Lokakuussa 2019 vihreät päätti lopettaa oman puoluelehtensä Vihreän Langan. Sinällään poliittista lehdistöä voi nimittää Suomessa muinaisjäänteeksi, jos paino- ja tilaajamääriä verrataan sadan vuoden takaiseen kulta-aikaan.

Toinen näkökulma tarkastella asiaa on juuri nykyhetken poliittisuus, joka hengittää ennen muuta entistä monimuotoisemman median lävitse. Puoluelehdistölle olisi vahva vaikuttamisen paikka verkossa, mutta ilman puolueiden rahoitusta tehtävä on mahdoton.

Puoluelehtien lyhyt historia

Puolueet syntyivät puoluelehtien ympärille 1900-luvun taitteessa. Lehdistö oli puolueiden ase, kuten Raimo Salokangas ansiokkaassa ja aikaa kestävässä väitöksessään vuodelta 1982 määrittelee.

Tuohon tutkimukseen viittasi myös päätoimittaja Pekka Mervola puoluelehtien kehityskulkuja käsittelevässä kirjoituksessaan.  Syntyhetkillään puoluelehtien tiedonvälityksen periaate oli tukea ja vahvistaa tietynlaista politiikan suuntaa, tai jopa toisinpäin käännettynä: lehdissä luotiin puolueiden linja.

Sotien jälkeisessä Suomessa puoluelehdistön asema heikentyi pala palalta vuosikymmenten saatossa. Puolueista irtaantuminen mahdollisti mainostulojen hankkimisen laajemmalta joukolta ja levikin kasvattamisen.

Työväenlehdistö tavoitti liikkeensä kannattajat muun muassa lehtisetelijärjestelmän avulla, mutta myös siellä haaveiltiin yhä laveammasta lukijakunnasta. Epäpoliittisella ja markkinavetoisella 1980-luvulla puoluelehdistön kuihtuminen kiihtyi ja 1990-luvun laman yhteydessä lehtiä jouduttiin lakkauttamaan alinomaa.

Vihreä liike synnytti itseään nimenomaan journalistisin keinojen avulla.

Siinä missä perinteisten puolueiden lehdet kääntyivät sitoutumattomiksi tai kuolivat kokonaan, vihreä liike synnytti itseään nimenomaan journalistisin keinojen avulla. Vihreä Lanka perustettiin 1983. Voidaan perustellusti sanoa, että tämäkin puolue muodostui lehtensä kautta.

Vuosi 2008 oli puoluelehdistön kannalta merkittävä. Tuolloin eduskunnassa päätettiin, että lehdistötuki yhdistetään puolueiden viestintätukeen.

Tähän asti puolueiden tuli kohdentaa parlamentaarinen lehdistötukensa nimenomaan lehtitoimintaan, mutta uudessa tilanteessa tuen käytöstä sai päättää vapaammin. Tuolloin muutoksen ennustettiin johtavan nopeasti viimeistenkin puoluelehtien lopettamiseen.

Vaihtoehtoja printtilehdille

Niin SDP:n Demokraatti, keskustan Suomenmaa, vasemmistoliiton Kansan Uutiset kuin kokoomuksenkin pää-äänenkannattaja Nykypäivä ovat tasaiseen tahtiin vähentäneet painettujen lehtien ilmestymiskertoja.

Samaan aikaan on kuitenkin siirretty resursseja verkkojournalismiin.

Vuonna 1996 kokoomuksen paperisen pää-äänenkannattajan rinnalle tehtiin Suomen ensimmäinen verkkolehti Verkkouutiset. Projekti on ollut ainakin siinä mielessä menestys, että nykyään sivusto kerää lukijoita enemmän kuin monet maakuntien ykköslehdet ja aikakauslehdet.

Samoihin aikoihin myös keskusta perusti oman verkkolehtensä Verkkoapilan, mutta se päätettiin sulkea vuonna 2010. Kokoomus onkin tällä hetkellä ainoa puolue, jonka pää-äänenkannattajan printti- ja verkkolehtiä tehdään eri brändinimikkeiden alla.

Kaikki edellä mainitut lehdet ovat verkossa keskittyneet selvästi politiikan ytimeen – printtilehtien tv-ohjelmat ja sanaristikot ovat tippuneet kyydistä verkkojulkaisuissa.

