Venäjän jalkapallon MM-kisat olivat ilmeisen onnistunut megatapahtuma – ainakin jos tv-kuviin, lehtijuttuihin ja silminnäkijähavaintoihin on uskominen. MM-kisojen jälkeen FIFAn puheenjohtaja Gianni Infantino kehui vuolaasti niin Vladimir Putinia, MM-kisapaikkoja, pelejä kuin paikallisia ihmisiäkin.

Kisahurmoksen ja mediahehkutuksen rinnalla on kuitenkin syytä tarkastella myös sitä, millaisten ehtojen – vaatimusten ja sopimusten – varassa nämä monien toimittajien ja asiantuntijoiden mukaan kaikkien aikojen parhaat futiskisat tuotettiin. Venäjän MM-kisojen järjestämistä ehdollistavilla tekijöillä voi nähdä poliittisia merkitysulottuvuuksia.

Tapahtumaformaatti ja positiivinen medianäkyvyys  

Jalkapallon MM-kisojen kaltainen megatapahtuma on kisaisännälle tilaisuus imagonrakennustyöhön. Niin Etelä-Afrikan, Brasilian kuin Venäjän jalkapallon MM-kisojen aattona lehdissä kirjoitettiin näytön paikasta. Puhetapa antaa ymmärtää, että kisaisäntä asetetaan kuukauden mittaiseen testiin, jonka aikana se näyttää muulle maailmalle organisointikykyään ja oikeaoppisen tunnelman luomisen taitojaan.

On totta, että venäläiset kisajärjestäjät onnistuivat heille annetussa tehtävässään. Näin myös Putinin Venäjän suurvaltapoliittiset tavoitteet täyttyivät: sisäinen yhtenäisyys ja hallitsevan valtablokin asema vahvistui – ainakin hetkellisesti – myönteisen ulkoisen kuvan kautta.

Olennaista on huomata, että ei vain paikallinen kisaorganisaatio vaan myös FIFA ja sen läheiset tukijat vaativat kisatapahtumaa, joka etenee ilman häiriötekijöitä odotetulla tavalla. Kyse on tapahtumaformaatista, jossa tilanteet ja tilat on tarkoin suunniteltu etukäteen positiivista globaalia medianäkyvyyttä silmällä pitäen.

Kyse on tapahtumaformaatista, jossa tilanteet ja tilat on tarkoin suunniteltu etukäteen positiivista globaalia medianäkyvyyttä silmällä pitäen.

Kaupunkitilojen organisointia ja esillepanoa sekä ihmisten käyttäytymistä määrittävät hakukirja ja muut sopimusperäiset asiakirjat lakisääteisine velvoitteineen. Asiakirjojen perusteella vain FIFAn logot ja sloganit sekä yhtiöt, jotka on määritelty virallisiksi sponsoreiksi, saivat näkyä ja kuulua niin kutsutuilla FIFA-alueilla.

Näitä FIFAn kontrolloimia kaupunkitiloja olivat paitsi MM-kisoihin osallistuvien maiden harjoituskentät ja hotellit, VIP-vieraiden hotellit, FIFAn edustajien ja tuomareiden majapaikat sekä kansainvälinen mediakeskus, myös ennen muuta tapahtumastadionit sekä niiden ympärillä kilometrin säteellä rajattu turvallisuusvyöhyke ja aidatut Fan Fest -alueet.

Miliiseille, mellakkapoliiseille, turvamiehille ja OMON-erikoisjoukoille sekä brändipoliiseille oli poikkeuslakien turvin annettu oikeus sulkea tiloista ulos FIFAn, sen partnerien ja kansakunnan maineen pilaajiksi luokitellut ei-toivotut ihmiset ja symbolit.

Näihin ei-toivottuihin ihmisiin kuuluivat paitsi kansalaisaktivistit ja kriittiset fanit myös kaikki ”epäsosiaalisesti käyttäytyvät”, jotka hengailivat rautatie- ja metroasemilla, kerjäsivät tai pyysivät rahaa, vetelehtivät näkyvällä paikalla tai muulla tavalla häiritsivät kaupunkielämän perusrytmiä.

Ulossulkemisessa ja aitaamisessa voi nähdä identiteettipoliittisia päämääriä.

Kuvatussa ulossulkemisessa ja aitaamisessa voi nähdä identiteettipoliittisia päämääriä: FIFA ja kisaisäntä toivoivat, että kisapaikat täyttyisivät vain ja ainoastaan ihanteellisesti käyttäytyvistä karnevaalihenkisistä ja maksukykyisistä fanikuluttajista.

Faneja siis rohkaistiin tunteiden ilmaisemiseen ja nationalistisen symboliikan käyttöön sillä ehdolla, etteivät esitykset ja symbolit sisällä FIFAn ja sen yhteistyökumppaneiden kannalta ei-toivottuja viestejä. Kreml pyrki hiljentämään kriitikot ja opposition hinnalla millä hyvänsä.

Siinä, missä kansallisissa sarjoissa fanit voivat kritisoida seurajohtajia vaikkapa banderollien avulla, jalkapallon MM-kisoissa kriittiset mielenilmaukset pyritään kitkemään pois. Fanien ilmaisuvapauden kontrollointia perustellaan yleensä turvallisuustekijöillä.

Tässä puhetavassa ei ole jalkapallon MM-kisojen kontekstissa sinänsä mitään outoa, sillä turvallisuuteen liittyviksi asioiksi määritellään hyvin monentyyppisiä toimia, kuten terrorismin torjuminen, laittomien eli epävirallisten tuotteiden myyminen kaduilla ja rauhanomaisten protestimarssien estäminen.

Säröt ja soraäänten tukahduttaminen

Tapahtumaformaatin toteuttaminen kuitenkin harvoin onnistuu täydellisesti. Venäjän MM-kisoissa Pussy Riot -aktivistiryhmän jäseniä pääsi livahtamaan kentälle kesken loppuottelun. Poliisiasuihin pukeutuneet aktivistit kertoivat tempauksensa jälkeen, että he vaativat poliittisten vankien vapauttamista ja mielenosoittajien laittomien pidätyksien lopettamista.

Toisena särönä voi mainita Kroatian keskuspuolustajan ja entisen Kiovan Dynamon pelaajan Domagoj Vidan Youtubeen lataaman videon, jossa hän huudahti ukrainalaisille nationalisteille tutun tunnuslauseen ”kunniaa Ukrainalle”.

Sen sijaan kisakaupungeissa protestimarsseja ei esiintynyt. Tai toisin muotoillen: soraäänet eivät välittyneet ainakaan läntisen Euroopan toimittajien ulottuville. On vaikea uskoa, että paikalliset ihmiset ja erityisesti Putinin hallinnon vastustajat olisivat täysin hiljentyneet MM-kisojen ajaksi.

Soraäänet eivät välittyneet ainakaan läntisen Euroopan toimittajien ulottuville.

Brasilian MM-kisoissa neljä vuotta aiemmin, joissa mielenosoituksia oli ennennäkemättömän runsaasti jokaisessa kisakaupungissa ennen kisoja, soraäänet pyrittiin kisojen aikana tukahduttamaan. Brasilian kisojen alkaessa ”Kuolema jalkapallon MM-kisoille” ja ”FIFA painukoon helvettiin” -bannereita kantavia ihmisiä ei päästetty lähellekään keskeisiä tapahtumapaikkoja eli alueita, joissa turistit ja toimittajat parveilivat.

Tapahtumapaikkoja Brasiliassa kiertänyt toimittaja Dave Zirin kirjoittaa:

”On varmasti totta, että miljoonia ihmisiä koonneita protesteja ei esiintynyt jalkapallon MM-kisojen aikana, kuten niitä esiintyi vuonna 2013 Konfederaatio-cupin aikana. Tästä ei voi kuitenkaan tehdä sellaista johtopäätöstä, että nyt kaikki on mahtavaa ja ”juhlat ovat korvanneet protestit”. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Näin syvästi toisenlaisen todellisuuden. Totuus on, että kisakaupungeissa esiintyi protesteja, lakkoja ja taisteluja poliisien vastaan, jotka ottivat kaupunkitiloja haltuun – protesteja esiintyi etenkin kun poliisi ampui lapsia osana favelojen rauhoittamisprojektia. Jos protestit olivat pienempiä kuin vuotta aiemmin, se johtui siitä, että kadut oli militarisoitu jokaista senttiä myöten. Sotilaspoliisit hallinnoivat katuja ja kyynelkaasuttivat tai ampuivat ketä tahansa, joka yritti koota ihmisiä yhteen ja nostaa esiin poliittisia vaatimuksia.”

Siirtotyöläisten riisto ja korruptio  

Kun puhutaan brändipoliiseista ja kaupunkitilan militarisoimisesta, huomio kiinnittyy useimmiten julkisivujen säätelemiseen kisojen aikana. Valkoisista elefanteista puhuttaessa kyse on puolestaan megatapahtumien jättämästä perinnöstä.

Megatapahtumien yhteydessä valkoisella elefantilla on viitattu ensisijaisesti stadioneihin, joille ei löydy riittävästi käyttöä kisojen jälkeen. Niiden käyttö- ja ylläpitokustannukset kasautuvat veronmaksajien harteille. Venäjällä tällaisia ovat erityisesti Kaliningradiin, Volgogradiin ja Saranskiin rakennetut uudet stadionit, jotka ovat aivan liian suuria paikallisille joukkueille.

Tapahtumaformaatin ehtoja tarkastellessa olennaisempaa on kuitenkin kiinnittää katse rakennetun ympäristön poliittisuuteen eli siihen, millä tavoin suorituspaikkoja ja niihin liittyvää infrastruktuuria rakennetaan kisakaupungeissa.

Megatapahtumien yhteydessä valkoisella elefantilla on viitattu ensisijaisesti stadioneihin, joille ei löydy riittävästi käyttöä kisojen jälkeen. Niiden käyttö- ja ylläpitokustannukset kasautuvat veronmaksajien harteille.

Rakennustyöt aloitetaan useita vuosia ennen varsinaista megatapahtumaa. Näin huomion keskipisteeseen nousee siirtotyöläisten hyväksikäyttö ja kaltoin kohtelu. Ennen Venäjän jalkapallon MM-kisoja Human Rights Watchin tutkijat syyttivät Venäjän valtiota ja FIFAa siitä, etteivät ne puuttuneet työntekijöiden epäinhimilliseen kohteluun. Venäjän viranomaiset pikemminkin salailivat epäkohtia ja painostivat työntekijöitä vaikenemaan väärinkäytöksistä – mukaan lukien joidenkin ihmisten kuolemantapaukset stadionalueilla.

Kaikkein surullisin esimerkki Venäjän jalkapallon MM-kisojen valmisteluissa oli Pietarin uuden jalkapallostadionin rakentaminen Krestovskin saarelle eli Ristisaareen. Sitä on kutsuttu vuosisadan rakennusprojektiksi ja korruption kehdoksi.

Hulppea, käsittämättömät 1,5 miljardia dollaria maksanut megastadion valmistui yli kymmenen vuoden rakentamisen jälkeen joitakin kuukausia ennen maanosaliittojen välistä mestaruusturnausta vuonna 2017. Kun megastadionin hintaan lisätään uudet tiet ja metrolinjat sekä muu infrastruktuuri, nousee hintalappu yli kolmen miljardin.

Näin kallista stadionia ei voi selittää muuten kuin massiivisella korruptiolla – alihankkijaketjuilla ja välistä vetäjillä sekä mafiahenkisellä suojelurahalla. Yksi stadionia pystyttäneistä rakentajista oli Transstroj-yhtiö, jonka vielä joitakin vuosia sitten omisti Putinin lähipiiriin kuuluva Oleg Deripaska.

Korruption laajuudesta kertoo se, että vyyhtiin on sotkeutunut Pietarin varakuvernööri Marat Oganesjan. Häntä syytetään keinottelusta stadionin uuden jättinäytön hankinnassa. Pietarin kaupungin päättäjien sotkeutuminen korruptioon ei ole miellyttänyt paikallisia ihmisiä – semminkin, kun kaupunki päätti suunnata koulujen ja päiväkotien rakentamiseen tarkoitettuja rahoja megastadioniin.

Ikävin korruptioon liittyvä asia oli siirtotyöläisten kohtelu. Pietarin uudella stadionilla heitä työskenteli joka päivä noin 1 500. Stadionia rakensivat Valko-Venäjältä, Ukrainasta, Uzbekistanista, Tadžikistanista, Moldovasta ja monista muista Itä-Euroopan maista sekä ennen kaikkea Pohjois-Koreasta tulleet siirtotyöläiset.

Pohjoiskorealaisten palkoista suurin osa päätyi Pohjois-Korean hallinnolle.

Viimeksi mainittujen asemasta ei voi puhua muuna kuin orjatyövoimana tai panttivankeina. Työlait ja -sopimukset oli tehty rikottaviksi, ja siirtotyöläiset oli alistettu Pohjois-Korean valtionydinaseohjelman rahoittajiksi.

Norjalainen Josimar-lehti kertoi, että pohjoiskorealaisten palkoista 90 prosenttia kulkeutui välikäsien kautta muualle kuin itse työntekijöille. Suurin osa rahoista päätyi Pohjois-Korean hallinnolle.

Pohjois-Korean vientitulot ovat huvenneet ydinkokeiden aiheuttamien pakotteiden vuoksi. Jatkaakseen sotavarusteluaan ja tähän liittyvää uhitteluaan diktaattori Kim Jong-Un ja muu valtionjohto tarvitsevat rahaa. Siksi he ovat lähettäneet ulkomaille työntekijöitä, joiden palkoista ison osa ”verottaa” valtio.

Panttivankeja pohjoiskorealaisista rakennustyöläisistä tekee se, että heillä on kymmenen vuoden ”sopimus” työskentelemisestä ulkomailla. Näin urheilun megastadioneiden rakentamisen avulla tehdään kansainvälistä politiikkaa ja edistetään globaaleja orjatyömarkkinoita.

Reilun rakentamisen sertifikaatti

Kun hulppeat stadionit, hotellit ja muut uudet tilat ovat valmiita ja karnevaalihenkiset ihmiset täyttävät kaupunkien kadut ja aukiot, harvat enää muistavat ympäröiviin rakennuksiin liittyviä työn ja tuotannon historioita.

Thomas Gieryn kirjoittaa artikkelissaan What Buildings Do: ”Tultuaan valmiiksi rakennukset piilottavat ne monet mahdollisuudet, joita ei rakennettu, samalla tapaa kuin ne hautaavat intressit, vallan ja politikoinnin, jotka antoivat muodon toteutetulle suunnittelulle.”

Rakennukset ja muut kaupungin elementit myös vaikuttavat kulkureitteihin ja rutiineihin. Nämä uudet reitit ja tilat voivat syrjiä ihmisiä ja tuottaa epätasa-arvoa. Ehkäpä rakennuksiin tulisi reilun kaupan tuotteiden tapaan liittää sertifikaatti, joka kertoo siitä, onko esimerkiksi kyseinen futistemppeli reilujen vai epäreilujen periaatteiden mukaan rakennettu.

Valtiopropagandan paluu

”Putin käyttää jalkapallon MM-kisoja propagandan välineenä. Tällä tavoin hän näyttää, että me olemme suurin ja paras. Samaan aikaan kisat ovat keino, jolla monet venäläisen yhteiskunnan vaikeat ja ratkaisemattomat ongelmat kätketään näkyvistä. Urheilu on paras tapa kääntää huomio pois todellisista ongelmista, kuten he [valtion johtajat] tekivät jo Neuvostoliiton aikana. Tuolloin oli tärkeintä olla paras shakissa ja jääkiekossa. Shakissa siksi, koska me olemme maailman välkyimpiä. Jääkiekossa siksi, koska me olemme maailman vahvimpia.”

