Retki poliittiseen palloon

Lukuaika: 7 min. 

Miten voi edes kuvitella, että niin laajasti harrastettu, niin suuria massoja liikkeelle saattava, niin suuria tunteita herättävä asia kuin jalkapallo voisi olla ilmatiiviisti erillään yhteiskunnasta ja sen mukana politiikasta?

”Urheilu ja politiikka eivät vaikuta toisiinsa.” ”Me vain pelaamme, ei politiikka kuulu meille.” Näistä fraaseista pääsevät aina liikuttavasti yksimielisyyteen niin poliitikot kuin urheilijat, ja periaatteellisella tasolla on tietenkin vaikeaa olla tästä eri mieltä.

Käytännössä se ei kuitenkaan olisi edes mahdollista. Miten voi edes kuvitella, että niin laajasti harrastettu, niin suuria massoja liikkeelle saattava, niin suuria tunteita herättävä asia kuin urheilu, ja etenkään se kaikkein levinnein ja intohimoisimmin seurattu osa eli jalkapallo, voisi olla ilmatiiviisti erillään yhteiskunnasta ja sen mukana politiikasta?

Niin taitamattomia ja kunnianhimottomia poliitikkoja ei ole olemassakaan, etteivät he huomaisi tällaista vaikutuskanavaa. Vaikka jalkapallopiirit voivat aidosti vieroksua politiikkaa, hekin tietävät, että parhaat resurssit omalle toiminnalle saadaan silloin, kun suhteet oman yhteiskunnan mahtajiin ovat mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Jalkapallon poliittisuutta on kuitenkin usein ongelmallista tunnistaa. Politiikka on tavallaan läsnä kaikessa, mikä liittyy jalkapallon ja yhteiskunnan suhteisiin, ja samalla se ei ole läsnä tarkasti missään.

Lisäksi kansainvälisen jalkapallon politiikasta ja historiasta kirjoittavat edelleen tyypillisimmillään piirit, jotka eivät ole kovinkaan kiinnostuneita politiikasta historiallisessa tai politologisessa mielessä – eli urheilujournalistit.

Urheilujournalisteja kiinnostaa lähinnä peli tai sen ympärillä olevat sellaiset lieveilmiöt, jotka eivät ole julkipoliittisia. Arkistojen tutkimisen sijasta he pyrkivät haastattelemaan jalkapallovaikuttajia eivätkä tee akateemista tutkimusta. Lähteinä ovat haastattelujen lisäksi lähinnä jalkapallolehdet. Poliittinen saati historiallinen tietämys on niukkaa, ja teoksissa toistetaan menneisyyden osalta hyvin vanhoja myyttejä ja politiikan osalta trendikkäitä stereotypioita.

Politiikka on tavallaan läsnä kaikessa, mikä liittyy jalkapallon ja yhteiskunnan suhteisiin, ja samalla se ei ole läsnä tarkasti missään.

Kun itse lähdin kirjoittamaan Pallon herruutta, kiinnostukseni kohdistui oman ammatillisen taustani vuoksi nimenomaan pelin poliittisiin kytkentöihin.

Miten jalkapalloa oli käytetty politiikassa hyväksi, mitä mieltä siitä olivat olleet Mussolini, Hitler, Stalin, eteläamerikkalaiset ja afrikkalaiset diktaattorit, yksittäiset poliittisesti aktiiviset pelaajat, miksi MM-kisojen saaminen oli Putinille niin tärkeää ja niin edelleen? Miten jalkapallo oli synnyttänyt arkielämään vaikuttavia identiteettejä, ja missä määrin ne olivat tiedostettuja tai jopa tietoisesti tuotettuja? Mikä oli ”jalkapallon poliittinen historia”?

Toisaalta vanhan pankkiurheilufanaatikon kiinnostuksen kohteena oli myös se, mitä kentällä oli oikeasti tapahtunut. Ehkä kyseessä oli myös penkkiurheilijan surutyö, selitysten ja taustojen hakeminen sille, miksi omat suosikit eivät ole pärjänneet niin hyvin kuin olisi toivonut.

Tarve tähän on todella suuri, kun sattuu olemaan Englannin kannattaja.