Puoluelehdistö on supistunut ja muuttanut muotoaan, mutta samaan aikaan se on selvästi syventynyt juuri omaan aihepiirinsä käsittelyyn. Valinnat keskittyä politiikkaan puolustavat puoluelehtigenren olemassaoloa.

Samaan aikaan puoluelehtien muodonmuutoksen kanssa verkkoon on ilmestynyt myös muita poliittisia lehtiä. Ne eivät kuitenkaan ole sitoutuneet journalistisiin ohjeisiin eivätkä ole Julkisen sanan neuvoston jäseniä.

Tällaiset valesivustot luovat omaa vaihtoehtoista agendaa ja vaativat vastaanottajilta yhä parempaa medialukutaitoa.

Verkkojournalismi samanlaista kuin muulla medialla

Puoluelehtien toiminta verkossa ei poikkea paljonkaan kaupallisesta journalismista. Puoluelehdet keskittyvät toki politiikan kysymyksiin siinä, missä muu lehdistö nostaa esiin myös viihdettä tai paikallisia uutisia.

Alustat, juttujen muodot ja niiden jakotavat noudattelevat kuitenkin pitkälti samanlaista kulttuuria ja tekniikkaa.

Kääntäen voi todeta, että puoluelehtien verkkojournalismi ei ole sen osallistuvampaa tai interaktiivisempaa kuin muilla tiedotusvälineillä. Tämä on kiinnostavaa, koska taustapuolueiden haasteena on ollut lisätä vuoropuhelua jäsenistön ja kannattajien kanssa.

Puoluelehtien verkkojournalismi ei ole sen osallistuvampaa tai interaktiivisempaa kuin muilla tiedotusvälineillä.

Esimerkiksi SDP on testannut omaa mobiilisovellusta jäsentensä osallistamiseksi ja kokoomus perustanut vaikuttamisverkostot perinteisen järjestötoiminnan rinnalle ja tueksi. Nämä projektit eivät kuitenkaan vielä ole osoittautuneet suureksi muutosajuriksi, mutta ne indikoivat sitä, että uusia osallistumisen muotoja pyritään löytämään puoluetoiminnan aktivoimiseksi.

Juuri vuorovaikutuksen näkökulmasta puoluelehdistön verkkojournalismi onkin yllättävän traditionaalista. Voisi ajatella, että lehdet olisivat etujoukoissa kehittämässä kansalaiskeskustelun uusia muotoja.

Edes sosiaalista mediaa ei ole valjastettu keskusteluun.

Edes sosiaalista mediaa ei ole valjastettu keskusteluun. Puoluelehdillä on toki Facebook- ja Twitter-tilinsä, mutta ne on perustettu yksisuuntaista tiedotusta varten.

Luonteva kehityskulku voisi olla se, että puoluelehdet olisivatkin nykyistä selvemmin monimuotoisen tiedonvälityksen primus motoreita. Ne voisivat toimia alustoina keskustelulle ja kansalaisvaikuttamiselle.

Siinä missä puolueen on huolehdittava koko jäsenistönsä tasapuolisesta osallistamisesta erilaisiin kyselyihin ja kokeiluihin, lehti voisi ketterämmin testata uusia tapoja lisätä vaikuttamisen paikkoja ja mahdollisuuksia.

Ansaintalogiikka ja klikkijournalismin sudenkuoppa

Merkittävä ero puoluelehdistön ja kaupallisen median verkkotoiminnassa liittyy niiden ansaintalogiikkaan. Kun sitoutumaton, markkinaehtoinen media tarvitsee verkosta myynti- ja mainostuloja, puoluelehdille nämä tulonhankinnan muodot ovat ainakin tähän asti olleet kuriositeetti. Puoluelehdistön olemassaolon perusta on puolueiden myöntämät tuet.

Myös puoluelehdet ovat ajoittain astuneet klikkijournalismin sudenkuoppaan.

Myös puoluelehdet ovat ajoittain astuneet klikkijournalismin sudenkuoppaan. Klikkejä keräävät otsikot ovat tuoneet sivustoille kävijöitä, mutta samaan aikaan uskottavuus on kärsinyt.

