Kuvat ja kertomukset, joissa idealisoidaan neuvostoajan kokemuksia ja muistoja, ovat näkyvää arkea nyky-Venäjällä. Osin ne ovat ymmärrettävissä tavanomaisina menneisyyden muistamisen muotoina, mutta nostalginen historian käyttö on Venäjällä myös merkittävä sosiokulttuurinen ja poliittinen ilmiö. Sen alkupisteenä oli Neuvostoliiton romahdus 30 vuotta sitten.

Huhtikuussa 2005 presidentti Vladimir Putin totesi Venäjän federaation parlamentissa Neuvostoliiton romahduksen vuonna 1991 olleen ”1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi”. Hän myös korosti, että tapahtuma oli ”tragedia Venäjän kansalle”, koska kymmenet miljoonat venäläiset jäivät Venäjän valtion ulkopuolelle.

Pian puheen jälkeen kommentaattorit ja tutkijat huomasivat, kuinka Putinin retoriikassa alkoi esiintyä yhä enemmän nostalgisia, ylpeyden ja kunnian sävyttämiä viittauksia neuvostoaikaan. Hän alkoi korostaa Neuvostoliiton suurvalta-asemaa, yhteiskunnallista vakautta, yhtenäisyyttä ja saavutuksia.

Putin korosti, että Neuvostoliiton hajoaminen oli ”tragedia Venäjän kansalle”, koska kymmenet miljoonat venäläiset jäivät Venäjän valtion ulkopuolelle.

Venäjän valtaeliitti ymmärsi nopeasti, miten neuvostomenneisyys oli valjastettavissa uuden suurvaltaideologian rakentamiseen; historialla voitiin perustella niin talouden ja teollisuuden modernisointia kuin sotilaallisen iskukyvyn nostamista. Tunteisiin ja muistoihin vetoavilla teemoilla pyrittiin idealisoimaan etenkin 1960- ja 1970-lukujen Neuvostoliittoa.

Valtiojohdon lausumissa alkoi esiintyä tulevaisuuteen suuntautunutta retoriikkaa, jossa luvattiin palauttaa menetetty suurvalta-asema. Nostalgisen historian käytön avulla oli mahdollista sekä perustella Putinin hallinnon asemaa että oikeuttaa sen politiikkaa.

Viimeisen 16 vuoden aikana Venäjä on pyrkinyt palauttamaan mahtinsa niin diplomaattisilla, sotilaallisilla kuin symbolisilla operaatioilla. Symbolisiin operaatioihin kuului punatähden, sirpin ja vasaran puhdistaminen kommunismin rikosten veritahroista. Putinin toisella kaudella symbolit liitettiin uudelleen osaksi venäläiskansallisen identiteetin ydintä. Samalla uuspatrioottinen historiantulkinta häivytti jyrkän ideologisen rajan, joka oli aiemmin vallinnut tsaarien Venäjän ja Neuvostoliiton välillä.

Valtiojohdon lausumissa alkoi esiintyä tulevaisuuteen suuntautunutta retoriikkaa, jossa luvattiin palauttaa menetetty suurvalta-asema.

Ekaterina Kalininan mukaan vallan huipulta ohjailtu nostalgia vapautti neuvostomenneisyyden eettisistä pohdinnoista ja työnsi paljolti käsittelemättömät rikokset ja traumat syrjään. Historiasta kaivettiin esiin vain paraatikelpoinen kuori, jota tarvittiin uuspatriotismin lujittamisessa. Nostalgisten tunteiden manipulointi ja hyödyntäminen oli Putinin hallinnon käyttövoimana esimerkiksi vuonna 2014 niin Sotshin olympiakisojen kuin Krimin miehityksen yhteydessä.

Psykologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö

Fred Davisin mukaan nostalgisella suhtautumisella menneisyyteen on sekä yksilöllinen että sosiaalinen ulottuvuus. Lisäksi nostalgia voi perustua joko henkilön ja yhteisön omiin kokemuksiin kaivatusta ajasta ja paikasta tai se voi rakentua kokonaan kertomuksille ja symboleille.

Davis jakoi nostalgian ilmenemismuodot kolmeen kategoriaan. Yksinkertainen nostalgia on menneisyyden suoraviivaista ja tunnevaltaista ihannointia tyyliin ”ennen kaikki oli paremmin”. Reflektiivinen nostalgia on kriittisempää myös suhteessa kysymykseen, mikä menneestä kerrottu on totta ja mikä ei. Tulkitseva nostalgia tarkoittaa sekä menneisyyskuvien että nostalgisten tunteiden tietoista pohdintaa. Sitä voidaan käyttää hyväksi niin kriittisten näkemysten kuin idealisoivien myyttien tuottamisessa.

Oleg Gorbachevin mukaan Venäjällä voidaan nähdä kaikkia näitä nostalgian muotoja, joista tulkitseva nostalgia on ollut tyypillistä varsinkin politiikan ylätasolla ja Putinin hallinnon poliittisesti motivoituneessa historian käytössä. Yksinkertainen, arkisempi nostalgia voidaan nähdä eksistentiaalisena, minuutta ja yhteisöllisyyttä rakentavana tapana käyttää historiaa.

Svetlana Boym toi keskusteluun sekä nostalgian emotionaalisuuden että eri tarpeista rakentuvat nostalgian moodit. Boym jakoi ilmiön utooppiseen (restoratiivinen) ja ironiseen (refleksiivinen) nostalgiaan.

Utooppinen nostalgia on tiivistettävissä vahvojen tunteiden hallitsemaksi kertomukseksi, jonka mukaan “meiltä on viety kaikki se hyvä, mitä meillä oli”. Kertomus ilmentää sekä  tyytymättömyyttä että halua palata kyseiseen aikaan, paikkaan tai asiaintilaan. Utooppisen nostalgian käyttövoimana ovat sekä menetyksen kokemus että kaipauksen tunne ja toivo menneisyyden paluusta.

Utooppinen nostalgia on tiivistettävissä vahvojen tunteiden hallitsemaksi kertomukseksi, jonka mukaan “meiltä on viety kaikki se hyvä, mitä meillä oli”.

Ironisessa nostalgiassa tunteet menetettyä kohtaan eivät hallitse suhtautumista, vaan kyse on nostalgian kriittisestä käsittelystä. Kadotettua saatetaan kaivata, mutta järjellä ajateltuna päädytään siihen, että menneeseen ei ole paluuta. Siihen kuuluu myös ymmärrys, että tietomme menneestä ovat fragmentaarisia ja jopa manipuloituja.

Ironinen nostalgia perustuukin pyrkimykseen säädellä omia tunteitaan tietoisesti. Kriittisestä ja itsereflektiivisestä nostalgiasta harvoin syntyy yhtenäisiä tai laajojen kansanjoukkojen tarpeisiin vastaavia historiakertomuksia.

