Jaakko Laakso: Punainen takapiru Jaakko Laakso. Docendo, Helsinki 2025.

Entisen kansanedustajan Jaakko Laakson (s. 1948) poliittinen ura on epätavallinen: vallankäyttöä vuosikymmenet seuranneesta marxilaisesta tuli vallankäyttäjä vasta idän ideologisen kasarmin kaaduttua. Sosialistisen liittovaltion hellittämättömästä puolustajasta tuli sen romahdettua eurooppalaisen liittovaltiokehityksen yhtä hellittämätön vastustaja. Nyttemmin Laakson isänmaallisuutta on arvioitu kriittisemmin viittaammalla hänen maailmankatsomukseensa sekä suhdetoimintaansa.

Ulkosuhteisiin erikoistunut Laakso vastusti Suomen liittymistä niin Euroopan unioniin kuin Natoon. Kylmän sodan aikana hän taas puolusti Neuvostoliiton turvallisuusratkaisujen tarkoituksenmukaisuutta. ”Ei kukaan minuun uskoisi, vaikka ryhtyisin katujaksi”, Suomen poliittisen historian kiistellyimpiin kuuluva henkilö totesi.

Suomalaisen kommunismin todellinen takapiru Hertta Kuusinen kutsui Matti Kurjensaaren vuonna 1977 julkaistussa Kansalaiskirjassa Suomen kommunistisen puolueen vähemmistöläisiä kireiksi ihmisiksi. Luonnehdinta sopii Laakson julkisessa toiminnassa vuosikymmenet luonteenomaisina hahmottuviin piirteisiin. Yli puolivuosisataa kestänyt ystävyys kollegansa Ilkka Kanervan kanssa kertoo silti mielenlaadun mutkattomuudesta. Kanerva muisteli Laakson kertoman mukaan yhteisiä nuoruusvuosia: ”Tässä vaiheessa meillä olisi takana jo useampi gintonic, mutta ei enää nykyisin.”

Laakson kirjoitustyyli on proletaarisen kova ja proletaarisen tunteellinen. Koristelemattomasti hän kohtelee henkilöhistoriaansa tapahtuneena tosiasiana. Seurauksena paikallinen ja yksityinen ulottuvuus jäävät kansainvälisen ja julkisen varjoon, minkä tekijä tunnustaa: ”(p)aljon jäi vielä kirjoittamatta.”

Ikävästi Laakso aliarvioi puolenvalintojensa kiinnostavuutta sanomalla, että SKP:n hajaannuksen vuodet ”jaksavat kiinnostaa tätä nykyä enää harvoja”. Laakson valinta olla kertomatta osallistumisestaan vuoden 2012 Ukrainan parlamenttivaalien tarkkailuryhmään on sekin erikoinen.

Punaisen takapirun arvioissa Laakson poliittista toimintaa pidettiin maanpetoksellisena. Muistelmien epäkronologista rakennetta tulkittiin merkkinä harkitusta harhauttamisesta, joka on ”usein tiedusteluihmisen tarkoituskin”. Demokraatin päätoimittajan liioitelluista yleistyksistä kärsivä arvostelu taas kohdistui tekijän julkisuuskuvaan, ei niinkään kohteena olevaan teokseen.

Nuoruus oli kuohuvaa energiaa

Laakso politisoitui kommunismin aatteellisessa korkeapaineessa. Hän liittyi SKP:n jäseneksi ylioppilasvuonnaan 1968. Vietnamin sodan vastaisen liikehdinnän Laakso sanoo vaikuttaneen keskeisesti maailmankuvansa rakentumiseen.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn. Laakson tapaan Tiedonantajassa työskennellyt Yrjö Hakanen perusteli hänkin ulkopoliittisin syin nuorleninismiään vaihtoehtona ”imperialismia vastaan”, mikä olisi ”samalla puolella kansainvälisen työväenliikkeen ja itsenäistyvien kehitysmaiden kanssa”.

SKP:n hajoamisen estäneessä osapuolijaossa Laakso löysi vähemmistöstä poliittisen kodin, jossa vuoden 1918 sisällissodassa punaisina teloitettujen jälkeläistä arvostettiin. SKP:n kunniapuheenjohtaja Ville Pessin suojattina hänestä kenties ajateltiin puolueen maanalaisen marttyyrikauden manttelinperijää.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn.

