Vanheta kuin Kekkonen – sote-uudistus ja politiikan kieli

Lukuaika: 4 min. 

Parhaillaan eduskunnan käsittelyssä olevassa sote-lakiluonnoksessa vanhuus ja vanhushoiva esiintyy lähinnä kahdella tapaa: julkisen talouden säästökohteena ja aktiivisena ikääntymisenä.

Olemme kuluvan kevään aikana osallistuneet Hoivan arvoiset -kirjan tiimoilta Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin järjestämään paneelikeskustelujen sarjaan, joissa poliitikot, johtavat virkamiehet, SuPerin edustajat ja tutkijat keskustelevat itsenäisyyden 100-vuotisjuhlia viettävän Suomen vanhushoivan tilasta. Yksi näistä tilaisuuksista järjestettiin hotelli Presidentin Kaleva-salissa jokunen viikko sitten.

Kyseinen kokoustila on nimetty presidentti Urho Kaleva Kekkosen mukaan, ja sen seiniä koristavat valokuvat hyväkuntoisesta vanhasta miehestä: kalastamassa ja poseeraamassa kalansaaliinsa kanssa, juoksemassa ryhdikkäästi ylös kallioisia mäkiä, perässään itseään nuorempia miehiä.

Aktiivisesti vanhenevaa presidenttiä esittävä kuvasarja on surullisella tavalla ajankohtainen, kun pohditaan vanhenemisen politiikkaa sote-uudistusta valmistelevassa Suomessa.

Vaikka presidentti Kekkosen julkisuuskuva pyrittiin loppuun saakka säilyttämään nuorekkaan urheilullisena ja miehekkään vahvana, todellisuudessa hänen viimeisiä vuosiaan vallassa värittivät vanhuuden vaivat.

Historiaa tuntevat muistavat, että vaikka presidentti Kekkosen julkisuuskuva pyrittiin loppuun saakka säilyttämään nuorekkaan urheilullisena ja miehekkään vahvana, todellisuudessa hänen viimeisiä vuosiaan vallassa värittivät vanhuuden vaivat.

Verenkiertohäiriö arterioskleroosia sairastanut presidentti ei oikein enää pysynyt tehtäviensä tasalla. Hänen muistinsa pätki, eikä hän kohtausten aikana välttämättä tiennyt missä oli. Kuitenkin tällaisia sairaudesta johtuvia sekavuuskohtauksia peiteltiin visusti julkisuudelta, jopa vuosikausia Kekkosen valtakauden jälkeen.

Keinotekoinen valinnanvapaus

Parhaillaan valmisteilla oleva sote-uudistus antaa ymmärtää, että meidän kaikkien tulisi vanheta kuten kiillotetussa julkisuuskuvassa näkyvä Kekkonen: loppuun saakka fyysisesti vahvoina ja mieleltämme pystyvinä, vaivaisuus kieltäen ja salaten, ja siitä omin voimin huolehtien.

Sote-uudistusta määrittää vahvasti pyrkimys sosiaali- ja terveyspalveluja tarvitsevan ”asiakkaan” valinnanvapauteen, johon puolestaan kuuluu ajatus ja ihanne yksilön riippumattomuudesta, kyvystä tehdä valintoja ja solmia sopimuksia sekä ymmärrys hoivasta palvelutuotteena.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa ei kuitenkaan ole kaupan mitä tahansa vapaasti valittavia hyödykkeitä, vaan ihmisen terveyden, hyvinvoinnin ja jopa hengissä pysymisen takaavaa hoivaa ja hoitoa. Hoivan ja hoidon maailma taas ei toimi ideaalisten markkinoiden ja niiden olettaman toimijuuden mukaan.

Rationaalisen kuluttajavalinnan sijasta hyvän hoivan käytännöissä on pikemminkin kyse tarpeisiin vastaamisesta ja hoivan rationaliteetin ja etiikan mukaan toimimisesta. Usein tämä tarkoittaa ja vaatii ammatillista osaamista.

Hoivan tarpeessa oleva ei myöskään välttämättä aina itse enää tiedä tai ymmärrä mitä tarvitsee. Yksilönvalintaan nojaaminen voi siten johtaa puutoksiin ja valinnat saattavat olla jopa asiakkaan edun vastaisia, jos palvelun tarvitsijalla ei ole riittävästi tietoa saatavilla tai kykyä toimia saatavilla olevan tiedon perusteella.

Erityisen ongelmalliseksi sote-uudistuksen ihannoima valinnanvapaus muuttuu sosiaali- ja terveyspalveluista laajasti riippuvaisten vanhusten kohdalla. Sekä kotihoidon että ympärivuorokautisen vanhushoivan kriteerit ovat viime vuosikymmeninä asteittain kiristyneet siinä määrin, että vanhukset, jotka julkisten palveluiden piiriin kelpuutetaan, ovat usein hyvin huonokuntoisia.

