Lappi ja Kainuu ovat pinta-alaltaan suuria ja harvaan asuttuja hyvinvointialueita, joiden kunnista osassa on merkittäviä huoltosuhteeseen liittyviä haasteita. Sosiaali- ja terveyspalveluita on keskitetty molemmilla seuduilla jo ennen uudistusta, ja sekä perusterveydenhuollon että erikoissairaanhoidon saavutettavuus on aluetasolla maan keskiarvoa heikompaa.

Selvitimme keväällä 2022, millaisia käsityksiä Lapin ja Kainuun äänestäjillä oli aluevaaleista ja hyvinvointialueista. Halusimme tietää, millaisin kriteerein äänestyspäätökset tehtiin, keitä äänestettiin ja miten hyvinvointialueiden mahdollisuuksiin suhtauduttiin. Entä odotettiinko ennestään kaukana olevien palveluiden parantuvan – vai etääntyvän entisestään? 

Selvitys toteutettiin verkkopohjaisella kyselyllä, jota jaettiin molempien seutujen alueellisissa medioissa sekä kuntien, Lapin ja Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirien sekä Kainuun Sote -kuntayhtymän kautta. 

Aineiston piirteitä

Tutkimuskyselyyn vastasi 674 henkilöä, joista Lapissa asui 504 ja Kainuussa 170 vastaajaa. Kyselyn runko oli Lapissa ja Kainuussa sama. Lisäksi Lapissa asuvilta kysyttiin ajankohtaiseen kiistaan eli Länsi-Pohjan ja Lapin keskussairaaloiden työnjakoon liittyviä erillisiä kysymyksiä. 

Vastaajista naisia ilmoitti olevansa 63,6 prosenttia ja miehiä 30,1 prosenttia. Ikäjakauma vastasi hyvin alueiden väestön ikäjakaumaa. Sen sijaan vastaajien koulutustaso oli selvästi Lapin ja Kainuun väestön koulutustasoa korkeampi: 54,9 prosenttia oli suorittanut korkeakoulututkinnon, kun koko väestössä tämä osuus on 20,2 prosenttia. 

Vastaajista peräti 91,5 prosenttia kertoi äänestäneensä aluevaaleissa. Kyselyyn vastanneet olivat toisin sanoen hyvinvointialueiden kehittymisestä ja/tai aluevaaleista kiinnostuneita henkilöitä. Lapissa vastaajista 40,4 prosenttia ilmoitti olevansa töissä sote-alalla, kun Kainuussa vastaava lukema oli vain 16,5 prosenttia. Tämä viittaa siihen, että kysely levisi erityisen tehokkaasti Lapin ja Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirien välityksellä. 

Tutkimus osoittaa, että naiset äänestivät aluevaaleissa hieman aktiivisemmin kuin miehet, ja että korkea koulutus sekä hyvä sosioekonominen asema lisää äänestystodennäköisyyttä, kuten muissakin tutkimuksissa on havaittu.

Aineisto ei edusta Lapin tai Kainuun väestöä kokonaisuutena, vaan siinä painottuvat aluevaaleista kiinnostuneiden henkilöiden näkemykset sekä jossain määrin korkeasti koulutettujen naisten ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten ajatukset. Tällaisen aineiston pohjalta ei voi tehdä päteviä yleistyksiä. 

Aineisto ei kuitenkaan muodosta irrallista tapausta, sillä monet sen tulokset ovat samansuuntaisia vaaleja koskevien valtakunnallisten tilastojen kanssa. Tutkimus osoittaa, että naiset äänestivät aluevaaleissa hieman aktiivisemmin kuin miehet, ja että korkea koulutus sekä hyvä sosioekonominen asema lisää äänestystodennäköisyyttä, kuten muissakin tutkimuksissa on havaittu.

Aluevaalien tuloksista Lapissa ja Kainuussa

Uudentyyppisissä vaaleissa äänestetään usein tuttuja puolueita tai tuttuja ehdokkaita, ja toisaalta niitä henkilöitä, joilla arvioidaan olevan soveltuvaa kokemusta. 

Nämä kolme ulottuvuutta näkyivät myös aluevaaleissa valtakunnallisesti. Puoluekuuluvuus vaikutti selvästi äänestyskäyttäytymiseen, ja valituista suurella osalla oli kokemusta yhtäältä kunnallispolitiikasta ja toisaalta, vaalien teemaan liittyen, sosiaali- ja terveysalalta. 

Samat ilmiöt näkyivät Lapin ja Kainuun tuloksissa. Molemmilla alueilla piikkipaikan otti vanha valtapuolue keskusta, joka paransi tulostaan sekä vuoden 2021 kunnallisvaaleihin että vuoden 2019 eduskuntavaaleihin verrattuna. Lapissa keskusta haali 34,7 prosentin ja Kainuussa 37,9 prosentin ääniosuuden. 

Myös alueilla perinteisesti vahvat vasemmistopuolueet menestyivät hyvin. Lapissa kakkossijan vei SDP (14,5 prosenttia) ja kolmanneksi suurin puolue oli vasemmistoliitto (13,5 prosenttia). Kainuussa toiseksi suurin puolue oli vasemmistoliitto (16 prosenttia äänistä), kokoomuksen saadessa kolmanneksi suurimman äänipotin (13,8 prosenttia). 

Myös tutut ehdokkaat menestyivät. Lapin seitsemästä kansanedustajasta oli ehdolla kuusi, ja heistä viisi pääsi valtuustoon puolueidensa suurimmilla äänimäärillä. Kainuun kolmesta kansanedustajasta valtuustoon valittiin jokainen. 

Uudentyyppisissä vaaleissa äänestetään usein tuttuja puolueita tai tuttuja ehdokkaita, ja toisaalta niitä henkilöitä, joilla arvioidaan olevan soveltuvaa kokemusta. Nämä kolme ulottuvuutta näkyivät myös aluevaaleissa valtakunnallisesti.

Molemmilla alueilla menestyivät myös kokeneet kuntapoliitikot tai -viranhaltijat sekä sote-alan ammattilaiset. Lapissa huomattavia äänisaaliita keräsivät esimerkiksi ranualainen lääkäri Timo Peisa (kesk., sit., 1374) ja ylihammaslääkäri Timo Alaräisänen Kemijärveltä (KD, 1204), joilla kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta politiikasta, sekä Ylitornion entinen kunnanjohtaja Tapani Melaluoto (kesk., 1054). 

Kainuussa keskustan, kokoomuksen, perussuomalaisten ja SDP:n ääniharavat olivat kaikki kokeneita paikallispoliitikkoja tai/ja sote-alan ammattilaisia. Keskustan suurimman äänipotin keräsi 599 äänellä kuhmolainen ensihoitaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja Heikki Huotari.

Kokoomuksen ääniharava oli kokenut kunnallis- ja maakuntapoliitikko, varatuomari Paavo Enroth (243), kun taas perussuomalaisten ykkönen oli kaupunginvaltuutettu ja varakansanedustaja Eila Aavakare (461). SDP:n kärkinimeksi kipusi sairaanhoitaja ja Kainuun Sote-kuntayhtymän pääluottamusmies Marjo Kangasharju (317).  