Tilanne oli tällä saralla huolestuttavampi muutama vuosi sitten, mutta nyt näyttää siltä, että puoluelehdet ja ehkä joissain määrin myös sitoutumaton media on tehnyt ainakin otsikkotasolla laadukkaampaa ja katteellisempaa uutisointia.

Puoluelehtien kannalta olisi tärkeää, että niiden menestyksen mittarina käytettäisiin muuta kuin klikkimääriä. Puolueissa pitäisi antaa arvoa sille, että omat tiedotusvälineet ovat ennen kaikkea luotettavia ja sisällöllisesti korkeatasoisia, jotta niistä löydettävät mielenkiintoiset artikkelit pystyvät aidosti muuttamaan poliittisen keskustelun agendaa ja näkökulmia.

Klikkausmäärät ovat toki osaltaan selkeä numeraalinen kiinnostavuuden mittari, mutta yksinomaan näiden lukujen seuraaminen ei pitkän päälle perustele puoluelehdistön erityistä tarvetta yhteiskunnallisen keskustelun moniäänisyydelle.

Puoluelehdistön paradoksaalinen tehtävä

Puoluelehden tehtävät voi jakaa karkeasti kahteen osa-alueeseen. Näiden menestyksellinen suorittaminen on loppujen lopuksi melko kompleksinen toimeksianto.

Ensinnäkin poliittisesti sitoutunut journalismi on ideologista ja arvolähtöistä. Lähtökohdat löytyvät taustapuolueen linjasta – aihevalinnat ja näkökulmat ovat avoimesti tietyn maailmankuvaan ja yhteiskunnalliseen ihanteeseen sovitettua.

Se on poliittisen lehdistön olemassa olon edellytys ja ainoa yksiselitteinen määritelmä, joka erottaa tämän journalistisen genren muista.

Toinen lehden tehtävä, joka on korostunut etenkin vuoden 2008 tukimuutoksen myötä, on varmistaa oman olemassa olonsa tärkeys kulloisellekin puoluejohdolle. Jos lehti ei pysty perustelemaan tarpeellisuuttaan rahoittajalleen eli puolueelle, se joutuu sopeutusten kohteeksi tai jopa lakkautetuksi.

Kahden erilaisen tehtävän kombinaatiosta voi syntyä ristiriita. Lehti voi olla ideologisesti ja aihevalinnoiltaan jopa edistyneempi kuin taustapuolueensa. Tämä ei välttämättä kuitenkaan palvele puoluejohtoa – päinvastoin.

Puolueessa voidaan kokea, että lehden pitäisi välittää tietoa puolueen ja sen poliitikkojen näkemyksistä ja päätöksistä. Näin lehden itsenäinen, ideologinen linja voi tuntua ennemminkin uhkaavalta.

Tehtävistä syntyy jana, jossa puoluelehden on löydettävä paikkansa. Lehden on oltava riittävän kaukana sitoutumattomasta lehdistöstä luoden vaihtoehtoista julkisuuden agendaa mutta myös riittävän kaukana taustapuolueesta ollakseen uskottava ja kiinnostava uutisten ja tiedon lähde.

Henkilösuhteiden merkitys

Liittyen edelliseen kaksijakoiseen tehtävänkuvaan puoluelehden asemoituminen ja menestys riippuvat pitkälti siitä, millaiset henkilökohtaiset suhteet lehden päätoimittajalla on puolueeseen.

Toisaalta historia osoittaa, että päätoimittajan paikat ovat olleet tuulisia. Eli lehtiä tuskin on lakkautettu ainoastaan siksi, ettei istuvaan päätoimittajaan ole oltu tyytyväisiä.

On linjakasta, että lehdellä on omia analyyseja ja avauksia poliittisiin kysymyksiin. Sen on pystyttävä kohtelemaan ja tulkitsemaan tasapuolisesti puolueen sisäisiä virtauksia.

Samaan aikaan ei kuitenkaan sovi astua puoluejohdon varpaille haastamalla näitä avainhenkilöitä sellaisissa kysymyksissä, jotka horjuttavat heidän valta-asemaansa.

Lehden on tarjottava lavea alusta puolueen erilaisille toimijoille viemättä huomiota itseensä.

Päätoimittajan henkilökohtaisesti nauttima luottamus nousee avainasemaan. Lehden johdossa toimivan henkilön ei kenties sovi luoda itsestään poliittista profiilia, joka kilpailisi edustuksellisesti valittujen puolueen johtohahmojen tai kansanedustajien kanssa.

Lehden on tarjottava lavea alusta puolueen erilaisille toimijoille viemättä huomiota itseensä. Henkilöityvässä mediajulkisuudessa tämä on puoluelehtien päätoimittajille ja toimittajille entistä vaikeampi suoritus. Kasvottomat kirjoitukset ja kannanotot keräävät vähemmän huomiota kuin nimettömät reportaasit tai analyysit.

Todennäköisesti päätoimittajan on käytettävä aikaansa tiiviiseen vuoropuheluun puoluejohdon kanssa, jotta lehdessä tiedetään ja tunnetaan kulloisenkin poliittisen tilanteen herkkyydet ja tuen tarpeet.

Lehden itsenäisyys on puolueelle kuitenkin samaan aikaan kullanarvoista – keskustelua voidaan virittää sellaisistakin teemoista, jotka jakavat puoluetta ja joista puoluejohdon on hankala siksi puhua.

Oliko Vihreän Langan lopettaminen ennakkopäätös?

Joissain määrin vaikuttaa siltä, että Vihreässä Langassa eivät puoluelehden edellä kuvatut tehtävät täyttyneet ja siitä syntyi tilaisuus lopettaa koko puoluelehti. Asianomaiset itse osaavat tietenkin parhaiten arvioida, missä kohtaa ongelmat syntyivät ja miten päätökseltä olisi voitu välttyä.

Kuviossa on kuitenkin kietoutunut yhteen lehden itsenäisyys ja uskottavuus, lehden merkitys puolueen tukijana sekä päätoimittajan henkilökohtaiset suhteet ja asema.

Kiinnostavinta päätöksessä on se, että vihreät päätti lopettaa kokonaan lehtensä eli edes verkkojournalismille ei jätetty sijaa.

Totaalinen alasajo ihmetyttää siksi, että puolueen taloustilanteen ei pitäisi olla kovassa paineessa kevään 2019 vaalivoiton jäljiltä. Lisäksi on tiedossa, että eduskunta on kollektiivisesti nostamassa kaikkien puolueiden tukia.

Vihreiden päätös lakkauttaa lehtensä vahvistaa niin kaupallisen valtamedian kuin epäeettisesti toimivan valemedian merkitystä politiikassa.

Yleensä lehtien supistukset ja lakkautukset ovat osuneet vaalitappioiden ja puolueiden taloudellisen ahdingon kylkeen. Herääkin kysymys, oliko joissakin puolueen piireissä kytenyt pitkäänkin ajatus lehden lakkauttamisesta, ja nyt siihen löytyi riittävästi poliittista voimaa?

Yhden puolueen ja sen edustaman aatteen lehden puuttuminen joka tapauksessa heikentää poliittisesti sitoutuneen journalismin asemaa Suomessa.

Vihreiden päätös lakkauttaa lehtensä antaa tilaa joissain määrin muille puoluelehdille, mutta etenkin se vahvistaa niin kaupallisen valtamedian kuin epäeettisesti toimivan valemedian merkitystä politiikassa.

VTM Sini Ruohonen tekee Turun yliopistossa väitöskirjaa puoluelehdistön merkityksestä puolueiden viestintävälineinä. Hän työskentelee Kokoomus-yhteisöön kuuluvan Ajatuspaja Toivon toiminnanjohtajana.

Julkaisu Loppuvatko puoluelehdet juuri, kun niitä eniten tarvitaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Millaisia voisivat olla puolueet ensi vuosikymmenen lopussa, siis kymmenen vuoden päästä? Tässä kirjoituksessa tarkastelemme puolueiden kehitysmahdollisuuksia puoluetoiminnan edellytyksistä käsin ja vertaamme niitä ennakoimiimme megatrendeihin. Tarkastelemme myös yllättäviä kehitysmahdollisuuksia, joista näkyy nykyisin korkeintaan heikkoja signaaleja.

