Ukrainan kriisin kuluessa on puhuttu Suomi-optiosta ja Itävallan mallista. Kriisin yksi Suomessa vähälle huomiolle jäänyt sivujuonne on ollut puolueettomuuden käsitteen virkoaminen sekä sen kansainväliset uudelleenmäärittelyt.
Suomi-optio?
Kylmän sodan käsite on Ukrainan kriisin yhteydessä tehnyt näyttävän paluun kansainväliseen julkiseen keskusteluun ja herättänyt vilkasta keskustelua myös Suomen asemaa koskien. Jos jostain, niin geopolitiikan ja poliittisen realismin tuntemuksesta ei ainakaan historian valossa pitäisi olla Suomessa puutetta.
Suomen historiasta on Ukrainan kriisin kestäessä ammennettu jo kansainvälisestikin. Maalis-huhtikuussa huomiota herättivät yhdysvaltalaisten kylmän sodan veteraanien Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin ajatukset siitä, että ”Suomi-optio” saattaisi olla käyttökelpoinen Ukrainan tulevaisuutta hahmoteltaessa. Kansainvälisessä julkisuudessa yllättävän sinnikkäästi pysytellyt ajatus rakentui kolmen tekijän varaan; Suomi jakaa rajan Venäjän kanssa; sillä on toimivat suhteet länteen ja itään ja se on sotilaallisesti liittoutumaton.
Suomessa ajatus Suomi-optiosta torjuttiin voimakkaasti. Ensireaktiot vaihtelivat närkästyksestä kiusaantuneisuuteen. Eikö maailmalla muisteta, että Suomi on poliittisesti liittoutunut Euroopan unionin jäsenmaa, ei idän ja lännen välissä eikä millään tavalla erityinen? Financial Times lehdessä julkaistuissa vastineissaan suomalaiset veteraanidiplomaatit muistuttivat kansainvälistä yleisöä Suomen historian tosiasioista, joiden kautta Suomi jo lähtökohtaisesti asettuu toiseen viiteryhmään kuin Itä-Eurooppa. Olipa kyse talvisodan vastarinnasta suhteessa Neuvostoliittoon tai Suomen pitkästä pohjoismaisesta historiasta, pääviesti oli, ettei Suomi ole rinnastettavissa Ukrainaan, eikä siten sopiva sille tai millekään muullekaan itäeurooppalaiselle maalle malliksi. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Suomi on päämäärätietoisesti liittynyt eurooppalaisen yhteistyön ytimeen, ”palannut länteen” kuten politiikantutkijat vallinnutta identiteettipoliittista suuntausta ovat kuvanneet.
Kotimaisessa keskustelussa Suomi-optiota koskevat ajatukset oli lopulta helposti ohitettu läpikotaisin vanhentuneina, menneen maailman jäänteinä. Toiseksi, siinä missä amerikkalainen ajatus ”Suomi-optiosta” rakentui ennen kaikkea sotilaallisen liittoumattomuuden varaan, suuntautui suomalainen julkinen mielenkiinto Ukrainan kriisin seurauksena aivan vastakkaiseen asiaan, maan mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Kuten pääministeri Jyrki Katainen saksalaislehden haastattelussa huhtikuun alussa alleviivasi – myös Suomen mallia koskevia puheitakin torjuen – Suomi ei ole puolueeton vaan EU:n jäsenmaa, joka pitää kiinni Nato-optiosta. Kuten option voimakas korostus jälleen kerran antaa ymmärtää, sotilaallinen liittoutumattomuus ei Suomen tapauksessa ole perustavanlaatuinen, pysyvä valinta vaan luonteeltaan ”toistaiseksi”, ad hoc.
Vai Itävallan malli?
Samaan aikaan kun ajatus Suomen mallista torjuttiin ponnekkaasti viittaamalla EU-jäsenyyteen ja Nato-optioon, Itävalta – toinen sotilaallisesti liittoutumaton EU-jäsenmaa – tarjosi Ukrainalle malliksi omaa ”puolueettomuuttaan”. Maaliskuun lopulla konservatiivista kansanpuoluetta (ÖVP) edustava ulkoministeri Sebastian Kurz kertoi, että Ukrainan ulkoministerin pyynnöstä Itävalta lähettää asiantuntija-apua Kiovaan sen vaihtoehdon pohtimiseksi voisiko Ukraina omaehtoisesti valita sotilaallisen liittoutumattomuuden, ”jopa” puolueettomuuden.