Yllä oppositiojohtaja Maxim Reznik viittaa ”venäläisen yhteiskunnan vaikeisiin ja ratkaisemattomiin ongelmiin”, kuten ihmisoikeusloukkauksiin, ympäristötuhoihin ja korruptioon, jotka jäivät MM-kisahehkuttamisen jalkoihin. Tällaisessa huomion kääntämisessä on vaikea välttyä ajatukselta, että Putinin Venäjällä imagonrakennuksen tai maabrändäyksen sijaan voi yhtä lailla puhua valtiopropagandasta.

Urheilun megatapahtumissa kaupunkitilat esittäytyvät hetkellisinä näyttämöinä, joihin globaalin kapitalismin megayhtiöt tuovat tavaransa ja tuotemerkkinsä.

Valtiopropagandististen megatapahtumien tarkoituksena on siirtää huomio pintaan, julkisivuun. Siksi soraäänet vaiennetaan hyvissä ajoin ja kaupunkitiloja siistitään edustuskelpoiseen asuun. Kun kisaturistit saapuvat, paikalliset ihmiset on koulutettu vieraanvaraisiksi ja ystävällisiksi.

Propagandassa ei siedetä ihanneyleisöydestä poikkeavia osallistumistapoja. Aktivistit, jotka taistelevat oman kaupunkinsa käyttöoikeudesta ja kyseenalaistavat vallanpitäjien toimintatavat, sysätään keskeisiltä tapahtumapaikoilta kameroiden ulottumattomiin.

Urheilun megatapahtumissa kaupunkitilat esittäytyvät lähinnä hetkellisinä näyttämöinä, joihin globaalin kapitalismin megayhtiöt tuovat tavaransa ja tuotemerkkinsä.

MM-kisojen sponsoreiden immateriaalioikeuksien ja positiivisen medianäkyvyyden turvaaminen on yksi tärkeimmistä seikoista, joka on kirjattu FIFAn ja kisaisännän välisiin sopimuksiin. Siksi olisi ollut toivottavaa, että MM-kisakarnevaalin ylistämisen rinnalla valtamediassa olisi avattu yksityiskohtaisesti myös näitä taustaehtoja, jotka vaikuttivat sekä kaupunkiympäristöjen että ihmisten käyttäytymisen säätelyyn.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -sarjaa.

YTT, FM Sami Kolamo on mediakulttuurin tutkija ja maantieteen, biologian, filosofian, elämänkatsomustiedon sekä terveystiedon aineenopettaja. Kolamolta on tänä vuonna julkaistu kaksi kirjaa: Mediaurheilu – Tunnetalouden dynamo ja Urheilun mammuttitauti.

Julkaisu Venäjän jalkapallon MM-kisojen poliittisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Meidän urheiluelämämme on potenut ja potee jatkuvasti mielikuvituksen ja kritiikin puutetta”, toteaa Tahko Pihkala Kauko Kareen kirjassa Tahko Pihkala – Legenda jo eläessään (1975).

Liikunta ei ole leikkiä vaan tavoitteellista toimintaa kunnon ylläpitämiseksi. Eurooppalaisten asennetutkimusten mukaan suomalainen poikkeaa muista eurooppalaisista totisessa suhtautumisessaan urheiluun. Tämä on ehkä jatkoa pitkälle linjalle, jota Pihkala edisti jo 1900-luvun alussa ollessaan perustamassa muun muassa Suomen Latua (1938) ja Suomen Urheiluopistoa (1927). Koko kansakunta piti saada liikkeelle ja liikekannalle.

Pihkalalle urheilussa oli kyse kolmesta hyvin erilaisesta asiasta. Ensin­näkin urheilu ja kilpaileminen on biologiaperusteista vaistotoimintaa, joka palvelee menestystä yksilöiden välisessä taistelussa. Nykypäivän kielellä: yhä koveneva työelämä vaatii kykyä ponnistella ja olla tavoitteellinen.

Toiseksi urheilulla on yhteisöllinen tehtävä (sota)joukkojen voiman kasvattajana. Nykyään puhuttaisiin integroitumisesta kansalaisyhteiskuntaan tai bisneskielessä strategian jalkauttamisesta.

Kolmanneksi urheilu on yksilön taistelua ikääntymistä vastaan. Viime vuosikymmeninä urheilulajien synnyssä on nähtävissä neljäs ja viideskin aalto. Liikunnan ilo, jaetut elämykset ja haasteet ovat luoneet tilaa kuluttajavetoiselle elämäntapaurheilulle. Samalla huippu-urheilu on muuntunut yhä selvemmin osaksi viihdeteollisuutta ja meistä on tullut sen seuraajia.

Huippu-urheilu on muuntunut yhä selvemmin osaksi viihdeteollisuutta ja meistä on tullut sen seuraajia.

Jouduin tai pääsin seuraamaan osana Olympiakomitean ”työnyrkkiä” mittavaa joukkoistamisprosessia, jonka tarkoitus oli kiteyttää huippu-urheilun yhteiskunnallinen merkitys nykypäivän Suomessa. Muut jäsenet olivat urheilujohtamisen aktivisteja. Ryhmää täydensi journalisti, Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen liikuntatutkija ja kulutustutkimuksen professori eli minä.

Puolen vuoden aikana käytiin 21 ryhmäkeskustelua erilaisissa urheilua lähellä olevissa yhteisöissä. Yli 500 ihmisen keskusteluiden tulokset kirjattiin ja niiden pohjalta toimittaja Saska Saarikoski sai tehtäväkseen sanoittaa huippu-urheilun yhteiskunnallista roolia uusiksi: ”Heikäläinen on meikäläinen, kun pelaamme samaan maaliin… Huippu-urheilu opettaa hyvää kilpailua”.

Loppuraportissa oli mukana myös tiivistelmä aihetta sivuavasta kansainvälisestä tutkimuksesta, joka kyseenalaistaa monia perinteisiä näkemyksiä esimerkiksi siitä, että huippu-urheilu saisi ihmiset liikkumaan enemmän. Seuraavassa keskityn omiin tuntemuksiini ja havaintoihin tästä prosessista.

Luovaa laskentatointa ja muita huonoja perusteluja

Työnyrkin ensimmäisessä kokouksessa ilmaisin omat kriittiset epäilykseni hyvin avoimesti. En pidä huippu-urheilusta, jos sen myötä nuoria houkutellaan puoliammattilaisiksi ilman, että heille samalla tarjotaan muuta koulutusta tulevaisuuden varalta. Äärimmäisen harvalle harrastuksesta voi tulla ammatti.

Toiseksi korostin ja ihmettelin, miksi työpajoihin otetaan erilaisia aktivistiryhmiä ja marginaaleja mukaan, mutta itseni kaltaiset tavalliset televisiopenkkiurheilijat jäävät joukkoistamisen ulkopuolelle. Miksi vähemmistöistä ollaan enemmän kiinnostuneita kuin suuresta enemmistöstä?

Miksi huippu-urheilussa pitää keksiä usein varsin mielikuvituksellisia tai vääränlaisiakin perusteluja puhuttaessa sen taloudellisista oikeutuksista?

Kolmas seikka, jonka toin esiin, oli huippu-urheilun itsetunnon heikkous. Miksei urheilun itseisarvoa voisi korostaa toteamalla, että se on osa mukavaa elämää ja viihdeteollisuutta, tai korkeakulttuuria siinä, missä ooppera tai tanssitaide? Miksi huippu-urheilussa pitää keksiä usein varsin mielikuvituksellisia tai vääränlaisiakin perusteluja puhuttaessa sen taloudellisista oikeutuksista?

Kulut ja kulutus muuntuvat urheiluorganisaatioiden retoriikassa investoinneiksi, jotka ”tuottavat rahat takaisin noin x-kertaisesti”. Suurien urheilutapahtumien järjestämistä perustellaan luovalla laskentatoimella ja taloudellisilla kriteereillä. Äärimmäisen harvoin ne kuitenkaan kykenevät Lontoon olympialaisten tavoin hyödyttämään pysyvästi koko kansakuntaa.

Jospa vain tapahtumapaikkojen ”nakkikioskit” ovatkin ainoita oikeita hyötyjiä? Miksei voisi tunnustaa, että olympialaiset tai vaikkapa hiihdon MM-kisat tuottavat väistämättä taloudellista tappiota? Voittopuolella ovat viihde ja kokemukset, joita sekä urheilijat että katsojat saavat.

Yksi toistuva perustelu huippu-urheilun tukemiseen on suomalaisten vähäisen liikunnan aiheuttamat kansanterveydelliset haitat. Tarinaan kuuluu ajatus, että Suomi kuuluu lokaluokkaan kansan liikkumisessa. Euroopan unionin liikuntatilastot kertovat päinvastaista.

Tarinaan kuuluu ajatus, että Suomi kuuluu lokaluokkaan kansan liikkumisessa. Euroopan unionin liikuntatilastot kertovat päinvastaista.

Totisen liikuntakulttuurin ohella toinen seikka, jossa suomalainen poikkeaa muista eurooppalaisista, on merkittävä liikunnallinen aktiivisuus. Suomi on Ruotsin ja Norjan ohella liikunnan suurvalta, kun tarkastellaan tavallisen kansalaisten liikunnan määrää. Suomea leimaa erityisesti se, että meillä, kaikista muista maista poiketen, liikunnallinen aktiivisuus ei juuri vähene ikääntymisen myötä.

Työryhmässä sain myönteisen vastaanoton poikkipuolisesta ajattelustani huolimatta ja myös hyväksynnän, että kirjoitan aiheesta sekä kolumnin että arvion itse joukkoistamisprosessista. Kauppalehden kolumnissa ihmettelin liikunnan vapaaehtoistyön suurta määrää ja huippu-urheilun vähäistä rahoitusta.

Geneerinen huippu-urheilupuhe

Sidosryhmäkeskusteluiden koontiraportit olivat kiinnostavaa luettavaa, vaikka huippu-urheilun yhteiskunnallista merkitystä perusteltiinkin niissä varsin yksituumaisesti ja geneerisillä argumenteilla. Ryhmäkeskusteluissa painotettiin huippu-urheilun välineellisiä hyötyä, esimerkiksi sitä, että urheilu opettaa tavoitteelliseen toimintaan tai saa kansanjoukot liikkumaan.

Liikunnan itseisarvoisuudesta tai huippu-urheilun erityispiirteistä, esimerkiksi kehon tai mielen hallinnan esteettisistä puolista, ei koosteraporteissa puhuttu. Geneerisyys näkyi siinä, kuinka ”huippu-urheilun” olisi voinut korvata teksteissä vaikkapa sanoilla ”peruskoulu” tai ”lukemisharrastus”.

Kuten oli odotettavissa, huippu-urheilun positiiviset puolet saivat ison painon. Tosin ”suurten kaupunkien johtajat” toivat esiin kilpailevia rahankäytön kohteita. Kirkon urheilu- ja liikuntaneuvosto puolestaan korosti, että huippu-urheilu voi olla jopa vastenmielisyyden lähde niille, jotka eivät ole omaksuneet liikunnallista elämäntapaa.

Geneerisyys näkyi siinä, kuinka ”huippu-urheilun” olisi voinut korvata teksteissä vaikkapa sanoilla ”peruskoulu” tai ”lukemisharrastus”.

Kaikkein kriittisimmin huippu-urheiluun suhtautuivat urheilutoimittajien ryhmä ja varsinkin naisista koostuva niin kutsuttu kulttuurihenkilöiden ryhmä: ”Huippu-urheilu on passiivisten penkkiurheilijoiden kansanliikettä. Se on myös harhaanjohdettujen lasten ja nuorten ja heidän harhaanjohdettujen vanhempiensa hyväksikäyttämistä”.

Keskusteluiden koonnit korostivat problematisoimatta erilaisia myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Huippu-urheilu tuottaa paikkakuntien yrityksille enemmän kuin siihen sijoitetaan, huippu-urheilu vahvistaa kansallista identiteettiä ja brändiarvoa, huippu-urheilu saa nuoret kiinnostumaan lajeista ja niin edelleen.

Huippu-urheilija nähtiin yksinäisenä taistelijana, jota valmennus tukee. Valmentajien ryhmä totesi, että huippu-urheilun suurin arvo syntyy oppimisesta – ei lopputuloksista. Siis matka on tärkeintä.

Vaikka kulttuurivaikuttajien ryhmä oli kaikkein kriittisin, sekin toi esiin sen, kuinka tärkeää on karttaa keskinkertaisuutta ja helposti saavutettavaa. Tosin he näkivät huippujen hehkuttamisen koomisessakin valossa: ”Tämä huippu-sana on kyllä kiintoisan hupaisa”.

Urheiluopistovaikuttajissa (kolme eri ryhmää) usko huippu-urheilun kaiken puoliseen sivistävään vaikutukseen näyttäytyi vahvimmillaan:

”Urheilu kasvattaa hyvää ainesta yhteiskuntaan… Tämä pitäisi osata avata: millaisiin asemiin suomalaiset urheiluihmiset ovat nousseet, koska he ovat päämäärätietoisia. sitoutuneita, aikataulusuunnittelukykyisiä… Sitä kautta saattaa kasvaa esim. hienoja johtajia, suomalaiseen yhteiskuntaan ohjaamaan meitä monessa muussakin asiassa. Tämän asian urheilukulttuurin kanssa tekemisissä olevat itse tietävät, mutta tämä pitää osata sanoittaa myös muille.”

Kuten odottaa saattoi, myös liikkeenjohtajista ja talousvaikuttajista koostuva ryhmä korosti ”tavoitteellisen toiminnan oppimista”. Tämä ryhmä kuitenkin epäili huippu-urheilun johtamisosaamista.

Tärkeää olisi kehittää urheilunjohtamisen kyvykkyyttä ja uudenlaisia toimivia johtamisjärjestelmiä: ”Sisäpiirin sijaan tarvitaan puolueeton elin arvioimaan huippu-urheilun arvoa ja tietenkin dataa joka tukee huippu-urheilun merkitystä”. Toivottiin, että esimerkiksi valtiovarainministeriö voisi tehdä tällaisen arvion.

Myös urheilutoimittajat toivat esiin huippu-urheilun johtamisen ja sisäpiirien ongelmat ja tarpeen kehittää huippu-urheilun vaikuttavuusarviointeja. Varsin yksituumaisesti kaikissa ryhmissä nostettiinkin esiin dataan perustuvan kustannushyötyanalyysin tarpeellisuus: rekordiurheilun yhteiskunnallisen merkityksen arvioimiseksi tarvitaan yhteiskunnallisia rekordeja ja dataa. Yksituumaisesti oletettiin tällaisten arvioiden johtavan suurempiin tukisummiin.

Tiedolla johtaminen ja kustannushyötyanalyysin tarve

Paralympiakomitean hallitus kertoi liikunnan ja urheilun olevan Suomessa runsaan viiden miljardin euron bisnes. Tämän luvun kerrottiin perustuvan työ- ja elinkeinoministeriön laskelmiin.

