla, ja ruotsalaisina tulemme aina pysymään, sillä olemme rakastetun isänmaan hyviä poikia ja tyttäriä”.

Jyrkempi versio fraasista oli ”ruotsalaisia olemme, ruotsalaisia haluamme aina olla, ja ruotsalaisina tulemme aina pysymään, sillä olemme rakastetun isänmaan hyviä poikia ja tyttäriä” (Kaskö Tidning 12.11.1921, s. 3). Näissä molemmissa esimerkeissä on kyse selkeästä poliittisesta kamppailusta, jossa fraasille annettiin uusi, mutta silti tunnistettava muoto ja sille osoitettiin vaihtoehtoisia poliittisia konnotaatioita liittämällä se suomenruotsalaiseen identiteetinmuodostukseen.

Vaikka nämä retoriset uudelleenmuotoilut ovat hyvin kaukana alkuperäisestä (sikäli kuin alkuperäistä on ylipäänsä ollut), on linkki aikaisempiin käyttöihin yhä läsnä. Fraasin retorinen teho perustuu siihen, että se on lukijoillekin tuttu.

 

Historialliset kerrostumat

Tänä päivänä kyseinen fraasi on yhä yleisesti käytössä ja se liitetään yhä usein Arwidssoniin. Se on kuitenkin kielikiistojen liennyttyä jossain määrin menettänyt poliittisia merkityksiään. Koska on mahdollista lukea sen viittaavan kansalaisuuteen, kansallisuuteen tai kieleen, se on avoin erilaisille poliittisille tulkinnoille.

Lienee kuitenkin yleisempää, että fraasia tulkitaan 2000-luvulla kansalaisuuden ja kansallisuuden kuin kielen tai etnisyyden kautta. Sitä käytetään usein sen pohtimiseen, miten suomalaiset toimivat globalisoituneessa maailmassa ja miten suomalaisuus edelleen muuttuu. Silti on selvää, että fraasi tuli 1800-luvun toisella puoliskolla kiteytetyksi ja merkitykselliseksi nimenomaan kielikysymyksen kautta.

Näyttää siltä, että 1800-luvun puolivälissä oltiin ehkä joustavampia kansallisuuskäsitysten kanssa kuin tänään.

Voi ajatella, että siinä on vieläkin erilaisia merkityskerrostumia, jotka liittyvät sen eri aikoina saamin mielleyhtymiin – Koskisen historiallinen tulkinta, kielikysymyksen politisoivat merkitykset sekä nykypäivän etnopoliittisesti vähemmän latautunut muoto. On edelleen mahdollista palauttaa historiallisia merkityskerrostumia fraasin historiasta. Tätä poliittisesti latautuneiden sanojen yleistä ominaisuutta kutsutaan usein eriaikaisuuden samanaikaisuudeksi.

 

Joustava kansallisuuskäsitys

Koska iso osa tämän päivän julkista keskustelua koskee suomalaisuuden määrittelyä, on hyvä huomata, että tämän päivän keskustelun poliittisuus näyttäytyy uudessa valossa, kun tarkastellaan historiallista muutosta suomalaisuuteen liittyvässä kielenkäytössä.

Näyttää siltä, että 1800-luvun puolivälissä oltiin ehkä joustavampia kansallisuuskäsitysten kanssa kuin tänään. Silloin lentävä fraasi saattoi sisältää ajatuksen siitä, että ei enää oltu ruotsalaisia ja sen vuoksi olisi hyvää rakentaa suomalaisuutta. Fraasin vakiintuessa ja kansakunnan rakentamisen edetessä alkuperäinen joustavuus näyttää kuitenkin kadonneen. Ajatus siitä, että oltaisiin oltu ruotsalaisia, häivytettiin fraasista, mutta myös laajemmin historiatietoisuudesta. Samalla suomalaisuudesta tuli lähestulkoon muuttumaton asia, jota saatettiin etsiä jopa ajasta ennen vuotta 1809.

 

Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee EU-rahoitteisessa NewsEye-hankkeessa Helsingin yliopistossa.

Laajempi, alkuperäissitaatein varustettu ruotsinkielinen artikkeli teemasta löytyy tästä linkistä.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*