Naisten poliittinen aktivismi on ollut tapetilla maailmanlaajuisesti. Maaliskuussa kansainvälisenä naistenpäivänä järjestettiin mielenosoituksia ja tapahtumia ympäri maailmaa.

Mielenosoitukset keräsivät useissa maissa enemmän osallistujia kuin vuosiin. Tammikuussa naisten järjestämään Yhdysvaltojen presidenttiä Donald Trumpia vastustavaan globaaliin mielenosoitukseen osallistui yli kaksi miljoonaa ihmistä.

Myös Suomessa marssittiin Trumpia ja lisääntynyttä misogyniaa – eli naisiin kohdistuvaa syrjintää ja vihaa – vastaan. Helsingissä järjestetty mielenosoitus sai osakseen monenlaista kritiikkiä.

Joidenkin mukaan naisten asiat ovat Suomessa niin hyvin, ettei mitään mielenosoituksia ole tarpeen järjestää. Toiset vaativat, että Yhdysvaltojen presidentin sijaan naisten tulisi marssia patriarkaalisten muslimimaiden autoritaarisia miesjohtajia ja laajemminkin poliittista islamia vastaan.

Tätä mieltä oli muun muassa kansanedustaja Mikko Kärnä (kesk.), joka väitti, että Helsingissä marssittiin naisia vastaan ja poliittisen islamin puolesta. Arvostelua jatkoi myöhemmin toimittaja Tuomas Enbuske, jonka mukaan suomalaisten feministit ovat hylänneet musliminaiset.

Suomalaisia feministejä on siis yhtäältä syytetty liiallisesta poliittisesta aktiivisuudesta mutta toisaalta passiivisuudesta.

Suomalaisia feministejä on siis yhtäältä syytetty liiallisesta poliittisesta aktiivisuudesta, kuten Trump-mielenosoituksen kohdalla, mutta toisaalta heitä on kritisoitu passiivisuudesta – siitä, että he eivät ole olleet tarpeeksi aktiivisia musliminaisten puolestapuhujia. Tällaiset jännitteiset ja keskenään ristiriitaiset vaatimukset ovat hyvin tavallisia.

Samanlaista kahtiajakoa esiintyy, kun naisia, heidän kehojaan ja ominaisuuksiaan luokitellaan esimerkiksi ulkonäön, koulumenestyksen, uran tai äitiyden yhteydessä. Milloin naiset ovat liian lihavia tai laihoja, milloin liian kilttejä tai uhmakkaita, liian uhrautuvia tai itsekkäitä.

Jaottelut ovat läsnä jokapäiväisessä arjessamme, joten ei ole yllättävää, että ne piirtyvät erityisen vahvoina silloin, kun keskustellaan naisten poliittisesta toimijuudesta – ja vieläpä feminismin yhteydessä.

Nämä käsitykset heijastelevat patriarkaalista, sukupuolittunutta ja rodullistettua maailmankuvaa.

Väitän, että nämä jakautuneet näkemykset rakentuvat länsikeskeisille, valkoisille ja maskuliinisille käsityksille poliittisesta toimijuudesta. Ne heijastelevat laajemminkin patriarkaalista, sukupuolittunutta ja rodullistettua maailmankuvaa.

Avaan väitettä oman tutkimukseni kautta, joka käsittelee naisten poliittista aktivismia kehitysprojekteista johtuvien pakkosiirtojen ja slummihäätöjen vastaisessa taistelussa kolmessa Etelä-Aasian maassa: Nepalissa, Intiassa ja Bangladeshissa vuosina 2011–2015.

Olen tarkastellut näiden naisten aktivismia monesta eri näkökulmasta, mutta tässä artikkelissa keskityn tapoihin, joilla niin sanottu vastarinnan feminisaatio haastaa perinteisiä käsityksiä poliittisesta toimijuudesta, vastarinnasta ja sen strategioista.

Samalla pohdin, miten ”toisten” naisten taisteluita on mahdollista tukea heidän omia lähtökohtiaan kunnioittavan, dekoloniaalisen feministisen solidaarisuuden näkökulmasta.

Vastarinnan feminisaatio

Poliittiseen toimijuuteen sekä sukupuolen, etnisyyden, rodun ja luokan välisiin risteyskohtiin liittyvät kysymykset ovat tällä hetkellä monien globaalissa etelässä käytävien yhteiskunnallisten kamppailujen ytimessä.