Urheilutapahtumajärjestäjät korostivat muiden ryhmien tavoin, että tulevaisuudessa päätökset eivät saa perustua arvailuihin vaan dataan. Usko siihen, että data osoittaisi huippu-urheilun hyödyt, oli melkein jakamatonta: ”Huippu-urheilu tuottaa enemmän kuin kuluttaa lähes kaikilla mittareilla – ongelma vain se, että riittävän selkeät mittarit puuttuvat”, todettiin valmentajien ryhmässä. Liikkeenjohtajien mielestä ”ei haittaisi löytää dataa, miten huippu-urheilu liikuttaa laajoja massoja”.  

Ekonomistina ihmettelen esimerkiksi käsitystä, jonka mukaan huippu-urheilun tukeen pitäisi suhtautua yhtä ongelmattomasti kuin yritystukeen.

Vaikka Olympiakomitean jäsenjärjestöjen toimitusjohtajat kirjasivat ongelmia, he eivät näyttäneen uskovan niihin, vaan pikemminkin vaikkapa siihen, että urheilutapahtumat tuottavat vuosittain miljoonien eurojen taloushyödyt.

Urheiluopistojen hallintopäivillä usko oli kaikkein vankinta: ”Isoin juttu: huippu-urheilu tuottaa valtiolle selvästi enemmän tuloja kuin se ottaa tukea vastaan”. Kirkon urheilu- ja liikuntaneuvosto kertoi samaa: ”Urheilu elättää paitsi itse itseään niin myös muita”.

Yksi teema, joka tuli vahvasti esiin muun muassa eduskunnan ryhmässä, valtion liikuntaneuvostossa ja Suomen nuorisoyhteistyö – Allianssin ryhmäkeskusteluissa oli huippu-urheilu kansallisen integraation välineenä erityisesti maahanmuuttajien ja syrjäytyneiden osalta. Urheilu on keino välttää kansainvälisiä konflikteja ja se korostaa yhteisöllisyyden arvoa.

Aiheellisesti tosin kysyttiin, missä vaiheessa huippu-urheilijasta tulee vaikkapa integraatio- tai elinkeinopolitiikan puhdas väline. Allianssin mukaan yksi ongelma on huippu-urheilun liika maskuliinisuus, johon viitattiin sanalla toksinen maskuliinisuus. 

Kriittiseksi lopuksi

Olympialiikkeeseen ja myös huippu-urheilun organisoimiseen kohdistuu kriittinen katse epädemokraattisten ja korruptoituneiden prosessien takia. Erilaisten toimijoiden osallistaminen olikin Olympiakomitealta oiva tapa purkaa paineita ja kuunnella laajemmin suomalaisen kentän ääniä.

Edellä poimin kiinnostavimpia kommentteja keskusteluista. Ekonomistina ihmettelen esimerkiksi käsitystä, jonka mukaan huippu-urheilun tukeen pitäisi suhtautua yhtä ongelmattomasti kuin yritystukeen. En ole lainkaan varma, tarvitaanko urheilun suurtapahtumien ainoille varmoille taloudellisille voittajille, paikallisille nakkikioskiyrittäjille, valtion tukea.

En myöskään ole sitä mieltä, että huippu-urheilijaan pitäisi suhtautua kuin keneen tahansa palkansaajaan, jota tuetaan, tai että tarvitaan ammattitukea, koska se tuottaa taloudellisia ja terveydellisiä hyötyjä.

Taloustieteilijän näkökulmasta kaikki työpaikat eivät ole tukemisen arvoisia. Työtä ja työpaikkoja, joilla on ulkoisia vaikutuksia esimerkiksi koko kansakunnan tuottavuuden kasvuun, voidaan toki tukea.

Sitä vastoin koulutusta, myös ammattiurheilijoiksi, voisi mielestäni tukea entistä enemmän. Nuorten huippu-urheilutuen ehtona pitää olla muun koulutuksen kytkeminen tukeen urheiluakatemioiden tapaan.

Kiinnostavasti yksi näkökulma puuttui lähes tyystin ryhmien keskustelukoosteista. Ikään kuin huippu-urheilussa (tai korporaatioelämässä) olisi kyse vain huippuyksilöiden ominaisuuksista.

Joukkueurheilusta puhuttiin äärimmäisen vähän, ja pimentoon jäi esimerkiksi kysymys työnjaollisesta osaamisesta ja siinä huippuvalmennuksen roolista. Komplementaariseen osaamiseen perustuva huippujoukkue on enemmän kuin osiensa summa samalla tavalla kuin jazzorkesteri, jossa yksilöiden improvisaatio synnyttää kollektiivisen osaamista.

Kun puhuttiin yksilökyvykkyyksistä, puhe oli kuitenkin varsin geneeristä. Huipuille ominaiset, nopeammat tai voimakkaammat ruumiit tai äärimmäistä itsekeskeisyyttä  ja -kuria vaativa harjoittelu jäivät yleisen puheen tasolle.

Olisiko paikallaan palata vanhaan Pihkalan viljelemään retoriikkaan, jossa korostetaan huippu-urheilijan ruumiinharjoitusta, sen henkisiä ja fyysisiä edellytyksiä, mutta myös uudenlaista joukkojen voimaa?

Olen samaa mieltä kulttuurivaikuttajien kanssa siitä, että ”huippu-urheilua pitää perustella huippu-urheilun omilla komponenteilla, huippuosaamisella, viihteellä, globaalisti jaetuilla kokemuksilla, kiinnostavuudella, elämyksillä ja tunteilla”.

Pidän myös urheilutoimittajien ajatuksesta, että huippu-urheilun tuki voisi tarkoittaa ”hyvälaatuisen hulluuden” tukemista. Oleellista on korostaa sitä, että itsensä toteuttamisen myötä huippu-urheilija ei ole minkään ylemmän tahon tai tahdon väline.

Mikä tärkeintä, toimittajat huomauttivat, että ”urheilun sanomaa on vaikea uskoa, kun siitä tuodaan esiin vain se positiivinen puoli”. 

Olisiko paikallaan palata vanhaan Pihkalan viljelemään retoriikkaan, jossa korostetaan huippu-urheilijan ruumiinharjoitusta, sen henkisiä ja fyysisiä edellytyksiä, mutta myös uudenlaista joukkojen voimaa?

Itse lähestyisin huippu-urheilua korkeakulttuurin tavoin itseisarvoisena huippuosaamisen muotona. Kannatan kaikkia aivojen ja kehon huippuliikunnan muotoja. Nykyään taide ja urheilu joutuvat turhaan vastakkainasetteluun, kun rahaa jaetaan yhteisestä Veikkauksen potista.

Olisiko syytä lopettaa teeskentely, jonka mukaan Veikkaus Oy olisi jotain muuta kuin palanen valtion organisaatiota? Kymmenen vuoden päästä Suomessa ei enää ole valtion suojelemaa rahapelimonopolia. Kossu-osakkeet ovat saaneet rinnalleen Lotto-osakkeet ja huippu-urheilua tuetaan valtion budjetin kautta. Silloin toivottavasti riittävästi.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzar on keskitasoinen ja intohimoinen golfaaja, sählynpelaaja, hiihtäjä ja uimari. Hän on julkaissut liikunta-aiheisia artikkeleita muun muassa urheilulajien synnystä, sauvakävelyn ja salibandyn historiasta ja toiminut Golf-lehden kolumnistina.   

Julkaisu Huippu-urheilun yhteiskunnallista tehtävää etsimässä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Urheilu ja politiikka eivät vaikuta toisiinsa.” ”Me vain pelaamme, ei politiikka kuulu meille.” Näistä fraaseista pääsevät aina liikuttavasti yksimielisyyteen niin poliitikot kuin urheilijat, ja periaatteellisella tasolla on tietenkin vaikeaa olla tästä eri mieltä.

Käytännössä se ei kuitenkaan olisi edes mahdollista. Miten voi edes kuvitella, että niin laajasti harrastettu, niin suuria massoja liikkeelle saattava, niin suuria tunteita herättävä asia kuin urheilu, ja etenkään se kaikkein levinnein ja intohimoisimmin seurattu osa eli jalkapallo, voisi olla ilmatiiviisti erillään yhteiskunnasta ja sen mukana politiikasta?

Niin taitamattomia ja kunnianhimottomia poliitikkoja ei ole olemassakaan, etteivät he huomaisi tällaista vaikutuskanavaa. Vaikka jalkapallopiirit voivat aidosti vieroksua politiikkaa, hekin tietävät, että parhaat resurssit omalle toiminnalle saadaan silloin, kun suhteet oman yhteiskunnan mahtajiin ovat mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Jalkapallon poliittisuutta on kuitenkin usein ongelmallista tunnistaa. Politiikka on tavallaan läsnä kaikessa, mikä liittyy jalkapallon ja yhteiskunnan suhteisiin, ja samalla se ei ole läsnä tarkasti missään.

Lisäksi kansainvälisen jalkapallon politiikasta ja historiasta kirjoittavat edelleen tyypillisimmillään piirit, jotka eivät ole kovinkaan kiinnostuneita politiikasta historiallisessa tai politologisessa mielessä – eli urheilujournalistit.

Urheilujournalisteja kiinnostaa lähinnä peli tai sen ympärillä olevat sellaiset lieveilmiöt, jotka eivät ole julkipoliittisia. Arkistojen tutkimisen sijasta he pyrkivät haastattelemaan jalkapallovaikuttajia eivätkä tee akateemista tutkimusta. Lähteinä ovat haastattelujen lisäksi lähinnä jalkapallolehdet. Poliittinen saati historiallinen tietämys on niukkaa, ja teoksissa toistetaan menneisyyden osalta hyvin vanhoja myyttejä ja politiikan osalta trendikkäitä stereotypioita.

Politiikka on tavallaan läsnä kaikessa, mikä liittyy jalkapallon ja yhteiskunnan suhteisiin, ja samalla se ei ole läsnä tarkasti missään.

Kun itse lähdin kirjoittamaan Pallon herruutta, kiinnostukseni kohdistui oman ammatillisen taustani vuoksi nimenomaan pelin poliittisiin kytkentöihin.

Miten jalkapalloa oli käytetty politiikassa hyväksi, mitä mieltä siitä olivat olleet Mussolini, Hitler, Stalin, eteläamerikkalaiset ja afrikkalaiset diktaattorit, yksittäiset poliittisesti aktiiviset pelaajat, miksi MM-kisojen saaminen oli Putinille niin tärkeää ja niin edelleen? Miten jalkapallo oli synnyttänyt arkielämään vaikuttavia identiteettejä, ja missä määrin ne olivat tiedostettuja tai jopa tietoisesti tuotettuja? Mikä oli ”jalkapallon poliittinen historia”?

Toisaalta vanhan pankkiurheilufanaatikon kiinnostuksen kohteena oli myös se, mitä kentällä oli oikeasti tapahtunut. Ehkä kyseessä oli myös penkkiurheilijan surutyö, selitysten ja taustojen hakeminen sille, miksi omat suosikit eivät ole pärjänneet niin hyvin kuin olisi toivonut.

Tarve tähän on todella suuri, kun sattuu olemaan Englannin kannattaja.

Oli kuitenkin mahdotonta lähteä kirjoittamaan jalkapallosta yleisteosta alkuperäislähteiden kautta. Sellainen olisi ollut monen vuoden projekti, ja kukapa sellaisen olisi kaikkine tarpeellisine matkoineen ja kielitaitoineen maksanut ja varustanut?

Pallon herruudenkin lähteinä olivat näin ollen aluksi edellä mainitut journalistien muutamat avainteokset. Tavoitteena oli kirjoittaa vielä puuttuva alan suomenkielinen yleisteos, joka tunnustaisi velkansa sellaisille herroille kuin Simon Kuper, Jonathan Wilson, David Winner, David Downing, John Foot, Uli Hesse-Lichtenberg ja niin edelleen.

Niin Pallon herruuskin tunnustaa. Kuitenkin hyvin pian kävi ilmi, että jos halusi saada tekstiinsä mukaan myös tieteellisyyden periaatteet, oli käytettävä toisenlaisia lähestymistapoja, eli määrättävä itselleen erilainen näkökulma ja suhtauduttava kriittisesti jalkapalloon liittyviin myytteihin.

Journalistien teksteillä saattoi saada aikaan sinänsä mielenkiintoisia, mutta loppujen lopuksi jo usein toistettuja ja edelleen usein myytteihin sidottuja tarinoita ilman kunnollisia politiikkaan ja yhteiskuntaan liittyviä selityksiä.

Parin viime vuosikymmenen aikana jalkapallon historiasta on tullut oma tieteenhaaransa. Siitä on karttunut varsin rikas, etenkin saksankielinen alkuperäislähteisiin pohjautuva, akateemisen historiantutkimuksen mitat täyttävä artikkeli- ja monografiakirjallisuus.

Myös anglosaksinen vastaava tutkimuskirjallisuus on laaja, joskin se on suuntautunut enemmän omaan aikaansa ja on valtaosin sosiologista. Molempiin tutkimusperinteisiin tutustuminen antoi kuitenkin mahdollisuuden sanoa enemmän kuin tavanomaisin urheilukirjallisuus tekee.

Kansainvälinen jalkapallotutkimus on jo niin laajaa, että Saksassa ja Britanniassa voi puhua jopa koulukunnista, jotka iskevät toisiaan vastaan.

Kansainvälinen jalkapallotutkimus on jo niin laajaa, että Saksassa ja Britanniassa voi puhua jopa koulukunnista, jotka iskevät toisiaan vastaan. Saksassa polttavin teema ei yllätä ketään: jalkapallo kansallissosialismin aikana. Tämä vastaa Saksan muunkin historiantutkimuksen trendejä.

Myös jalkapallohistorian tutkimus keskittyy voimakkaasti siihen, miten sopeuduttiin diktatuurijärjestelmään ja miten toisaalta mahdollisesti kyettiin jalkapallon avulla hiljaiseen vastarintaan.

Englantilaisessa tutkimusperinteessä on oltu kiinnostuneita esimerkiksi fanikulttuurin muotoutumisesta ja takavuosina erityisesti huliganismin ilmenemismuodoista ja juurista. Linkki politiikkaan löytyi muun muassa siitä, kun kiisteltiin, missä määrin thatcherismin ajan talouspolitiikka ja sen seuraukset perinteisten yhteisöjen murenemiselle olivat tuottamassa näitä ilmiöitä.

Uusin tieteellisen jalkapallotutkimuksen suuri trendi on naisten jalkapallo ja siihen sovelletut, sukupuoligenreen ja feministisiin lähestymistapoihin liittyvät teemat.

Lopputulos oli, että allekirjoittaneen kiertomatka jalkapallon historian ja politiikan maailmaan ei ollut omakohtainen tutkimus klassisessa mielessä – mutta sen oli ainakin tarkoitus olla muutakin kuin yleisesitys ja esittää teemasta oma tulkinta.

Mutta löytyikö sitten se politiikka?

Korkean tason politiikka

Jalkapallo ei ole ollut siinä mielessä eniten urheilupolitiikan keskiössä, että sen piirissä ei ole tapahtunut konkreettista, koko maailman seuraamaa kahden supervallan yhtaikaa symbolista ja konkreettista yhteentörmäystä. Lajin valtiaat olivat muunlaisia maita. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät olleet jalkapallon kärkimaita.

Jalkapallossa ei koskaan syntynyt myöskään sellaista Daavid vastaan Goljat -asetelmaa Neuvostoliiton ja pienen, neuvostotankkien jyräämän sosialistimaan välillä kuin parissa muussa lajissa. Jääkiekossa tämä asetelma nähtiin Tšekkoslovakiaa vastaan vuoden 1968 miehityksen jälkeisenä keväänä järjestetyissä MM-kisoissa ja Unkaria vastaan vuoden 1956 Melbournen olympiakisojen ”verisessä välierässä” vesipallossa, pian Unkarin kansannousun murskaamisen jälkeen.

Tosin Helsingin olympiakisojen jalkapallossa lähdettiin Neuvostoliitto-Jugoslavia-otteluun hyvin katkerissa merkeissä, sillä maat olivat ajautuneet täydelliseen välirikkoon Stalinin ja Titon ristiriitojen vuoksi.

Dramatiikkaa seurasikin, mutta vain kentällä: Jugoslavia johti 5–1, Neuvostoliitto nousi tasapeliin, mutta hävisi sitten uusintaottelun 3–1. Jugoslavia ei kuitenkaan ollut maailman silmissä pelkkä sorrettu Daavid, koska Tito oli pitänyt hyvin puolensa myös poliittisella areenalla, eikä mitään väkivaltaista Goljatin iskua koettu.

Maailmansotien välillä poliittista asetelmaa oli syntymässä enemmänkin, kun kaksi uutta ideologiaa edustavaa suurvaltaa todella panosti menestymiseen jalkapallossa.

Maailmansotien välillä poliittista asetelmaa oli syntymässä enemmänkin, kun kaksi uutta ideologiaa edustavaa suurvaltaa todella panosti menestymiseen jalkapallossa. Toinen jopa onnistui tässä projektissa: fasistinen Italia nousi 1930-luvulla kahdesti maailmanmestariksi.

Kansallissosialistisen Saksan yritys jäi sen sijaan torsoksi, koska maalla oli tärkeämpi urheiluprojekti. Omat olympiakisat vuonna 1936 tarjosivat paljon paremman mahdollisuuden luoda näyteikkunaa maailmalle kuin yksittäinen laji. Saksalla oli tuolloin vielä pitkä takamatka kurottavana, sillä sillä oli heikot jalkapalloperinteet. Olihan peliä nimitelty vain muutama vuosikymmen aiemmin jopa ”englantilaiseksi sairaudeksi”.

Myöhemmin kaikki muuttui. Vuonna 1954 Saksan kollektiiviseen tarustoon ilmestyi ”kansakunnan synty jalkapallokentällä”, eli kaikki yllättänyt maailmanmestaruus Sveitsin järjestämissä MM-kisoissa. ”Silloin saa taas olla ylpeä saksalaisuudesta” ja ”olemme taas jotakin” ovat kuuluisia lausahduksia ja osoituksia sukupolvikokemuksesta, paluusta maailmansodan jälkeisen paarian roolista normaaliksi eurooppalaiseksi maaksi.

Tässäkään ei kuitenkaan syntynyt suurta tarinaa yhteentörmäyksestä ”pahuuden” kanssa, ei edes huolimatta siitä, että finaalissa kaatui suuri ennakkosuosikki ja vastakkaisen leirin edustaja eli kommunistinen Unkari. Ferenc Puskásin pallotaitelijoista ei ollut neuvostojätin kaltaiseksi viholliskuvaksi, etenkin kun Unkarin lopputuloksesta muodostui tavallaan myös Unkarin romantisoidun kultajoukkueen joutsenlaulu.

Iranin ja Yhdysvaltain kohtaaminen vuoden 1998 MM-kisoissa on joskus mainittu MM-historian poliittisimmaksi, mutta ei siitäkään sellaista oikeasti saa. Kentällä ei tapahtunut mitään katkeraa, eikä peli ollut toiselle osapuolelle kovinkaan tärkeä.

Iran hehkutti voittoaan, mutta Yhdysvalloille tappiosta ei ollut traumaksi, koska laji oli sen silmissä pieni ja yhdentekevä amerikkalaisuuden identiteetille.

Usein on mainittu El Salvadorin ja Hondurasin ”jalkapallosota” MM-karsinnoissa vuonna 1969. Enää tuskin kukaan edes muistaa, mitä poliittisia ristiriitoja vihamielisyyksien takana oli.

Identiteetti, sen muutos – ja pysyvyys

Jalkapallon politiikka on jopa ”poliittisempaa” kuin edellä mainitut jääkiekon ja muiden palloilulajien tai yksilölajien julkipolitisoidut yhteentörmäykset.

Se on ollut ylivoimainen mobilisoimaan suuria joukkoja ja luomaan ja kasvattamaan identiteettiä, koska sen pohja on niin säännöllinen ja massiivinen. Jalkapallo oli joka viikko toistuvan identiteettiriitin kohteena. Tuota identiteettiä luovien seurojen taustalla on nähty milloin luokka, milloin alue, milloin etninen tausta, milloin uskonto, milloin halu olla ”oppositiossa järjestelmää vastaan” – tai jotain muuta.

Identiteetti saa usein iskuja, mutta se saa mahdollisuuden elpyä aina uudestaan seuraavalla viikolla. Oikeastaan edes pitkällinen tappiosarja ei kykene kaatamaan tätä identiteettitehtävää.

Tappioiden hetkellä voi tuntea, kuinka oma ryhmä on joutunut epäoikeudenmukaisuuksien ja koettelemuksien kohteeksi. Ryhmästä saa tukea ja kanssakärsijöitä, ja on mahdollista asettua entistä tiukempaan siilipuolustukseen oman ryhmäidentiteettinsä taakse.

Ilmiöistä ei tule hakea historian havinaa ja poliittista vaikutusta vain niiden kriiseistä ja draamoista: arki ja sopeutuminen muovaavat elämää yhtä paljon.

Mielenkiintoinen nykyajan ilmiö on, että tuota identiteettiä ei tunnu haittaavan edes se, että sen luojat ovat nyt vallan toisenlaisia kuin silloin, kun nuo identiteetit syntyivät. Vuosikymmenten ajan identiteetti ja ryhmäsolidaarisuus, ”me vastaan ne” -henki, syntyi siitä, että kentällä palloa jahtasivat miehet, jotka olivat hyvin pitkälti katsojiensa kaltaisia.

He tulivat samoista sosiaaliryhmistä, usein samoista työpaikoista, tunnustivat usein samaa poliittista näkemystä tai ainakin samaa ryhmäsolidaarisuutta, eivätkä he edes viettäneet faniensa elämästä irtautunutta luksuselämää.

Englannin liigassa oli vielä 1960-luvun alussa viikkopalkoille 20 punnan katto. Saksa roikkui todella pitkään ja jukuripäisesti amatöörimääräyksissä. Fanituksen kohteet elivät hyvin samanlaista elämää kuin fanittajansa. Palkinnoiksi saatettiin saada kodinkoneita, ja niillä oli todella merkitystä pelaajien taloudessa.

Nyt palkkiot ja pelaajien siirtosummat ovat irtautuneet kaiken järjellisyyden rajoista, mutta faneja tämä ei tunnu häiritsevän. Suuri osa heistä on syntynytkin aivan eri maailmaan kuin vanhan ryhmäsolidaarisuuden haikailijat. Monikulttuurinen, joka hetki tavoitettavissa oleva globaali maailma on heille ”uusi normaali”, ja identiteetti rakentuu elämysten metsästämiseen eikä ”kerran lauantaina porukan mukana katsomoon” -jurruttamiseen.

Vanhakantainen identiteetin luominen on nähty usein myös lokeroiden luomisena, kiihkonationalismina, huliganismin kasvualustana ja niin edelleen. Samaten on mahdollista luoda historiallisten esimerkkien kautta linja siitä, miten vallanpitäjät, totalitaristiset järjestelmät tai muutoin autoritaariset johtajat ovat pönkittäneet valta-asemaansa jalkapallon kautta käyttäen myös MM-kisoja hyväkseen.

MM-kisojen järjestämisellä on todistettu ulospäin omaa mahtia ja taattu sisäänpäin sirkushuveja, joilla viedä huomio oman maan oloista, ihmisoikeusrikkomuksista ja vapauden puutteesta. Tässä mielessä on helppoa tehdä listaa: Mussolinin kisat vuonna 1934, Argentiinan sotilasjuntan kisat vuonna 1982 – ja Putinin kisat vuonna 2018. Tässä yhteydessä ei tarvitse nähdä näiden hallitsijoiden välillä muuta yhteistä kuin halu todistaa valtaansa maailmalle ja omalle kansalleen sekä osoittaa yhteiskuntansa tehokkuus.

Identiteettiä voi luoda tai ainakin yrittää luoda myös demokratian ja vapautumisen linjojen puolesta.

Mutta identiteettiä voi luoda tai ainakin yrittää luoda myös demokratian ja vapautumisen linjojen puolesta. Tällaisia kisajärjestäjiä ovat olleet MM-kisojen historiassa esimerkiksi diktatuurista vapautuneet Brasilia ja Espanja vuosina 1950 ja 1982 ja apartheidista vapautunut Etelä-Afrikka vuonna 2006.

Samoin Etelä-Korean ja Japanin yhteiset kisat vuonna 2002 merkitsivät muutakin omanarvontunnon nostatusta ja pääsyä tasa-arvoon kuin vain poliittisesti röyhistelevää valtaa.

Ja ylimalkaan tulisi muistaa, että ilmiöistä ei tule hakea historian havinaa ja poliittista vaikutusta vain niiden kriiseistä ja draamoista: arki ja sopeutuminen muovaavat elämää yhtä paljon.

Vain arjen ja mukautumisen kautta tulevat ne ”uudet normaalit”, joiden johdosta esimerkiksi naisten jalkapallo ja monikulttuuriset joukkueet ovat pian toivottavasti niin itsestään selviä asioita, etteivät ne herätä enää edes mitään erityistä kommenttia.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Vesa Vares on poliittisen historian professori Turun yliopistossa. Varekselta on julkaistu tänä keväänä teos Pallon herruus – Kuningaslajin valta ja lumo.

Julkaisu Retki poliittiseen palloon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi kuluvan vuoden jalkapallosensaatioista on FC Liverpooliin täksi kaudeksi pelaamaan siirtynyt 26-vuotias egyptiläishyökkääjä Mohammed ”Mo” Salah, joka voitti Englannin Valioliigan maalikuninkuuden rikkomalla yhden kauden maaliennätyksen.

Salah johdatti seurajoukkueensa Mestarien liigan finaaliin ja Egyptin maajoukkueen kesän maailmanmestaruuskilpailuihin, minkä lisäksi hän on kauden aikana voittanut useita henkilökohtaisia palkintoja.

Salahin valitsivat Valioliigan vuoden parhaaksi pelaajaksi niin kanssapelaajat kuin urheilutoimittajatkin. Yhtenä hänen suurimmista saavutuksistaan voi kuitenkin pitää paatuneiden brittikannattajien voittamista puolelleen.

Brittifutiksen islamofobinen perinne

Salah on islaminuskoinen eikä peittele sitä jalkapallokentälläkään. Hän polvistuu jokaisen tekemänsä maalin jälkeen huomiota herättävään rukoukseen juhlittuaan osumaansa ensin kanssapelaajiensa kanssa.

Katsomoyleisö kunnioittaa Salahin hengellistä hetkeä ja palkitsee lopuksi pelaajan raikuvin suosionosoituksin ja huudoin. Liverpool-fanit ovat tehneet Salahille myös oman kannatuslaulun paljon puhuvine sanoituksineen:

Mo Salah, la, la, la, la,
La, la, la, la, la, la,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
If he scores another few
then I’ll be Muslim too,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
Then sitting in a mosque is where I wanna be.

Salahin uskonnollisen taustan positiivisessa valossa esiin nostava kannatuslaulu on siinä mielessä erittäin merkityksellinen, että vielä kymmenisen vuotta sitten brittifanien sanoituksissa muslimeihin suhtauduttiin täysin päinvastaisella tavalla.

Vuonna 2007 katsomo raikasi Newcastle Unitedin kannattajien laulusta, jossa toisteltiin egyptiläissyntyisen, Middlesbroughia edustaneen Midon olevan terroristipommittaja. Enää vastaavia, avoimen rasistisia kannatuslauluja ei ole mahdollista esittää jalkapallokatsomoissa ilman tuntuvia sanktioita.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Lajin yhteydessä toimii useita yhdenvertaisuuden puolesta taistelevia järjestöjä, joiden kautta puuttuminen rasistisiin välikohtauksiin on tehostunut. Kansalliset ja kansainväliset jalkapalloliitot ovat sitoutuneet rasisminvastaiseen toimintaan ja langettavat kannattajien epäasiallisista edesottamuksista rangaistuksia.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Asenteet juontavat 1970- ja 80-lukujen taitteeseen, jolloin Englantiin alkoi siirtyä enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia pelaajia. Jalkapallokulttuuri on aina kiinnittynyt vahvasti kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja heijastanut vallitsevan arvomaailman mukaisia suhtautumistapoja.

Rasististen loukkausten kohteeksi joutuivat Englannissa ensin tummaihoiset pelaajat. Vuosituhannen vaihteen 9/11-terroristi-iskun jälkeen valtaa on saanut myös islamofobinen eetos.

Vuosina 2011–2012 toteutettuun, kannattajien asenteita selvittäneeseen kyselytutkimukseen osallistuneista 83 prosenttia näki rasismin olevan englantilaisessa jalkapallossa kulttuurisesti rakentunutta. Osa vastaajista oli kuitenkin varovaisen toiveikkaita nuorempien sukupolvien asenteiden muuttumisesta suvaitsevammiksi.

Positiivinen muslimirepresentaatio

Kuluneen kauden aikana suurta mediahuomiota nauttinut Salah edustaa positiivista muslimirepresentaatiota, jollaiset ovat länsimaalaisessa mediassa harvassa. Brittikannattajilta lempinimen ”Egyptin kuningas” saanut Salah keräsi useita tuhansia ääniä Egyptin presidentinvaaleissa olematta edes ehdolla.

Salah on lahjoittanut rahaa projekteihin ja hyväntekeväisyyskohteisiin kotimaassaan ja toiminut keulakuvana esimerkiksi huumeiden vastaisessa kampanjassa. Salahin tähdittämä, sosiaalisessa mediassa levinnyt Egyptin ministeriön ja huumeiden vastaisen järjestön yhteinen kampanjavideo aiheutti Egyptin viranomaisten mukaan vieroitukseen hakeutuvien ennennäkemättömän ruuhkan.

Muslimiyhteisön keskuudessa Salah on niin ihailtu sankari kuin kannustava esikuvakin, joka rohkaisee esimerkillään Lähi-idän nuoria tavoittelemaan unelmiaan.

Urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan.

Salah on noussut valtamedian otsikoihin kuluneella kaudella myös sosiaalisen median sisältöjensä ansiosta – nokittelemalla esimerkiksi Manchester Unitedin pelaaja Ashley Youngin kanssa, kun Liverpool hävisi joukkueiden keskinäisen kamppailun ja ManU putosi Mestarien liigan jatkopeleistä.

Kun Salah solmi sopimuksen FC Liverpoolin kanssa kaudeksi 2017–2018, brittimedia julisti uuden ”sosiaalisen median kuninkaan” saapuneen seuraan. Salahilla on Instagramissa 17,2 miljoonaa ja Twitterissä yli 6 miljoonaa seuraajaa. Hän julkaisee enimmäkseen omaa urheilu-uraansa koskevia päivityksiä, mutta ottaa kantaa myös esimerkiksi naisten asemaan muslimimaissa jakamalla tasa-arvokampanjaa koskevaa julkaisua.

