Suomalaisten yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä noin 70 prosenttia työskentelee määräaikaisissa työsuhteissa. Mikäli väitöskirjaa tekeviä tutkijoita ei lasketa mukaan, luku on  60 prosenttia. Kansainvälisesti – ja etenkin muihin Pohjoismaihin – verrattuna nämä ovat korkeita lukuja. Yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön työsopimuksista 30 prosenttia oli vain vuoden pituisia tai vielä lyhyempiä sopimuksia.

Lisäksi Suomen yliopistoissa työskentelee määräaikaisten apurahojen turvin merkittävä ryhmä ammattitutkijoita, joilla ei ole työsuhdetta ja siihen liittyviä etuja. Kun heidät huomioidaan, määräaikaisten tutkijoiden ja opettajien osuus Suomen yliopistoissa ylittää edellä mainitun 70 prosenttia. Vertailun vuoksi: muilla sektoreilla määräaikaisissa työsuhteissa työskentelevien palkansaajien osuus Suomessa on keskimäärin 16 prosenttia.

Mitä on prekaarius?

”Prekaarin työn” käsite ilmentääkin yliopistotutkimuksen asiantilaa osuvasti. Prekaarilla työllä viitataan työhön, jota tehdään ilman varmuutta työn jatkuvuudesta, mikä usein aiheuttaa taloudellisia, sosiaalisia ja psykologisia haasteita työntekijälle.

Yliopistoissa prekaari työ uhkaa tämän lisäksi myös tutkimustyön edellyttämää pitkäjänteisyyttä, heikentää tutkijoiden mahdollisuuksia antaa korkeatasoista opetusta ja ohjausta sekä vähentää heidän mahdollisuuksiaan osallistua yliopistojen päätöksentekoon sekä tieteellisten seurojen ja ammattiyhdistysten toimintaan. Prekaari työ ei jakaudu tasaisesti, sillä naiset ja ulkomaalaiset tutkijat ovat yliedustettuina epävarmoissa työmarkkina-asemissa yliopistoissa.

Prekaari työ ei jakaudu tasaisesti, sillä naiset ja ulkomaalaiset tutkijat ovat yliedustettuina epävarmoissa työmarkkina-asemissa yliopistoissa.

Epävarmat työolot vaikuttavat myös suhteellisen turvatussa työmarkkina-asemassa olevien tutkijoiden asemaan. Usein heidän vastuullaan on hakea ulkoista rahoitusta epävarmassa asemassa oleville tutkijoille, mikä vie huomattavasti aikaa ja huomiota varsinaiselta tutkimustyöltä. Niinpä prekaari akateeminen työ on laajempi yhteiskunnallinen kysymys kuin pelkkä yksilötason työehtokysymys.

Epävarmoja työoloja on perinteisesti pidetty matalan statuksen ammattien erityispiirteenä. Tiettyä ristiriitaa voikin nähdä siinä, että Suomen korkeimmin koulutettu työntekijäryhmä – yliopistojen tutkijat ja opettajat – ovat niin vahvasti yliedustettuina prekaarien työntekijöiden joukossa.

Yliopistojen rahoitusmalli

Ei ole yksiselitteistä, miksi prekaareissa oloissa tehdyn tutkimuksen osuus on juuri suomalaisissa yliopistoissa niin suuri. Esimerkiksi OECD viittaa ulkoiseen kilpailtuun rahoitukseen osatekijänä yliopistourien prekarisoitumiselle. Suomen tilannetta onkin selitetty projektimuotoisen ulkoisen rahoituksen suurella osuudella.

Ei-kilpaillun julkisen perusrahoituksen merkittävä lisääminen voisi ainakin periaatteessa antaa yliopistoille mahdollisuuden tarjota nykyistä enemmän jatkuvia työsuhteita. Tämä vähentäisi tutkijoiden kokemaa epävarmuutta sekä mahdollistaisi paremmat edellytykset kansainväliselle huippututkimukselle, joka yliopistolle asetetuissa tavoitteissa toistuvasti mainitaan.

Tohtoritutkintojen määrät

Syitä voinee etsiä myös muualta kuin yliopistojen rahoitusmallista: OECD:n mukaan tohtorintutkintojen määrän nopea nousu on johtanut globaalisti akateemisten tutkijoiden neuvotteluaseman heikentymiseen, mikä on lisännyt yliopistotutkimuksen prekarisaatiota. Yliopistojen käyttöön on tuotettu huomattava tutkijoiden ylitarjonta. Työn tarjonnan ja kysynnän epäsuhta lisää akateemisten tutkijoiden tarvetta hakea ja ottaa vastaan pätkätyötä, vaikka useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että tutkijat kaipaisivat nykyistä vakaampia työoloja.