Puoluetoiminta edellyttää sosiaalisia verkostoja, julkisuutta, toimijoita ja politiikan tekemisen paikkoja sekä tiettyä maantieteellistä ulottuvuutta. Kuitenkin tärkein edellytys on yhteiskunnalliseksi koettu ristiriita, jota tässä lyhyemmin kutsumme konfliktiksi.

Kurkistus lähimenneisyyteen paljastaa muutoksen nopeuden

Aikaperspektiivin vuoksi katsomme ensimmäiseksi, miten nämä edellytykset toteutuivat kymmenen vuotta sitten, vuonna 2009. Tuolloin pääosa suomalaisista puolueista oli elänyt pitkään erittäin vakaassa tilanteessa. Puoluekenttä jakaantui pitkälti tulonjaon periaatteisiin, aluepolitiikkaan ja joissain määrin kielikysymyksen varaan.

Uusia ristiriitoja alkoi kuitenkin kehittyä. Vihreän liikkeen ytimeen sittemmin asettunut ulottuvuus materialismi vastaan postmaterialismi syntyi 1980-luvulla. Globalisaatio tuli 1990-luvulla ryminällä jokaisen elämään, mutta sen kielteiset seuraukset eivät kovinkaan hyvin näkyneet puolueiden agendalla.

Poliittiset aloitteet tulivat yhä useammin muualta kuin puolueista, kuten tilapäisistä liikkeistä tai mediasta

Puolueiden jäsenmäärät olivat jatkuvassa laskussa, sillä erityisesti kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla syntyneet sekä heidän pikkusisarensa kiersivät puolueet kaukaa. Varsinkin SDP:stä ja keskustasta tuli entisten nuorten puolueita. Tämä tarkoitti sitä, että puolueiden siteet kansalaisiin heikentyivät. Suhteet muuttuivat kasvokkaisista ja pitkäkestoisista yhteyksistä vertikaalisiksi ja lyhytkestoisiksi.

Poliittiset aloitteet tulivat yhä useammin muualta kuin puolueista, kuten tilapäisistä liikkeistä tai mediasta. Puolueet toki reagoivat niihin.

Uudet sosiaaliset verkostot haastavat totutut toimintatavat

Vanhat luokkaleireihin perustuvat sosiaaliset verkostot purkautuivat viimeistään 1990-luvun kynnyksellä. Tuloksena oli sekä kansalaisten että poliitikkojen yksilöityminen. Rinnalle tuli vapaaehtoinen yhteisöllisyys eli kukin sai valita omat ryhmänsä halunsa mukaan ja jopa monta kertaa elämänsä aikana. Postmodernissa todellisuudessa ei ollut yhtä identiteettiä, vaan sitä pystyi vaihtamaan kuin paitaa.

Vuorovaikutteiset sosiaaliset verkostot olivat jo viime vuosikymmenellä olemassa, mutta niiden vaikutus poliittiseen keskusteluun oli huomattavasti pienempi kuin vuonna 2019. Kun 1960-luvun lopulta lähtien televisiosta alkoi tulla keskeinen poliittisen vaikuttamisen väline, oli se korostetusti sitä vielä vuonna 2009.

Yksisuuntaista televisiota rupesi haastamaan vuorovaikutteinen sosiaalinen media. Sen mahdollisuuksiin uskottiin paljon: vapaat ihmiset voivat käydä verkostoissa keskustelua ja luomaan jopa globaalin kansanliikkeen ilman median portinvartijoita.

Nykyisin sosiaaliseen mediaan suhtaudutaan huomattavan epäilevästi, se aiheuttaa kuplautumista ja – vielä pahempaa – mahdollistaa tehokkaan manipulatiivisen vaikuttamisen. Sosiaalisesta mediasta, erityisesti Facebookista ja Twitteristä, on kasvanut merkittäviä politiikan teon paikkoja. Ne ovat enenevästi vaikuttaneet poliittiseen keskusteluun, politiikan uutisointiin ja muiden tiedotusvälineiden toimintatapoihin sekä journalismin rytmitykseen.

