Suomalaista kehityspolitiikkaa pöllytetään kovin ottein. Pääministeri Petteri Orpon hallitus jätti taakseen vuonna 2023 valmistuneen kehityspolitiikan ylivaalikautisen selonteon, joka – nimestään huolimatta – ei kestänyt edes yhden hallituksen vaihdoksen yli. Samalla kehitysrahoitusta leikataan 1,275 miljardilla eurolla vuoteen 2028 mennessä. 

Myös sisällöllisesti kehityspolitiikan suunta muuttuu. Valtioneuvoston tuoreen kansainvälisiä taloussuhteita ja kehitysyhteistyötä koskevan KaKe-selonteon mukaan kehityspolitiikan avulla tullaan tulevaisuudessa yhä enemmän edistämään Suomen kaupallisia mahdollisuuksia kehittyvien maiden kanssa.

Tavoitteena on lisätä yksityisten yritysten osallistumista kehitysyhteistyöhön ja sen rahoittamiseen. Nämä päätökset syventävät murrosta, jossa pitkäjänteisestä kahdenvälisestä kehitysyhteistyöstä luovutaan ja suurempi osuus kehitysyhteistyövaroista suunnataan yksityisille yrityksille.

Viime aikoina kehitysyhteistyöltä on vaadittu entistä suurempaa tehokkuutta ja vastavuoroisuutta. Näitä vaatimuksia ruokkivat toisaalta globaalin etelän talouskasvu ja BRICS-maiden lisääntynyt poliittinen vaikutusvalta, ja toisaalta globaalin pohjoisen oikeistopopulismin nousu sekä talouskuriajattelu.

Suomi pyrkii yritysvetoisen kehitysyhteistyön edelläkävijämaaksi. Hallitus ajaa linjanmuutosta, joka häpeilemättä asettaa Suomen omat poliittiset, mutta erityisesti taloudelliset päämäärät kehityspolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi perinteisen köyhyyden vähentämisen sijaan.

Poliittisesti ajatus on houkutteleva. Tiukassa valtiontalouden tilanteessa yksityinen rahoitus voisi tuoda uutta rahaa, osaajia sekä teknologiaa suomalaiseen kehitysyhteistyöhön. Kehitysyhteistyömäärärahoista myönnetyt lainat sekä sijoitukset tuottavat tulevaisuudessa voittoa valtiolle.

Samalla kehityspolitiikka voi avata uusia markkinoita suomalaisille yrityksille, joiden kestävän kehityksen innovaatioiden odotetaan tuovan skaalautuvia ratkaisuja kehitysongelmiin. Kehittyvien maiden nähdään hyötyvän kansainvälisestä liiketoiminnasta, osaamisen kasvusta, uusista toimintamalleista ja lisääntyvistä verotuloista.

Houkuttelevuudesta huolimatta maailmalla on vain vähän todisteita siitä, että lisääntynyt yksityinen pääoma ja yritysten osallistuminen kehitysyhteistyöhön olisivat tuottaneet merkittäviä uusia myönteisiä kehitysvaikutuksia. Lisäksi tutkimuksen mukaan tähän liittyy myös merkittävä määrä uudenlaisia haasteita, kuten hyötyjen epätasainen jakautuminen, sillä yritykset ovat ensisijaisesti kiinnostuneita suuntaamaan liiketoimintaansa globaalin etelän kehittyneimpiin maihin ja niiden hyväosaisimmalle, korkeasti koulutetulle väestölle.

Tarkastelemalla yksityisille yrityksille suunnatuista kehitysyhteistyöinstrumenteista tehtyjä arviointeja suomalaisyritysten saamat hyödyt ja hankkeilla toteutetut kehitysvaikutukset vaikuttavat jääneen vähäisiksi (Taulukko 1).

Tämän lisäksi uusien suomalaisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä osallistavien kehitysyhteistyöinstrumenttien kehitys on ollut hidasta ja haastavaa. Sen sijaan suuret kansainväliset hankkeet raportoivat merkittäviä kehitysvaikutuksia, mutta niitä on vaikea VTV:n (2021) tuloksellisuusarvioinnin mukaan todentaa yksiselitteisesti. 

Paluu kehitysyhteistyön alkuvuosiin?

Talouskasvun ja viennin edistämisen nostaminen kehityspolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi ei ole uusi ajatus, vaan pikemminkin paluu suomalaisen kehitysyhteistyön alkuvuosikymmenille. Suomi siirtyi kehitysyhteistyön nettomaksajaksi 1960-luvun lopulla, jolloin kehitysyhteistyön keskeinen tehtävä oli tukea Suomen ulkomaankauppaa ja laajentaa kotimaisten tuotteiden markkinoita uusille alueille. 

Monet suomalaisen kehitysyhteistyön historian tuntevat muistavat esimerkin suomalaisten lahjoittamista Valmetin traktoreista, jotka myöhemmin varaosien puutteesta ruostuivat tansanialaisille pelloille alleviivaten kyseisen kehityspolitiikan ongelmia. Kehitysyhteistyö keskittyi maa- ja metsätalouteen sekä kaivos- ja rakennusteollisuuteen. Tukimuotona oli suomalaisen työvoiman, asiantuntemuksen sekä teknologian toimittaminen erilaisiin kehityshankkeisiin.  

Talouskasvun ja viennin edistämisen nousu kehityspolitiikan keskiöön ei ole uusi ajatus vaan paluu takaisin suomalaisen kehitysyhteistyön alkuvuosikymmenille.

1990-luvun laman jälkeen kehityspolitiikkaa ohjasi enenevästi kansainvälisten organisaatioiden, kuten Euroopan unionin ja Yhdistyneiden kansakuntien, linjaukset ja strategiat. Vuosituhannen alussa YK:n vuosituhattavoitteet (2000–15) saivat keskeisen roolin. Niiden tärkeimpinä pyrkimyksinä olivat köyhyyden poisto ja epätasa-arvoisuuden väheneminen. Kehitysyhteistyötä toteutettiin enimmäkseen julkishallinnon ja kansalaisjärjestöjen kautta.

Vuonna 2015 voimaan tulleet YK:n kestävän kehityksen tavoitteet Agenda 2030 -ohjelmassa antoivat uudet suuntaviivat kansainväliselle kehitysyhteistyölle. Nämä 17 kestävän kehityksen tavoitetta, jotka jakautuvat 169 alatavoitteeseen, muodostavat erittäin kunnianhimoisen kokonaisuuden. Jo ohjelman valmistelussa oli selvää, että tavoitteiden saavuttaminen pelkästään julkisilla varoilla olisi mahdotonta. 

Siten kestävän kehityksen tavoitteissa elinkeinoelämä nostettiin ensimmäistä kertaa tasavertaiseksi kehitysyhteistyön toimijaksi valtioiden, kansalaisjärjestöjen ja monikansallisten instituutioiden rinnalle. YK:n tavoitteiden saavuttamiseksi Maailmanpankin ja IMF:n (International Monetary Fund) mukaan julkisen talouden miljardien dollareiden kehitysyhteistyömäärärahojen rinnalle tarvitaan biljoonia eli tuhansia miljardeja dollareita yksityistä pääomaa.

Yksityiset yritykset suomalaisen kehitysyhteistyön toimijoina

Suomessa yksityisten yritysten rooli kehitysyhteistyössä alkoi kasvaa 2010-luvun taitteessa innovaatioihin keskittyvien kehitysyhteistyöhankkeiden myötä. Laajempi muutos suomalaiseen kehitysyhteistyöhön tapahtui yhtäaikaisesti  vuonna 2015 YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden asettamisen kanssa, kun Juha Sipilän ensimmäinen hallitus leikkasi voimakkaasti julkisisa kehitysyhteistyövaroja ja suuntasi kehityspolitiikkaa korostamalla yksityisten yritysten ja rahoituksen roolia sen keskeisinä toimijoina sekä yhdistämällä siihen avoimesti vienninedistämisen tavoitteita. 

Sittemmin yksityisten yritysten tukemiseen keskittyneiden ohjelmien valikoima on kasvanut eri tarkoituksia palvelevaksi monimuotoiseksi kokonaisuudeksi, jonka ohjaamista on arvioitu pirstaleiseksi ja heikosti koordinoiduksi.

Vaikka Suomen viimeaikaisissa kehitysyhteistyön tavoitteissa on paljon yhtäläisyyksiä menneiden vuosien kehityspolitiikkaan, poikkeaa sen toteutustapa siitä olennaisesti. Akatemiantutkija Matti Ylösen mukaan siinä missä ennen kehitysyhteistyöllä tuettiin suoraan valtionyhtiöiden toimintaa sekä kotimaista vientiä ja tuontia, nykyiset kansainväliset markkinoiden säätelymekanismit ja kauppasäännökset estävät tällaiset tukimekanismit. 

Esimerkiksi suomalainen kehitysrahasto Finnfund, joka on Suomen uudenlaisen kehitysyhteistyön tärkeimpiä toimenpideohjelmia, ei sääntöjensä mukaan voi sijoittaa varojaan suoraan suomalaisiin yhtiöihin tai suomalaisen osapuolen vientirahoitukseen. Suurin osa Finnfundin sijoituksista menee pankeille ja kehitysrahoituslaitoksille, mutta joukosta löytyy myös sijoituksia esimerkiksi afrikkalaiseen lentoliikenteeseen, suuren mittakaavan vesivoimalahankkeisiin sekä indonesialaiseen biopolttoaineteollisuuteen. 

Uusien innovaatioiden ja globaaliin etelään suuntautuvien liiketoimintamallien kehittäminen edellyttää yrityksiltä paikallista läsnäoloa ja olosuhteiden tuntemusta.

Kehitysyhteistyössä yhä enemmän resursseja suunnataan globaalin pohjoisen yritysten houkuttelemiseen ja niiden toiminnan riskien minimoimiseen globaalissa etelässä, mutta yritysten kiinnostus kehitysyhteistyötä kohtaan on jäänyt oletettua vähäisemmäksi. Maailmanlaajuisesti kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi vuositainen rahoitusvaje on noin 3,9 biljoonaa dollaria, jonka alun perin arvioitiin tulevan pääosin yksityisestä rahoituksesta. 

Uusien innovaatioiden ja globaaliin etelään suuntautuvien liiketoimintamallien kehittäminen edellyttää yrityksiltä paikallista läsnäoloa ja syvällistä olosuhteiden tuntemusta. Siksi on epäselvää, miten hallitus voi tehokkaasti edistää yritysten mahdollisuuksia integroitua kehittyville markkinoille samalla, kun se leikkaa merkittävästi kehitysyhteistyörahoitustaan, joka on mahdollistanut tämän läsnäolon.

Millaista kehitystä ja kenelle?

Yritykset poikkeavat toimijoina monella tapaa muista kehitysyhteistyön toimijoista. Kehitys on pitkäjänteinen, monimutkainen ja ei-lineaarinen prosessi, jossa tulokset eivät aina ilmene yksittäisinä talouden lukuina tai teknologisina ratkaisuina.

Sen sijaan yritykset toimivat markkinatalouspohjaisessa kvartaalitaloudessa ja osallistuvat kehitysyhteistyöhön oman kaupallisen ydintoimintansa kautta, jolloin niiden vastuuttaminen kehitysvaikutusten toteutumisesta on vaikeaa – saati että niiltä voisi vaatia köyhyyttä tai epätasa-arvoa ylläpitävien yhteiskunnallisten rakenteiden haastamista. 

Perinteisesti kehitysyhteistyö on kohdistunut maailman vähiten kehittyneisiin maihin ja niiden köyhimpien ihmisten elinolosuhteiden parantamiseen. Lauri Hoolin aiemmin tänä vuonna julkaistun vertaisarvioidun tutkimuksen mukaan ulkoministeriön BEAM-kehitysyhteistyöohjelmassa suomalaiset yritykset eivät kuitenkaan pitäneet vähiten kehittyneitä maita houkuttelevina, vaan suuntasivat mieluummin toimintansa taloudellisesti vauraammille ja vakaammille alueille globaalissa etelässä. Yksityinen rahoitus suuntautuu pääasiassa alueille, joilla sijoitusriskit ovat vähäiset, liiketoimintaympäristö on toimiva, työvoima on osaavaa ja asiakaskunta maksukykyistä. 

Yksityisen sektorin kasvava rooli globaalissa kehityksessä on jakanut globaalin etelän maat yhä jyrkemmin investoinneille kannattaviin maihin ja niihin, joihin sijoittaminen koetaan liian riskialttiiksi. Suurin osa investoinneista on kohdistunut energia-, kaivos-, pankki- ja teollisuusaloihin kun taas terveydenhuolto ja koulutus ovat saaneet vain pienen osan näistä sijoituksista. Yrityksiä on ollut haastavaa saada mukaan OECD:n ja muiden toimijoiden aloitteisiin, jotka pyrkivät purkamaan globaalin etelän kolonialismin jälkeisiä rakenteita tai huomioimaan paikallisyhteisöt ja alkuperäiskansat aktiivisina toimijoina heitä koskevassa kehityksessä.

Oman lukunsa muodostaa vaikeus arvioida monimutkaisten arvoketjujen kautta kulkevien sijoitusten ja lainojen läpinäkyvyyttä. Esimerkiksi suurten infrastruktuurihankkeiden aikasyklit voivat olla hyvin pitkiä investointipäätöksestä lopullisten tulosten syntyyn, ja rahoittajia voi yksittäisillä hankkeilla olla useita. 

Yhä suurempi osa kehitysyhteistyöstä kanavoidaan lainoina, jolloin jo ennestään velkaantuneet vähiten kehittyneet maat joutuvat ottamaan yhä suurempia riskejä ja lisää lainaa investointimahdollisuuksiensa kehittämiseksi.

Kuitenkin KaKe-selonteon mukaan Suomi panostaa tulevaisuudessa entisestään kehitysyhteistyövarojen käytön valvontaan ja läpinäkyvyyteen – samalla kun ulkoministeriön resursseja kavennetaan. Myös tämä yhtälö näyttää vaikealta toteuttaa käytännössä, sillä Valtiontalouden tarkastusvirasto on esittänyt huolensa ulkoministeriön osittain puutteellisista henkilöstöresursseista finanssi- ja yksityisen sektorin kehitysyhteistyöhankkeiden toimeenpanossa ja seurannassa. On myös epäselvää, kuinka kasvava panostus esimerkiksi kansainvälisiin kehityspankkeihin tai infrastruktuurihankkeisiin parantaa kehitysyhteistyön läpinäkyvyyttä.

Talouskasvuun ja vastavuoroisuuteen keskittyvä kehitysyhteistyö on pakottanut vastaanottajamaat kilpailemaan rajatuista yksityisen pääoman sijoituksista, mikä on luonut kasvavia paineita hallituksille kehittää maita investointikelpoisiksi. Tämä on johtanut esimerkiksi yritysverotuksen alentamiseen, julkisen sektorin toimintojen yksityistämiseen sekä lainsäädännön ja toimintaympäristön muokkaamiseen ulkomaisille investoinneille suotuisaksi. Pahimmillaan se on tarkoittanut ympäristölainsäädännön heikentämistä, työntekijöiden oikeuksien kaventamista ja lapsityövoiman käyttöä. 

Verotuksen alentaminen ja yritysten toimintaympäristötehtävät investoinnit eivät yleensä paranna maailman köyhimpien ihmisten elinoloja vaan heikentävät yleistä sosiaaliturvaa. Yhä suurempi osa kehitysyhteistyöstä kanavoidaan lainoina, mikä pakottaa jo ennestään velkaantuneet vähiten kehittyneet maat ottamaan yhä suurempia riskejä ja lisää lainaa investointimahdollisuuksiensa kehittämiseksi.

Kehitysyhteistyön toimijoiden muuttuva rooli

Vastavuoroisuuteen tähtäävä kehityspolitiikka on johtanut siihen, että perinteiset julkisen sektorin kehitysyhteistyön toimijat on yhä enenevässä määrin valjastettu tekemään paikallisista olosuhteista houkuttelevampia yrityksille ja yksityiselle rahoitukselle, luomaan yhteistyöhankkeita ja tasoittamaan yritysten tietä uusille markkinoille. Suomessa tämä on tapahtunut sulauttamalla ulkoministeriön kehitysyhteistyö osaksi Team Finland-toimintaa. 

Kehitysyhteistyön kannalta muutos on edellyttänyt kehitystarpeiden ja -haasteiden tunnistamista, kehystämistä ja esittämistä tavalla, joka houkuttelee yksityisiä sijoituksia. Julkisten kehitysyhteistyötoimijoiden tehtäväksi on muodostunut yksityisten investointien riskien madaltaminen  ja kansainvälisten yritysten liiketoiminnan tukeminen alueilla, joilla toimiminen on yksityisen rahoituksen varassa liian riskialtista tai epähoukuttelevaa.

Myös kansalaisyhteiskuntaa on patistettu luomaan yhteishankkeita yksityisen yritysten kanssa. Erilaisten toimintamallien ja -ympäristöjen yhteensovittaminen on ollut vaikeaa, minkä vuoksi yhteishankkeita on syntynyt niukalti. Tilannetta ei ole helpottanut se, että hallinto ei ole onnistunut luomaan tarvittavia työvälineitä tai toimintamalleja, joiden avulla tällaisia konsortiohankkeita saataisiin liikkeelle. Järjestöjen ja yritysten yhteistyö toimii luontevammin kohdemaissa, mutta yksityisen sektorin tukemisen painotus on suomalaisissa yrityksissä.

Vastavuoroiset kauppasuhteet vaativat reilut rakenteet

Orpon hallitus pyrkii syventämään kaupan ja kehityksen välistä vuorovaikutusta painottamalla erityisesti suomalaisyritysten kasvavaa roolia. Globaalissa etelässä on akuutti tarve investoinneille ja matalan kynnyksen rahoitukselle, jotka voisivat auttaa ratkaisemaan sitkeästi juurtuneita kehityksen esteitä.

Tämä ei kuitenkaan ole poistanut tarvetta kansainvälisillä sopimuksilla sovituille lahjamuotoisille tuille, jonka avulla pystytään vaikuttamaan köyhyyden ja eriarvoisuuden rakenteellisiin juurisyihin sekä vahvistamaan ihmisoikeuksia ja demokratiakehitystä. 

Samalla kun Suomi on keskittynyt kehitysyhteistyössä vastavuoroisuuden nimissä ensisijaisesti kotimaisten yritysten ulkomaankaupan edistämiseen, vähemmälle huomiolle ovat jääneet tarve kansainvälisen kaupan ja talouden rakenteiden uudistamiselle.

Kehittyvien maiden nopea talouskasvu ja vihreä siirtymä tarjoavat uusia mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille, sillä merkittävä osa tarvittavista luonnonvaroista ja tulevaisuuden markkinoista sijaitsee globaalissa etelässä.

Globaalin etelän maiden kasvava painoarvo maailmanpolitiikassa on tuottanut uusia konkreettisia aloitteita kansainvälisen verotuksen, rahoituksen saatavuuden ja raskaan velkataakan pienentämiseksi. Tähän uudistustyöhön köyhät maat ovat saaneet enemmän tukea BRICS-mailta kuin perinteisiltä kehitysyhteistyön rahoittajilta globaalista pohjoisesta.

Kehittyvien maiden nopea talouskasvu ja vihreä siirtymä tarjoavat uusia mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille, sillä merkittävä osa tarvittavista luonnonvaroista ja tulevaisuuden markkinoista sijaitsee globaalissa etelässä. Tämä kestävyysmurroksen toteuttaminen mahdollistaa yrityksille kannattavan liiketoiminnan harjoittamisen samalla, kun ne osallistuvat globaalien kehityshaasteiden ratkaisemiseen.

Näiden haasteiden voittaminen edellyttää kuitenkin syvällistä ymmärrystä sekä kehityksen esteistä että paikallisista olosuhteista, mikä voidaan saavuttaa vain läsnäoloon perustuvassa vuorovaikutuksessa paikallisten toimijoiden kanssa sekä moniammatillisessa yhteistyössä eri kehitystoimijoiden kesken. Ennen kaikkea siihen vaaditaan aitoa kiinnostusta ja halua vastavuoroisuuteen globaalien kehityshaasteiden ratkaisemiseen. 

Lauri Hooli on kehitysmaantieteen dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopiston maantieteen ja geologian laitoksella.

Niko Humalisto on yhteiskuntamaantieteen dosentti ja johtava vaikuttamistyön asiantuntija FELM – Suomen Lähetysseurassa.

Artikkelin kuva: Kyle Glenn / Unsplash

Julkaisu Kehityspolitiikan suunnanmuutos – Suomen kehitysyhteistyö ulkomaankaupan airueeksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2015 solmitun Pariisin ilmastosopimuksen tunnetuin tavoite on ilmaston lämpenemisen rajaaminen reilusti alle kahden asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Elämme jo nyt kuuminta aikaa koko ihmiskunnan historiassa, ja 1,5 asteen lämpeneminen tapahtunee 2030-luvulla.

Ilmastonmuutokseen sopeutumiselle selkeää jaettua tavoitetta ei ole, vaikka pyrkimys sellaisen jalostamiseksi on kirjattu sopimukseen. Toimilla on kuitenkin jo kiire. Jopa 3,6 miljardia ihmistä elää ympäristöissä, jotka ovat erityisen haavoittuvia.

Tavoitteen määrittely on kuitenkin ollut poikkeuksellisen jähmeää, eikä sopeutuminen taivu helposti mitattavaksi.

Parhaimmillaan sopeutumista koskeva maailmanlaajuinen tavoite (engl. Global Goal on Adaptation, GGA) olisi jotain yhtä yksinkertaista kuin hillintää koskeva tavoite ja sillä olisi yksi mitattava suure, kuten kasvihuonekaasujen seuranta hiilidioksidiekvivalenttitonneina.  Tavoitteen tulisi olla valmis vuonna 2023, jolloin maailmanlaajuista edistystä arvioidaan.

Tavoitteen määrittely on kuitenkin ollut poikkeuksellisen jähmeää, eikä sopeutuminen taivu helposti mitattavaksi. Globaali ilmastonmuutos ilmenee paikallisesti kuivuvina järvinä tai aiempaa tuhoisampina myrskyinä. Sopeutuminen vaatii paikallisiin olosuhteisiin räätälöityjä ratkaisuja, koska sen tavoitteet, mittakaava, mittarit, toimijat ja työkalut eivät ole yhteismitallisia edes yhden valtion sisällä.