Mielenosoituksessa punaista sanakirjaa Maon pienen punaisen kirjan puutteessa heiluttaneesta radikaalista tuli Eurooppa-vetoisen liennytyksen tukija, joka puolsi ylintä valtiojohtoa niin meillä kuin itänaapurissa. Armottomimman arvostelun kärsivät usein puoluetoverit, eivät valtaapitävät. Heitä kohtaan raju kielenkäyttö olisi voinut johtaa syytteeseen valtiopäämiehen halventamisesta.

Laakso toimi Rauhanpuolustajien järjestösihteerinä ja nousi SKP:n keskuskomitean kansainväliseen jaostoon. Myös äänestäjien silmissä hän nautti kasvavaa luottamusta: eduskuntavaaliehdokkaana vuonna 1970 hänen äänimääränsä oli 1300, mikä kuusinkertaistui vuoden 1976 vaaleissa.

Sirola-opiston opintojen jälkeen Laaksolle järjestettiin tilaisuus opiskella Neuvostoliiton kommunististen puolueen keskuskomitean alaisessa yhteiskuntatieteiden instituutissa. Ulkomaalaisille puoluetoimitsijoille tarkoitetussa puoluekoulussa Moskovassa hän kertoo tutustuneensa Afrikan kansalliskongressi ANC:n jäseniin. Laakso jäljentää jälkipolville lähibaarin cocktailin reseptin, joka oli kapakassa tarjoillun kolmen juoman yhdistelmä: vodkaa, armenialaista brandyä ja neuvostosamppanjaa.

Laakso saa yhä porvarillisen yhteiskunnan näkemään punaista

Sukupolvelleen tyypillisesti Laakso etääntyi oikeistolaisista ihanteista 1960- ja 1970-luvulla. Vaistomaisen vasemmistolaista nuorisoa olivat vastassa porvarillisen Suomen oikeistovoimat, jotka Laakson silmissä ”elivät yhä sotaa, joka oli loppunut jo vuonna 1944”.

Vaikka Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tasapainoili periaatteellisen neutralismin ja strategisen joustavuuden välillä, niin turvallisuus- ja tiedusteluviranomainen piti lännen puolta – myös valtiosäännön vastaisesti. Muistellessaan nuoruutensa antikommunistista ilmapiiriä Laakso ei liioittele: suojelupoliisi ja oikeistolaiset säätiöt rakensivat virkakieltojärjestelmää tunnuslauseenaan ”yhteiskunnan vastaiset ainekset pois”.

Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä.

Laakson paljastaman ”teollisuuden käyttöön” tarkoitetun henkilörekisterin hän kertoo saaneen haltuunsa Valmetin vahtimestarilta. Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä. Laakso kertoo monien myöhemmin puolustusvaliokunnan asiantuntijoina kuulemiensa kuiskineen hänelle, ”ethän sitten kerro kuinka kaukaa tunnet minut”.

Tarkkanäköisesti Laakso antaa ymmärtää kansandemokraatti Ele Aleniuksen evästäneen länsitiedustelua – ilmeisesti tietämättään ja suojelupoliisin tästä piittaamatta. Laakso sanoo taistolaisiakin lähestytyn diplomaatin peitteellä. Valppaammasta asenteestaan esimerkkinä Laakso ilmoittaa torjuneensa tapaamisehdotuksen Yhdysvaltojen suurlähetystössä ”muodollisesti kulttuurisuhteita hoitaneelta amerikkalaistiedustelijalta”.

Ulkopoliittiset käänteet toteutettiin ylhäältä alaspäin

Laakso muistelee mieleenpainuvasti EU-jäsenyyden eduskuntakäsittelyä. Hän sanoo monien kansanedustajien pitäneen käsittelytapaa ”harkitsemattomana taipumisena EU-eliitin vaatimuksiin”. Pääministeri Esko Aho antoi hänen mukaansa ymmärtää, ettei päätöksenteon nopeutetussa aikataulussa ole mitään järkeä.

Neljä ja puoli vuorokautta kestänyt jarrutuskeskustelu teki Laakson mukaan eduskunnasta ”suositun jatkopaikan ravintoloiden suljettua”. Monet kansanedustajatkin turvautuivat ”omiin eväisiin”. Laakso toteaa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Paasion sammuneen eduskunnan kahvilaan ”puolityhjä viinilasi vieressään”. Jarrutuskeskustelun aikana tehtiin myös puheenvuoron pituusennätys puheella, joka kesti 6 tuntia 38 minuuttia.

