Petteri Orpon hallituksen Kulttuuripoliittisessa selonteossa linjataan, että ”osallisuus kulttuuriin on sivistyksen perusta”. Kuluvalla hallituskaudella julkaistu selonteko on verrattain laaja strategia, jonka tarkoitus on suunnata kulttuuripolitiikkaa 2040-luvulle asti. Siinä on pyritty arvioimaan kulttuuripolitiikkaan tulevina vuosina vaikuttavia keskeisiä kehityskulkuja.

Arvioinnin perusteella kulttuuripolitiikalle asetetaan neljä tavoitetta: kulttuuri muutosvoimana, kulttuurin tekijöiden ja sisältöjen avainasema, kulttuuri jokaisenoikeutena sekä kulttuurin synnyttämä kansainvälinen vaikuttavuus.

Jo tavoitteiden muotoilut välittävät kuvaa selonteosta ylevin sananvalinnoin laadittuna asiakirjana, jonka yhteys konkretiaan jää ohueksi. Eräs ilmentymä tästä on runsas mutta abstrakti osallisuuteen ja osallistumiseen liittyvä puhe. Kulttuuripolitiikalla tavoitellaan osallistumista ja osallisuutta sivistyksen turvaamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi.

Kulttuurin saavutettavuus ja kansalaisten mahdollisuudet osallistua kulttuurielämään ovat heikentyneet kuluvalla hallituskaudella. Kulttuurialaan kohdistuvien leikkausten myötä pääsylippujen hinnat ovat nousseet, kulttuurilaitoksia on jouduttu säästösyistä väliaikaisesti sulkemaan ja kulttuurialan työttömyys on kasvanut.

Osallistumisen mahdollisuuksiin vaikuttavat myös muut leikkaukset, kuten sosiaaliturvan heikennykset. Kulttuuripoliittisen selonteon visiosta huolimatta kulttuurin kokeminen on tulevaisuudessa mahdollista yhä harvemmalle, ja erot kulttuuripalveluiden saatavuudessa kasvavat keskustojen ja haja-asutusalueiden välillä entisestään.

Tässä kirjoituksessa tuomme esiin ajankohtaisia kulttuuripolitiikassa tunnistamiamme ristiriitoja kulttuuripoliittisen selonteon tavoitteiden pohjalta. Selonteossa kulttuuri ymmärretään laajasti: sen kuvataan sisältävän ”taiteiden lisäksi perusoikeudet, arvojärjestelmät, perinteet, taidot, tavat ja uskomukset”.

Myös kulttuuripolitiikan määritelmä laajenee niin pitkälle, että se uhkaa menettää erityisyytensä. Selonteon mukaan kulttuuripolitiikka koostuu “monista risteävistä aloista ja aiheista aina kasvusta kestävyyteen, eriytymiskehityksestä hyvinvointiin ja viennistä aluepolitiikkaan”.

Valituilla käsitteillä ja niiden määritelmillä on merkitystä. Kun selonteossa esimerkiksi on valittu puhua “kulttuuri- ja luovista aloista”, korostuu ymmärrys kulttuurista nimenomaan talouden sektorina. Tämä voi olla ristiriidassa selonteon demokraattista osallistumista korostavien tavoitteiden kanssa.

Kulttuuri talouskasvun välineenä ja vientihyödykkeenä

Tavoite kulttuurista muutosvoimana sisältää ajatuksen, että kulttuurilla on potentiaalia, jota voidaan hyödyntää yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kulttuurilla onkin kiistatta erityistä voimaa lisätä ymmärrystä todellisuudesta, purkaa ennakkoluuloja, ravistella rakenteita, inspiroida kuvittelemaan vaihtoehtoja ja rohkaista toimimaan toisin.

Toisin sanoen kulttuuri sivistää ja kasvattaa meitä lukuisin tavoin. Tove Jansson kuvaa Vaarallisessa juhannuksessa (1954) teatterin merkitystä osuvasti: “[S]iellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”

Kulttuuripoliittinen selonteko vaikuttaa tunnistavan tämän erityisominaisuuden puhuessaan kulttuurin “inhimillisen toiminnan muutosvoimasta” kytkien sen hallituksen tärkeimpään talouspoliittiseen tavoitteeseen, kestävään kasvuun. Talouspuhe on viime vuosikymmeninä vakiintunut osaksi kulttuurin ja taiteen arvon ilmaisemista niin kulttuuripolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa.

Selonteossa kulttuuri kehystetään inhimillisen muutosvoiman moottoriksi; hyödykkeeksi, jota kuluttamalla voidaan edistää vastuullista talouskasvua ja vahvistaa suomalaisen kulttuurin arvoa kansainvälisesti. Kulttuurin arvo määrittyy näin esimerkiksi sen tuottamien vientitulojen kautta. Kulttuurialan leikkaukset kuitenkin rajoittavat kulttuurivientiä ja kansainvälistymistyötä, ja kulttuurin kuluttamisesta on tehty kuluvalla hallituskaudella entistä haastavampaa ja poissulkevampaa.

Selonteossa painotetaan kulttuurin tulevaisuuskestävyyttä ja kulttuurin siirtämistä tuleville sukupolville. Kulttuuriperinnön elinvoimasta huolehtiminen todetaan edellytykseksi kulttuuripolitiikan tavoitteiden toteutumiselle. Kulttuurin osien turvaaminen tuleville sukupolville on kulttuuriperinnön oikeudellisen suojelun ydintä. Julkisen vallan vastuu kulttuuriperinnöstä on tunnustettu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa, jotka Suomi on ratifioinut.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa. Selonteossa kulttuuria kuvataan kansalaisten voimavarana, jossa toimiva kulttuurialan infrastruktuuri on edellytys osallisuudelle. Samalla tätä infrastruktuuria rapautetaan monin tavoin.

Emme voi kuluttaa kulttuuria tulevaisuudessa, jos resursseja kasvattaa uutta kulttuurin kokijoiden sukupolvea ei ole. Kulttuuri ei myöskään elä pelkästään sen kuluttajista, vaan tarvitaan myös tekijöitä.

Kulttuurin tekijöiden asema

Kulttuuripoliittisessa selonteossa puhutaan kulttuurin tekijöiden avainasemasta yhtenä kulttuurin tulevaisuutta ja nykytilaa parantavana toimenpiteenä. Kokonaisuudessa taiteen ja luovan työn tekijöiden näkökulmat ovat kuitenkin heikosti esillä, eikä siinä esitetä laajaa näkemystä siitä, miten kulttuurin tekijöiden ja taiteilijoiden asemaa vahvistetaan.

Samaan aikaan, kun luova talous -ajattelusta on tullut yhä yleisempi ja merkittävämpi tapa lähestyä kulttuuria, taiteilijoiden työn arvostus tai työskentelyn mahdollisuudet eivät ole parantuneet. Viimeisimpänä juuri Orpon hallituksen toteuttamat kulttuurileikkaukset ovat heikentäneet taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia.

Selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

 Jo ennen leikkauksiakin taiteilijat ovat kokeneet muun muassa toimeentulon riittämättömyyttä sekä yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Ensiksi mainittuun ongelmaan selonteko tarjoaa ratkaisuksi muun muassa korvaus- ja sosiaaliturvajärjestelmän toimivuuden parantamista ja ansainnan vahvistamista “alusta- ja tekijänoikeustaloudessa”.

Selonteossa toivotaan, että kulttuuri- ja luovien alojen osaaminen olisi laajasti käytössä talouden ja yhteiskunnan eri aloilla. Periaatteessa tällä viestitään alan yleistä arvostusta, mutta selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

Selonteon suuret visiot liittyvät kulttuurin välineelliseen kykyyn edistää muiden yhteiskunnan sektoreiden tavoitteita, kuten kriisinkestävyyttä, talouskasvua ja menestystä kansainvälisillä markkinoilla. Saavatko taiteilijat ja luovan työn tekijät kuitenkaan aidosti määritellä, millä tavalla he näiden visioiden toteuttamiseen osallistuvat – jos osallistuvat?

Kulttuuri kaikkien oikeutena

Kulttuurin turvaaminen ”jokaisenoikeutena” nimetään selonteossa yhdeksi pitkän aikavälin kulttuuripoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Oikeus kulttuuriin muotoillaan siis tavoitteeksi. Samalla huomiotta jää se, että kulttuuri on jo nykyisellään jokaisen oikeus – mutta ei jokaisenoikeus – Suomen ratifioimissa ihmisoikeussopimuksissa. Esimerkiksi oikeus osallistua kulttuurielämään turvataan kaikille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa sopimuksessa, jonka toteuttamiseen Suomi on sitoutunut. Kulttuuristen oikeuksien ja kulttuuripolitiikan välillä vallitsee riippuvuussuhde: oikeuksien toteutuminen on riippuvaista siitä, millaista kulttuuripolitiikkaa tehdään.

Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Samaan aikaan, kun selonteossa sitoudutaan luomaan ”ratkaisuja, jotka mahdollistavat kulttuurin harrastamisen ja kokemisen siten kuin se itse kullekin tuntuu parhaalta”, perusturvaan tehdyt laajamittaiset leikkaukset tarkoittavat, että yhä useammilla on vaikeuksia selviytyä jokapäiväisen elämän välttämättömistä menoista. Aiemmin toimeentulotuki turvasi viimekädessä ihmisarvoisen elämän edellytykset. Siihen kohdistetut leikkaukset osoittivat, että edes toimeentulotuki ei välttämättä enää takaa riittävää toimeentuloa.

Taloudelliset resurssit ovat usein osallistumisen edellytys. Selonteossa monimuotoista ja saavutettavaa kulttuuria kuvataan jokaiselle kuuluvaksi muun muassa yksilön taloudellisista resursseista riippumatta. Näyttääkin siltä, että kulttuuripoliittista selontekoa on valmisteltu irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta, mikä heikentää sen vakuuttavuutta ja vaikuttavuutta.

Selonteon ja todellisuuden välinen kuilu

Esiin nostamamme ristiriidat kytkeytyvät kulttuuripolitiikkaa laajempiin kysymyksiin. Ne osoittavat, että kulttuuripolitiikka ei ole muusta yhteiskuntapolitiikasta erillinen osa-alue, vaan vuorovaikutussuhteet ovat monisuuntaisia.

Kulttuuripoliittisen selonteon retoriikassa kulttuuri kuuluu kaikille, mutta käytännössä yhä harvemmille. Osallisuus- ja osallistumispuheesta huolimatta tällä hetkellä harjoitettu yhteiskuntapolitiikka ja kulttuuripolitiikka sen osana pikemminkin sulkevat tiettyjä ryhmiä ulkopuolelle kuin lisäävät heidän osallisuuttaan.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet. Selonteossa tunnustetaan leikkauksilla olevan vaikutusta kulttuurin toimintakenttään, mutta ne sivuutetaan toteamalla, ettei selontekoa ole laadittu “nykyisen epävarmuuden lähtökohdista”.

Samoin puhe kulttuurista itseisarvona on epäjohdonmukainen välinearvoa korostavien politiikkatoimien kanssa. Lopputuloksena selonteko jää irralliseksi todellisuudesta nakertaen sen uskottavuutta ja sovellettavuutta.

Edellä sanotun tunnistaminen ja ristiriitojen ratkaiseminen ovat edellytyksiä sille, että kulttuuripolitiikka voi saavuttaa osallisuutta ja osallistumista sekä laajemmin sivistystä ja demokratiaa turvaavat tavoitteensa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa.

OTT Sanna Lehtinen työskentelee tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

FT Kaisa Murtoniemi on tutkijatohtori Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa. Hän työskentelee Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.

Arkkitehti Marjaana Sederholm työskentelee väitöskirjatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Vadim Morozov / Unsplash

Julkaisu Kulttuuripolitiikan lupaukset ja todellisuus talouskurin ajassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtion velkaantuminen on usein tapetilla politiikassa ja julkisessa keskustelussa. Monilla on asiasta mielipide, mutta harvoin puheenvuoroista välittyy keskustelijoiden syvällinen asiantuntemus tai analyysi. Sen sijaan aihe herättää vahvoja tunteita. Olemme käsitelleet tätä teemaa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistussa artikkelissa, jossa velkatilastojen sekä määrällisen ja laadullisen tekstianalyysin avulla osoitimme, että puheet ja tilastollinen todellisuus eivät velkakeskustelussa useinkaan kohtaa.

Pelottava velka

Tutkimusartikkelissamme tarkastelimme suomalaista velkakeskustelua kolmesta eri lähteestä, Suomi24 keskustelupalstalta vuosilta 2001–2017, Eduskunnan täysistunnoista 2008–2016 ja Ylen suomenkielistä uutisarkistosta 2011–2018. Yleisesti tekstiaineistoja väritti pessimistinen sävy ja hallitsevana oli ajatus Suomen julkisen velan suuruudesta ja nopeasta kasvusta: valtionvelka-sanan yhteydessä käytettiin paljon suureen kokoon ja kasvuun liittyvää sanastoa, esimerkiksi sanat ’kasvaa’, ’paisua’, ’kasvava’ ja ’valtava’. Suuruutta ilmaistiin tietenkin myös luvuin ja numeroin, uutisteksteissä kuten myös keskustelupalstoilla puhuttiin esimerkiksi valtionvelan ”100 000 000 000 euron rajapyykin” ylittämisestä.

Velan suhteuttaminen varallisuuteen tai bruttokansantuotteeseen, saati lukujen merkityksen laajempi analyyttinen pohdinta oli vähäistä.

Vuoden 2008 finanssikriisin ja euroalueen kriisin jälkeen etenkin keskustelupalstoilla Suomea vertailtiin usein Kreikkaan ja muihin euroalueen ongelmamaihin. Kuten myöhemmin tässä kirjoituksessa näemme, velkatilastot eivät tue vähäisimmässäkään määrin ajatusta ”Kreikan tiestä”.

Velan suhteuttaminen varallisuuteen tai bruttokansantuotteeseen, saati lukujen merkityksen laajempi analyyttinen pohdinta oli vähäistä. Enemmän kuin varsinaisesti tiedon välittämiseen, lukuja näytettiin käytettävän retorisina välineinä herättämään mielikuvia ja tunteita – arkiymmärryksen ylittävät luvut yhdistettynä hallitsemattomaksi kuvattuun kasvuun ovat pelottavia. Suomalaisten huoli valtionvelasta on havaittu myös esimerkiksi vuosien 2019 ja 2021 Eurobarometer-kyselyissä, kun taas monissa muissa maissa tämä ei ole tärkeimpien huolten joukossa.

Lukuja ja numeroita viljelevää kvantifioivaa retoriikkaa tunnetusti käytetään myös luomaan kuvaa faktuaalisuudesta. Ei-numeerinen kvantifiointi kulkee usein käsi kädessä lukujen kanssa niitä tulkiten: se kertoo, onko mainittu luku “iso”, “pieni”, vai kenties “valtava” tai “jättimäinen” kuten Suomi24-aineistossa.

Julkinen velka vaaliteemana

Huomasimme, että Suomi24-keskustelupalstalla valtionvelka-sana yleistyi selvästi vuosina 2011 ja 2015, minkä perusteella kansalaisten kiinnostus julkista velkaa kohtaan näyttäisi lisääntyvän erityisesti eduskuntavaalien alla. Tämä johtui todennäköisesti tarkoituksellisesta kampanjoinnista asian ympärillä.

Julkinen velka onkin ilmeisesti hyvin toimiva vaaliteema, jonka retorinen vaikuttavuus perustunee pääasiassa kahteen ominaisuuteen: Toisaalta se on niin abstrakti ja vaikeasti hahmotettava asia, että suuren osan lukijoista tai kuulijoista on vaikea suhtautua sitä koskeviin lausuntoihin aidon kriittisesti. Toisaalta – tai juuri tämän vuoksi – julkinen velka yhdistyy mielikuvissa yksilöiden velkaa koskeviin kulttuurisiin ideaaleihin ja mielikuviin.

Kansalaisten kiinnostus julkista velkaa kohtaan näyttäisi lisääntyvän erityisesti eduskuntavaalien alla. Tämä johtui todennäköisesti tarkoituksellisesta kampanjoinnista asian ympärillä.

Monissa tutkimuksissa on todettu, että yleisesti ottaen velkaan liittyy keskeisesti moraalinen ulottuvuus, ja tämä tietenkin korostuu, jos koetaan, että velkaa on paljon tai että sitä ei ehkä pystytä maksamaan takaisin. Nämä ominaisuudet mahdollistavat paitsi pelon myös moraalisen paheksunnan herättämisen, ja nämä tunteet voivat puolestaan motivoida ihmisiä äänestämään. Velkaa voidaan lähestyä sekä kokemuksellisena että tilastollisena ilmiönä. Paradoksaalisesti jälkimmäinen tapa tarjoaa kaikkea muuta kuin yksinkertaisen tai yksiselitteisen näkökulman.

Mitä on julkinen velka?

Ei ole myöskään täysin yksiselitteistä määrittää, mitä julkinen velka oikeastaan tarkoittaa. Esitämme seuraavaksi muutamia näkökohtia, joita tekstianalyysiemme perusteella ei usein oteta huomioon, vaikka ne ovat olennaisia, kun yritetään tehdä johtopäätöksiä julkisen velan tilanteesta.

Usein käsitteitä julkinen velka ja valtionvelka käytetään yleisessä kielenkäytössä synonyymeinä, vaikka ne eivät sitä ole.

Julkisesta velasta puhuttaessa on keskeistä kiinnittää huomiota siihen, kenen velasta puhutaan. Usein käsitteitä julkinen velka ja valtionvelka käytetään yleisessä kielenkäytössä synonyymeinä, vaikka ne eivät sitä ole. Vaikka puhuttaisiin ”valtionvelasta”, esiin tuodut luvut viittaavat yleensä EU:n julkisyhteisöiden velkamittariin, eli niin sanottuun Maastrichtin velkaan, minkä nimitys tulee vuonna 1992 Maastrichtissä ratifioidussa EU:n perussopimuksesta, jossa muun muassa määriteltiin talouteen liittyvät lähentymiskriteerit. Maastrichtin velka ei siis ole pelkästään valtionvelkaa, vaan valtion lisäksi mukaan lasketaan muun muassa eläkerahastot ja paikallishallinto kuten kunnat. Merkittäviä Maastrichtin velan laskemisessa ovat myös eläkevakuutusyhtiöt, sillä niiden taseet ovat etenkin Suomessa suuret.

Olennaista onkin se, että keskusteluissa tiedetään mihin laskutapoihin viitataan, ja tämä osataan myös välittää yleisöille.

Kuka on velallinen ja kuka velkoja?

Velkaa tarkasteltaessa on olennaista myös se, kuka on velanantaja, ja se, onko velka niin sanotusti sulatettua vai sulauttamatonta velkaa. Sulautetulla velalla tarkoitetaan hieman yksinkertaistaen sitä, otetaanko julkisyhteisöiden sisäiset velat huomioon. Suomalaisilla työeläkerahastoilla on portfolioissaan merkittäviä määriä valtion velkapapereita ja nämä velat eivät sisälly sulautettuun velkaan, jota esimerkiksi Maastrichtin velka on.

Se, että julkinen työeläkerahasto on rahastoinut varoja, on Euroopassa poikkeus, mutta se, että eläkerahastot ovat sijoittaneet valtion velkapapereihin ei ole harvinaista. On kuitenkin hyvä huomata, että jälkimmäisen tapauksen eläkerahastot eivät yleensä lukeudu julkiseen sektoriin. Lähtökohtaisesti pakolliset työeläkerahastot, jotka ovat valtion kontrollissa kuuluvat julkisyhteisöihin ja muut eläkerahastot kuuluvat yksityiseen sektoriin.

Sulautetulla velalla tarkoitetaan hieman yksinkertaistaen sitä, otetaanko julkisyhteisöiden sisäiset velat huomioon.

Lisäksi velkojalla on väliä, vaikka tästä yleensä julkisuudessa vaietaan. Esimerkiksi Suomen Pankin taseessa on Euroopan keskuspankin omaisuuserien osto-ohjelman puitteissa hankkimia valtion obligaatioita. Vaikka keskuspankki on osa pankkisektoria, eikä julkisyhteisöjä, ja näin ollen sen saamiset näkyvät aina velassa, kriisitilanteessa kansallinen keskuspankki velkojana on tuskin kuitenkaan vaatimassa valtiolta sille kuuluvia velvoitteita. Enemmin se pidentäisi velvoitteiden maturiteettia, eli lainan kestoa, ikuisuuteen.

Mitä julkiseen velkaan sisältyy?

Keskeinen näkökulma on myös, mitä eri tavoin lasketut julkiset velat kattavat. Ensinnäkin velka voi olla brutto- tai nettomääräistä. Maastrichtin velka on bruttovelkaa, mikä tarkoittaa, että siinä otetaan huomioon vain velvoitteet, ei varoja. Nettovelassa molemmat otetaan huomioon.

Maastrichtin velka kattaa käteisen rahan, talletukset, joukkovelkakirjat ja lainat. Siitä puuttuu muutamia pienempiä instrumentteja, mutta olennaista on, että se ei myöskään kata eräitä varsin keskeisiä velvoitteita. Tällaisia ovat tulevaisuuden eläkkeitä koskevat vastuut – eläkerahastojen säästöthän kattavat vain osin juridiset vastuut, jotka koostuvat luvatuista eläkkeistä.

Maastrichtin velka on bruttovelkaa, mikä tarkoittaa, että siinä otetaan huomioon vain velvoitteet, ei varoja. Nettovelassa molemmat otetaan huomioon.

Viime kädessä voidaan sanoa, että nämä vastuut ovat ”heikompia” kuin suoraan rahoitusinstrumenteista tulevat vastuut, sillä eläkkeitä voidaan muuttaa eduskunnan päätöksellä. Muuten ne eivät poikkea muista rahoitusvastuista.

Lisäksi Maastrichtin velassa ei ole huomioitu julkisyhteisöiden takauksia. Valtion omistaman erityisrahoitusyhtiö Finnveran pääasiallisena roolina on täydentää rahoitusmarkkinoita tarjoamalla yrityksille lainoja, takauksia, pääomasijoituksia ja vientitakuita. Sen kautta valtio on taannut ennätyksellisen paljon yrityksien lainoja rahoituksen helpottamiseksi. Lähtökohtaisesti nämä eivät ole maksettavia velkoja, mutta mikäli nämä takaukset laukeavat, ne koituvat takaajan, eli Suomen valtion, maksettavaksi.

Miten suuri on Suomen julkisyhteisöiden velka?

Siksi on syytä tarkastella, kuinka suureksi Suomen julkisen velan voidaan laskea kasvaneen ja, kokonaisvaltaisesti arvioituna, kuinka huolissaan siitä tulisi olla. Lyhyesti sanoen Suomen velka on kyllä viimeisten 20 vuoden aikana kasvanut, mutta varsin maltillisesti verrattuna useimpiin muihin maihin, ja mikäli varallisuus otetaan huomioon, Suomen julkinen talous on poikkeuksellisen vauras.

Vuoden 2022 alussa, kahden pandemiavuoden jälkeen, Suomen Maastrichtin velka on hieman alle 70 prosenttia bruttokansantuotteesta. Jos tätä tarkastellaan suhteessa euroalueen verrokkimaihin, velka on hieman suurempi kuin Hollannissa, mutta hieman pienempi kuin Saksassa. Espanjassa, Italiassa ja Ranskassa velka on huomattavasti suurempi. Ranskassa velka on noin 115 prosenttia bruttokansantuotteesta, Espanjassa se on miltei 125 prosenttia ja Italiassa lähes 160 prosenttia.

Lisäksi kun sulauttamisen vaikutus otetaan huomioon, Hollannin velka on hyvin lähellä Suomen velan tasoa eli Hollannissa julkisyhteisöiden toimijat lainaavat muilta julkisyhteisöiden toimijoilta enemmän kuin Suomessa.

Kun veloista vähennetään varallisuus, julkinen velka näyttäytyy eri valossa. Kaikissa maissa velkamäärät näyttävät tällöin tietenkin pienemmiltä, mutta Suomen julkiyhteisöiden tapauksessa velka kääntyy selvästi negatiiviseksi eli varoja on enemmän kuin velkoja. Tämän taustalla on kaksi tekijää: ensinnäkin, työeläkelaitoksilla on kohtuullisen suuret varat, ja toiseksi Suomen valtio omistaa suoraan ja sen varainhoitoyhtiö Solidiumin kautta suuren määrän suomalaisia strategisesti tärkeitä yrityksiä.

Kun veloista vähennetään varallisuus, julkinen velka näyttäytyy eri valossa. Suomen julkiyhteisöiden tapauksessa velka kääntyy selvästi negatiiviseksi eli varoja on enemmän kuin velkoja.

Näennäisen yksinkertainen tapa pienentää valtion bruttovelkaa olisi myydä osinkoa tuottavia osakkeita. Nollakorkojen aikaan tällainen valtion velkasuhteen pienentäminen olisi kuitenkin järjetöntä.

Eläkevastuiden huomioiminen muuttaa velan kokonaiskuvan täysin. Kertyneillä eläkevastuilla tarkoitetaan sitä nykyhetken rahaksi muunnettuna rahamäärää, joka riittäisi kattamaan tähän mennessä karttuneet eläkkeet. Eläkevastuut ovat Suomessa noin 300 % bruttokansantuotteesta, eli ne huomioituna Suomen julkinen nettovarallisuus olisi noin ‑245 %. Saksassa eläkevastuut muodostavat noin 230 % bruttokansantuotteesta, tarkoittaen noin ‑270 % nettovarallisuutta, Ranskassa noin 320 % bruttokansantuotteesta, tarkoittaen noin ‑390 % nettovarallisuutta, Alankomaissa noin 170 % tarkoittaen noin ‑210 % nettovarallisuutta, ja niin edelleen.

Eläkkeet ovat osatekijänä julkisessa keskustelussa ja poliittisessa retoriikassa usein ”kestävyysvajeeksi” kutsutussa ilmiössä, jossa tulevaisuuden tulojen ennakoidaan jäävän paljon tulevaisuuden menoja pienemmiksi. Toisaalta, jos Suomen eläkkeiden taso laskettaisiin vaikkapa Saksan tasolle, suuri osa tästä kestävyysvajeesta häviäisi.