Esimerkkejä tuloksista: aluevaalit ja hyvinvointialueet instrumentteina

Kyselymme vastaajat suhtautuivat aluevaaleihin myönteisesti, mistä kertoo tietysti jo huomattavan korkea äänestäneiden osuus. Lisäksi 81,3 prosenttia vastaajista piti vaaleja tärkeinä tai erittäin tärkeinä, ja 68,7 prosenttia koki ymmärtävänsä hyvin tai erittäin hyvin, mihin aluevaltuustoja tarvitaan. 

Kiinnostavaa on, että vastaajien enemmistö suhtautui kuitenkin hyvinvointialueiden perustamisella saavutettaviin hyötyihin pessimistisesti. Kaikista vastanneista 63,3 prosenttia uskoi, että alueellisen hallinnon perustamisella ei saavuteta tavoiteltuja säästöjä. 64,4 prosenttia puolestaan koki, että alueellisen hallintotason perustaminen ei johda sosiaali- ja terveyspalveluiden parantumiseen omassa kotikunnassa. Näyttää siltä, että sote-palveluiden ja pelastustoimen tulevaisuuteen oli vastaajien mielestä tärkeää yrittää vaikuttaa, vaikka uudistuksen hyödyt olivatkin epävarmoja. 

Kiinnostavaa on, että vastaajien enemmistö suhtautui kuitenkin hyvinvointialueiden perustamisella saavutettaviin hyötyihin pessimistisesti.

Vaikka enemmistö vastaajista epäili hyötyjä, muodostivat optimistisesti hyvinvointialueisiin suhtautuvat merkittävän vähemmistön. Tämä merkitsee, että huomattavalla osalla vastaajista oli uudistukseen liittyviä odotuksia. Koska vaaleja piti tärkeänä tai erittäin tärkeänä niin moni vastaaja, on mahdollista ajatella, että myös pessimistisemmin hyötyihin suhtautuvien joukossa oli vähintään varauksellista toiveikkuutta.

Kokonaisuudessaan voidaan arvioida, että valtaosa vastaajista ei ylläty, jos uudistus johtaa esimerkiksi palveluverkon karsimiseen. Sen sijaan vastaajat lienevät laajasti pettyneitä, mikäli säästötarpeet huonontavat lähipalveluita olennaisesti.

Äänestyskriteerit ja monet luottamustehtävät

Kuntavaalien tärkein yksittäinen äänestyskriteeri on tutkimuksissa ollut henkilö, kun taas eduskuntavaaleissa puoluetta on pidetty henkilöä tärkeämpänä äänestyskriteerinä vuodesta 2011 lähtien. Kyselymme perusteella aluevaalit muistuttivat tässä suhteessa hieman enemmän kuntavaaleja kuin eduskuntavaaleja, joskaan tulokset eivät ole aivan yksiselitteisiä. 

Selvitimme henkilön ja puolueen merkitystä äänestyspäätöksiin useampien hieman toisistaan poikkeavien kysymysten avulla. Tärkeintä äänestyskriteeriä kysyttäessä vastaajista noin joka kymmenes valitsi henkilön, 5,5 prosenttia puolueen ja 8,1 prosenttia henkilön ja puolueen yhdistelmän. 

Henkilö vaikutti päätökseen puolestaan paljon tai erittäin paljon 34,9 prosentilla ja puolue 33 prosentilla vastaajista. Kysyimme myös, äänestivätkö vastaajat itselleen tuttuja henkilöitä. 43,2 prosenttia vastaajista ilmoitti äänestäneensä ehdokasta, jonka tunsi henkilökohtaisesti ja 8,1 prosenttia puolestaan ehdokasta, jonka oma läheinen tunsi henkilökohtaisesti. 22,0 prosenttia äänestäjistä ilmoitti äänestäneensä henkilöä, joka oli tuttu tiedotusvälineistä.

Sekä henkilöä että puoluetta merkittävämmäksi äänestyskriteeriksi hahmottui huoli sosiaali- ja terveydenhuollon kehittymisestä sekä halu vaikuttaa siihen. Sitä piti tärkeimpänä kriteerinä 55,2 prosenttia vastaajista. Lisäksi 77,8 prosenttia vastaajista ilmoitti, että huoli sote-palveluista vaikutti äänestyspäätökseen paljon tai erittäin paljon. 

Tulokset viittaavat siihen, että aluevaalit olivat Lapissa ja Kainuussa eräänlaiset asiavaalit, joissa sisällölliset erityiskysymykset näyttäytyivät puoluepolitiikkaa tärkeämpänä.

Myös kyselymme avovastaukset viittasivat siihen, että vastaajien enemmistö oli kiinnostuneempi sosiaali- ja terveydenhuollon tulevaisuudesta kuin henkilöiden tai puolueiden menestyksestä. Pelastustoimesta ei kannettu vastaavaa huolta: sitä piti tärkeimpänä äänestyskriteerinä vain 2,9 prosenttia vastaajista.

Yksi merkittävä äänestyskriteeri Lapissa ja Kainuussa näyttää liittyneen ehdokkaiden ammatilliseen taustaan ja siihen liittyvään osaamiseen. Kuten sanottua, valtuustoihin valittiin melko paljon sote-alan ammattilaisia tai asiantuntijoita. Myös kyselyssämme erityisosaaminen näyttäytyi tärkeänä: vastaajista 69,4 prosenttia oli sitä mieltä, että valtuustoihin valittavilla tulisi olla erityistä sosiaali- ja terveysalan tai pelastusalan asiantuntemusta. Sosiaali- ja terveydenhuollon alalla työskentelevistä vastaajista tätä mieltä oli peräti 84,4 prosenttia. 

Tulokset viittaavat siihen, että aluevaalit olivat Lapissa ja Kainuussa eräänlaiset asiavaalit, joissa sisällölliset erityiskysymykset näyttäytyivät puoluepolitiikkaa tärkeämpänä. Tämä on sikäli luontevaa, että aluevaltuustojen tehtävät on rajattu sisällöllisesti tarkoin. 

Silti on huomattava, että tutut puolueet ja tunnetut urapoliitikot menestyivät vaaleissa hyvin. Puoluekuuluvuus tarjosi toisin sanoen monelle äänestäjälle riittävän rationaaliselta näyttävän lähestymistavan sisältökysymyksiin. 

Ehdokkaan asuinpaikka ja usean luottamustoimen hoitaminen

Yksi aluevaalien näkyviä teemoja oli vallan mahdollinen keskittyminen suuriin asutuskeskuksiin. Varsinkin pinta-alaltaan suurilla hyvinvointialueilla pelättiin, että pienten kuntien äänet eivät kuulu aluevaltuustossa, minkä uskottiin johtavan niiden lähipalveluiden huonontumiseen. 

Kyselyssämme tähän pelkoon viittasi selvimmin, että 70,7 prosenttia ilmoitti äänestäneensä omassa kotikunnassa asuvaa ehdokasta. 48,9 prosenttia puolestaan ilmoitti, että ehdokkaan kotikunta vaikutti äänestyspäätökseen paljon tai erittäin paljon. Vaikka lähialueiden ehdokkaita on saatettu äänestää myös muista syistä, on kotikunnan merkitystä selkeästi pohdittu ja pidetty usein merkittävänä. 

Hyväksi koetun ja usein tutun ehdokkaan vetovoima painoi toisin sanoen enemmän kuin esimerkiksi epäilykset ajan riittävyydestä tai vallan keskittymisestä. 

Kuten sanottua, kansanedustajat ja kokeneet paikallispoliitikot menestyivät Lapin ja Kainuun aluevaaleissa hyvin. Tässä valossa vaikuttaa ristiriitaiselta, että peräti 78,2 prosenttia kyselymme vastaajista katsoi, että saman henkilön toimiminen useammassa luottamustehtävässä ei ole hyvä asia. Tulokset ovat samansuuntaisia kuin Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n kyselyssä, jonka vastaajista 68 prosenttia rajoittaisi luottamustehtävät kahteen tai yhteen kerrallaan. 

Näyttää todennäköiseltä, että monet päällekkäisiin rooleihin kriittisesti suhtautuneista vastaajistamme kuitenkin äänestivät ehdokkaita, jotka toimivat jo valmiiksi yhdessä tai kahdessa luottamustoimessa. Hyväksi koetun ja usein tutun ehdokkaan vetovoima painoi toisin sanoen enemmän kuin esimerkiksi epäilykset ajan riittävyydestä tai vallan keskittymisestä. 

On mielenkiintoista nähdä, millaista keskustelua asiasta käydään tulevien vaalien yhteydessä. Asiaan vaikuttaa todennäköisesti se, miten hyvin useassa eri luottamustehtävässä toimineet ovat ehtineet osallistua tehtäviensä hoitoon, ja miten tärkeäksi ja/tai työlääksi aluevaltuustojen rooli demokraattisessa järjestelmässä hahmottuu. 

Kahden keskussairaalan tapaus hyvinvointialueiden haasteiden symbolina

Yksi vaalien näkyvistä teemoista Lapissa liittyi siihen, pitäisikö erikoissairaanhoitoa tarjoavia sairaalapalveluita jatkossa järjestää nykyiseen tapaan sekä Kemissä että Rovaniemellä, vai tulisiko sairaalapalvelut keskittää kokonaan Rovaniemelle. Länsi-Pohjan keskussairaala oli ollut lakkautusuhan alla jo pidempään, mikä on herättänyt alueella jatkuvaa huolta. Aluevaalien alla ja niiden jälkeen on lisäksi epäilty, että jos säästöjä ei haeta esimerkiksi keskittämällä sairaalapalveluita, ei hyvinvointialueen budjetti riitä takaamaan riittäviä lähipalveluita koko alueelle. 

Tiedustelimme kyselyssä, mitä aluevaltuuston tulisi tehdä, jos se joutuisi valitsemaan kahden keskussairaalan mallin ja kaikkien lappilaisten lähipalveluiden säilyttämisen väliltä. Teeman ympärille hahmottui kahtiajako, jossa toiselle puolen asettuivat Kemi-Tornio -seudun asukkaat ja toiselle hyvinvointialueen muiden seutujen asukkaat. 

Kemissä, Torniossa, Simossa, Tervolassa ja Keminmaassa asuvista vastaajista 37,1 prosenttia oli sitä mieltä, että valtuuston tulisi valintatilanteessa säilyttää kaksi keskussairaalaa. Vain 5,0 prosenttia Kemi-Tornio-alueen vastaajista oli sitä mieltä, että valtuuston tulisi ensisijaisesti turvata kaikkien lappilaisten lähipalvelut. Hyvinvointialueen muissa osissa asuvista vastaajista kahden keskussairaalan säilyttämistä priorisoisi puolestaan 11,9 prosenttia ja kaikkien lappilaisten lähipalveluiden turvaamista 39,7 prosenttia.

Vastaajat pitivät kaikkialla ensisijaisena siis oman välittömän lähipiirinsä palveluiden säilyttämistä, vaikka se merkitsisi palvelutason heikentymistä muualla.

Aluevaltuustot tuskin voivat välttää keskusteluja, joissa pohditaan myös kalliina pidettyjen toimintojen lopettamista tai korvaamista esimerkiksi digitaalisilla palveluilla. Valtuustojen vaikein tehtävä liittynee siihen, miten kustannuksia hillitään niin, ettei muutosta koeta missään kohtuuttomaksi.

Samaan hengenvetoon on todettava, että kaikista kysymykseen vastanneista 51,6 prosenttia oli sitä mieltä, että vastakkainasettelua kahden keskussairaalan säilyttämisen ja kaikkien lappilaisten lähipalveluiden välillä on vältettävä viimeiseen asti. Kemi-Tornio -alueella näin ajatteli 57,9 prosenttia vastaajista ja muulla hyvinvointialueella 48,3 prosenttia. 

Näiden vastaajien voi tulkita ajattelevan, että Lapin hyvinvointialuetta on toivottavaa ja/tai mahdollista kehittää ilman vahvoja sisäisiä vastakkainasetteluita. Kysymyksemme alleviivasi vaihtoehtojen vastakkaisuutta, ja on mahdollista, että sopumieliala on todellisuudessa tätäkin laajempaa.

Lapin sairaalakeskustelun voi nähdä ennakoivan tulevien vuosien kiistoja eri puolilla maata. Hyvinvointialueiden talous on liki kaikkialla alijäämäinen, alueilla on taloudellisen huoltosuhteen kehitykseen liittyviä haasteita ja koko sote-uudistuksen keskeisenä tavoitteena on hidastaa kustannusten kasvua suhteessa palvelutarpeen kasvuun. Aluevaltuustot tuskin voivat välttää keskusteluja, joissa pohditaan myös kalliina pidettyjen toimintojen lopettamista tai korvaamista esimerkiksi digitaalisilla palveluilla. 

Valtuustojen vaikein tehtävä liittynee siihen, miten kustannuksia hillitään niin, ettei muutosta koeta missään kohtuuttomaksi.

Tapio Nykänen on dosentti ja valtio-opin yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Marianne Silén on kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: Tapio Nykänen.

Julkaisu Huutavan ääni sotesta – äänestäjien ajatuksia Lapin ja Kainuun aluevaaleista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001, saam. Áillohaš) oli saamelainen taiteilija, toimittaja ja alkuperäiskansa-aktiivi. Valkeapää oli renessanssi-ihminen, joka uudisti saamelaista joikuperinnettä, maalasi ja kirjoitti useita runoteoksia. Hän oli sukupolvensa kansainvälisesti kenties tunnetuin saamelainen, jonka vaikutus ulottuu syvälle nykyiseenkin saamelaiskulttuuriin.

Tarkastelen tässä tekstissä Valkeapään poliittista toimintaa ja ajattelua. Tarkemmin sanoen hahmottelen, miten Valkeapää rakentaa käsitystä saamelaisista arktisena alkuperäiskansana, jonka elämäntavoissa, kulttuurissa, kohtalossa ja ajattelussa on yhtymäkohtia maailman muihin alkuperäiskansoihin.

Teksti perustuu artikkeliin, joka julkaistaan lokakuussa 2017 Leena Valkeapään ja Taarna Valtosen toimittamassa teoksessa Minä soin (LUP). Saamen- ja suomenkielinen kokoomateos käsittelee Nils-Aslak Valkeapään elämää ja toimintaa eri tieteenalojen näkökulmista ja muun muassa aikalaismuistelujen keinoin.

Valkeapään vaikutus ulottuu syvälle nykyiseenkin saamelaiskulttuuriin.

Tarkastelen erityisesti 1970- ja 1980-lukuja, jolloin Valkeapää pohtii aktiivisesti saamelaisen identiteetin ja elämäntavan luonnetta sekä saamelaisuuden suhdetta toisiin, siis niihin ryhmiin, joista erotuksena saamelaisuus on sitä mitä se on. Näitä ryhmiä edustavat Pohjoismaiden valtaväestöt ja laajemmassa mielessä länsimainen, ”valkoinen” kulttuuri.

Tekstin aineistona ovat Valkeapään teokset Terveisiä Lapista (1971) ja Trekways of Wind (1994) sekä yksitoista Yleisradion Elävän arkiston taltiointia, joista osa on konserttitaltiointeja ja osa haastatteluja.

1970-luvun alku

Valkeapään ensimmäinen kirja, pamfletti Terveisiä Lapista on keskeinen hänen poliittisen ajattelunsa näkökulmasta. Taiteilija muotoilee lyhyessä tekstissä suuren osan myöhemmin toistuvista näkemyksistään.

Terveisiä Lapista alkaa irvailulla, jonka Valkeapää kohdistaa sivistyneisiin ja älykkäisiin naisiin sekä muihin verrannollisiin etelän asukkaisiin. Kirjoittaja katsoo, että etelän valtaväestön silmissä saamelaiset edustavat alkukantaista kansaa, joka asuu Jumalan selän takana. ”Eihän siellä ole mitään, ei teatteria, ei oopperaa, ei edes sisävessaa.”

Valkeapää on sitä mieltä, että vaikka kukaan ei tunnusta pitävänsä pohjoista tyhjänä ja alkukantaisena, moni ajattelee pohjimmiltaan edelleen juuri näin. Kirjailijan hahmottama asenne kuvaa yleensä hänen käsitystään ”etelän ihmisten” suhtautumisesta saamelaisiin. Heihin ei kohdisteta kirjoittamisajankohtana suoraa väkivaltaa tai sortoa, mutta heitä ei myöskään oteta vakavasti. Saamelainen kulttuuri ei ole elävää tai tasaveroista: se on alkukantainen ja eksoottinen reliikki, jonka kohtalona on muuttua matkailunähtävyydeksi suomalaisten käyttöön.

Valkeapää esittää suomalaisten ja saamelaisten historialliset suhteet pamfletissa kärjekkäästi. Ruotsi-Suomen ja Venäjän vallan aikana Lappiin muuttaneet uudisasukkaat samaistuvat tekstissä Afrikan siirtomaaherroihin, Pohjois-Amerikkaan tunkeutuneisiin britteihin ja ranskalaisiin sekä Etelä-Amerikan intiaaneja surmanneisiin espanjalaisiin.

”Taistelu saamelaisten oikeuksien puolesta ei ole taistelua ketään vastaan.”

Toisaalta Valkeapää korostaa, ettei hänen tarkoituksensa ole syyllistää nykyisiä Lapin suomalaisasukkaita esi-isiensä tai valtioiden synneistä. Sen sijaan hän näkee pohjoisen nykyiset asukkaat naapureina, joilla on yhteisiä etuja:

Taistelu saamelaisten oikeuksien puolesta ei ole taistelua ketään vastaan. Erikoisesti haluan tähdentää, ettei se voi olla toisten oikeuksien polkemista. Ja ennenkaikkea se ei ole taistelua niitä paikallisia suomalaisia vastaan, jotka eivät ole syyllisiä nykypäivän tilanteisiin. Päinvastoin, etumme ovat monesti jopa yhtenevät ja voisivat tarjota mahdollisuuden yhteiseen rintamaankin. Taistelu saamelaisten oikeuksista saattaa kyllä olla taistelua lakeja vastaan.

Terveisiä Lapista -teoksessa Valkeapää ei puhu vielä alkuperäiskansoista. Saamelaiset ovat ei-länsimaisen kulttuurin edustajia, vähemmistöä tai arktista kansaa.

Käsitteissä on idullaan mielenmaisema, joka myöhemmin tekee alkuperäiskansakäsitteen omaksumisen taiteilijalle helpoksi. Saamelaisten asemaa määrittää suhde toiseen, jota edustavat länsimainen kulttuuri, enemmistö ja ei-arktinen kansa.

Aluillaan on myös toinen merkittävä teema, joka myöhemmin kehittyy Valkeapään ajattelussa. Hän kokee voimakasta henkistä yhteyttä muihin arktisen alueen kansoihin, erityisesti Pohjois-Amerikan intiaaneihin.

Heidän historiassaan on Valkeapään mukaan paljon sellaista, jonka saamelainen tunnistaa omakseen. Samaa on suhteessa alistaviin enemmistökansoihin, ”valkoisiin”, elämäntavassa, jota arktinen ympäristö säätelee sekä käsityksissä ihmisen ja luonnon suhteista.

Kansainvälisessä alkuperäiskansaliikkeessä

Merkittävä osa Valkeapään elämää 1970-luvulla oli toiminta kansainvälisessä alkuperäiskansaliikkeessä. Liikkeen pyrkimyksenä oli luoda yhteyksiä eurooppalaisten kolonisoimia alueita aiemmin asuttaneiden kansojen välille.

Tavoitteena oli luoda kansainvälisten yhteyksien kautta poliittinen voima kansallisvaltioita vastaan. Liike organisoitui aluksi pääosin omaehtoisesti, erityisesti Pohjois-Amerikan intiaanien aloitteesta, ja 1970-luvun lopulta lähtien vahvemmin YK:n alaisten organisaatioiden puitteissa.

Alkuperäiskansaliikkeen tavoitteena oli luoda kansainvälisten yhteyksien kautta poliittinen voima kansallisvaltioita vastaan.

Pohjoismaat eivät ole olleet sanan perinteisessä merkityksessä siirtomaita eikä saamelaisiakaan pidetty aikaisemmin alkuperäiskansana vaan etnisenä vähemmistönä. 1970-luvulla saamelaiset itse kuitenkin alkoivat integroitua kansainväliseen alkuperäiskansaliikkeeseen, johon nuoret saamelaisintellektuellit kokivat yhteyttä.

Saamelaiset olivat muiden mukana kouluttautuneet ja tutustuneet muun muassa uusmarxismiin sekä uuskolonialismin kritiikkiin. Nämä vaikutteet muuttivat ymmärrystä saamelaisten omasta asemasta.

Valkeapää oli yksi nuorista saamelaisintellektuelleista. Hän käytti saamelaisista nimitystä alkuperäiskansa julkisesti ensimmäistä kertaa tiettävästi vuonna 1975 puhuessaan ”niin sanotuista alkuperäiskansoista” Saamen radion haastattelussa.

Samana vuonna Valkeapää osallistui yhtenä Suomen saamelaisten edustajista Kanadan Port Albernissa Maailman alkuperäiskansojen neuvoston (WCIP) perustavaan kokoukseen. Hänestä tuli WCIP:n kulttuurikoordinaattori vuonna 1978, missä tehtävässä hän oli järjestämässä muun muassa alkuperäiskansojen kulttuuritapahtumaa Davvi šuvvaa Kaaresuvannossa vuonna 1979. Valkeapää raportoi alkuperäiskansojen kansainvälisistä tapahtumista myös Saamen radiolle sekä toimittajana että haastateltavana.

Osallistuminen alkuperäiskansaliikkeen toimintaan vahvisti Valkeapään käsitystä siitä, että saamelaiset eivät ole kulttuureineen ja kohtaloineen maailmassa yksin.

Osallistuminen kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen toimintaan vahvisti Valkeapään käsitystä siitä, että saamelaiset eivät ole kulttuureineen ja kohtaloineen maailmassa yksin. Maaliskuussa 1976 hän puhuu intiaanien ja saamelaisten kohtalonyhteydestä ja samankaltaisuudesta Yleisradion haastattelussa.

Hän muistelee vierailuaan WCIP:n perustavassa konferenssissa ja sanoo, että alkuperäiskansat ovat ”vanhimpia yhtäjaksoisesti eläviä kulttuuriltaan ja ehkä muutenkin vanhimpia kansoja”. Valkeapään ajattelussa nämä vanhat kulttuurit esittäytyvät nyt sikäli samankaltaisina, että niihin kuuluvat ihmiset kykenevät tunnistamaan toisensa esimerkiksi samantapaisen taiteen kautta. Valkeapää sanoo:

[…] tämä koskee erittäinkin arktisia alueita ja aina Pohjois-Amerikan mannerta jokseenkin etelään nimenomaan näitten intiaanien musiikkia, jota kaikkea voi nimittää joiuksi. […] vasta sinä iltana kun me joikasimme toinen toisiamme siellä intiaanien kanssa me puhuimme samaa kieltä.

Joiku muodostaa Valkeapään ajattelussa eksistentiaalisen, multimodaalisen kielen, joka ylittää puhutun ilmaisun rajat. Musiikissa ilmenee elämäntunto, joka alkuperäiskansojen sisaria ja veljiä eri puolilla maailmaa yhdistää.

Trekways of Wind

Runoteos Trekways of Wind on saamenkielisestä kokoomateoksesta Ruoktu váimmus (1985, suom. Koti sydämessä) käännetty, Valkeapään itsensä kuvittama runokokoelma. Teoksessa ovat läsnä hieman uusissa muodoissa monet niistä ideoista, joita Valkeapää on käsitellyt aiemmin haastatteluissaan ja Terveisiä Lapista -pamfletissa.

Trekways of Wind on Valkeapään yhteiskunnallisen ajattelun taiteellinen synteesi. Myöhemmin ilmestynyt ja Valkeapään pääteoksena pidetty Beaivi, Áhčážan on eeppisempi kirja, jonka fokus on jutavan saamelaisuuden elämäntunnon kuvauksessa.

Trekways of Wind on trilogia, jonka osat on alun perin kirjoitettu ja myös julkaistu eri aikoina. Tämä näkyy osien tyylin ja joidenkin aiheiden vaihtumisena ja kertoo myös taiteilijan kokemuksien karttumisesta. Ensimmäiset osiot ovat painotukseltaan henkilökohtaisia ja esimerkiksi taiteilijan lapsuuteen liittyviä, kun kolmannessa, viimeiseksi kirjoitetussa osiossa kuvataan laajasti vaikutelmia matkoilta Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan.

Keskiössä on luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu.

Osilla on myös yhteisiä piirteitä. Kaikkien keskiössä on luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu. Valkeapää kuvaa sekä suuria luonnonprosesseja että pieniä yksityiskohtia: tuulta, lunta, järveä, koiraa, erilaisia poroja, tunturikoivua, pilviä, sadetta, tulta, monenlaisia lintuja ja aurinkoa. Toisaalta kaikissa kolmessa osassa kuvataan erilaisia ihmissuhteita, kuten sisaruutta, eroottista rakkautta ja sukujen jatkumoita.

Kaikki Trekways of Wind -teoksen osiot sisältävät myös yhteiskunnallisiin kehityksiin liittyviä kuvauksia ja kritiikkiä. Ensimmäisessä, vuonna 1974 alun perin julkaistussa osassa Valkeapää kirjoittaa toistuvasti länsimaisen kulttuurin yleisistä epäkohdista sekä saamelaiskulttuuriin kohdistuvista väheksyvistä asenteista.

Mielitkö sivistyneeseen maailmaan?

Kuulitko kerrottavan miten Amerikassa
tapettiin kananpoikasia
ja heitettiin menemään
jotta ihmiset pärjäisivät paremmin
– hyvin toimeentulevat ihmiset
Tässä maailmassa jossa kolmesataa miljoonaa
lasta näkee nälkää

Ja kuulitko kerrottavan
miten Kambodžaan putosi pommeja vahingossa
oletko kuullut nimet Tšekkoslovakia
Ho Tsi Minh, Allende

Wounded Knee

Maailmahan on niin sivistynyt
sata miljoonaa muuta
on ihminen oppinut tappamaan
viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa

Entä oletko kuullut kerrottavan
miten primitiivistä
saamelaiskulttuuri on*

Toisessa osiossa, joka on julkaistu alun pitäen 1976, maailmanlaajuiset epäkohdat, kuten sodat ja nälänhätä, kietoutuvat kertojaminän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Valkeapää kuvailee sisäoppilaitosta, jossa vierasta kieltä puhuvat oppilaat pahoinpitelevät tunturista tullutta.

Vierauden tunne vain kasvaa, kun päähenkilö osallistuu etelässä järjestettäviin koulujen välisiin hiihtokisoihin. Kotikoulussa jopa ei-saamelaisilla lapsilla on porosäärystimet eli säpikkäät, mutta täällä hiihtäjä on ainoa lajiaan.

Ja vaikka hän ei pärjännyt huonosti
Ei siitä ollut apua
Toiset lapset kävelivät ryhmänä
hänen perässään
ja ilkkuivat
porohousu porohousu

Toisessa osassa Valkeapää nostaa esiin myös teeman, johon hän on aikaisemmin viitannut lähinnä haastatteluissaan. Saamelaiskulttuuri ei ole vain pieni ja ainutkertainen poikkeus vaan vanha tai oikeammin muinainen kulttuurimuoto, jonka juuret ovat syvällä historiassa.