Suomessa tohtoritutkintojen määrää on poliittisin päätöksin nostettu varsin nopeasti. Kun vuonna 2000 tohtoreita valmistui 1140, valmistui heitä vuonna 2019 jo 1797. Vertailun vuoksi Ruotsissa tohtoreita valmistui 2010-luvulla väkilukuun suhteutettuna noin viidenneksen vähemmän kuin Suomessa.

Suomessa tohtoritutkintojen määrää on poliittisin päätöksin nostettu varsin nopeasti.

Ruotsin malli poikkeaa Suomen mallista siten, että väitöskirjatutkijoilla on oltava rahoitus väitöskirjatutkimusta varten. Tämä rajaa väitöskirjatutkijoiden määrää, mutta takaa heille paremmat työolot ja uranäkymät kuin Suomessa. Ruotsin yliopistoissa määräaikaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan osuus on huomattavasti Suomea alhaisempi: 29 prosenttia – pois lukien väitöskirjatutkijat. Suomessa vastaava luku on siis 60 prosenttia.

Korrelaatio ei ole kausaatio, eli kahden asian samanaikainen muutos ei välttämättä tarkoita sitä, muutokset selittäisivät toisiaan. OECD:n löydösten valossa on silti perusteltua kysyä, onko akateemisten tutkijoiden vakaampi asema Ruotsin yliopistoissa osittain seurausta pienemmistä tohtoritutkintomääristä. Suomessa yliopistojen rahoitus ei ole kasvanut 2010-luvulla – toisin kuin väitelleiden tutkijoiden määrät. Tutkijapaikoista ja tutkimusrahoituksesta kilpailee siis entistä suurempi määrä tutkijoita ja tutkimusryhmiä, mikä lisää epävarmuutta ja rahoitushakemuksiin käytettyä työaikaa.

Ajatus akateemisesta tutkimuksesta kutsumusammattina

Edellä mainittujen rakenteellisten seikkojen lisäksi syitä yliopistotyön prekarisaatiolle voinee etsiä yliopistojen “kulttuurista”, jossa ajatus epävarmasta työstä on vuosien saatossa normalisoitunut, eikä vallitsevaa asiantilaa aina kyseenalaisteta tai haasteta  .

Voidaankin kysyä, olisiko yliopistoissa jo nykyisissä puitteissa mahdollista toteuttaa pitkäjänteisempää henkilöstöpolitiikkaa.

Tohtorit, kansallinen kilpailukyky ja tohtoreiden työllisyys

Tohtoreiden määrän lisääntymistä voi pitää itsessään myönteisenä asiana, ja se on ollut osa Suomen kansallista kilpailukykystrategiaa, joka painottaa “osaavan” ja korkeasti koulutetun työvoiman merkitystä tietoyhteiskunnassa. Tohtoreiden määrän nostamisen on ajateltu palvelevan kansantaloutta, työmarkkinoita ja tietoyhteiskunnan etua laajemmin myös akateemisen maailman ulkopuolella.

Tässä voidaan nähdä eräänlainen jännite kansallisesti asetettujen politiikkatavoitteiden eli tohtorintutkintojen määrän nostamisen ja akateemisen ammatin suojaamisen välillä. Prekaarisaation torjuminen saattaisi edellyttää ainakin joillain tieteenaloilla tohtorintutkintojen määrän vähentämistä nykyisestään, jotta yliopistoilla ei olisi jatkuvasti käytettävissä työvoiman ”ylitarjontaa”. Esimerkiksi Lääkäriliiton edunvalvonta on osittain perustunut ammattikuntansa koulutusmäärien rajaamiseen, ja Suomessa lääkärien työllisyys, palkat ja muut työehdot ovatkin paremmat kuin akateemisten tutkijoiden.

Useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että prekaarit työolot eivät ole ainoastaan nuorten tutkijoiden uran alkuvaiheilla kokema tilapäinen ilmiö.

Vaikka tohtoreiden työttömyysprosentti on keskimäärin verrattain alhainen, 2010-luvulla tohtoreiden työttömyys kasvoi, pitkittyi ja nousi yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi. Tohtoreiden työllistymisessä paljon on kiinni siitä, minkälaisia mahdollisuuksia heillä on työllistyä yliopistojen ulkopuolelle. Alakohtainen vaihtelu on suurta, sillä tohtoreiden kysyntä työmarkkinoilla on paljolti kiinni heidän tieteenalastaan.

Useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että prekaarit työolot eivät ole ainoastaan nuorten tutkijoiden uran alkuvaiheilla kokema tilapäinen ilmiö. Aikaisempaa suurempi osa myöhemmässä uravaiheessa olevia meritoituneita tutkijoita työskentelee epävarmassa asemassa yliopistojen ydintehtävissä ja tekevät täysin samoja työtehtäviä kuin heidän vakituisissa työsuhteissa olevat kollegansa: julkaisevat tutkimusta, opettavat, ohjaavat opinnäytteitä, osallistuvat hallinnollisiin tehtäviin sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Ongelmat tiedostettu myös yliopistojen ulkopuolella

Yliopistoyhteisöille epävarmaan työhön liittyvät ongelmat ovat olleet varsin selviä jo pitkään. Hiljattain myös ylikansalliset järjestöt, kuten OECD ja Euroopan komissio, ovat kiinnittäneet huomiota yliopistotutkimuksen prekarisaatioon. OECD puhuu raportissaan tutkijaprekariaatista (research precariat) ja kantaa huolta akateemisen uran houkuttelevuudesta. Tällaista terminologiaa olisi ehkä pidetty radikaalina vielä jokunen aika sitten, mutta sen valtavirtaistuminen on osoitus siitä, että ongelmat on tiedostettu myös akateemisen yhteisön ulkopuolella.

Ammatillinen edunvalvonta

Eri maiden yliopistosektorin ammattiliitot ovat politisoineet prekaariin työhön liittyviä ongelmia. Ne ovat osaltaan kyseenalaistaneet nykyisen kaltaiset työolot yliopistoissa. Kollektiiviselle edunvalvonnalle on nyt kenties enemmän kysyntää kuin koskaan aikaisemmin yliopistojen historiassa. Koska yliopistotyön prekarisaatio on seurausta poliittisista päätöksistä, on perusteltua olettaa, että asiantilan korjaamiseksi olisi löydettävissä poliittisia ratkaisuja.

Tarvitaan lisää tutkimusta siitä, mistä tarkalleen yliopistotyön prekarisaatio johtuu. Syiden selvittämisessä vertailevalla tutkimuksella päästäisiin asiassa eteenpäin, sillä yliopistotyön epävarmuus vaihtelee maa- yliopisto- ja tieteenalakohtaisesti. Ilmiön vaihtelu puolestaan osoittaa, että akateemista yliopistotyötä on mahdollista teettää hyvin erilaisissa työolosuhteissa – eikä nykyisenkaltainen prekaarius esimerkiksi Suomen yliopistoissa ole ainoa mahdollinen asiantila.

Kollektiiviselle edunvalvonnalle on nyt kenties enemmän kysyntää kuin koskaan aikaisemmin yliopistojen historiassa.

Helppoja ratkaisuja ei ole muun muassa sen takia, että prekaarissa asemassa olevat akateemiset tutkijat ja opettajat ovat epäyhtenäinen joukko, jolla on yhtäläisyyksien lisäksi keskenään eriäviä intressejä.

Mikäli akateeminen prekarisaarisuus ei vähene – tai lisääntyy entisestään – voidaan kysyä, kenellä on jatkossa varaa ottaa sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia riskejä, jota yliopistotutkijan uraan liittyy sekä minkälaisia seurauksia prekarisaatiolla on monimuotoisuuteen yliopistoissa. Esimerkiksi Saksassa on osoitettu, että naisilla sekä maahanmuuttaja- että työväenluokkataustaisilla tutkijoilla on vaikeuksia ottaa niitä sosiaalisia ja taloudellisia riskejä, joita epävarmaan yliopistotyöhön liittyy. Näin ollen yliopistojen prekaareilla työoloilla on – tutkimuksen teon edellytysten heikentymisen lisäksi – taipumus uusintaa rakenteellista yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Rolle Alho on Suomen akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusaiheisiinsa kuuluvat työmarkkinat, työelämä ja työntekijöiden kansainvälinen liikkuvuus.

Julkaisu Prekaarin yliopistotyön politiikka  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monet vaikutusvaltaiset suomalaiset ovat viime aikoina rummuttaneet sen puolesta, että työehtosopimusten vähimmäistasojen ei tarvitsisi päteä maahanmuuttajien kohdalla. Palkkatasosta tinkiminen on esitetty keinona parantaa maahanmuuttajien työllistymistä ja kotoutumista.

Asian nosti ensimmäisenä esiin professori Bengt Holmström. Holmströmin esitystä myötäili Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder, minkä jälkeen Helsingin Sanomat otti pääkirjoituksessaan ehdotuksiin myönteisen kannan paheksuen samalla Fjäderin saamaa kritiikkiä. (Tässä vaiheessa Fjäder oli jo pyörtänyt puheensa.)