Vaikka tavoitteiden asettaminen ja seuranta perustuvat tekniseen tietotaitoon, työ on poliittista — miten ja kenen ehdoilla ilmastonmuutokseen sopeudutaan ja missä. Purkamalla tavoitteen asettamista koskevia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta (engl. equity) teen tässä artikkelissa  näkyväksi määrittelyprosessin poliittista pohjavirettä.

Sopeutumistavoitteen määrittely ja ilmasto-oikeudenmukaisuus

Pariisin sopimuksen artikla 7 määrittelee, miten sopeutumista koskevan tavoitteen tulisi edistää kyvykkyyttä sopeutua ilmastonmuutokseen, vahvistaa yhteiskunnallista kesto- ja kantokykyä ja vähentää haavoittuvuutta. Lisäksi tavoitetta tulee lähestyä kestävän kehityksen näkökulmasta ja varmistaa riittävän vahva toiminta suhteessa lämpötilaa koskevaan tavoitteeseen.

Ilmastopolitiikan arkkitehtuurissa vetovastuu koskien GGA:n kehittämistä on osoitettu YK:n ilmastosopimuksen alla perustetulle sopeutumiskomitealle. Se tarjoaa teknistä apua, tukee neuvotteluprosesseja ja arvioi maiden sopeutumistoimien edistystä. Sen rinnalla polkua kohti yhteistä tavoitetta kehystävät monet ehdot ja määritelmät. Erityistä painoarvoa on ilmasto-oikeudenmukaisuudella, jolla viitataan eettisiin periaatteisiin ja pyrkimyksiin tasata eriarvoistumista ja vahvistaa ihmisoikeuksien kunnioittamista.

Ilmastopolitikkaa on toteutettu usein ilman kytköksiä YK:n kestävän kehityksen ohjelmaan ja siksi mahdollisuudet oikeudenmukaiseen siirtymään, jossa ilmastokriisin ratkaisu voisi vähentää eriarvoisuutta, on sivuutettu. Tiivistän tutkimuskirjallisuudessa tyypillisiä oikeudenmukaisuutta koskevia periaatteita Kuvassa 1.

Kuva 1 konkretisoi oikeudenmukaisuutta koskevia lähtökohtia tiellä, jonka päätepisteenä on kyky arvioida Pariisin ilmastosopimuksessa hahmoteltujen sopeutumistoimien edistymistä. Siten oikeudenmukaisuus ei koske pelkästään tavoitteen sisältöä vaan myös tavoitteen määrittelyprosessin toteutusta ja varsinaista sopeutumisen seurannan toimeenpanoa.

Sopeutuminen välttelee yksinkertaistuksia

Ilmastopolitiikkaa pyritään toteuttamaan todisteperustaisesti. Päättäjät odottavat tutkijoiden toimittavan pureskeltua – ja usein ristiriidatonta – tietoa ja suosituksia päätöksenteon kohteesta.

Sopeutumistutkimuksen kenttää voi kuvata laajaksi ja moniääniseksi. Pelkästään englanninkielisiä vertaisarvioituja tutkimusartikkeleita on yli 60 000, ja sopeutumista koskevaa tietoa on tuotettu tuhansista yhteiskunnallisista interventioissa kaupungeissa, maaseudulla ja esimerkiksi globaalilla arktisella vyöhykkeellä.

GGA:n asettamisen keskeinen haaste on, miten tehdä päätöksiä ilman selvää tieteellistä suositusta tavoitteesta. Edes pääkäsitteet kuten kyvykkyys sopeutua ilmastonmuutokseen, haavoittuvuus muutokselle tai yhteiskunnallinen sieto- ja kantokyky, eivät ole tarkkarajaisia määritelmiä. Käsitteet ovat tulleet osaksi sopeutumistoimia jo ennen kuin niiden sisällöstä on syntynyt yhteisymmärrystä.

GGA:n asettamisen keskeinen haaste on, miten tehdä päätöksiä ilman selvää tieteellistä suositusta tavoitteesta.

Sopeutumistutkimus ei myöskään heijastele toimien ja tarpeiden monimuotoisuutta. Kirjallisuuskatsausten mukaan luonnontieteellinen tutkimus on ollut keskeisessä osassa, kun taas etenkin osallistavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta on tehty niukasti. Artikkelien kirjoittajat ovat pääosin rikkaista teollisuusmaista, vaikka tutkimuksen kohdealueet sijaitsevat globaalissa etelässä.

Vaikka keskustelu parhaista tavoista tuoda yhteen sopeutumista koskevaa tietoa jatkuu, on selvää, että sopeutumistavoitteen määrittelyn tulee olla joustava prosessi, jossa tavoitteita tarkastetaan ja määritetään uudelleen ilmastonmuutoksen edetessä. Sen sijaan, että se pyrkii löytämään yhden tavoitteen, sen tulisi perustua myös laadullisiin määreisiin.

Kyse on kuitenkin tasapainoilusta: liian väljän määrittelyn haitat näkyvät jo nykyisessä ilmastopolitiikan arkkitehtuurissa. Sopeutumisrahoitukseksi luokitellaan usein hankkeita, joissa haavoittuvuuden vähentäminen on pääasiallisten kehitysvaikutusten kuten metsityksen päälle liimattu tilastokikka, jolla pyritään vastaamaan rikkaiden maiden velvollisuuteen kanavoida rahoitusta ilmastotyöhön globaalissa etelässä.

Mittaaminen on politiikkaa

Sopeutumistavoite tarvitsee taakseen mittarit edistyksen seuraamiseksi, mutta mittarien valinta on harvemmin osallistava tai tasa-arvoinen prosessi. Tekninen puhe suosii rikkaiden maiden asiantuntijoita ja lisää heidän määrittelyvaltaansa, vaikka tarve sopeutua ilmastonmuutokseen koskee erityisesti maailman köyhimpiä maita globaalissa etelässä. Nykyinen sopeutumistoimien hallinta ei vastaa tasa-arvoiseen päätöksentekoon perustuvia malleja.

Heikon osallisuuden ohella haasteena on tieteellisen yksimielisyyden puute. Vaikka poliittisessa puheessa vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi kanto- ja sietokyvyn kehityksestä, tämänkaltaisia mittareita ei ole asetettu. Selityksenä voidaan pitää sopeutumishankkeiden monimuotoisuutta ja sitä, ettei niitä ole suunniteltu tavalla, joka mahdollistaisi yksittäisten tulosten vertailtavuuden.

Tekninen puhe suosii rikkaiden maiden asiantuntijoita ja lisää heidän määrittelyvaltaansa, vaikka tarve sopeutua ilmastonmuutokseen koskee erityisesti maailman köyhimpiä maita globaalissa etelässä.

Kun yhden alueen sopeutumistoimet voivat koskea vammaisten henkilöiden katastrofivalmiuden kasvattamista, kaupunkikeskusten sähköjärjestelmien tekemistä sään ääri-ilmiöitä kestäviksi tai paimentolaisten maankäytön suunnittelun vahvistamista, tulosten kasaaminen yhden arviointikehyksen alle ei ole mahdollista tai välttämättä edes tarpeellista.

Tutkimuskirjallisuus kannustaa kehittämään mittareita paikallisesti myös osallistavan tutkimuksen menetelmin ja lähestymään sopeutumista koskevien mittaristojen yhdistelyä niin sanottuna niputtamisena (engl. collation). Siinä on kyse parhaiden käytäntöjen tunnistamisesta erilaisissa ympäristöissä, ja niitä koskevan tiedon jalostamisessa politiikkaohjauksen tueksi.