Puhutaan vastarinnan feminisaatiosta, jolla tarkoitetaan naisten poliittisen aktiivisuuden lisääntymistä ja voimistumista erilaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Sillä voidaan viitata myös vastarinnan strategioiden feminisaatioon – siihen, miten samalla on syntynyt uudenlaisia vastarinnan strategioita, jotka haastavat perinteisiä, maskuliinisia käsityksiä vastarinnasta.

Kamppailut, joissa naisten osallisuus on kasvanut, ovat monimuotoisia. Niissä taistellaan kolonialismia, kapitalismia, rasismia, patriarkaattia, seksismiä ja heteronormatiivisuutta vastaan.

Kamppailut, joissa naisten osallisuus on kasvanut, ovat monimuotoisia.

Yhä useammissa kamppailuissa on mukana feministisiä, naisten oikeuksiin ja tasa-arvoon liittyviä lähtökohtia. Vastarinnan feminisaatio on ilmiönä läheisesti sidoksissa köyhyyden feminisaatioon – siihen, että globaalin etelän naiset ovat kärsineet kaikkein eniten uusliberalistisesta politiikasta.

Siksi on ymmärrettävää, että monissa liikkeissä feministiset näkökulmat kytkeytyvät kritiikkiin, jota on esitetty poliittisten ja taloudellisten eliittien hallitsemaa valtavirtapolitiikkaa ja laajemminkin valtion roolia kohtaan. Monissa liikkeissä pidetään entistä tärkeämpänä autonomisuutta, ei-hierarkkista, paikallista organisoitumista, päätöksentekoa ja osallistumista.

Kriittisyys valtiota kohtaan liittyy lisäksi siihen, että liikkeet ovat yhä lisääntyvän hallinnan, valvonnan ja vakoilun kohteena. Myös valtion harjoittama väkivalta aktivisteja kohtaan lisääntyy jatkuvasti.

Monissa maissa poliisi pahoinpitelee ja kiduttaa aktivisteja. Naisaktivisteja raiskataan. Usein aktivisteja mystisesti vain ”katoaa”. Heitä ei enää koskaan nähdä, ei elävänä eikä kuolleena. Kaiken tämän tarkoituksena on kylvää mahdollisimman paljon pelkoa hallitusta arvosteleviin liikkeisiin.

Liikkeissä suhtaudutaan kriittisesti myös kansainvälisiin instituutioihin ja kansalaisjärjestöihin, koska niitä pidetään uusliberaalin järjestelmän ja valtiovallan käsikassaroina. Ulkomaisia avustusjärjestöjä arvostellaan siitä, että ne ajavat naisten asioita omista tai lahjoittajien lähtökohdista eivätkä ota riittävästi huomioon paikallista kontekstia, intressejä ja tarpeita.

Usein naisten tieto, kokemus ja toimijuus sivuutetaan.

Usein naisten tieto, kokemus ja toimijuus sivuutetaan. Heitä ei siitä huolimatta, kuten Marjaana Jauhola toteaa, tule kategorisoida passiivisiksi uhreiksi. Tämä on käynyt vahvasti esille myös omassa tutkimuksessani, jonka aikana olen työskennellyt Etelä-Aasiassa pakkosiirtoja ja slummihäätöjä vastustavien liikkeiden ja aktivistien kanssa.

Naiset ovat perustaneet valtiosta ja järjestöistä itsenäisiä ”self-help”-ryhmiä. Näiden kautta he pyrkivät parantamaan yhteisöjensä asemaa, perheidensä arkipäivän selviytymistä ja mobilisoimaan yhteistoimintaa valtion toimia vastaan.

Tutkimani liikkeet vastustavat erityisesti uusliberaaleja kehitysprojekteja, jotka johtavat aggressiivisiin maakaappauksiin, maiden pakkolunastuksiin, köyhien ihmisten pakkosiirtoihin ja slummihäätöihin. Erilaisten kehityshankkeiden vuoksi vuosittain pakkosiirretään kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Vaikka hankkeita perustellaan julkisella hyödyllä, useimmiten niiden seurauksena erityisesti köyhien maanviljelijöiden mahdollisuudet hyödyntää luonnonvaroja heikentyvät huomattavasti. Monet menettävät elinkeinonsa ja joutuvat muuttamaan suurkaupunkien slummeihin, joissa he ovat jatkuvan uhan alla tulla uudelleen häädetyiksi. Suurkaupungeissa maan arvo kohoaa jatkuvasti, koska sitä tarvitaan teollisuuden, kaupallisen rakentamisen ja kehitysprojektien tarpeisiin.

