Tieteenalan huono tila

Kansainvälisten suhteiden tieteenalan epäonnistuminen nousee esiin tietyin väliajoin. Esimerkiksi tämä vuosituhat alkoi tieteenalan älyllisen epäonnistumisen esiintuomisella, jota seurasi tieteenalan teoriatyöhön ja sen huonoon tilaan keskittyvä foorumi.

Usein kansainvälisten suhteiden epäonnistumisella viitataan tieteenalan yksisuuntaiseen yhteyteen muiden tieteenalojen kanssa. Kansainvälisten suhteiden tutkimus lainaa muilta tieteenaloilta, mutta muut tieteenalat eivät tunnu olevan kiinnostuneita kansainvälisten suhteiden ideoista.

Yhdeksi syyksi on ajateltu sitä, että tieteenala on edelleen valtio-opin varjossa. Justin Rosenbergin mukaan kansainväliset suhteet ei ole tieteenalana kyennyt kehittämään omaa ”isoa ideaansa”. Tällä tarkoitetaan sellaista ideaa tai käsitettä, joka keskittyy johonkin sosiaalisen maailman perustavaan ulottuvuuteen, jonka kautta tieteenala määrittää itsensä. Maantieteessä se on tila, historiassa se on aika ja sosiologiassa se on sosiaalisten suhteiden rakenteet.

Rosenbergin oma ehdotus tieteenalan isoksi ideaksi on lupaava, mutta se on herättänyt myös kritiikkiä, oli se oikeutettua tai ei. Jo esitettyjen ongelmien lisäksi Rosenbergin ehdotus kärsii siitä, että se vahvistaa tieteenalojen jakoa ja katsoo ajassa vain taaksepäin, ei tulevaisuuteen eikä täysin edes nykyisyyteen. Täten se jättää huomioimatta aikamme merkittävimmän ”yksityiskohdan”: antroposeeniksi tai kapitaloseeniksi kutsutun aikakauden.

Antroposeeni

Ihmisperäinen vallankäyttö on saavuttanut sellaisen mittakaavan, että se oikeuttaa uuden geologisen aikakauden nimeämisen. Nimeksi on ehdotettu antroposeenia, ihmisen aikaa.

Aikakaudella on muitakin nimiä. Esimerkiksi kapitaloseeni korostaa tiettyjen ihmisperäisten käytäntöjen merkitystä syinä planeettamme nykytilaan.

Ihmisperäinen vallankäyttö on saavuttanut sellaisen mittakaavan, että se oikeuttaa uuden geologisen aikakauden nimeämisen.

Yksi erittäin merkittävä seuraus antroposeenin tai kapitaloseenin tunnistamisesta on se, että modernin ajattelun yhden peruskiven puolustaminen hankaloituu, ellei jopa muutu mahdottomaksi. Ihmisen ja luonnon erottaminen toisistaan ei tunnu olevan enää järkevaa.

Antroposeeni tai kapitaloseeni haastaa vanhoja tapoja ajatella ihmisyhteisöjä ja vaatii miettimään uusiksi niiden välisiä suhteita sekä ihmisen suhdetta ei-ihmiseen.

Planeettapolitiikka on juuri tällainen uusi tapa ajatella.

Planeettapolitiikka

Planeettapolitiikka esiteltiin kansainvälisten suhteiden alalla Planeettapolitiikan manifestissa. Myös sen mukaan tieteenala on epäonnistunut ja tarvitsee uudistumista. Manifesti korostaa, että tieteenalamme lähtökohta on valtioiden suhteet anarkiassa, ei ihmisten vuorovaikutus biosfäärin kanssa.

Manifestin mukaan tieteenalamme keskiössä pitäisi olla planeetallamme olevien eri maailmojen ja niissä elävien eri lajien hyvinvointi. Ihmisyhteisöt eivät unohdu planeettapolitiikassa, vaan ne nimenomaan toteuttavat planeettapolitiikkaa, joka voi olla hyödyllistä tai haitallista muulle elämälle.

Manifestin mukaan tieteenalamme keskiössä pitäisi olla planeetallamme olevien eri maailmojen ja niissä elävien eri lajien hyvinvointi.

Manifestin yksi tarkoitus on päästä eroon ihmiskeskeisyydestä ja antaa ääni muulle elämälle. Sen toinen tarkoitus on kaiken muun elämän hyvinvoinnin edistäminen. Jaloista ajatuksista huolimatta molemmat tavoitteet ovat ongelmallisia.

Biopolitiikka, elämän ja kuoleman politiikka, käsittää kaiken elämän ja tähtää oikeutetusti eräiden elinlajien kuolemaan (esimerkiksi virukset).

Äänen antaminen muille lajeille ei poista ihmiskeskeisyyttä. Ihmiset, omilla ehdoillaan, antavat äänen muille. Me säilymme myös ”kuuntelijoina” ja tulkitsemme kuulemaamme aina omista, ihmisperäisistä lähtökohdistamme.

Toisaalta planeettapolitiikan idea on erittäin lupaava. Manifestin käsitystä pitää hioa ja esimerkiksi laajentaa kattamaan ihmisperäinen vuorovaikutus planeettamme kaikkien kehien, ei vain manifestin korostaman elinkehän, kanssa.

Planeettapolitiikka tulee ymmärtää niin, että se käsittää biosfäärin lisäksi myös planeettamme muut sfäärit (ilma-, kivi- ja vesikehät) sekä planeetan itsessään. Tällöin keskiöön nousee se ihmisperäinen politiikka, joka koskee maapalloa ja jonka kautta maapalloa hallitaan. Planeettapoliittisen suoran ja epäsuoran vallankäytön kohteena on maapallo.

Keskiöön nousee se ihmisperäinen politiikka, joka koskee maapalloa ja jonka kautta maapalloa hallitaan.

Tärkeää on myös erottaa negatiivinen planeettapolitiikka positiivisesta.

Ihmisperäinen ilmastonmuutos ja siihen johtaneet syyt ovat esimerkkejä negatiivisesta planeettapolitiikasta. Toimemme eivät ehkä ole tietoisesti pyrkineet aiheuttamaan ilmastonmuutosta, mutta olemme siitä huolimatta harjoittaneet vähintäänkin satoja vuosia vallankäyttöä, jonka kohteena on ollut planeettamme ja sen eri kehät. Ilmastonmuutos on seurausta tuosta tuhoisasta vallankäytöstä.

Positiivisen planeettapolitiikan esimerkki on vallankäyttö, joka tähtää ilmastonmuutoksen hidastamiseen. Positiivinen planeettapolitiikka pyrkii tietoisesti parantamaan elinolosuhteita maapallolle muun muassa pysäyttämällä ihmisperäisen ilmastonmuutoksen.

Vastaus tieteenalan uudistumistarpeeseen?

Planeettapolitiikassa on vielä hiomista, mutta se on herättänyt merkittävää kiinnostusta kansainvälisten suhteiden tieteenalalla. Potentiaalisesti se voisi olla sellainen iso idea, jota Rosenberg peräänkuuluttaa ja josta muut tieteenalat ovat kiinnostuneita.

Planeettapolitiikan keskiössä on antroposeeni tai kapitaloseeni, joka on useiden eri tieteenalojen kannalta kiinnostavaa ja oleellista.

Samoin planeettapolitiikka ainakin pyrkii hälventämään voimakasta erottelua ihmisen ja luonnon välillä nähden näiden kahden olevan punoutuneita toisiinsa.

Toisaalta planeettapolitiikka saattaa haastaa koko tieteenalajaon näiden kahden keskeisen lähtökohtansa kautta.

Planeettapolitiikka on lähtökohtaisesti perinteiset tieteenrajat ylittävä ja niitä yhdistävä.

Siinä missä Rosenbergin ehdotus alleviivaa kansainvälisiä suhteita muista erillisenä tieteenalana, jonka pitäisi löytää omaa identiteettiään vahvistava iso idea, planeettapolitiikka saattaakin johtaa tieteenalajaottelun vähenemiseen. Planeettapolitiikka on lähtökohtaisesti perinteiset tieteenrajat ylittävä ja niitä yhdistävä.

Jotta voisimme ymmärtää ihmisperäistä vallankäyttöä, sen monimuotoisuutta ja moninaisia seurauksia planeettaamme ja sen kehiä kohtaan, meidän on kiedottava yhteen useita eri tieteenaloja, ylitettävä perinteiset rajat tai jopa unohdettava ne.

Unohtamatta kansainvälisten suhteiden perinteisiä osaamis- ja vahvuusalueita tarvitsemme antroposeenin tai kapitaloseenin aikana tieteenalojen fuusioitumista ja synteesiä. Vain tällä tavalla voimme saada kattavamman käsityksen ja löytää uusia ajattelutapoja ihmisperäisen elämän ja planeettamme muiden kehien välisiin suhteisiin. Planeettapolitiikka on erittäin lupaava tutkimusohjelma tässä mielessä.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. 

Julkaisu Planeettapolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtiot huomioivat talouspolitiikassaan entistä enemmän turvallisuus- ja ulkopoliittiset näkökulmat. 1990-luvun maailmanpolitiikan yksinapaisesta hetkestä, vapaakaupan sekä talousliberalismin eetoksesta on siirrytty uuteen aikakauteen.

Kiinnostus strategisen ja kaupallisen päätöksenteon yhdistämiseen on nousussa, ja geoekonomian käsite on palannut näkyvästi politiikan kommentaattoreiden ja ajatuspajojen agendalle. Vuonna 2016 julkaistut kirjat War by Other Means: Geoeconomics and Statecraft sekä Connectivity Wars: Why migration, finance and trade are the geoeconomic battlegrounds of the future nostivat osaltaan keskustelua Atlantin molemmin puolin.

Ensimmäisen mukaan ”geoekonomia palaa suosituimmaksi geopoliittisen kamppailun muodoksi eräille maailman voimakkaimmille maille ja muokkaa maailman tärkeimpiä strategisia haasteita”. Professori Bernek Agnes puolestaan totesi äskettäin, että ”tämän vuosisadan geopoliittiset suurstrategiat toteutetaan pääosin taloudellisin keinoin”.

Geoekonomian käsite on palannut näkyvästi politiikan kommentaattoreiden ja ajatuspajojen agendalle.

Useat johtavat tutkimuslaitokset sekä ajatuspajat, kuten Council of Foreign Relations, the International Institute for Strategic Studies, the European Council of Foreign Relations, the World Economic Forum ja Chatham House, ovat ottaneet geoekonomian osaksi työohjelmaansa.

Viimeaikaisessa kotimaisessa keskustelussa geoekonomian käsitteistöä on nähty muun muassa Ulkopoliittisen instituutin laajalti keskustellussa Venäjä-raportissa, Helsingin Sanomissa sekä monissa muissa poliittisissa analyyseissa.

Kiinnostuksen taustalla on useita tekijöitä, kuten maailmanjärjestyksen moninapaisuus, Kiinan nousu ja sitä seurannut globaalitaloudellisten voimasuhteiden muutos sekä valtiokapitalistisen kehitysmallin leviäminen, finanssikriisi ja säätelemättömän rahoitusmarkkinajärjestelmän nöyryytys vuodesta 2008 lähtien.