He eivät välttämättä halua tai yksinkertaisesti kykene tekemään päätöksiä hoivamarkkinoilla tarjottujen tuotteiden ja tuottajien välillä. Silloin päätökset ja niissä ohjaaminen lankeavat paitsi vanhuspalveluista vastaaville työntekijöille myös (useimmiten naispuolisille) omaisille.

Ne vanhukset, joilla ei ole omaisia tai joiden omaiset eivät syystä tai toisesta pysty olemaan apuna tässä valintojen maailmassa, jäävät hoivatarpeensa kanssa yksin ja oman valinnanvapautensa jalkoihin.

Sote-uudistuksen kielessä ei kykenemättömiä vanhuksia kuitenkaan ole, ainakaan muutoin kuin kustannustaakkana.

Sote-uudistuksen toteuttaminen tuleekin vaatimaan raskaan ja kalliin palveluohjausbyrokratian luomista maakuntiin. Toisin sanoen on luotava raskas byrokratia, jotta lähtökohtaisesti ongelmallinen valinnanvapausperiaate voisi (nimellisesti) toteutua silloinkin, kun sote-asiakas ei enää kykene valintoja tekemään.

Sote-uudistuksen kielessä ei tällaisia kykenemättömiä vanhuksia kuitenkaan ole, ainakaan muutoin kuin kustannustaakkana. Parhaillaan eduskunnan käsittelyssä olevassa sote-lakiluonnoksessa vanhuus ja vanhushoiva esiintyy lähinnä kahdella tapaa: julkisen talouden säästökohteena ja aktiivisena ikääntymisenä.

Miten näkymättömistä huolehditaan?

Kuten vanhuudenhöperö Kekkonen virallisesta historiankirjoituksesta, kaikista hauraimmat ja heikoimmat vanhukset on näin ollen siivottu pois sote-uudistuksesta. Tämä on irvokasta, sillä samalla sote-uudistus tulee kieltäneeksi heikoimpien vanhusten olemassaolon sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kuinka hauraimpien vanhusten tarpeisiin pystytään sote-uudistuksessa vastaamaan, jos heitä ei lakiluonnoksessa ole olemassa?

Nurinkurisella tavalla sote-uudistuksesta on tulossa hallintorakenteiden uudistus sen sijaan, että se lupaustensa mukaan pyrkisi takaamaan riittävän hoidon ja hoivan tasapuolisesti kaikille kansalaisille. Sen sijaan, että uudistuksessa lähdettäisiin liikkeelle vaivaisista kansalaisista, jotka palveluita eniten tarvitsevat ja käyttävät, lähdetään liikkeelle kuvitteellisen vaivattomasta ihmisestä, joka sairastuessaan valitsee kaupanhyllyltä hoitoa ja hoivaa kuin lenkkikenkiä – tai kalareissulle parhaiten sopivaa viehettä.

Kuinka hauraimpien vanhusten tarpeisiin pystytään sote-uudistuksessa vastaamaan, jos heitä ei lakiluonnoksessa ole olemassa?

Se, millä tavalla hallinnon kielessä määritellään palvelut ja niiden käyttäjät, vaikuttaa suoraan siihen, miten ja ketä varten palvelut järjestetään. Sote-hallinnon valinnanvapautta korostava kieli ei vain luo kuvaa todellisuudesta, vaan samalla se luo todellisuuden, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut tuotetaan.

Tässä todellisuudessa sote-hallinnon valinnanvapaus toimiikin ehkä ennen kaikkea demokraattisen valvonnan ulottumattomiin lipuvien, hoivapalveluita myyvien yritysten valinnanvapautena: tuottaa hoiva mahdollisimman halvalla. Jo nyt esimerkiksi kotona asuvien vanhusten turvapuhelupalvelut on usein ketjutettu sekalaiselle joukolle palveluntuottajia.

Alihankintaketjut voivat olla pitkiä, jolloin myös vastuukysymykset hämärtyvät silloin, kun ketjun toisessa päässä oleva asiakas ei saa tarvitsemaansa hoivaa, kärsii ja pahimmassa tapauksessa kuolee. Tällaisessa todellisuudessa hoivasta riippuvaisella vanhuksella ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tietää, minkälaista palvelua valitsee ja miten ketjun kuuluisi toimia. Vapaus on jossain muualla.

Palvelujärjestelmä muodostuu hyvin erilaiseksi, jos liikkeelle lähdetään aktiivisen, valinnanvapautta käyttävän kuluttajan näkökulmasta verrattuna siihen, että suunnitelmia tehtäisiin valintaan kykenemättömän, tarvitsevan vanhuksen näkökulmasta. Korostamalla valinnanvapautta tullaan myös luoneeksi ihanteita, joissa kuluttajana markkinoilla toimiminen on tavoiteltava, ellei jopa ainoa, tapa ajatella hoivaa ja palveluita.

Puhetavat ja käsitteistöt eivät siis ainoastaan piilota tai tee näkyviksi erilaisia tilanteita ja todellisuuksia, vaan samalla ne tuottavat käsityksiä siitä, minkälainen toiminta ja toimijuus on hyvää, arvokasta tai moraalista. Samalla vaihtoehtoiset positiot muuttuvat arveluttaviksi, noloiksi, näkymättömiksi, arvottomiksi – jopa mahdottomiksi.

