Rekrytointi, eli uuden työntekijän etsiminen ja valinta, rakentuu tyypillisesti useista toisiinsa kytkeytyvistä vaiheista, joissa tavoitetaan potentiaalisia hakijoita, kootaan ja arvioidaan tietoa heidän osaamisestaan sekä tehdään päätöksiä siitä, ketkä etenevät prosessissa. Tekoälyä hyödynnetään näissä vaiheissa monin tavoin ChatGPT:n kaltaisten yleiskäyttöisten generatiivisen tekoälyn palvelujen avulla sekä digitaalisiin rekrytointipalveluihin sisäänrakennetuilla toiminnoilla.

Tekoälyn käyttö rekrytoinnissa voi vaikuttaa huomattavasti ihmisten uramahdollisuuksiin ja toimeentuloon. Tämän vuoksi Euroopan unionin tekoälyasetus luokittelee osan rekrytointiin tarkoitetusta tekoälystä suuririskiseksi.

Generatiivinen tekoäly muuttaa työnhakua

Kotimaisten kyselyiden perusteella tekoälyä käytetään työnhaussa yhä enemmän, mutta siihen ei suhtauduta yksiselitteisen myönteisesti. Työnhakijat hyödyntävät generatiivista tekoälyä esimerkiksi työhakemusten muokkaamiseen, oman osaamisen sanoittamiseen, ansioluettelon viimeistelyyn ja hakemusten kohdentamiseen tiettyihin tehtäviin.

Generatiivisen tekoälyn käytön yleistyminen voi muuttaa työnhakua monella tavalla. Tekoäly voi auttaa työnhakijoita ilmaisemaan osaamistaan aiempaa selkeämmin ja laatimaan hakemuksia, jotka vastaavat paremmin haetun työn vaatimuksia. Samalla se saattaa lisätä hakemusten määrää ja tehdä niiden rakenteesta tai ilmaisusta aiempaa yhdenmukaisempaa.

Rekrytoijan näkökulmasta osa hakemuksista voi näyttää huolellisesti viimeistellyiltä, mutta jäädä sisällöltään ylimalkaisiksi tai mukailla organisaation verkkosivuilta löytyviä ilmaisuja.

Jos tekoälyn käyttö hakemuksissa yleistyy, rekrytoijan on aiempaa vaikeampi päätellä, mitä hakemuksen tyyli kertoo hakijan omasta ilmaisusta tai motivaatiosta.

Vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti työntekijöiden kesken. Joillekin tekoäly tarjoaa tukea kielelliseen ilmaisuun ja oman osaamisen jäsentämiseen. Toisille tekoälyn käyttö on vierasta tai epäluontevaa, ja puutteelliset digitaidot tai sopivien laitteiden ja palvelujen saavutettavuusongelmat voivat vaikeuttaa sen hyödyntämistä. Tekoäly voi helpottaa vakuuttavien hakemustekstien tuottamista, mutta sen hyödyt saattavat painottua niille, joille sen käyttö on mahdollista ja luontevaa.

Myös työnantajien odotukset voivat muuttua. Jos tekoälyn käyttö hakemuksissa yleistyy, rekrytoijan on aiempaa vaikeampi päätellä, mitä hakemuksen tyyli kertoo hakijan omasta ilmaisusta tai motivaatiosta. Samalla asenteet ja odotukset voivat muuttua niin, että vaikutelma tekoälyn käytöstä vaikuttaa arvosteluun vähemmän.

Työnantajien tekoälyn käyttö ei aina tunnisteta

Työnantajaorganisaatioille suunnatuiden kyselyiden mukaan tekoälyn käyttö rekrytoinnissa on ollut melko varovaista. Käyttö näyttää painottuvan avustaviin tehtäviin, kuten ilmoitusten ja viestipohjien laatimiseen. 