HS:n pääkirjoituksessa maahanmuuttajien nykyistä matalampien palkkojen oikeutus ja toimivuus otettiin annettuna ja objektiivisena tutkimustietoon perustuvana faktana. Sitä vastoin yli sataa monikulttuurisuus- ja maahanmuuttajajärjestöä edustava Moniheli ry. sekä useat ammattiliitot vastustivat ehdotusta, sillä se asettaisi työntekijät eriarvoiseen asemaan heidän taustansa perusteella. Myös työ- ja elinkeinoministeriön maahanmuuttojohtaja oli samoista syistä kriittinen Holmströmin linjaa kohtaan.

Kansainvälisen muuttoliikkeen ja työmarkkinoiden tutkijoina jaamme huolen monien maahanmuuttajien työllistymisvaikeuksista. Emme kuitenkaan kannata Holmströmin ehdotusta siitä, että työehtosopimuksista ei tarvitsisi pitää kiinni maahanmuuttajien kohdalla. Perustelemme näkemystämme erityisesti maahanmuuton ja ryhmien välisten suhteiden tutkimukseen perustuvan tiedon näkökulmista.

Hyvinvointivaltion muutos – kuka saa olla mukana ja millä ehdoin?

Holmströmin ehdotus ja siihen esitetyt kannanotot, oma kirjoituksemme mukaan lukien, ovat osa maahanmuuttajien työmarkkina-asemasta ja yhteiskunnallisesta jäsenyydestä käytävää jatkuvaa neuvottelua. Neuvotteluissa määritellään eri osapuolten oikeuksia ja velvollisuuksia ja rakennetaan näin erilaisia versioita maahanmuuttajien ja suomalaisten suhteista (aiheesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Alho & Sippola, Heino, Nortio ym., Varjonen ym. ja Varjonen).

Palkanalennusehdotuksen sisältämää logiikkaa voi tarkastella myös osana pidempää globaalia kehitystä ja hyvinvointivaltion muutosta, jossa kollektiivisten sopimusten – kuten työehtosopimusten – väitetään uhkaavan ”kansantalouden kehitystä”. Tässä puhetavassa eri ihmisryhmien oikeuksien tinkimistä perustellaan kansantalouden lisäksi heidän omalla edullaan.

Palkanalennusehdotusta voi tarkastella myös osana pidempää globaalia kehitystä ja hyvinvointivaltion muutosta.

Kritiikin kohteeksi asetetaan usein ammattiyhdistysliike, jonka väitetään olevan – enemmän tai vähemmän – kapeakatseinen erityisintressien edustaja. Suomessa tähän logiikkaan perustuva politiikka on voimistunut pääministeri Juha Sipilän hallituskauden aikana, mistä konkreettisena esimerkkinä on niin sanottu kilpailukykysopimus.

Yhteiskuntapolitiikan dosentti Raija Julkunen on huomauttanut, ettei hyvinvointivaltion muutos tarkoita pelkästään järjestelmien reformointia, vaan se ilmenee myös ilmapiirin, käsitysten, ajattelun ja moraalisten logiikkojen muutoksena ja näkyy eliittien näkemyksissä ja politiikan sisällöissä.

B-luokan kansalaisia?

Holmströmin ja kumppaneiden ehdotuksen aiheuttama kohu on nähdäksemme seurausta Holmströmin nobelistin statuksen lisäksi siitä, että sen sisältö on ristiriidassa pohjoismaisen tasa-arvoideologian kanssa, jonka mukaan eri ihmisryhmiä tulee kohdella yhdenvertaisesti.

Ehdotus maahanmuuttajille maksettavasta matalammasta palkasta on viesti b-luokan kansalaisuudesta: te ansaitsette (sanan kaikissa merkityksissä) vähemmän kuin me.

Kotoutumislain tarkoituksena mainitaan tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja myönteisen vuorovaikutuksen edistäminen eri väestöryhmien kesken.

Maahanmuuttajille ehdotettua työehtosopimuksia matalampaa palkkaa on perusteltu muun muassa kotouttamisella. Tämä on ristiriidassa esimerkiksi kotoutumislain kanssa, jonka tarkoituksena mainitaan muun muassa tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja myönteisen vuorovaikutuksen edistäminen eri väestöryhmien kesken.