Vaivaisen osa

Kyse ei siis ole yksinomaan siitä, että sote-lakiluonnos esittää vanhuskansalaisen pystyvänä ja aktiivisena valintojen tekijänä, vaan siitä, että tämän kuvan ulkopuolella elinehdot kaventuvat. Sujuvien palveluiden reunoille ja marginaaleihin jää sote-uudistuksessa kasvava joukko vaivaisia vanhuksia, jotka näyttäytyvät hallinnollisina poikkeuksina – vaikka ovat todellisuudessa juuri se osa kansasta, joka palveluita jokapäiväisessä arjessaan eniten tarvitsee.

Sote-uudistuksessa on näin ollen syntymässä kaksi eri tasoa, jotka etääntyvät toisistaan: yhtäällä on politiikkadokumentteihin sanallistettu valinnanvapauden ideaaleihin nojaava hoivan ja hoidon hallinta ja toisaalla käytäntö, jossa vaivaisten vanhusten tarpeisiin on vastattava hallinnon epärealistisista ideaaleista huolimatta.

Kuilua näiden kahden tason välillä kurovat päivittäin umpeen hoivan järjestämisestä vastaavat viranomaiset sosiaalipäivystystä myöten, hoivatyöntekijät ja omaiset – sekä viime kädessä ne vanhukset, jotka kuiluun putoavat. Tästä politiikan ja todellisuuden välisestä kuilusta syntyy vanhushoivapolitiikkaa, joka jättää heikoimmat, hauraimmat ja yksinäisimmät heitteille.

Sote-uudistuksen luomassa todellisuudessa meidän kaikkien tulisi vanheta kuten julkisuuskuvan kalastava ja kallioisilla rinteillä lenkkeilevä Kekkonen.

Sote-uudistuksen luomassa todellisuudessa meidän kaikkien tulisi vanheta kuten julkisuuskuvan kalastava ja kallioisilla rinteillä lenkkeilevä Kekkonen – vaikka todellisuudessa vanhenemme kuten julkisuudelta piilotettu hauras Kekkonen.

Tasavallan presidentillä ja muulla eliitillä on varmasti jatkossakin varaa vanheta ja sairastaa salassa siten, että heidän tarpeistaan joku huolehtii joka tapauksessa, kaikessa hiljaisuudessa. Useimmilla meistä ei tällaista etuoikeutta kuitenkaan ole.

Kekkonen joutui vahvasta julkisuuskuvastaan huolimatta lopulta antamaan periksi haurastuvalle ruumiilleen ja mielelleen. Julkisuuskuva petti, ja oli luovuttava vallasta. Millainen poliittinen kriisi vaaditaan, ennen kuin sote-kuvastoja hallitseva valitseva vahva vanhuus suo tilaa heikkoudelle, ja heille, jotka kipeimmin sosiaali- ja terveyspalveluita tarvitsevat?

Lisää aiheesta voi lukea Hanna-Kaisa Hoppanian Politiikka-lehden 1/2017 artikkelista “Käsitepolitiikkaa: kamppailu hoivasta” sekä Hanna-Kaisa Hoppanian, Olli Karsion, Lena Näreen, Antero Olakiven, Liina Soinnun, Tiina Vaittisen ja Minna Zechnerin kirjasta Hoivan arvoiset: Vaiva yhteiskunnan ytimessä.

YTM Tiina Vaittinen on tutkija ja jatko-opiskelija Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa. VTT Hanna-Kaisa Hoppania on sosiaalipolitiikan yliopistonlehtori (ma.) Tampereen yliopistossa. Lena Näre on sosiologian tenure track -apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. 

1 kommentti

  1. Ihan hyvä analyysi siitä kaksinaamaisuudesta, millä tätä sote-hanketta ajetaan. Virallisissa esityksissä puhutaan yhtä, mutta käytännössä jokainen aiheeseen vähänkin perehtynyt tietää, että arkinen todellisuus tulee olemaan jotain aivan muuta – ainakin erittäin monien kohdalla. Ongelmitta selvinnevät lähinnä ne, joilla nytkään ei ole mitään vaikeuksia näiden asioiden hoitamisen suhteen.

    Valitettavasti tämä kaksinaamaisuus ei rajoitu pelkkään sote-uudistukseen. Sama ilmiö on havaittavissa politiikan muillakin osa-alueilla. Eräillä niistä ovat viranomaiset päätyneet menemään jopa niin pitkälle, että tämän kaksinaamaisuuden havainnollistamiseen tarkoitettuja “vääriä” mielipiteitä pyritään aktiivisesti suitsimaan pois julkisuudesta, pois ihmisten näkyviltä.

    Tilalle tarjotaan sitten kaikenlaista “Suomi 100” -hömppää ynnä muuta puoliväkinäistä lystinpitoa, jotta kansalaisten huomio saataisiin pysymään pois epäkohdista.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*