Heinäkuun 2025 lopulla mediassa sai palstatilaa työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron toive siitä, että Suomessa keskusteltaisiin nykyistä enemmän perheen vastuusta hoivassa. Murron ulostulo herätti julkista keskustelua ja myös poliittisilta puolueilta kysyttiin näkemyksiä Murron avaukseen.

Hoivatutkijana olen kiinnittänyt huomiota siihen, että viime vuosina keskustelu perheiden hoivaroolista on vilkastunut, eikä ajatusta perheiden hoivaroolin kasvattamisesta enää tyrmätä yhtä voimallisesti kuin vielä kymmenisen vuotta sitten – näin siitä huolimatta, että suomalaiset ovat perinteisesti suhtautuneet perheiden hoivaroolin kasvattamiseen melko kielteisesti. European Values Studyn (EVS) kyselyssä vuodelta 2017 vain joka viides suomalainen vastaaja oli samaa tai täysin samaa mieltä väittämän ”täysi-ikäisillä lapsilla on velvollisuus huolehtia vanhempiensa pitkäaikaishoidosta” kanssa. Luku oli matalin kaikista EVS:n kyselyyn osallistuneista maista.

Yhtäältä julkinen keskustelu perheiden roolista hoivassa on tärkeää, sillä perustuslain lupaus riittävistä sosiaali- ja terveyspalveluista on monesti ristiriidassa palveluiden todellisen saatavuuden kanssa. Monelle hoivaa tarvitsevalle ja heidän perheenjäsenilleen tuleekin hoivan tarpeen ilmaannuttua yllätyksenä se, miten vaikeaa palveluihin pääsy saattaa olla ja miten paljon perheenjäsenten odotetaan jo nyt ottavan vastuuta läheistensä hoivasta. Keskustelussa perheiden hoivaroolista on kuitenkin nähdäkseni ollut myös useita sokeita pisteitä.

Perheiden hoivaroolin ajallinen muutos

Suomessa lasten velvollisuus osallistua vanhempiensa hoivaan poistettiin laista vuonna 1970. Maatiloilla tosin on senkin jälkeen tehty niin sanottuja syytinkisopimuksia, joilla on turvattu ikääntyneiden perheenjäsenten asumista ja elantoa. Pohjoismaiden ulkopuolella ei ole mitenkään tavatonta, että perheiden hoivavelvoitteista säädetään laissa. Näin on esimerkiksi eteläisessä naapurissamme Virossa.

Vaikka suoranaista lainsäädännöllistä vastuuta hoivaan ja elatukseen ei Suomessa ole, tutkijat ovat jo pitkään puhuneet siitä, että Suomessa vastuuta perheenjäsenen hoivasta on vähitellen ja ilman sen suurempaa yhteiskunnallista keskustelua siirretty omaisille. Palvelujärjestelmään on leivottu professori Laura Kalliomaa-Puhan mukaan omaisolettama. Vaikkei laki siis velvoita omaisia hoivaamaan, on Kalliomaa-Puhan mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännöstä usein luettavissa omaisia koskeva “toiminnallis-taloudellinen lojaalisuusolettama”.

Vaikka suoranaisia lakiin kirjattuja velvollisuuksia omaisille ei ole, on erilaisia omaisiin kohdistuvia odotuksia ja olettamuksia runsaasti.

Tämä lojaalisuusolettama tulee monelle tutuksi siinä kohtaa, kun perheenjäsen ei avun, hoivan ja/tai hoidon tarpeesta huolimatta joko pääse palveluihin tai hänet kotiutetaan sieltä silloin, kun kotona pärjäämisen edellytykset ovat tavalla tai toisella heikot. Nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion palvelulupauksen eräs heikko kohta on juuri tässä; vaikka suoranaisia lakiin kirjattuja velvollisuuksia omaisille ei ole, on erilaisia omaisiin kohdistuvia odotuksia ja olettamuksia runsaasti.

Mediassa esillä ollut ajatus siitä, että toisin kuin muualla, Suomessa perheet eivät olisi jo nyt merkittävässä hoivavastuussa. Tämä ajatus ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Esimerkiksi valtaosa hoivaa tarvitsevista ikäihmisistä on pelkän läheisten antaman hoivan ja avun varassa. Onkin arvioitu, että yli miljoona suomalaista auttaa hoivaa tarvitsevaa läheistään säännöllisesti.