Boymin kategoriat muistuttavat Davisin kahta ensimmäistä tyyppiä sillä erotuksella, että ironinen nostalgia lisäksi välttää sitoutumista suuriin historiakertomuksiin eli edustaa jälkimodernia ajattelua. Linda Hutcheonin mukaan ironinen asennoituminen sävyttää nostalgiset reflektiot epävarmuudella. Kun utooppisessa nostalgiassa keskipisteessä ovat mielikuvat puutteellisesta nykyisyydestä ja idealisoidusta menneisyydestä, ironinen nostalgia operoi tiedon ja merkitysten tasolla ja kysyy, mitä on sanottu ja mitä jätetty sanomatta.

Sukupolviterapiaa ja historiaviihdettä

Tutkijoiden mukaan nostalginen suhtautuminen menneisyyteen lisääntyy joukkomitassa suurten yhteisöllisten muutosprosessien kuten teollistumisen ja muuttoliikkeiden aikana. Samoin kiireen ja stressin lisääntyminen arjessa, teknologiset ja taloudelliset murrokset sekä mediaympäristön ja viestinnän kehitys lisäävät epävarmuutta ja tyytymättömyyttä nykyhetkeen. Sekä pettymykset että toivo paremmasta lisäävät nostalgisuutta.

Yhtäältä neuvostonostalgiaa on tulkittu kansalaisten vastareaktiona markkinatalouden ja globalisaation voittoon ja toiveena solidaariseksi ja tasa-arvoiseksi mielletyn yhteiskunnan ”paluusta”. Nostalgiaan kuuluva tulevaisuuteen suuntautunut toivo toimikin joillekin ikäluokille ja ihmisryhmille terapeuttisena mekanismina etenkin 1990-luvulla. Se eheytti identiteettiä ja yhteisöllisyyttä suurten mullistusten keskellä. Sen sijaan nuorempien ikäluokkien neuvostonostalgia vuosituhannen vaihteessa oli jo luonteeltaan enemmän ironista ja vastasi eri tarpeisiin.

Sekä pettymykset että toivo paremmasta lisäävät nostalgisuutta.

Toisaalta 1990-luvun arkista, usein kulutuskulttuuriin rakentunutta nostalgiaa on esimerkiksi kulttuurintutkijoiden keskuudessa syytetty historian revisionismista ja viihteellisestä historian käytöstä. Tällaista historian käyttöä kritisoitiin myös eskapismista, jonka tulkittiin estäneen rehellistä tilintekoa historian kanssa.

Eräät tutkijat, kuten Oleg Gorbachev ovat havainneet, kuinka Venäjän valtion otettua hallitsevan roolin neuvostoajan esittämisessä on nostalgian muodoissakin tapahtunut siirtymä. 1990-luvun tulkinnoiltaan vapaan, kriittisen ja ironisenkin nostalgian on vähitellen syrjäyttänyt restoratiivinen nostalgia, jonka avulla on elävöitetty Putinin hallinnon myönteisiksi julistamia neuvostojärjestelmän piirteitä. Mytologisoitu kuva Neuvostoliitosta on tässä keskeisessä roolissa. Vastaavasti vuodesta 2014 eteenpäin ”modernisaation” ja tulevaisuuden rakentamisen ovat Putinin retoriikassa korvanneet ”vakaus” ja konservatismi.

Nostalgia on Venäjän kriisien ilmapuntari

Tutkijat ovat tarkkailleet nostalgisten tunteiden ja mielikuvien esiintymistä uuden Venäjän alkuvuosista lähtien. Kysymykset, joilla mitataan suhtautumista neuvostoaikaan, ovat olleet  mukana esimerkiksi riippumattoman Levada-keskuksen kyselyissä 2000-luvun alkupuolelta saakka.

Tutkijoiden mukaan venäläisten suhtautuminen neuvostoaikaan on vaihdellut suuresti ikäluokittain. Se on myös muuttunut Putinin 21 vuotta kestäneen valtakauden aikana. Yleisesti ottaen suurin kaipaus on aina ollut niillä ikäluokilla, jotka ovat eläneet lapsuutensa tai nuoruutensa Neuvostoliitossa.

Kyselyiden mukaan ensimmäinen neuvostonostalgian huippu ajoittui vuosituhannen vaihteeseen. Vuonna 2000 peräti 75 prosenttia vastaajista piti Neuvostoliiton romahdusta valitettavana tapahtumana, mutta vuoteen 2011 mennessä samoin vastanneiden osuus oli pudonnut 56 prosenttiin. Talouslaman, olympiakisojen, Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan vaikutuksesta neuvostokaiho elpyi uudelleen vuosina 2013–2014.

Yleisesti ottaen suurin kaipaus on aina ollut niillä ikäluokilla, jotka ovat eläneet lapsuutensa tai nuoruutensa Neuvostoliitossa.

Eniten neuvostoaikaa ovat Liudmila Mazurin mukaan 2000-luvulta lähtien kaivanneet vanhimmat, nuoruutensa ja varhaisen aikuisuutensa Neuvostoliitossa eläneet 50–70-vuotiaiden ikäluokat. Näiden ryhmien nostalgia on enimmäkseen kohdistunut Brezhnevin aikaan eli 1960-luvun loppuun ja 1970-lukuun. Paradoksaalisesti silti harva venäläinen loppujen lopuksi myöntää kokevansa nostalgiaa.

Omakohtaisia kokemuksia suurempaan rooliin ovat 2010-luvulla nousseet nostalgiaa ruokkineet median kertomukset, esimerkiksi television historiadokumentit ja elokuvat. Neuvostoajasta on tuotettu idealisoituja kuvia, jotka viehättävät niitäkin, jotka eivät ole sitä itse eläneet. Silti Stalinin aika ei ole kyselyissä juurikaan noussut nostalgisen kaipauksen kohteeksi, mutta sotahistorian harrastus ja diktaattorin persoona ja teot ovat pitäneet yllä kiinnostusta Staliniin johtajana.

Omakohtaisia kokemuksia suurempaan rooliin ovat 2010-luvulla nousseet nostalgiaa ruokkineet median kertomukset, esimerkiksi television historiadokumentit ja elokuvat.

Tutkijoiden mukaan henkilökohtainen nostalgia neuvostoajan eläneiden keskuudessa perustuu vieläkin enemmän omin kokemuksiin kuin median kuvastoon ja politiikan retoriikkaan. Restoratiivinen henkilökohtainen nostalgia on luonteeltaan yksinkertaista, usein nuoruuden muisteluun liittyvää. Sen sijaan kriittinen ja reflektiivinen nostalgia, koskien etenkin 1990-lukua, kumpuaa nuorempien ikäluokkien keskuudessa yhä enemmän myös tyytymättömyydestä nyky-Venäjän olosuhteisiin.