Kyselyt eivät välttämättä kuitenkaan kerro tekoälyn käytön todellista laajuutta. Reilu Rekrytointi -hankkeessa olemme Matti Laukkarisen ja Heidi Lehtovaaran kanssa tuoneet esiin, että tekoäly on rekrytoinnissa usein sisäänrakennettuna työnhakusivustoihin, rekrytointijärjestelmiin ja suorahaun työkaluihin, eikä sen käyttöä aina tunnisteta tekoälyksi.

Käytännössä tekoäly voi näkyä rekrytoinnissa hyvin erilaisina toimintoina. Generatiivista tekoälyä hyödynnetään esimerkiksi työpaikkailmoitusten muotoilussa, hakijaviestinnässä, haastattelukysymysten valmistelussa sekä muistioiden ja yhteenvetojen laatimisessa. Muu tekoälypohjainen tai automatisoitu käsittely voi puolestaan liittyä esimerkiksi työpaikkamainonnan kohdentamiseen ja osaajien suorahakuun.

Tekoäly on rekrytoinnissa usein sisäänrakennettuna työnhakusivustoihin, rekrytointijärjestelmiin ja suorahaun työkaluihin, eikä sen käyttöä aina tunnisteta tekoälyksi.

Monet rekrytointijärjestelmät ja -palvelut markkinoivat tekoälyominaisuuksiaan aktiivisesti ja tarjoavat niitä myös suomalaisille organisaatioille. Työnantajat voivat silti olla varovaisia siinä, miten uusia järjestelmiä tai ominaisuuksia otetaan käyttöön ja miten niiden käytöstä kerrotaan.

Tekoälyä ei useinkaan käytetä yhtenä selvästi erottuvana työkaluna, vaan osana järjestelmiä, jotka voivat asettaa hakijoita järjestykseen, arvioida heidän sopivuuttaan, tuottaa suosituksia tai tiivistää hakemusmateriaaleja.

Vaikka tekoälyä kuvattaisiin ”avustavaksi”, ihmisen tekemä lopullinen päätös ei vielä kerro, miten järjestelmä on ohjannut rekrytoijan huomiota, hakijoiden järjestystä tai osaamisen esittämistä. Rekrytointijärjestelmä saattaa esimerkiksi hyödyntää työnkuvan ja hakemusmateriaalin vastaavuutta ehdokkaiden esiin nostamisessa, ja työpaikkamainonta voi rajautua käyttäjiin, jotka tunnistetaan tiettyjen työnimikkeiden, taitojen tai toimialojen perusteella.

Milloin rekrytoinnin tekoäly on suuririskistä?

EU:n tekoälyasetus ei kohtele kaikkea rekrytoinnissa käytettävää tekoälyä samalla tavalla. Ratkaisevaa on järjestelmän käyttötarkoitus ja se, millainen vaikutus sen käytöllä voi olla hakijan asemaan.

Asetuksen mukaan suuririskisiä ovat erityisesti tekoälyjärjestelmät, joita käytetään työpaikkailmoitusten kohdentamiseen, hakemusten analysointiin ja suodattamiseen sekä ehdokkaiden arviointiin. Riskit liittyvät hakijoiden näkyvyyteen, yhdenvertaiseen arviointiin ja mahdollisuuksiin edetä rekrytointiprosessissa.

Kyse ei ole vain näkyvästä automaattisesta päätöksenteosta, vaan myös järjestelmistä, jotka tuottavat rekrytoijan käyttöön hakijalistoja, suosituksia tai pisteytyksiä ja näin vaikuttavat hakijoiden seulontaan, vertailuun tai etenemiseen.

Ratkaisevaa on järjestelmän käyttötarkoitus ja se, millainen vaikutus sen käytöllä voi olla hakijan asemaan.

Rekrytoinnissa käytettäviä suuririskisiä tekoälyjärjestelmiä koskevia velvoitteita sovelletaan 2. joulukuuta 2027 alkaen. Järjestelmien tarjoajilta edellytetään muun muassa riskienhallintaa, dokumentointia, toiminnan jäljitettävyyttä, ihmisen valvonnan mahdollistamista sekä järjestelmien tarkkuudesta ja tietoturvasta huolehtimista.