Mutta mihin suuntaan sosiaaliset verkostot kehittyvät? Vielä toistaiseksi sosiaalinen media on muutaman globaalin yrityksen hallinnassa. Monopolissa ihmisistä kerättävä tieto on valuuttaa. Palveluista ei makseta rahaa, mutta käyttäjät ovat varsin valmiita luovuttamaan dataa kulutustavoista, paikkatiedoista, mieltymyksistä ja verkostoista.

Sosiaalisten verkostojen tulevaisuudessa voi olla useita eri kehityskulkuja.

Puolueiden tulevaisuuden osalta on kiinnostavaa, ovatko nykyiset sosiaaliseen mediaan liitetyt kriisit alku tulevalle demokraattisemmalle, hajautetummalle ja vähemmän kaupallisemmille kehityskuluille. Selvää on, että sosiaaliset verkostot ovat tulevaisuudessakin keskeinen väline poliittista toimintaa organisoitaessa.

Sosiaalisten verkostojen tulevaisuudessa voi olla useita eri kehityskulkuja. Osa verkostoista voi olla hajautettuja ja tasa-arvoisia, osasta voi muodostua keskitettyjä ja suljettuja. Jos rahalla tai statuksella voi ostaa yksityisyyttä, verkostoista voi tulla elitistisiä. Jos politiikan teon paikkoja muodostuu tulevaisuudessa enenevästi suljettuihin yhteisöihin, avoin, liberaali demokratia voi olla koetuksella. Suljettujen ryhmien suosio on nyt jo kasvussa.

Globalisaation vallankumouksellinen voima

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki käyttää globaalia politiikka kuvatessaan kenttä-käsitettä artikkelissa, joka on julkaistu Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa -kirjassa. Eri kenttien sisällä toimitaan tiettyjen ehtojen mukaisesti. Globaalipolitiikan kolme kenttää ovat oikeaoppinen talousliberalismi, valtioaktivismin eli lyhytnäköisten nationalististen responsiivisuuksien kenttä sekä kriiseistä oppimisen kenttä.

Globalisaatio asettaa puolueille uuden ulottuvuuden maantieteelliseen asemoitumiseen, mutta se vaikuttaa muihinkin konflikteihin.

Globalisaation huonot puolet tulivat kunnolla esiin vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin puhjetessa. Tämän voi nähdä oikeaoppisen talousliberalismin seurauksena. Vastavoimaksi muodostuivat nationalistiset virtaukset, kuten nationalistinen populismi, brexit ja Donald Trumpin protektionistinen ja isolationalismiin pyrkivä politiikka. Tätä voi kuvata Patomäen termein lyhytnäköiseksi nationalistiseksi responsiivuudeksi.

Seuraako tätä kehitystä virheistä oppimiminen? Patomäen mukaan synteesinä voisi olla globaalikeynesiläisyys. Tällainen kehityskulku vaatisi uusia valtioiden rajat ylittäviä politiikan teon paikkoja.

Voisivatko vaikka YK ja Maailman kauppajärjestö WTO laajentaa päätösvaltaansa ja demokratisoitua? Olisivatko maailmanparlamentti ja -hallitus mahdollisia? Jos näin kävisi, voisi olettaa, että syntyisi globaali puoluekenttä. Muodostuisiko se perinteisen länsimaisen aatejaon mukaisesti, kuten pääosa EU:n puoluekentästä?

Toinen vaihtoehto voisi olla, että globaali puoluekenttä jakaantuisi maailman kulttuuripiirien mukaisesti, ja kolmas, että se syntyisi nykyisten globaalien järjestöjen ympärille.

Globalisaatio asettaa puolueille uuden ulottuvuuden maantieteelliseen asemoitumiseen, mutta se vaikuttaa muihinkin konflikteihin. Talouspolitiikassa on otettava huomioon kansainväliset kauppasopimukset ja muut monimutkaisten päätösten ja suhdanteiden syyt ja seuraukset.

Ympäristöön liittyvät globaalit ongelmat vaativat globaalia päätöksentekoa. Ilmastonmuutos ajaa ihmisiä elinkelvottomilta alueilta muualle. Konfliktiksi muodostuu kysymys siitä, seuraako tästä hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan vai laajeneeko globaali yhteistyö. Tämän pitää näkyä myös puolueissa.