Pertti Grönholm on yleisen historian dosentti ja yliopisto-opettaja Turun yliopistossa sekä Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen hallituksen jäsen.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Julkaisu Putinin hallinto kutoi nostalgian osaksi suurvaltaideologiaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton raunioille syntynyt Venäjä haki 1990-luvulla paikkaansa kansainvälisessä yhteisössä ja pyrki luomaan uudenlaista kansallista identiteettiä monikansallisen, sosialistisen neuvostoimperiumin perillisenä. 2000-luvulla yksi näkyvimmistä keinoista maan uuden identiteetin ja kansainvälisen roolin rakentamisessa on ollut lisääntynyt halu isännöidä erilaisia kansainvälisiä tapahtumia.

Neuvostoliiton ja sosialistisen järjestelmän romahtaminen 30 vuotta sitten vaikutti monin tavoin itänaapurimme kansainväliseen asemaan, identiteettiin ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Keskeinen muutos neuvostoaikaan verrattuna oli avoimempi suhtautuminen kansainväliseen liikkuvuuteen ja yhteistyöhön aiemmin vihollisena näyttäytyneen lännen kanssa. Suhde ei edelleenkään ollut mutkaton, mutta tilanne oli silti avoimempi ja vähemmän kontrolloitu kuin Neuvostoliiton aikoina.

Kasvanut kiinnostus tapahtumien isännöintiin

Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin. Parhaiten esillä ovat olleet megatapahtumat: Sotšin talviolympialaiset helmikuussa 2014 ja jalkapallon MM-kisat kesällä 2018.

Näiden lisäksi Venäjä on isännöinyt Euroviisut Moskovassa vuonna 2009, järjestänyt opiskelijoiden monilajisen urheilutapahtuman, universiadit, Kazanissa (2013) ja Krasnojarskissa (2019), paralympialaiset Sotšissa 2014, Maailman nuorisofestivaalit Sotšissa 2017 ja toiminut yhtenä jalkapallon EM-kisojen monista isännistä vuonna 2021.

Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin.

2000-luvulle on mahtunut myös useampi poliittinen huippukokous: G8-maiden kokous Pietarissa 2006, Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestön APEC:n kokous Vladivostokissa 2012, Shanghain yhteistyöjärjestön kokoukset (2002, 2003, 2009 ja 2015) sekä BRICS-maiden huippukokoukset (2009, 2015 ja 2020).

Myös monet MM-kilpailut on pidetty ensimmäistä kertaa Venäjällä 2000-luvulla. Näihin lukeutuvat esimerkiksi yleisurheilun MM-kisat (2013), uinnin MM-kisat (2015) ja ampumahiihdon MM-kisat (2003, 2005, 2010 ja 2011). Kiinnostavaa on myös se, että Venäjällä erittäin suositun rytmisen voimistelun MM-kilpailut pidettiin lajin emämaassa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2010.

Kylmän sodan varovainen tapahtumaisäntä

Nyky-Venäjän into isännöidä erilaisia kansainvälisiä megatapahtumia on merkinnyt valtavaa muutosta verrattuna neuvostoaikaan. Neuvostoliiton suhde ulkomaailmaan ja ylirajaiseen vuorovaikutukseen oli värittynyt pitkälti tiukan kontrollin kautta.

Maan sulkeutuneisuus ja muukalaisvihamielisyys saavuttivat huippunsa myöhäisellä Stalinin ajalla toisen maailmansodan jälkeen. Täysin vapaata liikkuvuus Neuvostoliiton rajojen yli ei ollut myöhemminkään, vaikka suhtautuminen muuta maailmaa kohtaan muuttui myönteisemmäksi diktaattorin kuoleman jälkeen vuonna 1953.

Neuvostoaikana maassa järjestettiin vain yksi länsimaissa syntynyt megatapahtuma: olympialaiset vuonna 1980. Moskovan kesäolympialaiset muistetaan lännessä etenkin Yhdysvaltain johdolla toteutetusta boikotista. Boikottikisojen maine ei ollut otollinen perintö Sotšia ajatellen eikä olekaan ihme, ettei Moskovan olympialaisiin Putinin talvikisoissa juuri viitattu.

1950-luvun Neuvostoliittoon verrattuna 2000-luvun Venäjällä on ollut aivan toisella tavalla taloudellisia resursseja järjestää megaluokan spektaakkeleita eivätkä kohtaamiset ulkomaalaisten kanssa ole aiheuttaneet samanlaista epäröintiä kuin kylmän sodan vuosina.

Kesäolympialaisten lisäksi Neuvostoliitto järjesti vuonna 1973 universiadit Moskovassa ja isännöi MM-kisoja kylmän sodan vuosina vain muutamassa urheilulajissa: jääkiekossa (1957, 1973, 1979), lentopallossa (1952, 1962, 1978, 1986) ja telinevoimistelussa (1958, 1981).

Mahdollisuudet toiseenkin megatapahtumaan olivat neuvostojohdon käsissä. Moskovalle nimittäin myönnettiin vuoden 1967 maailmannäyttelyn eli World Expon isännyys toukokuussa 1960. Pääsihteeri Nikita Hruštšov päätyi kuitenkin vetäytymään hankkeesta kahden vuoden valmistelujen jälkeen, sillä kulut alkoivat nousta liian suuriksi. Tieto Neuvostoliiton isännyydestä on vaipunut unholaan, Montrealin menestyksekäs expo-67 sen sijaan ei.

Vetäytymisen taustalla kummitteli valtavien kustannusten ohella pelko vastaanottaa kerralla tuhansia, jopa miljoonia ulkomaalaisia vieraita, joita maailmannäyttelyyn oli odotettavissa. 1950-luvun Neuvostoliittoon verrattuna 2000-luvun Venäjällä on ollut aivan toisella tavalla taloudellisia resursseja järjestää megaluokan spektaakkeleita eivätkä kohtaamiset ulkomaalaisten kanssa ole aiheuttaneet samanlaista epäröintiä kuin kylmän sodan vuosina.

Megatapahtumat Putinin ulkopolitiikan välineenä

Megatapahtumien isännöinnin lisääntyminen 2000-luvulla voidaan nähdä osana Putinin Venäjän pehmeää vallankäyttöä, soft poweria, joka täydentää valtioiden sotilaallista ja taloudellista vallankäyttöä. Pyrkimyksenä on tapahtuman ja sen saaman globaalin mediahuomion avulla vaikuttaa muiden maiden kansalaisten käsityksiin isäntämaasta.

Tapahtumilla on myös sisäpoliittista merkitystä. Olympialaiset kotimaassa voivat lisätä patriotismia ja vahvistaa kansallista identiteettiä. Esimerkiksi Suomessa Helsingin 1952 olympialaiset nähdään usein tärkeänä kansakunnan muotoutumisen merkkipaaluna.