Järjestelmiä käyttävien työnantajien on puolestaan noudatettava käyttöohjeita, nimettävä valvontaan riittävän osaavat henkilöt, seurattava järjestelmien toimintaa ja säilytettävä hallinnassaan olevat lokitiedot. Aiempien kokemusten perusteella aikataulumuutokset ja tarkennukset asetuksen sisältöön ovat mahdollisia.

Käytännössä järjestelmiä kehittävät ja tarjoavat yritykset voivat ohjeistaa työnantajia tekoälyominaisuuksien käyttöönotossa ja käytössä. Ohjeistuksesta huolimatta työnantajan saattaa kuitenkin olla vaikea hahmottaa, miten hakijalistaukset, suositukset tai pisteytykset tarkalleen ottaen muodostuvat ja miten niiden vaikutuksia rekrytointiprosessissa voidaan arvioida. Tilannetta vaikeuttaa se, että rekrytoinnissa käytetään usein monenlaisia palveluja, joiden teknisten toimintaperiaatteiden läpinäkyvyys vaihtelee.

Rekrytointityökaluissa voi olla sisäänrakennettuja oletuksia

Monet keskeiset rekrytoinnissa käytettävät järjestelmät ja palvelut, kuten LinkedIn, Workday ja Oracle, ovat yhdysvaltalaisten teknologiayritysten kehittämiä. Varsinkin Microsoftin omistamalla LinkedInillä on asiantuntijoiden suorahaussa todella merkittävä valta-asema.

Kansainväliset työkalut voivat mukailla toisen työmarkkinan, kulttuurin, kieliympäristön ja sääntelykontekstin oletuksia. Rekrytointiprosessi voi myös rakentua useiden palveluntarjoajien järjestelmistä ja palveluista, joihin voi kuulua rekrytointijärjestelmä, erilaisia työnhakusivustoja, ammatillisia verkostoalustoja sekä erillisiä tekoälytyökaluja.

Mitä useammasta työkalusta kokonaisuus muodostuu, sitä vaikeampi on hahmottaa, missä hakijatietoja käsitellään, miten suosituksia muodostetaan ja mihin työnantaja voi käytännössä vaikuttaa.

Mitä useammasta työkalusta kokonaisuus muodostuu, sitä vaikeampi on hahmottaa, missä hakijatietoja käsitellään, miten suosituksia muodostetaan ja mihin työnantaja voi käytännössä vaikuttaa.

Rekrytointityökaluja kehittävät yritykset ja toisinaan myös työnantajat perustelevat tekoälyn käyttöönottoa rekrytoinnissa tehokkuuden parantamisella ja vinoumien vähentämisellä. Näiden lupausten toteutuminen riippuu kuitenkin siitä, miten järjestelmää käytetään, millaista osaamista organisaatiolla on ja kuinka paljon se pystyy vaikuttamaan järjestelmän toimintaan.

Rekrytoinnissa vaaditaan tekoälylukutaitoa eli kykyä tunnistaa järjestelmän käyttötarkoitus ja rajoitukset, tulkita käyttöohjeita ja sopimusehtoja sekä arvioida tuloksia osana ammatillista harkintaa. Alustava tutkimustieto viittaa siihen, että järjestelmiin lisätyt selitykset eivät yksinään riitä varmistamaan käyttäjän ymmärrystä.

Tekoäly muuttaa rekrytoinnin parissa tehtävää työtä

Rekrytoinnin tekoälystä keskustellaan usein hyötyjen ja riskien kautta. Myönteisissä puheenvuoroissa voi korostua työn nopeutuminen, viestinnän sujuvoittaminen ja rekrytoijan arjen tukeminen, kun taas kriittisissä näkökulmissa voivat painottua algoritmien vinoumat ja tekoälyasetuksen tuomat velvoitteet.

Hyötyjen ja riskien puntarointi on tarpeellista, mutta samalla on tärkeää tarkastella, miten teknologinen muutos muuttaa käytännössä rekrytoijan työtä, työnantajan vastuuta ja hakijan mahdollisuuksia tulla arvioiduksi.

Rekrytoijan arvioitavaksi tulee yhä useammin järjestelmän tuottamia hakija- ja osaajalistauksia, tiivistelmiä ja suosituksia.

Rekrytointi on perinteisestikin perustunut erilaisten tietojen tulkintaan. Kun tekoälyä on jo rekrytoinnin järjestelmissä ja sen käyttö laajenee, rekrytoijan arvioitavaksi tulee yhä useammin järjestelmän tuottamia hakija- ja osaajalistauksia, tiivistelmiä ja suosituksia.

Työnantajan vastuu ei rajoitu lopulliseen valintapäätökseen, vaan siihen kuuluu myös ymmärrys siitä, miten järjestelmä on vaikuttanut hakijoiden näkyvyyteen, vertailuun ja osaamisen esittämiseen. Esimerkiksi kohdennetut työpaikkailmoitukset voivat jättää potentiaalisia osaajia huomioimatta, ja tekoälyn tuottamat tiivistelmät ja suositukset saattavat vaikuttaa siihen, ketkä tunnistetaan sopiviksi ja ketkä jäävät vähemmälle huomiolle.

FT Sami Koivunen työskentelee tutkijana Tampereen yliopistossa Työsuojelurahaston apurahalla. Hän tutkii rekrytoinnin digitalisaatiota ja tekoälyn käyttöä rekrytoinnissa.

Artikkelin kuvituskuva: Amina Atar / Unsplash

Julkaisu Tekoäly muuttaa rekrytoinnin ja työnhaun tapoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hoivakriisi on ajankohtainen kysymys, joka voidaan hahmottaa osaksi laajempaa yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä. Yhteiskunnallisella uusintamisella tarkoitetaan toimintaa, jonka avulla ylläpidetään elämää ja uusinnetaan työvoimaa sekä päivittäisesti että ylisukupolvisesti. Uusintamista ovat esimerkiksi lasten- ja vanhustenhoito, siivous, ruuanlaitto, kasvatus ja yhteisöjen rakentaminen. Uusintamista tehdään sekä palkattomana että palkallisena työnä.

Hoivakriisi näkyy muun muassa vanhuusiän hoivaköyhyytenä, hoiva-alan työolojen ja hoivan laadun heikkenemisenä, sosiaali- ja terveydenhuollon riittämättömänä resursointina ja terveyteen ja hyvinvointiin liittyvän eriarvoisuuden kasvuna.

Uusintamisen kriisi ilmenee kuitenkin myös tavalla, joka tähän asti on jäänyt pitkälti tutkimuksessa katveeseen: terapeuttisen itsehoivan kasvuna. Terapeuttisella itsehoivalla tarkoitan niitä moninaisia virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tapahtuvia emotionaalisen ja henkisen hyvinvoinnin käytäntöjä, joiden avulla tavoitellaan onnellisuutta, terveyttä ja itsen kehittämistä. Näitä ovat esimerkiksi mindfulness, elämäntaitovalmennus, itsenmittaus ja self-help-kirjallisuus.

Feministinen yhteiskunnallisen uusintamisen teoria ei ole juurikaan käsitellyt terapeuttista itsehoivaa, vaan keskittynyt pitkälti yllä mainittuihin vakiintuneisiin uusintamisen käytäntöihin. Itsehoivan sisällyttäminen yhteiskunnallisen uusintamisen piiriin on kuitenkin välttämätöntä, sillä sen merkitys uusintamisen kokonaisuudessa on kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana.

