Tekoälyä uhkana pitävät tahot varoittavat, että tekoälyn kehitys on karkaamassa ihmiskunnan hallinnasta ja johtamassa tilanteeseen, jossa ihmiset eivät enää kykene ymmärtämään sen toimintaa.

Vaarana on, että yhteiskunnallisesti merkittäviä päätöksiä alkaa ohjata teknologia, jonka toimintaperiaatteet ja riskit jäävät demokraattisen kontrollin ulottumattomiin. Tekoäly on kuin vapaaksi päässyt pullonhenki, jota on mahdotonta pysäyttää.

Tekoälyn kummisedäksi kutsuttu emeritusprofessori Geoffrey Hinton maalaa haastattelussaan melko synkän tulevaisuuskuvan. Hintonin mukaan ihmiskunta voi osoittautua ohimeneväksi vaiheeksi älykkyyden evoluutiossa: biologinen äly on synnyttänyt digitaalisen älyn, joka voi puolestaan oppia kaiken ihmisten tuottaman tiedon, toimia ihmistä nopeammin ja lopulta tehdä ihmiset tarpeettomiksi.

Tekoälyn puolustajat korostavat sen potentiaalia vahvistaa demokratiaa parantamalla päätöksenteon laatua vähentämällä inhimilliseen toimintaan liittyviä vinoumia ja sattumanvaraisuutta. Tekoälyn nähdään tekevän hyvää, koska se kykenee käsittelemään laajoja tietomassoja, tunnistamaan asioiden välisiä riippuvuuksia ihmissilmää tarkemmin ja tuottamaan puolueettomia arvioita monimutkaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Optimistisimmissa näkemyksissä tekoäly mielletään teknologiaksi, joka voi vahvistaa kollektiivista ongelmanratkaisukykyä, laajentaa kansalaisten osallistumismahdollisuuksia ja tukea tietoperustaista päätöksentekoa. Tekoälyn potentiaalia ei tällöin liitetä vain tehokkuuteen vaan myös ajatukseen avoimemmasta ja osallistavammasta demokratiasta.

Tekoäly kehittyy sellaisella vauhdilla, että luultavasti monet tänään esitetyt näkemykset osoittautuvat jo huomenna vanhentuneiksi. Siksi onkin paikallaan katsoa tekoälyä teknologisen innovaation sijaan laajemmasta perspektiivistä.

Hyvänä matkaoppaana toimii Roy Heidelbergin teos Nobody’s Decision – AI and the Perfection of Bureaucracy. Teos on demokratian näkökulmasta kiinnostava erityisesti siksi, että se lähestyy tekoälyä hallinnan ja byrokratian jatkumona. Kirjan keskeinen väite on, että tekoäly ei murra byrokraattista logiikkaa vaan pikemminkin täydellistää sitä, sillä se vie byrokratiaan liittyvät ihanteet – kuten tehokkuuden ja objektiivisuuden – uudelle tasolle. Tällä on demokratian kannalta sekä hyviä että ongelmallisia seurauksia.

Tekoäly on poliittista teknologiaa

Tekoäly edustaa Heidelbergin mukaan mitä suurimmassa määrin poliittista teknologiaa. Tämän ymmärtäminen edellyttää huomion kiinnittämistä erityisesti kysymykseen siitä, kuka päättää ja millä perusteella. Heidelberg tukeutuu kansainvälisen oikeuden teoreetikkona tunnetun Carl Schmittin ajatukseen suvereenista (sovereignty).

Schmittin mukaan suvereeni on se, joka kykenee tekemään päätöksen poikkeustilanteessa eli tilanteessa, jossa valmiit säännöt, normit ja menettelytavat eivät yksin riitä. Tästä näkökulmasta päätöksenteko ei ole täysin palautettavissa sääntöjen mekaaniseen soveltamiseen, sillä jokainen konkreettinen päätös sisältää aina myös tulkintaa, harkintaa ja tilanteen erityispiirteiden arviointia.

Moderni hallinto on kuitenkin pitkälti rakentunut pyrkimykselle tehdä päätöksenteosta mahdollisimman ennakoitavaa ja yhdenmukaista. Tätä ajattelutapaa edusti hallintotieteen perustajiin lukeutunut ja sittemmin Yhdysvaltojen presidentiksi päätynyt Woodrow Wilson. Hänen mukaansa hyvässä päätöksenteossa ongelmat pyritään ratkaisemaan vähentämällä inhimillisen harkinnan ja henkilökohtaisen vallankäytön merkitystä.