Kansainväliset urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus yrittää vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Toistaiseksi tapana on ollut tehdä voimakkaampia kannanottoja vasta aktiivisen urheilu-uran jälkeen, mihin saattavat omilla säädöksillään olla vaikuttamassa myös urheiluseurat, lajiliitot, sponsorit ja FIFAn ja Olympiakomitean kaltaiset katto-organisaatiot.

Salah on tietysti myös kannattajien laatimien sosiaalisen median sisältöjen kohde. Hänestä on laadittu lukuisia ylistäviä meemejä, jotka verkossa levitettäessä toimivat paitsi humoristisena leikkinä myös kommunikaation ja yhteisöllisyyden rakentamisen välineinä.

Yhdessä suosituista kuvameemeistä Salah on nostettu pyramidien ja Gizan Sfinksin rinnalle yhdeksi Egyptin ihmeistä.

Infografiikat kertovat Salahin olleen kevään aikana sosiaalisen median puheenaihe Englannin ja Egyptin lisäksi erityisesti GCC-maissa (Arabiemiirikunnat, Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar ja Saudi-Arabia), joissa aihetunniste #TheLegendMohamedSalah on ollut ahkerassa käytössä. Salah tuntuukin olevan arabimaiden yhteinen ylpeyden aihe.

Sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia myös uudenlaisille rasistisille ulostuloille.

Ei pidä silti unohtaa, että sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia niin ikään uudenlaisille rasistisille ulostuloille, joista julkisuudessa esiintyvät jalkapalloilijat ovat viime vuosina saaneet osansa. Monikulttuurisuutta hylkivä islamofobinen diskurssi on tutkitusti vallannut alaa jalkapalloaiheisessa verkkokommunikaatiossakin.

Kansallissankaruudesta (jalkapallo)kansakuntien koalitioon

Liverpool hävisi toukokuun lopussa Mestarien liigan finaalin. Ottelun jälkimainingeissa Salah-fanit ottivat some-raivonsa kohteeksi madridilaispuolustaja Sergio Ramosin, jonka kanssa käydyn kaksinkamppailun seurauksena Salah satutti olkapäänsä ja joutui jättämään ottelun kesken jo puolen tunnin pelaamisen jälkeen.

Egyptiin laskeutui maansuru, koska loukkaantumisen pelättiin estävän Salahin osallistuminen jalkapallon MM-kisoihin. Egyptiläisen lakimiehen väitetään kertoneen paikallisessa televisiolähetyksessä haastavansa Ramosin oikeuteen ja vaativan miljardin suuruista korvausta Egyptin kansakunnalle aiheutuneesta harmista.

Tapaus päätyi myös syyrialaisten oikeustieteen opiskelijoiden tenttikysymykseksi, kun Damaskoksen yliopistossa ensimmäistä vuotta lakia opiskelevien tehtävänä oli esittää neljä perustetta sille, miksei Ramos joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teostaan. Joidenkin egyptiläisten taas kerrotaan pitävän Ramosia jopa israelilaisten kätyrinä.

Pettymyksen laajuuden ymmärtää, sillä Salahin menestys ja Egyptin selviytyminen arvokisoihin 28 vuoden tauon jälkeen ovat tuoneet iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta egyptiläisten epävakaan arjen keskelle. Salah itse totesi kuitenkin heti loukkaantumisensa jälkeen Twitterissä olevansa toiveikas MM-kisoissa pelaamisen suhteen ja julkaisi 3.6. kuvan kätensä kuntoutuksen etenemisestä, mistä riemuitsee egyptiläisten lisäksi varmasti koko kansainvälinen jalkapalloyleisö.

Nyt katseet ovat kääntyneet Venäjälle. Jalkapallon MM-kisojen ympärillä on jälleen kerran käyty polemiikkia monien tahojen ollessa sitä mieltä, ettei kisoja olisi alun perinkään pitänyt myöntää ihmisoikeuksia polkevalle ja kyseenalaista ulkopolitiikka harjoittavalle valtiolle.

Venäjän jalkapalloliittoa on sakotettu kuluneen kevään aikana maajoukkueen fanien rasistisen käytöksen takia. Toukokuussa ilmestyneen FARE-järjestön raportin mukaan Venäjän jalkapalloliigassa esiintyy runsaasti rasismia.

Jännitteitä liittyy myös brittifanien ja venäläiskannattajien välisiin kohtaamisiin. Valtioiden tulehtuneiden välien vuoksi Englanti uhkaili jopa boikotoida kisoja kokonaan.

Britannian ministerit ja kuninkaalliset ovat muutamien muiden maiden delegaatioiden ohella ilmoittaneet, etteivät aio matkustaa kisoihin, mutta 32 maan joukkueet tullaan stadioneilla näkemään – toivottavasti myös kansakuntia yhdistävän sankarin viittaa vaatimattomasti harteillaan kantava Salah.

Joidenkin näkemysten mukaan Englantia ja koko kansainvälistä jalkapallomaailmaa sykähdyttänyt Mo Salah -ilmiö vahvistaa stereotyyppistä hyvän ja huonon maahanmuuttajan välistä erottelua, jossa Salahin kaltaiset sankarit lunastavat paikkansa yhteiskuntakelpoisina, hyvinä yksilöinä, kun samalla muut muslimit kuuluvat edelleen työt, tyttöystävät ja etuudet varastavien pahojen maahanmuuttajien kategoriaan.

Kyynisesti – tai ehkä ennemminkin realistisesti – ajateltuna Salahilla on mahdollisuus käyttää asemaansa hyväkseen vaikuttamisen välineenä ainoastaan niin kauan kuin hänen maalivireensä kansainvälisillä jalkapallokentillä jatkuu.

Yksi Anfield Roadin fanikatsomossa oluttuoppi kourassa rallateltu muslimimyönteinen kannatuslaulu ei siis poista islamvihamielisyyttä maailmasta tai muuta jalkapallokulttuuria kerralla antirasistiseksi, mutta tarjoaa toivoa herättävän valonpilkahduksen oikeistopopulistisen liikehdinnän keskellä.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Riikka Turtiainen työskentelee digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtorina Turun yliopiston Porin yksikössä. Hän tutkii mediaurheilukulttuuria erityisenä kiinnostuksen kohteenaan urheilun tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä sosiaalinen media.

Julkaisu Mo Salah – Egyptin ja sosiaalisen median kuningas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjä on ahkeroinut 2000-luvulla megatapahtumien parissa ennätystahtiin. Vladimir Putinin presidentti- ja pääministerikausilla se on järjestänyt enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin historiansa aikana. Megatapahtumien isännöinnistä on tullut Venäjälle keskeinen julkisen diplomatian väline.

Maurice Rochen tunnetuksi tekemällä megatapahtuma-käsitteellä viitataan globaalin mediahuomion saavuttaviin kansainvälisiin tapahtumiin, jotka ovat mittavan kokoisia sekä osallistujamääriltään että hintalapultaan. Ensimmäisenä megatapahtumana pidetään Lontoon maailmannäyttelyä vuonna 1851. Sen jälkeen tapahtumien kirjo on laajentunut ja 1900-luvun lopulta lähtien painopiste vaihtunut kulttuurista urheiluun.

Megatapahtumien isännöinnistä on tullut Venäjälle keskeinen julkisen diplomatian väline.

Keisariajalla ei Rochen määritelmän mukaisia tapahtumia nähty ja Neuvostoliittokin järjesti niitä vain kaksi: Moskovan kesäolympialaiset kesällä 1980 ja opiskelijoiden kansainväliset urheilukilpailut eli universiadit vuonna 1973.

Venäjän federaatio on puolestaan 2000-luvulla isännöinyt euroviisut (2009), universiadit (2013) sekä talviolympialaiset ja paralympialaiset (2014). Tällä viikolla alkavia jalkapallon MM-kisoja (2018) seuraavat talviuniversiadit Kazanissa vuonna 2019 ja senkin jälkeen näemme todennäköisesti lisää kansainvälisiä tapahtumia Venäjällä.

Jos mukaan lasketaan vielä eri urheilulajien MM-kilpailut sekä poliittiset huippukokoukset, erilaisten kansainvälisten tapahtumien määrän kasvu näkyy vieläkin selkeämmin.

Venäjän into järjestää megatapahtumia on osa globaalia trendiä, jossa tapahtumat ovat siirtyneet Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta BRICS-maihin, Euraasiaan ja globaaliin etelään. Toisaalta kansainvälisten tapahtumien haaliminen Venäjälle on tapahtunut niin systemaattisesti, että näyttää siltä kuin Putin pyrkisi keräämään ansioluetteloonsa mahdollisimman monta globaalisti tunnettua tapahtumaa.

Listalta puuttuvat enää kesäolympialaiset ja expo eli maailmannäyttely. Niitäkin Venäjä on Putinin vuosina hakenut, ja parhaillaan Jekaterinburgia kampanjoidaan vuoden 2025 expon isännäksi.

Megatapahtumien lumo

Useat tutkijat ovat todenneet, että megatapahtumien isännöinti on ollut Venäjälle tapa todistaa paluutaan suurvallaksi. Venäjä on investoinut tapahtumiin mittavia summia valtion ja valtionyhtiöiden budjeteista ja on onnistuneilla järjestelyillä pyrkinyt viestittämään taloudellista ja poliittista vahvuuttaan ulkomaille.

Buumiin on myös sisäpoliittisia syitä. Yksi tavoite on ollut maan alueellinen kehittäminen. Moskovan ohella Pietari, Sotshi, Kazan ja Jekaterinburg ovat isännöineet useita kansainvälisiä tapahtumia.

Elena Trubinan mukaan megatapahtumien sijoittaminen eri puolille Venäjää on ollut tapa sitouttaa kaupunkeja keskusvallan tavoitteisiin ja se on toiminut myös perusteluna resurssien alueelliselle jakamiselle.

Megatapahtumien vallankäyttöön liittyy piirteitä, jotka ovat ristiriidassa Venäjän itsestään välittämän kuvan kanssa.

Maakuvan näkökulmasta megatapahtumien hajauttaminen voidaan nähdä pyrkimykseksi tehdä Moskovan ja Pietarin ulkopuolista Venäjää tunnetuksi ulkomaalaisille ja näin luoda puitteita turismin laajenemiselle.

Jalkapallon MM-kisat tarjoavat tähän oivan tilaisuuden 11 isäntäkaupungillaan. Kisat levittäytyvät etelän Sotshista, Donin Rostovista ja Volkogradista idän Jekaterinburgiin, Kazaniin, Saranskiin ja Samaraan, pohjoisen Pietarista Itämeren rannalle Kaliningradiin ja lopulta Euroopan puoleisen Venäjän keskiosiin Nizhni Novgorodiin ja Moskovaan.

Megatapahtumien järjestämistä on perusteltu myös kansallisen yhtenäisyyden lujittamisella, työpaikkojen luomisella sekä kansanterveyden ja nuorisotyön kehittämisellä. Vuonna 2012 antamassaan haastattelussa Putin perusteli jalkapallon MM-kisojen tuomista Venäjälle kansallisen liikuntakulttuurin vahvistamisella ja nuorten innostamisella urheilun pariin.

Megatapahtumien vallankäyttöön liittyy kuitenkin piirteitä, jotka ovat ristiriidassa Venäjän itsestään välittämän kuvan kanssa. Vahva, itseriittoinen valtio, joka ei kysele muilta lupia tekemisiinsä joutuu megatapahtumia isännöidessään luovuttamaan talouteen, kaupunkitilaan ja infrastruktuuriin liittyvää valtaa ylikansallisille organisaatioille.

Jalkapallon MM-kisat ovat olympialaisten tapaan franchise eli katto-organisaation omistama tuote, jonka isännöintiä haetaan ja tarjotaan pitkälti katto-organisaation ehdoilla. Jalkapallon tapauksessa FIFA tuo mukanaan viralliset yhteistyökumppaninsa, joilla on oikeus tarjota palvelujaan tarkoin määritellyillä kisa-alueilla.

Tämä vähentää paikallisten toimijoiden mahdollisuuksia hyödyntää tapahtuman mukanaan tuomia turistivirtoja. Venäläisissä jalkapallokisoissa mätetään blinien tai kaviaarileipien sijaan yhdysvaltalaisfirman burgereita ja huuhdotaan ne alas sponsorin virvoitusjuomalla tai oluella.

Kisajuliste ammentaa neuvostonostalgiasta

Jalkapallo on Venäjällä suosituin penkkiurheilulaji ja maassa on laaja fanikulttuuri. Urheilumenestyksellä mitattuna jalkapallo ei kuitenkaan kuulu maan vahvimpien lajien joukkoon. Tuoreimmalla FIFAn ranking-listalla Venäjä on sijalla 70 eli MM-turnaukseen osallistuvista maista heikoimmin sijoittunut.

Jalkapallon kultakausi sijoittuu kylmän sodan aikaan 1950–60-luvuille. Tuolloin Neuvostoliitto voitti kultaa Melbournen olympialaisissa vuonna 1956, Euroopan mestaruuden vuonna 1960 ja oli maailmanmestaruuskisojen neljäs vuonna 1966. Kuluvan vuosituhannen paras saavutus on pääsy välieriin vuoden 2008 EM-kilpailuissa.

Ottaen huomioon venäläisen jalkapallon viime vuosien vaatimattoman menestyksen ei ole ihme, että tulevien jalkapallon MM-kisojen markkinoinnissa venäläinen jalkapallo on ollut sivuroolissa. FIFAn virallisella kisasivustolla todetaan optimistisesti Venäjän olevan tunnetun kova urheilumaa, jossa jalkapallokin on lajina nousussa.

Virallinen kisajuliste puolestaan ammentaa sieltä, mistä ammennettavaa on eli neuvostomenneisyydestä. Taiteilija Igor Gurevitshin suunnitteleman julisteen visuaalinen ilme on kuin neuvostoajan fyysisistä kulttuuria propagoivista julisteista.

Tekijän mukaan muotokieli jäljittelee 1920–30-lukujen postkonstruktivismia ja on valittu siksi, että se on helposti tunnistettavissa juuri venäläiseksi visuaaliseksi kieleksi.

Julisteen tärkein elementti edustaa myös globaalisti tunnettua neuvostoperinnettä. Vanhan ajan nahkapallon ja maapallon sekoitusta tavoitteleva maalivahti Lev Jashin (1929–1990) on neuvostojalkapallon ikoni. Jashin on paitsi maan tunnetuin jalkapalloilija, myös monen ulkomaalaisen fanin mielestä kaikkien aikojen paras maalivahti.

Kisajuliste kiinnittää huomion myönteiseen neuvostomenneisyyteen, mutta samalla se korostaa nykyhetken ongelmia. Julisteen visuaaliset valinnat kertovat siitä, että kansainvälisesti tunnistettavimmat ja myönteisimmät venäläisen kulttuurin piirteet löytyvät menneisyydestä, eivät tästä hetkestä.

Neuvostoliiton urheilumaineen korostaminen sopii nykytilanteeseen hyvin myös siksi, että vuonna 2015 alkanut laajamittainen doping-skandaali on syönyt Venäjän urheilulta ja urheilujärjestelmältä uskottavuutta. Viimeisimpänä on vihjailtu dopingin käytön ulottumisesta myös venäläiseen jalkapalloon.

Kenen kisat, kenen hyöty?

Megatapahtumien mukanaan tuoma globaali mediahuomio houkuttelee, mutta kuka siitä lopulta hyötyy?