Puolueettomuusmallikampanja sai Itävallassa taakseen huomattavan laajan poliittisen rintaman, joka kahden suuren hallituspuolueen (kansanpuolue ÖVP ja sosiaalidemokraattinen SPÖ) ulottui oppositiossa oleviin Vihreisiin. Vain oikeistopopulistinen Vapauspuolue (FPÖ) poikkesi linjasta ehtimällä vaatimaan valtiojohdolta tarkempaa puolueettomuutta suhteessa Venäjään ja Itävallan tulevaisuuden liitto (BZÖ) – toinen uus-kansallisen oikeiston äänistä kilpaileva puolue – vaatimalla (sittemmin puolueesta eronneen, edesmenneen Jörg Haiderin tyttären, Ulrike Haider-Quercian suulla) Itävallan liittymistä Natoon.
Suomalaisen keskustelun valossa Itävallan mallialoite näyttää vähintäänkin erikoiselta. Kuinka on mahdollista, että Euroopan unionin jäsenmaa tarjoaa ”puolueettomuutta” malliksi muille? Suomalaisissa tulkinnoissa puolueettomuus kuuluu EU-jäsenyyttä edeltäneeseen aikaan ja on EU-jäsenyydelle vaihtoehtoinen ilmiö. Puolueettomuus on jotakin, mistä Suomi hankkiutui eroon EU-jäsenyyden tullen, tilaisuuden salliessa. Se ei tässäkään suhteessa ole mitään, mitä lähdettäisiin muille suosittelemaan. Päälle päätteeksi, vaikka puolueettomuus ei ole sama asia kuin suomettuminen, ei etenkään ensimmäisestä tule suomalaisessa julkisuudessa juuri puhuttua kuin jälkimmäisen yhteydessä. Kaiken kaikkiaan koko keskustelu jätettäisiin mieluiten käymättä: kaikki se on ollutta ja mennyttä eikä merkitse mitään nykypäivän kannalta.
Suomalaisten keskusteluiden valossa on kiinnostavaa pohtia, mistä Itävallan puolueettomuusmallikampanjassa oikein on kysymys? Vastauksia on haettava nykyisestä, menneestä ja erityisesti nykyisyydessä vallitsevasta suhteesta menneeseen.
Puolueettomuus Itävallan mallin mukaan
Malli, jota Itävalta tämän päivän Ukrainalle ehdottaa perustuu Itävallan vuosien 1955-1995 väliseen asemaan. Aikakauden alussa Itävalta omaehtoisesti julistautui pysyvästi puolueettomaksi maaksi ja lopussa liittyi jäseneksi Euroopan unioniin Ruotsin ja Suomen kanssa. Toisin kuin Suomi ja Ruotsi, jotka tekivät virallisen pesäeron puolueettomuuteen – tällä nimellä – jo 1990-luvun alkuvuosina, Itävalta säilytti perustuslaissaan olevan maininnan maan pysyvästä puolueettomuudesta EU-jäsenyydestä riippumatta.
Puolueettomuus Itävallan tyyliin merkitsee sotilaallista liittoutumattomuutta. Ennen kaikkea puolueettomuus on kuitenkin selvinnyt läpi kylmän sodan jälkeisen kauden siksi, että sen on tulkittu olevan kansallisen ja valtiollisen identiteetin historiallinen perusta. Päivänpoliittisesti saati ulkopoliittisesti puolueettomuus ei ole vuosiin näytellyt huomattavaa roolia. Sitä on pidetty harmittomana menneisyyden jäänteenä, joka on kaikessa rauhassa saanut pölyttyä itävaltalaisen valtiopolitiikan muutenkin mittavissa nostalgiakabineteissa. Entisen liittokansleri Wolfgang Schüsselin (ÖVP) vertaus kuuluisaan marsipaanisuklaamakeiseen – Mozartin kuulaan – kuvaa tätä ajatustapaa hyvin.
Puolueettomuuden erikoislaatuinen säilyminen kylmän sodan jälkeisessä Itävallassa ei tarkoita etteikö puolueettomuuden ja EU-jäsenyyden yhteensopivuudesta ja -sopimattomuudesta olisi vuosien varrella puhuttu paljon. Sekä Kristillisdemokraattisessa Kansanpuolueessa (ÖVP) että hallitukseen EU-sanktioiden saattelemana vuonna 2000 nousseessa oikeistopopulistisessa Vapauspuolueessa (FPÖ) esiintyi vuosituhannen vaihteessa vahvaa Nato-kannatusta. Toisen suuren puolueen, sosiaalidemokraattisen SPÖ:n, tuen puuttuessa puolueettomuutta ei kuitenkaan lähdetty muuttamaan, sillä tarvittavaa 2/3 osan äänienemmistöä ei ilman sitä olisi saatu parlamentissa kokoon. Nato-optio oli vahvasti läsnä: vuoden 2001 turvallisuuspoliittisessa strategiassa puolueettomuuden uumoiltiin menettävän edelleen merkityksiään ja kaventuvan Nato-optiolla varustetuksi sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi – Ruotsin ja Suomen malliin.
Toisin kuitenkin kävi. Kun puolueettomuusjulistuksen 50-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 2005, itävaltalainen kiinnostus Nato-optiota kohtaan oli laimenemaan päin – ei vähiten siksi, että kaikki Itävaltaa ympäröivät entiset Varsovan liiton maat olivat tässä vaiheessa tukevasti matkalla Natoon. Seuraavan viiden vuoden aikana puolueettomuus pikku hiljaa nosti päätään väistyvän Nato-option takaa ja teki virallisen paluun vuonna 2011 kahden suuren puolueen (SPÖ-ÖVP) hallitusohjelmassa.
Itävallan puolueettomuus vertailevasta näkökulmasta
Itävallan perustuslaillinen puolueettomuus poikkesi jo kylmän sodan aikana Ruotsin ja Suomen pääasiassa poliittiseksi mielletystä puolueettomuudesta. Toisaalta nimenomaan Suomen ja Itävallan puolueettomuus oli puhdasta kylmän sodan puolueettomuutta, vastakkainasettelun paineesta esiin kasvavaa. Vaikka kahden ”uuden” puolueettoman puolueettomuustulkinnat erosivat toisistaan monella tapaa niin lähtökohtiensa, ajoituksensa kuin kotimaisen ja kansainvälisen taustansa puolesta, yksi tärkeimmistä ja selkeimmistä eroista koski maiden puolueettomuuspolitiikan erilaista sopimuksellista pohjaa. Kylmän sodan kaudella kaikenlaisten sopimusten tulkinnasta ja kilpailevien tulkintojen torjunnasta kehkeytyi oma politiikan lajinsa, jossa raja muodon ja käytännön sekä lain ja politiikan, välillä ei ollut koskaan missään selvä. Aste-eroja löytyi, mutta siltikin kyse oli loppujen lopuksi nimenomaan tulkinnoista ja niiden välillä käydyistä kamppailuista.
Siinä missä suomalaista puolueettomuuspolitiikkaa kehysti käytännössä, jos ei muodollisesti Neuvostoliiton kanssa solmittu kahdenvälinen YYA-sopimus, Itävallan puolueettomuusjulistus perustui kansalliseen lainsäädäntöön. Itävallan puolueettomuus oli tässä suhteessa lakipohjaista kuten Sveitsin puolueettomuus, mutta ei kuitenkaan Sveitsin mallin mukaan kansainvälisen vaan kansallisen perustuslakiin kytketyn sopimuksen nojalla. Kylmän sodan kontekstissa tällä yksityiskohdalla oli laajakantoinen merkitys. Se tarkoitti ennen kaikkea sitä, ettei Neuvostoliitolla (joka oli yksi neljästä sodanjälkeisen Itävallan miehittäjävaltioista ja yksi puolueettomuusjulistusta edeltäneen Itävallan kansainvälisen valtiosopimuksen allekirjoittajista) ollut selvää muodollista tai suoraa sopimuksellista sanomista Itävallan puolueettomuuteen ja sen tulkintoihin. Puolueettomuusjulistuksen antoi itsenäisen Itävallan oma parlamentti ”omasta vapaasta tahdostaan” sen jälkeen kun miehitysvallat olivat puoli vuotta aiemmin solmitun valtiosopimuksen nojalla vetäneet joukkonsa maasta. Muodollisesti valtiosopimus ja puolueettomuusjulistus olivat siis toisistaan erillisiä ja tässä järjestelyssä itävaltalaiset saattoivat ottaa mallia myös Suomesta pyrkien välttämään suoria sopimukseksi tulkittavissa olevia kytkentöjä oman puolueettomuutensa sekä kylmän sodan osapuolten, etenkin Neuvostoliiton, välillä.
Aika ja geopolitiikka olivat toki itävaltalaisten puolella: Suomi sai rauhansopimuksen 1947 ja päätyi solmimaan YYA-sopimuksen 1948, siis vuosina, jolloin kylmän sodan rintamat vielä hakivat muotoaan. Itävalta oli kymmenen vuoden ajan neljän voittajavallan miehittämä ja julistautui puolueettomaksi vaiheessa, jossa kuva kylmän sodan vastakkainasettelusta sekä siihen liittyvistä puolueettomuuden politisoimistrendeistä oli selvempi. Itävallan kysymyksen ratkaisua, jota siivitti Geneven liennytyshenki, on kylmän sodan tutkimuksessa pidetty yhtenä kylmän sodan ensimmäisistä suurvaltakompromisseista. Tästä näkökulmasta Itävallan puolueettomuus ei ollut pelkästään Neuvostoliiton saneluratkaisu kuten toisinaan kuulee sanottavan, vaan huomattavan taitava ja monikerroksinen rakennelma, jossa oli sijansa niin läntisillä kuin itävaltalaisten omilla intresseillä. Kylmän sodan puolueettomuus – sen kaikissa kansallisissa variaatioissa – oli erittäin monisyinen, vaikeasti hahmotettava ja vahvasti politisoitumaan pyrkivä ilmiö, jonka kansalliset ja kansainväliset merkitysulottuvuudet katoavat näkyvistä kovin yksioikoisesti tulkiten.
Puolueettomuus valtioidentiteettinä
Itävallan puolueettomuudella on kansainvälispoliittinen syntytausta, mutta siitä tehtiin kansallinen identiteetti. 1960-luvun loppupuolelle tultaessa puolueettomuudesta oli kehittynyt (ja kehitetty) Itävallan uusi valtiollisen ja kansallisen olemassaolon peruskivi. Tämä kehitys noudatti Sveitsin mallin mukaista ajatusta puolueettomuudesta, ei etnis-kansallisesti vaan valtiollis-poliittisesti määrittyneenä valtioideologiana, joka tarjosi yhteisen raamin muuten sisäisesti moninaiselle (monikieliselle, monikansalliselle, vahvan federatiiviselle) yhteiskunnalle ja sen kansalaisille. Sveitsin mallin lisäksi Itävallan malliin vaikutti etenkin 1970-luvulta lähtien, Bruno Kreiskyn kanslerikaudella, Ruotsin mallin mukainen puolueettomuuden ja hyvinvointivaltion yhdistelmä. Tämä kansalliseen identiteettiin ja kotimaiseen yhteiskunnalliseen koheesioon kiinteästi liittyvä aatehistoriallinen tausta selittää myös sitä, miksei puolueettomuudesta katsottu olevan tarpeellista luopua Itävallassa edes EU-jäsenyyden oloissa.
Suomessa yllä kuvatut ulottuvuudet eurooppalaisen (ja myös vanhan amerikkalaisen) puolueettomuuspolitiikan aatehistoriassa ovat tyypillisesti jääneet vähälle huomiolle. Kylmän sodan Suomessa puolueettomuudelle yritettiin tämänkin suuntaista sisältöä tuottaa, mutta vertailevasta näkökulmasta katsoen hankalissa sisäisesti ja ulkoisesti kiistaisissa olosuhteissa. Suomalaisen kansallisen identiteettipolitiikan keskeisimmät konfliktit liittyivät ennen kaikkea perittyyn, sodassa koulittuun ”vanhaan” kansallistunteeseen sekä kiistoihin siitä miten ja missä määrin tuota tunnetta olisi tullut muuttaa uuden idänpolitiikan ja kylmän sodan ideologisten jännitteiden leimaamassa maassa ja maailmassa. Puolueettomuutta tarjottiin myös Suomessa kansallisen ja valtiollisen identiteetin uudistajaksi, modernisoijaksi ja yhdistäjäksi – Sveitsin ja Ruotsin malliin – mutta kaiken kaikkiaan kuva jäi sekä sisäisesti että ulkoisesti hauraammaksi. Yksimielisen pinnan alle jäi jännitteitä, jotka näkyivät väliin myös säröinä. Suomessa korostui puolueettomuuspolitiikan kapeasti ulkopoliittinen, varsin välineellinen ja pragmaattis-realistinen luenta, joka on kylmän sodan jälkeisessä kuvassa yksinomaan vahvistunut: puolueettomuus oli tosiasioiden sanelema kansallisen selviytymisen kannalta välttämätön pakko. Ei muuta.
Nostalgiasta uuteen reaalipolitiikkaan?
Päivitetty puolueettomuus Itävallan tyyliin ei ole vanhaa, kylmän sodan monoliittista, kaiken kattavaa valtiodoktriinista puolueettomuutta. Samaan aikaan se ei enää ole myöskään pelkkää kylmän sodan jälkeisten vuosien nostalgista, koomista ja harmitonta ”Mozart Kugel”-puolueettomuutta. Uusi puolueettomuus on saanut takaisin ulkopoliittisia, ennen kaikkea (lähi)alueellispoliittisia funktioita, mutta läpikotaisin päivitetyssä ja kaikin tavoin joustavassa, riisutussa muodossa. Kesällä 2013 valmistuneessa ”kokonaisvaltaisen ennaltaehkäisevän” turvallisuuspolitiikan konseptissa puolueettomuus määrittyy voimavaraksi ja resurssiksi, joka on tapauskohtaisesti, tarpeen mukaan yhdisteltävissä muihin kansallisiin ja monenkeskisiin politiikan instrumentteihin, joita Itävallalla lähes sadan erikokoisen kansainvälisen järjestön kotipaikkana jo aivan kirjaimellisestikin on käden ulottuvilla. Ennaltaehkäisevän turvallisuuden ja lähialuepolitiikan joustavaksi voimavaraksi luettu puolueettomuus on kaukana menneisyyden painolasteista tai rajoitteista. Se näyttäytyy kansallisen historian rikkautena, eurooppalaisittain katsoen ainutlaatuisena mahdollisuutena profiloitua nykypäivässä laajaa turvallisuutta tuottavana, konflikteja ehkäisevänä ja välittävänä toimijana ennen muuta Itävallan, EU:n ja koko kansainvälisen yhteisön kannalta tärkeillä Balkanin ja Mustanmeren alueilla. Näiden mahdollisuuksien äärellä, jotka istuvat hyvin yhteen myös aktiivisen rauhankumppanuuden kanssa, ei juuri ole tarpeen puhua siitä mitä – ainakaan tällä hetkellä – ei ole, ja mikä mahdollisesti – ainakin toistaiseksi – rajautuu pois.
Ukrainalle tarjottu ”malli” on esimerkki siitä, miten päivitetty puolueettomuus on joustavasti nivellettävissä osaksi alueellisesti aktiivista ”ulko”politiikkaa. Ydinajatus on, että Itävallan tapaan omaehtoisesti valittu ”liittoutumattomuus, jopa puolueettomuus” ei rajaisi Ukrainankaan mahdollisuuksia läntisten demokraattisten arvojen sekä oikeusvaltionormien omaksumiseen. Kuten Itävallassa usein toistetaan, Itävallan puolueettomuuteen ei koskaan kuulunut vaatimusta ”ideologisesta puolueettomuudesta”: kylmän sodan Itävalta kehitti yhteiskunta- ja talousjärjestelmäänsä läntisen arvomaailman mukaisesti ja tätä kautta aukesi ovi aikanaan myös EU täysjäsenyyteen, yhdessä Ruotsin ja Suomen kanssa. Kuten Itävallan malli kertoo, sotilaallinen liittoutumattomuus tai ”jopa” puolueettomuus, jos ukrainalaiset sen itse päätyvät valitsemaan, ei sulkisi pois EU-täysjäsenyyttä.
Itävaltakin joutui täysjäsenyyttä odottamaan. Peräti nelikymmenvuotiseksi venyneen odotuksen aikana Itävalta – näin Ukrainalle tarjottu malli – omaksui roolin siltana idän ja lännen välillä. Itävallasta tuli idän ja lännen välisen yhteistyön, ei vastakkainasettelun symboli. Kuten sosiaalidemokraattien ex-kansleri Alfred Gusenbauer tähän liittyen maaliskuussa huomautti, nykymuotoisella Ukrainallakaan ei sisäisen ja taloudellisen rakenteensa pohjalta ole juuri muita realistisia vaihtoehtoja: mikäli maa valitsee tai se ajetaan valitsemaan Euroopan ja Venäjän välillä, Ukraina nykymuodossaan joko jakautuu tai hajoaa. Toisaalta, jos Ukraina päätyy ja kansainvälinen yhteisö sitä tukee valitsemaan aseman Euroopanja Venäjän välisenä kohtaamispaikkana, ajatuksellisia välineitä tämän aseman rakenteluun voisi tarjota Itävallan historiallinen malli. Se voisi tarkoittaa jollakin tässä ajassa sopivalla tavalla sopimuspohjaisesti ankkuroitua, omaehtoisesti valittua ”puolueettomuutta tai liittoutumattomuutta”, joka ei sulje pois EU-jäsenyyttä eikä aktiivista Naton rauhankumppanuutta vaikka rajaakin pois sotilasliiton täysjäsenyyden. Ja siltikin; itsenäisenä maana, Itävallan malliin, päätökset liittoutumisesta ja liittoutumattomuudesta säilyvät aina viime kädessä omien demokraattisesti valittujen poliittisten elinten käsissä.
Avarampi mahdollisen horisontti
Suomalaisittain tulee helposti ajatelleeksi, että Nato-maiden ympäröimän Itävallan kelpaa kehitellä aloitteitaan alueellisesti sitoutuneena rauhanvälittäjänä. Ilman pitkään maarajaa Venäjän kanssa mahdollisuuksien horisontti näyttää avarammalta Itävallasta kuin Suomesta käsin katsoen.
Maantieteellisten erojen merkitystä ei voi kiistää. Samalla on kuitenkin huomattava, että nykyisessä ei-territoriaalisten keskinäisriippuvuuksien leimaamassa maailmassa myös Itävallan yhteydet sekä Venäjään että etenkin Ukrainaan ovat tiiviit. Ne osat Ukrainaa, jotka tänä päivänä ovat kaikkein eurooppalaisimmin suuntautuneita, kuuluivat aikanaan Itävallan keisarikuntaan ja Itävalta on ollut aktiivinen taloudellinen, kulttuurinen ja poliittinen toimija alueella myös kylmän sodan jälkeen. Monet ukrainalaiset ovat hakeutuneet Itävaltaan töihin, asumaan ja opiskelemaan ja vuorovaikutus on ollut vilkasta niin kansalaisten kuin kansalaisyhteiskuntien tasolla.
Kaikkein välittömimmin painaa raha ja talous. Itävalta on viimeisen vuosikymmenen aikana hyötynyt valtavasti EU:n itälaajentumisesta ja investointeja on tehty paljon Ukrainaankin. Mukana pelissä on niin ikään nykyajan kuumin politiikkasektori, energiapolitiikka: samaan aikaan, kun EU ilmoitti tiukkenevista taloudellisista sanktioista toukokuun alussa, itävaltalainen energiayhtiö ÖMV julkisti venäläisten kanssa tehdyn kahdenvälisen sopimuksen koskien South Stream kaasuputken päättymistä Itävallan Baumgarteniin. Itävaltalaisessa julkisessa keskustelussa sopimuksen ajoitusta pidettiin poliittisesti ongelmallisena, mutta sopimuksen sisältöä ei juuri arvosteltu. EU-Itävallan viimeaikainen ystävyys Venäjän kanssa huomattiin, mutta siltikin sopimuksen nähtiin palvelevan myös monen muun eurooppalaisen naapurimaan asiaa.
Uusi vastakkainasettelu – uusi puolueettomuus?
Kun kylmän sodan vastakkainasettelu alkoi 1980-luvun Euroopassa osoittaa lientymisen merkkejä, puolueettomuusasiantuntijat kokoontuivat konferensseihin pohtimaan, edellyttääkö puolueettomuuspolitiikka aina vastakkainasettelua, konfliktia, ollakseen mahdollista. Konfliktikeskeinen näkemys vei voiton: kylmää sotaa ja Neuvostoliiton hajoamista seurannut suhteellisen rauhallinen, yhteistyön ja yhdentymisen leimaama kehitys pyyhki puolueettomuuden pois kokonaan (Ruotsi/Suomi) tai rapautti sen käytännön merkityksen (Itävalta, Sveitsi). Ilman vastakkainasettelua puolueettomuudella ei ollut päivänpoliittista merkitystä. Sveitsissä ja Itävallassa puolueettomuus sai pölyttyä kansalaisille rakkaana, harmittomana muistona menneestä. Pragmaattisessa Pohjolassa poliitikot eivät jääneet tunteilemaan eikä menneen haikailulle ole ollut sijaa sen jälkeenkään.
Jos ja kun puolueettomuuden konfliktikeskeinen tulkinta pitää, seuraava kysymys kuuluu tuoko uusi vastakkainasettelu tullessaan myös uudenlaisen puolueettomuuden ilmiön? Kehitys viime vuosien Sveitsissä ja Itävallassa näyttäisi viittaavan tähän. Ruotsissa ja Suomessa, jo aiemmin tehtyjä valintoja seurailleen, vastakkainasettelun uusi kärjistyminen näyttää vauhdittaneen lähinnä kehitystä päinvastaiseen: pääpuheenaiheina on tiivistyvän keskinäisen yhteistyön rinnalla ollut kysymys sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuudesta, yhdessä ja/tai erikseen.
Vedenjakajalla?
Viime vuosiin saakka entisten puolueettomien maiden välille on ollut erisuuntiin vetävistä kehitystrendeistä huolimatta ollut vaikea tehdä selvää eroa. Kaikkien politiikkaan on kuulunut aktiivinen osallistuminen kansainväliseen turvallisuusyhteistyöhön ripauksella odottavaa ja toisinaan jopa epämääräiseltä vaikuttavaa asennetta suhteessa tulevaan. Tätä odottavaa asennetta on kantanut Euroopassa kylmän sodan jälkeen puhaltanut yhteistyön myötätuuli. Vastakkainasettelujen kärjistyessä paine puolen ottamiseen ja puolen osoittamiseen tyypillisesti kasvaa.
On mielenkiintoista nähdä muodostuuko Ukrainan kriisistä vedenjakaja, jonka seurauksena kolmen EU:hun vuonna 1995 liittyneen entisen puolueettoman maan polut lähtevät erkanemaan yhä selvemmin toisistaan. Viimeistelläänkö kylmän sodan jälkeinen ”länteen paluun” projekti Suomessa ja tapahtuuko se yhdessä Ruotsin kanssa? Vai tuleeko sotilaallinen liittoutumattomuus sittenkin, syystä tai toisesta, Nato-optiosta huolimatta, säilymään myös suomalais-ruotsalaisen yhteistyön pohjana?
Siinä missä Itävallassa joudutaan varmasti vielä miettimään EU-jäsenyysvelvoitteiden ja uudenlaisen puolueettomuuden yhteensopivuutta millaiseksi ikinä se käytännössä kääntyykään, Suomessa maan EU-projektia viime vuosikymmenet johtanut normi- ja mallioppilaslinja saattaa, etenkin kriisin pitkittyessä tai syventyessä, joutua aiempaa kovempaan stressitestiin. Etenkin talouden saralla on jo nyt ilmennyt houkutusta muotoilla Suomelle(kin) jonkinlaisia historiallisiin, maantieteellisiin tms. syihin pohjaavaa erityisasemaa suhteessa EU:n mahdollisesti tiukkeneviin sanktioihin. Tilannetta ei helpota se, ettei houkutusta ole vastustanut moni muukaan EU-jäsenmaa, Itävalta mukaan lukien. Nimenomaan tässä suhteessa on kuitenkin havaittava, että kaikista EU-maista juuri Itävalta on alusta alkaen kulkenut valtavirrasta poikkeavalla polullaan liputtaen virallisesti, oman mallinsa peliin heittäen, vastakkainasettelujen lieventämisen ja yhteistyön puolesta. Samaan aikaan viestit arvo- ja normipoliittisella rintamalla ovat pyrkineet olemaan selviä nekin, viimeisimpänä heijastumana Itävallan yleisradioyhtiön ehdokkaan Conchita Wurstin suurta julkista huomiota herättänyt, voitokas esiintyminen euroviisuissa.
Lopuksi
Kylmä sota ei sellaisenaan enää koskaan palaa eikä palaa myöskään kylmän sodan aikainen puolueettomuus. Ukrainan kriisin yksi Suomessa vähälle huomiolle jäänyt sivujuonne on kuitenkin ollut puolueettomuuden käsitteen kiistaton virkoaminen kansainvälisessä poliittisessa keskustelussa. Niin hämmentävän takaperoiselta kuin puolueettomuudesta puhuminen nykypäivän suomalaisesta näkökulmasta saattaakin tuntua, Suomi-optiota koskevat puheet on mahdollista tulkita myös tämän virkoamisen viitekehyksessä. Kun kuvaan lisätään viime vuosien kehitys Sveitsissä ja Itävallassa, sekä Itävallan viimeaikainen aktiivisuus ”liittoutumattomuuden tai jopa puolueettomuuden” markkinoinnissa Ukrainalle, alkavat Suomi-optiopuheetkin näyttää yhä vähemmän pelkältä peräpeiliin tuijottamiselta – siis täysin riippumatta siitä, miltä asia Suomesta käsin katsoen mahdollisesti näyttää ja siitä, ettei asia ole merkityksellinen nykypäivän Suomen kannalta. Kyse ei taida edes olla Suomesta sinänsä. Silti Suomessakaan ei ole pahaksi muistaa, että kun menneisyydestä voimaa hakevat analogiat palaavat nykyiseen, lakkaavat historiatkin olemasta itsestään selvästi loppuun kirjoitettuja.
Muita lähteitä
Itävallan mallista ja taustasta
Gärtner Heinz, “Neutrality for Ukraine according to the Austrian model.” Policy Paper 1/2014. Austrian Institute for International Affairs, Vienna. http://www.oiip.ac.at/fileadmin/Unterlagen/Dateien/Kurzanalysen/UkraineEU_HG1.pdf
Der Standard, 3. maaliskuuta 2014, Itävallan ulkopoliittisen instituutin johtajan Heinz Gärtnerin kommentti, Itävallan mallista Ukrainalle [www.derstandard.at]
Format, 14. maaliskuuta 2014. Itävallan ex-liittokanslerin Alfred Gusenbauerin (SPÖ) artikkeli Itävallan mallista Ukrainalle [www.format.at]
Myös Vihreä puolue julkisti oman versionsa Itävallan mallista Ukrainalle, ks. esim. ”Krim-Krise: Grüne Prioritäten” (7.maaliskuuta 2014) [www.gruene.at]. Myös ”Lunacek: ’Aktive Neutralitätspolitik statt pro-russischer Pseudo-Neutralität der Freiheitlichen’” 18. maaliskuuta 2014 [www.ots.at/presseaussendungen]
Die Presse, 27. maaliskuuta 2014, ”Kurz: Österreich schickt Neutralitätsexperten in die Ukraine” [www.diepresse.com]
Die Presse, 2. huhtikuuta 2014, ”Krim-Krise: Wiener Vier-Punkte-Plan für die Ukraine” [www.diepresse.com]
Spiegel online, 4. huhtikuuta 2014, ”Österreich berät Ukraine in Sachen Neutralität” [www.spiegel.de]
Frankfurter Allgemeine, 6. toukokuuta 2014. ”Österreichs Aussenminister: Ein Aufsteiger verschafft sich Respekt” [www.faz.net]
Österreichische Sicherheitsstrategie. Sicherheit in einer neien Dekade – Sicherheit gestalten. Juli 2013. Wien: Bundeskanzleramt [http://www.bka.gv.at/site/3503/default.aspx]
Suomi-optiosta
Financial Times24. helmikuuta 2014 Zbigniew Brzezinskin kommentti ”Russia needs a ’Finland option’ for Ukraine”, ks. myös saman päivän pääkirjoitus
Financial Times25. helmikuuta 2014 René Nybergin vastine Brzezinskille ”Finland’s history is so different from Ukraine’s”
The Washington Post6. maaliskuuta 2014, Henry Kissingerin kolumni ”How the Ukraine Crisis ends” [www.washingtonpost.com]
Financial Times, 11. maaliskuuta Jaakko Iloniemen vastaus Kissingerille ja Brzezinskille ”The Finnish Experience is very difficult to copy”
Vrt. myös
The New York Times, 13. maaliskuuta 2014, John J. Mearsheimerin kommentti ”Getting Ukraine Wrong”
Foreign Affairs, 28 maaliskuuta 2014, Josh Cohenin artikkeli ”Here’s How Ukraine Can take Charge of its Fate: By Declaring Neutrality”
Suomalaisia reaktiota
Yle Uutiset, 13. maaliskuuta 2014 ”Kissinger: Suomi toimisi mallina Ukrainalle” [www.yle.fi]
Helsingin Sanomat, 29. helmikuuta 2014, ”Ukrainan suurvaltapelissä Suomi on tarjolla vaihtorahaksi”
Der Tagespiegel, 16. maaliskuuta 2014, ”Finnlands Premier Katainen: Wir sind nicht neutral” [www.tagesspiegel.de]
Yle Uutiset, 16. maaliskuuta 2014 ”Katainen saksalaisille: Suomi ei ole puolueeton” [www.yle.fi]
Artikkelin historialliset osat perustuvat Johanna Rainio-Niemen keväällä 2014 ilmestyneeseen kirjaan The Ideological Cold War. The Politics of Neutrality in Austria and Finland (New York: Routledge, 2014). Kirjassa itävaltalaisen ja suomalaisen puolueettomuuspolitiikan historiaa tarkastellaan valtioideologian ja kansallisen identiteettipolitiikan näkökulmista, kylmän sodan ideologisten jännitteiden luomaa taustaa vasten.
Artikkelikuva: M. Maggs / Pixabay