Kuinka kunnioitankaan
muinaista saamelaista elämää
se oli todellista luonnon rakastamista
jossa mikään ei mennyt hukkaan
jossa ihminen oli osa luontoa

He ovat nyt viimein uskoneet
että saamelaiset ovat asuneet täällä jo
kymmenkunta tuhatta vuotta
he joista on muodostunut saamenmaa

Se on pitkä aika
Egyptin faaraoiden vaellus
Rooman imperiumin rikkaudet
Kreikan kulttuurinen kunnia
Hetkosia rinnalla

Juridiikassa käsitteellä alkuperäiskansa viitataan muiden kriteerien ohella kansaan, joka on asuttanut nykyisiä asuinalueitaan ennen valtaväestöjä. Valkeapään kertoja kuvaa kuitenkin kansaa, joka ei ole ainoastaan asuttanut nykyisten saamelaisten maita ennen valtaväestöjen tuloa, vaan asunut täällä niin pitkän ajan, että mahtavat imperiumit ja korkeakulttuurit ovat tuulen henkäyksiä sen rinnalla. Silti saamelaiset eivät saa tunnustusta vaan joutuvat opettelemaan, seuraavan runon ilmauksen mukaan, ”toisten kansojen kansallispäiviä”.

Saamelaisten luonnonläheinen elämäntapa ei ole Valkeapäälle vain romanttinen ihailun kohde tai narratiivi, jonka tarkoituksena on ajaa saamelaisten asiaa.

Muinaisten saamelaisten luonnonläheinen elämäntapa ei ole Valkeapäälle vain romanttinen ihailun kohde tai narratiivi, jonka tarkoituksena on ajaa saamelaisten asiaa. Monista teoksessa lähelle sijoitetuista runoista välittyy ekologinen huoli, joka kohdistuu liikakansoitukseen ja luonnon voimalliseen hyötykäyttöön. Ihmiset ovat sopuleita, joiden leviämisen edessä runoilija tuntee voimattomuutta. Huoli luonnosta muotoutui Valkeapäälle keskeiseksi teemaksi erityisesti 1970-luvun puolenvälin jälkeen.

Trekways of Wind -kokoelman toisessa osiossa Valkeapää käsittelee useassa runossa myös ilmiötä, jota olen nimittänyt kodin laajaksi käsitteeksi. Kertoja kritisoi toistuvasti sitä, miten valtion edustajat eivät kykene ymmärtämään jutavien saamelaisten liikkuvaa elämäntapaa. Hän kiistää myös maiden haltuunottoon liittyvien lakien oikeudenmukaisuuden, kuten teki jo Terveisiä Lapista -teoksessa.

Meidän esi-isämme ovat tulistelleet Allaordassa
Stuorrajeaggin palsoilla
Viiddesčearrussa
Isoisävainaa hukkui vuonolla kalanpyynnissä
Isoäitivainaa tapasi leikata heinää Šelgesrohtussa
Isä syntyi Finjubaktin alle tulipalopakkaseen

Silti he kysyvät
missä kotisi on

Kokoelman kolmas osa poikkeaa kahdesta ensimmäisestä. Osiota leimaavat erityisesti tarinat, jotka kertovat vierailuista inuittien ja intiaanien luokse Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan. Nyt ajatus arktisten kansojen yhteydestä saa tarkempia ja henkilökohtaisemmin ilmaistuja muotoja.

Kertoja kuvaa tuntemuksia, joita arktisten kansojen elämän samankaltaisuus hänessä herättää. Erityisen tuttuna ilmenee karunkaunis pohjoinen ympäristö, mutta myös monet kulttuurin muodot, jotka ympäristöön näyttävät liittyvän. Intiaanien tiipiit näyttävät kertojan silmissä saamelaisten laavuilta, ja heidän musiikkinsa on joikua, kuten jo Valkeapään aikaisemmissa haastatteluissa.

[…]Laavupuut taivasta vasten
ja kuu kurkistamassa tiipiihin
Niin tuttu
niin outo
tässä elämässä
olenko ollut aiemminkin

Sykkivät rummut sydämen rytmissä
Yössä soivat intiaanien joiut
Unessakin kuulen joikaamisen
taonnan
ja kaikki tämä
niin tuttua
olenko ollut
ennenkin

Yhtenäisen elämäntunteen ohella arktiset kansat kohtaavat teoksen kerronnassa samankaltaisia ongelmia, jotka liittyvät esimerkiksi maiden oikeudettomaan haltuunottoon, kaupungistumiseen ja alkoholinkäyttöön. Monet pohjoisten kansojen ongelmia käsittelevistä runoista ovat hyvin suorasukaisia. Kertoja puhuu maiden ryöstäjistä, joille mikään ei riitä.

[…]Sitten tuli outo ihminen, vieras veri.
Halusi ja himoitsi tätä maata, johon me kuuluimme.
Halusi ja himoitsi, vaikka heillä oli itselläänkin maita
He halusivat ottaa meidän maamme, sen kasvit ja kaiken sen hyvyyden, jonka kanssa olimme kasvaneet. Kukat, eläimet, meidät kaikki.
Ja he halusivat niitä asioita, joista he pitivät. Veden ja sen voiman, raudan ja muita rikkauksia, puita, kaloja. Kaikkea.
Ja vielä meidätkin. […]

Trekways of Wind -teokselle on artikkelini teeman kannalta leimallista, että Valkeapää ei käytä siinä lainkaan alkuperäiskansan (indigenous people, álgoálbmot, eamiálbmot) käsitettä. Hän puhuu saamelaisista, inuiteista ja intiaaneista (välillä tarkemmin mustajaloista) sekä siskoista ja veljistä.

Mahdollisesti alkuperäiskansa käsitteenä kuuluu lähtökohtaisesti toiseen kielipeliin, virallisen edunvalvonnan ja valtaväestön kanssa kommunikoinnin tiloihin, joissa tarvitaan suhteita selventäviä käsitteitä. Runoteoksen maailma ei ole juridinen tai edes kovin eksakti. Kuten yhdessä runoistaan, Valkeapää ”näyttää tundran” lukijalle, muttei osaa tai tahdo sanoittaa sitä länsimaisten rakenteiden kielellä.

Saamelaisuus ja arktiset kansat Valkeapään ajattelussa

Valkeapään tuotanto ja ajattelu ovat vahvasti dialogisia monessa mielessä. Ensinnäkin hän muuttaa ilmaisuaan vuosien vieriessä. Terveisiä Lapista -pamfletin suorat sanankäänteet muuttuvat vuosien aikana saamelaisen elämäntunnon moniaistiseksi kuvaukseksi.

Samalla henkilökohtaisten kokemusten synnyttämät tuntemukset jäävät taka-alalle. Taiteilija saa selväksi tilit sen kanssa, mitä hän on omassa yhteisössään ja suhteessa valtaväestöön sekä löytää paikan meidän, siskojen ja veljien joukosta.

Poliittisia viestejään taiteilija kirjoittaa yhtäältä valtaväestölle, jonka saamelaisiin kohdistuvia asenteita ja luonnonkäytön tapoja hän kritisoi. Teksteissä moititaan länsimaista valtakulttuuria yleensä ja lisäksi erityisesti ”etelän” asukkaiden ajattelutapoja.