Itsehoivan muodot ovat laajentuneet samaan aikaan, kun uusintamisen kriisi on syventynyt, eikä tämä ole suinkaan sattumaa. Terapeuttisen itsehoivan tarkastelu auttaa valottamaan uusintamisen käytäntöjen historiallista muutosta ja uusintamisen ja hyödyketuotannon välisiä ristiriitoja sekä sitä, miksi näiden ristiriitojen politisointi näyttää niin vaikealta.

Terapeuttinen itsehoiva työvoiman uusintamisessa

Terapeuttisesta itsehoivasta on vähitellen tullut keskeinen keino uusintaa työvoimaa ja ylläpitää elämää. Tämän kehityksen taustalla ovat työelämän ja hyvinvointivaltion rakenteissa tapahtuneet muutokset. Siinä missä pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteena oli siirtää vastuuta uusintamisesta perheiltä ja yksilöiltä valtiolle, on kehitys nyt kääntynyt vastakkaiseen suuntaan: julkisen vallan uusintamisen rakenteita on purettu ja vastuuta on siirretty yksilöille, perheille, kolmannen sektorin toimijoille ja yrityksille.

Yhteiskunnallinen uusintaminen tapahtuu yhä enemmän markkinamekanismien ja voitontavoittelun kautta, jolloin julkisrahoitteisten palveluiden tuotantoa ulkoistetaan tai kilpailutetaan yritysten tuotettaviksi. Osa heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa oleville ihmisryhmille tarkoitetuista palveluista on liki yksinomaan kolmannen sektorin järjestöjen varassa samaan aikaan, kun näiden järjestöjen rahoitusta on leikattu.

Yksilöt ja perheet pyrkivät paikkaamaan palveluvajetta miten parhaiten taitavat. Osa ostaa palveluita ja yksityisiä vakuutuksia, osa jää kroonisiin hoitojonoihin tai itsehoivan ja oma-avun varaan. Samalla hyvinvointi käsitetään yhä harvemmin rakenteellisena kysymyksenä, johon vaikuttaa resurssien jakaminen esimerkiksi tulonsiirroilla. Hyvinvoinnin ymmärryksissä painottuvat aiempaa vahvemmin yksilön vastuu ja onnellisuuden ja itsensä toteuttamisen tavoittelu.

Siinä missä pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteena oli siirtää vastuuta uusintamisesta perheiltä ja yksilöiltä valtiolle, on kehitys nyt kääntynyt vastakkaiseen suuntaan: julkisen vallan uusintamisen rakenteita on purettu ja vastuuta on siirretty yksilöille, perheille, kolmannen sektorin toimijoille ja yrityksille.

Terapeuttisen itsehoivan keskeisyyteen on vaikuttanut myös työelämän rakenteiden ja työetiikan muutos, jossa persoonan ja tunteiden hyödyntäminen arvontuotannossa ja työprosessissa on korostunut samanaikaisesti, kun työstä on tullut rakenteellisesti entistä epävarmempaa.

Työ on yksilöllistynyt ja psykologisoitunut. Työvoiman elinvoimaisuutta lähestytään työelämässä aiempaan vahvemmin psykologisten tekijöiden ja mielenterveyden kautta, jolloin olennaisiksi nousevat työntekijöiden psyykkiset ja sosiaaliset taipumukset. Työntekijöiltä odotetaan intohimoa, motivaatiota ja sitoutumista työhön, kykyä säädellä ja osoittaa tunteita hyväksyttävällä tavalla sekä ”johtaa itseään” ja kantaa itse vastuu oman työnsä kuormituksen säätelystä. Nämä odotukset koskevat paitsi keskiluokkaista tietotyötä myös esimerkiksi palvelualojen ammatteja.