Politiikan asialistalla olevat ongelmat näyttäytyvät ennen kaikkea teknisinä kysymyksinä, joiden ratkaiseminen edellyttää asiantuntijatiedon hyödyntämistä ja standardoitujen hallinnollisten menettelytapojen noudattamista.

Vaikka tekoäly lisää tehokkuutta, ennustettavuutta ja kontrollia, se samalla etäännyttää päätöksentekoa ihmisistä.

Heidelbergin tulkinnassa tekoäly sijoittuu Schmittin korostaman inhimillisen harkinnan ja Wilsonin persoonattoman hallinnan väliseen jännitteeseen. Sen lupaus perustuu ajatukseen, että byrokraattisen rationaalisuuden tehokkuus ja inhimillisen päätöksenteon ennakoimattomuus voidaan sovittaa yhteen.

Samalla tekoäly kuitenkin kärjistää demokratiaan sisältyviä ristiriitoja. Vaikka tekoäly lisää tehokkuutta, ennustettavuutta ja kontrollia, se samalla etäännyttää päätöksentekoa ihmisistä ja heikentää kokemusta toimijuudesta, vastuusta ja poliittisesta vaikutusmahdollisuudesta.

Kun päätökset näyttävät syntyvän neutraalien järjestelmien tuella, hämärtyy samalla kysymys vallasta ja vastuusta: kuka lopulta määrittää päätösten taustalla olevat tavoitteet, arvot ja poikkeukset? Legitimiteetti on modernissa hallinnossa rakentunut henkilöistä riippumattomien sääntöjen ja menettelytapojen varaan, mutta tekoäly vie tämän logiikan askeleen pidemmälle. Päätöksenteko muistuttaa entistä enemmän teknistä prosessia, jossa ei ole tilaa – eikä myöskään tarvetta – harkinnalle.

Ei ihme, että tutkijat ovat varoittaneet tietokoneohjelmoitujen algoritmien ohjaamasta algokratiasta ja kansalaisten episteemisen toimijuuden kaventumisesta. Episteemisellä toimijuudella viitataan kansalaisten mahdollisuuksiin hankkia, arvioida ja tulkita tietoa sekä erottaa luotettava tieto virheellisestä.

Kun harkinta muuttuu laskennaksi

Neuroverkkoihin perustuva tekoäly haastaa schmittiläisen oletuksen siitä, että harkintaa tarvitaan epäselvissä päätöksentekotilanteissa, joissa säännöt eivät auta. Sen toimintalogiikka ei perustu pelkästään eksplisiittisiin sääntöihin vaan kykyyn tunnistaa tilastollisia malleja, tehdä heuristisia päätelmiä ja tuottaa ratkaisuja myös epäselvissä tilanteissa.

Tekoälytutkimuksen uranuurtajiin kuulunut Herbert Simon kuvasi päätöksentekoa heuristisena prosessina, jossa toimijat eivät optimoi täydellisen tiedon varassa vaan hyödyntävät erilaisia peukalosääntöjä, tulkintoja ja käytännöllisiä ratkaisutapoja. Se, mitä aiemmin pidettiin nimenomaan inhimillisenä arvostelukykynä, alkaa geneerisen tekoälyn myötä näyttäytyä ainakin osittain laskennallisesti mallinnettavana toimintana.

Tämä merkitsee historiallista käännettä, sillä myös harkinta, tulkinta ja poikkeuksien käsittely pyritään siirtämään algoritmisen hallinnan piiriin. Jos tekoäly kykenee toimimaan myös tilanteissa, joissa normit ovat epätäsmällisiä ja keskenään ristiriitaisia, kysymys ei enää ole vain teknisestä tehokkuudesta vaan siitä, missä määrin poliittinen harkinta ja vastuu voidaan ulkoistaa tekoälylle ilman, että itse politiikan luonne muuttuu.

Kysymys ei enää ole vain teknisestä tehokkuudesta vaan siitä, missä määrin poliittinen harkinta ja vastuu voidaan ulkoistaa tekoälylle ilman, että itse politiikan luonne muuttuu.

Demokratian näkökulmasta yksi keskeinen tekoälyn haaste tiivistyy siihen, että sen toiminnan ymmärtäminen on vaikeaa – osittain jopa mahdotonta – myös sen kehittäjille. Neuroverkkojen toimintaa kuvataan usein “mustaksi laatikoksi”, sillä ne kykenevät tuottamaan tehokkaita ratkaisuja, mutta niiden sisäinen päättelyketju jää läpinäkymättömäksi. Tämän vuoksi tekoälyä pyritään täydentämään erilaisilla auditointi-, selitys- ja valvontamekanismeilla, joiden tarkoituksena on tehdä algoritmisesta päätöksenteosta läpinäkyvämpää ja vastuullisempaa.

