Puolueet vuonna 2029

Kuva: Radion Kutsaev / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 4 min. 

Millaisten yhteiskunnallisiksi koettujen ristiriitojen ympärille tulevaisuuden puolueet muodostuvat?

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

 

Millaisia voisivat olla puolueet ensi vuosikymmenen lopussa, siis kymmenen vuoden päästä? Tässä kirjoituksessa tarkastelemme puolueiden kehitysmahdollisuuksia puoluetoiminnan edellytyksistä käsin ja vertaamme niitä ennakoimiimme megatrendeihin. Tarkastelemme myös yllättäviä kehitysmahdollisuuksia, joista näkyy nykyisin korkeintaan heikkoja signaaleja.

Puoluetoiminta edellyttää sosiaalisia verkostoja, julkisuutta, toimijoita ja politiikan tekemisen paikkoja sekä tiettyä maantieteellistä ulottuvuutta. Kuitenkin tärkein edellytys on yhteiskunnalliseksi koettu ristiriita, jota tässä lyhyemmin kutsumme konfliktiksi.

Kurkistus lähimenneisyyteen paljastaa muutoksen nopeuden

Aikaperspektiivin vuoksi katsomme ensimmäiseksi, miten nämä edellytykset toteutuivat kymmenen vuotta sitten, vuonna 2009. Tuolloin pääosa suomalaisista puolueista oli elänyt pitkään erittäin vakaassa tilanteessa. Puoluekenttä jakaantui pitkälti tulonjaon periaatteisiin, aluepolitiikkaan ja joissain määrin kielikysymyksen varaan.

Uusia ristiriitoja alkoi kuitenkin kehittyä. Vihreän liikkeen ytimeen sittemmin asettunut ulottuvuus materialismi vastaan postmaterialismi syntyi 1980-luvulla. Globalisaatio tuli 1990-luvulla ryminällä jokaisen elämään, mutta sen kielteiset seuraukset eivät kovinkaan hyvin näkyneet puolueiden agendalla.

Poliittiset aloitteet tulivat yhä useammin muualta kuin puolueista, kuten tilapäisistä liikkeistä tai mediasta

Puolueiden jäsenmäärät olivat jatkuvassa laskussa, sillä erityisesti kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla syntyneet sekä heidän pikkusisarensa kiersivät puolueet kaukaa. Varsinkin SDP:stä ja keskustasta tuli entisten nuorten puolueita. Tämä tarkoitti sitä, että puolueiden siteet kansalaisiin heikentyivät. Suhteet muuttuivat kasvokkaisista ja pitkäkestoisista yhteyksistä vertikaalisiksi ja lyhytkestoisiksi.

Poliittiset aloitteet tulivat yhä useammin muualta kuin puolueista, kuten tilapäisistä liikkeistä tai mediasta. Puolueet toki reagoivat niihin.

Uudet sosiaaliset verkostot haastavat totutut toimintatavat

Vanhat luokkaleireihin perustuvat sosiaaliset verkostot purkautuivat viimeistään 1990-luvun kynnyksellä. Tuloksena oli sekä kansalaisten että poliitikkojen yksilöityminen. Rinnalle tuli vapaaehtoinen yhteisöllisyys eli kukin sai valita omat ryhmänsä halunsa mukaan ja jopa monta kertaa elämänsä aikana. Postmodernissa todellisuudessa ei ollut yhtä identiteettiä, vaan sitä pystyi vaihtamaan kuin paitaa.

Vuorovaikutteiset sosiaaliset verkostot olivat jo viime vuosikymmenellä olemassa, mutta niiden vaikutus poliittiseen keskusteluun oli huomattavasti pienempi kuin vuonna 2019. Kun 1960-luvun lopulta lähtien televisiosta alkoi tulla keskeinen poliittisen vaikuttamisen väline, oli se korostetusti sitä vielä vuonna 2009.

Yksisuuntaista televisiota rupesi haastamaan vuorovaikutteinen sosiaalinen media. Sen mahdollisuuksiin uskottiin paljon: vapaat ihmiset voivat käydä verkostoissa keskustelua ja luomaan jopa globaalin kansanliikkeen ilman median portinvartijoita.

Nykyisin sosiaaliseen mediaan suhtaudutaan huomattavan epäilevästi, se aiheuttaa kuplautumista ja – vielä pahempaa – mahdollistaa tehokkaan manipulatiivisen vaikuttamisen. Sosiaalisesta mediasta, erityisesti Facebookista ja Twitteristä, on kasvanut merkittäviä politiikan teon paikkoja. Ne ovat enenevästi vaikuttaneet poliittiseen keskusteluun, politiikan uutisointiin ja muiden tiedotusvälineiden toimintatapoihin sekä journalismin rytmitykseen.

Mutta mihin suuntaan sosiaaliset verkostot kehittyvät? Vielä toistaiseksi sosiaalinen media on muutaman globaalin yrityksen hallinnassa. Monopolissa ihmisistä kerättävä tieto on valuuttaa. Palveluista ei makseta rahaa, mutta käyttäjät ovat varsin valmiita luovuttamaan dataa kulutustavoista, paikkatiedoista, mieltymyksistä ja verkostoista.

