Hybridisosialismin tuho

Itäblokin valtiososialismi muuttui 1960-luvulta lähtien hybridijärjestelmäksi, koska tarvittiin kapitalistisia malleja pelastamaan romahtavia kommunistisia rakenteita. Kylmän sodan suurin ironia onkin, että länsimainen markkina-ajattelu ’tervehdytti’ itäistä järjestelmää ja pidensi siten sen olemassaoloa sekä kylmää sotaa 20 vuodella.

Kommunistisen järjestelmän lopun muistopäivinä pyritään usein korostamaan selkeitä raja-aitoja vanhan ja uuden aikakauden välissä. Vähemmälle pohdinnalle jäävät ne pitkäaikaiset prosessit, jotka johtivat lopulta valtiososialismin romahtamiseen ketjureaktiona muutamassa kuukaudessa. Tällainen kehitys sai alkunsa, kun stalinistinen järjestelmä ajautui umpikujaan.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin. Peruselintarvikkeiden puute ja elintason romahdus kasvattivat jännitteitä, jotka purkautuivat mielenosoituksiin, lakkoihin ja vallankumousyrityksiin.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin.

Järjestelmä tärisi liitoksissaan vain noin 8 vuotta sen sisäänajon jälkeen. Kommunistit ottivat vallan itäisen Euroopan maissa 1946-1948 välissä ja ensimmäiset järjestelmän haastavat mielenosoitukset ja vallankumousyritykset alkoivat jo vuosina 1953 Itä-Saksassa ja 1956 Puolassa ja Unkarissa.

Uudistuminen oli vääjäämätöntä, koska mitään yhteiskunnallista järjestelmää ei kyetä ylläpitämään pelkästään väkivaltakoneiston avulla. Neuvostoliiton johto joutui reagoimaan. Vuosien 1956 ja 1962 välisenä aikana syntyivät uudet linjaukset, joiden seuraukset olivat ennalta-arvaamattomia.

 

Uudistukset pakon edessä

Vuonna 1956 Neuvostoliiton Kommunistipuolueen (NKP) 20. kongressi sysäsi vastuuta itäblokin talouskehityksestä satelliittimaiden kansallisille johdoille, joiden siihen asti piti seurata neuvostomallia tarkasti. Uuden ohjeen mukaan nyt oli aika keksiä omia ratkaisuja talousongelmiin.

Tästä alkoi kiihkeä reformismin kausi, jolloin maat kokeilivat erilaisia talousmalleja. Alkukantaiset markkinamekanismit perustuivat keskitetyn talousjohtamisen asteittaiseen desentralisaatioon ja siihen, että tuottajilla oli yhtäkkiä mahdollisuus päättää tuotantoprofiilistaan suhteessa alati muuttavaan kysyntään.

Puolassa, Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja jossakin määrin myös Romaniassa vapautettiin pienyrittäjyyttä palvelualan ja jopa teollisuuden piirissä. Maataloudessa yrittäjyyttä sallittiin jo aiemmin elintarvikehuollon turvaamiseksi.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia.

Yrittäjyyden yleinen hyväksyttävyys ja siten sen merkitys kasvoi vasta 1961 jälkeen, kun NKP:n 22. puoluekongressi vahvisti kulutustuotantoon siirtymisen talouden suunnittelun päätähtäimeksi. Se merkitsi myös uutta yhteiskuntasopimusta koko itäblokissa, jossa kommunistipuolueet sitoutuivat elintasopolitiikkaan, jotta ihmiset pysyisivät tyytyväisinä ja kaukana poliittisesta aktivismista.

Kulutustuotanto oli siinä mielessä erilainen tuotantoala suunnitelmataloudessa, että se oli markkinasensitiivisempi, koska siinä jouduttiin ottamaan huomioon ihmisten kulutustarpeet ja reagoimaan niihin sekä jopa luomaan uusia tarpeita koko ajan.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia. Raskasteollisuudesta poiketen kulutustuotannon eri haaroilla ilmaantui yleisesti enemmän kuin vain yksi tuottaja, ja siten tuottajien välillä syntyi pikkuhiljaa kilpailua. Yrittäjät alkoivat täydentää valtiosektorin kulutusteollisuuden aukkoja, mikä oli olennainen seikka elintasopolitiikan onnistumisessa.

 

Lännen houkutus

Käännekohta tapahtui vuonna 1962, jolloin NKP:n pääsihteeri Nikita Hrustsev julisti, että kommunistimaiden pitää saavuttaa ja ohittaa lännen kehitystaso. Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi. Vaikka alun perin ideana oli uudistaa lännen teknologian avulla neuvostojärjestelmän teollisuustuotantoa, omaksuttiin samalla asteittain myös lännen ajattelutapoja ja käytänteitä.

Yhtenä merkkinä tästä oli kulutustuotantoyksiköiden ja eri sosialistimaiden tuottajien välinen lisääntyvä kilpailu, joka oli lännen toimintakulttuurin oppimisprosessi sekä tapa edistää innovaatioita ja tuottavuutta.

Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi.

Kulutuksen turvaaminen oli yhteydessä elintason odotuksiin, ja sitä kautta se oli uuden yhteiskuntasopimuksen ja -rauhan tae. Tämän takia markkina-ajattelu ja kilpailu toivotettiin tervetulleeksi osaksi suunnitelmataloutta. 1960-luvun alkupuolella markkinointi tuli myös oppiaineeksi itäblokin kauppakorkeakoulujen opetusohjelmaan.

Yrittäjyyden henki kuitenkin alkoi vaikuttaa laajemminkin talouselämässä osittain lännestä saatujen vaikutteiden johdosta ja osittain yksityissektorin ilmeisen menestyksekkyyden takia.