Heidelberg suhtautuu kuitenkin kriittisesti ajatukseen, että tällaiset mekanismit todella palauttaisivat kontrollin ihmisille. Ennemminkin kyse on siitä, että ne vain lisäävät uusia byrokraattisia ja teknisiä kerroksia jo ennestään monimutkaisten järjestelmien ympärille.

Esimerkiksi niin sanottu ”ihminen ohjaimissa”-ajattelu (human-in-the-loop) perustuu oletukseen, että ihminen säilyttää kontrollin tekoälyn toimintaan osallistumalla päätöksentekoprosessiin.

Käytännössä ongelmana kuitenkin on, että näiden järjestelmien toimintaa ei ymmärretä riittävästi. Pahimmillaan ihmisen rooli jää symboliseksi, sillä hän toimii vastuunkantajana tilanteessa, jossa todellinen päätöksenteko tapahtuu hänen ulottumattomissaan. Samalla tilivelvollisuus muuttuu byrokraattiseksi rituaaliksi, jossa tärkeintä on osoittaa, että oikeat menettelyt on muodollisesti suoritettu.

Sairautta pahentava lääke

Heidelbergin keskeinen väite on, että tekoäly ei heikennä demokratiaa ensisijaisesti siksi, että päätöksenteko siirtyisi koneille, vaan siksi, että demokratian keskeiset arvot alkavat muuttua teknisiksi menettelytapakysymyksiksi. Kehityksen seurauksena vaarantuu kansalaisten kyky ymmärtää ja haastaa niitä järjestelmiä, joiden varaan yhteiskunnallinen päätöksenteko rakentuu.

Heidelbergin mukaan tekoäly on muuttunut iatrogeeniseksi probleemaksi, jolla hän viittaa tilanteeseen, jossa ongelman ratkaisemiseksi kehitetty hoito alkaa samalla pahentaa itse ongelmaa. Kun tekoälyä pyritään tekemään turvallisemmaksi, oikeudenmukaisemmaksi ja demokraattisesti kontrolloitavaksi, seurauksena on entistä enemmän teknisiä standardeja, auditointijärjestelmiä, dokumentaatiota, sertifiointia ja valvontaa.

Jokainen uusi kontrollikerros tuottaa lisää dataa ja uusia asiantuntijarakenteita, joiden hallinta edellyttää entistä syvempää teknistä osaamista. Samalla mahdollisuutemme ymmärtää ja arvioida järjestelmiä heikkenevät.

Demokratian nimissä rakennetaan mekanismeja, jotka etäännyttävät kansalaisia juuri niistä päätöksentekojärjestelmistä, joiden pitäisi olla heidän hallinnassaan.

Demokratian nimissä rakennetaan mekanismeja, jotka etäännyttävät kansalaisia juuri niistä päätöksentekojärjestelmistä, joiden pitäisi olla heidän hallinnassaan. Läpinäkyvyys ei tällöin enää tarkoita vallankäytön ymmärrettävyyttä tavallisille kansalaisille vaan pikemminkin valtavien tietomäärien, lokitietojen ja auditointiraporttien tuottamista.

Tilivelvollisuus muuttuu suhteesta, jossa vallankäyttäjä vastaa toiminnastaan kansalaisille, kohti teknistä vaatimustenmukaisuutta eli tärkeintä on osoittaa, että järjestelmät täyttävät niille asetetut menettelytapoihin liittyvät kriteerit.

Heidelbergin analyysi ei ole pelkästään teknologiapessimistinen varoitus tekoälyn riskeistä. Heidelbergin argumentti on hienovaraisempi ja samalla häiritsevämpi. Ongelma on siinä, että samalla, kun tekoäly optimoi hallinnan logiikkaa tekemällä päätöksenteosta entistä tehokkaampaa ja ennustettavampaa, se myös etäännyttää demokratiaa kansalaisten kokemuksista, harkinnasta ja kaventaa heidän poliittista toimijuuttaan.

Keskeinen kysymys ei lopulta koskekaan vain tekoälyä vaan demokratian muuttuvaa luonnetta. Mitä tapahtuu poliittiselle vastuulle, julkiselle harkinnalle ja kansalaisten toimijuudelle yhteiskunnassa, jossa yhä useammat päätökset perustuvat järjestelmiin, joita kukaan ei täysin ymmärrä, mutta joiden toimintaa pidetään silti rationaalisempana kuin inhimillistä harkintaa?