Mitä velkatilastoista voidaan päätellä?

Julkista velkaa erilaisilla käsitteillä ja eri maissa vertailtaessa välittyi varsin myönteinen kuva Suomen julkisen talouden velkaantumisesta 2000-luvulla. Myös Suomen suhteellinen tilanne verrattuna eurooppalaisiin verrokkeihin on kaikilla eri velan määritelmillä tarkasteltuna hyvä.

Puhe kestävyysvajeesta ei ole tuulesta temmattua, sillä työikäisen väestön kutistuessa eläkkeet pitää kattaa jollakin tavoin – tosin tämä varsinainen ongelma ei siis sinänsä sisälly sen julkisen velan piirin, josta yleensä puhutaan.

Sen sijaan puhe kestävyysvajeesta ei ole tuulesta temmattua, sillä työikäisen väestön kutistuessa eläkkeet pitää kattaa jollakin tavoin – tosin tämä varsinainen ongelma ei siis sinänsä sisälly sen julkisen velan piirin, josta yleensä puhutaan. Suhteessa kestävyysvajeeseen vaihtoehtoina ovat ensinnäkin työikäisen väestön kasvattaminen joko työuria pidentämällä, työperäistä maahanmuuttoa lisäämällä tai syntyvyyttä lisäämällä, toisekseen eläkkeiden leikkaukset tai kolmanneksi eläkemaksujen nostot ja säästämisen lisääminen, tai yhdistelmä näitä. Tämä luonnollisesti koskee kaikkia Euroopan maita.

Velka on jo itsesään moniulotteinen ja suhteellinen käsite. Julkinen velka ei siis ole vain yksi yksiselitteinen luku, vaan sitä voidaan laskea erilaisin tavoin ja päätyä hyvinkin erilaisiin päätelmiin. Ihan mihin vain tulkintaan luvut eivät kuitenkaan taivu. Silti julkisuudessa esiintyy tulkintoja, joita tosiasiat eivät tue. Tiivistetysti voidaan todeta, että retoriikasta huolimatta Suomi ei ole Kreikan tiellä.

Ilja Kristian Kavonius on dosentti ja yliopistotutkija Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Ella Lillqvist on tutkijatohtori Vaasan yliopistossa sekä Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Mika Pantzar on professori Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajien Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Siteerausohje:

Kavonius, Ilja; Lillqvist, Ella ja Pantzar, Mika. 2022. ”Monta totuutta valtionvelasta” Politiikasta, 12.4.2022, https://politiikasta.fi/monta-totuutta-valtionvelasta

Julkaisu Monta totuutta valtionvelasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisen politiikan tutkija Hans Rusinekin mukaan taannoiseen eurokriisiin liittyvä sanasto vaihteli kielialueesta ja maasta toiseen. Kielikuvien eli metaforien avulla on mahdollista tehdä abstrakteja ja monimutkaisia asioita helpommin ymmärrettäviksi. Esimerkiksi Saksan kielessä velkaa tarkoittava sana Schuld viittaa myös syyllisyyteen, tuoden termiin mukaan vahvan moraalisen ulottuvuuden. Sen sijaan englannin kielen sanaan debt tai suomen sanaan velka ei liity näitä samoja suoria mielleyhtymiä.

Flows of Power -hankkeessa tutkimme median valtaa suurten journalististen tekstiaineistojen kautta. Hankkeessa olemme tarkastelleet muun muassa journalistisessa kielessä esiintyviä metaforia.

Esittelen tässä artikkelissa erään tapausesimerkin avulla, miten yhden sanan kautta voidaan saada suuresta tutkimusaineistosta esiin siihen liittyvä keskustelu. Tapaukseni esimerkkisanana on ”talouskuri”, jonka esiintymät on haettu Helsingin Sanomien, YLE:n, Iltalehden ja STT:n jutuista noin kahdenkymmenen vuoden ajalta (HS kaikki jutut 1998–2020, YLE 1998–2018, josta verkkouutiset 2009 eteenpäin, STT kaikki jutut 1992–2018, IL verkkouutiset 2006–2019).

Flows of Power -hankkeessa tutkimme median valtaa suurten journalististen tekstiaineistojen kautta.

Samanlainen haku tehtiin lisäksi vertailun vuoksi myös sanoilla “budjettikuri”, “menokuri” ja “kulukuri”. Näiden sanahakujen vuosittaiset esiintymät neljässä eri mediassa on esitetty alla olevissa kuvioissa. Kuvioissa on syytä ottaa huomioon, etteivät niiden aikajanat ole täysin vertailukelpoiset, vaan STT:n ja Helsingin Sanomien aineiston aikajaksot ovat pidemmät kuin YLE:n ja Iltalehden.

Talouskuri eurokriisin sanastossa

Talouskurista kriittisesti kirjoittaneen politiikan tutkijan Mark Blythin mukaan Suomi siirtyi talouskuripolitiikkaan vuoden 2010 tienoilla. Tekemämme kuviot kertovat samaa. Ne näyttävät, miltä talouskurin ja muiden talouteen liittyvien ”kurisanojen” esiintyminen journalismissa näyttää graafiseen muotoon puettuna.