Häädettyjä ihmisiä kohdellaan julmasti. Yleensä heille ei makseta korvauksia eikä tarjota uusia koteja. He kohtaavat suuria ongelmia: heillä on pulaa ruoasta ja puhtaasta juomavedestä eikä heillä ei ole mahdollisuutta terveydenhuoltoon tai koulutukseen. Usein he ovat pitkiä aikoja työttömänä ja joutuvat viranomaisten mielivallan kohteeksi.

Naiset kärsivät pakkosiirroista ja häädöistä kaikkein eniten. Väliaikaisilla leireillä asuessaan heillä on suuri riski joutua sukupuolittuneen väkivallan, seksuaalisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan uhreiksi.

Liikkeet ovat yleensä miesten hallitsemia ja vain harvoin niiden johdossa ja päättävissä elimissä on naisia.

Puolustaessaan perheitään ja yhteisöjään naisaktivistit eivät ainoastaan kärsi poliisin ahdistelusta ja väkivallasta. Ongelmia on myös yhteiskunnallisten liikkeiden sisällä. Liikkeet ovat yleensä miesten hallitsemia ja vain harvoin niiden johdossa ja päättävissä elimissä on naisia.

Usein liikkeissä politisoidaan naiseutta ja naisen kehoa, kun miehiä mobilisoidaan toimintaan vetoamalla heidän velvollisuuteensa suojella vaimojaan, äitejään ja siskojaan.

Naisaktivistien sen sijaan odotetaan käyttäytyvän yksityisessä elämässään perinteisten roolimallien mukaisesti. Sen vuoksi he ovatkin alkaneet politisoida arkipäivän piiriin kuuluvia asioita. He ovat muuttaneet perheen, yhteisön, naiseuden ja äitiyden vastarinnan alueiksi, joilla haastetaan sukupuolitettuja rooleja ja luodaan uudenlaista yhteisöllisyyttä, solidaarisuutta ja poliittista toimijuutta.

Aktivistit politisoivat esimerkiksi äitiyttä korostamalla heidän keskeistä rooliaan yhteisöjen organisoijina ja ajattelijoina. Äitiyttä tehdään näkyväksi myös kollektiivisesta, yhteisöstä huolehtivasta näkökulmasta, mikä osaltaan haastaa sekä patriarkaalista että heteronormatiivista käsitystä ydinperheestä.

Yksityiselämän ja aktivismin välinen jännitteisyys naisten elämässä tuo esille selkeästi naisten toimijuuteen liittyviä ristiriitoja, jotka juontavat juurensa sukupuolittuneista normeista. Yhtäältä naiset voivat luoda solidaarisuutta, kollektiivisuutta ja tukea toisten naisten toimijuutta. Toisaalta he joutuvat kantamaan niin sanottua kolmoistaakkaa, kun he osallistuvat kotitöiden ja palkallisen työn lisäksi aktivismiin.

Naiset joutuvat kantamaan niin sanottua kolmoistaakkaa, kun he osallistuvat kotitöiden ja palkallisen työn lisäksi aktivismiin.

Usein juuri nämä jännitteet naisten erilaisten roolien välillä konkretisoivat yhtymäkohtia patriarkaatin ja kapitalismin välisessä taistelussa.

Monien aktivistien mukaan feministisen liikkeen ei tule taistella vain patriarkaalista vaan myös uusliberalistista järjestelmää vastaan. Koska miehet ovat naisten tavoin patriarkaatin uhreja, heihin ei tule suhtautua vihollisina vaan tovereina ja veljinä, joiden kanssa on välttämätöntä liittoutua – ilman miesten osallisuutta ei ole mahdollisuutta radikaaliin muutokseen.

Valtasuhteita ja erilaisia hierarkioita ilmenee myös erilaisten naisryhmien välillä ja sisällä.

Samaan aikaan naisaktivistit korostavat, että valtasuhteita ja erilaisia hierarkioita ilmenee myös erilaisten naisryhmien välillä ja sisällä, joten naisten intressit eivät ole välttämättä identtisiä. Erityisesti keski- ja työväenluokkaan kuuluvien ja köyhien naisten välillä on selkeitä eturistiriitoja.