Työelämää leimaa tarve ja jopa pakko työstää, kehittää ja hoitaa itseä. Itseä on tuunattava ja puunattava inhimillisen pääoman säiliönä, jotta voisi selviytyä elämänmittaisessa kilpajuoksussa ja kapitalismin ”saatanallisissa myllyissä.” Terapeuttisen itsehoivan avulla voidaan optimoida ja maksimoida työllistettävyyttä ja työkykyä. Työorganisaatioissa tarjoillaan työhyvinvoinnin nimissä joogatunteja, meditointia ja itsenmittauksen laitteita, joiden avulla voidaan edistää työntekijöiden elinvoimaa ja työkykyä. Samalla nämä mahdollistavat työvoiman entistä tehokkaamman riiston.

Kun persoonasta tulee entistä keskeisempi osa palkkatyön tekemistä, korostuu kyky tuottaa ja uusintaa tätä persoonaa ja sen psyykkisiä ja ruumiillisia kykyjä. Itsehoivan erilaiset muodot antavat välineitä näiden kykyjen jatkuvaan kehittämiseen, ja tästä kehitystyön velvoitteesta toipumiseen. Joogaamme, meditoimme ja seuramme tunnetiloja älysormuksella, jotta jaksaisimme olla ”paras versio itsestämme” työssä, ja turvaudumme samoihin keinoihin, kun haluamme toipua itsen jatkuvan parantelun aiheuttamasta väsymyksestä.

Itsehoiva uusintamisen käytäntönä tarkoittaa sitä, että työn ulkopuolista vapaata aikaa päädytään käyttämään yhä enemmän työvoiman uusintamiseen. Työajan ulkopuolella tapahtuva terapeuttinen itsehoiva on pääoman kannalta hyödyllistä. Se edistää suoraan työkykyä ja auttaa samaan työntekijästä ”tehoja irti”, muttei maksa työnantajalle käytännössä mitään. Lisäksi se luo markkinoita yhä kasvavalle onnellisuus- ja hyvinvointiteollisuudelle, jossa tehdään voittoa uusintamisen kriisillä.

Terapeuttinen itsehoiva ja vastarinnan vaikeus

Terapeuttinen itsehoiva havainnollistaa, miten palkkatyön ja hyvinvointivaltion kriisiytynyt todellisuus näkyy ihmisten elämässä ja arjessa. Hoivan markkinaistuminen ja hyvinvointivaltion palvelulupauksen horjuminen talousvaikeuksissa painivilla hyvinvointialueilla tarkoittaa sitä, että uusintamisen kustannukset lankeavat yhä useammin yksilön hoidettavaksi; joko terapeuttisella itsehoivalla tai kaupallisilla palveluilla – jos niihin on varaa.

Itsehoiva toimii siis keinona käsitellä uusintamisen kriisiä. Itsehoivan avulla pyritään uusintamaan itseä ja elämää, kun hyvinvointivaltion verkot eivät enää kannattele. Sen äärelle ajavat pettymys palvelujärjestelmään, mielenterveysongelmien hoitaminen pelkällä lääkereseptillä, hoitoon pääsyn ongelmat ja haluttomuus hyväksyä Kelan kuntoutuspsykoterapian kaltaisia tukimuotoja, jotka eivät ratkaise työelämän rakenteellisia ongelmia, kuten resurssivajetta ja vaikutusmahdollisuuksien puutetta.

Itsehoiva voi toimia myös vastarinnan muotona, jossa kieltäydytään uusintamasta itseä vain tavaramuotoistuneena työvoimana. Itsehoivan avulla voidaan hylätä se, mikä ei enää näyttäydy mahdollisena tai toivottavana (kuten elämän alistaminen palkkatyölle) ja kurottautua kohti jotakin, joka ei vielä ole mahdollista (työn jälkeinen yhteiskunta). Ihmiset haluavat uusintaa itseään tuntevina ja toimivina subjekteina, eivät vain talouskasvun välineenä.

Itsehoiva yhteiskunnallisen uusintamisen käytäntönä onkin luonteeltaan ambivalenttia: se voi kiihdyttää uusintamisen kriisiä ja edistää työvoiman riistoa, mutta myös mahdollistaa pieniä utooppisia eleitä, joiden avulla voi tutkia mahdollisuuksia järjestää elämää muilla kuin palkkatyön ehdoilla.