Poliittisia viestejään taiteilija kirjoittaa yhtäältä valtaväestölle, toisaalta saameksi saamelaisyhteisölle.

Lapin suomalaiset näyttäytyvät teksteissä sen sijaan myönteisemmässä valossa. He eivät ole niinkään vastustajia kuin naapureita, joiden kanssa saamelaisilla on monia yhteisiä intressejä. Myös etelästä tuleviin yksittäisiin ihmisiin Valkeapää näyttää suhtautuvan yksilöinä, ei vain kulttuurinsa edustajina. Varsinkin haastatteluissa esiintyy leppoisa ja ihmisystävällinen taiteilija, joka puhuttelee haastattelijaa etunimeltä eikä kutsu tätä esimerkiksi toimittajaksi.

Toisaalta Valkeapää kirjoittaa saameksi saamelaisyhteisölle. Hän pyrkii näyttämään, miten valtaväestön ajattelutavat ovat syrjäyttäneet saamelaisen ajattelun ja lamanneet itsetunnon. Samalla Valkeapää sanoo, että maailmalla on siskoja ja veljiä, joiden kansat ovat kohdanneet samanlaisen kohtalon.

Alkuperäiskansojen globaali yhteys on voimavara, josta saamelaiset voivat ammentaa. Valkeapää toisin sanoen rakentaa saamelaista poliittista identiteettiä yhdistämällä sen maailmanlaajuiseen yhteisöön.

Valkeapää rakentaa saamelaista poliittista identiteettiä yhdistämällä sen maailmanlaajuiseen yhteisöön.

Saamelaisten tulevaisuuden tulisi Valkeapään mukaan rakentua heidän omista lähtökohdistaan. Heidän ei pitäisi omaksua kritiikittä monin tavoin ongelmallista länsimaista elämäntapaa. Toisaalta saamelaista kulttuuria ei pidä jähmettää tai vain pyrkiä ”säilyttämään”. Valkeapään ajattelussa saamelainenkin kulttuuri muuttuu ja kehittyy niin kauan kuin se on elävää.

Valkeapään vaatimukset sekä suomalaisille että saamelaisille ovat tyypillisiä alistettujen (disadvantaged) ihmisryhmien modernille identiteettityölle. Hän vaatii tunnistamista, tunnustamista ja kunnioitusta samoilla perusteilla, joilla tunnustus aiemmin on evätty: saamelaisuus on erityistä ja kunnioitettavaa erilaisuutensa vuoksi, ei siitä huolimatta. Erilaisuus ei merkitse pyhitettyä asemaa, mutta rikkautta kyllä, sanoo taiteilija.

Valkeapään ajattelusta on löydettävissä hahmotteluja sille, mitä alkuperäiskansaisuus (indigeneity) voisi pohjimmiltaan merkitä. Alkuperäiskansoiksi kutsuttuja ihmisryhmiä yhdistää ensinnäkin suhde enemmistökansoihin, jotka yleensä ovat sortajia. Lisäksi alkuperäiskansaisuudelle on ominaista merkityksellinen suhde maahan sekä erityinen ajattelutapa, jossa ihminen on osa luontoa pikemminkin kuin sen herra.

Saamelaista kulttuuria ei pidä jähmettää tai vain pyrkiä ”säilyttämään”.

Myös näkyvät kulttuuriset merkit, kuten vaatetus, käsityöt, asumukset ja erityisesti musiikki ovat Valkeapään ajattelussa alkuperäiskansojen tunnistamia asioita. Varsinkin joikaaminen näyttäytyy esteettisen elämyksen ohella yhteisöllisenä tekona, joka lähentää aiemmin vieraita ihmisiä toisiinsa.

1970- ja 1980-luvuilla taltioidut Valkeapään haastattelut sekä Terveisiä Lapista ja Trekways of Wind -teosten poliittinen luenta luo kuvan taiteilijasta, joka sekä kiinnittyy oman aikansa diskursiivisiin mahdollisuuksiin että luo niitä omilla ehdoillaan uusiksi. Vaikka Valkeapää omaksuu alkuperäiskansan käsitteen ja alkaa käsittää myös saamelaiset vähemmistön sijaan selvästi nimenomaan omana kansanaan, ei alkuperäiskansaisuudesta tule Valkeapään ajattelua vangitsevaa kanjonia.

Hän rakentaa omaa kielipeliään, jossa toiset ihmiset ovat sisaria ja veljiä, eivät pelkästään viiteryhmiensä edustajia. Samalla Valkeapään kertoma identiteettipoliittinen tarina lopulta muovautuu elämän sisältöjen kuvaukseksi.

Arktisten kansojen kokema sorto säilyttää asemansa metatason tarinana, ja alkuperäiskansojen identiteetti rakentuu edelleen erotuksena niistä, jotka eivät kuulu samaan kansojen perheeseen. Tämän rakenteen sisällä kirjailijan huomio alkaa kuitenkin suuntautua siihen, millaista vaiettu saamelaisuus omista lähtökohdistaan on. Tässä vaiheessa tarina siirtyy pois tekstini aihepiiristä ja jatkuu kohden Beaivi, Áhčážan -teoksen eeppisiä horisontteja.

*) Runot on suomennettu saamenkielisistä alkuteoksista. Ensimmäisen osan on suomentanut Anneli Rosell ja se on julkaistu nimellä ”Kevään yöt niin valoisat”. Kiitokset muista suomennoksista Piia Susanna Juusolle ja Taarna Valtoselle.

YTT, dosentti Tapio Nykänen on politiikan tutkija Lapin yliopistosta.

Julkaisu Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiinan presidentin vierailu oli näyttävä mediatapahtuma, jota kehystettiin sopimuksella pandakarhujen vuokraamisesta Ähtärin eläinpuistoon. Pandadiplomatian tassun alla allekirjoitettiin useita kauppaa ja tieteellistä tutkimusta edistäviä asiakirjoja sekä sovittiin laajemmasta yhteistyöjulistuksesta maiden välillä.

Kriittiset tarkkailijat kiinnittivät huomiota siihen, että vierailun yhteydessä ei juuri puhuttu Kiinalle hankalista ihmisoikeuskysymyksistä eikä Suomi ole niistä muutenkaan Kiinan tapauksessa suurta meteliä pitänyt. Yhteistyöjulistukseen Suomi kuitenkin oli saanut maininnan ihmisoikeuksista mukaan.

Suomen poliittinen pragmaattisuus helpottaa yhteistoimintaa, mutta ei ole varsinainen syy siihen, miksi Kaukoidän suurvalta on kiinnostunut pienestä pohjoisesta maasta. Monet motiiveista liittyvät kauppaan ja esimerkiksi korkean teknologian osaamiseen.

Suomi edustaa Kiinalle poliittista porttia arktiselle alueelle.