Mistä puhumme, kun puhumme perheiden hoivavastuusta?

Vaikka keskustelua perheiden hoivavastuusta on käyty viime aikoina runsaasti, on siitä mielestäni monelta osin puuttunut konkretia. Avoimeksi on jäänyt esimerkiksi kysymys siitä, mikä kaikki luetaan perheen piiriin ja tarvitseeko omaisen aina tarkoittaa omaa (lapsen)lasta, (iso)vanhempaa tai puolisoa?

Kovin paljon avauksia ei myöskään ole tullut sen suhteen, mitä lopulta tarkoitetaan perheen vastuun kasvattamisella: oletettaisiinko omaisten tekevän enemmän käytännön hoivatyötä, osallistuvan rahallisesti, vai molempia? Entä koskisiko hoivavastuu kaikkia vanhempi-lapsi-suhteita, eli myös esimerkiksi niitä tilanteita, joissa on lapsena joutunut vanhemman väkivallan tai kaltoinkohtelun uhriksi? Kuten toimittaja Tuija Siltamäki osuvasti kysyi: “Mitä jos vanhemmat ovat hirveitä ihmisiä? Entä jos itse on?”

Hoivaamisen siirtämisellä yhä enemmän perheiden vastuulle on myös monia sellaisia seurauksia, joita ei usein osata ajatella, mutta joiden toteutumista tuskin kukaan toivoo. Lastensuojelun keskusliiton erityisasiantuntija ja Turun yliopiston väitöskirjatutkija Kirsi Hokkila vastasi Murron ulostuloon nostamalla esiin sen, että hoivapalveluiden purkaminen sysää vastuuta perheenjäsenen hoivasta yhä enemmän myös alaikäisille lapsille. Kuten olemme yhdessä Kirsi Hokkilan kanssa kirjoittaneet, ajatuksessa ajallisesti suoraviivaisesta, normin mukaisesta elämänkulusta hoivaaminen asettuu tarkasti tiettyihin kohtiin elämänkulkua.

Hoivaamisen siirtämisellä yhä enemmän perheiden vastuulle on myös monia sellaisia seurauksia, joita ei usein osata ajatella, mutta joiden toteutumista tuskin kukaan toivoo.

Väestön eläessä yhä pidempään ja yhä terveempänä saattaa monen mielikuvissa elää ajatus siitä, että oman vanhemman hoivaaminen siintää jossain kaukaisuudessa, vanhemman saavutettua niin sanotun neljännen iän, jonka alku venyy jatkuvasti myöhemmäksi. Kuten nuoria hoivaajia koskevasta tutkimuksesta tiedämme, hoivavastuu omasta vanhemmasta voi kuitenkin alkaa jopa vuosikymmeniä aiemmin. Hoivan tarve ei kuuntele toiveitamme, eikä automaattisesti odota eläkevuosille saakka.

Kun puhutaan omia vanhempia koskevasta hoivavastuusta, harvemmin nostetaan esiin sitä, tulisiko tätä vastuuta sitoa jokin ikärajaus. Suomen lainsäädännössä ikääntyneellä väestöllä tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevaa väestöä eli yli 65-vuotiaita. Tulisiko ikäraja vetää tähän? Entä jos 65-vuotiaan hoivaa tarvitsevan henkilön lapsi onkin vasta 18-vuotias?

Terveys ja sairaus eivät jakaudu tasa-arvoisesti

Mediakeskustelussa on nostettu useasti esiin se, että hoivavastuun siirtäminen perheille tarkoittaa käytännössä hoivavastuun siirtämistä naisille. Tämän lisäksi perheiden hoivaroolin kasvattaminen tarkoittaisi väistämättä myös eri väestöryhmien välisen epätasa-arvon kasvattamista. Terveys ja sairaus eivät kohtele eri väestöryhmiä yhdenvertaisesti, vaan heikosta terveydestä kärsivät erityisesti pienituloiset.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan toimintakyvyn ongelmia on erityisesti matalasti koulutetuilla, ruumiillista työtä tekevillä ja pienituloisilla henkilöillä. Myös hoivaköyhyydestä kärsivät – eli vaille riittävää apua, tukea ja hoivaa jäävät – ovat usein pienituloisia. Siellä, missä avun, tuen ja hoivan tarve on usein suurinta, ei ole reaalisesti mahdollista ryhtyä maksamaan omista hoivapalveluista käänteisellä asuntolainalla tai omalla omaisuudella, saati että omille jälkeläisille olisi mahdollisuus siirtää ennakkoperintöjä kiitoksena heidän panostuksestaan hoivaamiseen.

Perheiden hoivavelvollisuutta korostava politiikka on myös luokkapolitiikkaa.

Hoiva ei siis näyttäydy kaikille samanlaisena. Perheiden hoivaroolin kasvattamista on kenties helpompi ehdottaa tilanteessa, jossa omat ja oman sosiaalisen viiteryhmän vanhemmat ovat terveitä, hyväkuntoisia, todennäköisesti tarvitsevat hoivaa vasta varsin korkeassa iässä ja todennäköisesti pystyvät myös itse ostamaan itselleen erilaista apua ja tukea. Läheisen hoivaamisen ja muun elämän yhdistäminen on myös helpompaa, jos omat lapset ovat jo aikuistuneet ja oma työura lähenee loppuaan tai oman työn luonne on sellainen, että töitä pystyy tekemään läppäriltä käsin paikasta riippumatta.

Suomessa on kuitenkin runsaasti ihmisiä, joiden avun, tuen ja hoivan tarve saattaa alkaa esimerkiksi työn fyysisen kuormittavuuden vuoksi jo työikäisenä tai heti eläköitymisen jälkeen ja jatkua vuosikymmeniä. Eläke voi olla pieni, eikä siitä ole varaa lähteä kustantamaan yksityisiä palveluita. Näissä tilanteissa hoivaa tarvitsevan henkilön aikuiset lapset saattavat olla työuransa alussa ja heillä voi olla myös hyvin nuoria lapsia. Jos työ on paikkaan sidottua, ei työn ja omaishoivan yhteensovittaminen suju yhtä saumattomasti kuin niillä, jotka voivat tehdä työnsä etänä. Perheiden hoivavelvollisuutta korostava politiikka on myös luokkapolitiikkaa.

Pidänkin erittäin todennäköisenä, että perheiden hoivaroolien kasvattaminen tarkoittaisi väistämättä sitä, että yhä useammin kotona hoivaamassa olisi matalatuloisten vanhempien matalatuloinen lapsi. Perheiden hoivaroolia koskevassa keskustelussa olisi myös syytä kysyä, onko tämä se yhteiskunnallinen kehityssuunta, jota toivomme?

YTT, dosentti Tiina Sihto toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistolla. Sihto johtaa projektia Nuoret hoivaajat Suomessa (YCaFin, 2024–2028, projektinumero 359928) sekä toimii Suomen Akatemian rahoittaman Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön jäsenenä.

Artikkelin kuvituskuva: Sabine van Erp / Pixabay

Julkaisu Perheiden hoivaroolin kasvattaminen johtaisi eriarvoisuuden kasvuun ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olemme kuluvan kevään aikana osallistuneet Hoivan arvoiset -kirjan tiimoilta Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin järjestämään paneelikeskustelujen sarjaan, joissa poliitikot, johtavat virkamiehet, SuPerin edustajat ja tutkijat keskustelevat itsenäisyyden 100-vuotisjuhlia viettävän Suomen vanhushoivan tilasta. Yksi näistä tilaisuuksista järjestettiin hotelli Presidentin Kaleva-salissa jokunen viikko sitten.

Kyseinen kokoustila on nimetty presidentti Urho Kaleva Kekkosen mukaan, ja sen seiniä koristavat valokuvat hyväkuntoisesta vanhasta miehestä: kalastamassa ja poseeraamassa kalansaaliinsa kanssa, juoksemassa ryhdikkäästi ylös kallioisia mäkiä, perässään itseään nuorempia miehiä.

Aktiivisesti vanhenevaa presidenttiä esittävä kuvasarja on surullisella tavalla ajankohtainen, kun pohditaan vanhenemisen politiikkaa sote-uudistusta valmistelevassa Suomessa.

Vaikka presidentti Kekkosen julkisuuskuva pyrittiin loppuun saakka säilyttämään nuorekkaan urheilullisena ja miehekkään vahvana, todellisuudessa hänen viimeisiä vuosiaan vallassa värittivät vanhuuden vaivat.

Historiaa tuntevat muistavat, että vaikka presidentti Kekkosen julkisuuskuva pyrittiin loppuun saakka säilyttämään nuorekkaan urheilullisena ja miehekkään vahvana, todellisuudessa hänen viimeisiä vuosiaan vallassa värittivät vanhuuden vaivat.

Verenkiertohäiriö arterioskleroosia sairastanut presidentti ei oikein enää pysynyt tehtäviensä tasalla. Hänen muistinsa pätki, eikä hän kohtausten aikana välttämättä tiennyt missä oli. Kuitenkin tällaisia sairaudesta johtuvia sekavuuskohtauksia peiteltiin visusti julkisuudelta, jopa vuosikausia Kekkosen valtakauden jälkeen.

Keinotekoinen valinnanvapaus

Parhaillaan valmisteilla oleva sote-uudistus antaa ymmärtää, että meidän kaikkien tulisi vanheta kuten kiillotetussa julkisuuskuvassa näkyvä Kekkonen: loppuun saakka fyysisesti vahvoina ja mieleltämme pystyvinä, vaivaisuus kieltäen ja salaten, ja siitä omin voimin huolehtien.

Sote-uudistusta määrittää vahvasti pyrkimys sosiaali- ja terveyspalveluja tarvitsevan ”asiakkaan” valinnanvapauteen, johon puolestaan kuuluu ajatus ja ihanne yksilön riippumattomuudesta, kyvystä tehdä valintoja ja solmia sopimuksia sekä ymmärrys hoivasta palvelutuotteena.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa ei kuitenkaan ole kaupan mitä tahansa vapaasti valittavia hyödykkeitä, vaan ihmisen terveyden, hyvinvoinnin ja jopa hengissä pysymisen takaavaa hoivaa ja hoitoa. Hoivan ja hoidon maailma taas ei toimi ideaalisten markkinoiden ja niiden olettaman toimijuuden mukaan.

Rationaalisen kuluttajavalinnan sijasta hyvän hoivan käytännöissä on pikemminkin kyse tarpeisiin vastaamisesta ja hoivan rationaliteetin ja etiikan mukaan toimimisesta. Usein tämä tarkoittaa ja vaatii ammatillista osaamista.

Hoivan tarpeessa oleva ei myöskään välttämättä aina itse enää tiedä tai ymmärrä mitä tarvitsee. Yksilönvalintaan nojaaminen voi siten johtaa puutoksiin ja valinnat saattavat olla jopa asiakkaan edun vastaisia, jos palvelun tarvitsijalla ei ole riittävästi tietoa saatavilla tai kykyä toimia saatavilla olevan tiedon perusteella.

Erityisen ongelmalliseksi sote-uudistuksen ihannoima valinnanvapaus muuttuu sosiaali- ja terveyspalveluista laajasti riippuvaisten vanhusten kohdalla. Sekä kotihoidon että ympärivuorokautisen vanhushoivan kriteerit ovat viime vuosikymmeninä asteittain kiristyneet siinä määrin, että vanhukset, jotka julkisten palveluiden piiriin kelpuutetaan, ovat usein hyvin huonokuntoisia.

He eivät välttämättä halua tai yksinkertaisesti kykene tekemään päätöksiä hoivamarkkinoilla tarjottujen tuotteiden ja tuottajien välillä. Silloin päätökset ja niissä ohjaaminen lankeavat paitsi vanhuspalveluista vastaaville työntekijöille myös (useimmiten naispuolisille) omaisille.

Ne vanhukset, joilla ei ole omaisia tai joiden omaiset eivät syystä tai toisesta pysty olemaan apuna tässä valintojen maailmassa, jäävät hoivatarpeensa kanssa yksin ja oman valinnanvapautensa jalkoihin.

Sote-uudistuksen kielessä ei kykenemättömiä vanhuksia kuitenkaan ole, ainakaan muutoin kuin kustannustaakkana.

Sote-uudistuksen toteuttaminen tuleekin vaatimaan raskaan ja kalliin palveluohjausbyrokratian luomista maakuntiin. Toisin sanoen on luotava raskas byrokratia, jotta lähtökohtaisesti ongelmallinen valinnanvapausperiaate voisi (nimellisesti) toteutua silloinkin, kun sote-asiakas ei enää kykene valintoja tekemään.

Sote-uudistuksen kielessä ei tällaisia kykenemättömiä vanhuksia kuitenkaan ole, ainakaan muutoin kuin kustannustaakkana. Parhaillaan eduskunnan käsittelyssä olevassa sote-lakiluonnoksessa vanhuus ja vanhushoiva esiintyy lähinnä kahdella tapaa: julkisen talouden säästökohteena ja aktiivisena ikääntymisenä.

Miten näkymättömistä huolehditaan?

Kuten vanhuudenhöperö Kekkonen virallisesta historiankirjoituksesta, kaikista hauraimmat ja heikoimmat vanhukset on näin ollen siivottu pois sote-uudistuksesta. Tämä on irvokasta, sillä samalla sote-uudistus tulee kieltäneeksi heikoimpien vanhusten olemassaolon sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kuinka hauraimpien vanhusten tarpeisiin pystytään sote-uudistuksessa vastaamaan, jos heitä ei lakiluonnoksessa ole olemassa?

Nurinkurisella tavalla sote-uudistuksesta on tulossa hallintorakenteiden uudistus sen sijaan, että se lupaustensa mukaan pyrkisi takaamaan riittävän hoidon ja hoivan tasapuolisesti kaikille kansalaisille. Sen sijaan, että uudistuksessa lähdettäisiin liikkeelle vaivaisista kansalaisista, jotka palveluita eniten tarvitsevat ja käyttävät, lähdetään liikkeelle kuvitteellisen vaivattomasta ihmisestä, joka sairastuessaan valitsee kaupanhyllyltä hoitoa ja hoivaa kuin lenkkikenkiä – tai kalareissulle parhaiten sopivaa viehettä.

Kuinka hauraimpien vanhusten tarpeisiin pystytään sote-uudistuksessa vastaamaan, jos heitä ei lakiluonnoksessa ole olemassa?

Se, millä tavalla hallinnon kielessä määritellään palvelut ja niiden käyttäjät, vaikuttaa suoraan siihen, miten ja ketä varten palvelut järjestetään. Sote-hallinnon valinnanvapautta korostava kieli ei vain luo kuvaa todellisuudesta, vaan samalla se luo todellisuuden, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut tuotetaan.

Tässä todellisuudessa sote-hallinnon valinnanvapaus toimiikin ehkä ennen kaikkea demokraattisen valvonnan ulottumattomiin lipuvien, hoivapalveluita myyvien yritysten valinnanvapautena: tuottaa hoiva mahdollisimman halvalla. Jo nyt esimerkiksi kotona asuvien vanhusten turvapuhelupalvelut on usein ketjutettu sekalaiselle joukolle palveluntuottajia.

Alihankintaketjut voivat olla pitkiä, jolloin myös vastuukysymykset hämärtyvät silloin, kun ketjun toisessa päässä oleva asiakas ei saa tarvitsemaansa hoivaa, kärsii ja pahimmassa tapauksessa kuolee. Tällaisessa todellisuudessa hoivasta riippuvaisella vanhuksella ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tietää, minkälaista palvelua valitsee ja miten ketjun kuuluisi toimia. Vapaus on jossain muualla.

Palvelujärjestelmä muodostuu hyvin erilaiseksi, jos liikkeelle lähdetään aktiivisen, valinnanvapautta käyttävän kuluttajan näkökulmasta verrattuna siihen, että suunnitelmia tehtäisiin valintaan kykenemättömän, tarvitsevan vanhuksen näkökulmasta. Korostamalla valinnanvapautta tullaan myös luoneeksi ihanteita, joissa kuluttajana markkinoilla toimiminen on tavoiteltava, ellei jopa ainoa, tapa ajatella hoivaa ja palveluita.

Puhetavat ja käsitteistöt eivät siis ainoastaan piilota tai tee näkyviksi erilaisia tilanteita ja todellisuuksia, vaan samalla ne tuottavat käsityksiä siitä, minkälainen toiminta ja toimijuus on hyvää, arvokasta tai moraalista. Samalla vaihtoehtoiset positiot muuttuvat arveluttaviksi, noloiksi, näkymättömiksi, arvottomiksi – jopa mahdottomiksi.

