Kun “Romaanihenkilön kuolema” alkoi toteuttaa itseään

Kuva Velikulta-lehdestä vuodelta 1913
Lukuaika: 3 min. 

Matti Pulkkisen vuonna 1985 julkaistu Romaanihenkilön kuolema käynnisti vuosikymmeniä myöhemmin tällaisille asioille ominaiseen tapaan polveilevan kirjoittamishankkeen. Huomasin aivan sattumalta kesän kynnyksellä 2014, että Ulkopoliittisen instituutin lukupiiri aikoi keskustella Pulkkisesta ja suomettumisesta.

Niin, tosiaan. Pulkkinenhan puhui rasismista ja idänsuhteista jotenkin tähän aikaan sopivalla tavalla, härskin avoimesti, tilittäen jotakin sellaista, mistä silloin ei ollut tapana julkisesti puhua. Taisi Pulkkinen itsekin silloin pelätä puhuneensa liikaa, vaikka vapaammissa oloissa jo elettiin.

Kaivoin Romaanihenkilön kuoleman hyllystäni ja menin lukupiirin kokoukseen mielessäni kirjava joukko Pulkkisen poliittisesti riipovia riimejä. Pulkkinen nimittäin osasi naputella kuin nyrkkeilijä lyhyitä teräviä jabeja lukijansa otsaan. Siitä pian raivostuu.

Hiipivän miehityksen uhka

Lukupiiriin mennessä tuntui siltä, että Pulkkinen odotti Kekkosen ladun umpeutuessa 1980-luvun puolivälissä aitoa (Koiviston) Suomea, jota sitten ei koskaan tullut. Sama vaikenemisen politiikka jatkui, vaikka siitä olisi pitänyt päästä eroon.

Nyt tuntuu siltä, että se Pulkkisen kaipaama, aggressionsa löytänyt Suomi on alkanut elää tässä ajassa.

Eikä Pulkkinen siitä vääränlaisesta vaikenemisesta Paasikiveä, Kekkosta tai Koivistoa syyttänyt vaan 60-luvun älymystöä, joka jäi kiinni neuvostotissiin ja eleli omien edistyksen utopioidensa lumossa. Nyt tuntuu siltä, että se Pulkkisen kaipaama, aggressionsa löytänyt Suomi on alkanut elää tässä ajassa.

Näin pitkällä tulkintalinjalla liikuttaessa kohtaa valtavia näkökulmaeroja. Joku voi kutsua niitä hurskaasti kokemuksen rikkaudeksi. Mutta etäisyyden kasvaessa todellisuus väistämättä fragmentoituu. Suuret tarinat joudutaan keksimään.

Juuri tällaisista muistamisen ja unohtamisen fragmenteista Pulkkinen rakensi kuvauksensa hiipivän ja kuristavan neuvostomiehityksen kouriin joutuvasta K-linjan Suomesta.

Pulkkinen itse kaiveli syvältä omia juuriaan, kasvukipujaan sotavuosien maalaispojasta tunnustetuksi kirjailijaksi Kekkosen salavihaisessa Suomessa. Hän johdatteli lukijansa Nabokovin ja Dostojevskin kautta kirjailijan kokemusten ja hänen tekstiensä sisäisten viitesuhteiden väliseen tilaan, josta käsin lukija joutuu hahmottamaan itselleen jonkinlaisen näkemyksen siitä, mistä oikeastaan on kysymys.

Dostojevskin Riivaajien itsensä paljastamisen kanssa kamppaileva Stavrogin johdattaa Romaanihenkilön kuolemassa myös historiantutkijan perimmäisen pulmansa äärelle: miten sijoitan tekstiin itseni kertojana?

Kuuluin Pulkkisen arvostelemiin 60-lukulaisiin, mutta olin myös hänen ikätoverinsa, sotavuosien kasvatti. Siitä käsin oli yritettävä kertoa jotakin niistä ajoista sellaisille lukijoille, joilta sotapolitiikka ja sitä seurannut Paasikiven ja Kekkosen aika olivat jo unohtuneet tai joilla ei ylipäänsä ollut enää henkilökohtaista kosketusta asiaan.

Turvallisuuspoliittinen revisionismi

Pulkkinen piti suomettumista itse aiheutettuna tragediana. Paasikivi ja Kekkonen kyllä tiesivät, että niissä oloissa idänsuhteista ei sopinut sanoa kaikkea mitä ajatteli. Oli myös totuuksia, jotka tiedettiin todeksi ilman julkista todistelua.

Vaikenemisen politiikka johti Kekkosen aikana umpikujaan, kun tuudittauduttiin siihen uskoon, että asiat todella olivat sitä, miltä ne julkisesti näyttivät.

Tuo älymystön poliittinen muistikato, amnesia, ei aivan siinä määrin aikakautta määrittänyt kuin mitä Pulkkinen väitti.

Pyrin Kosmopoliksen numerossa 4/2015 julkaistussa artikkelissani osoittamaan, ettei tuo älymystön poliittinen muistikato, amnesia, aivan siinä määrin aikakautta määrittänyt kuin mitä Pulkkinen väitti.  Hänen peräämänsä eksistentiaalinen vastarinta jatkui kaikista virallisista kielipeleistä huolimatta.

Jo 1950-luvun jälkipuolella ryhdyttiin tarkistamaan Paasikiven alkuperäisiä oppeja perivihollisuuden unohtamisesta. Tämä läpi kylmän sodan jatkunut ulkopoliittisen ajattelun revisio nojautui juuri siihen salavihollisuuden periaatteeseen, minkä Pulkkinen väitti meiltä linjamiehiltä unohtuneen.

Tämä keskustelu poliittisesta amnesiasta on yhä ajankohtainen, sillä se on hallinnut kylmän sodan jälkeen käytyä keskustelua sisäisestä suomettumisesta. Sitä esiintyi, mutta ei siinä määrin, että se määrittäisi kokonaisen aikakauden.

Kylmän sodan aikana päähuomio sitä paitsi kohdistui ulkoiseen suomettumiseen, mikä nyt pyrkii tyystin unohtumaan.

Ekspansiivisen Venäjän virittämän ulkopoliittisen tunnekuohun vuoksi suomalaiset ovat nyt uudelleen löytäneet Pulkkisen kolme vuosikymmentä sitten kaipaaman perivihollisen.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Tämä tulkintaharha syntyi, kun Venäjän sisäisen ja ulkoisen heikkouden vuoksi keskustelu idän uhkasta jäi kylmän sodan jälkeisenä aikana taustalle aina Ukrainan kriisiin asti. Mutta sitten asiat alkoivat kehittyä Pulkkisen tarkoittamaan suuntaan.

Pulkkinen nimittäin leikki Romaanihenkilön kuolemassa ajatuksella, miten kirjailijan kuvittelemat asiat muuttuvat todeksi, fiktiosta tulee yllättäen ennuste. Ekspansiivisen Venäjän virittämän ulkopoliittisen tunnekuohun vuoksi suomalaiset ovat nyt uudelleen löytäneet Pulkkisen kolme vuosikymmentä sitten kaipaaman perivihollisen.

Hallitsemattomien pakolaisvirtojen vuoksi rasismikeskustelusta on yhtä lailla ryöpsäyttänyt esille samanlaista eksistentiaalista vastarintaa, johon Pulkkinen vetosi Romaanihenkilön kuolemassa.

Tosin näkökulma on nyt hurjasti laajempi, sillä Pulkkinen puhui vain Afrikasta ja afrikkalaisista, maanosasta, joka oli hänen mielestä parempi unohtaa ja joka näytti olevan unohdettavissa. Näiden nykynäkymien ja suomalaisten kotiporteille tunkevien kriisien voimasta Pulkkisen hautoma stavroginilainen syyllisyys varmaankin kasvaisi apokalyptisiin mittasuhteisiin.

Kirjoitus perustuu Kosmopolislehdessä (4/2015) ilmestyneeseen artikkeliin ”Vaikenemisen politiikkaa: Suomettuminen ja Matti Pulkkisen älymystökritiikki Romaanihenkilön kuolemassa”.

Osmo Apunen on Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen emeritusprofessori.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*