Jäykkiä mittaristoja vastaan puhuu myös sopeutumistarpeiden muuttuminen ajassa. Ilmastonmuutos voi rajautua 1,5 asteeseen tai ylittää sen reilusti, jolloin tarve voimakkaampiin tai laadullisesti erilaisiin sopeutumistoimiin kasvaa.

Mitattavaksi tekeminen vaatii resursseja

Mitattavuus on osa Pariisin ilmastosopimusta. Sopeutumistoimien tehokkuuden arvioimiseksi täytyy toteuttaa globaali tilannekatsaus (engl. global stocktake, GST). Sen tarkoitus on tarjota päättäjille kuva ilmastotavoitteiden edistymisestä ja antaa arvio toimien tehokkuudesta.

Pariisin sopimuksen yhteisistä tavoitteista lipsuville valtioille ei seuraa mitään varsinaisia sanktioita. Siksi GST:tä pidetään sopimuksen keskeisenä menetelmänä kunnianhimon ylläpitämiseksi. Onnistuessaan nimeämään perustellusti ilmastokriisin ratkaisemisen laiminlyöjiä ja edelläkävijöitä GST toimii vipumekanismina, joka kirittää maakohtaisia ilmastotoimia.

Vaikka GST on poliittinen innovaatio, vastaavaa vertaisarviointia on toteutettu muun muassa ihmisoikeuksien osalta. Näissä tunnistettujen toimivien ehtojen, kuten avoimuuden, osallistavuuden, tasa-arvoisen dialogin ja tietoperustaisuuden voi katsoa vastaavan oikeudenmukaisuusperiaatteita.

Pariisin sopimuksen yhteisistä tavoitteista lipsuville valtioille ei seuraa mitään varsinaisia sanktioita.

Mitattavuuden tekemiseen kuluu resursseja kouluttamiseen, uusien institutionaalisten järjestysten luomiseen, teknisiin laitteistoihin, datan käsittelyyn sekä analysointiin ja moneen muuhun välttämättömään tehtävään.

Tavoitteiden ja mittaristojen synnyttämisen ei tule aiheuttaa kohtuutonta hallintotaakkaa valtioille, joiden on vaikea toteuttaa tietoperustaista seurantaa. Kyse on ilmastoneuvottelusta tuttujen taakanjakoa koskevien periaatteiden soveltamisesta mittaamiseen.

Mittausjärjestelmät voivat muodostua ehdoiksi rahoitukselle: sopeutumishankkeiden rahoituskohteiksi eivät ole valikoituneet ne, joiden on arvioitu olevan erityisen alttiita ilmastonmuutokselle vaan ne, joilla on valmiudet tulla rahoitetuksi. Havaintoa vahvistaa analyysi, jonka mukaan merkittävä osa maailman köyhimmistä valtioista ei ole saanut YK:n keskeisen ilmastorahaston tukea.

Resurssointia koskevien ehtojen vuoksi sopeutumisen seuranta tasapainoilee parhaiden mittarien, taakanjaon ja olemassa olevien mittareiden välillä. On luultavaa, että sopeutumismittareita tullaan sovittamaan yhteen niiden kanssa, jotka ovat käytössä jo esimerkiksi YK:n Agenda2030 -ohjelmassa ja Sendain viitekehyksessä katastrofiriskien vähentämiseksi.

Köyhimpien ihmisryhmien ääni kuuluu heikosti

Yhteiskunnalliset murrokset ovat poliittisia ja törmäyttävät erilaisia eettisiä lähtökohtia ristiriidoiksi. Ilmastokriisiin sopeutumisen tavoitteenasettelu ei poikkea tästä. Yhteistä hyvää tavoittelevat päämäärät eivät välttämättä tuota oikeudenmukaisia vaikutuksia.

Oikeudenmukaisuusperiaatteet pitäisikin ulottaa koskemaan tavoitemäärittelyä, mittareita ja tulosten arviointia. Tavoilla kehystää yhteistä hyvää tehdään rajanvetoa hyväksyttävän ja sivuutettavan välille, minkä vuoksi prosessia tulee tarkastella vallankäyttönä.

Yhteistä hyvää tavoittelevat päämäärät eivät välttämättä tuota oikeudenmukaisia vaikutuksia.

Reilu päätöksenteko ei ole idealismia vaan konkreettinen keino lisätä päätösten hyväksyttävyyttä ristiriitojen kalvamassa ilmastopolitiikassa. Riski päätyä vahvistamaan epäoikeudenmukaisia rakenteita on ilmeinen, koska ilmastoneuvotteluissa köyhimpien ja heikossa asemassa olevien ihmisryhmien on ollut vaikea saada ääntään kuuluviin.

Kun tällä hetkellä olemme polulla, jonka mukaan maapallon lämpötila nousee noin kolme astetta, on selvää, että ilmastonmuutoksen sopeutumisessa ei ole varaa epäonnistua. Kerran asetettu mittaristo synnyttää polkuriippuvuuksia, jotka vaikeuttavat uusien vaihtoehtojen läpimurtoja.

Niko Humalisto toimii Suomen Lähetysseuran johtavana vaikuttamistyön asiantuntijana ja julkaisee ilmasto- ja kehitysaiheisia tutkimuksia Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntamaantieteen, erityisesti luontopolitiikan dosenttina.

Julkaisu Tavoite ilmastonmuutokseen sopeutumiselle on välttämätön – mutta liki mahdoton ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehityksen mittareita tulee uudistaa

Monet tutkijat ja päättäjät ovat vaatineet bruttokansantuotteen (bkt) nostamista pois jalustaltaan kehityksen mittarina. Tämän 1930-luvulla kehitetyn instrumentin kansainvälinen menestys on pohjannut tarpeeseen seurata ja vertailla eri maiden kansantalouksien kehityskulkuja.

Bkt:n kasvu on, kehittäjänsä Simon Kuznetsin varoituksista huolimatta, noussut synonyymiksi hyvälle yhteiskuntakehitykselle. Tämänhetkinen talouskasvu on kuitenkin kytkeytynyt vahvasti eriarvoistumiseen, ekosysteemien romahdukseen ja ilmastonmuutokseen.

Bruttokansantuotteen rajoitteisiin kohdistuva kritiikki osuu myös kehitysavun sydämeen. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD määrittelee kehitysapukelpoiset eli niin kutsutut ODA-maat (official development assistance) Maailmanpankin kategorisoinnin mukaisesti bruttokansantulon (joka koostuu bkt:sta ja maan tulevista ja lähtevistä rahavirroista) perusteella. Myös YK:n kehitysluokitteluissa bkt on keskeinen tekijä.

Jos kehitysapukelpoisia maita määritetään bkt-lukujen perusteella, niiden ulkopuolelle saattaa jäädä kohteita, joissa kärsitään nälästä, ympäristötuhoista tai valtavista tuloeroista.

Jos kehitysapukelpoisia maita määritetään bkt-lukujen perusteella, niiden ulkopuolelle saattaa jäädä kohteita, joissa kärsitään nälästä, ympäristötuhoista tai valtavista tuloeroista. Bkt ei nimittäin mittaa näitä – ja monia muita – kehityksen kannalta keskeisiä tekijöitä.

Tässä tekstissä kysyn, minne Suomen tulisi kohdentaa kehitysyhteistyötään, jos apu halutaan jakaa kaikista heikoimmassa asemassa oleville ihmisille samalla, kun emme käytä määrittelyn tukena henkeä kohti laskettua bkt:tä. Vastaan kysymykseen soveltamalla mittarikokonaisuutta, joka pohjaa Suomen neljään valtiolliseen kehitysyhteistyön painopisteeseen.

