Suomalaisessa korkeakoulukentässä on tapahtunut suuria muutoksia 2000-luvulla. Merkittävin yksittäinen askel oli vuoden 2009 yliopistolain uudistus, jonka myötä yliopistot irrotettiin valtion tilivirastoista itsenäisiksi organisaatioiksi. Uutta lakia perusteltiin yliopistojen taloudellis-hallinnollisen itsenäisyyden vahvistamisella. Vastaavasti tämä itsenäisyys kavensi yliopistodemokratian tilaa.

Yliopistolain tarkoittama autonomia ei tarkoittanutkaan perinteiseen tapaan miellettyä itsehallintoa eli tiede- ja opetusyhteisön autonomiaa ohjata itse itseään. Yliopistojen autonomian merkitystä on näin ollen määritelty uudelleen vahvistamalla yliopistojen johdon (rehtorit, vararehtorit, provostit, dekaanit) managerialistista toimivaltaa ennemmin kuin yliopistoyhteisön kollegiaalista demokratiaa.

Vaikka muutos on vaikuttanut kaikkien yliopistojen johtamisjärjestelmiin, yliopistodemokratia on erityisesti kaventunut uuden yliopistolain myötä syntyneissä säätiöyliopistoissa. Aiemmasta julkisoikeudellisen yhteisön mallista poikkeava säätiöyliopisto esitettiin Aalto-yliopiston tapauksessa suomalaisen yliopistokentän lippulaivaksi. Säätiömallilla haluttiin antaa yliopiston johdolle valtaa ohjata yliopiston profiilia ja resursseja sekä houkutella ”huippuosaajia” niin henkilöstöön kuin opiskelijoiksi.

Elinkeinoelämälle taattiin säätiöiden perustajina uudenlainen rooli yliopistojen hallinnossa hallituksia myöten. Tämä tila otettiin yliopistoyhteisön itsemääräämisoikeudelta.

Myös elinkeinoelämälle taattiin säätiöiden perustajina uudenlainen rooli yliopistojen hallinnossa hallituksia myöten. Tämä tila otettiin yliopistoyhteisön itsemääräämisoikeudelta.

Näiden muutosten taustalla on 2000-luvun korkeakoulupolitiikka, jossa yliopistoja on vaadittu vastaamaan suoremmin yhteiskunnan ja ennen kaikkea taloudellisen kilpailukyvyn vaatimuksiin. Yliopistojen johdon toimivallan lisääminen on samalla tarkoittanut demokratian kaventumista yliopistojen sisällä.

Suomalaisen korkeakoulukentän muutos

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa perinteisen elitistisen sivistysyliopiston professorivaltaisuus vaihtui vähitellen 1960-luvun opiskelijapoliittisen liikehdinnän jälkeen kolmikantaiseksi edustuksellisuudeksi ja demokraattisiksi hallintorakenteiksi. Suomessa yliopistoyhteisöön kuuluviksi miellettiin niin professorit ja muu henkilöstö kuin opiskelijatkin ja näiden ryhmittymien kolmikantainen hallinto ulottui kaikille päätöksenteon tasoille lopulta kaikissa yliopistoissa. Tässä suhteessa suomalaisten yliopistojen itsehallintomalli oli osin ainutlaatuinen verrattuna myös muihin Pohjoismaihin.

Vaikka yliopistojen viime vuosikymmenten hallintohistorian käytännön todellisuutta ei tule liiaksi romantisoida, kolmikantaisen mallin vallankäytön oikeutus kuitenkin perustui yhteisön demokraattisesti ilmaistuun tahtoon ja se noudatti akateemisen autonomian periaatetta.

Monissa Euroopan maissa eteni etenkin 2000-luvun alusta alkaen suoranainen korkeakoulusektorin uudistusten aalto, jota ajoi tahto vahvistaa yliopistojen ohjausta vastauksena globalisoituneen maailman ja tietoyhteiskunnan taloudellisiin haasteisiin. Tendenssiä on yleensä kuvattu pyrkimykseksi uudistaa yliopistoja uuden julkishallinnon (New Public Management) mukaista “strategista johtamista” korostaen, jotta yliopistot vastaisivat paremmin ulkoisten sidosryhmien odotuksiin ja tarpeisiin.

Suomessa vastaavan käänteen tuotti vuoden 2009 yliopistolaki. Mittava yliopistouudistus koettiin yliopistoyhteisöissä yllätyksenä ja se nostatti voimakkaita protesteja. Uudistus ei kuitenkaan syntynyt äkillisesti ja tyhjästä, vaan se oli Suomessakin jo 1990-luvulla voimistuneiden korkeakoulupoliittisten vaatimusten toteutumista.

Vaikka yliopistot virallisesti irrotettiin valtiosta, rahoitusohjauksella ne sidottiin entistä voimakkaammin valtion korkeakoulupoliittiseen tahtoon.

Myös korkeakoulujen rahoitusmekanismia on lakiuudistuksen jälkeen muutettu voimakkaasti tulosmittareita ja strategista rahoitusta painottavaksi. Vaikka yliopistot siis virallisesti irrotettiin valtiosta, rahoitusohjauksella ne oikeastaan entistä voimakkaammin sidottiin käytännössä valtion korkeakoulupoliittiseen tahtoon.

Yliopistolain uudistamisen aikoinaan herättämiä kiistoja ja laajaa vastustusta ei ole perusteltua vähätellä väittämällä niiden johtuneen vain yliopistolaisten “muutosvastarinnasta”. Esimerkiksi useat johtavat suomalaiset oikeusoppineet katsoivat lakiesityksen heikentävän perustuslaissa taattua yliopistojen itsemääräämisoikeutta.

Myös myöhemmässä arvioinnissa hallituksen lainvalmisteluprosessin laatuun on kohdistettu voimakasta arvostelua. Itsehallinnon ja autonomian periaatteista ja tulkinnoista käydyt kiistat kertautuivat ja voimistuivat säätiöyliopistojen perustamisprosesseissa.

Aalto-yliopisto kiireellä ennalta sovittuun malliin

Aalto-yliopiston perustaminen erkaantui jo valmisteluvaiheessa yliopistodemokratian perinteestä.  Kolmen yliopiston rehtorit suunnittelivat yhdistymistä aktiivisesti, mutta yliopistoyhteisöille itselleen fuusioehdotus tuli yllätyksenä. Opiskelija- ja henkilöstöjärjestöt protestoivat sitä, että ne suljettiin monessa kohden valmisteluprosessin ulkopuolelle. Fuusion käytännön toteutuksesta ja uuden yliopiston hallintojärjestelmästä päätettäessä yliopistoyhteisöt jäivät vaille todellista vaikutusvaltaa.

Fuusiota ajettiin tarkoituksellisesti kiireellä, jotta vastarinta ei ehtisi järjestäytyä. Opetus- ja kulttuuriministeriö ja yhdistyvien korkeakoulujen johto pitivät fuusiota ja uudenlaista yliopistomallia selvästi niin tärkeänä, ettei yliopistoyhteisöjen vastalauseiden annettu vaikuttaa asiaan. Hanke sai merkittävästi tukea myös elinkeinoelämältä, joka pääsi tiiviisti mukaan uudeksi yliopistomuodoksi synnytetyn säätiömallin valmisteluun.

Fuusiota ajettiin tarkoituksellisesti kiireellä, jotta vastarinta ei ehtisi järjestäytyä.

Aalto-yliopisto luotiin irrallaan samaan aikaan valmistelussa olleesta yliopistolaista ja parlamentaarinen lainsäädäntötyö ohittaen. Onkin merkittävää, että Aalto-yliopisto perustettiin ja että se oli hallinnollisesti jo toiminnassa ennen kuin sen toiminnan mahdollistavat lakivalmistelut oli saatettu päätökseen.

Pohja säätiöyliopistolle – muun muassa juuri ehdotus säätiöimisestä – luotiin ministeriön asettamassa, Raimo Sailaksen puheenjohtamassa työryhmässä, jossa olivat mukana yhdistyvien yliopistojen rehtorit. Säätiön sääntöjen ja hallintomuodon yksityiskohdista sen sijaan neuvottelivat opetusministeriö ja tulevalle säätiöyliopistolle rahoitusta lahjoittaneet elinkeinoelämän edustajat – osa itsekin säätiön perustajia – keskenään ilman edes rehtoreiden edustusta yliopistoista itsestään.

Merkittävin säätiöyliopiston tuoma muutos oli yliopistodemokratian purkaminen uudesta hallintomallista. Ylimmän päättävän elimen valitsisi valtiovalta yhdessä elinkeinoelämän kanssa, eikä tähän yliopiston ulkopuolisista koostuvaan ”riippumattomaan hallitukseen” nimitettäisi yliopistoyhteisön jäseniä lainkaan – perinteinen kolmikantainen edustus suljettiin siis ulos.

Yliopistoyhteisön sulkeminen hallituksen ulkopuolelle muodostui säätiöyliopistojen käytännöksi ja Aallon hallintomallista tuli esimerkki muille säätiöyliopistoille.

Rehtorin valinnasta päättäisi hallitus ja tiedekuntajohtajien eli dekaanien valinnasta rehtori. Näin muodostettiin yrityshallintoa muistuttava strategisen johtamisen linjaorganisaatio ja kumottiin kauttaaltaan aiempina vuosikymmeninä vakiintunutta yliopistojen sisäistä edustuksellista demokratiaa.

Ehdotusvaiheessa tämä herätti runsaasti vastustusta yhdistyvien yliopistojen hallituksissa sekä opiskelija- sekä henkilöstöjärjestöissä ja sai kritiikkiä myös perustuslain asiantuntijoilta. Aallon sääntöjä ei kuitenkaan arvostelun seurauksena muutettu, vaan ne laskivat perustan säätiöyliopistojen hallintomallille Suomessa. Myöhemmin niiden pohjalta laadittiin säätiöyliopistoja koskeva osuus uudesta yliopistolaista.

Perustuslakivaliokunta pakotti lopulta muuttamaan lakiesitystä hallituksen koostumuksen osalta, sillä yhteisön edustuksen poistamisen kirjaamista lakiin pidettiin perustuslaissa turvatun itsehallinnon vastaisena säädöksenä. Tästä huolimatta yhteisön sulkeminen hallituksen ulkopuolelle muodostui säätiöyliopistojen käytännöksi ja Aallon hallintomallista tuli esimerkki muille säätiöyliopistoille, kuten Tampereen teknillisen yliopiston ja myöhemmin fuusiossa syntyneen uuden Tampereen yliopiston hallintomallille. Syntyi uusi ”vakiintunut käytäntö”.

Tampereen yliopistofuusio ja vastarinnan voimistuminen

Entisen Tampereen yliopiston (TaY) ja Tampereen teknillisen korkeakoulun (TTY) yhdistyessä kiistat hallintomallista kärjistyivät vielä Aalto-fuusiotakin voimakkaammin. Julkisuudessa annettiin ymmärtää, ettei yliopiston muotoa ollut päätetty etukäteen. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että yhdistyminen tähtäsi uuden säätiöyliopiston luomiseen, vaikka TaY:n hallitus ja yliopistoyhteisö eivät vielä olleet hyväksyneet säätiöyliopistoa uudeksi hallintomuodoksi.

TTY oli toiminut säätiömuotoisena yliopistona vuodesta 2010 lähtien Aallon tavoin. Aallon ja TTY:n organisaatiomalli tuli myös uuden Tampereen yliopiston perustaksi.

Yliopistojen hallintoelinten kokousmuistioiden pohjalta voidaan todeta, että TaY:n henkilöstö kävi häviävää taistelua säätiömallia vastaan. TTY:llä taas kannettiin päinvastaista huolta siitä, että hyväksi koettu säätiömalli vesittyy.

Henkilöstö ja opiskelijat protestoivat tätä ylempää saneltua, kiirehtimisen määrittämää muutosjohtamisen tapaa. Jopa vanhan Tampereen yliopiston johto arvosteli fuusioprosessin johtamista. Protesteilla ei tälläkään kertaa ollut vaikutusta.

Marraskuussa 2016 TTY keskeytti fuusioprosessin ja vaati varmuutta toivomastaan lopputuloksesta ja valtion lisärahoituspanostuksesta. OKM:stä muistutettiin, että merkittävä osa molempien yliopistojen tulossopimuksiin kirjatusta strategisesta rahoituksesta oli jo sidottu onnistuneeseen fuusioon. Yliopistot palasivat valmistelemaan fuusiota lyhyen katkoksen jälkeen. OKM:llä oli näin ainakin epäsuorasti taloudellisen valtansa ansiosta vahva rooli fuusion edistämisessä.

Tampereella toistettiin Aallon fuusiota myös siten, että uuden yliopiston säätiön hallitus aloitti toimintansa, vaikkei fuusiota mahdollistavaa lakia ollut vielä hyväksytty. Henkilöstö ja opiskelijat protestoivat tätä ylempää saneltua, kiirehtimisen määrittämää muutosjohtamisen tapaa. Jopa vanhan Tampereen yliopiston johto arvosteli fuusioprosessin johtamista. Protesteilla ei tälläkään kertaa ollut vaikutusta.

Helmikuussa 2018 TaY:n opiskelijat ja henkilöstö järjestivät ulosmarssin sekä tekivät kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle säätiöyliopiston johtosäännöstä, joka määritti vallanjaon yliopiston hallinnossa. Niistä huolimatta Tampereen yliopisto aloitti toimintansa säätiömuotoisena tammikuussa 2019. Kiistat johtamisesta ja vaatimukset demokraattisemmasta hallintomallista  ovat kuitenkin värittäneet koko Tampereen yliopiston alkutaivalta ja jatkuvat edelleen.

Säätiöyliopisto myllerryksissä

Tampereen yliopistoa tutkinut tutkimushankkeemme totesi väliraportissaan, että vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä 77 prosenttia vastaajista kannatti hallitusta, jossa oli yliopistoyhteisön edustus. 70 prosenttia kannatti mallia, jossa hallituksessa oli vähintään kolme yliopistoyhteisön edustajaa. Vain 3 prosenttia oli sitä mieltä, että hallituksessa ei pidä olla yliopistoyhteisön edustusta.

Vastaajat edustivat suhteellisen tasaisesti molempia fuusion osapuolia. Eroja fuusion osapuolten välillä oli, mutta kuitenkin oletettua vähemmän, sillä myös TTY-taustaisesta henkilöstöstä enemmistö kannatti mallia, jossa hallituksessa olisi yhteisön edustus. On siis todennäköistä, että TTY:lläkin säätiöyliopiston mukanaan tuoma ”strategiapöhinä” oli otettu vastahakoisesti vastaan.

Vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä 77 prosenttia vastaajista kannatti hallitusta, jossa oli yliopistoyhteisön edustus. Vastaajat edustivat suhteellisen tasaisesti molempia fuusion osapuolia.

Kiista Tampereella on keskittynyt yliopiston johtosäännön ympärille, jota muutettiin yliopistoyhteisön sinnikkäiden vaatimusten myötä. Tampereella on ensimmäistä kertaa säätiöyliopistojen historiassa nimetty yliopistoyhteisön sisäisiä jäseniä hallitukseen. Vuosia jatkuneen keskustelun seurauksena Tampereen yliopiston hallitus myös muutti vuoden 2021 alusta yliopiston johtosääntöä ja korjasi osaa kiistanalaisimmista kohdista.

Kysymystä hallituksen valinnan ongelmista ei kuitenkaan ratkaistu lopullisesti. Säätiön perustajilla on yhä mittavaa päätösvaltaa yliopiston hallintomallin määrittämisessä.

Poliittinen ohjaus demokratiaa purkamassa

Vaikka yliopistolain uudistus toteutettiin Vanhasen toisen hallituksen aikana, korkeakoulupolitiikassa on edennyt tulostavoitteiden ja korkeakoulutuksen hyötyajattelun painottaminen sekä tahto lisätä strategista johtamista yliopistoissa muidenkin hallituskokoonpanojen aikana. Niin lakiprosessia, rahoitusmekanismin muutoksia kuin uudistusten myöhempiä vaiheita paikallisesti eri yliopistoissa on kritisoitu kiirehtimisestä ja läpinäkyvyyden puutteesta sekä poliittisen ohjauksen kasvattamisesta.

Suomalainen kehityskulku voidaan nähdä osana laajempaa kansainvälistä jatkumoa, jossa managerialismi valtaa alaa yliopistoissa. Tämä on tapahtunut poliittisen vallan ohjauksella, elinkeinoelämän kannustamana ja yliopistojen johdon hyväksymänä. Yliopistoja on patistettu kantamaan entistä suurempaa vastuuta omasta suoriutumisestaan kansainvälisillä mittareilla, esimerkiksi vuonna 2015 silloisen opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen avoimella kirjeellä.

Suomalainen kehityskulku voidaan nähdä osana laajempaa kansainvälistä jatkumoa, jossa managerialismi valtaa alaa yliopistoissa.

Yliopiston managerialistisissa reformeissa on yliopistodemokratiaa pidetty uudistusten esteenä. Tuloksena on autoritaarisempi linjaorganisaatio, joka suosii teknokraattista päätöksentekoa demokraattisen yli. Vaikka demokraattiset elimet jäävät joissain tapauksissa muodollisesti paikoilleen, keskeinen päätöksentekovalta on siirretty niiden ulkopuolelle ammattimaiseksi käsitetyn johdon piiriin.

Tämän muutoksen voi nähdä osana laajempaa uusliberaalin markkinalogiikan demokratiaa kaventavaa siirtymää, jota ovat kuvanneet esimerkiksi politiikan tutkija Wendy Brown sekä politiikan tutkija Colin Crouch post-demokratian käsitteellä. Post-demokratiassa saatetaan ylläpitää demokraattisia muotoja, mutta varsinainen vallankäyttö siirtyy niiden ulkopuolelle. Tällaista käytäntöä muistuttaa esimerkiksi Tampereen yliopistoyhteisöjen osallistuminen fuusioprosessin ajan erilaisiin työryhmiin, joiden kannanottoja pidettiin kuitenkin vain ohjeellisina tai neuvoa-antavina.

Epäterve yliopisto

Uudistukset ovat johtaneet monin tavoin oireilevaan pahoinvointiin ja jopa pelon ilmapiiriin yliopistojen sisällä. Ongelmaa ei helpota yliopistoissa sitkeästi pysyvä määräaikaisten työsuhteiden kulttuuri.

Suomalaisten yliopistojen työhyvinvointikyselyjen perusteella työhyvinvoinnin heikoin lenkki on myös julkisoikeudellisissa yliopistoissa strateginen johto. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön omassa yliopistolain uudistusta arvioivassa selvityksessä todetaan, että yliopistolaiset eivät koe voivansa vaikuttaa yliopistojensa päätöksentekoon. Toisin sanoen strategisen johtamisen ja managerialistisen yliopiston keskeisimmät piirteet herättävät paljon tyytymättömyyttä.

Vuonna 2019 korkeakoulutuksen tulevaisuutta hahmottelevassa Visiotyössä tavoitteeksi asetettiinkin ’’Korkeakoulut Suomen parhaiksi työpaikoiksi” vuoteen 2030 mennessä. Sen sijaan juuri lausuntokierroksella olleen koulutuspoliittisen selonteon luonnoksessa näitä tavoitteita ei mainita, vaikka henkilöstön osallistumismahdollisuuksien ja työhyvinvoinnin parantamisessa työsarkaa riittäisi.

Yliopistolaiset eivät koe voivansa vaikuttaa yliopistojensa päätöksentekoon. Toisin sanoen strategisen johtamisen ja managerialistisen yliopiston keskeisimmät piirteet herättävät paljon tyytymättömyyttä.

Yliopistolain uudistuksen lupaama itsenäisyyden vahvistuminen ei siis ole välittynyt yliopistoyhteisöjen kokemukseksi autonomiasta. Uudistukset ovat pikemminkin tuoneet mukanaan uudenlaisen autonomian tulkinnan, joka käytännössä näyttää tarkoittavan yliopiston johdon itsenäisyyttä yhteisöstään.

Tiedeyhteisön johtaminen perinteisenä linjaorganisaationa ei ole tarkoituksenmukaista. Jos yliopistojen korkeakoulutetun henkilöstön ja opiskelijoiden ei katsota olevan kykeneväisiä demokraattiseen päätöksentekoon, poliittisen ja taloudellisen eliitin luottamus osallistavaa demokratiaa kohtaan näyttää hyvin vähäiseltä. Suomessa aiempina vuosikymmeninä vakiintunutta yliopistodemokratian perinnettä ja sen yhteyttä tieteelliseen ja opetukselliseen itsemääräämiseen sekä vapauteen ei tule hylätä vaan elvyttää ja kehittää eteenpäin. Yliopistodemokratia ei itsessään ole ihmeratkaisu, mutta se tukisi muutoksia, jotka lähtevät autonomisesta yliopistoyhteisöstä, eivätkä sen ulkopuolelta.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Tuukka Tomperi on kasvatustieteiden tohtori ja vanhempi tutkija Koneen säätiön rahoittamassa ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeessa Tampereen yliopistossa.

Veera Kaleva on yhteiskuntatieteiden maisteri, Koneen säätiön rahoittaman “Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen ja toimi aiemmin koulutuspoliittisena asiantuntijana.

Hanna Kuusela on akatemiatutkija Tampereen yliopistossa sekä Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen johtaja.

Tuomas Tervasmäki on väitöskirjatutkija kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa Tampereen yliopistossa ja Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen.

Artikkeli pohjaa kirjoittajien Journal of Education Policy -lehdessä avoimesti julkaistuun vertaisarvioituun artikkeliin.

Julkaisu Säätiöyliopisto yliopistodemokratian kaventajana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Klikkaa sarjakuvaa nähdäksesi se suurempana!

Taustaa sarjakuvasta: turvapaikkamenettelyissä edelleen ongelmia

Suomeen saapui viime vuosikymmenellä poikkeuksellisen paljon turvapaikanhakijoita, vuonna 2015 jopa yli 30 000. Samaan aikaan turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa heikennettiin Sipilän hallituksen tehtyä useita peräkkäisiä lakimuutoksia, joilla muun muassa vaikeutettiin oikeusavun saantia turvapaikan hakuvaiheessa, lyhennettiin valitusaikoja ja pienennettiin asianajajille maksettavia palkkioita. Jopa korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Vihervuori kritisoi uudistuksia julkisuudessa.

Kavennukset oikeusapuun ja poikkeukselliset ruuhkat maahanmuuttovirastossa (Migri) ovat vaikuttaneet merkittävästi esimerkiksi turvapaikkapuhutteluihin ja niiden laatuun. Turvapaikkapuhuttelu on turvapaikkamenettelyn tärkeimpiä vaiheita, mutta moni ei ymmärrä tai uskalla kertoa puhuttelussa kaikkea oleellista.

Turvapaikkapäätökset perustuvat merkittäviltä osin hakijan puhuttelussa esittämän kertomuksen uskottavuuden arviointiin.

Koska turvapaikkapuhuttelu toimii päätöksenteon perustana, hakijan tulisi puhuttelussa esittää kaikki henkilökohtaiset perusteet ja todisteet suojelun tarpeelle. Tutkimuksissa ja Migrin sisäisessä selvityksessä on kuitenkin todettu, että puhuttelutilanteisiin liittyy selkeitä hakijoiden ja puhuttelijan välisiä tiedollisia ristiriitoja sekä kielellisiä ja hakijan traumataustaan liittyviä vaikeuksia.

Myös puhuttelujen ja tulkkauksen laadussa on suuria ongelmia. Migrin työntekijät ovat kertoneet kokemattomien työntekijöiden, kiireen, tulostavoitteiden ja poliittisen ohjauksen heikentäneen turvapaikkaprosessin luotettavuutta. Oikeusavustajien mukaan puhuttelupöytäkirjoissa on puutteita: olennaisia asioita on selvittämättä eikä kaikkea kerrottua ole aina kirjattu. Lisäksi osalla tulkeista ei ole ollut riittävää kielitaitoa tai hakija ei ole voinut luottaa tulkkiin esimerkiksi tulkin sukupuolen tai taustan vuoksi.