Toisaalta resurssien ohjaaminen lyhytaikaisiin spektaakkeleihin voi nakertaa kansalaisten luottamusta vallanpitäjiin. Megatapahtumat ovat viime aikoina kasvaneet ennätyksellisiin mittasuhteisiin, mikä on tarkoittanut uusien, yhä isompien stadioneiden ja urheilukompleksien rakentamista. Muutamat kaupungit ovatkin vetäytyneet kisojen hakuprosesseista, kun kansalaismielipide on kääntynyt niitä vastaan.

Tapahtumilla on myös sisäpoliittista merkitystä.

Sotšin talviolympialaiset olivat jo suunnitteluvaiheessa massiiviset kuluiltaan. Budjetin ylitysten ja tuhlailevan rahankäytön myötä niistä tuli historian kalleimmat olympiakisat koko tapahtumaan kohdistuneilla kuluilla mitattuna. Lopullinen hintalappu oli tutkija Martin Müllerin arvion mukaan yli 55 miljardia dollaria.

Sotšin kisojen jälkivaikutuksia tutkineista osa näkee kisojen vahvistaneen kansallistunnetta. Toiset taas pitävät Krimin valtausta merkittävämpänä patriotismia lisänneenä tapahtumana.

Toisaalta, kuten mediatutkija Vitaly Kazakov on todennut, on vielä aikaista arvioida Sotšin olympialaisten lopullista perintöä. Kisojen kansallinen merkitys on vielä muotoutumassa ja olympialaisten käyttö esimerkiksi kansallisen identiteetin elementtinä voi muuttua merkittävästi poliittisen vallan muutosten myötä. [Kazakov, Vitaly (2019) Representations of ‘New Russia’ Through a 21st Century Mega-Event: The Political Aims, Informational Means, and Popular Reception of the Sochi 2014 Winter Olympic Games. University of Manchester.]

Megatapahtumat aluepolitiikan ja turismin kehittäjinä

Kansainvälisten tapahtumien määrällisen kasvun ohella myös niiden maantieteellinen laajuus on muuttunut. Neuvostoaikana moni kaupunki oli suljettu ulkomaalaisilta ja käytännössä suurin osa kansainvälisistä tapahtumista ja kokoontumisista pidettiin Moskovassa tai Leningradissa.

2000-luvulla Moskovan ja Pietarin rinnalle uusiksi tapahtumaisänniksi ovat nousseet etenkin Sotši, Kazan ja Jekaterinburg, joista on pyritty luomaan vetovoimaisia alueellisia keskuksia.

Alueellisen kehittämisen taustalla on ollut myös tavoite kasvattaa turismia ja tehdä uusia kaupunkeja tunnetuiksi ulkomailla.

Megatapahtumia tutkineen Elena Trubinan mukaan tapahtumien jakaminen pääkaupunkiseudun ulkopuolelle on ollut keskusvallan tapa palkita kaupunkeja luottamuksesta ja yhteistyöstä. Kiitokseksi megatapahtumien järjestämisestä valitut kaupungit ovat saaneet muita enemmän valtion tukea infrastruktuurin ja talouden kehittämiseen. Epätasaisesti jakaantuneita resursseja on voitu perustella megatapahtumien koko yhteiskunnalle tuomilla hyödyillä.

Alueellisen kehittämisen taustalla on ollut myös tavoite kasvattaa turismia ja tehdä uusia kaupunkeja tunnetuiksi ulkomailla. Tunnetuin esimerkki lienee Putinin haave luoda Sotšista ympärivuotinen turistikeskus rantoineen ja talviurheilumahdollisuuksineen.

Olympialaisten myötä hiihtokeskukset, hotellit ja muut palvelut ovatkin kohdillaan. Ulkomaisten turistien virrat ovat sen sijaan olleet vaatimattomia. Syynä ovat ennen kaikkea Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan sota, jotka ovat vähentäneet turismia tuntuvasti jo ennen vuonna 2020 puhjennutta koronapandemiaa.

Putinin megatapahtumien perintö

Kuten Sotšin olympialaiset ja sen jälkeinen Krimin miehitys ovat osoittaneet, megatapahtumien hyödyntäminen imagon kohentamisessa on riskialtista ja aina alisteista maan ulkopolitiikalle ja sen edustamille arvoille. Imagon rakentamisessa Venäjän isännöimät megatapahtumat ovatkin lyhyellä aikavälillä epäonnistuneet.

Toisaalta Venäjän rooli tapahtumien järjestäjänä on vahvistunut. Se on osoittanut pystyvänsä järjestämään suuria kansainvälisiä tapahtumia ja on valmis myös allokoimaan resursseja niihin. Megatapahtumista ja pienemmistä kansainvälisistä tapahtumista onkin muovautunut Venäjälle kommunikaation väline, jolla se tavoittaa erilaisia ja erisuuruisia ulkomaisia ja kotimaisia yleisöjä.

Imagon rakentamisessa Venäjän isännöimät megatapahtumat ovat lyhyellä aikavälillä epäonnistuneet.

Vuonna 2015 paljastunut valtiollinen doping-ohjelma on sysännyt Venäjän umpikujaan paitsi urheilumenestyksen myös tapahtumien isännöinnin näkökulmasta. Maailman antidopingkomitean WADA:n viimeisimmän päätöksen mukaan Venäjä ei saa osallistua korkeimman tason kansainvälisiin urheilukilpailuihin, muttei myöskään isännöidä vastaavan tasoisia kilpailuja.

Tämä tarkoittaa, että Putinin haaveet kesäolympialaisista saattavat jäädä toteutumatta, ellei Venäjä onnistu puhdistamaan mainettaan doping-sotkussa. Mainehaitan vuoksi haaveeksi saattavat jäädä myös maailmannäyttelyt, joita Moskova (2010) ja Jekaterinburg (2020 ja 2025) ovat hakeneet, toistaiseksi ilman toivottua tulosta.

Venäjän isännöintikalenteriin on seuraavaksi merkittynä opiskelijoiden kesäuniversiaadit Jekaterinburgissa 2023. Niitä tullaan arvioimaan aiempien kriteerien lisäksi myös terveysturvallisuuden onnistumisen näkökulmasta, mikäli koronapandemiaa ei ole tuolloin kokonaan selätetty.

Nähtäväksi jää, kuuluuko kansainvälisten tapahtumien isännöinti myös jatkossa Venäjän vallanpitäjien valikoimiin vai olemmeko jo nähneet trendin päätepisteen.