Vaivaisen osa

Kyse ei siis ole yksinomaan siitä, että sote-lakiluonnos esittää vanhuskansalaisen pystyvänä ja aktiivisena valintojen tekijänä, vaan siitä, että tämän kuvan ulkopuolella elinehdot kaventuvat. Sujuvien palveluiden reunoille ja marginaaleihin jää sote-uudistuksessa kasvava joukko vaivaisia vanhuksia, jotka näyttäytyvät hallinnollisina poikkeuksina – vaikka ovat todellisuudessa juuri se osa kansasta, joka palveluita jokapäiväisessä arjessaan eniten tarvitsee.

Sote-uudistuksessa on näin ollen syntymässä kaksi eri tasoa, jotka etääntyvät toisistaan: yhtäällä on politiikkadokumentteihin sanallistettu valinnanvapauden ideaaleihin nojaava hoivan ja hoidon hallinta ja toisaalla käytäntö, jossa vaivaisten vanhusten tarpeisiin on vastattava hallinnon epärealistisista ideaaleista huolimatta.

Kuilua näiden kahden tason välillä kurovat päivittäin umpeen hoivan järjestämisestä vastaavat viranomaiset sosiaalipäivystystä myöten, hoivatyöntekijät ja omaiset – sekä viime kädessä ne vanhukset, jotka kuiluun putoavat. Tästä politiikan ja todellisuuden välisestä kuilusta syntyy vanhushoivapolitiikkaa, joka jättää heikoimmat, hauraimmat ja yksinäisimmät heitteille.

Sote-uudistuksen luomassa todellisuudessa meidän kaikkien tulisi vanheta kuten julkisuuskuvan kalastava ja kallioisilla rinteillä lenkkeilevä Kekkonen.

Sote-uudistuksen luomassa todellisuudessa meidän kaikkien tulisi vanheta kuten julkisuuskuvan kalastava ja kallioisilla rinteillä lenkkeilevä Kekkonen – vaikka todellisuudessa vanhenemme kuten julkisuudelta piilotettu hauras Kekkonen.

Tasavallan presidentillä ja muulla eliitillä on varmasti jatkossakin varaa vanheta ja sairastaa salassa siten, että heidän tarpeistaan joku huolehtii joka tapauksessa, kaikessa hiljaisuudessa. Useimmilla meistä ei tällaista etuoikeutta kuitenkaan ole.

Kekkonen joutui vahvasta julkisuuskuvastaan huolimatta lopulta antamaan periksi haurastuvalle ruumiilleen ja mielelleen. Julkisuuskuva petti, ja oli luovuttava vallasta. Millainen poliittinen kriisi vaaditaan, ennen kuin sote-kuvastoja hallitseva valitseva vahva vanhuus suo tilaa heikkoudelle, ja heille, jotka kipeimmin sosiaali- ja terveyspalveluita tarvitsevat?

Lisää aiheesta voi lukea Hanna-Kaisa Hoppanian Politiikka-lehden 1/2017 artikkelista ”Käsitepolitiikkaa: kamppailu hoivasta” sekä Hanna-Kaisa Hoppanian, Olli Karsion, Lena Näreen, Antero Olakiven, Liina Soinnun, Tiina Vaittisen ja Minna Zechnerin kirjasta Hoivan arvoiset: Vaiva yhteiskunnan ytimessä.

YTM Tiina Vaittinen on tutkija ja jatko-opiskelija Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa. VTT Hanna-Kaisa Hoppania on sosiaalipolitiikan yliopistonlehtori (ma.) Tampereen yliopistossa. Lena Näre on sosiologian tenure track -apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. 

Julkaisu Vanheta kuin Kekkonen – sote-uudistus ja politiikan kieli ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hoitajamitoituksesta on kiistelty moneen otteeseen, mikä liittyy vuonna 2013 voimaantulleeseen vanhuspalvelulakiin. Lailla pyrittiin sekä varmistamaan vanhuspalvelujen riittävyys ja laatu että parantamaan ikääntyneiden asemaa ja hyvinvointia laajemminkin.  Vuonna 2012 silloinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen vertasi vanhuspalvelulain merkitystä peruskoulu-uudistukseen ja kansanterveyslakiin.

Voimaantullessaan kunnianhimoinen laki oli kuitenkin vesitetty. Uusia, vahvoja oikeuksia hoivapalveluihin ei vanhuspalvelulain myötä luotu, vaikka periaatteellinen, joskin epämääräinen konsensus vanhusten hoidon turvaamisen tärkeydestä oli laaja.