FT Harri Jalonen on sosiaali- ja terveyshallintotieteen professori Vaasan yliopistossa. Jalonen työskentelee Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa STRONG-hankkeessa, jossa tutkitaan demokratiainnovaatioiden toimeenpanoa.

Artikkelin kuvituskuva: charlesdeluvio / Unsplash

Julkaisu Tekoäly demokratian peilinä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

OECD:n kesällä 2020 julkaisemassa raportissa ennakoidaan deliberatiivisen aallon vahvistumista. Tällä järjestö viittaa sellaisten kansalaisosallistumisen mallien lisääntymiseen, joiden keskeisinä piirteinä ovat deliberatiivinen eli puntaroiva keskustelu, osallistujajoukon edustavuus ja päätöksentekoon vaikuttaminen. Puntaroivan keskustelun nähdään korostavan vastavuoroisuutta ja erilaisten mielipiteiden kunnioitusta sekä lisäävän keskustelun pohjana olevaa tietoa korjaten virhekäsityksiä.

Deliberatiivisesta aallosta on merkkejä myös koronakriisissä. Yksi eniten huomiota herättäneistä puntaroivan keskustelun malleista on Ranskassa vuoden 2021 alussa aloittanut 35:n satunnaisesti valitun ranskalaisen kansalaisraati. Sen tarkoituksena on tukea ja neuvoa Ranskan hallitusta rokotuskampanjassa sekä ehdottaa toimenpiteitä rokotteen hyväksyttävyyden edistämiseksi.

Puntaroivan keskustelun nähdään korostavan vastavuoroisuutta ja erilaisten mielipiteiden kunnioitusta sekä lisäävän keskustelun pohjana olevaa tietoa korjaten virhekäsityksiä.

Kansalaisraati on saanut osakseen kritiikkiä. Sitä on kutsuttu muun muassa hallituksen PR-kampanjaksi. Kritiikkiä on kohdistettu myös kansalaisraadin pieneen kokoon. Osaltaan kriittiseen suhtautumiseen vaikuttanee myös aiempi, vaikutuksiltaan kyseenalaistettu, 150 kansalaisesta koostunut ilmastonmuutoksen torjuntaa käsitellyt puntaroinnin foorumi.

Suomessa kansalaiset ovat osallistuneet koronakriisin aikana varsinkin palveluiden yhteistuotantoon julkisen sektorin jättämiä aukkoja paikaten sekä dialogisiin kansalaiskeskusteluihin. Olisiko myös puntaroivasta kansalaisosallistumisesta apua suomalaisessa kriisitilanteiden hallinnassa?

Mitä aiempi tutkimus kertoo?

Analysoimme pikaisella kirjallisuuskatsauksella (rapid review) 11 kansalaisdeliberaatiota ja pandemianhallintaa käsittelevää tieteellistä artikkelia. Artikkeleissa kuvatut deliberatiiviset foorumit toteutettiin vuosina 2008–2019 Yhdysvalloissa, Australiassa ja Etelä-Koreassa.

Foorumeissa hyödynnettiin puntarointia muun muassa varautumisen, viestinnän, toimien priorisoinnin ja rajoitusten hyväksyttävyyden puntaroinnissa. Varautumisen osalta keskeisenä kysymyksenä oli, mitä varautumisjärjestelmän osa-alueita tulisi kehittää valmiuden ja vasteen varmistamiseksi. Viestinnän yhteydessä pohdittiin, mitä, miten ja milloin kansalaisille tulisi kertoa pandemiasta ja kenen toimesta.

Tehtävien priorisointia selvitettiin kysymällä, mitä tulisi tehdä tilanteissa, joissa hengityskoneita tarvitsevia potilaita on enemmän kuin hengityskoneita sekä kenelle tulisi antaa vähäiset viruslääkkeet ja rokotteet. Rajoitusten hyväksyttävyyden kohdalla punnittiin karanteenia ja sosiaalista etäisyyttä edellyttäviä olosuhteita.

Vaikka foorumeilla ei saavutettukaan kaikkia puntarointiin kohdistuvia odotuksia raatien edustuksellisuudesta ja vaikuttavuudesta, niitä voidaan pitää kuitenkin suhteellisen onnistuneina. Puntaroivia keskusteluja tuettiin tarjoamalla osallistujille monipuolista tietoa sekä kirjallisesti että asiantuntijoita kuulemalla ja tenttaamalla. Keskustelut fasilitoitiin ja puntaroinnille oli varattu riittävästi aikaa, sillä foorumit kestivät yhdestä neljään päivään.

Edustavuuden osalta myönteistä oli osallistujajoukkojen moninaisuus, jota tuettiin hyödyntämällä osallistujien rekrytointiin erikoistuneita yrityksiä. Ongelmaksi kuitenkin muodostui foorumeiden melko alhaiset osallistujamäärät.

Konkreettiseen päätöksentekoon vaikuttamisen sijaan foorumeissa vaikutti olevan kyse enemmänkin yksisuuntaisesta kansalaismielipiteen kuulemisesta tai tutkimusintressien edistämisestä.

Foorumeiden järjestäjinä oli mukana virallisia toimijoita, mutta kytkennät päätöksentekoon jäivät silti epäselviksi. Konkreettiseen päätöksentekoon vaikuttamisen sijaan foorumeissa vaikutti olevan kyse enemmänkin yksisuuntaisesta kansalaismielipiteen kuulemisesta tai tutkimusintressien edistämisestä.

Menetelmällisistä haasteista huolimatta artikkeleissa nostettiin esille puntaroivan kansalaiskeskustelun monia hyötyjä.

Puntaroinnin foorumeiden nähtiin osoittavan, että tavalliset kansalaiset kykenevät käsittelemään pandemiaan liittyviä monimutkaisia kysymyksiä. Tämä kuitenkin edellyttää sopivien olosuhteiden luomista. Fasilitoinnin tulee olla ammattitaitoista ja annetun tiedon monipuolista, minkä lisäksi puntaroivalle keskustelulle tulisi varata riittävästi aikaa.

Artikkeleissa osoitettiin, että puntaroivat keskustelut ja asiantuntijakuulemiset eivät pelkästään lisää osallistujien tietämystä puheena olevista kysymyksistä, vaan ne myös vaikuttavat näkemysten kehittymiseen ja muuttumiseen. Ero on suuri verrattuna perinteisiin kyselyihin, joiden ongelmana on se, että kansalaisilla ei useinkaan ole ennen kriisitilanteen kehkeytymistä riittävää tarttumapintaa asiaan. Puntarointi tekee mahdolliset tulevaisuuden skenaariot tutummiksi, jolloin osallistujien on helpompi ottaa asiaan kantaa ja muodostaa kyselytulosta punnitumpi kansalaismielipide – jo ennen kriisin syntymistä.

Puntaroiva kansalaiskeskustelu korona-aikana

Vaikka koronakriisi on asettanut omat rajoitteensa deliberatiivisten mallien toteutukselle, on korona-aikanakin toteutettu lukuisia puntaroivia kansalaiskeskusteluja. Keskeinen ero aiempaan on se, että puntarointi on siirtynyt useimmissa tapauksissa verkkoon.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa Oregonin osavaltiossa toteutettiin kesällä 2020 koronakriisistä palautumista käsitellyt  puntaroinnin foorumi. Osavaltion pienoiskoossa muodostava foorumi koostui 36:sta satunnaisesti valitusta oregonilaisesta äänioikeutetusta.

Osallistujat tapasivat verkossa kaksi tuntia viikossa yhteensä seitsemän viikon ajan. Prosessin läpinäkyvyyden lisäämiseksi kaikki koko ryhmää koskevat tapaamiset – esimerkiksi asiantuntijoiden kuulemiset ja tenttaamiset – olivat katsottavissa suoratoistona ja myöhemmin tallenteena. Foorumin loppuraportti luovutettiin päätöksentekijöille verkon välityksellä toteutetussa lehdistötilaisuudessa.

Myös Bristolissa toteutetussa puntaroinnin foorumissa käsiteltiin koronakriisistä palautumista, joskin kaupunkitasolla. Verkon välityksellä toteutettu foorumi kesti neljä viikonloppua ja siihen osallistui kuusikymmentä satunnaisesti valittua bristolilaista.

Foorumin syötteistä vastasi muun muassa aiemmin toteutettu kysely, johon vastasi noin 6 500 asukasta. Luotettavuuden lisäämiseksi foorumin toteutusta valvoi nimetty ohjausryhmä. Prosessi oli kytketty jo lähtökohtaisesti päätöksentekoon, joskin foorumin tuotoksissa on kyse suosituksista.

Aiempi tutkimus ja korona-aikana toteutetut puntaroinnin foorumit osoittavat, että puntaroinnilla on paikkansa osana osallistumiskeinojen kokonaisuutta – myös koronakriisissä.

