Suomen hallituksen kulttuuripoliittiset tavoitteet ja käytännön toimet ovat ristiriidassa keskenään. Kulttuurilta odotetaan talouskasvua, vientituloja ja osallisuuden vahvistamista, vaikka samaan aikaan sen tuottamista ja saavutettavuutta vaikeutetaan.
Petteri Orpon hallituksen Kulttuuripoliittisessa selonteossa linjataan, että ”osallisuus kulttuuriin on sivistyksen perusta”. Kuluvalla hallituskaudella julkaistu selonteko on verrattain laaja strategia, jonka tarkoitus on suunnata kulttuuripolitiikkaa 2040-luvulle asti. Siinä on pyritty arvioimaan kulttuuripolitiikkaan tulevina vuosina vaikuttavia keskeisiä kehityskulkuja.
Arvioinnin perusteella kulttuuripolitiikalle asetetaan neljä tavoitetta: kulttuuri muutosvoimana, kulttuurin tekijöiden ja sisältöjen avainasema, kulttuuri jokaisenoikeutena sekä kulttuurin synnyttämä kansainvälinen vaikuttavuus.
Jo tavoitteiden muotoilut välittävät kuvaa selonteosta ylevin sananvalinnoin laadittuna asiakirjana, jonka yhteys konkretiaan jää ohueksi. Eräs ilmentymä tästä on runsas mutta abstrakti osallisuuteen ja osallistumiseen liittyvä puhe. Kulttuuripolitiikalla tavoitellaan osallistumista ja osallisuutta sivistyksen turvaamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi.
Kulttuurin saavutettavuus ja kansalaisten mahdollisuudet osallistua kulttuurielämään ovat heikentyneet kuluvalla hallituskaudella. Kulttuurialaan kohdistuvien leikkausten myötä pääsylippujen hinnat ovat nousseet, kulttuurilaitoksia on jouduttu säästösyistä väliaikaisesti sulkemaan ja kulttuurialan työttömyys on kasvanut.
Osallistumisen mahdollisuuksiin vaikuttavat myös muut leikkaukset, kuten sosiaaliturvan heikennykset. Kulttuuripoliittisen selonteon visiosta huolimatta kulttuurin kokeminen on tulevaisuudessa mahdollista yhä harvemmalle, ja erot kulttuuripalveluiden saatavuudessa kasvavat keskustojen ja haja-asutusalueiden välillä entisestään.
Tässä kirjoituksessa tuomme esiin ajankohtaisia kulttuuripolitiikassa tunnistamiamme ristiriitoja kulttuuripoliittisen selonteon tavoitteiden pohjalta. Selonteossa kulttuuri ymmärretään laajasti: sen kuvataan sisältävän ”taiteiden lisäksi perusoikeudet, arvojärjestelmät, perinteet, taidot, tavat ja uskomukset”.
Myös kulttuuripolitiikan määritelmä laajenee niin pitkälle, että se uhkaa menettää erityisyytensä. Selonteon mukaan kulttuuripolitiikka koostuu “monista risteävistä aloista ja aiheista aina kasvusta kestävyyteen, eriytymiskehityksestä hyvinvointiin ja viennistä aluepolitiikkaan”.
Valituilla käsitteillä ja niiden määritelmillä on merkitystä. Kun selonteossa esimerkiksi on valittu puhua “kulttuuri- ja luovista aloista”, korostuu ymmärrys kulttuurista nimenomaan talouden sektorina. Tämä voi olla ristiriidassa selonteon demokraattista osallistumista korostavien tavoitteiden kanssa.
Kulttuuri talouskasvun välineenä ja vientihyödykkeenä
Tavoite kulttuurista muutosvoimana sisältää ajatuksen, että kulttuurilla on potentiaalia, jota voidaan hyödyntää yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kulttuurilla onkin kiistatta erityistä voimaa lisätä ymmärrystä todellisuudesta, purkaa ennakkoluuloja, ravistella rakenteita, inspiroida kuvittelemaan vaihtoehtoja ja rohkaista toimimaan toisin.
Toisin sanoen kulttuuri sivistää ja kasvattaa meitä lukuisin tavoin. Tove Jansson kuvaa Vaarallisessa juhannuksessa (1954) teatterin merkitystä osuvasti: “[S]iellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”
Kulttuuripoliittinen selonteko vaikuttaa tunnistavan tämän erityisominaisuuden puhuessaan kulttuurin “inhimillisen toiminnan muutosvoimasta” kytkien sen hallituksen tärkeimpään talouspoliittiseen tavoitteeseen, kestävään kasvuun. Talouspuhe on viime vuosikymmeninä vakiintunut osaksi kulttuurin ja taiteen arvon ilmaisemista niin kulttuuripolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.
Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa.
Selonteossa kulttuuri kehystetään inhimillisen muutosvoiman moottoriksi; hyödykkeeksi, jota kuluttamalla voidaan edistää vastuullista talouskasvua ja vahvistaa suomalaisen kulttuurin arvoa kansainvälisesti. Kulttuurin arvo määrittyy näin esimerkiksi sen tuottamien vientitulojen kautta. Kulttuurialan leikkaukset kuitenkin rajoittavat kulttuurivientiä ja kansainvälistymistyötä, ja kulttuurin kuluttamisesta on tehty kuluvalla hallituskaudella entistä haastavampaa ja poissulkevampaa.
Selonteossa painotetaan kulttuurin tulevaisuuskestävyyttä ja kulttuurin siirtämistä tuleville sukupolville. Kulttuuriperinnön elinvoimasta huolehtiminen todetaan edellytykseksi kulttuuripolitiikan tavoitteiden toteutumiselle. Kulttuurin osien turvaaminen tuleville sukupolville on kulttuuriperinnön oikeudellisen suojelun ydintä. Julkisen vallan vastuu kulttuuriperinnöstä on tunnustettu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa, jotka Suomi on ratifioinut.
Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa. Selonteossa kulttuuria kuvataan kansalaisten voimavarana, jossa toimiva kulttuurialan infrastruktuuri on edellytys osallisuudelle. Samalla tätä infrastruktuuria rapautetaan monin tavoin.
Emme voi kuluttaa kulttuuria tulevaisuudessa, jos resursseja kasvattaa uutta kulttuurin kokijoiden sukupolvea ei ole. Kulttuuri ei myöskään elä pelkästään sen kuluttajista, vaan tarvitaan myös tekijöitä.
Kulttuurin tekijöiden asema
Kulttuuripoliittisessa selonteossa puhutaan kulttuurin tekijöiden avainasemasta yhtenä kulttuurin tulevaisuutta ja nykytilaa parantavana toimenpiteenä. Kokonaisuudessa taiteen ja luovan työn tekijöiden näkökulmat ovat kuitenkin heikosti esillä, eikä siinä esitetä laajaa näkemystä siitä, miten kulttuurin tekijöiden ja taiteilijoiden asemaa vahvistetaan.
Samaan aikaan, kun luova talous -ajattelusta on tullut yhä yleisempi ja merkittävämpi tapa lähestyä kulttuuria, taiteilijoiden työn arvostus tai työskentelyn mahdollisuudet eivät ole parantuneet. Viimeisimpänä juuri Orpon hallituksen toteuttamat kulttuurileikkaukset ovat heikentäneet taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia.
Selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.
Jo ennen leikkauksiakin taiteilijat ovat kokeneet muun muassa toimeentulon riittämättömyyttä sekä yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Ensiksi mainittuun ongelmaan selonteko tarjoaa ratkaisuksi muun muassa korvaus- ja sosiaaliturvajärjestelmän toimivuuden parantamista ja ansainnan vahvistamista “alusta- ja tekijänoikeustaloudessa”.
Selonteossa toivotaan, että kulttuuri- ja luovien alojen osaaminen olisi laajasti käytössä talouden ja yhteiskunnan eri aloilla. Periaatteessa tällä viestitään alan yleistä arvostusta, mutta selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.
Selonteon suuret visiot liittyvät kulttuurin välineelliseen kykyyn edistää muiden yhteiskunnan sektoreiden tavoitteita, kuten kriisinkestävyyttä, talouskasvua ja menestystä kansainvälisillä markkinoilla. Saavatko taiteilijat ja luovan työn tekijät kuitenkaan aidosti määritellä, millä tavalla he näiden visioiden toteuttamiseen osallistuvat – jos osallistuvat?
