Burial (Emilija Škarnulytė, 2022), esitetään DocPoint-festivaaleilla torstaina 2.2., perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.

Emilija Škarnulytėn dokumentti Burial on moniulotteinen ja kerroksellinen kertomus energiantuotannon ihmiselämän ylittävistä aikajänteistä. Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta. Dokumentissa ei kuulla puhetta, ja selittäviä tekstejäkin nähdään hyvin vähäisesti. Tehokeinona toimii äänimaailma, joka sopii hyvin yhteen esimerkiksi juuri vanhan ydinvoimalan kuvaston kanssa.

Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta.

Burial on haastavaa katsottavaa: kiehtova kuvasto aiheuttaa halun etsiä välittömästi dokumentin aikana lisää tietoa näytettävistä asioista, mutta taide-elokuvamainen tyyli ja tietenkin katsomiskokemus itsessään muistuttaa, ettei nyt olla ydinvoimalan purkamista käsittelevässä seminaarissa vaan katsomassa elokuvaa. 

Škarnulytė käyttää enemmän taiteen kuin puhtaan dokumentaarisia keinoja kertomiseen. Tämän aiheen yhteydessä keino lieneekin tarkkaan harkittu lisäkysymysten herättäjä. Visuaalisen kiehtovuuden kautta katsoja pääsee kurkistamaan sellaisiin paikkoihin, joihin yleensä ei pääse.

Suuruudenpurkamisprojekti

Ignalinan ydinvoimalan poistaminen käytöstä oli ehtona Liettuan EU-jäsenyydelle, ja aikaa koko purkamiselle on annettu vuoteen 2038 saakka. Täydellisestä käytöstäpoistosta ei maailmassa ole ydinreaktoreiden historiassa käytännössä kokemusta. Ignalinan reaktorit olivat Tšernobylissakin käytettyjä  grafiittihidasteisia vesijäähdytteisiä RBMK-reaktoreita (ven. реактор большой мощности канальный), jollaisia muualla maailmassa ei ole rakennettu.

Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit. Kyse oli kahdesta 1500 megawatin reaktorista, aikanaan maailman suurimmista. Vertailukohtana muistettakoon, että Olkiluoto 3 on 1600 megawatin reaktori, kun taas vuosina 1978 ja 1980 verkkoon kytketyt Olkiluoto 1 ja 2 ovat kumpikin tehonkorotusten jälkeen vain 860 MW:n reaktoreita.

Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit.

Kiehtova kuvasto Ignalinasta ja sen hitaasta työstämisestä kohti ikuisuutta on huumaavaa katsottavaa. Ydinvoimala ei kuitenkaan ole dokumentin ainoa teema, vaan Škarnulytė vie katsojan yhtä lailla uraanin alkulähteille ja ihmisen käsityksiin ikuisesta sielusta sekä sille sopivista majapaikoista. 

Rinnakkaiset kuvastot aiheuttavat jossain määrin ähkyä ja herättävät kysymyksiä, mutta tehokeinoina ne toimivat hyvin. Harva jaksaisi ehkä katsoa pelkästään purettavaa ydinvoimalaa.

Elokuva näyttää energiatuotannon mittakaavan

Burial ei näyttäydy kritiikkinä ydinvoimaa kohtaan, eikä se ota kantaa. Dokumentti nostaa ennemminkin kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon. Lisäksi se kysyy, mitä tällainen energiantuotanto materiaalisesti tarkoittaa. 

Materiaalisuus näyttäytyy ydinvoimassa erityisen hyvin kolmella tavalla; aikajänteessä, mittakaavan suuruudessa ja kärsivällisyydessä, jota rakentaminen, käyttäminen ja lopulta purkaminen vaativat. Siksi ydinvoimalat eivät turhaan ole kiehtovia paikkoja katsella ja vierailla. 

Dokumentti nostaa kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon.

Poliittisen historian kontekstissa Ignalinan tarina on tietenkin omaa luokkaansa. Kuten mainittua, se oli neuvostoydinvoimateollisuuden suuruuden ja samalla epäonnistumisen näyttämö. Ignalinan kolmosreaktorin rakentaminen peruttiin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tämä ei tarkoita, etteikö Liettualla olisi kiinnostusta esimerkiksi uuteen ydinvoimalaan, vaan kyse oli tästä epäonnisesta reaktorimallista. 

Ignalinan merkitys Liettuan sähköntuotannolle oli valtava. Vuonna 1991 60 prosenttia Liettuan sähköstä tuli Ignalinan laitokselta. Vertailukohtana Suomessa tuotetusta sähköstä kolmasosa oli peräisin ydinvoimasta vuonna 2021. 

Näiden valtavien megawattimäärien vaatima materiaalinen aikajänne kilpistyy elokuvassa kuvaan, jossa Ignalinaa paloitellaan hitaasti liukuhihnalle matkalla kohti lopullista sijoituspaikkaansa.

KTT, VTM Maarit Laihonen on ydinvoimapolitiikan ja -etiikan tutkija Itä-Suomen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Ydinvoima ajan ja materiaalisuuden näyttämönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinvoiman rakentamista Suomessa on perusteltu ja oikeutettu myönteisin lupauksin. Teknis-tieteellisistä hankkeista annetut lupaukset ovat yhteiskuntatieteellisesti kiinnostava tutkimuskohde.

Lupauksien avulla eri toimijat tarjoavat toivottuja tulevaisuudenkuvia, joissa tietty ilmiö, kuten ilmastokriisi, osoitetaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja tarjotaan siihen ratkaisuja ydinvoiman rakentamisen avulla. Lupausten kautta tietyt vaihtoehdot esitetään parempina kuin toiset. Rakennettavissa mielikuvissa lupaus näyttäytyy kollektiivisena – sellaisena, jonka edistämiseen ja toteuttamiseen osallistuu eri toimijoita.

Suomessa ydinvoiman yhteydessä lausuttuja lupauksia ovat olleet sähkön hinnan kohtuullisuus, kotimaisen vientiteollisuuden toimintaedellytysten turvaaminen, ilmastonmuutoksen hillitseminen ja riippuvuuden vähentäminen venäläisestä tuontisähköstä.

Lupauksia voidaan puolustaa hyvinkin värikkäin sanankääntein.

Lupaukset ilmenevät diskursiivisina strategioina, joilla pyritään korostamaan tiettyjä näkökulmia ja häivyttää toisia. Lupauksia voidaan puolustaa hyvinkin värikkäin sanankääntein.

Rosatom piti ydinvoimalupauksen elossa

Fennovoiman lupauksena voidaan pitää yhtiön osakkaiden sähkönhankinnan omavaraisuuden lisäämistä ja riippuvuuden vähentämistä pörssisähköstä. Osakkaat halusivat lisää kilpailua sähkömarkkinoille.  Uuden laitoksen katsottiin lisäävän myös huoltovarmuutta ja vähentävän riippuvuutta tuontisähköstä. Vanhasen toinen hallitus tuki tavoitteita.

Fennovoiman hanke hyväksyttiin vuonna 2010, mutta se muuttui, kun moni osakas, kuten saksalainen energiayhtiö E.On, vetäytyi pois keväällä 2011 tapahtuneen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Vuonna 2013 Fennovoiman suomalaiset osakkaat hyväksyivät E.Onin tilalle Rosatomin, joka tarjosi sopivan laitoksen, houkuttelevan hinnan sekä lisää rahoitusta. Ilman Rosatomia Fennovoiman lupaus olisi kaatunut.

Myöhemmin Rosatomista tuli tytäryhtiönsä kautta myös Fennovoiman osakas. Rosatomin intresseissä oli edistää venäläisen ydinteknologian vientiä, monipuolistaa Venäjän taloutta ja rakentaa ydinvoimadiplomatian keinoin Venäjän vaikutusvaltaa.

Kataisen ja Stubbin hallitusten elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok.) kommentoi uutta tilannetta toteamalla seuraavasti: ”[N]yt esillä oleva pienempi laitoskoko parantaa olennaisesti hankkeen toteutumismahdollisuuksia. Lisäksi uusi vaihtoehto vahvistaa hankkeen rahoituspohjaa.”

Rosatom herätti myös vastareaktioita. Vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkynen hämmästeli, miten suomalaisena mainostettu hanke turvautuu venäläiseen ydinvoimaosaamiseen ja pääomaan.

Rosatomin intresseissä oli edistää venäläisen ydinteknologian vientiä, monipuolistaa Venäjän taloutta ja rakentaa ydinvoimadiplomatian keinoin Venäjän vaikutusvaltaa.

Kansanedustaja Anni Sinnemäki (vihr.) puolestaan nosti esiin Rosatomin läheisen suhteen Venäjän hallintoon: ”On tietyllä tavalla poliittisen harkinnan paikka että onko niin, että Venäjän presidentin neuvonantajilla ja turvallisuuspalvelun edustajilla olisi suora yhteys suureen suomalaiseen energian tuotantolaitokseen.”

Vuonna 2014 Venäjän hyökättyä Krimin niemimaalle Rosatom-yhteistyöstä tuli Kataisen hallitukselle kiusallinen asia. Pääministeri Jyrki Katainen (kok.) arvioi kuitenkin, että Fennovoiman suomalainen omistusenemmistö pitää huolen siitä, ettei venäläinen vähemmistöomistus olisi ulkopoliittinen ongelma. Ministeri Vapaavuori oli samoilla linjoilla.

Laitetoimittajan vaihtumisen takia Fennovoima joutui täydentämään hakemustaan. Syyskuussa 2014, noin puoli vuotta Venäjän hyökkäyksen jälkeen, valtioneuvosto hyväksyi äänin 10–7 myönteisen periaatepäätöksen.

Valtioneuvosto pyrki ennakoimaan hankkeeseen liittyviä riskejä poikkeuksellisella ehdolla omistuksen “kotimaisuudesta”: Fennovoiman omistuksesta vähintään 60 prosenttia tuli olla omistajilla, joiden asuin- tai kotipaikka on Euroopan unioniin tai Euroopan vapaakauppaliittoon (EFTA) kuuluvissa maissa.

Syyskuussa 2014, noin puoli vuotta Venäjän hyökkäyksen jälkeen, valtioneuvosto hyväksyi äänin 10–7 myönteisen periaatepäätöksen.

Vihreät erosi pääministeri Stubbin (kok.) hallituksesta päätöksen takia. Ympäristöministerinä toiminut Ville Niinistö (vihr.) arvosteli hallitusta suomettumisen hengestä Venäjä-kytkösten arvioinnissa.