Toiset eivät kiinnity niinkään vain itse Suomeen kuin siihen, että maa edustaa Kiinalle poliittista porttia arktiselle alueelle. Suomi on Arktisen neuvoston jäsenenä ja nyt puheenjohtajana Kiinalle fyysistä kokoaan tärkeämpi tekijä arktisen politiikan kentällä.

Tarkastelen tässä katsauksessa sitä, miten Kiina on määritellyt Arktisen alueen globaalia merkitystä ja omaa asemaansa suhteessa alueeseen. Tarkoituksena on hahmottaa Kiinan presidentin vierailun kiinalaista kontekstia ja toisaalta kuvata Kiinan tapaa jäsentää positiotaan suhteessa Arktiseen. Teksti perustuu kahteen aihetta käsittelevään laajempaan artikkeliin.

Arktisen alueen merkitys Kiinan politiikassa

Kiina ei ole julkaissut varsinaista ohjelmapaperia, missä sen poliittinen strategia arktisella alueella olisi määritelty. Jälkiä toimintalinjoista on kuitenkin löydettävissä niin poliittisista puheista kuin esimerkiksi Kiinan hallituksen ajatuspajojen tuottamista kirjoituksista.

Näissäkään teksteissä ei esitellä yksiselitteistä tai yksimielistä strategiaa. Väitteet ja tulkinnat ovat sen sijaan heterogeenisiä ja kertovat keskustelun kehkeytymisestä Kiinassa. Joitain yhdistäviä piirteitä aineistoista kuitenkin löytyy.

Arktinen alue ei ole aikaisemmin ollut Kiinan poliittisten intressien listalla kovin korkealla. Ennen vuotta 2007 maan sisällä ei käyty julkista keskustelua arktisesta politiikasta juuri lainkaan.

Kiivaamman debatin vaihe osui vuosiin 2009 ja 2010, minkä jälkeen asiaan liittyviä tekstejä ja lausuntoja on tullut julki harvemmin. Taustakeskusteluissa aihe on koko ajan ollut esillä.

Myös alueen militarisoituminen ja sen vaikutus globaaliin voimatasapainoon on huolestuttanut Kiinaa.

Kiina on ollut kiinnostunut ennen muuta arktisen alueen mineraaleista ja öljystä, Koillisväylän merireitistä, kalavarannoista ja muun muassa jäätikköihin liittyvästä luonnontieteellisestä tutkimuksesta. Myös alueen militarisoituminen ja sen vaikutus globaaliin voimatasapainoon on huolestuttanut Kiinaa.

Xin vierailua Suomeen ja asiaan liittyvää laajaa uutisointia Kiinassa voidaan pitää suurvallan arktisen politiikan julkisen aktivoitumisen yhtenä merkkinä. Vaikka asian tulkitseminen on vaikeaa selkeiden lähteiden vähäisyyden vuoksi, voidaan myös olettaa, että arktisen alueen merkitys Kiinan silmissä on kasvanut, eikä aktivoituminen ole sattumanvaraista.

Syitä voidaan etsiä ainakin kahdesta suunnasta. Ensinnäkin Venäjän ja lännen välien kiristyminen on lisännyt huolta pohjoisen militarisoitumisesta. Kiina kannattaa kansainvälisellä areenalla rauhanomaista vapaakauppaa, eikä se pidä kaupantekoa häiritsevistä kehityksistä.

Lisäksi maan poliittinen johto on erittäin tietoinen arktisen alueen merkityksestä ilmastonmuutokselle, jonka vastaisessa taistelussa Kiina näyttää ottavan keskeistä roolia.

Missä arktinen on?

Kiinalla on siis pohjoisessa sekä poliittisia että kaupallisia intressejä. Maa sijaitsee kuitenkin tavanomaisten arktisen alueen määritelmien ulkopuolella eikä ole siten esimerkiksi Arktisen neuvoston päätösvaltainen jäsen. Sen sijaan Kiina on neuvoston tarkkailijajäsen.

Vähintään puolittainen ulkopuolisuus on synnyttänyt tarpeen jäsentää Kiinan suhdetta arktiseen alueeseen luovilla tavoilla. Jäsennän lopuksi lyhyesti kiinalaista asiaan liittyvää poliittista retoriikkaa.

Ehkä tavanomaisin kiinalainen tapa määrittää maan suhdetta arktiseen alueeseen on ollut Kiinan esittäminen ”melkein arktisena maana” (near-Arctic state). Määritelmä toistuu useissa virallisissa ja epävirallisissa teksteissä viime vuosina. Ajatuksena on, että Kiina sijaitsee pohjoisella pallonpuoliskolla ja suhteellisen lähellä arktista aluetta vaikkapa Intiaan tai Etelä-Koreaan verrattuna.

Arktinen alue tuodaan maailman laidalta globaaliin keskiöön, jossa kaikilla suurvalloilla on luontaisesti legitiimejä intressejä.

Kiinnostavampi on ajatuksellinen käännös, jossa arktinen alue tuodaan maailman laidalta globaaliin keskiöön, jossa kaikilla suurvalloilla on luontaisesti legitiimejä intressejä. Kenties merkittävin yksittäinen tällaiseen arktisen määrittelyyn liittyvä lähde on Kiinan apulaisulkoministeri Hu Zhengyuen lausunto vuodelta 2009:

”Arktisella on poikkeuksellinen asema kaikille meille, jotka elämme tällä sinisellä planeetalla. Arktisen muuttuva ympäristö on äärimmäinen merkittävä ihmiskunnan olemassaolon ja ympäristön kannalta. Arktinen on herkkä ympäristö globaalin ilmastonmuutoksen kannalta. Koko planeetta reagoi luonnon muutoksiin arktisella alueella, erityisesti pohjoisen pallonpuoliskon ilmasto.”

Arktinen ei enää ole kaukainen reuna-alue vaan pikemminkin globaalien tapahtumien keskipisteessä. Samalla se on äärimmäisen herkkä ympäristö, jossa sininen luonto vielä elää – toisin kuin Kiinan omissa teräskaupungeissa. Koska alueen luonnon kehityksellä on merkitystä koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta, on myös Kiinalla legitiimejä ja ymmärrettäviä intressejä osallistua alueen hallintaan.

Kiinan intresseissä edelleen on se, että pakastin pysyisi ainakin pääosin jäässä myös jatkossa.

Vastaavia määritelmiä on löydettävissä myös muista kiinalaisista lähteistä. Esimerkiksi puolivirallisessa World Affairs -lehdessä julkaistuissa artikkeleissa arktinen alue määriteltiin vuosina 2010 ja 2012 käsitteillä ”ihmiskunnan yhteinen omaisuus” ja ”maailman pakastin”, jonka kaikki ihmiset omistavat.

Myös Xin vierailun yhteydessä julkaistu yhteistyöjulistus antaa ymmärtää, että Kiinan intresseissä edelleen on se, että pakastin pysyisi ainakin pääosin jäässä myös jatkossa.

YTT, dosentti Tapio Nykänen on politiikan tutkija Lapin yliopistosta.

Julkaisu Kiina tähyää pohjoiseen kohti arktista aluetta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Maahanmuuttopuheessa korostuvat uskonto ja talous ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.