Bkt-pohjainen lähestymistapa on tiiviiksi rakentunut tapa vetää rajoja apua ansaitsevien ja sen ulkopuolelle jäävien välille. Jos hyväksymme väitteen, että bkt ei ole riittävä mittari maakohtaisten kehitysongelmien tunnistamiselle, syntyy tarve kehittää uusia tapoja valita kehitysapukohteita.

Tarkasteluun valitut mittarit ja metodologia

Suomen kehitysyhteistyölle on määritelty neljä painopistealuetta: naiset ja tytöt, talouskehitys, kestävät yhteiskunnat sekä ympäristö ja ruoka. Niistä jokaiseen löytyy useita vaihtoehtoisia mittareita, jotka käyttävät bkt:tä joko referenssinä, marginaalisessa roolissa tai sitten eivät ollenkaan. Mittarit esitellään alapuolella olevassa taulukossa.

Olen käynyt läpi noin viisikymmentä maaprofiilia ja määritellyt kullakin mittarilla maan sijoituksen siten, että maa kuuluu joko heikoimpaan tai parhaimpaan prosenttiin, kymmenykseen, kolmannekseen tai puolikkaaseen.

Datan heikkoutena on, että hauraista valtioista saatavat tiedot ovat puutteellisia. Puute näkyy aukkoina maaprofiileissa. Heikoimmilla valtioilla ei ole kapasiteettia tehdä itseään mitattavaksi.

Heikoimmin suoriutuvat valtiot

Kokonaisuudessa heikoiten suoriutuvat valtiot jakaantuvat Länsi-, Keski- ja Itä-Afrikkaan. Tältä laajalta alueelta löytyy suurin osa maista, jotka eivät menesty oikeastaan millään painopistealueella.

Yksi esimerkki heikoista valtioista on kansantaloudeltaan vahva, alemman keskitulon Päiväntasaajan Guinea. Siellä on Afrikan mantereen korkein henkeä kohti mitattu BKT. 1990-luvulla öljyn löytymisen seurauksena aiemmin maatalouteen perustuva yhteiskunta alkoi kiriä bkt:ssä ylemmän keskitulon maita yli 20 prosentin vuosittaisilla kasvuluvuilla.

Vaikka öljyn osuus maan viennin arvosta on yli 95 prosenttia, se työllistää kuitenkin vain neljä prosenttia väestöstä. Maa on muutoin maataloudesta riippuvainen.

Verotulojen osuus maan bkt:stä on yksi maailman heikoimpia, eli maassa toimivat yritykset eivät kerrytä maahan verotuloja juuri lainkaan. Paisuneen öljysektorin vuoksi tuloerot ovat suuret, minkä ohella korruptio rehottaa ja kansalaisten vapauksia rajoitetaan voimakkaasti.

Öljystä riippuvaisen maan tulevaisuuden näkymät ovat näiden mittarien valossa hatarat. Vaikka dataa tasa-arvon tai nälkätilanteen mittaamiseksi ei ole saatavilla, naisten asemassa ja ruokaturvassa on petrattavaa.

Kuinka heikkoja ovat Suomen kumppanimaat?

Menetelmä nostaa esille eroja vähiten kehittyneiden maiden välillä. Otan esimerkiksi Suomen pitkäaikaisen kumppanin Tansanian ja sen viereisen maan, yli kymmenen miljoonan asukkaan Burundin.

Tulokset osoittavat, että Burundin tilanne on selkeästi Tansaniaa heikompi. Ainoa poikkeus ovat sukupuolten tasa-arvoa koskevat mittarit. Varsinkin ympäristöllisessä kestävyydessä maa on yksi maailman heikoimmin menestyneistä.

Burundi on Afrikan mantereen tiheimmin asuttuja maita. Pääasiallinen syy nopeaan metsäkatoon, elinympäristöjen hävittämiseen ja eroosioon on nopeasti kasvavan maaseutuväestön kestämätön luonnonvarojen käyttö. Tansania sen sijaan ei ole millään mittarilla maailman heikoimpien valtioiden joukossa.

Konfliktien romahduttamat valtiot

Keski-Afrikkaan keskittyy heikkoja tulevaisuudennäkymiä, mutta yksittäisiä romahtaneita valtioita löytyy myös toisaalta. Niitä yhdistävät pitkittyneet konfliktit. Havainto korostaa kehitysavun työmuotona rauhan- ja sovinnontyön merkitystä.

Esimerkiksi käy alemman keskitulon Jemen. Arabian niemimaan toiseksi suurimmassa valtiossa ilmenevät selkeästi sisällissodan dramaattiset vaikutukset.

Sodan seurauksena maan kansantalous supistui vuosien 2014 ja 2016 välillä yli 50 prosenttia, mutta maa ei silti kuulu bkt:n suhteen heikoimpaan kymmenykseen. Tulevaisuuden taloudellisen kehityksen mahdollisuudet pysyvät kuitenkin niukkoina – itse asiassa maailman huonoimpina.

Jemenin vesihuoltotilanne on surkea. Konfliktin myötä veteen liittyvät ongelmat koskettavat lähes puolta maan väestöstä, minkä vuoksi maa kärsii vakavasta koleraepidemiasta. Siksi ruokaturvallisuus oli maailman kolmanneksi heikoin vuonna 2018.

Konflikti on romuttanut ihmisten luottamuksen valtion instituutioihin, ja ihmisoikeusrikkomukset sekä korruptio ovat yleisiä. Lisäksi maassa sorretaan naisia, ja se menettää maailmassa eniten kehityksen mahdollisuuksia pitäessään naiset ulkona yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja taloudellisesta toiminnasta.

Yksittäisten painopisteiden osalta heikot maat ja alueet

Metodologia sopii erittelemään niin yksittäisten maiden kehitysyhteistyön painopisteiden toteutumista kuin tunnistamaan kokonaisia alueita, joita leimaavat tietyt kehitysongelmat.

Ympäristöongelmat ja elinympäristöjen pilaantuminen ovat huolena eteläisessä Aasiassa. Runsas väestömäärä yhdistettynä nopeasti kasvaneeseen tuotantoon on osoittautunut myrkylliseksi yhdistelmäksi esimerkiksi alemman keskitulon Bangladeshissa.

Suunnan muuttaminen voi olla haasteellista, koska valtion talousohjauksen kapasiteetti on heikko. Huolimatta nopeasta talouskasvusta maan verokertymä suhteessa BKT:hen kuuluu maailman heikoimpien joukkoon. Toisaalta monien muiden indikaattorien suhteen maa ei kuulu alimpaan kymmenykseen.

Naisten oikeuksia koskevan priorisointinsa vuoksi Suomen tulisi toimia Arabian niemimaalla, vaikka valtiot eivät täytä ODA-kriteereitä. Tasa-arvomittarit osoittavat, että maiden vallitseva poliittis-taloudellinen järjestys kaventaa naisten osallistumisen mahdollisuuksia enemmän kuin monissa vähiten kehittyneissä maissa.

Vastaavantyyppinen tilanne koskee taloudellisen epätasa-arvon jakautumista. Eteläisen Afrikan valtiot eivät menesty erityisen huonosti kuin tulojen epätasa-arvoisuuden suhteen. Alueen valtioista esimerkiksi Etelä-Afrikka ei täytä ODA-kriteereitä huolimatta siitä, että maan 50-miljoonaisesta väestöstä 13 miljoonaa lasta elää köyhyydessä.

Tulisiko kehityspoliittiset (maa)valinnat politisoida?