Venäjän keskeinen haaste on kielteinen imago ulkomailla. Kun pienet ja vähemmän tunnetut maat pyrkivät tekemään olemassaolonsa tunnetuksi maailmalle, Venäjä joutuu kamppailemaan syvään juurtuneita negatiivisia stereotypioita vastaan.

Tässä tilanteessa Venäjälle on itse asiassa eräänlainen voitto jo se, ettei jalkapallokisoja ole toistaiseksi boikotoitu laajamittaisesti.

Lähtötilanne jalkapallon MM-kisojen aattona onkin katastrofaalinen Sotshin talviolympialaisiin verrattuna. Tilanne ennen talviolympialaisiakaan ei ollut helppo. Muun muassa kisojen alla hyväksytty laki, jolla kiellettiin homoseksuaalisuuden edistäminen alaikäisten keskuudessa, verotti pisteitä lännessä, mutta toisaalta Mihail Hodorkovskin ja Pussy Riotin jäsenten armahtaminen tasoittivat tilannetta Venäjän hyväksi.

Nyt pohjalla on neljä vuotta jatkunut Ukrainan kriisi, Krimin valtaus ja siitä aiheutuneet talouspakotteet, syytökset informaatiovaikuttamisesta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ja kaksoisagentti Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä Julian myrkytystapaus.

Näitä täydentävät FIFAn sisäinen korruptioskandaali ja juuri ennen kisojen alkua venäläisten urheilujohtajien viimein myöntämä laaja dopingin käyttö, jonka seurauksena Venäjä suljettiin sekä Rion 2016 että Pyeongchangin 2018 olympialaisista.

Tässä tilanteessa Venäjälle on itse asiassa eräänlainen voitto jo se, ettei jalkapallokisoja ole toistaiseksi boikotoitu laajamittaisesti. Britannian ulkoministeri Boris Johnson ehti Skripalien myrkytystapauksen yhteydessä verrata Venäjän futiskisoja Hitlerin vuoden 1936 olympialaisiin ja useiden maiden poliittiset johtajat jättävät mitä todennäköisimmin saapumatta kisakatsomoihin. Yksikään joukkue ei kuitenkaan ole ollut aikeissa vetäytyä kisoista eikä vaatimuksia isännyyden peruuttamisesta ole enää hetkeen vakavasti esitetty.

Tilanne on oleellisesti erilainen kuin kylmän sodan aikana, jolloin 60 maata Yhdysvaltain johdolla boikotoi Moskovan kesäolympialaisia Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin puolta vuotta aiemmin. Venäjä on lännen asettamista talouspakotteista huolimatta integroitunut maailmantalouteen aivan toisella tavalla kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Etenkin FIFAn, sen sponsoreiden ja Venäjän väliset taloudelliset kytkökset tekevät kisojen boikotoinnista todella hankalaa.

Niin kauan kuin Itä-Ukrainan tilanne on selvittämättä eikä Krimin asema muutu, on vaikea nähdä, että jalkapallokisat kykenisivät vaikuttamaan Venäjän imagoon ulkomailla kovin myönteisesti.

Potentiaalisimpia vaikutuksen kohteita lienevät kisaturistit, jotka pääsevät kosketukseen venäläisen yhteiskunnan ja paikallisten ihmisten kanssa. Onnistuminen kisajärjestelyissä, konfliktien välttäminen venäläisten ja muiden maiden fanien välillä sekä yleisen turvallisuuden ylläpitäminen voivat jättää myönteisiä kokemuksia kisaturisteille ja vaikuttaa myönteisesti mielikuviin Venäjästä pitkän ajan kuluessa.

Nähtäväksi jää, jätetäänkö politiikka sivuun pelien ajaksi ja annetaanko urheilun ottaa spektaakkelissa päärooli. Tuleeko jalkapallon MM-kisoista todella Putinin megatapahtumabuumin huipennus?

Kävi miten kävi, Venäjän ensimmäiset jalkapallon MM-kisat jättävät jonkinlaisen jäljen historiaan. Ne päätyvät MM-kisojen kronologiaan, fanien ja urheilutietäjien muistiin ja tarinoihin. Se, millainen kuva kisoista jää lopulta elämään, määrittyy kuitenkin vasta tapahtuman jälkeen.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Pia Koivunen, FT, on tutkijatohtori ja yliopistonlehtori yleisen historian oppiaineessa Turun yliopistossa. Koivusen tutkijatohtoriprojekti The Politics of Hosting Mega-Events. A Study on Soviet Cultural Diplomacy, 1960s–1980s tarkastelee megatapahtumien isännöintiä Neuvostoliitossa ja Venäjällä.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Jalkapallon MM-kisat 2018 – Putinin megatapahtumien huipennus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkisessa keskustelussa kannetaan toistuvasti huolta lasten ja nuorten vähäisestä liikkumisesta. Ratkaisuksi tarjotaan lähes poikkeuksetta liikunnan harrastamista urheiluseurassa. Se esitetään usein itseisarvoisesti hyvää tuottavana, kaikille avoimena ja moniarvoisena areenana, jonne kaikenikäiset, -kokoiset, -näköiset ja -muotoiset lapset ja nuoret ovat tervetulleita yhteisöllisyyden, kansanterveyden ja hyvinvoinnin nimissä.

Julkisuudessa toisteltavassa puhetavassa rakennetaan kuvaa urheiluseuratoiminnasta sellaisena harrastuksena, joka ei ainoastaan tuota lapsille ja nuorille fyysisiä pääomia, vaan muokkaa myös ihanteellisella tavalla nuorison arvoja, asenteita, sosiaalisia käytäntöjä ja moraalista valmiutta.

Puhetavan sisällön voi kiteyttää siten, että liikunnan ja urheilun harrastaminen tekee lapsista ja nuorista kunnon kansalaisia ja parempia ihmisiä.

Puhetavan sisällön voi kiteyttää siten, että liikunnan ja urheilun harrastaminen tekee lapsista ja nuorista kunnon kansalaisia ja parempia ihmisiä. Liikunnan harrastamisesta julkisuudessa rakentuva kuva hellii ajatusta ihmerohdosta, joka antaa vastustuskyvyn lapsuuden ja nuoruuden fyysisiin, sosiaalisiin ja psyykkisen haasteisiin.

Ripaus totuutta ja paljon uskomuksia

Tällainen puhetapa liikunnan harrastamisesta ihmerohtona on kaiku menneestä maailmasta ja istuu sitkeässä. Sen juuret juontavat 1900-luvun alun kansalaiskasvatukseen. Tuolloin suomalaisesta metsäkansasta haluttiin tehdä liikunnan kansalaistoiminnan avulla sinivalkoista, salonkikelpoista, kuuliaista, sotilaaksi kelpaavaa ja rotuaan ylväästi edustavaa väkeä.

Liikuntahistorioitsija Maria Rantalan tutkimuksen otsikko, Sata vuotta toistoa, on paljon puhuva tiivistys siitä toisteisesta argumentaatiotavasta, jolla pidetään yllä mielikuvaa liikunnasta kaikkiin nuoruuden vaivoihin auttavana ihmerohtona.

Historiasta kumpuavan puhetavan takaa löytyy ripaus totuutta ja paljon uskomuksia. Totta kai liikunnan harrastaminen, tapahtuipa se sitten urheiluseurassa tai omatoimisesti, kasvattaa fyysistä kuntoa ja tuottaa monenlaisia myönteisiä vaikutuksia.

Liikunnan on osoitettu vaikuttavan suotuisasti lasten ja nuorten oppimiseen. Lapsuusiän liikunta yhdessä vanhempien kanssa lisää niin ikään todennäköisyyttä fyysisesti aktiiviseen elämäntapaan aikuisuudessa. Monille liikunta on myös motivoiva harrastus.

Lisäksi yksittäiset esimerkit kertovat toistuvasti siitä, että Suomesta löytyy valtava määrä hyvin organisoitua lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamista.

Kertovatpa yksittäiset esimerkit kuinka myönteisiä asioita tahansa, ne eivät valitettavasti vastaa kokonaiskuvaa lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamisesta 2010-luvulla.

Kertovatpa yksittäiset esimerkit kuinka myönteisiä asioita tahansa, ne eivät valitettavasti vastaa kokonaiskuvaa lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamisesta 2010-luvulla. Viimeisimmässä, mittavaan kyselyaineistoon perustuvassa LIITU-tutkimuksessa nimekkäät liikunta- ja terveystutkijat kiteyttävät urheiluseuraharrastamisen perusilmeen näin:

”Seuratoimintaan tullaan mukaan entistä nuorempana ja valtaosa lapsista ja nuorista harrastaa vain yhtä lajia. Kilpailutoimintaan osallistuu edelleen merkittävä osa lapsista ja nuorista.”

Samaa viestivät kaikki 2010-luvulla tehdyt kyselytutkimukset (esimerkiksi Myllyniemi & Berg 2013; Merikivi ym. 2016; Kokko & Hämylä 2015; Kokko & Mehtälä 2016). Tutkimusten mukaan urheiluseuraharrastamisen suuntana on yhä varhemmin, yhä enemmän ja yhä intensiivisemmin. Siinä kilpaillaan paremmuudesta ja pyritään erinomaisuuteen.

Urheiluseuraharrastamisessa vallitseva kehityssuunta on monin tavoin ristiriidassa 2010-luvun kasvatusihanteiden sekä lasten kehitystä ja hyvinvointia käsittelevän tutkimustiedon kanssa. Puhetapa urheiluseuraharrastamisesta kaikkivoipana ihmerohtona näyttääkin tässä valossa melkoiselta humpuukilta.

Kun myyttiä ihmerohdosta purkaa auki tutkimusten kautta, löytyy paljon ajatuksia herättäviä tuloksia.

Kun myyttiä ihmerohdosta purkaa auki tutkimusten kautta, löytyy paljon ajatuksia herättäviä tuloksia. Kasvava määrä tutkimustietoa haastaa ajatuksen lasten ja nuorten nykymuotoisesta liikunnan ja urheilun harrastamisesta otollisena moraalin, luonteen muokkauksen ja sosialisaation areenana.

Tutkimustieto ei esimerkiksi tue käsitystä siitä, että nykymuotoinen urheiluseuraharrastaminen yksioikoisesti ehkäisisi syrjäytymistä tai edes rikollisuutta. Ja toisin kuin tunnutaan ajateltavan, ei urheilun harrastaminen suojaa lapsia ja nuoria alkoholilta – päinvastoin. Tutkimusten mukaan alkoholin käyttö ja humalajuominen ovat yleisempiä urheilua seuroissa harrastavien kuin kokonaan harrastamattomien keskuudessa. Sama pätee myös nuuskan käyttöön.

Itse asiassa hokema liikunnan ja urheilun kaikkivoipaisuudesta lasten ja nuoren moraalin, luonteen, sosialisaation ja monen muun henkisen ominaisuuden osalta on arkijärjen vastainen ajatus. Aivan yhtä totuudenmukaista olisi väittää urheiluun laajasti liittyvän vilpin – kuten vaikka ottelumanipulaation ja dopingin – ja vanhoillisuuden – kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen aseman ja korruptoituneiden rakenteiden – vaikuttavan kielteisesti lasten ja nuorten arvoihin ja asenteisiin.

Kyse onkin ennen kaikkea totunnaistumisesta tiettyyn puhetapaan, joka on juurtunut syvälle kulttuuriseen kertomukseen. Viimeisen vuosisadan aikana rakentuneista perusteluista on tullut itsestäänselvyyksiä ilman, että niiden toisteisia lausumia pysähdytään sen enempää pohtimaan.

Näkökulman vaihtaminen herättelee

Totutusta, urheilun tuottaman hyvän kertomusta pönkittävästä kysymyksenasettelusta luopuminen paljastaa lasten ja nuorten liikunnasta ja urheilusta erilaisia epäkohtia ja ongelmia. Muun muassa kiusaaminen urheiluseuraharrastuksessa on huolestuttavan yleistä, samoin syrjintä ja rasismi.

Liian moni lapsi ja nuori kertoo kyselytutkimuksessa henkisestä väkivallasta ja jopa seksuaalisesta häirinnästä. Kansainvälisissä tutkimuksissa on jo pidemmän aikaa tunnistettu liian varhain aloitetun kovan ja intensiivisen harjoittelun psyykkiset ja fyysiset seuraukset.

Erityisen huolestuttava havainto on se, että samanaikaisesti, kun lapset ja nuoret vastaavat kaikissa kyselytutkimuksissa kaipaavansa ennen kaikkea iloista ja suoritusvapaata yhdessä oloa ikätoverien kanssa, on liikunnan harrastamista viety aivan päinvastaiseen suuntaan.

Samanaikaisesti, kun lapset ja nuoret vastaavat kaikissa kyselytutkimuksissa kaipaavansa ennen kaikkea iloista ja suoritusvapaata yhdessä oloa ikätoverien kanssa, on liikunnan harrastamista viety aivan päinvastaiseen suuntaan.

Lapset ja nuoret sijoittavat kaikissa kyselyissä kilpailemisen ja erinomaisuuden tavoittelemisen vähäisimpien liikunnan ja urheilun harrastamisen motiivien joukkoon. Lasten ääni on kuitenkin sivuutettu.

Seurauksena muun muassa liikunnan harrastamisen on lopetettu aina vain varhaisemmassa iässä. Vuonna 2015 suurempi siirtymä pois seuratoiminnasta alkoi jo 12 ikävuoden paikkeilla.

Liikuntalain ja tutkimusten vääntömomentti ei näytä riittävän

Valtiohallinnossa on viime vuosina yritetty saada liikunnan harrastaminen vastamaan paremmin nykyajan arvoja ja vaateita. Liikuntalaki päivitettiin vuonna 2015 ja siihen kirjattiin vankka arvopohja. Laissa tavoitteiden toteutumisen lähtökohdiksi kirjattiin tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat sekä ympäristön kunnioittaminen ja kestävä kehitys.

Puitelakina liikuntalain sisältöjä ei kuitenkaan ole pakko huomioida lasten ja nuorten liikunnassa ja urheilussa. Porkkanaksi ja kepiksi tarkoitettu valtion tavoiteohjaus vaikuttaa sekin tylpältä työkalulta, sillä toivotuista ohjausvaikutuksista näkyy vain ituja avustuksien saajien toiminnassa.

Myös valtiohallinnon tuottamien työryhmäraporttien suositukset ovat saaneet niukasti vastakaikua liikunnan ja urheilun saralla. Kattavat linjaukset esimerkiksi lasten ja nuorten harrastamisen edistämisestä ja yhdenvertaisista mahdollisuuksista harrastaa näyttävät jäävän lähinnä tahroiksi paperille.

Lasten ja nuorten liikunnan harrastamiseen liittyvien pulmien oikominen ei ole ainakaan tiedosta kiinni. Harvalla toimialalla on kartoitettu niin systemaattisesti ja läpileikkaavasti toiminnan luonnetta kuin liikunnassa 2010-luvulla.

Erityisesti selvitystyössä on 2010-luvulla kunnostautunut valtion liikuntaneuvosto, niin selvitysten ja tutkimusten tilaajana kuin niiden julkaisijana. Liikuntaneuvoston arvioiden mukaan yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus jäävät liikunnan ja urheilun päätöksenteossa sivuosiin. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvotyö valtion liikuntapolitiikassa –raportissa on myös todettu, ettei liikuntaan ja urheiluun yhdistetty ”reilun pelin henki” ole johtanut systemaattiseen tasa-arvo- tai yhdenvertaisuustyöhön.