Taustalla on myös Venäjän revisionismin takaisin tuoma geopoliittinen kieli etupiireineen ja imperiumeineen sekä mega-alueelliset kauppaneuvottelut, kuten TTIP sekä TPP, jotka koetaan geostrategisina, maanosien tulevia voimasuhteita muovaavina.

Kaikesta ulkopoliittisesta kiinnostuksesta huolimatta akateeminen tutkimus on lähtenyt varsin hitaasti tutkimaan geoekonomian teoreettisia perusteita. Kansainvälisten suhteiden realistisen, erityisesti neorealistisen, tutkimussuunnan pääpaino on yhä perinteisessä sotilaallisessa voimapolitiikassa.

Monille alan tutkijoille geoekonomia viittaa kapeasti tulkittuun realismiin.

Samaa voi sanoa strategian ja turvallisuuden tutkimuksesta. Konstruktivistisempi kansainvälisten suhteiden tutkimus ja maantiede, ja erityisesti näiden rajalla toimiva kriittinen geopolitiikka, ovat puolestaan pyrkineet torjumaan geoekonomista analyysia.

Monille alan tutkijoille geoekonomia viittaa kapeasti tulkittuun realismiin, jota leimaavat haukkamaisen aggressiivinen ideologia tai ”ikuiset totuudet” valtioiden konfliktihakuisesta käyttäytymisestä.

Geoekonomisia analyyseja esittäviä tutkijoita on myös usein kritisoitu ”turvallistajiksi”, joiden kirjoitukset saavat aikaan lisääntyviä jännitteitä reaalipolitiikassa. Tällaisia näkemyksiä kuultiin myös Suomessa esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin yhteydessä.

Tämä essee esittelee lyhyesti strategisen geoekonomian lähtökohdat, erityisesti Edward Luttwakin geoekonomia-konseptin lanseeranneen esseen. Tämän jälkeen analysoin kahta geoekonomian kritiikkiä: geoekonomiaa yksinkertaistettuna neorealismina sekä geoekonomia turvallistavana, itseään toteuttavana projektina.

Lopuksi esitän, että päivitetty ja jalostettu geoekonominen tutkimus voisi olla kiinnostava väline moninapaisen, keskinäisriippuvaisen maailman ja strategisen käyttäytymisen ymmärtämiseen.

Luttwak: Geoekonomia on strategista taloudellisen vallan käyttöä

Geoekonomia toimii strategian logiikan mukaan – tämä oli Luttwakin The National Interest -lehdessä vuonna 1990 julkaistun esseen otsikkotasoinen viesti. Luttwak ei sittemmin pysynyt akateemisen tutkimuksen parissa, vaan rakensi itselleen varsin värikkään uran monialaisena konsulttina.

Luttwak on vuosien saatossa julkaissut provokatiivisia kolumneja ja haastatteluja, kenties lisätäkseen näkyvyyttään markkinoilla ja rakentaakseen brändiään räväkkänä ajattelijana. Zbigniew Brzezinski totesi äskettäin pitävänsä Luttwakia ”vahvana intellektuellina, joka tosin on taipuvainen kategorisiin arvioihin, ja jonka syvälle ulottuvat näkemykset kärsivät joskus halusta shokeerata kuulijoita”.

Kyseisessä vuoden 1990 esseessä ei kuitenkaan ole mitään sensaatiomaista. Ytimekäs ja selkeä kirjoitus tarjoaa maltillisen argumentin taloudellisesta vallankäytöstä ja sen merkityksen suhteellisesta noususta.

Luttwak kritisoi  optimismia, jossa ”konfliktin logiikan” paikalle on asetettu ”uusi globaali keskinäisriippuvuus ja sen hyödylliset seuraamukset”.

Esseen agenda on melko selvä alusta alkaen. Luttwak kritisoi kylmän sodan jälkeistä optimismia, jossa ”konfliktin logiikan” paikalle on asetettu ”uusi globaali keskinäisriippuvuus ja sen hyödylliset seuraamukset”.

Liberaali keskinäisriippuvuus, jossa lisääntyvä kaupankäynti ja yhteydet luovat uuden turvallisuusympäristön, on ollut suosittu näkökulma erityisesti Euroopassa 1990- ja 2000-luvuilla. Erityisesti on toivottu, että molempia osapuolia hyödyttävä maakaasukauppa voisi sitoa Venäjän ja EU:n rauhanomaiseen, kaupalliseen yhteistyöhön Pax Mercatorian hengessä.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kirjoitti vielä 2013 lopulla innokkaasti siitä, miten ”keskinäisen riippuvuuden todellisuus voimistuu koko ajan” ja kuinka esimerkiksi ”Euroopan riippuvuus Venäjän kaasusta ja Venäjän riippuvuus Euroopan unionin markkinoista ja liikenneyhteyksistä Itämeren yli ovat kaikki tekijöitä, joiden edellyttämä yhteistyö on uuden Euroopan perusta.”

Geoekonomia siis haastaa liberaalin keskinäisriippuvuuden korostamalla strategisia intressejä – nollasummapeli-intressejä, jotka eivät toimi kaupallisella logiikalla – valtioiden välisissä taloussuhteissa.

Ekonomisti Raymond Vernon on antanut ymmärtää, että geoekonomia-käsitteen keksimisen perimmäinen tarkoitus on löytää töitä Washingtonin työttömille geopolitiikan tutkijoille kylmän sodan jälkeen. Politiikan tutkijan Samuel Huntingtonin vastauksen mukaan ekonomistit ovat marginaalissa, koska he ovat ”sokeita sille, että taloudellinen toiminta on vallan lähde siinä missä hyvinvoinninkin”.

Jo tämä 1990-luvun alun keskustelu ounasteli sitä, miten laajoja ristiriitoja geoekonomian käsitteeseen liittyy ja miten nämä ristiriidat ulottuvat akateemisia keskusteluja pidemmälle.

Strategian näkökulma oli Luttwakille olennainen. Hän korosti valtioiden välistä suhteellista kilpailua, nollasummapelin mahdollisuutta sekä pitkän aikavälin merkitystä.

Periaatteessa strategia, tai usein ”suurstrategia”, yhtenäistää ulkopolitiikan tavoitteita. Usein mainittu suuren luokan geoekonominen esimerkki löytyy kylmän sodan alkuvaiheilta. Silloin taloudelliset instrumentit ja taloussuhteet olivat avainasemassa Yhdysvaltojen suurstrategiassa eli Neuvostoliiton vaikutusvallan patoamisessa.

Mikä on geo-etuliitteen merkitys geoekonomiassa?

Mikä sitten on geo-etuliitteen merkitys geoekonomiassa? Akateeminen geopolitiikan tutkimus on jakautunut hieman eri painotuksin maantieteen ja kansainvälisten suhteiden kesken.

Maantieteessä ”klassinen geopolitiikka” tutkii maantieteellisten, pysyvien olosuhteiden vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Kansainvälisten suhteiden realistisessa perinteessä geopolitiikan ydin puolestaan on kansainvälisten voimasuhteiden tutkiminen tietyllä maantieteellisellä alueella.

Myös populaarimmassa ulkopoliittisessa keskustelussa termi geopolitiikka viittaa maiden voimapolitiikkaan, valtapyrkimyksiin alueiden tai kauppavirtojen suhteen, eikä siis maantieteellisten olosuhteiden poliittisiin vaikutuksiin.

Luttwakin näkemys geoekonomiasta kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Toiset tutkijat ovat myöhemmin laajentaneet käsitettä yleisen talousmaantieteen suuntaan.

Maailmanpolitiikka ja globaali strateginen kartasto ovat muuttuneet täysin sitten Luttwakin esseen päivien. Ajankohtaiset haasteet ovat toisenlaisia kuin 25 vuotta sitten – ja esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Japanin taloudellinen kilpailu ei ole haasteista päällimmäinen.

Argumentti taloussuhteista ja strategian logiikasta on huomattavan ajankohtainen.

Kuitenkin esseen perimmäinen argumentti taloussuhteista ja strategian logiikasta on monien analyysien mukaan huomattavan ajankohtainen. Tällä hetkellä sitä voi soveltaa esimerkiksi maailmanjärjestyksen moninapaisuuteen, Kiinan globaalin vaikutusvallan kasvuun ja Venäjän esittämään revisionistiseen haasteeseen omalla lähialueellaan Euroopassa.

Geoekonomia ja kriittisten tulkintojen ongelmakohdat

Akateeminen epäluulo ja kriittinen suhtautuminen geoekonomiaan oli odotettavaa ja osin perusteltua. Konseptin alkuperä osoittaa Luttwakiin, tunnettuun amerikkalaiseen sotastrategian asiantuntijaan, ”Marylandin Machiavelliin”.

Tietty määrä analyyttista epäluuloa on syytäkin pitää mukana, sillä uusilla käsitteillä voidaan ohjata keskustelua, alustaa poliittista agendaa ja luoda ehtoja poliittiselle tai institutionaaliselle toiminnalle.

Keksitty, kuviteltu, representoitu

Akateemisen geoekonomia-keskustelun taustalla on se suuren mittaluokan muutos, joka on tunnistettavissa useimpien yhteiskuntatieteiden teorioissa. Tutkijoiden katse on siirtynyt ”itse asiasta” siihen, miten asia esitetään toimijoiden tai tutkijoiden puheissa ja kirjoituksissa.

Varhaisesta 1980-luvusta lähtien tutkijat ovat keskittyneet ”kuviteltuihin yhteisöihin” nationalismin sijaan, ja viimeistään Eric Hobsbawmin ansiosta historian tutkijoiden kiinnostuksen kohde on ollut yhä useammin ”tradition keksiminen” kuin itse traditio.

Kansainväliset suhteet ja poliittinen maantiede ovat olleet hedelmällinen soveltava ala näille konstruktivistisille näkökulmille. Useat maailman valtiot ovat melko äskettäin ”keksittyjä”. Sama pätee globaalin hallinnan instituutioihin sekä kansainvälisiin organisaatioihin.

Kansainväliset suhteet ja poliittinen maantiede ovat olleet hedelmällinen soveltava ala konstruktivistisille näkökulmille.

Kansainvälisten suhteiden kentällä konstruktivismi siirtyi valtavirtaiseksi 1990-luvulla viimeistään Alexander Wendtin palkitun teoksen Social Theory of International Politics suosion myötä.

Vaikka esimerkiksi valtavirran sosiologiassa vahva konstruktivistinen positio on nykyisin käymässä harvinaiseksi, monenkirjava konstruktivismi hallitsee kansainvälisten suhteiden suurimpien konferenssien esityksiä, ja poliittisen maantieteen puolella se on lähes ainoa käytetty suuntaus.

Sovellettu konstruktivismi on tuottanut merkittäviä tuloksia. Tutkijat ovat korostaneet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentuvia uskomuksia, joita ei voi typistää yksilöihin, sekä sosiaalisten ”faktojen” muuttumisen ymmärtämistä.

Konstruktivismi on myös rikastanut tieteellistä väittelyä kausaliteetista ja selittävistä tekijöistä. Tyypillisesti suuntaus on korostanut skeptisyyttä laajoja totuuksia kohtaan ja keskittynyt sen sijaan tuottamaan ja arvioimaan niin sanottuja pienen t:n totuuksia ja argumentteja, jotka ovat luonteeltaan osittaisia ja riippuvaisia.