FT Pia Koivunen on yleisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Julkaisu Kun megatapahtumat saapuivat Venäjälle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kommunistisen järjestelmän lopun muistopäivinä pyritään usein korostamaan selkeitä raja-aitoja vanhan ja uuden aikakauden välissä. Vähemmälle pohdinnalle jäävät ne pitkäaikaiset prosessit, jotka johtivat lopulta valtiososialismin romahtamiseen ketjureaktiona muutamassa kuukaudessa. Tällainen kehitys sai alkunsa, kun stalinistinen järjestelmä ajautui umpikujaan.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin. Peruselintarvikkeiden puute ja elintason romahdus kasvattivat jännitteitä, jotka purkautuivat mielenosoituksiin, lakkoihin ja vallankumousyrityksiin.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin.

Järjestelmä tärisi liitoksissaan vain noin 8 vuotta sen sisäänajon jälkeen. Kommunistit ottivat vallan itäisen Euroopan maissa 1946-1948 välissä ja ensimmäiset järjestelmän haastavat mielenosoitukset ja vallankumousyritykset alkoivat jo vuosina 1953 Itä-Saksassa ja 1956 Puolassa ja Unkarissa.

Uudistuminen oli vääjäämätöntä, koska mitään yhteiskunnallista järjestelmää ei kyetä ylläpitämään pelkästään väkivaltakoneiston avulla. Neuvostoliiton johto joutui reagoimaan. Vuosien 1956 ja 1962 välisenä aikana syntyivät uudet linjaukset, joiden seuraukset olivat ennalta-arvaamattomia.

Uudistukset pakon edessä

Vuonna 1956 Neuvostoliiton Kommunistipuolueen (NKP) 20. kongressi sysäsi vastuuta itäblokin talouskehityksestä satelliittimaiden kansallisille johdoille, joiden siihen asti piti seurata neuvostomallia tarkasti. Uuden ohjeen mukaan nyt oli aika keksiä omia ratkaisuja talousongelmiin.

Tästä alkoi kiihkeä reformismin kausi, jolloin maat kokeilivat erilaisia talousmalleja. Alkukantaiset markkinamekanismit perustuivat keskitetyn talousjohtamisen asteittaiseen desentralisaatioon ja siihen, että tuottajilla oli yhtäkkiä mahdollisuus päättää tuotantoprofiilistaan suhteessa alati muuttavaan kysyntään.

Puolassa, Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja jossakin määrin myös Romaniassa vapautettiin pienyrittäjyyttä palvelualan ja jopa teollisuuden piirissä. Maataloudessa yrittäjyyttä sallittiin jo aiemmin elintarvikehuollon turvaamiseksi.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia.

Yrittäjyyden yleinen hyväksyttävyys ja siten sen merkitys kasvoi vasta 1961 jälkeen, kun NKP:n 22. puoluekongressi vahvisti kulutustuotantoon siirtymisen talouden suunnittelun päätähtäimeksi. Se merkitsi myös uutta yhteiskuntasopimusta koko itäblokissa, jossa kommunistipuolueet sitoutuivat elintasopolitiikkaan, jotta ihmiset pysyisivät tyytyväisinä ja kaukana poliittisesta aktivismista.

Kulutustuotanto oli siinä mielessä erilainen tuotantoala suunnitelmataloudessa, että se oli markkinasensitiivisempi, koska siinä jouduttiin ottamaan huomioon ihmisten kulutustarpeet ja reagoimaan niihin sekä jopa luomaan uusia tarpeita koko ajan.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia. Raskasteollisuudesta poiketen kulutustuotannon eri haaroilla ilmaantui yleisesti enemmän kuin vain yksi tuottaja, ja siten tuottajien välillä syntyi pikkuhiljaa kilpailua. Yrittäjät alkoivat täydentää valtiosektorin kulutusteollisuuden aukkoja, mikä oli olennainen seikka elintasopolitiikan onnistumisessa.

Lännen houkutus

Käännekohta tapahtui vuonna 1962, jolloin NKP:n pääsihteeri Nikita Hrustsev julisti, että kommunistimaiden pitää saavuttaa ja ohittaa lännen kehitystaso. Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi. Vaikka alun perin ideana oli uudistaa lännen teknologian avulla neuvostojärjestelmän teollisuustuotantoa, omaksuttiin samalla asteittain myös lännen ajattelutapoja ja käytänteitä.

Yhtenä merkkinä tästä oli kulutustuotantoyksiköiden ja eri sosialistimaiden tuottajien välinen lisääntyvä kilpailu, joka oli lännen toimintakulttuurin oppimisprosessi sekä tapa edistää innovaatioita ja tuottavuutta.

Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi.

Kulutuksen turvaaminen oli yhteydessä elintason odotuksiin, ja sitä kautta se oli uuden yhteiskuntasopimuksen ja -rauhan tae. Tämän takia markkina-ajattelu ja kilpailu toivotettiin tervetulleeksi osaksi suunnitelmataloutta. 1960-luvun alkupuolella markkinointi tuli myös oppiaineeksi itäblokin kauppakorkeakoulujen opetusohjelmaan.

Yrittäjyyden henki kuitenkin alkoi vaikuttaa laajemminkin talouselämässä osittain lännestä saatujen vaikutteiden johdosta ja osittain yksityissektorin ilmeisen menestyksekkyyden takia.

Markkinahenki karkaa pullosta

Talousjohtamisen desentralisaation myöten markkina-ajattelu alkoi levitä myös valtion omistuksissa oleviin yrityksiin. Yritysjohdolla oli huomattava vapaus tehdä päätöksiä itsenäisesti omalla tuotantosektorillaan ja solmia suhteita kansainvälisesti. Siten heillä oli mahdollisuus oppia, kierrättää ja kehittää uusia ideoita.

Kulutustuotantoa piti nykyaikaistaa ja luoda uusia aloja, kuten hieno- ja kodinelektroniikka, muoti- ja kosmetiikkateollisuus, auto- ja liikennevälineiden tuotannon modernisaatio.  Siihen tarvittiin innovatiivisuutta ja motivointia.

Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Keskijohdolla oli erikoinen asema neuvostojärjestelmän hierarkkisessa talousrakenteessa. Yhtäältä yritysjohtajilla oli tarkempaa tietoa markkinoiden kysynnästä, eli ruohonjuuritason tarpeista ja odotuksista. Toisaalta he olivat lähempänä ylintä johtoa ja pystyivät näin välittämään tietoa tuotannollisista tarpeista alhaalta ylös. Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Kilpailun luonne muuttuu

1950-luvun loppuun saakka suunnitelmatalouden toimijat kilpailivat tuotantosuunnitelmien täytöstä, joka riippui useimmiten tuotantoon tarvittavien resurssien saatavuudesta. Yritykset siten kilpailivat enimmäkseen hallintokoneiston suosiosta turvatakseen itselleen näitä resursseja. Tuotantosuunnitelmien täyttö vaikutti myös yritysjohdon asemaan ja sen poliittiseen luottamukseen.

Kulutustuotannon myötä kilpailun luonne muuttui, koska samaan tuotantosektoriin ilmestyi kilpailevia yrityksiä eri maissa. Siten yritysten oli turvattava omat asemansa kansallisilla markkinoilla, jossa kysynnän ja tarjonnan lait tekivät tuloaan. Itäblokin markkinoilla yritysten välisestä kilpailusta tuli myös maabrändien kilpailu erityisesti autoteollisuudessa, kodinkonetuotannossa, vaateteollisuudessa, hienoelektroniikassa, makeistuotannossa ja elokuva- ja viihdeteollisuudessa.

Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa.

1970-luvulle tultaessa markkina-ajattelu vahvistui. Samalla kilpailu kiristyi ja otti uusia muotoja. Innovatiivisena piirteenä ilmentyi markkinoinnin ja mainostamisen korostuminen, joka edellytti tuotantosektoreiden yhteistyötä sektorirajojen yli.

Esimerkiksi teollisuus- tai maataloustoimija tarvitsi kulttuurialan asiantuntemusta sekä median apua esitelläkseen uusia tuotteitaan kotimarkkinoilla. Tällainen joustava toimintakulttuuri edellytti huomattavaa instituutionaalista sallivuutta ja vapaampaa liikkumatilaa.

1980-luvulla kilpailu alkoi muuttua kansainvälisemmäksi. Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa. Yhtäältä pyrkimyksenä oli vahvistaa omia markkina-asemia kotikentällä tai itäblokissa. Toisaalta yritettiin saada jalansijaa länsimarkkinoilla länsimaisen yhteistyökumppanin kautta.

’Point of no return’

Kun puhutaan ’hybridimallista’ ydinkysymys on, milloin tasapaino järjestelmän eri puolten välillä särkyy. Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Sosialistisen järjestelmän kannalta kilpailulla oli pitkälle meneviä ja odottamattomia seurauksia. Taloussektorin ulkopuolella kilpailu oli läsnä jo 1960-luvulta lähtien. Kauneuskilpailut, arkkitehti- ja muotisuunnittelukilpailut, musiikkikilpailut, tietovisailut, kykyjenetsintäkilvat ja muut tämän tyyppiset tapahtumat levisivät ja yleistyivät.

Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Se oli merkki yhteiskunnan yksilöllistymisestä, menestyksen ihannoinnista ja uudentyyppisestä yhteiskunnallisesta yritteliäisyydestä. Tällaisen yleisen aktiivisuuden myötä ruohonjuuritason toiminta lisääntyi. Samalla heräsi keskustelu järjestelmän tarjoaman yhteiskunnallisen sopimuksen riittämättömyydestä.

Voidaan perustellusti väittää, että kilpailun ja yrittäjyyden tuoma individualismi edesauttoi yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvua ja vapauden vaatimuksen voimistumista. Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Hybridijärjestelmän toimivuus edellytti jatkuvaa instituutionaalista muutosta. Kokonaisuuden kannalta ydinongelmaksi oli osoittautunut, että kapitalistisia toimintamalleja ’kotiutettiin’ kommunistijärjestelmälle sopivaksi.

Tämä johti tilanteeseen, jossa ’kotiutetut’ yritysmallit olivat elinkelpoisia vain valtiososialismissa: markkinat olivat turvattuja ja länsimaiset toimijat pidettiin ulkopuolella. Siten kilpailu käytiin pääasiassa vain kansallisten tai blokin kansainvälisten toimijoiden kesken.

Siinä vaiheessa, kun markkinakapitalismi oikeasti saapui 1990-luvulla itäiseen Eurooppaan, hybridiyritysten olemassaolon edellytykset hävisivät.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja toimii Aleksanteri-instituutissa itäisen Euroopan tutkimuksen tieteenalavastaavana. Hän tutkii parhaillaan demokratiakehityksen edellytyksiä pitkällä aikavälillä, ja kilpailun analyysi on siinä yksi keskeinen ulottuvuus.

Julkaisu Hybridisosialismin tuho ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, sen alueelle syntyi viisitoista itsenäistä valtiota. Tällä ”entisen Neuvostoliiton alueella”, kuten se edelleen tunnetaan, on puhjennut viimeisen vuoden aikana poikkeuksellisen monta kuolonuhreja vaatinutta konfliktia sekä maiden välillä että niiden sisällä. Suomessa uutiskynnyksen ylittivät ainakin Vuoristo-Karabahin toinen sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä kesällä 2020, Valko-Venäjän kansannousu syksyllä 2020, sekä Itä-Ukrainan sodan kiihtyminen keväällä 2021.

Neuvostomenneisyys nykykonfliktien tulkinnan pohjana

Entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja luonnehditaan yleensä joko ”etnisiksi” tai ”poliittisiksi”, joilla on taipumista ”jäätyä” eli tyyntyä ilman, että sen aiheuttanutta ristiriitaa on ratkaistu, mikä luo pohjaa selkkauksien uusiutumiselle. Taustastaan riippumatta konfliktit esitetään tavalla tai toisella joko neuvostoaikaisen politiikan tai Neuvostoliiton hajoamisen seurauksina.

Esimerkiksi kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi. Tämän avulla selitetään rajakonflikteja Vuoristo-Karabahissa, Itä-Ukrainassa ja Keski-Aasian Ferganan laaksossa. Tulkinnan mukaan jompikumpi tai kumpikaan selkkauksen osapuolista ei Neuvostoliiton romahdettua hyväksynyt ”väärin” vedettyjä rajoja ja on pyrkinyt muuttamaan niitä voimakeinoin.

Kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi.

Jos ”etnisten” konfliktien taustalla uskotaan vaikuttavan neuvostoaikainen rajahallinto- ja kansallisuuspolitiikka ja Neuvostoliiton ennalta-arvaamaton romahtaminen vuonna 1991, joka muutti rajat valtionsisäisistä valtioiden välisiksi, niin ”poliittisia” konflikteja selitetään neuvostoaikaisen autoritaarisen hallinnon ja Venäjä-johtoisen neuvostoimperiumin seurauksina.

Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan. Nämä selitysmallit ovat olleet aktiivisesti käytössä Valko-Venäjän kansannousun ja sen epäonnistumisen tulkinnoissa.

Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan.

Termiä ”entinen neuvostotasavalta” viljellään ahkerasti sekä arkipäivän uutisoinnissa että tieteellisissä tutkimuksissa vielä kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ehkä juuri siksi, että se sekä auttaa lukijaa sijoittamaan kyseisen valtion kartalle että selittää, minkälaisesta valtiosta on kyse.

Jos viittaisimme Ukrainaan, Moldovaan tai Valko-Venäjään ”eurooppalaisina kansallisvaltioina”, aiheuttaisimme keskustelukumppanissamme hämmennystä tai jopa vastustusta.

Neuvostoperintöön nojaavien selitysmallien suosio perustuu varmasti myös niiden osuvuuteen. Yllä mainittuja, viimeaikaisia konflikteja ja niiden syitä on mahdoton ymmärtää tuntematta niihin osallisina olevien maiden historiaa.

Vai onko?

Yleinen konfliktintutkimus tarjoaa raikkaita tulkintoja

Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä? Kyseinen ajatusleikki kannattaa, jotta emme ottaisi Neuvostoliiton ja sen hajoamisen perintöön perustuvia ”neuvostojatkuvuuteen” pohjaavia selitysmalleja itsestäänselvyytenä ja korostaisi niitä liikaa.

Kolmekymmentä vuotta on nykyajan globaalissa maailmassa pitkä aika, ja konfliktintutkimus hyödyntää kymmeniä selitysmalleja, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn maanosaan.

Ilmastonmuutos ja siitä aiheutuva resurssipula, mediakentän pirstaloituminen ja sosiaalisen median vaikutusvallan lisääntyminen sekä yhteiskunnallinen polarisaatio ovat maailmanlaajuisia trendejä, jotka vaikuttavat entisen Neuvostoliiton alueella siinä missä muuallakin. Esimerkiksi sateiden vähenemisen on tulkittu vaikuttaneen Kirgisian ja Tadžikistanin välillä puhjenneen ”etnisen” rajakonfliktin taustalla.

Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä?

Tiedämme myös, että kansainvälisen järjestelmän muutos yksinapaisuudesta kohti moninapaisuutta heikentää vanhoja ja luo uusia liittolaisuussuhteita, jotka vaikuttavat konfliktitilanteessa. On perusteltua olettaa, ettei Azerbaidžan olisi lähtenyt valloittamaan Vuoristo-Karabahin alueita ilman Turkin pitkäaikaista sotilaallista tukea.

Konfliktien syyt kumpuavat myös maiden sisältä. Kaikki entisen Neuvostoliiton alueen maat ovat nuoria kansallisvaltioita, joille on tyypillistä kansakunnan rakentamisen ja yhtenäisen identiteetin muodostamisen politiikka. Maiden johto tukee – joskus hyvinkin voimallisesti – kansallisuusaatetta ja luo rajanvetoja ”muihin”, yleensä naapurikansoihin.

Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa.

Kansallisuusaate on vahvoilla entisen Neuvostoliiton alueella valtioiden lyhyen itsenäisyysajan lisäksi myös siksi, että se toimii vallan oikeutuksen strategiana autoritaarisesti johdetuissa maissa, joiden talouskasvu on tyrehtynyt. Laaja-alainen autoritaarisen politiikan tutkimuskirjallisuus selittää näitä konfliktien sytykkeinä toimivia mekanismeja ja sitä, miksi vuoden 2020 ”poliittiset” kriisit sekä Valko-Venäjällä että Kirgisiassa puhkesivat juuri vilpillisten vaalien yhteydessä.

Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa. ”Puolidemokraattisissa” Ukrainassa ja Kirgisiassa on kummassakin nähty kaksi vallankumousta, joiden yksi liikkeellepanevista voimista oli kansalaisten tyytymättömyys valtaapitävien korruptioon.

Kohti tasapainoisempia selitysmalleja

Kuten esimerkit antavat ymmärtää, entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi lähestyä ja tulkita eri näkökulmista.

Olisiko aika alkaa suhtautua Neuvostoliiton perinnön selitysmalliin vain yhtenä monista vaihtoehdoista, joilla entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi tulkita?

Neuvostoliiton perintöä korostavilla argumenteilla on edelleen paikkansa alueen konfliktien tutkimuksessa, etenkin osana muita selityksiä. Alueen maiden rajoihin liittyvissä konflikteissa ymmärrys neuvostoajan politiikasta auttaa ymmärtämään sitä, miksi rajat menevät juuri siellä, missä ne menevät ja sitä, millaisia etnisiä vähemmistöjä elää milläkin alueella.

Neuvostomenneisyyttä korostavat tulkinnat eivät kuitenkaan enää pysty selittämään sitä, mikä toimii rajakonfliktien sytykkeenä nykypäivänä, kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

Julkaisu Entisen Neuvostoliiton alueen konfliktien analysointi kaipaa uusia näkökulmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton romahdus ja sosialistisen leirin hajoamisesta seurannut kylmän sodan päättyminen herätti kysymyksen siitä, millaiset prosessit johtivat tähän lopputulokseen. Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Selitys oli ymmärrettävä, sillä lähes koko kylmän sodan ajan sitä oli tulkittu läntisestä näkökulmasta ja suurvaltapolitiikan lainalaisuuksia seuraten. Keskeisimmät lähtökohdat suurvaltapolitiikan analyysille olivat maailman kahtiajakautuneisuus ja konflikti.

Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Suurvaltanäkökulma esti kuitenkin näkemästä suurvaltapolitiikan taustalla tapahtunutta idän ja lännen välistä vuorovaikutusta. Keskeistä vuorovaikutuksessa oli Neuvostoliiton rooli sen käynnistämisessä ja Euroopan rooli monitasoisen vuorovaikutuksen kenttänä.

Aiemmin pimentoon jäänyt yhteistyö tuli näkyväksi uuden kylmän sodan tutkimuksen ja sitä edustaneen monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulman myötä. Näkökulma nostaa esiin suurvaltapolitiikan taustalla ja makrotason alapuolella tapahtuneen idän ja lännen välisen yhteistyön kylmän sodan aikana.

Neuvostotalouden modernisaation tarve käynnistää vuorovaikutuksen

Suurvaltastatus asetti uudenlaisia vaatimuksia Neuvostoliiton taloudelle. Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana, kun taas lännessä teknologinen kehitys otti isoja harppauksia.

Lännessä nopea talouden kasvu perustui teknologiseen kehitykseen ja erityisesti automaation hyödyntämiseen teollisuustuotannossa.

Yhdysvalloissa sotilas- ja siviilisektori toimivat yhteistyössä teknologisen kehityksen saralla. Neuvostoliitossa sotateollinen kompleksi oli erotettu siviilisektorista ja kun pääosa investoinneista kohdennettiin suurvaltakilpailun vuoksi aseteollisuuteen, muun teollisuuden tuki jäi heikoksi.

Menestyäkseen suurvaltakilpailussa ja ollakseen vahva sosialistisen leirin johtaja, Neuvostoliiton oli välttämätöntä modernisoida talouttaan. Erityisen tärkeää oli siviiliteollisuuden vahvistaminen ja omien innovaatioiden tuottaminen sen tarpeisiin.

Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana.