Silloiset oppositiopuolueet keskusta ja perussuomalaiset vaativat tiukkaan sävyyn varmistamaan riittävän rahoituksen vanhuspalvelulain toimeenpanoon. Nyt samat puolueet ovat leikkaamassa vanhustenhoidosta ja madaltamassa nykyistä mitoitusta, 0,5 hoitajaa vanhusta kohden, uudeksi suositukseksi 0,4 hoitajaan.

Kansallisessa laatusuosituksessa suositus henkilöstön ehdottomaksi vähimmäismääräksi on tehostetussa palveluasumisessa ja vanhainkodeissa 0,5 hoitotyöntekijää asiakasta kohden. Aiemman valtakunnallisen suosituksen mukaan hyvä mitoitus ympärivuorokautisessa hoidossa oli 0,7–0,8.

Kun kotihoitoa ja kotona asumista niin pitkään kuin mahdollista painotetaan, ei ympärivuorokautisessa hoidossa käytännössä ole vain vähän hoitoa vaativia vanhuksia. On selvää, että resurssien leikkaaminen johtaa hoidon tason ja laadun laskemiseen.

Vanhustenhoidon joutumisessa juustohöylän – tai pikemminkin viidakkoveitsen – alle, ei ole kyse vain siitä, että nyt täytyy (väitetysti) säästää vähän kaikkialla. Tempoilu hoitajamitoituksesta on oire ja osoitus siitä, että poliittista päätöstä vanhushoivan yhteiskunnallisen vastuun tasosta ei ole tehty.

Toisin kuin esimerkiksi lastenhoidossa, vanhustenhoidossa ei ole nähty vastakkainasetteluja eikä tehty ratkaisuja erilaisten politiikkavaihtoehtojen suhteen. Vanhuksilla ei ole subjektiivista oikeutta palveluihin, eikä esimerkiksi kirjavien käytäntöjen asiakasmaksuja ole yhtenäistetty.

Sen sijaan vanhushoivaa ohjataan lukuisilla hallinnollisilla toimenpiteillä ja rakenne- ja lakiuudistuksilla, joihin liittyvät arvoratkaisut verhotaan välttämättömyyden retoriikkaan. Laitoshoitoa on esimerkiksi karsittu kun taas kotihoidolle asetetut tavoitteet ilman riittävää resursointia ovat käytännössä johtaneet palvelujen laadun heikentämiseen: palvelutarjontaa on supistettu, palvelujen myöntämiskäytäntöjä on kiristetty ja asiakaskäyntien kestoja on lyhennetty. Vastuu valuu omaisille, jos sellaisia on.

Vanhusten hoivan eriarvoistava politiikka

Vaikka julkista vastuuta vanhusten hoivasta hyvinvointivaltion periaatteiden mukaan kannatetaan laajasti, viime vuosina on hivutettu läpi rakenteellisia uudistuksia, jotka käytännössä siirtävät vastuun enenevässä määrin yksilön omille harteille, perheille ja läheisille, tyypillisesti naisille. Ammattihoitajat taas toimivat monin paikoin jo nyt jaksamisensa äärirajoilla.

Vanhusten hoivaan liittyvät poliittiset kysymykset ovat siis auki: Takaako julkinen valta riittävät palvelut kustannuksista huolimatta, kuten perustuslain ja vanhuspalvelulain mukaan voisi olettaa? Kerätäänkö tarvittavat varat verotuksella, tai kenties suuremmilla asiakasmaksuilla? Vai velvoitetaanko aikuiset lapset osallistumaan vanhempiensa hoitokustannuksiin? Luovutaanko universaalien palvelujen ihanteesta ja tavoitteista, ja annetaan markkinoille ja hyväntekeväisyydelle suurempi rooli?

Peruskoulu-uudistuksessa sitouduttiin maksuttomaan, kaikille yhtäläiseen opetukseen opintososiaalietuuksineen. Kansanterveyslain myötä kuntia velvoitettiin rakentamaan kattava perusterveydenhuolto. Suomi on ikääntymässä kovaa tahtia. Mitä tehdään vanhustenhoidon suhteen?

Julkaisu Vanhustenhoito: jäähyväiset hyvinvointivaltiolle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.