Teknologian, työn ja toimeentulon murros

Suomen puoluekentän syntyyn ja olemassaoloon on vaikuttanut ihmisten asema työelämässä. Vielä nykysinkin SDP identifioituu voimakkaasti työhön. Globalisaatio, robotisaatio ja automatisaatio voimistavat työelämän muuttumista; saman tavara- ja palvelumäärän tuottamiseen tarvitaan yhä vähemmän ihmistyötä.

Syntyykö uusi luokkajako työssäkäyvien ja joutilaiden välille? Miten hyvinvointivaltiota onnistutaan toteuttamaan, jos työllisten osuus laskee? Syntyykö luokkapuolueiden uusi aika vai jäävätkö joutilaat osattomiksi, jos vain työssäkäyvät osallistuvat puoluetoimintaan ja tekevät yhteiskunnalliset päätökset?

Jos riittävän suuri osa kansalaisista kokee jäävänsä päätöksenteon ulkopuolelle, demokratiaa uhkaa yhteiskunnallinen levottomuus ja käyttöön otetaan ulkoparlamentaariset vaikutuskeinot. Onko Ranskan keltaliivien kapina heikko signaali tulevasta työssäkäyvien köyhien kapinasta? Entä muodostavatko he uusia puolueryhmittymiä?

Entä jos Suomi jakaantuu etelän kasvukeskuksissa elävään nuorisoon ja pohjoisen vanhusväestöön? Muodostuuko uusi puoluejako sukupolvien välille? Skenaariossa puolueita erottavat konfliktit nivoutuvat niin aluepolitiikkaan, kaupungistumisen megatrendiin, ilmastokysymyksiin kuin monikulttuurisuuteen.

Puolueiden elinkaaressa alkamassa neljäs vaihe

Ranskalainen filosofi Bernhard Manin on todennut, että länsimainen parlamentarismin ensimmäinen askel oli eliittidemokratia, toinen puoluedemokratia ja viimeisin yleisödemokratia. Nimensä mukaisesti edustuksellisuutta korostavat puolueet elivät kulta-aikaa teollisuusyhteiskunnissa vallinneessa puoluedemokratiassa. Ne ovat säilyttäneet asemansa yleisödemokratiassa, vaikka vanhat teollisuusyhteiskunnan puolueet ovat pikkuhiljaa rapautumassa.

Puoluedemokratiaa voidaan kuvata myös pluralistis-korporatiivisella demokratiamallilla, joka on menettämässä suosiotaan suoralle ja osallistuvalle demokratiamalleille.  Molemmat näistä uusista demokratiamalleista kiistävät edustuksellisen demokratian kaikkivoipaisuuden, koska se johtaa elitismiin ja jopa oligarkiaan.

Edustuksellinen demokratiamalli on myös lähtökohdiltaan eksklusiivinen. Puolueiden toimintaan ja päätöksentekoon osallistuminen on rajattu jäsenistöön. Osallistuvaa demokratiaa on harjoitettu kaikkialla muualla kuin puolueissa, mutta miksi puolueet ovat niin näiden vanhojen demokratiamallien vankeja?

Jos puolueet osaavat uusiutua, ne voivat ottaa paikkansa osallistavien demokratiamallien kudelmassa jonkinlaisina solmukohtina.

Tulevatko puolueet ensi vuosikymmenen lopussa omaksumaan mallin, jossa yhdistyvät luontevasti osallistuvan ja edustuksellisen demokratian piirteet? Yhden asian liikkeet ja kampanjat voisivat olla jatkossa puoluelähtöisiä, yhteisöt verkostomaisempia ja politiikan teon paikat instituutioista riippumattomampia.

Puolueet voivat tyytyä olemaan edelleen edustuksellisen kansanvallan välittäjän roolissa. Jos puolueet osaavat uusiutua, ne voivat ottaa paikkansa osallistavien demokratiamallien kudelmassa jonkinlaisina solmukohtina.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -sarjaa ja päättää sen. 

VTM Sini Ruohonen on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa ja Ajatuspaja Toivon toiminnanjohtaja. VTT, dosentti Rauli Mickelsson on puoluetutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Puolueet vuonna 2029 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.