Ongelmia tuotti paitsi teollisuuden kahtiajako sotilas- ja siviilisektoriin myös suunnitelmatalous, jonka rakenteet estivät monet innovaatioihin ja teknologian kehittämiseen liittyvät prosessit jo alkuunsa. Keskeiseksi talouden modernisaatioon liittyväksi kysymykseksi Neuvostoliitossa nousi uusi teknologia ja siihen liittyvä tietotaito.

Kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön. Yhdysvaltain vuonna 1949 käynnistämä korkean teknologian vientikielto CoCom puolestaan vaikeutti normaalia teknologiakauppaa idän ja lännen välillä.

Kun sosialistinen leiri ei pystynyt tuottamaan tarvittavaa teknologiaa, Neuvostoliiton oli haettava muita keinoja saada kehittynyttä teknologiaa talouden kasvun tueksi. Vakoilu ja laiton teknologiakauppa ei ratkaissut ongelmaa, sillä olennaista teknologiassa oli siihen liittyvä tietotaito.

Neuvostoliiton talouden kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön.

Neuvostoliitto ratkaisi ongelman kehittämällä kahdenkeskisen tieteellis-teknisen yhteistyön järjestelmän. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus tieteellis-teknisestä yhteistyöstä vuonna 1955 aloitti prosessin. Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto solmi lukuisia tieteellis-teknisiä yhteistyösopimuksia Länsi-Euroopan valtioiden kanssa. Huolimatta CoCom-partneriudesta monet Länsi-Euroopan maat, kuten esimerkiksi Länsi-Saksa, tekivät Neuvostoliiton kanssa tieteellis-teknistä yhteistyötä, joka muuntui myöhemmin teknologiakaupaksi. Keskeinen syy lännen kiinnostukselle tehdä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa oli taloudellinen hyöty.

Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Tieteellis-tekninen yhteistyö oli avointa ja tehokasta yhteistyötä, jonka tavoitteena oli siirtää Neuvostoliittoon uutta teknologiaa ja siihen liittyvää tietotaitoa. Yhteistyöverkosto toimi nimenomaan Euroopassa, mikä oli Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden yhteistyöstä kiinnostuneiden Länsi-Euroopan valtioiden kannalta tärkeää.

Yhteistyön myötä Eurooppaan syntyi monitasoisen vuorovaikutuksen kenttä, jossa idän ja lännen toimijat aktivoituivat kysynnän ja tarjonnan sekä vedon ja työnnön periaatteiden mukaisesti. CoCom-vientikiellon tuottamat hankaluudet, ideologiset haasteet ja poliittiset ongelmat oli mahdollista ohittaa keskittämällä yhteistyö mikro- ja välitason toimijoille eli yrityksille, organisaatioille ja yksilötasolle.

Neuvostoliiton aloittama yhteistyö sysää muutoksen käyntiin

Neuvostoliiton harjoittaman tieteellis-teknisen yhteistyön sopimukset solmittiin pääasiassa valtioiden välillä. Käytännön yhteistyö toteutui väli- ja mikrotasolla, mistä hyvä esimerkki ovat neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden vierailut länsieurooppalaisissa yrityksissä, joista hankittiin teknisen osaamisen lisäksi tietotaitoa. Vierailuja tapahtui myös lännestä itään, mutta näiden vierailujen merkitys teknologian siirron kannalta jäi vähäisemmäksi.

Kun vierailut tapahtuivat yritys- ja organisaatiotasolla, yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni ja lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Sosialistisen järjestelmän jähmeys ja osin jopa haluttomuus ottaa vastaan asiantuntijoiden vierailuilta tuottamaa tietoa lisäsi kriittisyyttä järjestelmää kohtaan.

Yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni.

Neuvostoliiton käynnistämä tieteellis-tekninen yhteistyö lännen kanssa avasi muille sosialistisille valtioille mahdollisuuden luoda omia yhteyksiä länteen ja ryhtyä ajamaan omaa etuaan sosialistisen leirin sisällä. Mitä enemmän idässä oli kysyntää, sitä enemmän lännellä oli tarjontaa.

Lisääntyvä tieto ”toisesta” eli kapitalistisesta todellisuudesta ja kasaantuvat ongelmat omassa sosialistisessa todellisuudessa kannustivat ihmisiä omaksumaan malleja ja rakenteita lännestä. Tämä vahvisti kriittistä asennetta omaa järjestelmää kohtaan erityisesti Itä-Euroopassa.

Tunnetun kylmän sodan tutkijan Odd Arne Westadin korostama ymmärrys kylmästä sodasta globaalin muutoksen prosessina kuvastaa hyvin Neuvostoliiton aktivoimaa idän ja lännen välistä vuorovaikutusta Euroopassa. Kyseessä oli pitkäkestoinen muutosprosessi, joka eteni vuosikymmenien aikana suurvaltapolitiikan kulisseissa näkymättömien toimijoiden operoimana.

Prosessi saavutti kulminaatiopisteensä Itä-Euroopassa 1980-luvun lopussa. Sen näkyvin tapahtuma oli Berliinin muurin murtuminen marraskuun 9. päivä 1989. Berliinistä alkanut prosessi jatkui Itä-Euroopassa ja päättyi Neuvostoliiton lakkauttamiseen vuonna 1991.

Lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Huolimatta erinomaisesti organisoidusta tieteellis-teknisestä yhteistyöstä ja siihen liittyneestä aktiivisesta teknologian ja tiedon siirrosta Neuvostoliitto ei onnistunut modernisoimaan talouttaan. Sen sijaan vuorovaikutuksen mahdollistama mallien ja tiedon siirto tuottivat tyytymättömyyttä sosialistiseen järjestelmään. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Kansainvälisen politiikan materialistinen ja realistinen näkökulma korostaa Neuvostoliiton heikkoutta suhteessa länteen ja taloudellisten voimavarojen hiipumista. Tämä on myös monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulmasta osuva huomio, mutta kenties tärkeämpää on nostaa esiin talouden ongelmien taustalla olleet syyt sekä Neuvostoliiton keinot niiden ratkaisemiseksi. Kylmän sodan muutoksen ja päättymisen näkökulmasta on kiinnostavaa, mitä Neuvostoliitossa tehtiin heikon talouden korjaamiseksi ja mitä siitä seurasi.

Neuvostoliiton modernisaatiosuunnitelma ja siihen liittynyt yhteistyö lännen kanssa on mahdollista tulkita myös strategiana selviytyä taloudellisesti globaalissa muutoksessa. Onkin kiinnostavaa pohtia, miten menneisyyden kokemukset vaikuttavat Venäjän valintoihin, kun se yrittää vahvistaa talouden sopeutumiskykyä jatkuvasti muuttuvassa globaalissa todellisuudessa.

Sari Autio-Sarasmo on yleisen historian dosentti (TaY) sekä Venäjän ja Euraasian tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Julkaisu Idän ja lännen tieteellis-tekninen vuorovaikutus ja kylmän sodan loppu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.