Henkilön alkuperään pohjautuva peruste matalamman palkkatason soveltamiselle olisi nähdäksemme ristiriidassa myös perustuslain kanssa. Perustuslain 6 §:ssä ilmaistaan, että ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

Maahanmuuttotaustaan perustuva matalampi palkka ja ryhmäsuhteet

Matalamman palkan maksaminen maahanmuuttajille on ryhmien välisten suhteiden näkökulmasta monessa mielessä ongelmallinen ajatus. Se, kuinka maahanmuuttajat kokevat enemmistön edustajien heitä kohtelevan, vaikuttaa merkittävästi heidän identiteettiinsä ja asenteisiinsa valtaväestöä kohtaan.

Koettu syrjintä ja ryhmän matala status vaikuttavat kielteisesti ryhmien välisiin suhteisiin. Ne voivat myös johtaa vähemmistöryhmään kuuluvien etääntymiseen valtaväestöstä ja ympäröivästä yhteiskunnasta (katso lisää Jasinskaja-Lahti ym. 2012, Jasinskaja-Lahti ym. 2009, Kulich ym. ja Smith ym.).

On myös huomioitava, että Suomessa matalapalkka-alojen työehtosopimusten mukaiset vähimmäispalkat ovat jo nykyisellään varsin alhaisia. Lisäksi toisin kuin Holmströmin ja kumppaneiden kommenteista saattaa ymmärtää, työehtosopimukset joustavat jo nykyisellään työntekijän kokemuksen, koulutuksen ja osaamistason mukaan (toki ainoastaan tiettyyn rajaan saakka).

Olemme Suomessa jo nyt tilanteessa, jossa ei ole harvinaista, että maahanmuuttajat tekevät matalapalkka-aloilla matalammalla palkalla samoja töitä (samalla osaamistasolla) kuin syntyperäiset suomalaiset. Esimerkiksi Rolle Alhon väitöskirjaansa varten haastattelemat maahanmuuttajat kokivat tämän epäoikeudenmukaiseksi. Tällaisen palkkasyrjinnän olemassaolon todentavat myös lukuisat työsuojelutarkastajien tekemät tarkastukset.

Mikäli siirtyisimme toteuttamaan Holmströmin kaavailemaa politiikkaa, voisivat nykyisillä matalapalkka-aloilla työskentelevät (suomalaiset ja jo työllistyneet maahanmuuttajat) kokea, että uudet – heitä matalapalkkaisemmat – maahanmuuttajat polkisivat heidän työehtojaan.

Parempaa kotoutumista vastakkainasettelua purkamalla – ei lisäämällä

Työehdot, jotka eivät eroa kansallisen tai etnisen taustan perusteella, turvaavat hyviä etnisiä suhteita. Esimerkiksi Sveitsissä on hälvennetty vapaan liikkuvuuden myötä syntynyttä huolta matalamman palkan aiheuttamasta kilpailusta takaamalla samat työehdot kansallisesta taustasta huolimatta.

Työehdot, jotka eivät eroa kansallisen tai etnisen taustan perusteella, turvaavat hyviä etnisiä suhteita.

Nähdäksemme maahanmuuttajien työllisyyttä kannattaa parantaa nykyisiä kotoutumiskeinoja kehittämällä. Lisäksi tulisi puuttua nykyistä tehokkaammin maahanmuuttajien työnhaussa ja työmarkkinoilla kohtaamaan syrjintään, jonka olemassaolosta on Suomessa useita tutkimuksia, kuten esimerkiksi Ahmad, Alho, Larja ym., Ollus ja Wrede & Nordberg.

Tässä työssä niin yksityisellä, julkisella ja kolmannella sektorilla sekä työmarkkinajärjestöillä on tärkeä rooli. Maahanmuuttajien työllistymistä edistäisi niin ikään työ- ja oleskelulupiin liittyvien käsittelyaikojen nopeuttaminen. Edellä mainitut keinot olisivat perusteltuja niin tasa-arvon kuin kansantalouden kannalta.

Jos haluamme pitää kiinni tasavertaisuudesta suomalaisen yhteiskunnan perusperiaatteena, on eri väestöryhmien välistä vastakkainasettelua tärkeä purkaa eikä entisestään vahvistaa nyt ehdotetun kaltaisilla erottelevilla toimenpiteillä.

VTT Rolle Alho (@rolle_alho) työskentelee Suomen Akatemian tutkijatohtorina Svenska social- och kommunalhögskolanissa Helsingin yliopistossa. Syksyn 2018 Alho viettää vierailevana tutkijana Lissabonin yliopistossa. VTT Sirkku Varjonen tutkii maahanmuuttokeskustelujen vuorovaikutusta Koneen Säätiön rahoittamassa Puhekupla-hankkeessa ja työskentelee osa-aikaisesti sosiaalipsykologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa ja erikoistutkijana Kuntoutussäätiössä.

Julkaisu Maahanmuuttajat palkkakuoppaan kotoutumaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.