Hänen mielestään Rosatomin teknologia ja osittainen rahoitus lisäsivät Suomen riippuvuutta Venäjästä ja antoivat Rosatomille vaikutusvaltaa Suomen energiapolitiikkaan. Lausunto sai osakseen kovaa arvostelua niin pääministeri Stubbilta ja ministeri Vapaavuorelta kuin entiseltä pääministeri Paavo Lipposeltakin.

Eduskunnan Fennovoima-keskustelun Rosatomin puolustuspuheenvuorot

Eduskunta keskusteli hankkeesta lokakuussa 2014. Keskustelussa hankkeen kannattajat käyttivät erilaisia diskursiivisia strategioita, joilla puolustettiin Rosatomin roolia, häivytettiin keskustelua geopoliittisista riskeistä ja horjutettiin hankkeen vastustajien kritiikkiä.

Keskustelussa moni kansanedustaja vetosi historiaan osoittaakseen yhteistyön toimivuuden venäläisten kanssa. Näin luotiin mielikuva jatkuvuudesta tulevaisuudessakin. Esiin nostettiin aikaisempia kriisejä, joiden avulla todisteltiin, ettei niidenkään jälkeen ollut ongelmia.

Ihmeteltiin, mikä Suomen Venäjä-suhteissa on nyt muuttunut niin paljon, ettei hanketta voitaisi jatkaa.

Ministeri Vapaavuori kommentoi keskustelussa:

”On hyvä huomata, että olemme tehneet ydinvoimayhteistyötä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa niin kauan kuin ydinlaitoksia on Suomessa ollut, 70-luvulta alkaen. (…) Onpa muun muassa kokonainen talousjärjestelmä romahtanut naapurissa tänä aikana. Tästä huolimatta kertaakaan historiamme aikana meillä ei ydinenergian rauhanomaisen käytön suhteen ole ollut pienintäkään ongelmaa.”

Ihmeteltiin siis, mikä Suomen Venäjä-suhteissa on nyt muuttunut niin paljon, ettei hanketta voitaisi jatkaa.

Perusteluja luottamukselle haettiin myös muilta teollisuudenaloilta. Kansanedustaja Inkeri Kerola (kesk.) viittasi yhteistyöhön Raahen terästehtaan rakentamisessa, jossa ei ollut moitteen sijaa. Niinpä hänen mukaansa ”ajatusta siitä, että Venäjä olisi jotenkin epäluotettava kumppani, on vaikea allekirjoittaa”.

Keskustelussa myös muistutettiin, että Rosatomilla on asiakkaita ympäri maailman, myös muissa länsimaissa. Näin haluttiin osoittaa, ettei Suomi suinkaan ole poikkeus. Viittaamalla Rosatomin kansainväliseen toimintaan yhtiö pyrittiin esittämään normaalina markkinatoimijana.

Esimerkiksi kansanedustaja Sauli Ahvenjärven (kd.) kuvasi Rosatomia sillä hetkellä maailmassa tiettävästi aktiivisimmaksi uusien ydinvoiman rakentajaksi, jonka teknistä osaamista ei ollut syytä kyseenalaistaa. Myös ranskalais-saksalaisen toimittajan ongelmiin Olkiluodon kolmannen yksikön rakentamisessa viitattiin.

Rationaaliset harkitsijat haastavat russofobian

Puhe ”pään kylmänä pitämisestä” vetosi oikeusvaltio-Suomeen, joka pystyy vaikeassa kansainvälisessä tilanteessa tekemään päätöksen lainsäädännön mukaisesti. Ministeri Vapaavuoren puheenvuoro edusti tätä kantaa puhtaimmillaan:

”On selvää, että tämän kokoluokan päätös ei voi olla immuuni kansainvälispoliittiselle tilanteelle, mutta yhtä selvää on, että tässä pitää pitää pää kylmänä, pystyä perustamaan päätökset pysyviin kysymyksiin, pysyviin kriteereihin, kun otetaan huomioon, että laitosta rakennetaan useiksi kymmeniksi vuosiksi, jopa 60 vuodeksi eteenpäin.”

Ministeri tyrmäsi mahdollisuuden siirtää tai lykätä päätöstä ja loi painetta toteamalla, että päätös tuli tehdä määräajan puitteissa, ettei hanke kariutuisi. Hankkeesta tuli siis hänen mukaansa päättää saman tien.

Hankkeen vastustajia syytettiin asenteellisuudesta ja aiheettomasta pelottelusta.

Vastuuministerin mielestä päätöksenteon tuli myös perustua ”pysyviin” kysymyksiin ja kriteereihin, mikä antoi ymmärtää, että sen hetkinen kansainvälispoliittinen tilanne olisi ohimenevä. Ministeri muistutti, että laitos sen sijaan rakennetaan vuosikymmenien käyttöä varten.

Myös pääministeri Stubb viittasi puheessaan ”pysyviin” ulkopoliittisiin faktoihin, kun hän muistutti keskustelussa Suomen sijainnista Venäjän naapurina historiallisesti, nyt ja tulevaisuudessa.

Näin ollen poliittisesti kiivain keskustelu käytiin suhtautumisesta Venäjään. Hankkeen vastustajia syytettiin asenteellisuudesta ja aiheettomasta pelottelusta. Vihreiden Venäjä-argumentit leimattiin pelkäksi keinoksi vastustaa ydinvoimaa. Puhe russofobiasta, Rosatom-ratsusta ja Venäjä-kortilla pelottelusta ohjasivat keskustelua ja mediahuomiota pois geopoliittista riskeistä. Energiasta tuli puhua vain energiana – teknisenä ja epäpoliittisena ratkaisuna.

Pääministeri Stubb nosti esiin hankkeen vastustajien käsitetyn russofobian puheenvuorossaan:

”Se, mikä minua ehkä eniten häiritsee tässä keskustelussa, on se tietty asenteellisuus, jopa russofobia, joka ilmenee muutamissa puheenvuoroissa, (…) että yritetään lietsoa Venäjä-pelkoa energiapoliittiseen ratkaisuun. Minun mielestäni tässä kannattaa puhua energiasta energiana. (…) Fennovoima, on energiapoliittinen päätös, se on ilmastopoliittinen päätös, se on talouspoliittinen päätös, se on työllisyyteen liittyvä päätös, ja se on investointeihin liittyvä päätös. Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle.”

Asenteellisuudella ja Fennovoiman luvan hylkäämisellä nähtiin olevan kielteisiä vaikutuksia Suomelle.

Myös ministeri Vapaavuori piti ”Venäjä-korttiin” tarttumista ja ulkopolitiikan tuomista sisäpolitiikkaan 2010-luvun Suomessa ikävänä tuulahduksena menneiltä vuosikymmeniltä.

Asenteellisuudella ja Fennovoiman luvan hylkäämisellä nähtiin olevan kielteisiä vaikutuksia Suomelle. Kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok.) mainitsi hyökkäyksen, mutta muistutti jo asetetuista Venäjän vastaisista pakotteista ja Suomen osallistumisesta niiden täytäntöönpanoon. Zyskowicz esitti Fennovoima-hankkeen torjumisen Suomen itse itselleen asettamana ylimääräisenä pakotteena: Suomi ampuisi siis itseään toiseenkin jalkaan.

Ydinvoimala Suomessa vähentää riippuvuutta Venäjästä

Monet kansanedustajat totesivat avoimesti, että Suomi on riippuvainen Venäjältä tuodusta energiasta. Vaikka Fennovoiman laitos perustuu venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen, ja ydinpolttoainekin ostetaan Venäjältä, hankkeen esitettiin poliittisissa keskusteluissa silti vähentävän tätä riippuvuutta.

Takeina esitettiin muun muassa laitoksen rakentaminen Suomeen, suomalainen enemmistöomistus ja johto, laitoksen suomalaiset käyttäjät ja valvojat ja Suomen lakien noudattaminen.

Esimerkiksi pääministeri Stubb halusi ohjata keskustelun Rosatomista suomalaiseen Fennovoimaan:

”Tämä yritys, joka toimii, on nimeltään Fennovoima, ja se Fennovoima on suomalainen yritys. Tämä ydinvoimala sijaitsee Suomessa, se noudattaa Suomen lakeja, sen johto on suomalainen, ja se vähentää meidän riippuvuuttamme venäläisestä energiasta.”

Ministeri Vapaavuori muistutti myös hallituksen asettamista poikkeuksellisista ehdoista Fennovoiman kotimaisuusasteelle  – ”siitä huolimatta, että ydinenergialaki ei edellytä mitään laitoksen omistusrakenteelta, siitä huolimatta, että koskaan aikaisemmin mitään ehtoja ei ole asetettu”. Ehdoilla hallitus vaalisi kansallista etua: energiapolitiikan ohjattavuutta ja huoltovarmuutta.

Vaikka Fennovoiman laitos perustuu venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen, ja ydinpolttoainekin ostetaan Venäjältä, hankkeen esitettiin poliittisissa keskusteluissa silti vähentävän tätä riippuvuutta.

Mielenkiintoista kyllä, riippuvuuden vähentämisen ohella pääministeri Stubb esitti EU:n ja Venäjän keskinäisriippuvaisuuden osasyynä sille, miksi hanke oli turvallinen Suomelle. Riippuvaisuuden vuoksi Stubb katsoi, että ”On minun mielestäni ehkä vähän vaarallista ja harhaanjohtavaa lietsoa pelkoa siitä, että energiayhteistyö Euroopan ja Venäjän tai vaikkapa Suomen ja Venäjän välillä katkeaisi.”

Riippuvuuden vähentymisen lisäksi muistutettiin, että Suomi tarvitsee kansainvälisiä investointeja, jollaisena Rosatomin liittyminen Fennovoiman laitokseen nähtiin.

Lupaus ydinvoimasta jyräsi alleen geopoliittisen arvioinnin

Milka Sunell kirjoittaa suomalaista ydinvoimapolitiikkaa käsittelevässä teoksessa Ydinvoima, valta ja vastarinta, kuinka Suomi on aikaisemminkin asemoinut itseään idän ja lännen välille ydinvoimapolitiikan keinoin.

Rosatomilla maustettu Fennovoima-lupaus paljasti kuitenkin uuden piirteen: suomalaiset osakkaat olivat Ukrainan helmikuussa vuonna 2022 alkaneeseen sotaan asti valmiit ostamaan Rosatomin ydinvoimalaitoksen ja siten kytkemään Suomea Venäjän vaikutuspiiriin.

Hallitus tuki hanketta, eikä nähnyt tarvetta geopoliittisten riskien arvioinnille. Päinvastoin: pääministerin johdolla turvallisuuspoliittiset puheet leimattiin eduskunnassa russofobiaksi.