Liikuntaan ja urheiluun yhdistetty ”reilun pelin henki” ei ole johtanut systemaattiseen tasa-arvo- tai yhdenvertaisuustyöhön.

Viime vuosina tutkijat ovat heränneet nostamaan esiin sellaisia kysymyksiä, jotka ovat aiemmin jääneet ja unohtuneet yleisrohto-puhetavan hegemonian alle. Teoksessa Urheilun takapuoli – liikunta ja yhdenvertaisuus liikunnassa ja urheilussa tutkijat kirjoittavat liikunnassa ja urheilussa esiintyvistä sukupuoleen, etnisyyteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä stereotypioista sekä suoranaisesta rasismista. Niitä ei tunnisteta eikä niihin osata puututa.

Tutkijat ovat myös tunnistaneet, että kiusaaminen ja syrjintä sekä seksuaalinen häirintä liikunta- ja urheiluharrastuksissa on vaiettu aihe, joka ei vaikuta olevan kenenkään asia eikä siihen puuttumiseen ei ole työkaluja.

Ihmerohdolla rokottaminen

Tämän jutun kirjoittajat ovat pohtineet Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä liikunnan ja urheilun arvomaisemaa nykyajan vanhemmuuden näkökulmasta. Julkinen keskustelu ja myytti universaalista hyvästä tekevät liikunnasta ja urheilusta loogisen, lähes itsestään selvän harrastusvalinnan jälkikasvulle.

Liikunnan harrastaminen nähdään usein rokotuksena, jonka myötä lapsi omaksuu oikeanlaiset elämäntavat, arvot ja asenteet. Urheiluseurat nähdään eräänlaisina lapsi- ja nuorisohautomoina, joissa edistetään terveyttä ja hyvinvointia, tervettä itsetuntoa ja parempaa ihmisyyttä.

Mitä enemmän resursseja vanhemmat panostavat hautomiseen, sitä vastuullisempina heitä pidetään. ”Vastuuttomat vanhemmat” puolestaan eivät ymmärrä tai kykene laittamaan lastaan universaalia hyvää tarjoavaan harrastukseen. Urheilu- tai liikuntaseurassa harrastava lapsi viestii ”todellisesta” vastuuntunnosta ja kyvystä kasvattaa ”kunnon kansalainen”. Artikkelissa kirjoitetaan tällä tavoin symbolisen pääoman pelikentällä statustaan rakentavista vanhemmista ”liikkuvana luokkana”.

Edellisten lisäksi löytyy tukku selvityksiä ja tutkimuksia, joiden tulosten soisi näkyvän vahvasti lasten ja nuorten harrastuskulttuurissa 2010-luvulla. Niissä käsitellään muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa, lasten ja nuorten liikunnan merkityksiä ja motiiveja, työttömien nuorten liikkumista ja liikuntaa, lopettamista eli drop outia, rasismia, tyttöjen ja naisten asemaa liikunnassa ja urheilussa, erityisryhmien liikuntaa, harrastamisen hintaa ja esimerkiksi elämäntapalajien paikkaa lasten ja nuorten vapaa-ajalla.

Arvoautomaatista uudelleen arviointiin

Myytti ihmerohdosta ja liikkuvan luokan symboliarvo selittävät erästä liikunnan ja urheilun harrastamisen ristiriitaa. Vaikka lasten ja nuorten liikunta- ja urheiluharrastukset eivät itseisarvoisesti sosiaalista lasta sellaiseen arvo- ja asennemaailmaan tai moraaliin, jota vanhemmat arvostavat, liikuntalaki vaalii ja tutkimukset suosittavat, aloittaa silti yhä useampi lapsi yhä aiemmin liikunnan tai urheilun harrastamisen.

Anni Rannikon tuoreessa sosiologian alaan kuuluvassa väitöskirjatutkimuksessa vaihtoehtoliikunnasta tarjottiin mielenkiintoisia näkökulmia aikuisten ohjauksesta vapaista, omaehtoisista ja luovuuteen kannustavista yhteisöistä, joissa pyritään kohti yhdenvertaista liikuntakulttuuria.

Yhdenvertaisuutta korostamalla vaihtoehtoliikuntaa harrastavat nuoret toivat esiin liikunta- ja urheilutoimintaan liittyviä ongelmia, kuten mukaan pääsemisen vaikeuden, kilpailullisuuden, syrjinnän ja hierarkkisuuden. Esimerkiksi skeittauksen, boulderoinnin, capoeiran ja uuden sirkuksen arvomaailmasta olisi paljon ammennettavaa muuhun lasten ja nuorten liikunnan harrastamiseen.

Vaihtoehtoliikunta tai elämätapalajit ovat arvoiltaan ja käytänteiltään lähempänä lasten ja nuorten tutkimuksissa kertomia mieltymyksiä ja toiveita.

Vapaan ja hierarkiattoman liikunnan järjestäminen ei tietenkään ole mutkatonta. Tällainen liikunta ei sekään ole automaattisesti kaikkien tasa-arvoisesti tavoitettavissa. Vaihtoehtoliikunta tai elämätapalajit ovat kuitenkin arvoiltaan ja käytänteiltään lähempänä lasten ja nuorten tutkimuksissa kertomia mieltymyksiä ja toiveita. Niiden arvopohja vastaa useassa tapauksessa myös moderneja liikunta- ja nuorisopoliittisia linjauksia ja pyrkimyksiä.

Kuten alussa todettiin, on lasten ja nuorten liikunta- ja urheiluharrastuksissa paljon hyvää. Harrastusten organisoijilla on varmasti vilpitön mieli ja jalot tavoitteet. Kuten muutkin harrastukset, liikuntaharrastukset ovat monille lapsille ja nuorille motivoivaa ja merkityksellistä vapaa-ajan tekemistä.

Tutkimusnäyttö ei kuitenkaan tue ajatusta, että lapsista ja nuorista tulisi urheiluseuraharrastamisen myötä kaikin tavoin kunnollisempia ihmisiä. Allekirjoitamme Rannikon väitöstutkimuksen toteamuksen, etteivät kunnioitukselle ja yhdenvertaisuudelle perustuvat sosiaaliset suhteet suinkaan ole itsestään selviä liikunnassa ja urheilussa.

Aiemmin hyvinä pidettyjä käytäntöjä on tärkeää pystyä tarkastelemaan aika ajoin kriittisesti, jotta toiminnan tavat ja tottumukset sekä arvot ja asenteet vastaavat ympäröivän todellisuuden tarpeita, vaateita ja odotuksia.

Ei ole olemassa sellaisia arvoautomaatteja, jotka tuottaisivat itsessään universaalia hyvää kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Aiemmin hyvinä pidettyjä käytäntöjä on tärkeää pystyä tarkastelemaan aika ajoin kriittisesti, jotta toiminnan tavat ja tottumukset sekä arvot ja asenteet vastaavat ympäröivän todellisuuden tarpeita, vaateita ja odotuksia.

Ainakin me kirjoittajat toivomme näkevämme lasten ja nuorten liikunnan harrastamisen sellaisena hyvinvointia tuottavana areenana, joka on aidosti avoin ja moniarvoinen ja jonne kaikenikäiset, -kokoiset, -näköiset ja -muotoiset lapset ja nuoret ovat tervetulleita. Tällaisessa kasvumaisemassa voisi olla aidosti mahdollista tukea lasten ja nuorten henkistä kasvua ja sosialisaatiota.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa. 

Päivi Berg työskentelee erikoistutkijana Nuorisotutkimusverkostossa Kentiltä kabinetteihin: Liikunnan kansalaistoiminnan läpileikkaus (2014–2018) -hankkeessa. Mikko Salasuo työskentelee vastaavana tutkijana ja Kentiltä kabinetteihin: Liikunnan kansalaistoiminnan läpileikkaus (2014–2018) -hankkeen johtajana Nuorisotutkimusverkostossa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Ihmerohto nuoruuden vaivoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Renzi muistuttaa Balotellia: ikuinen lupaus, joka ei koskaan konkretisoitunut”.

Näin kuvaili Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi demokraattipuolueen silloista puheenjohtajaa Matteo Renziä, kun häntä pyydettiin joulukuun 2016 kansanäänestystä edeltäneessä haastattelussa vertailemaan Italian poliitikkoja jalkapalloilijoihin.

Italialaishyökkääjä Mario Balotelli tunnetaan lahjakkaana, mutta ailahtelevaisena pelaajana, jonka ura ei ole koskaan lähtenyt odotettuun lentoon.

Berlusconin kommentti oli jälleen yksi esimerkki siitä, miten italialaispoliitikot politikoivat jalkapallolla. Heidän oletetaan osoittavan kiinnostusta jalkapalloa kohtaan seuraamalla ja kommentoimalla kaikkea pelin ympärillä tapahtuvaa. Heidän odotetaan myös näyttäytyvän alan asiantuntijoina hallitsemalla jalkapallon kielen ja eri pelitaktiikat sekä tuntemalla pelaajat ja heidän maineensa.

Italiassa poliitikkojen jalkapallosta ammentava retoriikka herättää enää ani harvoin syytöksiä ”jalkapallon ja politiikan sekoittamisesta”. Jaot eri elämänpiirien välillä ovat muuttuneet häilyviksi ja jalkapallokielestä on tullut toimijoiden itsensä hyväksymä tapa analysoida politiikkaa ja tehdä sitä ymmärrettäväksi. Nykyään italialaispoliitikot operoivat tottuneesti paljon monipuolisemmalla ja vivahteikkaammalla jalkapallokäsitteistöllä kuin muutama vuosikymmen sitten.

Jalkapallokielestä on tullut toimijoiden itsensä hyväksymä tapa analysoida politiikkaa ja tehdä sitä ymmärrettäväksi.

Erittelen seuraavaksi muutamia esimerkkejä siitä, miten jalkapalloilijoilla on politikoitu Italiassa. Olennaista ei ole se, ovatko analogiat jalkapalloilijoiden ja poliitikkojen välillä paikkansapitäviä. Ne eivät ole itsessään oikeita tai vääriä, vaan kaikki tulkinnat sisältävät vaihtoehtoisuutta ja ovat potentiaalisia konfliktin lähteitä. Näin ollen niihin liittyy myös poliittinen ulottuvuus.

Onnistuneet tai kekseliäät vertaukset jalkapalloilijoihin puhuttelevat yleisöä ja saattavat olla osoitus poliittisesta pelisilmästä. Niiden avulla poliitikot voivat myös ylistää omia pelitaitojaan ja vastaavasti moittia vastustajaansa niiden puutteesta.

Joukkueenvaihdoksia ja muita jalkapalloilijoilla politikointeja

Piikikkäin Berlusconin edellä mainitun haastattelun sivalluksista osui tämän entiseen liittolaiseen Angelino Alfanoon. Berlusconi vertasi häntä jalkapalloilija Aldo Serenaan sillä perusteella, että tämä oli ”hyvä pelaaja, joka on pelannut jokaisessa mahdollisessa joukkueessa urallaan”.

Berlusconin ja Alfanon välit viilenivät, kun Alfano perusti oman puolueensa Berlusconin johtaman Popolo della Libertàn hajottua vuonna 2013. Alfano on tämän jälkeen toiminut ministerinä myös demokraattipuolueen johtamissa hallituksissa.

Politiikan pelikentillä ”joukkueenvaihdokset” ovat harvinaisempia ja usein paheksuttavampia kuin jalkapallossa, jossa pelaajat saattavat vaihtaa seuraa uransa aikana useasti.

Berlusconin tarkoituksena oli piikitellä Alfanoa epälojaalisuudesta hänen puoluettaan kohtaan. Politiikan pelikentillä tällaiset ”joukkueenvaihdokset” ovat harvinaisempia ja usein paheksuttavampia kuin jalkapallossa, jossa pelaajat saattavat vaihtaa seuraa uransa aikana useasti.

Alfano vastasi Berlusconille vertaamalla häntä ”lahjakkaaseen”, mutta ”kohtuuttomuuksiin hukkuneeseen” argentiinalaistaituri Diego Maradonaan.

Räiskyväluonteinen Maradona johdatti Napolin kaksi kertaa Italian mestaruuteen 1980-luvun lopulla. Hän jäi uransa aikana kiinni dopingista ja on kärsinyt sen jälkeen huumeongelmista.

Berlusconin valtaannousu korruptioskandaalien ravistelemassa Italiassa 1990-luvun alussa oli epäilemättä osoitus poliittisesta vainusta. Hänen uraansa ovat sittemmin värittäneet lukuisat kohut ja skandaalit.

”Roomassa on vain yksi kapteeni”

Poliitikot voivat luoda omaleimaista profiilia vertaamalla itseään tai muita poliitikkoja vanhoihin jalkapalloilijoihin, mikä mahdollistaa menneiden kamppailujen aktualisoinnin.

Sen sijaan vertaukset nykyajan jalkapalloilijoihin toimivat etenkin silloin, kun poliitikot haluavat esiintyä ”uudenlaisen politiikan” edustajina. Tällöin kaikki vertaukset uransa päättäneisiin pelaajiin voidaan tulkita siten, että kyseisen poliitikon politikointitaidot eivät enää vastaa nykyajan vaatimuksia.

Esimerkkinä tällaisesta profiilinnostosta kelpaa Renzi, joka ponnisti Italian politiikkaan uhkaamalla ”romuttaa” koko Italian vanhan poliittisen systeemin – aloittaen omista puoluetovereistaan.

Vertaukset nykyajan jalkapalloilijoihin toimivat etenkin silloin, kun poliitikot haluavat esiintyä ”uudenlaisen politiikan” edustajina.

Sukupolvenvaihdoksen tarpeellisuutta politiikassa hän tähdensi sanomalla, että tietyt edustajat ovat istuneet parlamentissa ”Enzo Bearzotin ja Paolo Rossin ajoista alkaen”. Bearzot ja Rossi muistetaan vuoden 1982 jalkapallon MM-kultaa voittaneesta joukkueesta.

Jalkapalloilijoiden varjolla haettu poliittinen noste saattaa välillä mennä pieleen. Näin kävi viime keväänä, kun Renzin epävirallisella kannattajasivustolla Facebookissa Renziä ja AS Roman kapteenia Francesco Tottia kuvailtiin ”kahdeksi suureksi kapteeniksi”. Totti oli samana päivänä päättänyt peliuransa tunteikkaisiin jäähyväisiin Rooman Stadio Olimpicolla.

Viiden tähden liike tarttui välittömästi vertailun ironiaan. Totti lopetti peliuransa kauteen 2017 kuten oli aiemmin ilmoittanut tekevänsä – toisin kuin Renzi, joka oli edelleen poliittisella pelikentällä huolimatta siitä, että hän oli luvannut vetäytyä joulukuun 2016 perustuslakiuudistuksia koskevan kansanäänestystappion jälkeen.

Italialaisten intohimoisesta suhtautumisesta jalkapalloon ja tähtipelaajiin kertoo se, että demokraattipuolueen viestintäosasto joutui puuttumaan polemiikkiin kommentoimalla, ettei vertauksen esittänyt sivusto ole puolueen virallinen viestintäkanava.

Kampanjoidessaan maaliskuisten parlamenttivaalien alla pääkaupungissa Renzi laittoi polemiikille pisteen kommentoiden, että ”Roomassa on vain yksi kapteeni”. Kommentin harkittu sanamuoto mukailee tapaa, jolla fanit ylistävät ikonisia kapteeneitaan Italian jalkapallokatsomoissa.

Jalkapallotietämys avaa pelivaraa taitavalle politikoinnille

Se, keitä jalkapalloilijoita poliitikot käyttävät retoriikassaan ja miten he näitä käyttävät, sisältää paljon pelivaraa. Vaikuttaa siltä, että italialaiset poliitikot kuitenkin mielellään viittaavat italialaisiin tai ainakin Italiassa pelanneisiin jalkapalloilijoihin.

Miesjalkapalloilijoiden ylivalta poliitikkojen vertauksissa on huomattava. Lisäksi vertaukset puolustajiin ovat harvinaisempia kuin hyökkääjiin, mikä on kiinnostavaa, sillä italialainen jalkapallo on tunnettu juuri maailmanluokan puolustuspelaamisesta.

Se, kuinka hyvin jalkapalloilijoihin sisältyviä merkityksiä poliitikot tuntevat, avaa pelivaraa taitavalle politikoinnille. Vertaukset Maradonaan tai Balotelliin eivät tässä mielessä ole ketään poliitikkoa ylistäviä tai moittivia, vaan ne voivat olla kumpaa tahansa riippuen siitä, millaisia värityksiä pelaajalle annetaan tai millaisia puolia tämän urasta tai elämästä nostetaan esiin.

Alfano esimerkiksi tunnustaa Berlusconin Maradonan kaltaiseksi lahjakkuudeksi, mutta tavallaan saattaa alkuperäisen viittauskohteen huonoon valoon kiinnittämällä huomion tämän uran aikaisiin ja sen jälkeisiin ylilyönteihin.

Sen sijaan Renzin puoluetoverin Graziano Delrion analogia Renzin ja Maradonan välillä on selkeästi myötämielinen, sillä Renzin merkitys demokraattipuolueelle rinnastetaan Maradonan merkitykseen Napolille.

Kaikki viittaukset jalkapalloilijoihin ovat kuitenkin siinä mielessä perusteettomia, että ei ole kovinkaan vaikea keksiä, miten poliitikko voi tulkita itselleen epäedullisen vertailun uudelleen niin, että se näyttää joltakin kannalta suosiolliselta.

Quentin Skinner on käsitteellistänyt tällaisia poliittiselle retoriikalle tyypillisiä uudelleenmäärittelyn tekniikoita ja taktiikoita paradiastole-figuurilla.

Tämä monimielisyys edellyttää poliitikoilta ironian ja itseironian tajua, sillä muiden poliitikkojen, median ja yleisön jalkapallovertauksista tekemät tulkinnat eivät useinkaan pitäydy alkuperäisessä merkityksessään.

Alkujaan hyvää tarkoittava vertaus kääntyy helposti päälaelleen, mutta juuri se antaa tilaa politikoinnin mestarinäytteille.

Alkujaan hyvää tarkoittava vertaus kääntyy helposti päälaelleen, mutta juuri se antaa tilaa politikoinnin mestarinäytteille. Nokkela analogia tai suoranainen jalkapallotietämyksellä briljeeraaminen saattaa lisätä poliitikon uskottavuutta lajia seuraavan yleisön parissa.

Poliitikkojen tapa käyttää jalkapalloilijoita retoriikassaan antaa viitteitä myös poliittisen toiminnan monikerroksisuudesta ja ajallisuudesta. On esimerkiksi mahdollista spekuloida, viittaavatko vertaukset nykypäivän pelaajiin siihen, että nykyisyys on politiikan keskeisin aikaulottuvuus, tai kaipaavatko menneitä suuruuksia muistelevat poliitikot nostalgisesti ”vanhoihin hyviin aikoihin”.

Politiikan maradonat eli kontingenssin taitajat

Poliitikkojen ja jalkapalloilijoiden väliset analogiat eivät yleensä viittaa jalkapalloilijoiden poliittisiin puolenvalintoihin vaan virtuoosisiin pelitaitoihin itsessään. Kiinnostavia ovat ennen muuta ne vertailut, jotka viittaavat kunkin poliitikon parhaiten taitamiin politiikan keinoihin. Jalkapalloilijoiden käyttö poliittisessa retoriikassa viittaa poliitikkojen persoonalliseen tapaan ilmentää ja analysoida politikoinnin strategioita ja tyylejä.

Hannah Arendt on verrannut politiikkaa esittävään taiteeseen, jossa virtuoosisuus liittyy toiminnassa ilmenevään luovuuteen, kykyyn saada aikaan jotain odottamatonta.

Kun kenelläkään ei ole lopullista tietoa siitä, miten asiat ovat, osuvat vertailut tai analogiat jalkapalloilijoihin voivat toimia merkkinä poliittisesta tajusta tai arviointikyvystä.

Sikäli kun jalkapallo ymmärretään Eduardo Galeanon tavoin yllättävän ja ennakoimattoman taiteeksi, myös poliitikolle keskeinen taito on käsitellä politiikan arvaamattomuutta ja satunnaisuutta eli kontingenssia, kuten J. G. A. Pocock on teoretisoinut.

Ehkä Maradona-analogian mielekkyys perustuu juuri siihen, että poliitikkojen odotetaan etsivän ja löytävän Maradonan tavoin jotain pelivaraa myös silloin, kun vaihtoehtoja ja aikaa on niukalti.

Poliitikkojen odotetaan etsivän ja löytävän Maradonan tavoin jotain pelivaraa myös silloin, kun vaihtoehtoja ja aikaa on niukalti.

Pelaajiin vetoaminen voi ilmentää myös historiallisia ja kulttuurisia tapoja suhtautua politiikkaan pelinä. Suomessa tällaiset vertaukset jalkapalloilijoiden ja poliitikkojen välillä ovat vielä harvinaisia Italiaan verrattaessa. Silti ainakin jalkapallofanina tunnettu kansanedustaja Paavo Arhinmäki on verrannut puoluejohtajan roolia pikemminkin Tim Sparvin edustamaan puolustavan keskikenttäpelaajan rooliin kuin Jari Litmasen kaltaiseen pelintekijään.

Viittaako tämä julkilausumattomasti siihen, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa juonikkaan pelitavan arvostus saa edelleen ”pelin politiikan” leiman, vai siihen, että nykyajan poliitikoilta vaaditaan entistä monipuolisempien taitojen hallintaa?

Entä keitä ovat eduskunnassa ne Laura Österberg Kalmarin kaltaiset taitopelaajat, jotka löytävät jotain pelattavaa myös silloin, kun tilanne näyttää toivottomalta?

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

YTM Mira Söderman on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Italian politiikan maradonat ja balotellit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kilpailut ovat nostaneet urheilijoita vallan huipulle ja poliittiset kamppailut ovat kaataneet kisoja. Urheilun näyttämöillä käydään monta monituista poliittistakin kilpailua.

Kisat ovat olleet sekä vallan ja demokratian välineitä että tyrannien kohtaloiden ja ihmisoikeustaistelujen taitekohtia. Millaisia ovat urheilun kentät ja miten ne liittyvät politiikkaan?

Politiikan ja urheilun kentät ovat paljolti samankaltaisia: ”poliittinen peli tapahtuu tietyssä tilassa ja tietyillä säännöillä”, kuten urheilun ja liikunnan pelitkin. Säännöt ovat sovittuja ja aina muutettavissa. Pelimetaforaa voidaan hyvin käyttää hyödyksi urheilun poliittisuuden ja urheilun ja politiikan yhteyksien havaitsemiseksi.

Urheilun poliittiset kentät eivät ole pysyviä samalla tavalla kuin Hakametsän jäähalli vaan jatkuvasti ajassa ja paikassa muuttuvia. Usein pelit pelataan siellä, missä niille on parhaimmat olosuhteet.

Urheilun ja politiikan vaikea suhde

Kentän laidalta -kirjoitussarjassa tutkitaan urheilua ja politiikkaa, urheilupolitiikkaa ja urheilun poliittisuutta. Näitä monin tavoin toisiinsa limittyviä käsitteitä voidaan lähestyä eri näkökulmista.

Yhtäältä urheilupolitiikka organisoituu seuroina, järjestöinä, komiteoina, huippuyksikköinä ja kansallisina ja ylikansallisina instituutioina, jotka järjestävät sekä huippu-urheilijoiden että tavallisten liikkujien mahdollisuuksia kasvattaa kuntoa, eläytyä tai kilpailla tosissaan tanssisaleissa, hiihtoladuilla tai painimolskeilla.

Urheilupolitiikaksi voidaan kutsua myös urheilun kautta harjoitettavaa politiikkaa tai muuta toimintaa, joka luonteeltaan on jollakin tavoin poliittista vallankäyttöä, mutta joka tapahtuu urheilun kautta. Näillä toimilla, toimijoilla tai rakenteilla voi olla esimerkiksi sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia tai kulttuurisia tavoitteita.

Pelimetaforaa hyödyntäen: moni tällainen urheilun ja politiikan keskeinen peli saatetaan pelata kenttien reunamilla tai kokonaan poissa yleisön silmistä.

Urheiluun liittyvät sosiaaliset ja poliittiset ilmiöt eivät kuitenkaan ole näkymättömiä. Esimerkiksi siirtomarkkinat, vedonlyönti, doping, sponsorisopimukset, nationalismi, korruptioskandaalit ja huippu-urheiluyksiköt ovat ilmiöitä ja instituutioita, joita voidaan pitää sekä urheiluun liittyvinä että liittymättöminä asioina.

Urheilun ja politiikan erottamattomien yhteyksien havaitsemisen lähtökohta onkin usein siinä, kuinka ison painoarvon tai merkityksen muut seikat saavat suhteessa urheiluun. Usein ne valpastuttavat urheilujournalisteja ja johtavat yhteiskunnallisten kysymysten lisäksi vallankäytön, taloudellisten intressien tai muiden poliittisten tavoitteiden äärelle.

Urheilua ja politiikkaa ei myöskään pidä unohtaa taloudellisena kysymyksenä. Rahan ja urheilun välillä on erottamaton yhteys, joka usein vaikuttaa pelin reunaehtoihin.

Poliitikot kilpasilla

Politiikka ei ainoastaan läiky urheilun puolelle, vaan politiikan puolelle siirtyy urheilusta tuttuja piirteitä. Niin suuri kulttuurinen vaikutus urheilulla on.

Politiikka ei ainoastaan läiky urheilun puolelle, vaan politiikan puolelle siirtyy urheilusta tuttuja piirteitä.

Poliittista retoriikkaa väritetään usein urheilusta tutulla terminologialla (”pelataan samaan maaliin”, ”otamme niskalenkin hallitsemattomista markkinavoimista”, ”hillotolppa on huhtikuussa”). Urheilun konkreettiset sanonnat muuttuvat kertaheitolla abstrakteiksi mielikuviksi. Samalla television vaalistudioissa mitataan ehdokkaiden kisakuntoa ja kysytään maaliviivalla tuntemuksia käydystä mittelöstä, joka korostaa politiikan kilpailullisuutta.

Kaventaako puhuminen politiikasta urheilutermeillä politiikan alaa vai pitäisikö suomalaisten poliitikkojen kommentoida enemmänkin urheilua, kuten Italiassa?

Huomattavan usein urheilun huippunimiä myös siirtyy urheilu-uran jälkeen politiikan pariin. Listat ovat pitkiä Suomessa ja maailmalla: Lasse Viren, Antti Kalliomäki, Sari Essayah, Ari Vatanen, Kike Elomaa, Marjo Matikainen-Kallström, Sari Multala, Juha Mieto, George Weah, Vitali Klytshko, Arnold Schwarzenegger…

Kilpakenttien kutsu

Urheilun poliittiset kentät ovat erilaisia, muuttuvia ja vaihtuvia tiloja. Petankkipeliin tai parkouriin vaadittava kenttä on luonteeltaan hyvin erilainen kuin golfkenttä tai tenniskenttä.

Kenttien kautta voidaan luoda erontekoja tai rakentaa yhteenkuuluvuutta. Isot areenat tarjoavat tilaa näyttäville mediatuotteille, spektaakkeleille ja karnevaaleille. Olympialaisten tai jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kautta tuotetaan moninkertaisella volyymilla samoja tunteita, joita voidaan kokea pienen paikkakunnan liikuntahallissa.

Urheilun yhtenä merkittävänä positiivisena piirteenä pidetään sitä, kuinka se yhdistää ihmisiä paikallisista ja kansainvälisistä eroista riippumatta.

Urheilun yhtenä merkittävänä positiivisena piirteenä pidetään sitä, kuinka se yhdistää ihmisiä paikallisista ja kansainvälisistä eroista riippumatta. Samalla pelipaitojen ja muiden oheistuotteiden mukana matkustavat myös kansainväliset brändit ja mielikuvat kuten myös kansalliset identiteetit ja myytit, joiden kautta tuotetaan eroja.

Rauman Lukon ja Porin Ässien kohtaaminen eroaa yhteiskunnallisena kontekstina huomattavasti Celticin ja Rangersin kohtaamisesta Skotlannin Valioliigassa. Pesäpallon Itä–Länsi-ottelussa maan parhaat pelaajat kohtaavat toisensa sekä samalla puolella että vastakkain.

Urheilun parissa häilyväiset kansalliset ja ylikansalliset rajat ja tuntemukset sekä korostuvat että unohtuvat iloisesti. Onko erojen kautta rakentuva kisaamisen arvoinen dynamiikka urheilun ainoa mahdollisuus? Kaiken urheilun tai kisailun ei edes tarvitse kohdata tavoitteellisesti ihmisruumiin, sielun ja sisun korkeinta kilpailukykyä. Mölkky-pelin suosio luultavasti perustuu joutilaalle ja avoimelle yhteenkokoontumisen voimalle.

Muuttuvat kentät

Urheilukin muuttuu jatkuvasti esimerkiksi teknologisen kehityksen myötä. E-urheilun ja drone racing -kilpailujen yleistyminen muuttaa käsitystä urheilusta. Huippu-urheilun ja kilpailullisten vastakkaisuuksien lisäksi voidaan kiinnittää huomiota mediakuvien rakentumiseen, fanikulttuuriin, viihteeseen, liikunnan hyötyihin tai urheilemisen vaikutuksiin kansanterveyteen.

Miten jatkuvasti kehittyvät ja elettyä elämää laskevat sykemittarit, terveitä elämäntapoja ohjaavat mobiilisovellukset ja liikuntatrendit muuttavat suhtautumista itseen ja ympäristöön? Heijastuuko se jollakin tavoin poliittiseen toimintaan?

Urheilun kentät eivät ehkä ole ensisijaisesti vallanlinnakkeita, mutta urheilun asema yhteiskunnassa on huomattava. Urheiluun liittyvien rakenteiden tarkempi tarkastelu avaa parhaimmillaan oivaltavia näkökulmia yhteiskunnallisten toimijoiden ja toiminnan suhteisiin.

Tämä kirjoitussarja pyrkii tuomaan esille urheilun ja poliittisen välisiä suhteita ja tarjoamaan tutkittua tietoa, analyyttisia näkökulmia ja hyvin perusteltua jälkipuintia urheiluun eri yhteiskuntatieteellisistä vinkkeleistä.

Kentän laidalta -kirjoitussarjan on toimittanut Joonas Aitonurmi. Aitonurmi on toimituskunnan opiskelijajäsen, mielellään tiedettä yleistajuistava toimittaja ja yleisen valtio-opin ja politiikan tutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Aluksi: Kentän laidalta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.