Kun konstruktivistiseen lähestymistapaan liitetään kriittinen yhteiskuntateoria, yleisimmin Michel Foucault’n ajattelun pitkä varjo, saadaan tutkimukselle myös avoimen poliittinen pohjavire. Kriittinen geopolitiikka esimerkiksi pyrkii ”paljastamaan geopoliittisen tiedon piilotetun politiikan”, toteaa Gearóid Ó Tuathail.

Suuntauksen tutkijat ”eivät oleta, että geopoliittinen diskurssi on totuuden kieltä, vaan ymmärtävät, että se on diskurssi, joka pyrkii pystyttämään omat totuutensa”. Colin Flintin mukaan kriittinen geopolitiikka edistää ”maailman tapahtumien tulkintaa, joka vastustaa dominoivia hallitusten ja median representaatioita”. Toisaalta se kannustaa ”anti-geopolitiikkaa”, jossa kansalaiset tai kansalaisjärjestöt vastustavat kontrollia ja luokittelua, jota valtiot ja instituutiot heihin kohdistavat.

Kriittisen geopolitiikan artikkelit ja kirjat analysoivat sitä, miten toimija, usein länsi tai länsimainen tutkija, esittää erilaisia vääristäviä tulkintoja maailmanpolitiikan tapahtumista. Analyysit käyttävät kulttuurintutkimuksesta tuttua ladattua kieltä.

Narratiivi kuvataan tyypillisesti keksimisenä, kuvitteluna, representaationa, turvallistamisena ja toiseuttamisena.

Narratiivi läntisen hegemonian vallankäytöstä tai länsimaisen tutkijan vääristävästä tulkintatavasta kuvataan tyypillisesti keksimisenä, kuvitteluna, representaationa, turvallistamisena ja toiseuttamisena.

Esimerkiksi Derek Gregory toteaa, että ”kolonialistinen nykypäivä tuotetaan paitsi geopolitiikalla ja geoekonomialla, myös maallisilla kulttuurisilla käytännöillä, jossa muut ihmiset merkitään ’toisiksi’”. John Morrisseyn mukaan ”geoekonomista turvallistamista […] on tukenut jatkuva ja voimakas orientalismi”.

Tutkijoiden lähtökohta on, että geoekonominen analyysi – sekä realistinen kansainvälisten suhteiden tutkimus yleisesti – on poliittista sanan kapeassa merkityksessä. Se pyrkii tuottamaan vääristävää tietoa, joka palvelee läntisten vallanpitäjien intressejä.

Maantieteilijä Matthew Sparke on ollut johtava geoekonomian kriitikko. Hänen paljon siteeratuissa analyyseissaan geoekonomia ei ole valtioiden taloudellisia keinoja hyödyntävä strategia, vaan geostrateginen diskurssi.

Siinä ”geoekonominen toivo” mahdollistaa kuvitteellisen ”laajenevan taloudellisen tasapäisyyden”, odottaa ”kapitalistista sisään sulkemista” ja fantasioi ”yhteyksistä ja vauhdista” ja ”globaalista integraatiosta”.

Kriittisten konstruktivistien ja Luttwakin välillä vallitsee kummallinen katkos.

Kriittisten konstruktivistien ja Luttwakin välillä vallitsee kummallinen katkos. Sparke tulkitsee geoekonomian tarkoittavan globaalin, vapaan kapitalismin 1990-lukulaisia päiväunelmia, kun taas Luttwakille geoekonomia oli kielteinen ilmiö.

Luttwakille geoekonomia tarkoitti valtioiden puuttumista markkinoiden toimintaan, strategista käyttäytymistä ja protektionistista politiikkaa, sillä geoekonomia toimii ”konfliktin logiikalla, joka on haitallinen ja paradoksaalinen nollasummapeli”.

Sparke kertoo lukeneensa rajojen häviämisestä kirjoittanutta bisnesguru Kenichi Ohmaeta ja Luttwakia ”toisiaan vasten” tavalla, joka ”ilmiselvästi on velkaa muodollisemmalle derridalaiselle dekonstruktiiviselle analyysille”. Hän toteaa nopeasti, että Ohmaen ja Luttwakin argumenteilla on syviä eroja, mutta ehdottaa epämääräisesti, ”ettei ole syytä velloa erimielisyyksissä, vaan keskittyä siihen, mitä nämä diskurssit jakavat poisjättämisen ja sivuuttamisen tavoin”.

Diskurssianalyysin lopputulos on lähes ironinen – sekä Luttwak että Sparke kritisoivat markkinaliberaalia optimismia, ensimmäinen suoraan ja jälkimmäinen lavastamalla ensimmäisen uusliberaaliksi markkinauskovaiseksi.

Geoekonomia yksinkertaistettuna neorealismina

Usein esitetyn kritiikin mukaan ”geopoliittinen ajattelutapa”, jota sekä perinteinen geopolitiikka että geoekonomia edustavat, on kiinteässä yhteydessä erääseen äärimmäiseen neorealismin versioon, joka usein yhdistetään John Mearsheimerin ajatuksiin.

Stefano Guzzini kuvailee ajattelutapaa ”kaikkein materialistisimmaksi ja deterministisimmäksi koko kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa” ja kuvailee sen ”mobilisoivan realismin militaristisen katseen”. Guzzinin mukaan geopoliittinen ajattelu johtaa politiikan militarisoitumiseen.

Näin se kääntää ympäri Carl von Clausewitzin kuuluisimman sananparren ja antaa sotilaalliselle etulyöntiaseman poliittiseen nähden. Ó Tuathail puolestaan huomauttaa, että Luttwakin geoekonomia ”jatkaa samoja realistisia oletuksia, jotka ovat kannattaneet ja legitimoineet kylmän sodan militarismia”.

Tässä realismissa ideoilla, kansallisella sisäpolitiikalla, kansainvälisillä instituutioilla tai taloudellisella keskinäisriippuvuudella ei ole selitysvoimaa.

Tämä yksinkertaistettu neorealismin versio, eräänlainen mearsheimerilainen maailmankuva, jonka realismin kriitikot ovat koonneet, käsittelee pelkästään ”manipulointia ja voimatasapainoa kylmien, epätunteellisten valtiomiesten toimesta, keskittyen materiaalisten resurssien valtioille asettamiin rajoituksiin”.

Tässä realismissa ideoilla, kansallisella sisäpolitiikalla, kansainvälisillä instituutioilla tai taloudellisella keskinäisriippuvuudella ei ole selitysvoimaa. Valtioiden väliset voimapoliittiset kyvyt ovat ainoa valuutta anarkistisessa maailmassa.

Useat kriittiset tutkijat eivät yksinkertaisesti käsittele tämänkaltaista olkiukkorealismia moniulotteisempaa realistista keskustelua ja tutkimusta, vaikka joutuvatkin hylkäämään suurimman osan realistisesta tutkimusperinteestä hyväksyäkseen kuvatun äärimaterialistisen neorealismin.

Poikkeuksiakin on, kuten juuri Guzzini. Hän painottaa ankarasta geopolitiikan kritiikistään huolimatta, ettei realismia tulisi esittää karikatyyrinä.

Useat konstruktivistiset tutkijat kuitenkin typistävät Luttwakin tai Hans Morgenthaun tai Thukydideksen – tai koko realistisen perinteen – muutamaan yksinkertaistettuun väitteeseen. Ó Tuathailin mukaan Luttwakin argumentti ”vain jatkaa realismin essentialistisia oletuksia” ja asettaa ”absoluuttisia totuuksia valtioiden käyttäytymistä ilman historiallista näkemystä”.

Kritiikki tyypillisimmillään väittää tai vähintään vihjaa, että geopoliittiset tai geoekonomiset analyysit artikuloivat ajattomia totuuksia ja sisältävät determinismiä, essentialismia, materialismia ja kaikenlaista muuta epistemologiseen ammusarsenaaliin kuuluvaa. Kritiikki toistuu melko samansuuntaisena useissa kirjoituskokoelmissa ja yliopiston seminaarien lukemistoissa ympäri akateemisen maailman.

Tyypillinen sisältökritiikki puolestaan on se, että Luttwakin valtioiden strategisuus ja nollasummapelit johtuvat siitä, että valtiot ”luonnollisesti” käyttäytyvät geoekonomisesti. Luttwak todellakin osoittaa esseessään useita valtion talous- ja ulkopoliittisia toimintoja, joissa hän näkee konfliktin ja nollasummapelin mahdollisuuksia.

Luttwak itse kuitenkin muotoilee tämän argumentin suhteellisena. Esimerkiksi verojen keräämisessä ”hallitseva logiikka on konfliktinen”, ja valtion rajoittaessa sosiaalihyötyjen saamista omille kansalaisilleen ”valtioiden toimien logiikka on osittain konfliktinen”.

Muissa kohdissa Luttwak toteaa, että valtiot ovat ”taipuvaisia pyrkimään suhteelliseen etuun toisiinsa nähden”, ja byrokraattisten impulssien vuoksi kansainvälinen talousjärjestelmä ”voi yhtä helposti olla konfliktihakuinen kuin yhteistyöhän pyrkivä”.

Luttwak korostaa suhteellista argumenttia läpi tekstin.

Esseestä on mahdollisesta erottaa lause, joka saattaa yhteydestään irrotettuna kuulostaa kategoriselta. Luttwak kuitenkin korostaa suhteellista argumenttia läpi tekstin. Poliittiset syyt geoekonomiseen käytökseen ”vaihtelevat suuresti eri maissa”, ja maiden ”taipumus käyttäytyä geoekonomisesti vaihtelee valtavasti, jopa enemmän kuin niiden taipumus käyttäytyä geopoliittisesti”.

Toisin kuin yksinkertaistettu neorealismin esitys, Luttwakin geoekonominen lähtökohta on selvästi avoin sisäpolitiikan analyysille. Geoekonomisen voiman kontekstuaalinen luonne eli se, missä ja milloin se voi toimia suurstrategian osana, itse asiassa korostaa perinteistä Innenpolitik-näkemystä.

Luttwak kuvaa, miten valtion ja suuryritysten kontekstuaalinen vuorovaikutus on tärkeä tekijä valtioiden geoekonomisessa toiminnassa ja miten myös ideologialla voi olla merkittävä osa maiden kansallisessa keskustelussa.

Valtiot tekevät joko laissez faire -politiikkaa tai nollasummaista geoekonomiaa osittain ideologisista syistä. Luttwak korostaa eliitin ja kansalaisten välistä ideologisen ja älyllisen jännitteen mahdollisuutta ja päättää esseensä ehdotukseen: ”Tämän jännitteen ratkeaminen tärkeimpien maiden ja blokkien sisällä määrittää sen, missä määrin elämme geoekonomisessa maailmassa.”

Sisäpolitiikan analysoiminen on itse asiassa tyypillistä useille realistisille kansainvälisen politiikan suuntauksille, joita nimitetään joskus puolustavaksi, uusklassiseksi tai minimaaliseksi realismiksi. Näitä suuntauksia edustavat tutkijat eivät suinkaan oleta, että valtioilla olisi ikuiset ja muuttumattomat valtapyrkimykset, ”vakioidut preferenssit”.

Myös Thukydides ja Morgenthau, joihin usein viitataan kategorisen äärirealismin isähahmoina, uskoivat kansallisen politiikan vaikuttavan merkittävästi valtioiden käyttäytymiseen. He myös korostivat ei-materiaalisten tekijöiden, kuten kulttuuristen normien, merkitystä maiden vuorovaikutuksessa.

Thukydideksen mukaan ylpeys oli tärkeä selittävä tekijä Meloksen päätöksessä jatkaa Ateenan uhmaamista.  Morgenthau puolestaan korosti, että demokratioilla on taipumus olla käyttäytymättä voimapoliittisten suhteiden mukaan ja seurata kansalaismielipidettä – joka esimerkiksi Yhdysvalloissa oli Morgenthaun mukaan usein ”moralistinen”.

Luttwak näkee siis sisäpolitiikan ja ideologiat merkittävinä tekijöinä, toisin kuin kritiikki on usein esittänyt.

Sekä Luttwak että monet realismin klassikot näkevät siis sisäpolitiikan ja ideologiat merkittävinä tekijöinä, toisin kuin kritiikki on usein esittänyt.

Geoekonomia turvallistamisena

Toinen toistuva geoekonomisen analyysin kritiikki rakentuu kööpenhaminalaisen turvallistamisteorian pohjalle. Tämän suuntauksen mukaan mahdolliset turvallisuusriskit mobilisoidaan diskursiivisesti oikeuttamaan poikkeuksellisia toimia.

Myöskään kaikki puhe turvallisuudesta ei ole turvallistamista, ainakaan Ole Wæverin ja hänen Kööpenhaminan kollegoidensa mukaan, vaan turvallistavalla puheaktilla on tietty ja määritelty retorinen rakenne.

Turvallistamisessa kansainvälinen turvallisuus tulkitaan pääosin puheaktina. Sillä, onko jokin uhka todellinen vai ei, on vain vähän merkitystä. Muutamat tutkijat ovat liittäneet tähän suuntaukseen kulttuurintutkimuksesta tuttua poliittisesti painottunutta epäluuloa. Niinpä 1990-luvulla geoekonomia liitettiin pian turvallistamiseen – kenties osin myös Luttwakin sotastrategin taustan vuoksi.

Turvallistamisessa kansainvälinen turvallisuus tulkitaan pääosin puheaktina.

Monet tutkijat, jotka käyttävät geoekonomiaa esimerkkinä turvallistavasta diskurssista, ovat tavallaan poissaolevia omasta analyysistaan. Puheakti-paradigman inspiroimina he eivät anna omaa tulkintaansa siitä, miten asiat itseasiassa ovat.

Tutkijat eivät ota kantaa eivätkä anna omaa osittaista pienen t:n totuuttaan mukaan akateemiseen keskusteluun. Geoekonomian dekonstruktiota ei yksinkertaisesti lainkaan verrata kirjoittajan omaan arvioon poliittisesta spektaakkelista, jotta lukija saisi nähdä niiden välisen kontrastin ja arvioida onko (läntinen, realistinen, kapitalistinen, uusliberaali) geoekonomia vääristänyt näkymää.

Morrisseyn artikkelin tavoite on ”uusliberaalin turvallistamisprojektin tunnistaminen ja kuulustelu”. Hän korostaa ”Persianlahden alueen diskursiivista tuottamista tärkeäksi Yhdysvaltojen geoekonomisille intresseille” ja ”alueen asemointia hauraaksi mutta tärkeäksi geoekonomiseksi tilaksi”. Eräänlaista turvallistamisen pitkää sotaa on kannatellut ”jatkuva orientalismi, jossa Lähi-itä kuvataan ’kehittymättömäksi’”.

Morrissey ei tämän jälkeen ota kantaa esimerkiksi siihen, onko Persianlahti todellisuudessa maailmantalouden kannalta tärkeä alue, vaikkapa yhtenä energiavaroiltaan rikkaimpana seutuna. Hän ei käsittele myöskään sitä, voisiko alue olla tässä mielessä strateginen, olisiko alueella poliittisia ääriliikkeitä ja yleistä yhteiskunnallista haurautta tai vaikkapa erittäin konfliktipitoinen historia.

Hän toteaa, että tällaisia väitteitä tarjoavat tunnetut kansainvälisen politiikan ”kommentaattorit” sekä usein siteeratut strategian ”asiantuntijat”, molemmat lainausmerkeissä. Myös Sparke käyttää näissä yhteyksissä mieluusti lainausmerkkejä, kirjoittaessaan ”epäonnistuneista valtioista”, ”terroristisoluista” tai ”hylkiövaltioista”.

Näin hän tavallaan haastaa ontologisesti nämä kategoriat ottamatta itse kantaa siihen, voisiko alueella olla epäonnistuneita valtioita tai terroristeja, jotka toimivat myös hegemonisen diskurssin ulkopuolella.

Kirjoittajan poissaolo tekstistä, sekoitus äärimmäistä konstruktivismia ja ironiaa, suojelee kriittistä tutkijaa siltä, että hän itse tulkitsisi väärin poliittisia tapahtumia tai historiaa. Lukija ei pysty vertaamaan kritisoitua narratiivia mihinkään konkreettisiin tapahtumiin.

Poissaolo ja ironia yhdistyvät usein kriittisiin analyyseihin muiden tekemistä tulkinnoista, jotka nähdään vääristeleviksi. Monet edellä mainitut tutkijat ovat myös todenneet, että geopoliittinen ja geoekonominen analyysi ovat itseään toteuttavia.

Guzzini esittää, että jos kaikki jakavat geopoliittisen maailmankuvan, tuloksena on ulkopolitiikan tai koko eurooppalaisen järjestelmän turvallistaminen ja militarisointi. Ó Tuathailin mukaan geoekonomian perinne oikeuttaa kylmän sodan militarismin.

Jos kaikki jakavat geopoliittisen maailmankuvan, tuloksena on ulkopolitiikan tai koko eurooppalaisen järjestelmän turvallistaminen ja militarisointi.

Tämän näkökulman valossa on siis kyseenalaista analysoida valtioita, jotka toimivat geoekonomisesti tai geopoliittisesti, hyödyntäen strategisia taloussuhteita ja etupiiriajattelua, sillä tällainen analyysi johtaa diskurssien militarisoitumiseen molemmin puolin.

Sekä julkisessa keskustelussa että akateemisissa analyyseissa on usein nähty kööpenhaminalaisen turvallisuusteorian kevyttä ja summittaista käyttöä. Näkökulman ongelmakohtaa voi lähestyä ajankohtaisen kotimaisen esimerkin valossa.

Miten käy väitteelle, että Venäjän energiapoliittinen toiminta on ollut luttwaklaisessa mielessä geoekonomista – saako tällaisen analyysin esittää? Tutkijat ovat jo pitkään, ainakin 2000-luvun alusta lähtien, kartoittaneet ja analysoineet Venäjän toimia ja pyrkimyksiä saada poliittisia hyötyjä lähialueillaan energiavirtoja kontrolloimalla.

Argumentissa ei sinällään ole juuri tilaa kuvittelulle, keksimiselle, representoimiselle, rakentamiselle, approprioimiselle tai orientalismille. Mutta mikäli esimerkiksi Venäjää koskeva geoekonominen analyysi on lähes automaattisesti turvallistamista jossakin epämääräisessä mielessä, on looginen johtopäätös sama kuin kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilan Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttia vastaan esittämä kritiikki. Anttilan mukaan tutkimuksen tulisi kriittisten näkökulmien sijaan ”olla proaktiivisesti mukana rakentamassa hyviä Venäjä-suhteita”.

Monet tutkijat ovat myös totalisoineet Luttwakin argumentin geoekonomian merkityksen kasvusta. Morrissey väittää, että Luttwak ”optimistisesti ja toki naiivisti” oletti ”taloudellisten keinojen syrjäyttävän sotilaalliset” ja että Luttwak ”unohtaa sotilaallisen voiman tärkeyden geoekonomian turvaamisessa”.

Ó Tuathail sanoo suoraan, että Luttwak oli väärässä, ja toimittaa korjauksen: ”kylmän sodan loppu ei tarkoittanut geopolitiikan loppua, vaan ainoastaan kylmän sodan geopolitiikan loppua”.

Kritiikki sivuuttaa jälleen sen, että Luttwakin argumentti siteeratussa artikkelissa oli suhteellinen. Luttwak aloittaa esseensä toteamalla, että ”kylmän sodan päättyminen vähentää tasaisesti sotilaallisen voiman merkitystä maailmanpolitiikassa”.

Myöhemmin hän selventää, että Neuvostoliiton ja lännen välisen antagonismin loppuminen on johtanut ”selkeään sotilasvoiman arvon alenemiseen instrumenttina suurvaltojen suorissa suhteissa”. Sotastrategian asiantuntija, esimerkiksi kirjan The Pentagon and the Art of War kirjoittaja, ei tietenkään uskonut, että sotilaallinen voima oli menettänyt kaiken merkityksensä kylmän sodan jälkeen.

Lopuksi

Geoekonomia on jälleen nousemassa tärkeäksi politiikka-analyysin välineeksi. Akateeminen keskustelu on kuitenkin ollut usein tunkkaista, sillä merkittävä osa vuosien saatossa esitetystä kritiikistä on ollut yksinkertaistavaa ja puutteellista. Kritiikki on koskenut sekä geoekonomian käsitettä että kansainvälisten suhteiden realistista tutkimusperinnettä kokonaisuudessaan.

Merkittävä osa vuosien saatossa esitetystä kritiikistä on ollut yksinkertaistavaa ja puutteellista.

Luttwakin geoekonomian on myös monesti tulkittu edustavan jonkinlaista uusliberaalia maailmankatsomusta. Perusargumentteja on venytetty äärimmäisyyksiin esimerkiksi väittämällä Luttwakin näkevän sotilaallisen voiman nykyisin arvottomana. Hänen on myös väitetty tulkitsevan maiden olevan aina, luonnollisesti ja peruuttamattomasti geoekonomisessa konfliktissa.

Tässä kirjoituksessa olen tuonut esiin Luttwakin argumenttien suhteellisuuden ja korostanut, että hänen käsityksensä geoekonomiasta on avoin maiden sisäpolitiikan analyysille sekä ideologioiden vaikutuksille.

Näissä analyyseissa tarvitaan konstruktivistista tutkimusotetta, jotta ideologiat ja diskurssit voidaan ottaa systemaattisella tavalla mukaan analyysiin. Geoekonominen tutkimus voi näin hyödyntää sovelletun konstruktivismin vahvuuksia.

Erilaisten tutkimus- ja tulkintatraditioiden ydinoletukset eivät ole muuttumattomia, eikä traditioissa tyypillisesti ole omia ajattomia totuuksia. Niissä on pikemminkin ”sukunäköä”, kuten Ludwig Wittgenstein asian ilmaisee.