Laakson mielestä länsi-integraatiosta päätettiin kulissien takana. Läpimenon turvaamiseksi toimivallan siirrot kansallisen päätäntävallan ulkopuolelle jätettiin vaille asianmukaista käsittelyä valtiopäivillä ja julkisuudessa. Laakso oli niitä harvoja, jotka avasivat keskustelua Suomen vuonna 2014 Naton kanssa solmimasta isäntämaasopimuksesta, joka hänen mielestään pohjusti myöhemmin Ukrainan sodan verukkeella loppuunvietyä hakeutumista Yhdysvaltojen liittolaiseksi.

Ei takapiru vaan eturivin vaikuttaja 

Eduskunta oli Laakson työmaa omalla työhuoneella liki neljä vuosikymmentä: viisitoista vuotta Tiedonantajan eduskuntatoimittajana, kaksi vuosikymmentä vasemmistoliiton eduskuntaryhmän jäsenenä. Vaikka Laakson nimi liitetään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan niin pisimpään hän toimi kuntatasolla. Hän oli lähes 40 vuotta Vantaan kaupunginvaltuustossa, minkä hän muistelmissaan tosin sivuuttaa.

Suomalaisittain poikkeuksellisesti Laakso toimi 25 vuotta Euroopan neuvostossa muun muassa yleiskokouksen johtoryhmässä. Hän kertoo elävästi ihmisoikeusjärjestön valtuuskuntien vierailuista Irakissa, Tšetšeniassa ja Azerbaidžanissa – sekä Venäjällä, jossa tavattavana oli pian presidentiksi valittu Vladimirin Putin. Lännessä häntä pidettiin kommunistien vastaehdokasta luotettavampana.

Kirjan nimenä Punainen takapiru ei ole osuvin: ulkomaansidonnaisuuksia hyödyntäneen taustavaikuttamisen sijaan Laakson poliittinen ura muodostui luottamustehtävistä läpinäkyvissä päätöksentekoelimissä sekä julkisesta toimittajan työstä. Mystifioiva nimitys lienee lainattu pääministeri Paavo Lipposelta, joka luonnehti Laaksoa takapiruna, kun tämän varapuheenjohtajana luotsaama puolustusvaliokunta antoi EU-jäsenyyteen varauksellisesti suhtautuvan lausunnon.

Niin muuttui maailma

Laakso valittaa ”Urho Kekkosen elämäntyön romuttamista” ja muistelee menneisyyttään puolustuskannalta. Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana. Nato-Suomessa valtavirraksi muodostui se, mitä vastaan hävinneiden joukoissa seisonut Laakso oli taistellut.

Laaksossa henkilöityykin perinteisen vasemmiston haaksirikko: jos reaalisosialismin romahdus merkitsi sen arvonalennusta sisäpolitiikassa, niin länsi-integraatio harvensi perinteisen vasemmiston vaikutusvallan kansainvälisessä yhteistyössä.

Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana.

Punaisen takapirun henkilöönkäyvä vastaanotto kertoo enemmän sotaan valmistautuvan Suomen poliittisesta ilmapiiristä kuin arvioidusta teoksesta. Korkean profiilin poliitikon uran tiivistäminen ulkovallan palvelemiseksi kertoo lähinnä, kuinka päättävästi agendaa asettava lehdistö on pysytellyt kylmän sodan juoksuhaudoissa.

Idänsuhteiden normalisoinnille suopeassa Naapuriseura-järjestössä toimiva Laakso ilmoittaa eronneensa vasemmistoliitosta puolueen myönteisen Nato-kannan takia. Hänen suhtautumisessaan Venäjään piilee samanlaista yksioikoisuutta kuin aikoinaan ranskalaistoimittaja Jean Luchairen suhteessa Saksaan, kun tämä päätyi pasifistisista lähtökohdista tukemaan Vichyn miehitysvaltaa toisessa maailmansodassa.

Väärinkäsityksien välttämiseksi Punaisen takapirun alkulauseeksi olisi sopinut lainaus SKP:n sisäisen opposition johtaja Taisto Sinisalolta, jonka eduskuntaryhmän tiloja koristi talonsääntöjen vastaisesti siniristilippu: ”Minun isänmaallisuudessani kansallinen ja kansainvälinen ajattelu kulkevat käsi kädessä.”

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Suzy Hazelwood / Pexels

Julkaisu Kirja-arvio: Näkijän ja tekijän maailma muuttui ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.