Hallitus esittää oikeusavun heikennysten perumista

Oikeusministeriö valmistelee nyt keväällä 2020 hallituksen esitystä, joka peruisi vuonna 2016 tehdyt heikennykset turvapaikanhakijoiden oikeusapuun. Oikeusavun nykytilannetta ja puutteita on tarkasteltu asiantuntijoiden ja turvapaikanhakijoiden haastatteluihin perustuvissa selvityksissä, joista kaksi on ollut suoraan valtioneuvoston tilaamia (vuodelta 2018 ja vuodelta 2019) ja yksi strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama Selvitykset on huomioitu esitysluonnoksessa.

Jos luonnos toteutuu lausuntokierrokselle lähteneessä muodossa, kaikilla hakijoilla olisi jälleen mahdollisuus julkisin varoin kustannettuun oikeudelliseen avustajaan jo turvapaikkapuhuttelussa. Tällä hetkellä apua annetaan hallintovaiheessa vain alaikäisille tai jos siihen on erityisen painavia perusteita.

Viranomaisten on kuitenkin hankala arvioida, erityisesti prosessin alkuvaiheessa, kuka on esimerkiksi mielenterveyteen liittyvistä syistä oikeutettu oikeusapuun. Esitetty muutos poistaisi myös tämän ongelman.

Muutos ei kuitenkaan takaa sitä, että turvapaikanhakijat saavat tietoa ja apua avustajan hankkimiseen riittävän varhaisessa vaiheessa. Tämä edellyttäisi koko maan kattavaa toimintatapaa, esimerkiksi sellaista, jossa vastaanottokeskukset ja oikeusaputoimistot varmistavat, että jokainen hakija saa apua avustajan saamiseen ja pääsee tapaamaan tätä ennen puhuttelua.

Ehdotettu muutos palauttaisi myös valitusajat turvapaikkapäätöksistä samanpituisiksi kuin muissakin hallinto-oikeudellisissa asioissa eli 30 päivää. Lisäksi yksityiselle avustajalle ryhdyttäisiin jälleen maksamaan tarpeellisista toimenpiteistä tuntiperusteista korvausta asiakohtaisten ennalta määrättyjen palkkioiden sijaan.

Muutos on todennäköisesti myönteinen turvapaikanhakijoiden oikeusturvan kannalta. Selvitysten mukaan asiakohtaiset korvaukset on koettu yksityisellä ja kolmannella sektorilla alhaisiksi suhteessa turvapaikka-asioiden vaativuuteen ja työmäärään.

Tämän on nähty heikentäneen pakolaisoikeuteen erikoistuneiden juristien toimintaedellytyksiä. Epäpätevä oikeudellinen neuvonta muodostaa — myös edellä mainittujen selvitysten mukaan — riskin turvapaikanhakijoiden oikeusavun toteutumiselle. Tähän ongelmaan uusi lakiesitys ei puutu.

Suomi jatkaa pakkopalautuksia

Vaikka Marinin hallituksen esitys on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan, se ei kuitenkaan ratkaise muita merkittäviä ongelmia turvapaikkaprosessissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuoreen langettavan päätöksen perusteella Suomi rikkoi oikeutta elämään sekä kidutuksen kieltoa. Tämä antaa aihetta pohtia syvällisesti turvapaikanhakijoiden oikeusturvaan liittyviä ongelmia, jotka eivät palaudu pelkästään kysymyksiin oikeusavusta.

Turun yliopiston, Åbo Akademin & Yhdenvertaisuusvaltuutetun julkaiseman tutkimuksen mukaan turvapaikanhakijoiden oikeudellinen asema heikentyi vuoden 2015 jälkeen nimenomaan Maahanmuuttoviraston päätöksentekoon liittyvistä syistä.  Migrin kansainvälistä suojelua koskevat ratkaisukäytännöt ja tulkinnat tiukentuivat ilman pakottavia oikeudellisia perusteita tai lainsäädännöllisiä muutoksia. Näin ei pitäisi tapahtua perus- ja ihmisoikeuslainsäädäntöön sidotussa turvapaikkamenettelyssä.

EIT:n päätös siis tuskin on niin ainutlaatuinen kuin julkisesti on annettu ymmärtää. Päinvastoin se on oletettavasti vain jäävuoren huippu.