Toisinaan myös suhde länsimaisiin naisiin artikuloituu ongelmallisena. Vaikka naisia alistetaan ympäri maailmaa, aktivistien mukaan on vaikeaa tehdä rinnastuksia esimerkiksi eurooppalaisten ja kolmannen maailman naisten ongelmien välillä, koska ne poikkeavat toisistaan niin suuresti.

Aktivistit kritisoivat myös länsimaisia tutkijoita ja kansalaisjärjestöjen edustajia siitä, että nämä kuvittelevat tietävänsä asiat paremmin ja esittävät omat näkemyksensä toisten naisten ”äänenä”. He korostavat, että sen sijaan, että ulkopuoliset tahot yrittävät “kouluttaa” tai “sivistää” köyhiä naisia, heidän tulisi pikemminkin oppia näiltä naisilta, joiden arkipäivän kokemukset rakenteellisesta väkivallasta tekevät heistä asiantuntijoita monessa asiassa.

Dekoloniaalinen feministinen solidaarisuus

On tärkeää kuunnella marginalisoituja naisia, joiden näkemyksiä ei arvosteta, vähätellään tai suljetaan pois. Heidän historiansa, tietonsa ja kokemuksensa tulisi nostaa marginaalista keskiöön – ja tehdä se tavalla, joka ottaa huomioon erilaisten naisten ja naisryhmien kamppailujen ja poliittisen toimijuuden moninaisuuden.

Kutsun tällaista lähestymistapaa dekoloniaaliseksi feministiseksi solidaarisuudeksi. Viittaan sillä sellaisiin käytäntöihin ja tietokäytäntöihin, joiden kautta pyritään tukemaan marginalisoitujen naisten tuottamaa tietoa, toimijuutta ja yhteiskunnallisia kamppailuja heidän omista lähtökohdistaan.

Näiden taistelujen paikallinen luonne, konteksti ja erityispiirteet tulee ottaa aina huomioon, vaikka samaan aikaan pyrittäisiinkin luomaan laajempaa ymmärrystä erilaisten globaalien valtarakenteiden – kuten kolonialismin, kapitalismin, patriarkaatin, seksismin ja rasismin – kytkeytymisestä toisiinsa.

Feminististä solidaarisuutta voi harjoittaa yksilötasolla, mutta myös yhteiskunnallisesti tai tutkimuksellisesti.

Feminististä solidaarisuutta voi harjoittaa yksilötasolla, mutta myös yhteiskunnallisesti tai tutkimuksellisesti. Tutkimuksessa se tarkoittaa, että tiedeyhteisön lähtökohdista kumpuavan tiedontuotannon sijaan marginalisoitujen naisten tiedontarpeet ja lähtökohdat – ja että tietoa tuotetaan heidän kanssaan yhdessä.

Kollektiivisesti tuotetun tiedon tulkinnassa ja merkityksellistämisessä on toki mahdollista ylittää yksilötaso. Henkilökohtaiset tai yhteisölliset kertomukset usein heijastelevat laajempia yhteiskunnallisia rakenteita ja poliittisia valtasuhteita.

Samalla tutkijan täytyy oppia pois joistakin akateemisista etuoikeuksistaan ja perinteisistä tieteellisistä käytännöistä. Postkoloniaalisessa kirjallisuudessa tähän on viitattu ”episteemisenä tottelemattomuutena”, jonka avulla voidaan haastaa länsimaisen, valkoisen ja maskuliinisen tiedontuotannon tapoja.

Samaan tapaan feministinen kritiikki, joka kumpuaa yhtäaikaisesti useasta lähteestä ja moninaisista alistamisen ja vastarinnan kokemuksista, voi muuttaa laajemminkin käsitystämme tieteestä, tiedon subjekteista, ontologiasta ja epistemologiasta. Tällöin on tärkeää, että erilaisten positioiden moninaisuus ja ristiriitaisuus aidosti huomioidaan eikä asioita pyritä esittämään yhtenäisenä, yhtenä totuutena.

Kun tästä näkökulmasta pohditaan, miten esimerkiksi suomalaiset feministit voivat tukea musliminaisten taisteluja – kuten feministejä arvostelevissa puheenvuoroissa on kovaäänisesti vaadittu – on muistettava, ettei feminismi voi olla, eikä sen tulekaan olla, kaikkialla samanlaista.

Feminismi ei voi olla, eikä sen tulekaan olla, kaikkialla samanlaista.

Jos tavoitteena on tukea musliminaisten taisteluita patriarkaalista järjestelmää kohtaan heidän omissa valtioissaan ja paikallisissa konteksteissaan, emme voi määritellä ylhäältä käsin, mitä heidän tulee vastustaa tai millä tavoin.

Ratkaisu ei voi myöskään olla se, että lännessä järjestettäisiin mielenosoituksia poliittista islamia vastaan, mikä vain tukisi kansallismielisten ja rasististen ryhmittymien poliittista agendaa, jossa islaminuskoisia ihmisiä leimataan muutoinkin jatkuvasti. Kuten Jauhola toteaa, tämä voi myös huonontaa musliminaisten tilannetta heidän paikallisissa konteksteissaan, koska heidät voidaan leimata lännen agenteiksi tai ”kätyreiksi”.

Sen sijaan mitä voimme tehdä – ja mitä tulisikin tehdä nykyistä huomattavasti enemmän – on tukea musliminaisten omista, paikallisista konteksteista nousevia, heidän itsensä määrittelemiään ja johtamiaan taisteluja.

Kuten Clare Land kirjoittaa, alisteisessa asemassa olevien ryhmien on voitava itse määritellä vastarintansa strategiat. Se ei ole tärkeää vain periaatteena vaan myös siksi, että se vaikuttaa suoraan siihen kenen etuja ja intressejä tullaan kamppailussa käytännön tasolla edistäneeksi.

Alisteisessa asemassa olevien ryhmien on voitava itse määritellä vastarintansa strategiat.

Suomalaisia feministejä arvostelevat tahot eivät tunnu ymmärtävän, että musliminaisten taisteluja ei tule tukea meidän vaan eri puolilla maailmaa muslimivaltioissa toimivan naisliikkeen lähtökohdista. Sekään ei ole liikkeenä yhtenäinen vaan erittäin moniääninen, ja sen sisällä suhtautuminen islamilaisen feminismin eri muotoihin vaihtelee suuresti – katso esimerkiksi tämä kahden acehilaisen naisen reflektio Helsingissä neuvotellun Acehin rauhanprosessin vaikutuksista naisiin.

Politisoituneessa ilmapiirissä uskonnolliset, misogyyniset, rasistiset ja rodullistetut argumentit kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Suomalaisia feministejä kritisoivat ryhmittymät eivät halua meidän ajavan maahanmuuttajien, etnisten vähemmistöjen tai turvapaikanhakijoiden oikeuksia.

Dekoloniaalisen feministisen solidaarisuuden näkökulmasta nämä kaksi kamppailua ovat kuitenkin erottamattomia. ”Toisten” naisten taistelujen tukemiseen kuuluu olennaisena osana se, että pyrimme samaan aikaan purkamaan omia etuoikeuksiamme ylläpitäviä rakenteita – kuten läntistä kolonialismia, rasismia ja valkoista ylivaltaa. Tähän kukin meistä voi osallistua vaikka joka päivä. Tervetuloa mukaan taisteluun!

YTT Tiina Seppälä on tutkijatohtori Lapin yliopistossa. Hän on yksi Bordering Actors -tutkijakollektiivin perustajajäsenistä. Tällä hetkellä hän työskentelee apurahatutkijana Matkalla ajassa ja paikassa: Turvapaikanhakijat pohjoisessa Suomessa -tutkimushankkeessa.

Julkaisu Naiset, aktivismi ja feministinen solidaarisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaksi viikkoa sitten tapahtunut tuhoisa maanjäristys on nostanut Nepalin globaalin avustuspolitiikan keskiöön. Maanjäristyksessä loukkaantuneiden, perheensä ja kotinsa menettäneiden ihmisten auttamiseksi on kerätty suuria summia ympäri maailmaa.

Vaikka valtioiden myöntämät avustukset ovat olleet mittavia, monissa maissa kansalaiset ovat lahjoittaneet yksityishenkilöinä jopa enemmän kuin maansa hallitukset. Eniten varoja yksityisiltä ihmisiltä ovat keränneet suuret, kansainvälisesti tunnetut avustusjärjestöt.

Koska nepalilaisia kohtaan osoitettu kansainvälinen solidaarisuus on ollut näin laajaa, myös odotukset Nepalin hallitusta kohtaan ovat olleet suuria. On ymmärrettävää, että kansainvälisessä mediassa kritisoitiin Nepalin hallituksen yrityksiä saattaa kaikki ulkomaiset lahjoitusvarat pääministerin ohjaukseen.

Kuluneen viikon aikana on ihmetelty, miksi Nepalin hallitus on kehottanut Katmandussa olevia ulkomaisia avustustyöntekijöitä poistumaan maasta ja käännyttänyt maahan matkalla olleita avustustarvikkeita takaisin. Edellisellä viikolla monet hämmästyivät, kun suomalaisista rauniopelastajista koostuvaa asiantuntijaryhmää ei päästettykään Nepaliin.

Kansainvälinen arvostelu Nepalin hallitusta kohtaan on lisääntynyt entisestään viime päivinä, koska avun koordinoimisessa on ilmennyt monia ongelmia eivätkä pelastus- ja avustustoimet ole vielä päässeet kaikkialla kunnolla käyntiin. Hallitusta arvostellaan yhä enemmän myös maan sisällä. Esimerkiksi Nepali Times kritisoi pääkirjoituksessaan hallitusta viime viikolla voimakkaasti.

Erityisen huolestuttavana pidetään sitä, että avustusoperaatiot ovat keskittyneet hyvin vahvasti pääkaupungin alueelle kaikkein pahiten maanjäristyksestä kärsineiden Nepalin maaseutualueiden kustannuksella. Tosin Katmandussakaan eivät kaikki alueet, ryhmät ja yhteisöt ole saaneet apua.

Apu ei ole myöskään jakaantunut tasapuolisesti. Esimerkiksi paikalliset slummiyhteisöt ovat kokeneet jääneensä sivuun avustustoiminnasta. Kuten Feyzi Ismail toteaa artikkelissaan, köyhimmät kärsivät aina eniten – asuivatpa he sitten maalla tai kaupungissa.

On erittäin valitettavaa, että tuhannet ihmiset ovat jääneet vaille apua tilanteessa, jossa varoja heidän auttamisekseen olisi ollut käytettävissä. Samaan aikaan on kuitenkin syytä ottaa etäisyyttä tämän hetken tapahtumiin ja tarkastella Nepalin hallituksen monin paikoin skeptistä ja melko poukkoilevaakin suhtautumista ulkopuolelta tarjottuun apuun laajemmassa historiallisessa kontekstissa.

Maa, jota ei ole koskaan kolonisoitu

Nepalissa ollaan ylpeitä siitä, että sitä ei ole koskaan varsinaisesti kolonisoitu samaan tapaan kuin esimerkiksi naapurimaata Intiaa. Siitä huolimatta Nepal on vuosisatojen saatossa kohdannut monenlaista ohjailua ja painostusta erityisesti Intian ja Kiinan, mutta myös länsimaiden taholta. Niihin on usein sisältynyt kolonialistisia sävyjä – sekä Intialla että Kiinalla on Nepalin luonnonvaroihin liittyviä intressejä.

Länsimaiden suunnalta Nepaliin on vaikutettu 1980-luvulta lähtien muun muassa Maailmanpankin kautta. Kuten monissa muissa Aasian maissa, Maailmanpankin ehtojen mukainen rakenteellinen sopeuttaminen on käytännössä tarkoittanut leikkauksia jo ennestään heikkoihin julkisiin palveluihin, koska maat ovat velvoitettuja toteuttamaan erittäin tiukkaa talouskuria. Samalla riippuvaisuus ulkomaisesta velanotosta ja kehitysavusta on lisääntynyt.

Oman erityispiirteensä Nepalin tapaukseen on lisännyt länsimaisten lainanantajien ja lahjoittajien skeptisyys maoisteja kohtaan. Maoistien laaja kannatuspohja on perustunut köyhyyden ja epätasa-arvon vastaiseen taisteluun, joka ei länsimaiden näkökulmasta ole aina edistänyt oikeanlaisia uudistuksia.

Päästyään valtaan vuonna 2006 maoistit alkoivat kuitenkin suhtautua myötämielisesti länsimaiden uusliberalistisiin talouslinjauksiin, jolloin köyhyyden poistamisen tavoite alistettiin muille taloudellisille ja poliittisille uudistuksille. Osittain tästä syystä resurssien jako ja tulonsiirrot ovat edelleen hyvin epätasaisia Nepalissa. Myös korruptio on saanut uusia muotoja.