Itsehoiva voi päätyä kiihdyttämään uusintamisen kriisiä, koska se ohjaa huomiota ja toimintaa yksilölliseen selviytymiseen eikä hyvinvointivaltion kollektiiviseen puolustamiseen.

Yhteiskunnallisen uusintamisen teoria muistuttaa, että uusintaminen ei noudata kapitalistisen hyödyketuotannon logiikkaa ja sillä voi siksi olla kumouksellista voimaa vastustaa kapitalismin elämää nujertavia voimia. Uusintamisen kriisi ja sitä ylläpitävät dynamiikat näyttävät kuitenkin olevan vaikeasti vastustettavissa. Aiemmin esimerkiksi ammattiyhdistysliike, työväenpuolueet ja naisliike ovat nostaneet esille uusintamisen ja tuotannon välisiä ristiriitoja ja hierarkioita sekä organisoineet kollektiivista vastarintaa, mutta tällä hetkellä yksilölliset selviytymiskeinot nähdään usein ensisijaisina tapoina käsitellä uusintamisen kriisiä.

Sosiologi Vivek Chibber kirjoittaa teoksessaan The Class Matrix (2022), että luokkayhteiskunta luo merkittäviä rakenteellisia esteitä kollektiiviselle järjestäytymiselle. Yhteistoiminta vaatii aikaa ja resursseja ja siihen sisältyy riskejä: toiminta ei välttämättä käynnisty ponnisteluista huolimatta, hallitsevat ryhmät voivat yrittää tukahduttaa toiminnan, aktiivit saattavat uupua.

Perinteisten kollektiivisten poliittisten voimien asteittainen hiipuminen ja vetäytyminen puolustusasemiin on johtanut siihen, että usko muutokseen kollektiivisten kamppailujen kautta on horjunut ja yhteiskunnallisia ristiriitoja pyritään lievittämään ja niiden vahinkoa minimoimaan itsehoivan kaltaisten yksilöllisten vastustuskeinojen avulla. Rakenneanalyysin heikentyminen julkisessa keskustelussa ja eriarvoisuuden psykologisointi kannustavat myös yksilöllisiin vastustus- ja selviytymistaktiikoihin.

Terapeuttinen itsehoiva voi auttaa pysyttelemään hengissä alistavissa rakenteissa, mutta se harvoin pystyy muuttamaan näitä rakenteita. Itsehoiva voi päätyä kiihdyttämään uusintamisen kriisiä, koska se ohjaa huomiota ja toimintaa yksilölliseen selviytymiseen eikä hyvinvointivaltion kollektiiviseen puolustamiseen.

Itsehoiva tuo näkyviin sen, miten syvällisesti elämän ja työvoiman uusintamisen vastuu on sysätty yksilöille, ja miten uusintamisen kriisiytyminen synnyttää uusia tapoja hyötyä siitä muun muassa hyvinvointi- ja onnellisuusteollisuudessa. Itsehoivan tunnistaminen uusintamisen käytäntönä on olennaista, jotta voidaan ymmärtää sen yhteys tuotannon ja uusintamisen välisiin ristiriitoihin.

Itsehoiva ei heijastele vain kulttuurisia ihanteita itseään alati kehittävästä, tuottavasta ja elinvoimaisesta yksilöstä, vaan se ilmentää myös kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettuja ongelmia: pääoman kasautuminen horjuttaa uusintamisen edellytyksiä.

VTT, dosentti Suvi Salmenniemi on sosiologian professori Turun yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Salmenniemi, Suvi: The crisis of social reproduction and therapeutic self-care. The Sociologial Review ja teokseen Salmenniemi, Suvi (2022) Affect, Alienation and Politics in Therapeutic Culture: Capitalism on the Skin.

Artikkelin kuvituskuva: Silvia / Pixabay

Julkaisu Terapeuttinen itsehoiva kiihdyttää ja kritisoi yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.