Hankkeessa ei haluttu nähdä ulko- tai turvallisuuspoliittisia ongelmia, vaan Venäjä-suhdetta selitettiin keskinäisriippuvuuden näkökulmasta. Sen puitteissa Euroopan unioni on rakentanut energiapolitiikkaansa venäläisen fossiilisen energian varaan, ja näin energiasta saatujen tulojen on ajateltu sitovan Venäjää Eurooppaan.

Suomalaiset osakkaat olivat Ukrainan vuonna 2022 alkaneeseen sotaan asti valmiit ostamaan Rosatomin ydinvoimalaitoksen ja siten kytkemään Suomea Venäjän vaikutuspiiriin.

Venäläisen ydinteknologian ostaminen haluttiin esittää ennen kaikkea energia-, talous- ja ilmastopolitiikkana, vailla geopoliittista ulottuvuutta – pitämällä pää kylmänä ja puhumalla energiasta energiana.

Professori Veli-Pekka Tynkkynen onkin kuvannut Suomea “’rationaalisena’ toimijana, joka ei sekoita taloutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan”. Venäjä-suhteen muuttuessa tarkastelun kohteeksi tulisikin asettaa suomalainen Venäjän parhain päin selittämisen kulttuuri ja silmien ummistaminen geopoliittisilta riskeiltä.

Ydinvoimalan rakentamisen Suomeen, hankkeen “kotimaisen” enemmistöomistuksen, johdon ja valvonnan katsottiin vähentävän riippuvuutta ja torppaavan mahdolliset vaikutusyritykset. Eduskunta ei osannut ennakoida tilanteita, joita sittemmin on nähty Ukrainan sodassa: Venäjä on kohdistanut sotatoimia ydinlaitoksiin kansainvälisistä sopimuksista huolimatta, miehittänyt ydinlaitoksia ja ottanut niitä Rosatomin haltuun.

Hallitus tuki hanketta, eikä nähnyt tarvetta geopoliittisten riskien arvioinnille.

Näitä analysoitaneen puolustusministeriön esittämässä riskianalyysissä, joka täydentää Fennovoiman rakentamislupahakemusta. On syytä huomata, etteivät riskit kohdistu vain Fennovoimaan.

Puolustusministeriön mukaan tarkastelussa tulisi eritellä “geopoliittisia ja geoekonomisia riskejä ja niiden toteutumisesta aiheutuvia seurauksia ja sidonnaisuuksia” ja ottaa huomioon “myös Rosatom-konsernin sidokset Venäjän puolustusteolliseen kompleksiin ja siihen liittyvät toimet Venäjän turvallisuuspoliittisten päämäärien ajamiseen”.

Ydinvoimalupauksen näkökulmasta Rosatom-hanke näyttää sulautuvan nopeasti osaksi laajempaa tarinaa. Osa hankkeen kannalta keskeistä poliitikoista on jo myöntänyt virheensä.

Fennovoimallekin on jo esitetty uutta rahoittajaa ja uutta geopoliittista suuntaa. Samalla ydinvoimalupaus mukautuu, uusiutuu ja pyrkii pysymään elossa, vaikka Fennovoima ilmoitti 2. toukokuuta 2022 päättävänsä laitostoimitussopimuksen Rosatomin kanssa.

YTT Matti Kojo työskentelee apurahatutkijana Tampereen yliopistossa Koneen Säätiön rahoittamassa Promises-hankkeessa.

YTT Hanna-Mari Husu toimii sosiaalitieteiden yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen Säätiön rahoittamassa Promises-hankkeessa.

Artikkelin siteerausohje: Kojo, Matti ja Husu, Hanna-Mari. 2022. ””Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle” – kuinka kansanedustajat perustelivat venäläistä ydinvoimakytköstä” Politiikasta, 6.6.2022. https://politiikasta.fi/ja-rosatom-on-varmasti-erittain-hyva-toimija-myos-fennovoimalle-kuinka-kansanedustajat-perustelivat-venalaista-ydinvoimakytkosta/

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu ”Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle” – kuinka kansanedustajat perustelivat venäläistä ydinvoimakytköstä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Osana väitöskirjaprojektiani, jossa tutkin yhteiskunnallisen hyvän määrittelyä uusien ydinvoimaloiden päätösprosesseissa, pääsin opiskelemaan ydinreaktoritekniikkaa vuosina 2013 ja 2014 Sveitsiin, Italiaan ja Englantiin venäläisten, ranskalaisten ja brittiläisten ydinvoimainsinöörien ja -fyysikoiden sekä muiden alan osaajien ohjauksessa. Oma kiinnostukseni oli erityisesti neljännen – eli Olkiluoto 3:sta vielä seuraavan – sukupolven voimalatekniikka ja toriumreaktorit. Käytännössä maailma kuitenkin elää vielä toisen sukupolven reaktoreiden kanssa, joita Eurooppa on pullollaan.

Geopolitiikka ja ydinvoiman suhde ydinaseisiin jäivät aikoinaan energiajärjestelmän vihertymisen tutkimuksen alle.

Näitä oppeja en ole kovinkaan paljon pohtinut paria poikkeusta lukuun ottamatta, koska geopolitiikka ja ydinvoiman suhde ydinaseisiin jäivät aikoinaan energiajärjestelmän vihertymisen tutkimuksen alle ja julkisessa keskustelussakin hyvin vähäiselle sijalle muutamia poikkeuksia ja avausyrityksiä lukuun ottamatta. Aihe on kuitenkin ajankohtainen nyt, kun venäläiset ovat Ukrainan sodan yhteydessä ottaneet haltuunsa Tšernobylin suljetun ydinvoimala-alueen ja tämän jälkeen lähestyivät asevoimin Zaporižžjan ydinvoimalaa, joka kuudella reaktorillaan ja yhteensä 6000 megawatin tuotantokapasiteetillaan on Euroopan suurin.

Toimivat ydinvoimalat tuottavat Ukrainan sähköstä noin puolet eli energiainfrastruktuurin näkökulmasta merkittävän osan. Onnettomuuden jäljiltä suljetun Tšernobylin jäänteitäkin hoidetaan aktiivisesti, koska siellä sijaitsee edelleen merkittäviä määriä säteilevää jätettä. Tämän alueen Venäjän joukot valtasivat nopeasti sodan alettua ja ottivat laitoksen henkilökunnan panttivangikseen.

Ydinvoiman poliittisen strategisuuden monet kerrokset

Palasin ajatuksiin ydinvoiman geopoliittisuudesta viimeksi, kun Suomen sisäministeriö sulki Pyhäjoen Hanhikiven alueen ja alue luovutettiin venäläiselle valtionyritykselle Rosatomille ydinvoimalan rakentamista varten vuonna 2015. Tuohon mennessä oli selvää, että Fennovoiman hanke oli Venäjälle strateginen ja mainosmielessäkin tärkeä. Rosatomin edustajat puhuivat tästä itsekin avoimesti. Rosatomin voimaloita ei ole onnistuttu myymään länsimaihin ennen Hanhikiven projektia.

Ydinvoimalan strategisuus on suoraan sidoksissa sen tekniseen luonteeseen tavalla, joka antaa strategisen edun voimalan haltijalle tai ulkoiselle voimankäytölle riippuen tilanteesta. Keskeistä on ymmärtää, että ydinvoimala muuttuu potentiaalisesti vaaralliseksi siitä hetkestä, kun se saavuttaa ensimmäisen kriittisyytensä eli uraanin halkeamisreaktiot alkavat ja laitokseen syntyy ensimmäistä kertaa myös säteilyä. Kun tämä fissioreaktio saadaan vakaaksi, laitos tuottaa jonakin päivänä sähköä tai lämpöä. Olkiluoto 3:ssa ensimmäinen kriittisyys saavutettiin alkuvuodesta 2022, mutta sähköntuotannon alkamisesta ei ole varmaan tietoa.

Ydinreaktion valjastaminen kiinnosti ihmiskuntaa alun perin nimenomaan asekäytössä ja siksi sen hyödyntämisen aloittaminen sähköntuotantoon kesti huomattavasti kauemmin.

Ydinvoimaloiden historia on suoraan ja erottamattomasti sidoksissa ydinasekysymykseen lukuisilla tavoilla. Ensinnäkin ydinreaktion valjastaminen kiinnosti ihmiskuntaa alun perin nimenomaan asekäytössä ja siksi sen hyödyntämisen aloittaminen sähköntuotantoon kesti huomattavasti kauemmin. Toiminnassaan säteilyttynyt ydinvoimala on jo itsessään uinuva likainen pommi ja siksi niitä pyritäänkin tarkasti suojelemaan ulkoisilta uhilta. Ydinreaktio on ydinreaktio tarkoituksesta riippumatta ja sen käyttö vaatii huolellisuutta.

Aina huolellisuuden kohteita ei osata ennakoida etukäteen ja ydinvoima-alan toimijoita suitsitaankin alan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tahoilta usein haluttomuudesta ennakoida sisäisiä riskejä tai ulkoisia uhkia. Esimerkiksi New Yorkin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001 kansainvälinen ydinvoimayhteisö uudisti turvallisuusarvioitaan ja -ohjeistuksiaan merkittävästi nimenomaan lentokonehyökkäyksiä ajatellen. Monien vanhojen voimaloiden suojakuoria vahvistettiin ja uusille asetettiin kovemmat turvallisuusstandardit.

Ydinvoima-alan toimijoita suitsitaan alan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tahoilta usein haluttomuudesta ennakoida sisäisiä riskejä tai ulkoisia uhkia.

Ydinvoimaloihin ei myöskään päästetä käymään ihan ketä tahansa ja niiden piirustukset pysyvät ulkopuolisille arvoituksena, hyvin perustelluista turvallisuussyistä. Lisäksi ydinvoimaloiden sisäiset turvajärjestelmät ovat merkittäviä ja Olkiluoto 3:n kaltaisessa uuden sukupolven reaktorissa järjestelmätasoja on lisätty, jotta ne olisivat vähemmän herkkiä inhimillisille virheille.

Ydinvoimala rakentuu lukemattomista hienoista teknisistä yksityiskohdista, jotka piiloutuvat jättimäisten betonikuorten sisään. Ydinvoima-alan luonteeseen kuuluu tarkastella turvallisuuskysymyksiä usein juuri suurten onnettomuuksien jälkeen, jolloin teknisiä tai kulttuurisia yksityiskohtia hiotaan aina uudelleen.

Ydinvoiman elinkaari

Ydinvoimaloiden käyttöikä on valtavan pitkä, normaalisti kymmeniä vuosia. Tämän lisäksi ydinvoimalan purkaminen on vaativaa ja aikaa vievää työtä edelleen säteilevän materiaalin takia. Kokemusta purkamisesta ei maailmassa kovin paljoa vielä ole ja Suomessakin ensimmäinen purkamislupa annettiin vastikään Otaniemen tutkimusreaktorille. Lupa mahdollistaa suomalaisille ydinvoimalan purkamisen harjoittelun pienessä mittakaavassa. Vakavien onnettomuuksien yhteydessä säteilyä sen sijaan leviää hallitsemattomasti ja reaktoreita ja materiaaleja joudutaan jäähdyttämään kymmeniäkin vuosia ennen käsittelyä tai työskentely on säteilyn takia muutoin erittäin hidasta.

Esimerkiksi Japanissa Fukushiman Daiichiin ydinvoimalassa eletään nyt tätä hitaan työskentelyn vaihetta kohti lopullista purkamista. Fukushiman maanjäristyksestä ja tsunamista seurannut onnettomuus tapahtui vuonna 2011. Osa säteilevästä materiaalista säilyy vaarallisena reilusti yli ihmisiän, joten siivoustyössä on aina onnettomuustapauksissa kyse ylisukupolvisesta ponnistuksesta.

Ydinvoiman pitkät aikajänteet ja ylisukupolvisen politiikan välttämättömyys tekevät siitä ainutlaatuisen kysymyksen myös tavanomaisen politiikan analysoimisen näkökulmasta.

Eli aivan samoin kuin tavanomaisessa ydinjätteiden loppusijoittamisessa, johon realistisia ratkaisuja ei maailmassa juurikaan ole tarjolla. Olkiluodossa sijaitsevaan Onkaloon mahtuu nykyarvioiden mukaan ehkäpä nykyisten Suomessa toimivien reaktoreiden loput jätteet sekä parin uuden reaktorin koko elinkaaren jätteet.

Tšernobylin onnettomuusreaktori sai vasta vastikään uuden suojasarkofaginsa, koska onnettomuudessa vaurioitunut reaktori tuottaa edelleen vaarallista säteilyä. Alkuperäinen sarkofagi rakennettiin heti onnettomuuden jälkeen vuonna 1986, mutta samainen säteily tuhosi kuorta alusta saakka käyttökelvottomaksi.

Tšernobyl opetti ydinvoima-alalle paljon inhimillisistä virheistä ja tapahtuma käynnisti mittavia uudistuksia alan turvallisuuskulttuurin parantamiseksi. Nämä ydinvoiman pitkät aikajänteet ja ylisukupolvisen politiikan välttämättömyys tekevät siitä ainutlaatuisen kysymyksen myös tavanomaisen politiikan analysoimisen näkökulmasta.

Sota ja ydinteknologia

Kun Venäjä otti haltuunsa Tšernobylin ydinvoimalan, ydinvoiman erityisluonne yhteiskunnallisen epävakauden edessä osoitti sen strategisen herkkyyden. Syitä Venäjällä on voinut olla lukuisia. Ensinnäkin ydinvoimala vallatulla tai vallattavaksi tarkoitetulla alueella on erinomainen tukikohta, koska harvalla on halua käyttää voimakkaita aseita ydinvoimaloiden läheisyydessä.

Tšernobyl ei ole sähköä tuottava ydinvoimala, mutta toimivan voimalan ottaminen haltuun antaisi merkittävän infrastruktuuriin liittyvän edun, koska yksittäistenkin ydinvoimaloiden merkitys on yleensä varsin suuri vähintään paikallisen sähköntuotannon kannalta, Suomen kaltaisessa pienessä maassa myös valtiotasolla merkittävä. Todennäköisimmin Tšernobyl on venäläisille joukoille kuitenkin vain hyvä asema toimia.

Ydinvoimalaa voi kuitenkin käyttää myös aseena, vahingossa tai tarkoituksella. Tämän estämiseen kansainväliset ydinturvallisuuteen liittyvät standardit, joita myös Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA valvoo, on muun muassa kehitetty. Ydinvoimalaan iskeminen on esimerkiksi kansainvälisissä sodan oikeussäännöissä määritelty sotarikokseksi.

Ydinvoimala vallatulla tai vallattavaksi tarkoitetulla alueella on erinomainen tukikohta, koska harvalla on halua käyttää voimakkaita aseita ydinvoimaloiden läheisyydessä.

Teknisestä näkökulmasta vanhat ydinvoimalat ovat varsin hataria turvallisuusparannuksista huolimatta suhteessa nykyaikaisiin tehokkaisiin aseisiin, joilla niihin voitaisiin iskeä. Inhimillisen erehdyksen mahdollisuutta ei myöskään voi unohtaa, kun kyse on sodasta. Pommitusten kohteista ja niiden suunnitelmallisuudesta liikkuu aseellisten konfliktien yhteydessä aina monenlaisia väitteitä.

Sota on luonteeltaan toimintaa, jossa pyritään luomaan materiaalisia haittoja, sekasortoa ja pelkoa. Tšernobylin kaltaisen alueen ottaminen haltuun aiheuttaa jo sellaisenaan henkistä sekasortoa ja pelkoa. Mitään erillistä materiaalista haittaa ydinvoimalalle ei erikseen tarvitse aiheuttaa. Tästä samasta syystä valtioiden varautumissuunnitelmissa on aina strategisempia ja vähemmän strategisia kohteita, joita asevoimien tulee sodan syttyessä suojata.

Kansainvälistä politiikkaa ja historiaa

Suomessa on ollut aiemmin  hämmästyttävää haluttomuutta puhua ydinvoiman geopoliittisista ja strategisista ulottuvuuksista erityisesti Fennovoiman ja Rosatomin yhteistyön yhteydessä. Nyt Ukrainan tilanteen kärjistyessä hankkeen osakkaat itse ovat nostaneet esiin, millainen virhe Rosatom -yhteistyö on ollut. Tähän saakka suomalaiset poliitikot ovat sivuuttaneet asiantuntijat, jotka toivat esiin projektin nyt realisoituneita epäkohtia toistuvasti jo vuosia sitten.

Ydinvoimalalla on poliittista merkitystä monella tasolla. Jo voimalan rakentaminen luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia. Ydinpolttoaineen ostaminen ei ole rinnastettavissa muuhun energian hankintaan, kuten esimerkiksi tavanomaisten polttoaineiden kohdalla vaan ydinpolttoaineen kauppaa säätelevät alan sisäiset kansainväliset sopimukset ja polttoainetta on tapana varastoida jokaisessa ydinvoimalassa noin kahden vuoden tarpeisiin häiriöiden välttämiseksi.

Jo voimalan rakentaminen luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia.

Ydinvoimaloiden rakentaminen ja käyttö ovat myös mielenkiintoisella tavalla tieto- ja historiaintensiivisiä. Suomalaiset opettelivat 1950-luvulta alkaen ydinvoiman monimutkaista maailmanpolitiikkaa ja voimaloiden rakentamisen haasteita sinnikkäästi ensin yhdessä lännen ja sitten poliittisen tilanteen takia idän kanssa.

Loviisan ydinvoimalaitokset ostettiin presidentti Urho Kekkosen kehotuksesta Neuvostoliitosta, vaikka ostaja – Imatran Voima – toivoi länsimaista voimalaa. Ensimmäisellä ydinvoimalan idänkaupalla saatiin kuitenkin ikään kuin mahdollisuus hankkia länsimallinen voimala Olkiluotoon Teollisuuden voiman käyttöön.

Seuraavan merkittävän voimalaitosprojektin toteutuminen vasta 2000-luvun alussa ehti kuitenkin luoda osaamistyhjiön, jota edelleen paikataan. Ydinvoimaosaaminen on erityisosaamista, jota ei kuitenkaan juurikaan tarvita muualla, joten maailmassa on ikään kuin aina vain tarvittava tai hieman liian pieni määrä ydinvoimaosaajia. Tämä osaamistyhjiö on aiheuttanut kompastelua niin tekniikassa kuin poliittisissakin kysymyksissä.

Ydinvoimaan liittyvät kompastukset ovat järjestelmällisesti liittyneet poliittisen tai teknisen varovaisuuden herpaantumiseen.

Lisäksi turvajärjestelmistään huolimatta voimala on haavoittuva monella tapaa alkaen mainitusta osaamisesta ja sen puutteesta fyysisiin uhkiin. Ydinvoimala vaatii ympäristöltään siis äärimmäisen paljon: vakautta teknisesti, organisatorisesti ja poliittisesti. Tämänhetkisen vakauden ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Koko alan turvallisuuskulttuuri on kehittynyt usein kompastusten kautta eikä ympäröivän maailman vakaus taas ole ydinvoimaosaajien käsissä.

Monimutkaisen teknisen ja poliittisen luonteensa takia ydinvoimala on potentiaalinen ase nimenomaan hyvin monella tapaa, vahingossa tai tarkoituksella käytettynä, niin rauhan kuin sodankin aikana. Se luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia.

Suomalaisille Venäjään liittyvä energiakeskustelu on ollut haastavaa, koska Suomi on niin vahvasti riippuvainen venäläisestä energiasta monissa energiamuodoissa.

Suomessa joudutaankin Ukrainan sodan puhjettua arvioimaan uudelleen uusimman voimalan, Fennovoiman Hanhikivi 1:n, suunnitelmat. Osakkailla on jo ollut ja on varmasti erilaisia syitä pyrkiä irtautumaan projektista, mutta projekti itsessään on hitaasti taustalla muuttunut varmaksi luvatusta sisäisesti epävarmaksi. Ukrainan sota talouspakotteineen on lisännyt epävarmuuteen ulkopoliittisen kerroksen, jota ei yksinkertaisesti voida sivuuttaa. Ylipäätään suomalaisille Venäjään liittyvä energiakeskustelu on ollut haastavaa, koska Suomi on niin vahvasti riippuvainen venäläisestä energiasta monissa energiamuodoissa.

Ydinvoimaa ei ole syytä pelätä jatkuvasti, mutta sen valtavaan voimaan ja siihen liittyviin riskeihin ei ole myöskään syytä suhtautua sinisilmäisesti historian, inhimillisyyden ja maailman epävakaan poliittisen tilanteen takia. Ydinvoimaan liittyvät kompastukset ovat järjestelmällisesti liittyneet poliittisen tai teknisen varovaisuuden herpaantumiseen.

Maarit Laihonen on filosofi ja tutkija, joka on tarkastellut ydinvoimapolitiikkaan liittyvä kysymyksiä useista näkökulmista.

Julkaisu Ydinvoiman strateginen merkitys ja Ukrainan sota ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.