Hallituksen nyt tekemä lakiesitys ei tarkoita muutosta Maahanmuuttoviraston tiukentuneeseen linjaan tai takaa oikeusturvaa niille ihmisille, jotka ovat jo kärsineet heikkolaatuisesta turvapaikkamenettelystä.

EIT:n langettavan päätöksen jälkeen Maahanmuutovirasto on luvannut käydä lävitse sen prosessissa olevat 500 päätöstä. Sen sijaan selkeää kuvaa ei ole siitä, mitä tapahtuu oikeusasteissa, joissa suullisia kuulemisia on tähän asti järjestetty vain hyvin rajatuissa tapauksissa.

Vailla ratkaisua on myös kysymys niistä ihmisistä, jotka ovat jo käyneet läpi koko turvapaikkamenettelyn ja kaikki valitusasteet – kuinka heidän oikeusturvansa varmistetaan?

Niin ikään järjestelmän laajemmista ongelmista kertoo se, että virheellisten ja käsittelyyn palautettujen päätösten osuus on viime vuosina kasvanut. Tämä taas on kasvattanut sekä paperittomina maassa oleskelevien että käännytysuhan alla olevien ihmisten määrää.

Samaan aikaan Suomi jatkaa pakkopalautuksia jatkuvat monille maailman vaarallisimmista alueista, kuten Irakiin ja Afghanistaniin.

Vapaaehtoiset oikeusturvan takeena ja tietoa tuottamassa

Virallisen avun puutteen ja oikeusturvan heikkenemisen myötä vapaaehtoisten tukijoiden ja suomalaisten ja siirtolaisten epävirallisten verkostojen merkitys on korostunut kamppailussa siirtolaisten perus- ja ihmisoikeuksien puolesta.

Turvapaikanhakijoilla ei usein ole ymmärrystä suomalaisesta järjestelmästä tai tietoa omista oikeuksistaan. Heidän kokonaistilannettaan ei myöskään yleensä arvioi kukaan, sillä viralliset tahot ovat vastuussa prosessin eri vaiheista.

Vapaaehtoisten apu on siis ollut tarpeen kokonaistilanteen kartoittamiseksi. Turvapaikkaprosessissa he muun muassa auttavat etsimään luotettavia lakimiehiä, tukevat oikeudellisten avustajien työtä, auttavat viranomaisten kanssa asioimisessa, toimivat tukihenkilöinä tapaamisissa ja avustajina maahanmuuttoviraston puhutteluissa.

Lisäksi vapaaehtoisten tekemä työ on auttanut monia kielteisen päätöksen saaneita laillistamaan asemansa esimerkiksi työnteon tai opiskelun kautta. Vapaaehtoiset ovat usein ainoa taho, joka auttaa työ- ja opiskelupaikkojen etsimisessä sekä oleskeluluvan hakemisessa.

Vuodesta 2006 toiminut siirtolaisuusaktivistien Vapaa liikkuvuus -verkosto on yksi vapaaehtoistuuteen perustuvaa neuvontaa antavista tahoista. Turvapaikkapuhuttelu -sarjakuva syntyi tarpeesta tuottaa helposti lähestyttävää tietoa turvapaikkamenettelyn ongelmista julkiseen keskusteluun.

Sarjakuva pohjaa vuosien kokemukseen siirtolaisille annetusta neuvontatyöstä. Se tehtiin yhteistyössä sarjakuvataiteilija Jiipu Uusitalon kanssa ja osana verkoston vapaaehtoisille suunnattua Kansan Sivistysrahaston rahoittamaa koulutushanketta. Sarjakuva julkaistaan myös monikielisessä Signal – kirjoituksia liikkumisen vapaudesta -julkaisussa.

Markus Himanen on väitöskirjatutkija CEREN (The Centre for Research on Ethnic Relations and Nationalism) -tutkimusyksikössä Helsingin yliopistolla. Veera Kaleva ja Siiri Simpanen ovat Vapaa liikkuvuus -verkoston aktiiveja Tampereella.

Julkaisu Politiikasta taidetta: Turvapaikkapuhuttelu-sarjakuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.