Joissain kriittisissä esityksissä realismin ehdot ovat niin tiukat, ettei suurin osa realistisesta tutkimuskirjallisuudesta tai edes suuntauksen klassisimmista ajattelijoista mahdu niiden alle. Mikäli geoekonomia halutaan liittää nimenomaan realistiseen perinteeseen, tämä tulisi tehdä yksityiskohtaisemmin ja keskustelevammin.

Samaan aikaan näyttää siltä, että kansainvälisten suhteiden tutkimus on vähitellen siirtynyt pois päätutkimussuuntien suurista debateista, jotka tuntuivat keskeisiltä 1980- ja 1990-luvuilla. Tutkijat eivät useinkaan enää pyri kattamaan koko tieteenalaa teorianmuodostuksessaan, vaan keskittyvät keskitason teorioihin ja tarkemmin rajattuihin ongelmiin.

Tällä tasolla myös geoekonomia voisi olla tutkimuksellisesti hedelmällistä ja mielenkiintoista. Yksi klassinen esitys ja referenssipiste on yhä Luttwakin essee vuodelta 1990.

Luttwakin geoekonomia ei ole itsessään teoria, vaan pikemmin näkökulma, joka voi sisältää erilaisia teorioita.

Luttwakin geoekonomia ei ole itsessään teoria, vaan pikemmin näkökulma, joka voi sisältää erilaisia teorioita. Tämä geoekonominen perspektiivi kaipaa toki päivittämistä, jalostamista ja soveltamista. Varsinaisessa geoekonomisessa teorianmuodostuksessa voidaan muodostaa testattavissa olevia väitteitä.

Muutamia kiinnostavia askelia tähän suuntaan onkin jo otettu. Ensinnäkin geoekonomia ja geopolitiikka ovat strategioina varsin erilaisia, vaikka ne ovat ajatuksellisessa yhteydessä toisiinsa.

Perinteisen geopolitiikan avoin, uhkaava ja militaristinen lähestymistapa vahvistaa kohteen kokemaa turvallisuusuhkaa ja saattaa saada aikaan yhtenäisyyttä, vastareaktioita ja uusia liittolaisuuksia.

Menestyvä geoekonominen vaikuttamisoperaatio puolestaan ei aiheuta yhtenäistä uhkakuvaa kohdemaassa, vaan geoekonomiasta hyötyvät ryhmät voivat aktiivisesti vähätellä riskejä ja epäpolitisoida vaikutusyrityksen. Tämänkaltaiset selkeät strategiset eroavaisuudet puoltavat argumenttia geoekonomian itsenäisestä tutkimuksesta – muutenkin kuin marginaalisena geopolitiikan osa-alueena.

Toiseksi, kenties tärkeimpänä geoekonomian nykyistä ajankohtaisuutta korostaa liukuva ja epäselvä moninapainen maailmanjärjestys. Tämä rakenteellinen olosuhde korostaa liittolaisuuksia, vaikutuspiirejä, hegemonioita ja asiakas–päämies-suhteita.

Valtiot usein kilpailevat suhteellisesta asemastaan hierarkiassa. Esimerkiksi David Laken mukaan hierarkian suhteet toimivat auktoriteetilla ja osittaisella suvereenisuudella, neuvoteltuina suhteina, joissa hallitseva osapuoli tuo järjestystä ja turvaa vastavuoroisia poliittisia myönnytyksiä vastaan.

Maailmanpolitiikan suhteellinen ja neuvoteltu auktoriteetti ja hierarkia ovat mitä suurimmassa määrin strategisia.

Tällainen maailmanpolitiikan suhteellinen ja neuvoteltu auktoriteetti ja hierarkia ovat mitä suurimmassa määrin strategisia, ja näin ollen avoimia geoekonomiselle tutkimukselle.

Kolmanneksi sekä tutkijat että toimijat ovat tällä hetkellä huomattavasti kiinnostuneempia geoekonomisen vaikuttamisen negatiivisista muodoista (”kepit”) kuin positiivisista (”porkkanat”). Porkkanat, kuten energiatuotteiden hintojen alentaminen, strategisen toimijan tekemät kaupallisesti kannattamattomat investoinnit, lainat, sivumaksut ja varallisuusvaihtokaupat, on helppo esittää molempia osapuolia hyödyttävinä kaupallisina toimina ilman poliittisia sivukuluja.

Ne voivat kuitenkin tuottaa klassisia hierarkkisia vaikuttamissuhteita. Geoekonomia on ymmärrettävä laajasti ja strategisesti, kun näitä suhteita tutkitaan.

Luttwakin mukaan geoekonomia on aina ollut tärkeä osa kansainvälistä elämää riippumatta siitä, millä nimellä sitä on kutsuttu. Tällä hetkellä alan tutkimukselle on kuitenkin poikkeuksellisen suuri tarve.

Tutkimuksen alkupiste voisi olla käsitys geoekonomiasta valtioiden välisenä strategisena taloudellisena vaikuttamisena. Tuloksena voisimme saada kiinnostavia keskitason teorioita kansainvälisten suhteiden kentälle.

Antto Vihma työskentelee vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Vihma on dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja toimii tällä hetkellä vierailevana tutkijana Massachusetts Institute of Technologyssa (MIT).

Julkaisu Geoekonomian paluu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelua leimasi kahtiajako federalistisen suunnan kannattajien ja hallitustenvälisen yhteistyön varjelijoiden välillä. Chris Bickertonin mukaan yhteisen ulkopolitiikan keskeisenä tehtävänä oli ennen kaikkea unionin pitäminen koossa ja liikkeessä eikä niinkään tehokas vaikuttaminen ympäröivään maailmaan.

EU:n toimintakykyyn ei luoteta

Toiveet tai pelot siitä, että EU vähitellen korvaisi jäsenmaidensa kansalliset ulkopolitiikat tai edes asettuisi selkeästi niiden yläpuolelle, eivät ole toteutuneet.

Jäsenmaiden suhtautuminen yhteiseen ulkopolitiikkaan on yhä vahvasti kansallisiin etuihin pohjautuvaa ja välineellistä. Päätökset tehdään jäsenmaiden kesken yksimielisesti.

EU:n yhteisen edun pohtiminen jää usein toissijaiseksi.

EU:n toiminnan katsotaan olevan oikeutettua ja toivottua silloin, kun se palvelee kansallista etua ja kun siihen on jäsenmailta selkeä valtuutus. EU:n yhteisen edun pohtiminen jää usein toissijaiseksi, vaikka EU:n yhtenäisyys sinänsä kuuluu jäsenmaiden kansallisiin intresseihin.

Samaan aikaan monissa jäsenmaissa on peräänkuulutettu EU-instituutioilta, etenkin EU:n ”ulkoministeriltä” eli ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkealta edustajalta, vahvempaa johtajuutta. Käytännössä jäsenmaat ovat kuitenkin luoneet sellaiselle varsin vähän edellytyksiä.

Eurooppalaista ulkopolitiikkaa johtavat lähinnä jäsenmaat, silloin kun johtavat. Tämä korostuu varsinkin kriisitilanteissa. Ukrainan kriisistä ovat Venäjän ja Ukrainan kanssa neuvotelleet Saksan ja Ranskan johtajat.

EU-instituutioiden osallistumisesta Minskin prosessiin on käyty keskusteluja, mutta niissä kukaan ei ole näyttänyt uskovan siihen, että neuvottelujen delegointi ”korkealle edustajalle” Federica Mogherinille ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalle Donald Tuskille johtaisi kriisin ratkaisemisen kannalta parempaan tulokseen. Eri jäsenmaat suhtautuvat eri syistä varsin epäluuloisesti näiden henkilöiden roolin vahvistamiseen.

Kriisien saartaman unionin yhteisen ulkopolitiikan päätehtävä ei enää voi olla integraation pitäminen liikkeessä. Nyt tehokkuus on elintärkeää, eikä EU:n toimintakykyyn ole syytä luottaa.

Niinpä esimerkiksi Ukrainan kriisi on ollut Saksalle liian tärkeä, jotta liittokansleri Angela Merkel olisi voinut delegoida sen hoitamisen EU:lle. Samalla hän on kuitenkin tehnyt tosissaan töitä säilyttääkseen EU:n yhtenäisyyden.

Suomi ei ole delegoinut EU-tasolle keskusteluja Venäjän kanssa rajaturvallisuudesta ja itärajan yli tulevista turvapaikanhakijoista, vaikka se peräänkuuluttaa EU:lta yhteisiä ratkaisuja pakolaiskriisissä.

Kansallista ulkopolitiikkaa EU-kaavussa

Tätä taustaa vasten EU:n kyky asettaa Venäjää vastaan vahvoja talouspakotteita on yllättävän suuri saavutus. Ja juuri tähän kontekstiin asettuu Suomessa käytävä keskustelu kahdenvälisten Venäjän-suhteiden vaalimisesta. EU:n nykyisten institutionaalisten rakenteiden puitteissa voidaan pitää saavutuksena jo sitä, jos jäsenmaiden harjoittama kansallinen ulkopolitiikka ei ole ristiriidassa unionissa yhteisesti sovitun kanssa.

Ihanteellista olisi se, että jäsenmaat omalla toiminnallaan pyrkisivät aktiivisesti tukemaan yhteisen linjan määrittelyä ja toimeenpanoa. Näin ei usein ole.

Ranska ja etenkin Britannia hyödyntävät EU:ta kansallisessa ulkopolitiikassaan hyvin valikoivasti.

Kun arvioidaan jäsenmaiden pyrkimystä ja sitoutumista siihen, että unionilla ylipäätään olisi yhteinen ulkopolitiikka mahdollisimman monella alueella, Suomi asettuu suhteellisen EU-mielisten jäsenmaiden joukkoon yhdessä muun muassa Saksan, Italian ja Ruotsin kanssa. Sitä vastoin esimerkiksi Ranska ja etenkin Britannia hyödyntävät EU:ta kansallisessa ulkopolitiikassaan hyvin valikoivasti.

Suomen pyrkimys sovittaa yhteen kansallisen ulkopolitiikan ”kaksi linjaa”, sitoutuminen EU:hun ja kahdenväliset suhteet Venäjään, korostui presidentti Sauli Niinistön Sotshin-vierailun yhteydessä elokuussa 2014. Vierailu herätti epäilyksiä siitä, oliko Suomi lipeämässä EU:n yhteisestä linjasta.

Näitä epäilyksiä Suomen johto yritti hälventää olemalla yhteydessä muihin EU-maihin jo etukäteen ja määrittelemällä vierailun tavoitteeksi Ukrainan rauhanprosessin edistäminen. Ei ole mitään näyttöä siitä, että vierailulla olisi ollut vaikutusta Ukrainan kriisin ratkaisemiseen tai että vierailun alla olisi ollut syytä odottaa tässä merkittäviä saavutuksia.

Niinistön ja Vladimir Putinin tapaamista ei kuitenkaan tuomittu Suomessa epäonnistuneeksi. Syynä lienee se, että vierailun ensisijainen motiivi oli sittenkin kahdenvälisten suhteiden ylläpitäminen muuttuneessa, jännittyneessä kansainvälisessä kontekstissa. Se oli vain puettava EU-kontekstissa hyväksyttävään, rauhanprosessin edistämistä korostavaan kaapuun.

(Toki Suomi mielellään olisi myös edistänyt rauhaa, jos sellaiseen olisi ollut edellytyksiä. Se prosessi kulki kuitenkin omaa rataansa kohti Minskin sopimuksia.)

EU turvallisuusyhteisönä – onko sitä?

Rationalistinen ja valtiokeskeinen käsitys EU:n ulkopolitiikasta näkee ulkopoliittiset intressit kansallisella tasolla määriteltävänä tekijänä, joka tuodaan sitten EU-tason neuvottelupöytiin. Instituutiot, kuten EU, auttavat jäsenmaita näkemään yhteisiä etuja ja sovittamaan kansallisia kantojaan yhteen, mutta ne eivät muuta suvereenin ulkopolitiikan luonnetta.

Tämän näkemyksen kanssa kilpailee käsitys, jonka mukaan EU-jäsenyys ”eurooppalaistaa” jäsenmaiden ulkopoliittista identiteettiä ja muuttaa niiden käsitystä siitä, mitä ne voivat ”tehdä ulkopolitiikoillaan”.

EU voidaan nähdä yhteisönä, jossa jäsenmaita sitoo yhteen keskinäinen luottamus ja solidaarisuus eli ajatus siitä, että yhden jäsenmaan huoli on jaettu huoli. ”Kansallista etua” ei lyödä lukkoon kansallisella tasolla, vaan se muotoutuu EU-tasolla vuorovaikutuksessa muiden jäsenmaiden kanssa.

Nykyinen pakolaiskriisi koettelee näitä ajatuksia rajusti.

Nämä ajatukset ovat olleet varsin suosittuja eurooppalaista ulkopolitiikkaa koskevassa tutkimuksessa 1990-luvulta lähtien. Nykyinen pakolaiskriisi koettelee niitä rajusti.

EU-jäsenyys on kiistatta muokannut Suomen valtiollista identiteettiä ja käsitystä kansallisista ulkopoliittisista intresseistä. Suomi on virallisissa linjauksissaan korostanut EU:n olevan turvallisuusyhteisö, jossa jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus vahvistaa kaikkien turvallisuutta.

Viimeisimmän turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon mukaan ”Suomelle on tärkeää, että unionin asema Euroopan vakauden ylläpitämisessä ja merkitys turvallisuusyhteisönä säilyvät. (…)  Lissabonin sopimukseen kuuluvat yhteisvastuulauseke ja keskinäistä avunantoa koskeva velvoite vahvistavat unionin luonnetta turvallisuusyhteisönä.”

EU:n luonne turvallisuusyhteisönä ei siis merkitse Suomelle vain sitä, että jäsenmaiden keskinäiset suhteet ovat rauhanomaiset, vaan myös sitä, että toista jäsenmaata autetaan, kun sen turvallisuus on uhattuna.

Puhe yhteisöstä ja solidaarisuudesta selittyy ainakin osaksi Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikalla, joka on luonut tarpeen etsiä vaihtoehtoisia tapoja vahvistaa kansallista turvallisuutta. Nyt kun sotilaallinen voimankäyttö on Venäjän toimien seurauksena palannut Euroopan turvallisuusagendan kärkeen, tila vaihtoehtoisille ratkaisuille, jotka olisivat irrallaan sotilaallisesta turvallisuudesta, on käynyt entistä ahtaammaksi.

Eurooppalaista identiteettiä ja yhteisöä painottavasta retoriikasta ja tutkimuksesta ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan luonteen muuttumisesta Euroopassa.

Kansallinen linssi on se, jonka läpi maailmaa ensisijaisesti tarkastellaan.

Jäsenmaissa yleinen näkemys on se, että EU voi täydentää kansallista ulkopolitiikkaa, muttei korvata sitä. Kansallinen linssi on se, jonka läpi maailmaa ensisijaisesti tarkastellaan. Luottamus muihin jäsenmaihin ja EU-instituutioihin vaihtelee voimakkaasti riippuen maasta, henkilöstä ja tilanteesta.

Ulkopolitiikan kansallinen luonne asettaa rajat sille, missä määrin voidaan puhua EU:sta yhteisönä, joka antaa turvaa ulkoisia uhkia vastaan. Suomi toivoo EU:lta solidaarisuutta ja turvallisuutta, mutta sen ulkopolitiikan vahva kiinnittyminen kansalliseen viitekehykseen ei jätä paljoakaan tilaa eurooppalaisen yhteisön ja jaetun identiteetin vahvistumiselle.

Sama pätee vaihtelevassa määrin muihin jäsenmaihin. Eurooppalainen yhteisö ei ole yhtä kuin kansallinen etu, vaan alisteinen kansalliselle edulle.

Kristi Raik toimii tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Julkaisu Kansallinen ulkopolitiikka asettaa rajat eurooppalaisen yhteisön merkitykselle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjä-politiikkaan liittyy paljon intohimoja, historiallista painolastia ja käsittelemättömiä kysymyksiä. Kylmän sodan jälkeen Suomi vaihtoi puolueettomuuspolitiikkansa EU-eurooppalaistumiseen. Poliittinen puolueettomuus korvautui integraatiomyönteisellä politiikalla, jossa pyrittiin unionin ytimiin.

Samaan aikaan turvallisuuspoliittinen integraatio jätettiin ikään kuin vaillinaiseksi. Nato-kumppanuuksien seurauksena ei haettu liiton jäsenyyttä, vaan jäätiin odotushuoneeseen. Täysjäsenyyttä tulevaisuuden turvallisuuspoliittisena valintana on 1990-luvun puolivälin jälkeen markkinoitu aktiivisena Nato-optiona ja mahdollisuutena, jonka käyttäminen on yksin Suomen päätettävissä.

Venäjä-politiikan suhteen kokonaisvaltainen tilannearvio jäi ainakin julkisesti tekemättä. Venäjä jäi kylmän sodan tapaan Suomen ”salaviholliseksi”, jonka arvaamattomuus ja haastavuus tiedostettiin, mutta sen julkilausumisesta pidättäydyttiin.

Turvallisuusympäristön muutokset ovat nostaneet Suomen poliittiseen keskusteluun ulko- ja turvallisuuspolitiikan vaikean dilemman: kuinka hoitaa suhteet Venäjään EU:n jäsenmaana?

Kaksi kansallista etua

Ukrainan konfliktin myötä kiihtyneessä keskustelussa hahmottuu ajatus kahden kansallisen edun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Ensimmäinen on EU-jäsenyyden tuoma paikka osana eurooppalaista perhettä (Alexander Stubb, PTK 136/2014), mikä vahvistaa läntisen ja eurooppalaisen identiteetin. EU-jäsenyydellä on annettu myös vahva turvallisuuspoliittinen ulottuvuus (Jyrki Katainen, PTK 23/2014), jonka esitetään takaavan, ettei Suomea jätettäisi sotilaallisen konfliktin hetkellä yksin.

Toinen kansallinen etu koskee Venäjä-suhteita, Moskovan tietä, jonka ei pidä antaa ruohottua (Ilkka Kanerva, PTK 136/2014). Suomen kansallisen edun kannalta esitetään elintärkeänä, että kahdenväliset Venäjä-suhteet säilytetään toimivina ja hyvinä. Kuten historiakin on keskustelijoiden mukaan opettanut, toimivat poliittiset suhteet ovat edellytys tuottaville taloussuhteille.

Ajankohtainen kysymys on, ovatko nämä kaksi kansallista etua yhteen sovitettavissa.

Pakotteet on yritetty asettaa ”ulkopuolelle”, EU:n ja Yhdysvaltojen päätökseksi, vaikka Suomi on unionin jäsenenä ollut niistä päättämässä.

Esimerkiksi Venäjälle asetettujen pakotteiden yhteydessä tämä tasapainoilu kahden kansallisen edun välillä on ollut silmiinpistävää. Vaikka harva on julkisesti väläyttänyt, ettei Suomen pitäisi pakotepolitiikassa mukana olla, on keskustelussa päädytty toistuvasti Venäjä-suhteiden ytimeen.

Pakotteet on yritetty asettaa ”ulkopuolelle”, EU:n ja Yhdysvaltojen päätökseksi, vaikka Suomi on unionin jäsenenä ollut niistä päättämässä. Kansallinen etu pysyä EU-rintamassa on aiheuttanut poliittisen konfliktin kahdenväliselle Venäjä-politiikalle.

Onko Suomella erillistä ”Moskovan tietä”?

Onko Suomella sellaista Moskovan tietä, vanhoja kunnon toimivia idänsuhteita, jota kansallisen edun varjelemiseksi vaaditaan? Unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan heikkoudet ja epäselvyydet huomioon ottaen kahdenvälisiä ulkopoliittisia suhteita eri maihin tarvitaan. Olennaista kysymyksen kannalta on, miten nämä kahdenväliset suhteet määritellään ja miten ne suhteutetaan EU–Venäjä-tason kontekstiin.

Suurin osa kahdenvälisyyttä korostavista ja siihen kannustavista puheenvuoroista perustuu ajatukselle, että kylmän sodan puolueettomuuspolitiikasta ja idänsuhteista voidaan siirtää ydinalueet sellaisinaan nykypäivän kontekstiin.

Useissa puheenvuoroissa kahdenväliset suhteet liitetään osaksi historiallista narratiivia pienestä Suomesta suuren Venäjän naapurissa. Narratiivin keskeisenä menestystekijänä on pienen naapurin kansallisesta yksituumaisuudesta ja valtiomiestaidosta kumpuava tietotaito hallita Venäjää.

Historiallisella analogialla pyritään rakentamaan silta kylmän sodan ajan vakaudelle, alueellisen koskemattomuuden säilymiselle ja taloudelliselle menestykselle, mitkä idänsuhteet turvasivat. Snellman, Paasikivi ja Kekkonen esitetään pragmaatikkoina, jotka taisivat valtiomiestaidon turvata kansallinen etu geopoliittisesti vaikeassa asemassa.

Käsitehistorioitsijat Reinhart Koselleck (2004) ja Quentin Skinner (2002) varoittavat meitä sortumasta historiallisiin analogioihin, joissa menneisyyden käsitteitä tulkitaan nykyisyyden perspektiivistä ja toisinpäin.

Koselleck on korostanut historian kulun katkonaisuutta ja kritisoinut näkemystä, jossa historia esitetään selkeänä, lineaarisena tapahtumien kulkuna. Kyse on, kuten Koselleck esittää, syiden, seurausten ja merkitysten tulkinnoista ja uudelleentulkinnoista.

Idänsuhteiden analogiassa astutaan helposti tähän ansaan. Idänsuhteet siirretään kylmän sodan kontekstista nykypäivään. Paasikiven–Kekkosen linjalle on rakennettu kylmän sodan jälkeisessä kerronnassa rooli, jossa korostuu epäpoliittisuus. Rationaalisuus ja pragmatismi määrittävät linjan, ikään kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikka olisi kamppailusta vapaa alue.

Paasikiven–Kekkosen linjalle on rakennettu kylmän sodan jälkeisessä kerronnassa rooli, jossa korostuu epäpoliittisuus.

Kontekstualisointi unohdetaan ja ajatellaan, että historian oppi on, että kerran toiminut toimii tulevaisuudessakin. Näin yksinkertaista historian opit eivät kuitenkaan ole.

Veikko Heinonen (2011) kiteyttää koselleckilaisen historian opin dilemman hyvin: ”Samojen uskomusten ja toimintatapojen omaksuneiden aikalaisten keskuudessa sen voi kuitenkin ajatella antavan suuntaviivoja kuinka menestyä ja tulla suhteellisesti paremmiksi, mutta vain rajallisena aikana ja vain sikäli kun olosuhteet ja lähtökohdat ovat säilyneet samoina.”

Kahden kansallisen edun politiikka, jossa Venäjä-suhteita varjellaan historiallisena jatkumona YYA-aikakaudelle, sortuu tähän historian opin yksinkertaistamisen ansaan. Politiikka, jota sovellettiin tyystin erilaisessa maailmanpolitiikan tilanteessa (kylmä sota) ja suhteessa toisenlaiseen valtioon (Neuvostoliitto), ei sovi sellaisenaan nykypäivään.

Tämä ei poista sitä, etteikö kahden kansallisen edun politiikan hengessä tulisi harjoittaa hyvää kahdenvälistä ulkopolitiikkaa Venäjän kanssa. Sen sijaan kyse on siitä, missä määrin nämä kahdenväliset suhteet palvelevat ”kansallista etua” ja miten ne määrittyvät suhteessa EU:n puitteissa harjoitettuun politiikkaan.

Muuttuva Venäjä, mutta pysyvä politiikka?

Kahden kansallisen edun dilemma näyttää viime kädessä kulminoituvan Venäjä-suhteen määrittämiseen. Kylmän sodan jälkeen ei tehty perustavanlaatuista, julkista arviota siitä, miten Venäjä-suhde ja poliittinen liittoutuminen toimivat yhdessä.

Osansa oli ajan hengellä, joka korosti kylmän sodan jälkeisessä optimismin hengessä ennusteita Venäjän demokratisoitumisesta ja ”eurooppalaistumisesta”. Ristiriidan, jos sellaista edes nähtiin, piti poistua ajan myötä.

Helena Rytövuori-Apunen kritisoi aikanaan Suomen Venäjä-politiikkaa turhan EU-keskeiseksi. Hänen mukaansa Suomi hukkasi naapuruussuhteen tarjoamia mahdollisuuksia rakentaa aitoa erityissuhdetta, jossa Suomi olisi voinut toimia sillanrakentajana unionin ja Venäjän välillä.

”Kahden kansallisen edun” ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kuvaava jännite on tältä osin pysynyt. Kun suhteet ovat nyt romahtaneet siitä, mitä ne vielä EU:n laajentumisen aikaan olivat, näyttää tämän ongelman purkaminen olevan jopa mahdotonta.

Suomi ei ole tehnyt perustavanlaatuista tilannearviota, miten reagoida siihen, ettei Venäjä ole demokratisoitunut tai ”eurooppalaistunut”. Oman ulko- ja turvallisuuspoliittisen aseman vakautta on korostettu, vaikka samoissa asiakirjoissa ja puheenvuoroissa muutokset tiedostettiin. Suhteiden toimivuuden mittana alettiin pitää presidentin saamaa kissa-lahjaa ja rajalla ilmenneiden ongelmien, kuten puutullien tai rekkajonojen, ratkaisemista.

Nyt Suomen turvallisuusympäristö on jälleen muuttunut, ei vain Itämeren alueella vaan laajemmin koko unionin lähialueilla. Edellisten vuosien laiskanläksyt ovat suorittamatta. Vaikkei Suomi näytäkään toden teolla pyrkivän eroon EU:sta tai yhteisestä pakotepolitiikasta, kahden kansallisen edun malli aiheuttaa jännitteitä.

Laiskat historialliset rinnastukset ja historiapoliittiset perustelut nakertavat luottamusta poliittisen johdon toimintalinjan johdonmukaisuuteen.

Laiskat historialliset rinnastukset ja historiapoliittiset perustelut nakertavat luottamusta poliittisen johdon toimintalinjan johdonmukaisuuteen. Ne myös herättävät pohtimaan, millaiselta pohjalta ja millä perusteilla ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tässä vaikeassa tilanteessa tehdään.

Varomaton analogia ei tee oikeutta sen paremmin kylmän sodan politiikalle kuin nykypäivän linjanvedoille. Puolueettomuuspolitiikka ei ollut mitään sisäsyntyistä ja Suomen itsensä määrittämää, vaan vahvasti kontekstisidonnaista. Suomen puolueettomuus perustui kylmän sodan suurvaltapoliittiseen asetelmaan, ja sen onnistuminen riippui viime kädessä niiden ”tunnustuksesta” valitulle linjalle.

Julkaisu Kahden kansallisen edun politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keväällä 2014 Suomi teki päätöksen osallistua Euroopan unionin Venäjä-pakotteisiin. Sen ajateltiin olevan maan Venäjä-politiikan kannalta käänteentekevä liike.

Pakoterintamaan liittymisen esitettiin merkitsevän lopullista luopumista Paasikiven-Kekkosen linjasta. Unto Hämäläinen arvioi Helsingin Sanomissa syyskuussa 2014 Suomen olevan hylkäämässä toimintamallin, jossa se karttaa kaikkea Venäjän-vastaista politiikkaa.

Osa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuvista suomalaisista lienee tosiaan löytänyt rivien välissä piilossa olleen perivihollisuuden. Osmo Apusen mukaan näin olisi tapahtunut ”ekspansiivisen Venäjän aiheuttaman poliittisen tunnekuohun vuoksi”.

Poliittinen Venäjä-puhe on kuitenkin muuttunut vain vähän. Perivihollisuuden sijaan salavihollisuus määrittää Suomessa käytävää poliittista Venäjä-keskustelua.

Salavihollisuuden salaiset valkeat

Salavihollisuus on kylmän sodan ajalta peräisin oleva ajattelumalli. Siinä itänaapurin arvaamattomuus tunnistetaan, mutta poliittinen puhe välttelee sen Suomelle mahdollisesti muodostaman turvallisuusuhan pukemista sanoiksi (Apunen 2015).

Jos Venäjästä pitää jotain lausua, suomalainen mainitsee usein Venäjän läheisyyden arvaamattomuuden ja kohtalokkuuden.

Kun Suomi syksyllä 1944 joutui tekemään ulkopoliittisen täyskäännöksen, Neuvostoliitosta ei tullut Suomen ystävä vaan salavihollinen. Sodan voittaja edellytti, että ”sammumattoman vihan salaiset valkeat” oli tukahdutettava (Kekkonen 1967). Puhe vihollisuudesta ja vastakkainasettelusta piti kitkeä kielestä, mutta miehityksen uhka ei kadonnut mielistä (Apunen 2015).

Salavihollisuuden taustalla on machiavelliläinen käsitys politiikasta. Se tuottaa puhetta, jonka mukaan suomalaisilla on taito paitsi hallita itänaapurin oikkuja myös kääntää sen läheisyys kukoistukseksi.

Tällainen käsitys Venäjän läheisyydestä määrittää myös vuosina 2014 ja 2015 eduskunnassa käytyjä Venäjä-keskusteluja, joita olen tätä tekstiä varten analysoinut.

Venäjä-puheen machiavelliläinen kielioppi

Venäjällä on suomalaisessa poliittisessa puheessa rouva Fortunan rooli. Jos Venäjästä pitää jotain lausua, suomalainen mainitsee usein Venäjän läheisyyden arvaamattomuuden ja kohtalokkuuden. ”Venäjä on historiallisesti osa Suomen kohtaloa, myös geopoliittisesti.” (Jörn Donner 14.1.2015)

Klassikkoajattelija Niccolò Machiavellin poliittisessa filosofiassa fortuna viittaa armottomuuteen ja arvaamattomuuteen, joka määrittää politiikkaa siinä missä elämääkin. Machiavelli kuvaa fortunaa luonnonilmiöihin liittyvin vertauskuvin, ja niihin nojaa myös suomalainen Venäjä-puhe.

Machiavellille kohtalo on ”tuhoisa virta, joka vihastuessaan tulvii tasangoille, kaataa puut ja hävittää rakennukset” (Machiavelli 1985). Myös suomalaisessa poliittisessa puheessa Venäjän läheisyyttä hahmotetaan erilaisin luonnonvoimiin liittyvin metaforin.

Eduskuntakeskusteluissa Venäjän naapuruutta kuvataan vaikkapa viittaamalla Siperiasta ”hönkiviin paukkupakkasiin” ja ”hyytävään viimaan” (Johannes Koskinen 14.1.2015).

Virtù on valtiotaitoa

Puhe machiavelliläisestä fortunasta olisi tyhjää ilman vastinpariaan virtù’ta. Se viittaa hyveelliseen viriiliyteen, joka ymmärretään usein valtiotaidoksi.

Käsitteeseen tiivistyy ajatus, että ulkopolitiikka on poliittisten intohimojen ja tunnekuohujen tyrskyissäkin hoidettava vakaasti ja viisaudella.

Suomalaista Venäjä-puhetta virtù määrittää vahvasti. Se on mukana väitteissä, joiden mukaan taitavalla ja harkitulla poliittisella toiminnalla juuri suomalaiset kykenevät paitsi hallitsemaan Venäjän läheisyyttä myös kääntämään sen menestyksen ja hyvinvoinnin lähteeksi.

Venäjä-puheessa maantieteellisen sijainnin kohtalokkuuden toteamisesta siirrytäänkin tyypillisesti toteamaan, että Venäjän läheisyydellä on runsaasti myönteisiä puolia.

Sosialidemokraattien kansanedustaja Johannes Koskisen pakkas- ja viimapuhetta seuraa välitön vakuuttelu, että ”Venäjä on ajan saatossa tarjonnut ja tulevaisuudessakin luo valtaisia mahdollisuuksia suomalaiselle työlle ja hedelmälliselle vuorovaikutukselle.” (Johannes Koskinen 14.1.2015)

Perussuomalaisten Jussi Niinistö puolestaan muistuttaa mieleen 1800-luvun suomettarelaisten kauppamiesten ajatuksen, että ”kun hyvä Jumala kerran on antanut naapuriksemme suuren Venäjän, miksi emme siitä hyötyisi.” (Jussi Niinistö 14.1.2015)

Varovaisuuspolitiikka jatkuu

Machiavelliläistä suomalaisesta Venäjä-puheesta tekee myös se, että sen onnenpyörä (ruota della fortuna) ei pyörähtele ulkoisten voimien varassa. Venäjän läheisyydestä hyötymisen ajatellaan edellyttävän erityistä kyvykkyyttä: ”pienen kansakunnan turvallisuus perustuu taitoon ja viisauteen.” (Sipilä 14.5.2015)

Vaikka Venäjä-puheen machiavelliläinen kielioppi näin tuottaa puhekuria, se jättää tilaa politiikalle ja politikoinnille. Debattia käydään siitä, millaisin keinoin Venäjän ennustamattomuuteen tulisi suhtautua. Olihan Machiavellillekin poliittisen toiminnan keskeinen dilemma se, päästäänkö toivottuihin tuloksiin suoraviivaisen päättäväisellä vai varovaisen punnitsevalla poliittisella toiminnalla.