Sosiaalisten verkostojen tulevaisuudessa voi olla useita eri kehityskulkuja.

Puolueiden tulevaisuuden osalta on kiinnostavaa, ovatko nykyiset sosiaaliseen mediaan liitetyt kriisit alku tulevalle demokraattisemmalle, hajautetummalle ja vähemmän kaupallisemmille kehityskuluille. Selvää on, että sosiaaliset verkostot ovat tulevaisuudessakin keskeinen väline poliittista toimintaa organisoitaessa.

Sosiaalisten verkostojen tulevaisuudessa voi olla useita eri kehityskulkuja. Osa verkostoista voi olla hajautettuja ja tasa-arvoisia, osasta voi muodostua keskitettyjä ja suljettuja. Jos rahalla tai statuksella voi ostaa yksityisyyttä, verkostoista voi tulla elitistisiä. Jos politiikan teon paikkoja muodostuu tulevaisuudessa enenevästi suljettuihin yhteisöihin, avoin, liberaali demokratia voi olla koetuksella. Suljettujen ryhmien suosio on nyt jo kasvussa.

Globalisaation vallankumouksellinen voima

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki käyttää globaalia politiikka kuvatessaan kenttä-käsitettä artikkelissa, joka on julkaistu Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa -kirjassa. Eri kenttien sisällä toimitaan tiettyjen ehtojen mukaisesti. Globaalipolitiikan kolme kenttää ovat oikeaoppinen talousliberalismi, valtioaktivismin eli lyhytnäköisten nationalististen responsiivisuuksien kenttä sekä kriiseistä oppimisen kenttä.

Globalisaatio asettaa puolueille uuden ulottuvuuden maantieteelliseen asemoitumiseen, mutta se vaikuttaa muihinkin konflikteihin.

Globalisaation huonot puolet tulivat kunnolla esiin vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin puhjetessa. Tämän voi nähdä oikeaoppisen talousliberalismin seurauksena. Vastavoimaksi muodostuivat nationalistiset virtaukset, kuten nationalistinen populismi, brexit ja Donald Trumpin protektionistinen ja isolationalismiin pyrkivä politiikka. Tätä voi kuvata Patomäen termein lyhytnäköiseksi nationalistiseksi responsiivuudeksi.

Seuraako tätä kehitystä virheistä oppimiminen? Patomäen mukaan synteesinä voisi olla globaalikeynesiläisyys. Tällainen kehityskulku vaatisi uusia valtioiden rajat ylittäviä politiikan teon paikkoja.

Voisivatko vaikka YK ja Maailman kauppajärjestö WTO laajentaa päätösvaltaansa ja demokratisoitua? Olisivatko maailmanparlamentti ja -hallitus mahdollisia? Jos näin kävisi, voisi olettaa, että syntyisi globaali puoluekenttä. Muodostuisiko se perinteisen länsimaisen aatejaon mukaisesti, kuten pääosa EU:n puoluekentästä?

Toinen vaihtoehto voisi olla, että globaali puoluekenttä jakaantuisi maailman kulttuuripiirien mukaisesti, ja kolmas, että se syntyisi nykyisten globaalien järjestöjen ympärille.

Globalisaatio asettaa puolueille uuden ulottuvuuden maantieteelliseen asemoitumiseen, mutta se vaikuttaa muihinkin konflikteihin. Talouspolitiikassa on otettava huomioon kansainväliset kauppasopimukset ja muut monimutkaisten päätösten ja suhdanteiden syyt ja seuraukset.

Ympäristöön liittyvät globaalit ongelmat vaativat globaalia päätöksentekoa. Ilmastonmuutos ajaa ihmisiä elinkelvottomilta alueilta muualle. Konfliktiksi muodostuu kysymys siitä, seuraako tästä hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan vai laajeneeko globaali yhteistyö. Tämän pitää näkyä myös puolueissa.

Teknologian, työn ja toimeentulon murros

Suomen puoluekentän syntyyn ja olemassaoloon on vaikuttanut ihmisten asema työelämässä. Vielä nykysinkin SDP identifioituu voimakkaasti työhön. Globalisaatio, robotisaatio ja automatisaatio voimistavat työelämän muuttumista; saman tavara- ja palvelumäärän tuottamiseen tarvitaan yhä vähemmän ihmistyötä.

Syntyykö uusi luokkajako työssäkäyvien ja joutilaiden välille? Miten hyvinvointivaltiota onnistutaan toteuttamaan, jos työllisten osuus laskee? Syntyykö luokkapuolueiden uusi aika vai jäävätkö joutilaat osattomiksi, jos vain työssäkäyvät osallistuvat puoluetoimintaan ja tekevät yhteiskunnalliset päätökset?