Humanitaarinen internationaali ja sen kritiikki

Omalta osaltaan Nepalin hallituksen linjauksia ulkomaiseen apuun voi valottaa Haitin vuoden 2010 maanjäristykseen liittyvä kriittinen keskustelu. Haitin jälkeen on keskusteltu paljon siitä, miten kevyesti luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien yhteydessä paikallisten ihmisten näkemykset ja tarpeet sivuutetaan – ne saatetaan nähdä jopa esteinä kansainvälisten avustusjärjestöjen määrittelemien tavoitteiden toteuttamiselle.

Jälleenrakennustoimia luonnehtii usein se, että taloudellisesti suurimpia hyötyjiä ovat ulkomaiset yritykset. On myös yleistä, että humanitaarinen apu kytketään poliittisiin projekteihin, joiden tavoitteena on avun kohteena olevien yhteiskuntien modernisointi, talouden liberalisointi ja markkinoiden yksityistäminen.

Monissa köyhissä kehitysmaissa poliittinen eliitti on länsimaisten tukien houkuttelemana ryhtynyt laajoihin taloudellisiin ja rakenteellisiin uudistuksiin hyvin nopealla aikataululla, jolloin avoin ja demokraattinen kansalaiskeskustelu on jäänyt vähälle tai kokonaan käymättä.

Keskustelua humanitarismiin liittyvistä ongelmista vaikeuttaa se, että niin avustustoimintaan kuin kehitysyhteistyöhön liittyvä kritiikki usein leimataan julkisessa keskustelussa kyynisyydeksi. Kriittinen tarkastelu ei kuitenkaan (välttämättä) tarkoita kyynisyyttä, kuten Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson korostaa toimittamassaan kirjassa Hyvän tekeminen ja valta (2013). Teoksessa analysoidaan auttamisen suhdetta läntiseen valtaan avaten ”humanitaariseksi internationaaliksi” kutsuttuun järjestelmään liittyviä ongelmia ja ristiriitoja.

Johansson toteaa, että länsimaisella humanitarismilla on oikeutettu sotia, väkivaltaa ja hallintaa pyrkien samalla hämärtämään, miten suuri osa maailman ongelmista ja kärsimyksestä johtuu auttajien eli kolonialististen länsimaiden toiminnasta. Kirja ei syyllistä hyvää tarkoittavia ihmisiä vaan korostaa ongelmien olevan rakenteellisia. Se kuitenkin varoittaa, että jos toimitaan ensisijaisesti ”kosmopoliittisen liberaalin avustuseliitin” ehdoilla, myötätunto saattaa helposti muuttua tyranniaksi.

Teppo Eskelinen toteaa kolumnissaan ”Kehitysyhteistyö jatkuu – ja loppuu” kehitysyhteistyön rakentuneen alkujaan 1950-luvulla lähtökohdalle, jossa ”yhdistyivät ylimielinen käsitys omasta edellä olemisesta, tarve löytää kolonialismin jälkeiseen aikaan sopivia hallintamekanismeja sekä runsas annos kristillis-humanitaarista lähimmäisenrakkautta ja vilpitöntä auttamisen halua”. Yhä edelleen läntisen humanitarismin piirissä köyhyys usein tulkitaan modernisaation puutteesta johtuvaksi ja sen uhreja saatetaan sääliä ohittaen heidän toimijuutensa ja kykynsä selvitä vaikeissa tilanteissa.

Tässä yhteydessä on puhuttu ”säälin pedagogiasta” – jos auttaminen perustuu etnosentriseen ylemmyyden tunteeseen, autettava ”toinen” määrittyy joko passiiviseksi avun vastaanottajaksi tai uhriksi, joka vaatii pelastamista. Tätä kautta auttajien ”sankarillisuus” ja ”hyvyys” korostuvat. (Douzinas 2013: 154–55.)

Niin Eskelinen kuin Johanssonkin osallistuvat keskusteluun politiikasta ja vallasta. Eskelinen korostaa, että kehityspolitiikka on aina nimensä mukaisesti politiikkaa, jolloin siihen liittyy arvovalintoja: ”Yhdet haluavat parantaa marginalisoitujen asemaa ja tukea esimerkiksi työvoiman järjestäytymistä, toiset haluavat kehittää liike-elämän toimintaedellytyksiä. Ne ovat keskenään ristiriitaisia toimintoja.”

Tämä pätee myös avustuspolitiikkaan, jonka puitteissa on tehtävä päätöksiä siitä, ketä autetaan, millä keinoilla ja millaisin tavoittein. Johansson vaatiikin, että avustusjärjestöjen tulisi luopua puolueettoman asiantuntijan roolista – ne eivät voi asettua politiikan yläpuolelle.

Mitä järistysten jälkeen?

Nepalissa hätä on suuri ja apua tullaan tarvitsemaan pitkään akuuttien pelastus- ja avustusoperaatioiden päättymisen jälkeen. Jälleenrakennus voi kestää jopa kymmeniä vuosia ja siihen tulee väistämättä liittymään monia haasteita ja ongelmia. Tämä ei kuitenkaan saisi halvaannuttaa tai kyynistää toimijoita – jännitteet ja ristiriidat ovat luonnollinen osa kaikkea inhimillistä ja poliittista toimintaa.

Samaan aikaan tulisi pyrkiä siihen, että Nepalissa ei toistettaisi samoja virheitä kuin Haitissa. On pidettävä huoli, että paikallisia ihmisiä aidosti kuunnellaan eikä heidän asiantuntemustaan ja toimijuuttaan sivuuteta. Avustusvarat tulisi suunnata mahdollisimman suoraan paikallisten toimijoiden käyttöön.

Toki myös paikallisten välillä voi ilmetä erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tulisi tehdä ja millä keinoilla. Siksi onkin käytävä avointa ja laajaa keskustelua, jossa otetaan huomioon myös pienten ja marginalisoitujen ryhmien näkemykset. Solidaarisuuteen perustuvassa dialogisessa lähestymistavassa vastuullisuus ja neuvottelemisen merkitys korostuvat.

Tällä hetkellä keskeinen kysymys on, miten sekä Nepalin hallitus että ulkomaiset avunantajat suhtautuvat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamiseen erityisesti maaseudulla ja syrjäisissä vuoristokylissä. Olisi toivottavaa, ettei myöskään kaupungin köyhiä unohdettaisi.

Katmandun laaksossa on noin kahdeksankymmentä slummiyhteisöä, joissa asuu yli 30 000 ihmistä. Osa heistä on järjestäytynyt omaksi järjestökseen, joka edistää slummiväestön sekä maattomien naisten oikeuksia. Olen tehnyt yhteistyötä järjestön naisaktivistien kanssa slummihäätöihin ja pakkosiirtoihin liittyvässä tutkimusprojektissa Katmandussa vuosina 2012 (3 kk) ja 2014 (2 kk).

Aktivistit ovat jo pitkään suhtautuneet hallitukseen kriittisesti, koska he kokevat sen jättäneen slummiväestön oman onnensa nojaan. Keskusteltuani heidän kanssaan viime viikolla kävi ilmi, että tilanteeseen ei ole tullut muutosta maanjäristyksestä huolimatta.

Lopuksi

Vaikka Nepalin hallituksen linjaukset voivat herättää kriittisiä kysymyksiä, suhtautuminen ulkomaisiin avunantajiin on Nepalissa kuitenkin maltillisempaa kuin esimerkiksi Intiassa, jossa vastikään peruutettiin toimilupa yli 9 000 ulkomaiselta avustus- ja kansalaisjärjestöltä.

Ylipäätään suhtautumista avustuspolitiikkaan ei tulisi polarisoida mustavalkoiseen ”joko-tai”-asetelmaan, jossa kaikki apu nähdään aina automaattisesti joko pahana tai hyvänä. Sen sijaan tulisi yhtäaikaisesti ymmärtää sekä auttamisen rakentava että sen mahdollisesti vahingollinen potentiaali.

Kummassakin tapauksessa osallisille rakentuu monenlaisia toimijuuksia, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa eri tavoin paikallisten, alueellisten ja globaalien valtasuhteiden verkostoissa. Näihin monitahoisiin valtasuhteisiin pureudutaan Rovaniemellä kesäkuussa järjestettävässä kansainvälisessä Gender, Development, Resistance -seminaarissa, johon osallistuu useita tutkijoita ja aktivisteja myös Nepalista.

Lähteet

Douzinas, Costas (2013) Humanitarismin monet kasvot. Teoksessa Frank Johansson (toim.) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Johansson, Frank (toim.) (2013) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Artikkelikuva: Tiina Seppälä

Julkaisu Kansainvälistä solidaarisuutta ja avustusoperaatioiden politiikkaa Nepalissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.