Talouskuri-termin esiintyminen lisääntyy vuodesta 2010 lähtien merkittävästi huipentuen eurokriisin aikana suurimpiin piikkeihin vuosina 2011 ja 2012. Talouskurin lisäksi myös budjettikuri-sana on yleinen vuosien 2011 ja 2012 ajalla. Talouskuri-sanan esiintyminen lisääntyi eurokriisiin liittyvässä julkisessa keskustelussa ja siitä tuli keskeinen osa eurokriisiin liittyvää sanastoa. Talouskuri-sanalla hakemalla saimme toisin sanoen aineistosta esiin myös eurokriisikeskustelun.

Viestinnän ja talouspolitiikan tutkija Timo Harjuniemi on eurokriisiä käsittelevissä tutkimuksissaan todennut journalismin legitimoineen eli oikeuttaneen talouskuria ainoana järkevänä ratkaisuna talouskriisiin. Sanatasolla talouskuri liittyy kuriin ja rangaistuksiin. Eurokriisiuutisoinnissa talouskurista lipsuville tai talouskurisääntöjä rikkoville maille esimerkiksi vaaditaan rangaistuksia.

Kuisma Keskinen ja Matias Moisio ovat näyttäneet, miten kuriajattelua on luonnollistettu suomalaisten poliitikkojen puheissa. Jo talouskurin vaatiminen tai sen kohteena oleminen liittyvät tiiviisti vallankäyttöön ja valta-asetelmiin.

Mitä kuviot kertovat talouden kurisanastosta?

Helsingin Sanomien ja STT:n kuvioista nähdään, että niin menokuri, kulukuri, budjettikuri kuin talouskurikin ovat olleet esiintymiseltään harvinaisempia ennen vuotta 2010. Esimerkiksi kulukuri-sanaa käytetään varsin vähän ja tarkemmin katsottuna kulukuria on käytetty melko lailla talouskuri-sanan synonyyminä.

Ennen eurokriisiä talouskuri-sana ei kytkeytynyt niin leimallisesti eurooppalaiseen talouspolitiikkaan, vaan se liittyi erityisesti myös suomalaiseen kuntatalouteen, talouskriisien runtelemiin Argentiinan ja Venäjän kaltaisiin maihin tai heikossa taloustilanteessa oleviin urheiluseuroihin ja kulttuuritapahtumiin. Kuntauutisissa talouskuri esiintyi olosuhteena (”Vantaan tiukka talouskuri jatkuu”) tai työkaluna, jonka avulla taloustilannetta tasapainotettiin (”tiukalla talouskurilla kaupunki pääsi parempaan vuositulokseen”).

Ennen eurokriisiä talouskuri-sana ei kytkeytynyt niin leimallisesti eurooppalaiseen talouspolitiikkaan.

Vuoden 2005 kohdalla nähdään STT:n aineistossa budjettikuri-sanan tuottama piikki. Tuolloin journalismissa käsiteltiin runsaasti eurooppalaista kasvu- ja vakaussopimusta, jonka avulla pyrittiin hallitsemaan euroalueen taloutta. Näiden keskustelujen yhteydessä käsiteltiin myös EU-maiden budjettikuria.

Talouskuriuutisoinnissa on erityisen mielenkiintoista suomalaisten itsemäärittely suhteessa muihin eurooppalaisiin, erityisesti Etelä-Euroopan talouskriisistä pahoin kärsineisiin maihin. Eurokriisiuutisoinnissa kärjistyi Pohjoinen–Etelä-jakolinja, jonka mukaisesti euromaat jakautuivat vauraisiin pohjoisen ja talousvaikeuksissa kamppaileviin etelän maihin.

Pohjoisen kuritoimet ja uhkaukset kohdistuivatkin erityisesti Etelä-Euroopan ”heikoiksi” leimattuihin maihin (esim. ”Heikkojen ja vahvojen euromaiden nokittelu jatkuu” Helsingin Sanomat 12.3.2011). Iltalehden jutussa 27.3.2013 kerrottiin italialaisten näkemyksiä Suomesta ja todettiin Suomen nousseen ”Saksan rinnalle ja jopa sen ohi ”Pohjoisen haukoiksi” ristityn, talouskuria vaativan kivisydämisen maaryhmän keulakuvaksi”.

Niin sanotusti vahvat maat pyrkivät kovalla kielenkäytöllä käyttämään valtaa taloudellisesti heikompiin maihin nähden ja sitä kautta pakottamaan heidät omaksumaan talouskuripolitiikan. Voimakkaan vallankäytön lisäksi journalismissa esiintyi myös moraalidiskursseja, joissa Pohjois-Eurooppa kollektiivisesti paheksui Etelä-Euroopan maita, joiden katsottiin hoitaneen asiansa huonosti.

Esimerkiksi YLE:n jutussa 12.9.2012 OP-Pohjola-ryhmän tuolloinen pääjohtaja Reijo Karhinen totesi, että kreikkalaisten opettaminen talouskuriin on yhtä suuri muutos kuin jos savolaiset pakotettaisiin puhumaan äidinkielenään ruotsia.

Vahvat maat pyrkivät kovalla kielenkäytöllä käyttämään valtaa taloudellisesti heikompiin maihin nähden ja sitä kautta pakottamaan heidät omaksumaan talouskuripolitiikan.

Sanana talouskuri on voimakas sekä viittaa niin järjestyksen ylläpitämiseen kuin rankaisemiseenkin. Talouskuri-sanan kanssa esiintyvistä adjektiiveista yleisiä ovat esimerkiksi tiukka ja kova.

Tutkimuksemme aineistosta huomattiin myös kielenkäytön koventuneen eurokriisin edetessä. Siinä missä eurokriisiä edeltävällä ajalla, kuten kasvu- ja vakaussopimuksesta ja budjettikurista puhuttaessa, rangaistusten sijaan puhuttiin sanktioista, sakoista ja varoituksista, korostuivat kriisin ollessa käynnissä rangaistuksiin, kuriin ja kovuuteen liittyvät sanavalinnat, kuten alla olevissa lainauksissa kolmesta eri mediasta:

EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen haluavat kovempaa talouskuria euroalueen talousongelmien ratkaisemiseksi. Heidän mielestään EU-maissa tarvittaisiin kurinpalautus sääntöjen noudattamiseksi. (YLE 4.3.2011)

Stubbin mukaan ehdotukset ovat oikeansuuntaisia, kun ne lisäävät talouskuria ja rangaistusten automaattisuutta. (STT 5.12.2011)

Kaksikko ilmoitti haluavansa tiukempaa talouskuria ja siitä lipsujille automaattiset rankaisumekanismit. (HS 6.12.2011)

Lopuksi: talouden kurisanojen jatkumo ja vallankäyttö

Suomi asemoitui talouskriisin uutisoinnissa vankasti ”vahvojen” Pohjois-Euroopan maiden joukkoon ja esiintyi esimerkiksi Saksan hyvänä ystävänä sekä talousvaikeuksissa olevia Etelän maita moraalisesti ylempänä. Käänne kuitenkin tapahtui toukokuussa 2015, kun talouslaman iskettyä Suomeen viiveellä ja maan kilpailukyvyn heiketessä Suomi sai vakavan varoituksen euroalueen budjettisääntöjen rikkomisesta.

Sipilän hallitus pyrki korjaamaan taloustilannetta kilpailukykysopimuksellaan.

Usein talous näyttäytyy faktapohjaisena argumentointina, jossa ”luvut puhuvat puolestaan”. Tässä olen pyrkinyt kuitenkin näyttämään, miten talouden kielenkäytössä lukujen lisäksi myös sanavalinnoilla on suuri merkitys.

Talouden kielenkäytössä lukujen lisäksi myös sanavalinnoilla on suuri merkitys.

Voidaan spekuloida, näyttäytyykö talouskuriin ja tiukkaan taloudenpitoon turvautuminen suomalaisille erityisen turvallisena talouspoliittisena vaihtoehtona. Julkiseen velkaan liittyvää talouden mielikuvastoa analysoineet Ella Lillqvist, Ilja Kristian Kavonius ja Mika Pantzar ainakin ovat näyttäneet, miten kansalaisten, median ja poliitikkojen arkidiskurssissa näkyvät pessimistinen sävy, Suomen julkisen velan oletettu suuruus sekä huoli ”Kreikan tielle” eli liian suureen julkiseen velkaan joutumisesta.

Media käyttää valtaa esimerkiksi sanavalintojen kautta, minkä vuoksi kovenevalla kurisanastolla on merkitystä myös sille, millaisena talous näyttäytyy kansalaisten suuntaan ja miten valtaa käytetään taloudesta puhuttaessa.

Talouskurin moralisoiva kuridiskurssi herättää vihamielisyyttä ja siltä osin nakertaa Euroopan sisäistä solidaarisuutta.

Tässä tarkasteltujen talouden kurisanojen jatkumon noin kahdenkymmenen vuoden ajalta voisi tiivistää niin, että taloudellisten vaikeuksien myötä myös kurisanasto koveni. Aluksi kasvu- ja vakaussopimus ”vahti euroalueen talouskuria” (STT 22.3.2005) yleisellä tasolla, mutta eurokriisin kärjistyttyä kurikielenkäyttö koveni. Eri euromaat asetettiin toisiaan vastaan journalismissa yleensä niin, että pohjoisen maat vaativat talouskuria etelän maille ja käyttivät sitä kautta valtaansa. Myös Etelä-Euroopan maat ilmaisivat negatiivisia näkemyksiään Pohjois-Euroopan maista ja erityisesti niiden johtajista. Talouskurin moralisoiva kuridiskurssi herättää vihamielisyyttä ja siltä osin nakertaa Euroopan sisäistä solidaarisuutta. Talouskurin kielenkäyttö onkin tehnyt paluun myös EU:n koronaelvytyspakettiin liittyvässä keskustelussa, jossa jälleen saatiin kuulla leimaavia käsityksiä muiden Euroopan maiden taloudenpidosta.

YTT Eliisa Vainikka työskentelee tutkijana Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa Flows of Power -hankkeessa, jossa tutkitaan journalistisen median toimijuutta informaation, julkisen mielipiteen ja vallan virroissa. Väitöskirjassaan ”Prekarisaation tunnemaisema – Vastustavat taktiikat, tunnelmat ja elämänpolitiikka verkon julkisuudessa” hän tarkasteli sosiaalisen median alustojen ja nimettömästi käytettävien keskustelufoorumien erilaisia toimintalogiikoita ja niissä muodostuvia julkisuuksia.

Artikkelin analyysit on tehty yhteistyössä Pihla Toivasen kanssa, joka myös toteutti artikkelissa esiintyvät kuviot.

FM Pihla Toivanen työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa digitaalisten ihmistieteiden osastolla. Väitöskirjassaan hän tutkii kieliteknologian menetelmien soveltamista mediatutkimuksessa osana Flows of Power -hanketta.

Julkaisu Talouskurin kieli suomalaisessa journalismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.