Tämä kirjoitus haastaa bkt-pohjaista tapaa tehdä eroa kehitysapua tarvitsevien ja sen ulkopuolelle jäävien välillä. Ehdotin mittaamisen ohjaustaulua, joka paljastaa monipuolisen käsityksen Suomen valtiollisen kehityspolitiikan painopisteiden mukaisista kehityshaasteista.

Nämä haasteet ovat osin kätkeytyneet verrattain vahvan bkt:n taakse. Varsinkin yksittäisten painopisteiden, kuten naisten ja tyttöjen oikeuksien tai ympäristöongelmien kohdalla, vakavia ongelmia esiintyy myös vauraissa maissa, jotka eivät lähtökohtaisesti ole ODA-kelpoisia tai eivät kuulu priorisoitaviin, vähiten kehittyneisiin maihin. Toisaalta erot kaikista köyhimpien valtioiden välillä voivat olla suuret.

Muuntuvassa maailmassa pitää käydä keskustelua mittareista, joiden avulla teemme valintoja siitä, missä apua tarvitaan ja missä ei.

Analyysi kannustaa pohtimaan, missä määrin Suomen on tarpeellista uudelleenarvioida kahdenvälisen kehitysyhteistyön kumppanimaita, jos huomio on kaikista heikoimmassa asemassa olevissa. Jos haluamme tukea kaikista heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä, heitä voi olettaa löytyvän maista, joissa painotetut kehitysongelmat ovat kaikista suurimmat.

Entä onko tuloksellisempaa räätälöidä ratkaisuja useita maita yhdistäviin kehityshaasteisiin vai kohdentaa valinnat yksittäisiin useista kehitysongelmista kärsiviin maihin?

Yhtäältä tietyt Suomen kehitystavoitteita koskevat ongelmat yhdistävät suurinta osaa heikoiten menestyvistä maista, kuten valtion verokertymän osuus kansantulosta tai heikko ruokaturva. Toisaalta, analyysi nostaa esille maita, jotka eivät pärjää millään mittareilla.

Lopulta kehitysapukelpoisuutta koskevien mittarien valinnan tulisi pohjautua demokraattiseen prosessiin. Siksi tarkasteluni on keskustelun avaus. Muuntuvassa maailmassa pitää käydä keskustelua mittareista, joiden avulla teemme valintoja siitä, missä apua tarvitaan ja missä ei.

FT Niko Humalisto toimii Suomen Lähetysseuran vaikuttamistyön asiantuntijana ja Itä-Suomen yliopiston ulkopuolisena tutkijatohtorina, joka valmistelee julkaisuja liittyen ravinnekierrätyksen politiikkaan.

Julkaisu Miten kehitysapua tulisi kohdentaa – vanhat tavoitteet, uudet mittarit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurooppaa ravisteleva turvapaikanhakijoita koskeva tilanne on hyvä esimerkki moniulotteisesta ongelmasta. Yksinkertaistaen: jos turvapaikanhakijakysymys olisi helposti ratkaistavissa, ratkaisu olisi löydetty.

Tieto turvapaikanhakijoista on lähtökohdiltaan moniulotteista. Sitä kertyy humanisteilta ja taloustieteilijöiltä. Ratkaisuja etsitään kansallisista ja kansainvälistä lähtökohdista, yhteiskunnan eri sektoreilla. Siksi aiheesta tarvitaan laajaa keskustelua.

Olemme kuitenkin absurdissa tilanteessa. Eri osapuolet vaativat, että aiheesta käytäisiin ”kunnollista keskustelua”, vaikka tekstiä ja mielipiteitä kyllä riittää.

Tämän ilmeisen ristiriidan vuoksi tarkastelen turvapaikanhakijoita koskevien väitteiden loogista pohjaa. Logiikan pitäisi toimia pohjana ja yhteisenä kielenä keskustellessamme turvapaikanhakijoista eri näkökulmista.

Tuskin kenenkään toiveena on, että vastaamme aikakautemme kriiseihin loogisesti hatarilla väitteillä. Inspiraatio artikkeliini löytyy Ali Almossawin Kehnojen Argumenttien Kuvakirjasta. Aineistoni keskustelun loogisista virhepäätelmistä on kerätty julkisilta keskustelupalstoilta ja poliitikkojen ulostuloista. Kaikki väitteet eivät ole suoria lainauksia, vaan ne on konstruoitu pidemmästä tekstistä, joka löytyy lähteestä.

Turvapaikanhakijat joukkona

Aloitan niistä ehdoista, joilla turvapaikanhakijoista puhutaan ikään kuin yhtenä joukkona.

Kokonaisuus ja osat

”Pariisin terrori-iskujen jälkeen on mietittävä […] kuuluuko tällainen väkivalta ja terrorismi luonnollisena osana islamin uskoon?” (Lähde)

Sen sijaan, että tekoa tarkasteltaisiin Daeshin tai yksittäisten häiriintyneiden ihmisten tekona, väite tuottaa ominaisuuden monimuotoiselle kokonaisuudelle, muslimeille.

Toisaalta usein esitetään, että raiskaukset ovat osa islamilaista kulttuuria. Tällöin päättely etenee toiseen suuntaan, joukolle annettua ominaisuutta sovelletaan jokaiseen yksilöön. Molempien argumenttien looginen ongelma piilee siinä, että joukon ja yksilön ominaisuudet eivät ole välttämättä samoja.

Hätäinen yleistys

”Ei voida toimettomina katsoa, kun Suomen kansalaisia raiskataan urakalla mamujen toimesta.” (Lähde)

Väite on looginen virhe, koska siinä tehdään kaikkia turvapaikanhakijoita koskeva johtopäätös suppeasta aineistosta. Voi olla, että joku joukko maahanmuuttajien joukossa osallistuu rikoksiin enemmän kuin toiset, mutta se ei oikeuta johtopäätöstä suhteessa kokonaisuuteen. Lisäksi yleistyksiä ei voi vetää suhteuttamatta niitä muihin tekijöihin, esimerkiksi turvapaikanhakijoiden ikä- ja sukupuolirakenteeseen.

Virheellinen syy

”Suuri osa Suomeen tulevista pakolaisista on Irakista. Koska Irak on rauhoittunut viime aikoina, syyn täytyy olla elintasopakolaisuus.” (Lähde)

Tässä oletetaan syy tapahtumalle, vaikkei ole näyttöä siitä, että syy-seuraussuhdetta olisi olemassa. Todellinen syy voi olla esimerkiksi lisääntynyt väkivalta tiettyä väestöryhmää kohtaan samalla kun Irakin kokonaistilanne on parantunut. Lähdön syitä ja perusteita turvapaikalle arvioivat viranomaiset.

Virheellisiä lähtökohtia

Seuraavaksi avaan niitä virheellisesti tuotettuja oletuksia, joita turvapaikanhakijoihin sekä heitä ”suvaitsevaisiin” liitetään.

Olkinukkeargumentti

”Suvakit kuitenkin haluavat lisää joukkoraiskaajia Suomeen, koska pitävät rajoja auki.” (Lähde)

Argumentin esittäjä ei tällöin hyökkää todellista argumenttia vaan siitä muotoilemaansa vääristelyä kohtaan. Väitteellä ei siksi ole pohjaa.

Hämäys

”Oireellista on, että ’suvaitseminen’ on kovin valikoivaa. Suvakit ovat suvaitsevinaan erilaisuutta mutta itseään parempia ihmisiä he vihaavat – hampaiden kiristelyyn saakka.” (Lähde)

Vaihtamalla sanan merkitystä kesken argumenttia voidaan hakea tukea halutulle johtopäätökselle. Suvakit eivät liene koskaan tarkoittaneet, että esimerkiksi rasistisia näkökulmia pitää suvaita.