Jos riittävän suuri osa kansalaisista kokee jäävänsä päätöksenteon ulkopuolelle, demokratiaa uhkaa yhteiskunnallinen levottomuus ja käyttöön otetaan ulkoparlamentaariset vaikutuskeinot. Onko Ranskan keltaliivien kapina heikko signaali tulevasta työssäkäyvien köyhien kapinasta? Entä muodostavatko he uusia puolueryhmittymiä?

Entä jos Suomi jakaantuu etelän kasvukeskuksissa elävään nuorisoon ja pohjoisen vanhusväestöön? Muodostuuko uusi puoluejako sukupolvien välille? Skenaariossa puolueita erottavat konfliktit nivoutuvat niin aluepolitiikkaan, kaupungistumisen megatrendiin, ilmastokysymyksiin kuin monikulttuurisuuteen.

Puolueiden elinkaaressa alkamassa neljäs vaihe

Ranskalainen filosofi Bernhard Manin on todennut, että länsimainen parlamentarismin ensimmäinen askel oli eliittidemokratia, toinen puoluedemokratia ja viimeisin yleisödemokratia. Nimensä mukaisesti edustuksellisuutta korostavat puolueet elivät kulta-aikaa teollisuusyhteiskunnissa vallinneessa puoluedemokratiassa. Ne ovat säilyttäneet asemansa yleisödemokratiassa, vaikka vanhat teollisuusyhteiskunnan puolueet ovat pikkuhiljaa rapautumassa.

Puoluedemokratiaa voidaan kuvata myös pluralistis-korporatiivisella demokratiamallilla, joka on menettämässä suosiotaan suoralle ja osallistuvalle demokratiamalleille.  Molemmat näistä uusista demokratiamalleista kiistävät edustuksellisen demokratian kaikkivoipaisuuden, koska se johtaa elitismiin ja jopa oligarkiaan.

Edustuksellinen demokratiamalli on myös lähtökohdiltaan eksklusiivinen. Puolueiden toimintaan ja päätöksentekoon osallistuminen on rajattu jäsenistöön. Osallistuvaa demokratiaa on harjoitettu kaikkialla muualla kuin puolueissa, mutta miksi puolueet ovat niin näiden vanhojen demokratiamallien vankeja?

Jos puolueet osaavat uusiutua, ne voivat ottaa paikkansa osallistavien demokratiamallien kudelmassa jonkinlaisina solmukohtina.

Tulevatko puolueet ensi vuosikymmenen lopussa omaksumaan mallin, jossa yhdistyvät luontevasti osallistuvan ja edustuksellisen demokratian piirteet? Yhden asian liikkeet ja kampanjat voisivat olla jatkossa puoluelähtöisiä, yhteisöt verkostomaisempia ja politiikan teon paikat instituutioista riippumattomampia.

Puolueet voivat tyytyä olemaan edelleen edustuksellisen kansanvallan välittäjän roolissa. Jos puolueet osaavat uusiutua, ne voivat ottaa paikkansa osallistavien demokratiamallien kudelmassa jonkinlaisina solmukohtina.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -sarjaa ja päättää sen. 

VTM Sini Ruohonen on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa ja Ajatuspaja Toivon toiminnanjohtaja. VTT, dosentti Rauli Mickelsson on puoluetutkija Turun yliopistossa.

2 kommenttia

  1. rauno juntumaa 17.4.2019 - 20:50

    Perinteiset puolueet olivat uskon ja toivon lähteitä: vasemmistopuolueet duunareille – että voi vaikuttaa – kokoomus keskiluokalle ja kepu maaseudun ihmsille. Toivo paremmasta eli puolueiden olemassaolossa. Enää ei elä. Turhautumisen, pettymyksen, hämmennyksen ja vihan, ei niinkään toivon, kanavana ovat persut.

    Persut on kuin entinen SKDL: Sisu, PVL ym etnofasistit ovat kuin taistolaiset, loput maltillisempia maahanmuuton vastustajia; ovat kuin saarislaiset kommunistit, ja ne jotka sulkevat silmänsä halla-ahon ajatuksilta ja ovat mukana koska eivät muuta tiedä; he ovat kuin Kalevi Kivistön ja Ele Aleniuksen sosialistit. Persut ovat siis kolmen kerrostuman kopla kuten SKDL oli, mutta oikeistopuolue jossa on fasistinen perusjuonne. Koska alt-rightien tapaan ei hyväksy ihmisarvoa kaikille.

  2. rauno juntumaa 17.4.2019 - 21:34

    Artikkelissa oli paljon relevantteja aspekteja. Lisäisin yhden. Puolueen tai “puolueen” pitäisi repiä jostain 2 asiaa: jokin peruste uskolle ja toivolle sekä mahdollisuus identifioitua johonkin,kuten “vanhat” puolueet tarjosivat, (mihin yllä kommentissani yritin viitata). Ehkä mikään puolue ei enää voi olla suuri, paitsi vaarallisen joukkosokaistumisen tapahtuessa.

1 Trackback / Pingback

  1. Tulevaisuuden puolueet ja katsaus menneeseen – Tutkitusti

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*