Eduskunnassa Ukrainan kriisin puhjettua käytetyissä puheenvuoroissa korostuu varovaisuuspoliittisen logiikan mukainen ajatus Suomen idänsuhteen erityislaatuisuudesta ja sen edellyttämästä harkitsevasta poliittisesta toiminnasta.

Suomalaisessa Venäjä-puheessa virtù kiinnittyy edelleen maltillisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Se toteutuu yhteistyönä, vuoropuheluna ja suhteiden rakentamisena.

Balttien ja itäeurooppalaisten tuntema huoli turvallisuudesta tunnustetaan, mutta Suomen tilanteen väitetään olevan toinen

Huolimatta Suomen asettumisesta EU:n pakoterintamaan, Venäjän-vastaiselta näyttävän politiikan välttämisen tarve ei ole kadonnut minnekään. Toteaahan RKP:n Stefan Wallinkin, että ”tulemme aina olemaan Venäjän hyvä naapuri, olipa Venäjä sitten millainen hyvänsä.” (Stefan Wallin 14.1.2015)

Kansallista yhteisymmärrystä ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusasioista korostetaan. Kahdenväliset suhteet ja dialogi ovat arvossaan: itänaapuria ”ei tarvitse … liehitellä, mutta sitä kohtaan tunnettu pragmaattinen yhteistyötarve on kyllä säilytettävä. … [E]i ulkopolitiikkamme keihäänkärki voi olla se, että testaamme ystävyyttä itänaapuriin.” (Katri Kulmuni 20.10.2015)

Toki Venäjä-puheeseen sisältyy myös puheenvuoroja, jotka väittävät virtù’n löytyvän suoraviivaisesta päättäväisyydestä. Nato-puheenvuorot ovat aiempaa painokkaampia. Usein päättäväisyydellä kuitenkin tarkoitetaan lähinnä poliittista suoraan puhumista, jolla haetaan eroa ”kuiskutteluun” ja ”liturgisuuteen” (esim. Alexander Stubb 14.1.2015; Ben Zyskowicz 5.6.2015).

Venäjä-puhe on urautunutta

Kielioppi tekee puheesta yhteismitallista. Se asettaa rajoja sille, miten asioista voidaan puhua. Machiavelliläinen poliittinen kielioppi rajaa suomalaiset arviot Venäjän naapuruudesta fortunan ja virtù’n vuorovaikutuksen puitteisiin.

Se tuottaa poliittista kielenkäyttöä, joka antaa ymmärtää juuri suomalaisten kykenevän hallitsemaan Venäjän arvaamattomuutta virtuoosimaisesti.

Balttien ja itäeurooppalaisten tuntema huoli turvallisuudesta tunnustetaan, mutta Suomen tilanteen väitetään olevan toinen:

”Voimapolitiikka, sotilaallinen voima on palannut Euroopan rajoille. Tarkoittaako tämä sitä, että meillä suomalaisina pitää olla suuri huoli turvallisuudesta? Ei.” (Alexander Stubb 14.1.2015)

Ukrainan kriisi, ekspansiivisen Venäjän esiinmarssi ja Suomen asettuminen EU:n pakoterintamaan ovat olleet käänteentekeviä poliittisia tapahtumia. Syvälle juurtuneita puhekäytänteitä toistelevan poliittisen Venäjä-puheen suuntaa ne eivät kuitenkaan ole merkittävästi muuttaneet.

Venäjä-puhe etenee tuttuja uriaan. Se lähtee liikkeelle itänaapurin arvaamattomuudesta, mutta kiertelee ajatusta Venäjästä Suomen turvallisuusuhkana. Venäjä säilyy Suomen salavihollisena.

Lähteet

Apunen, Osmo 2015. ”Vaikenemisen politiikkaa: Suomettuminen ja Matti Pulkkisen älymystökritiikki Romaanihenkilön kuolemassa”. Kosmopolis 45:4, 40–56.

Kekkonen, Urho 1967. Puheita ja kirjoituksia. Helsinki: Weilin & Göös.

Machiavelli, Niccolò 1985. Ruhtinas. Juva: WSOY.

Julkaisu Onko Venäjä perivihollinen vai salavihollinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan kriisin pyörteet nostivat jo aiemmin esiin suomettumispuhetta. Keväällä sitä kuultiin yhdysvaltalaisten veteraanipoliitikkojen Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin esitettyä, että ”suomalainen malli” voisi tulevaisuudessa toimia myös Ukrainan ulkopoliittisena ohjenuorana. Merkkejä ”ukrainittumisesta” nähtiin ajatuksessa, että Ukrainalla olisi toimivat ja luottamukselliset poliittiset ja taloudelliset suhteet sekä Venäjään että Euroopan unioniin. Tuoreessa New York Times –lehdessä julkaistussa kirjoituksessa veteraanidiplomaatti Rene Nyberg ottaa kantaa Brzezinskin suomettumistulkintaan. Hän esittää, että suomettumisessa ei ole kyse Venäjän tahtoon alistumisesta, vaan taidosta hallita asymmetristä valtasuhdetta.

Politiikasta-sivustolla on viime kuukausina julkaistu politiikan tutkijoiden kirjoituksia, jotka auttavat ymmärtämään keskustelua suomettumisesta.

Tarkoittaako suomettuminen puolueettomuutta?

Suomettuminen on käsite, jonka sisältö jää usein epäselväksi. Johanna Rainio-Niemi viittaa suomettumiseen kesäkuun alussa julkaistussa artikkelissa ”Mennyttä, uutta vai uusvanhaa?”  Hän vertailee erityisesti Itävallan ja Suomen puolueettomuuspoliittisten keskustelujen eroja. Siinä missä keskustelu puolueettomuudesta on Itävallassa viime aikoina virinnyt ja sille haetaan uutta sisältöä, Suomessa puolueettomuuspolitiikka kuuluu menneisyyteen: ”Suomalaisissa tulkinnoissa puolueettomuus kuuluu EU-jäsenyyttä edeltäneeseen aikaan ja on EU-jäsenyydelle vaihtoehtoinen ilmiö”, Rainio-Niemi kirjoittaa. Hänen mukaansa puolueettomuudesta ei Suomessa puhuta juuri muuten kuin suomettumisen yhteydessä.

Tuoreissa poliittisissa keskusteluissa suomettumiskysymys on kytkeytynyt kiinteästi kysymykseen Suomi-kuvasta. Johanna Vuorelma muistutti Rainio-Niemen kirjoitukseen laatimassaan vastineessa ”Miksi Suomea ei saisi verrata Ukrainaan?” siitä, että suomalaista Ukrainan kriisin kirvoittamaa poliittista keskustelua suomettumispuheineen tulee tarkastella kysymyksenä identiteetin turvallisuudesta. Siinä ei ole kyse ainoastaan fyysisestä vaan myös ”ontologisesta turvallisuudesta”. Voidaankin ajatella, että suomettumispuhe osuu ”arkaan paikkaan” ensisijaisesti siksi, että se järkyttää Suomen länsimaista identiteettiä ja asettaa maan muiden silmissä epäselvään asemaan. Aiemmin julkaistussa kirjoituksessaan Vuorelma kysyy, voiko tällainen kansainvälisen hyväksynnän hakeminen johtaa ”entistä rikkonaisempaan omakuvaan, joka on täysin muiden valtioiden katseiden varassa. … Ulkopoliittiset intressit unohtuvat ontologisen turvattomuuden alle.”

Myös Noora Kotilaisen ”Suomalaisen Ukraina-keskustelun Nato-jumi”  esittää, että suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua määrittää ”halu kuulua porukkaan”. Suomettumisella on oma roolinsa oikean identiteettiryhmän hakemisessa. ”Suomessa sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole niinkään identiteetti … vaan useille liittoutumista kannattaville enemmänkin trauma. Tällöin liittoutumattomuus ei näyttäydy valittuna statuksena vaan suomettumisen ja Neuvostoliiton tai Venäjän pelon sanelemana pakkona”, Kotilainen kirjoittaa.

Pitäisikö suomettuminen unohtaa?

Anni Kangas avaa huhtikuussa julkaistussa ”Unohtakaa suomettuminen!” -kolumnissa suomettumisen politiikantutkimuksellista taustaa. Hän kirjoittaa, että suomettuminen on suomalaista poliittista traditiota kuvaavana käsitteenä tarkoitushakuinen ja epämääräinen. Suomettumisen juuret eivät ole Suomessa vaan saksalaisissa poliittisissa taisteluissa, minkä lisäksi käsite on suomalaisen poliittisen kokemuksen kuvaajana epätarkka; usein jää epäselväksi, millaiseen poliittiseen toimintamalliin suomettumisella käytännössä viitataan.

Kangas muistuttaa, että politiikan tutkimuksessa ollaan viime vuosina oltu kiinnostuneita lähinnä suomettumisella politikoimisesta. Tutkimusta on tehty esimerkiksi siitä, miten suomettumista käytettiin politikoinnin välineenä Suomen EU-jäsenyyskamppailun yhteydessä. Kankaan mukaan ”Moskovan-kortin käyttämistä on pidetty eräänä 1970-luvun ’suomettuneen’ poliittisen kulttuurin tulehtumisen merkkinä. On ironista, että nykykeskusteluissa suomettumiskorttia käytetään pitkälti samaan tapaan. Se on poliittisen keskustelun hallinnoimisen väline”. Kankaan mukaan suomettumisen voisikin huoletta unohtaa ja keksiä aidosti uusia ulkopoliittisia avauksia.

Suomettaminen jatkuu

Huhtikuussa sivustolla julkaistiin Mika Aaltolan artikkeli ”Kamppailu Suomesta”. Aaltola viittaa suomettumisella tilanteeseen, jossa neuvostostrategia rajoitti suomalaista poliittista elämää ja liikkumatilaa sekä kavensi demokraattisen yhteisön toimintaa. ”Suomi eli suuressa pinteessä, jossa siltä puuttuivat normaalit suvereenin valtion oikeudet esimerkiksi turvallisuus- ja ulkosuhteissaan. Tavallaan Suomea pidettiin kuin leijonaa eläintarhassa: päällepäin hyvinvoivana, jotta sitä olisi hyvä ulkopuolisten katsella, mutta elintila oli hyvin ongelmallinen”, Aaltola kirjoittaa. Hän näkee yhtäläisyyksiä kylmän sodan aikaisen Venäjä-suhteen ja nykypäivän välillä. Venäjä pyrkii integroimaan Suomen taloutta mahdollisimman tiiviisti omaan talouteensa ja mahdollistamaan tätä kautta tehokkaamman venäläisvaikutuksen myös muualla Euroopassa. Aaltolan mukaan Venäjän sotilaallinen toiminta on nyt herättänyt henkiin kunnioitusta sen intressejä kohtaan Suomessa: ”tämä … luo otollista toimintaympäristöä, jonka turvin Suomea voi tehokkaammin painostaa taloudellisilla keinoilla”.

Lisää politiikan tutkijoiden avauksia suomettumisesta ja siihen liitetyistä ilmiöistä on luvassa Politiikasta-sivustolle lähiaikoina.

Artikkelikuva: Kuva: Steve Buissinne / Pixabay

Julkaisu Mitä on suomettuminen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.