 

Markkinahenki karkaa pullosta

Talousjohtamisen desentralisaation myöten markkina-ajattelu alkoi levitä myös valtion omistuksissa oleviin yrityksiin. Yritysjohdolla oli huomattava vapaus tehdä päätöksiä itsenäisesti omalla tuotantosektorillaan ja solmia suhteita kansainvälisesti. Siten heillä oli mahdollisuus oppia, kierrättää ja kehittää uusia ideoita.

Kulutustuotantoa piti nykyaikaistaa ja luoda uusia aloja, kuten hieno- ja kodinelektroniikka, muoti- ja kosmetiikkateollisuus, auto- ja liikennevälineiden tuotannon modernisaatio.  Siihen tarvittiin innovatiivisuutta ja motivointia.

Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Keskijohdolla oli erikoinen asema neuvostojärjestelmän hierarkkisessa talousrakenteessa. Yhtäältä yritysjohtajilla oli tarkempaa tietoa markkinoiden kysynnästä, eli ruohonjuuritason tarpeista ja odotuksista. Toisaalta he olivat lähempänä ylintä johtoa ja pystyivät näin välittämään tietoa tuotannollisista tarpeista alhaalta ylös. Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

 

Kilpailun luonne muuttuu

1950-luvun loppuun saakka suunnitelmatalouden toimijat kilpailivat tuotantosuunnitelmien täytöstä, joka riippui useimmiten tuotantoon tarvittavien resurssien saatavuudesta. Yritykset siten kilpailivat enimmäkseen hallintokoneiston suosiosta turvatakseen itselleen näitä resursseja. Tuotantosuunnitelmien täyttö vaikutti myös yritysjohdon asemaan ja sen poliittiseen luottamukseen.

Kulutustuotannon myötä kilpailun luonne muuttui, koska samaan tuotantosektoriin ilmestyi kilpailevia yrityksiä eri maissa. Siten yritysten oli turvattava omat asemansa kansallisilla markkinoilla, jossa kysynnän ja tarjonnan lait tekivät tuloaan. Itäblokin markkinoilla yritysten välisestä kilpailusta tuli myös maabrändien kilpailu erityisesti autoteollisuudessa, kodinkonetuotannossa, vaateteollisuudessa, hienoelektroniikassa, makeistuotannossa ja elokuva- ja viihdeteollisuudessa.

Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa.

1970-luvulle tultaessa markkina-ajattelu vahvistui. Samalla kilpailu kiristyi ja otti uusia muotoja. Innovatiivisena piirteenä ilmentyi markkinoinnin ja mainostamisen korostuminen, joka edellytti tuotantosektoreiden yhteistyötä sektorirajojen yli.

Esimerkiksi teollisuus- tai maataloustoimija tarvitsi kulttuurialan asiantuntemusta sekä median apua esitelläkseen uusia tuotteitaan kotimarkkinoilla. Tällainen joustava toimintakulttuuri edellytti huomattavaa instituutionaalista sallivuutta ja vapaampaa liikkumatilaa.

1980-luvulla kilpailu alkoi muuttua kansainvälisemmäksi. Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa. Yhtäältä pyrkimyksenä oli vahvistaa omia markkina-asemia kotikentällä tai itäblokissa. Toisaalta yritettiin saada jalansijaa länsimarkkinoilla länsimaisen yhteistyökumppanin kautta.

 

’Point of no return’

Kun puhutaan ’hybridimallista’ ydinkysymys on, milloin tasapaino järjestelmän eri puolten välillä särkyy. Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Sosialistisen järjestelmän kannalta kilpailulla oli pitkälle meneviä ja odottamattomia seurauksia. Taloussektorin ulkopuolella kilpailu oli läsnä jo 1960-luvulta lähtien. Kauneuskilpailut, arkkitehti- ja muotisuunnittelukilpailut, musiikkikilpailut, tietovisailut, kykyjenetsintäkilvat ja muut tämän tyyppiset tapahtumat levisivät ja yleistyivät.

Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Se oli merkki yhteiskunnan yksilöllistymisestä, menestyksen ihannoinnista ja uudentyyppisestä yhteiskunnallisesta yritteliäisyydestä. Tällaisen yleisen aktiivisuuden myötä ruohonjuuritason toiminta lisääntyi. Samalla heräsi keskustelu järjestelmän tarjoaman yhteiskunnallisen sopimuksen riittämättömyydestä.

Voidaan perustellusti väittää, että kilpailun ja yrittäjyyden tuoma individualismi edesauttoi yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvua ja vapauden vaatimuksen voimistumista. Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Hybridijärjestelmän toimivuus edellytti jatkuvaa instituutionaalista muutosta. Kokonaisuuden kannalta ydinongelmaksi oli osoittautunut, että kapitalistisia toimintamalleja ’kotiutettiin’ kommunistijärjestelmälle sopivaksi.

Tämä johti tilanteeseen, jossa ’kotiutetut’ yritysmallit olivat elinkelpoisia vain valtiososialismissa: markkinat olivat turvattuja ja länsimaiset toimijat pidettiin ulkopuolella. Siten kilpailu käytiin pääasiassa vain kansallisten tai blokin kansainvälisten toimijoiden kesken.

Siinä vaiheessa, kun markkinakapitalismi oikeasti saapui 1990-luvulla itäiseen Eurooppaan, hybridiyritysten olemassaolon edellytykset hävisivät.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja toimii Aleksanteri-instituutissa itäisen Euroopan tutkimuksen tieteenalavastaavana. Hän tutkii parhaillaan demokratiakehityksen edellytyksiä pitkällä aikavälillä, ja kilpailun analyysi on siinä yksi keskeinen ulottuvuus.

1 ajatus aiheesta “Hybridisosialismin tuho”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös