Idän ja lännen tieteellis-tekninen vuorovaikutus ja kylmän sodan loppu

Kuvassa Neuvostoliiton ja Suomen presidentit Nikolai Viktorovitš Podgornyi ja Urho Kaleva Kekkonen. Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo
Lukuaika: 4 min.

Neuvostoliiton tarpeella modernisoida taloutensa oli kylmän sodan päättymisen kannalta keskeinen merkitys. Rautaesiripun läpi tapahtunut teknillis-tieteellinen yhteistyö Länsi-Euroopan valtioiden kanssa tuotti muutoksen, jolla oli maailmanjärjestykseen vaikuttavat seuraukset.

Neuvostoliiton romahdus ja sosialistisen leirin hajoamisesta seurannut kylmän sodan päättyminen herätti kysymyksen siitä, millaiset prosessit johtivat tähän lopputulokseen. Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Selitys oli ymmärrettävä, sillä lähes koko kylmän sodan ajan sitä oli tulkittu läntisestä näkökulmasta ja suurvaltapolitiikan lainalaisuuksia seuraten. Keskeisimmät lähtökohdat suurvaltapolitiikan analyysille olivat maailman kahtiajakautuneisuus ja konflikti.

Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Suurvaltanäkökulma esti kuitenkin näkemästä suurvaltapolitiikan taustalla tapahtunutta idän ja lännen välistä vuorovaikutusta. Keskeistä vuorovaikutuksessa oli Neuvostoliiton rooli sen käynnistämisessä ja Euroopan rooli monitasoisen vuorovaikutuksen kenttänä.

Aiemmin pimentoon jäänyt yhteistyö tuli näkyväksi uuden kylmän sodan tutkimuksen ja sitä edustaneen monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulman myötä. Näkökulma nostaa esiin suurvaltapolitiikan taustalla ja makrotason alapuolella tapahtuneen idän ja lännen välisen yhteistyön kylmän sodan aikana.

 

Neuvostotalouden modernisaation tarve käynnistää vuorovaikutuksen

Suurvaltastatus asetti uudenlaisia vaatimuksia Neuvostoliiton taloudelle. Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana, kun taas lännessä teknologinen kehitys otti isoja harppauksia.

Lännessä nopea talouden kasvu perustui teknologiseen kehitykseen ja erityisesti automaation hyödyntämiseen teollisuustuotannossa.

Yhdysvalloissa sotilas- ja siviilisektori toimivat yhteistyössä teknologisen kehityksen saralla. Neuvostoliitossa sotateollinen kompleksi oli erotettu siviilisektorista ja kun pääosa investoinneista kohdennettiin suurvaltakilpailun vuoksi aseteollisuuteen, muun teollisuuden tuki jäi heikoksi.

Menestyäkseen suurvaltakilpailussa ja ollakseen vahva sosialistisen leirin johtaja, Neuvostoliiton oli välttämätöntä modernisoida talouttaan. Erityisen tärkeää oli siviiliteollisuuden vahvistaminen ja omien innovaatioiden tuottaminen sen tarpeisiin.

Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana.

Ongelmia tuotti paitsi teollisuuden kahtiajako sotilas- ja siviilisektoriin myös suunnitelmatalous, jonka rakenteet estivät monet innovaatioihin ja teknologian kehittämiseen liittyvät prosessit jo alkuunsa. Keskeiseksi talouden modernisaatioon liittyväksi kysymykseksi Neuvostoliitossa nousi uusi teknologia ja siihen liittyvä tietotaito.

Kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön. Yhdysvaltain vuonna 1949 käynnistämä korkean teknologian vientikielto CoCom puolestaan vaikeutti normaalia teknologiakauppaa idän ja lännen välillä.

Kun sosialistinen leiri ei pystynyt tuottamaan tarvittavaa teknologiaa, Neuvostoliiton oli haettava muita keinoja saada kehittynyttä teknologiaa talouden kasvun tueksi. Vakoilu ja laiton teknologiakauppa ei ratkaissut ongelmaa, sillä olennaista teknologiassa oli siihen liittyvä tietotaito.

Neuvostoliiton talouden kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön.

Neuvostoliitto ratkaisi ongelman kehittämällä kahdenkeskisen tieteellis-teknisen yhteistyön järjestelmän. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus tieteellis-teknisestä yhteistyöstä vuonna 1955 aloitti prosessin. Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto solmi lukuisia tieteellis-teknisiä yhteistyösopimuksia Länsi-Euroopan valtioiden kanssa. Huolimatta CoCom-partneriudesta monet Länsi-Euroopan maat, kuten esimerkiksi Länsi-Saksa, tekivät Neuvostoliiton kanssa tieteellis-teknistä yhteistyötä, joka muuntui myöhemmin teknologiakaupaksi. Keskeinen syy lännen kiinnostukselle tehdä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa oli taloudellinen hyöty.

Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Tieteellis-tekninen yhteistyö oli avointa ja tehokasta yhteistyötä, jonka tavoitteena oli siirtää Neuvostoliittoon uutta teknologiaa ja siihen liittyvää tietotaitoa. Yhteistyöverkosto toimi nimenomaan Euroopassa, mikä oli Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden yhteistyöstä kiinnostuneiden Länsi-Euroopan valtioiden kannalta tärkeää.

Yhteistyön myötä Eurooppaan syntyi monitasoisen vuorovaikutuksen kenttä, jossa idän ja lännen toimijat aktivoituivat kysynnän ja tarjonnan sekä vedon ja työnnön periaatteiden mukaisesti. CoCom-vientikiellon tuottamat hankaluudet, ideologiset haasteet ja poliittiset ongelmat oli mahdollista ohittaa keskittämällä yhteistyö mikro- ja välitason toimijoille eli yrityksille, organisaatioille ja yksilötasolle.

 

Neuvostoliiton aloittama yhteistyö sysää muutoksen käyntiin

Neuvostoliiton harjoittaman tieteellis-teknisen yhteistyön sopimukset solmittiin pääasiassa valtioiden välillä. Käytännön yhteistyö toteutui väli- ja mikrotasolla, mistä hyvä esimerkki ovat neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden vierailut länsieurooppalaisissa yrityksissä, joista hankittiin teknisen osaamisen lisäksi tietotaitoa. Vierailuja tapahtui myös lännestä itään, mutta näiden vierailujen merkitys teknologian siirron kannalta jäi vähäisemmäksi.

Kun vierailut tapahtuivat yritys- ja organisaatiotasolla, yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni ja lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Sosialistisen järjestelmän jähmeys ja osin jopa haluttomuus ottaa vastaan asiantuntijoiden vierailuilta tuottamaa tietoa lisäsi kriittisyyttä järjestelmää kohtaan.

Yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni.

Neuvostoliiton käynnistämä tieteellis-tekninen yhteistyö lännen kanssa avasi muille sosialistisille valtioille mahdollisuuden luoda omia yhteyksiä länteen ja ryhtyä ajamaan omaa etuaan sosialistisen leirin sisällä. Mitä enemmän idässä oli kysyntää, sitä enemmän lännellä oli tarjontaa.

Lisääntyvä tieto ”toisesta” eli kapitalistisesta todellisuudesta ja kasaantuvat ongelmat omassa sosialistisessa todellisuudessa kannustivat ihmisiä omaksumaan malleja ja rakenteita lännestä. Tämä vahvisti kriittistä asennetta omaa järjestelmää kohtaan erityisesti Itä-Euroopassa.

Tunnetun kylmän sodan tutkijan Odd Arne Westadin korostama ymmärrys kylmästä sodasta globaalin muutoksen prosessina kuvastaa hyvin Neuvostoliiton aktivoimaa idän ja lännen välistä vuorovaikutusta Euroopassa. Kyseessä oli pitkäkestoinen muutosprosessi, joka eteni vuosikymmenien aikana suurvaltapolitiikan kulisseissa näkymättömien toimijoiden operoimana.

Prosessi saavutti kulminaatiopisteensä Itä-Euroopassa 1980-luvun lopussa. Sen näkyvin tapahtuma oli Berliinin muurin murtuminen marraskuun 9. päivä 1989. Berliinistä alkanut prosessi jatkui Itä-Euroopassa ja päättyi Neuvostoliiton lakkauttamiseen vuonna 1991.

Lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Huolimatta erinomaisesti organisoidusta tieteellis-teknisestä yhteistyöstä ja siihen liittyneestä aktiivisesta teknologian ja tiedon siirrosta Neuvostoliitto ei onnistunut modernisoimaan talouttaan. Sen sijaan vuorovaikutuksen mahdollistama mallien ja tiedon siirto tuottivat tyytymättömyyttä sosialistiseen järjestelmään. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Kansainvälisen politiikan materialistinen ja realistinen näkökulma korostaa Neuvostoliiton heikkoutta suhteessa länteen ja taloudellisten voimavarojen hiipumista. Tämä on myös monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulmasta osuva huomio, mutta kenties tärkeämpää on nostaa esiin talouden ongelmien taustalla olleet syyt sekä Neuvostoliiton keinot niiden ratkaisemiseksi. Kylmän sodan muutoksen ja päättymisen näkökulmasta on kiinnostavaa, mitä Neuvostoliitossa tehtiin heikon talouden korjaamiseksi ja mitä siitä seurasi.

Neuvostoliiton modernisaatiosuunnitelma ja siihen liittynyt yhteistyö lännen kanssa on mahdollista tulkita myös strategiana selviytyä taloudellisesti globaalissa muutoksessa. Onkin kiinnostavaa pohtia, miten menneisyyden kokemukset vaikuttavat Venäjän valintoihin, kun se yrittää vahvistaa talouden sopeutumiskykyä jatkuvasti muuttuvassa globaalissa todellisuudessa.

 

Sari Autio-Sarasmo on yleisen historian dosentti (TaY) sekä Venäjän ja Euraasian tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*