Kehäpäätelmä

”Islam on keskiaikainen oppijärjestelmä. Harras muslimi haluaa tappaa homot, vihaa muita uskontoja, kieltää uskontojen vapauden, naisten tasa-arvoisuuden ja aidon demokratian. Siksi he eivät sopeudu”. (Lähde)

Väitteessä syyllistytään loogiseen virheeseen, kun johtopäätös löytyy jo sen oletuksista. Näin esitettynä muslimimaahanmuuttaja ei voi toimia toisin kuin syrjäytymällä.

Väärä dilemma

”Mielipiteen vapauden ja vapaan keskustelun mahdollistamiseksi on varmistettava sananvapaus. Massamaahanmuuttoa on saatava kritisoida vapaasti. Sensuurin mahdollistava ns. kiihotus kansanryhmää kohtaan on poistettava rikoslaista.” (Lähde)

Tämä virhepäätelmä esittelee kaksi mahdollista luokkaa ja esittää, että luokkien ulkopuolisia vaihtoehtoja ei keskustelussa ole. Poliittiset kysymykset ovat harvoin joko/tai-vaihtoehtoja: esimerkiksi kansanryhmää vastaan kiihottamisen kriminalisointi turvaa marginalisoitujen asemaa vapaassa keskustelussa.

Humen giljotiini

”Miehet jääkööt puolustamaan maataan, kuten meilläkin on tehty. Mitenköhän olisi silloin sotavuosina käynyt, jos miehet olisivat lähteneet Ruotsiin ja naiset/lapset jääneet tänne?” (Lähde)

Usein myös moraali tuodaan esille virheellisellä tavalla osaksi keskusteluja. Siksi nostan esille tämän virhepäättelyn muodon, jonka mukaan tosiasioista ei voi johtaa moraalipäätelmiä. Päättelytapa on osa laajempaa naturalistista virhepäätelmää palauttaa moraalinen hyvä johonkin luonnolliseen.

Argumenttien vähättelyn keinot

Yhteyden tuoma syyllisyys

”Ehdotus musliminaisten omasta uimahallivuorosta tulee viherpiipertäjä-kommunisti-mokuttajilta ja on vastaavaa kuin Etelä-Afrikan apartheid-politiikka”. (Lähde)

Virhepäätelmän taustalla on yritys mitätöidä väite sillä perusteella, että se tukee – tai sen väitetään tukevan – demonisoidun ryhmän ideaa.

”No True Scotsman”

Väitteeseen ”nyt suomalainenkin on epäiltynä terrorismista”, tehdään rajaus, että kyseessä ei ole todellinen suomalainen vaan ”Suomen kansalaisuuden saanut mamu”.

Virhepäätelmässä tehdään kokonaista ryhmää tai luokkaa koskeva väite. Kun väite haastetaan vastakkaisella todistusaineistolla, vastaväite voidaan hylätä määrittelemällä ryhmään tai luokkaan kuuluminen uudelleen.

Ad hominem

”SUVAKKINATSIÄMMÄ (sp-neutraali termi) = Monikulttuuria sokeasti palvova kansanpetturi, joka kuolaten kumartaa lerppahuulia ja kaikkia muita muukalaisia ja näyttää samalla paljasta persettään meille suomalaisille.” (Lähde)

Kuitenkaan väitteen esittäminen ei loogisessa mielessä edistä hyökkääjän asemaa, koska näin hyökätään henkilön luonnetta tai muita ominaisuuksia vastaan, eikä suinkaan hänen argumenttiaan.

Tekopyhyyteen vetoaminen

”Kuinka moni suvakki on tehnyt yhtään mitään suomalaisen hädänalaisen eteen? […] Löytyykö pääministeriltä asuntoa suomalaiselle? Eikö? Eipä tietenkään.” (Lähde)

Tällaisessa sinä myös -tyyppisessä väitteessä vasta-argumentti ei enää kohdistu alkuperäiseen väitteeseen tai tekoon. Siksi sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä aiheesta keskusteltaessa.

Muihin vetoaminen

”ENEMMISTÖ vastustaa mamuja suomessa, mutta kehitys menee päinvastaiseen suuntaan. Miksi demokratia ei toimi suomessa?” (Lähde)

Väite pohjaa oletukseen, ettei enemmistö voi olla väärässä.  Aikoinaan enemmistö esimerkiksi tuki sukupuolten epätasa-arvoa.

Virheellisiä perusteluja tiedolle

Käytämme jatkuvasti hyödyksemme tiedollisia auktoriteetteja keskusteluissa. Harmillisesti keskusteluissa vedotaan asiaankuulumattomaan auktoriteettiin, vaikkapa MV-lehden lausuntoihin totena, vaikka lehti ei noudata edes vastuullisen journalismin perusteita.

Seurauksiin vetoaminen

”Ideologia, jossa kaikki kulttuurit voisivat kauniisti ja harmonisesti elää keskenään ei vain toimi, varsinkin kun vastassa on niin äärimmäinen kulttuuri kuin muslimikulttuuri. Siksi maahanmuuttajaenemmistöiset alueet tulevat olemaan ghettoja.” (Lähde)

Argumentin heikkous piilee siinä, että ghettoutumisen esitetään seuraavan suoraan maahanmuuttajavaltaisesta väestöstä. Loogisesti tämä seuraus ei voi seurata tästä syystä, koska ne eivät liity toisiinsa.

Kalteva pinta

Maahanmuutto jatkuu nykyisellään → ei-työperäisen maahanmuuttajat muuttavat kaupunkeihin → kasaantuminen tiettyyn kaupunginosaan → koulujen monikultturistaminen → maksukykyiset ihmiset muuttavat pois → ghetto → uskonnollinen radikalismi → vieraantuminen yhteiskunnasta. (Lähde)

Päättelyn ongelma on, että vaiheet esitetään kausaalisina eikä lopputulokseen voisi vaikuttaa. Alkuperäisen tapahtuman osoitetaan johtavan katastrofaalisiin lopputuloksiin ilman selkeitä perusteita.

Vetoaminen pelkoon

”Eurooppa hautautumassa maahanmuuttotulvan alle”. (Lähde)

Sen sijaan, että näytettäisiin johtopäätöksen seuraavan oletuksista, argumentoija hyödyntää retorisia keinoja, valehtelua ja uhkien maalailua. Kun viime vuosien maahanmuuttajat muodostavat alle prosentin suhteessa EU:n väkimäärään, väiteellä ei ole pohjaa.

Kielen tuottava luonne

Uskallan analyysin perusteella väittää, että selittävä tekijä ihmisten kaipuulle ”kunnolliseen keskusteluun” aiheutuu yhteisen pohjan puuttumisesta.

Tosin ”maahanmuuttokriitikoilla”, kuten MV-lehden Ilja Janitskilla, ei välttämättä ole kiinnostusta keskusteluun. Kyse on huutokilpailusta, jossa ”ei se ole oikeastaan aina oleellista, onko jokin asia tapahtunut vai ei”. Yhteisen pohjan lujittamisen ohella olisi tärkeää pitää mielessä, että kieli tuottaa – eikä pelkästään kuvaa – kohteitaan.

Siksi vaikeneminen suoranaisten virhepäätelmien edessä ei ole kultaa. Aikana, jolloin turvapaikanhakijoita ja heidän kanssaan työskenteleviä ei enää vain tyydytä uhkailemaan väkivallalla, politiikan tekemisen ja tietämisen suhde kaipaa lujittamista.

FT Niko Humalisto on ihmismaantieteen tutkijatohtori ja Development studies -koordinaattori Turun yliopistossa. 

Julkaisu Keskustelu turvapaikanhakijoista on logiikan painajainen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.