Kulttuuri kaikkien oikeutena
Kulttuurin turvaaminen ”jokaisenoikeutena” nimetään selonteossa yhdeksi pitkän aikavälin kulttuuripoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.
Oikeus kulttuuriin muotoillaan siis tavoitteeksi. Samalla huomiotta jää se, että kulttuuri on jo nykyisellään jokaisen oikeus – mutta ei jokaisenoikeus – Suomen ratifioimissa ihmisoikeussopimuksissa. Esimerkiksi oikeus osallistua kulttuurielämään turvataan kaikille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa sopimuksessa, jonka toteuttamiseen Suomi on sitoutunut. Kulttuuristen oikeuksien ja kulttuuripolitiikan välillä vallitsee riippuvuussuhde: oikeuksien toteutuminen on riippuvaista siitä, millaista kulttuuripolitiikkaa tehdään.
Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.
Samaan aikaan, kun selonteossa sitoudutaan luomaan ”ratkaisuja, jotka mahdollistavat kulttuurin harrastamisen ja kokemisen siten kuin se itse kullekin tuntuu parhaalta”, perusturvaan tehdyt laajamittaiset leikkaukset tarkoittavat, että yhä useammilla on vaikeuksia selviytyä jokapäiväisen elämän välttämättömistä menoista. Aiemmin toimeentulotuki turvasi viimekädessä ihmisarvoisen elämän edellytykset. Siihen kohdistetut leikkaukset osoittivat, että edes toimeentulotuki ei välttämättä enää takaa riittävää toimeentuloa.
Taloudelliset resurssit ovat usein osallistumisen edellytys. Selonteossa monimuotoista ja saavutettavaa kulttuuria kuvataan jokaiselle kuuluvaksi muun muassa yksilön taloudellisista resursseista riippumatta. Näyttääkin siltä, että kulttuuripoliittista selontekoa on valmisteltu irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta, mikä heikentää sen vakuuttavuutta ja vaikuttavuutta.
Selonteon ja todellisuuden välinen kuilu
Esiin nostamamme ristiriidat kytkeytyvät kulttuuripolitiikkaa laajempiin kysymyksiin. Ne osoittavat, että kulttuuripolitiikka ei ole muusta yhteiskuntapolitiikasta erillinen osa-alue, vaan vuorovaikutussuhteet ovat monisuuntaisia.
Kulttuuripoliittisen selonteon retoriikassa kulttuuri kuuluu kaikille, mutta käytännössä yhä harvemmille. Osallisuus- ja osallistumispuheesta huolimatta tällä hetkellä harjoitettu yhteiskuntapolitiikka ja kulttuuripolitiikka sen osana pikemminkin sulkevat tiettyjä ryhmiä ulkopuolelle kuin lisäävät heidän osallisuuttaan.
Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet.
Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet. Selonteossa tunnustetaan leikkauksilla olevan vaikutusta kulttuurin toimintakenttään, mutta ne sivuutetaan toteamalla, ettei selontekoa ole laadittu “nykyisen epävarmuuden lähtökohdista”.
Samoin puhe kulttuurista itseisarvona on epäjohdonmukainen välinearvoa korostavien politiikkatoimien kanssa. Lopputuloksena selonteko jää irralliseksi todellisuudesta nakertaen sen uskottavuutta ja sovellettavuutta.
Edellä sanotun tunnistaminen ja ristiriitojen ratkaiseminen ovat edellytyksiä sille, että kulttuuripolitiikka voi saavuttaa osallisuutta ja osallistumista sekä laajemmin sivistystä ja demokratiaa turvaavat tavoitteensa.
HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa.
OTT Sanna Lehtinen työskentelee tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.
FT Kaisa Murtoniemi on tutkijatohtori Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa. Hän työskentelee Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.
Arkkitehti Marjaana Sederholm työskentelee väitöskirjatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa.
Artikkelin kuvituskuva: Vadim Morozov / Unsplash