Kirjallisuuskatsaukseemme sisältyviin tutkimuksiin verrattuna Oregonissa ja Bristolissa toteutetut foorumit edustavat selkeämmin deliberatiivisten foorumeiden ideaalia, jossa osallistujiksi valitaan edustava otos kansalaisia, jossa käydään puntaroivaa keskustelua ja jonka lopputulokset vaikuttavat päätöksentekoon. Toisaalta niiden teemat eivät ole yhtä arvolatautuneita kuin tutkimusesimerkeissä kuvatut priorisointiin liittyvät puntaroinnin foorumit tai kirjoituksen alussa kuvattu Ranskassa toteuttavana oleva rokotuskampanjaan liittyvä kansalaisraati.

Foorumit voidaan asettaa myös kriisinhallinsyklin eri vaiheisiin. Tutkimusesimerkeissä kuvatut foorumit sijoittuvat selvimmin varautumisvaiheeseen, Ranskan esimerkki vastevaiheeseen, kun taas Oregonin sekä Bristolin foorumit palautumisvaiheeseen. Ranskassa toteutettavan foorumin osakseen saamaan kritiikkiin saattaa osaltaan vaikuttaa se, että foorumi kytkeytyy juuri kriittiseen vastevaiheeseen ja lisäksi kyseessä on korkean profiilin kansallinen hanke.

Aiempi tutkimus ja korona-aikana toteutetut puntaroinnin foorumit osoittavat, että puntaroinnilla on paikkansa osana osallistumiskeinojen kokonaisuutta – myös koronakriisissä. Myös Suomessa vastikään toteutettu koronarajoituksiin ja -suosituksiin liittyvä puntaroiva kansalaiskeskustelu tuottanee tärkeää tietoa puntaroinnin mahdollisuuksista. Voisiko kansalaiset mukaan ottavasta puntaroinnistaolla apua esimerkiksi yhteiskunnan informaatioresilienssin vahvistamisessa?

Kasvattaako puntaroiva kansalaiskeskustelu yhteiskunnan informaatioresilienssiä?

Yhteiskunnan informaatioresilienssi on notkea käsite, joka taipuu moneen käyttöön. Suppeassa määritelmässään sillä tarkoitetaan yleistä kyvykkyyttä varmistaa, että ”oikea tieto on oikeassa paikassa oikeaan aikaan”. Hieman laajemmin tarkasteltuna käsitteeseen voidaan liittää myös kyky vastustaa tarkoituksellisesti tai tahattomasti levitettävää mis- ja disinformaatiota. Toisin sanoen faktojen lisäksi informaatioresilienssi edistää myös fiktion käsittelyä.

Kun yhteiskunnan informaatioresilienssi ymmärretään kollektiiviseksi prosessiksi, puntaroiva kansalaiskeskustelu tarjoaa koetellun keinon kriisitilanteisiin liittyvän epävarmuuden käsittelyyn. Puntarointi ei välttämättä tuota ratkaisuja akuutteihin kriiseihin, mutta se voi lisätä luottamusta yhteiskunnan instituutioihin tavalla, joka toimii sekä rokotteena monimutkaisen yksinkertaistamista vastaan että liimana, joka tuo saman pöydän äärelle yhteiskunnan eri toimijoita.

Yhteiskunnan informaatioresilienssi on kehityskulku, jonka syntyminen ottaa aikansa. Matkaa tehdään usealla rintamalla, kuten esimerkiksi Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Information Resilience in a Wicked Environment (IRWIN) -hankkeessa. IRWINissä informaatioresilienssi nähdään kriittisenä osana kansallista huoltovarmuutta ja sitä lähestytään hallinnan ja kansalaisten yhteiskunnallisen osallistumisen näkökulmista.

Vaikka emme vielä tiedäkään, mistä raaka-aineista ja millaisella reseptillä yhteiskunnan informaatioresilienssi lopulta syntyy, olemme vakuuttuneita, että sen yksi keskeinen komponentti muodostuu niistä tavoista, joilla kansalaiset osallistuvat kriiseihin liittyvien uhkien merkityksellistämiseen.

Harri Raisio on yliopistonlehtori Vaasan yliopiston johtamisen akateemisessa yksikössä.

Harri Jalonen on professori Vaasan yliopiston johtamisen akateemisessa yksikössä.

Julkaisu Onko puntaroivalla kansalaiskeskustelulla roolia koronakriisissä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.