Oli kuitenkin mahdotonta lähteä kirjoittamaan jalkapallosta yleisteosta alkuperäislähteiden kautta. Sellainen olisi ollut monen vuoden projekti, ja kukapa sellaisen olisi kaikkine tarpeellisine matkoineen ja kielitaitoineen maksanut ja varustanut?

Pallon herruudenkin lähteinä olivat näin ollen aluksi edellä mainitut journalistien muutamat avainteokset. Tavoitteena oli kirjoittaa vielä puuttuva alan suomenkielinen yleisteos, joka tunnustaisi velkansa sellaisille herroille kuin Simon Kuper, Jonathan Wilson, David Winner, David Downing, John Foot, Uli Hesse-Lichtenberg ja niin edelleen.

Niin Pallon herruuskin tunnustaa. Kuitenkin hyvin pian kävi ilmi, että jos halusi saada tekstiinsä mukaan myös tieteellisyyden periaatteet, oli käytettävä toisenlaisia lähestymistapoja, eli määrättävä itselleen erilainen näkökulma ja suhtauduttava kriittisesti jalkapalloon liittyviin myytteihin.

Journalistien teksteillä saattoi saada aikaan sinänsä mielenkiintoisia, mutta loppujen lopuksi jo usein toistettuja ja edelleen usein myytteihin sidottuja tarinoita ilman kunnollisia politiikkaan ja yhteiskuntaan liittyviä selityksiä.

Parin viime vuosikymmenen aikana jalkapallon historiasta on tullut oma tieteenhaaransa. Siitä on karttunut varsin rikas, etenkin saksankielinen alkuperäislähteisiin pohjautuva, akateemisen historiantutkimuksen mitat täyttävä artikkeli- ja monografiakirjallisuus.

Myös anglosaksinen vastaava tutkimuskirjallisuus on laaja, joskin se on suuntautunut enemmän omaan aikaansa ja on valtaosin sosiologista. Molempiin tutkimusperinteisiin tutustuminen antoi kuitenkin mahdollisuuden sanoa enemmän kuin tavanomaisin urheilukirjallisuus tekee.

Kansainvälinen jalkapallotutkimus on jo niin laajaa, että Saksassa ja Britanniassa voi puhua jopa koulukunnista, jotka iskevät toisiaan vastaan.

Kansainvälinen jalkapallotutkimus on jo niin laajaa, että Saksassa ja Britanniassa voi puhua jopa koulukunnista, jotka iskevät toisiaan vastaan. Saksassa polttavin teema ei yllätä ketään: jalkapallo kansallissosialismin aikana. Tämä vastaa Saksan muunkin historiantutkimuksen trendejä.

Myös jalkapallohistorian tutkimus keskittyy voimakkaasti siihen, miten sopeuduttiin diktatuurijärjestelmään ja miten toisaalta mahdollisesti kyettiin jalkapallon avulla hiljaiseen vastarintaan.

Englantilaisessa tutkimusperinteessä on oltu kiinnostuneita esimerkiksi fanikulttuurin muotoutumisesta ja takavuosina erityisesti huliganismin ilmenemismuodoista ja juurista. Linkki politiikkaan löytyi muun muassa siitä, kun kiisteltiin, missä määrin thatcherismin ajan talouspolitiikka ja sen seuraukset perinteisten yhteisöjen murenemiselle olivat tuottamassa näitä ilmiöitä.

Uusin tieteellisen jalkapallotutkimuksen suuri trendi on naisten jalkapallo ja siihen sovelletut, sukupuoligenreen ja feministisiin lähestymistapoihin liittyvät teemat.

Lopputulos oli, että allekirjoittaneen kiertomatka jalkapallon historian ja politiikan maailmaan ei ollut omakohtainen tutkimus klassisessa mielessä – mutta sen oli ainakin tarkoitus olla muutakin kuin yleisesitys ja esittää teemasta oma tulkinta.

Mutta löytyikö sitten se politiikka?

Korkean tason politiikka

Jalkapallo ei ole ollut siinä mielessä eniten urheilupolitiikan keskiössä, että sen piirissä ei ole tapahtunut konkreettista, koko maailman seuraamaa kahden supervallan yhtaikaa symbolista ja konkreettista yhteentörmäystä. Lajin valtiaat olivat muunlaisia maita. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät olleet jalkapallon kärkimaita.

Jalkapallossa ei koskaan syntynyt myöskään sellaista Daavid vastaan Goljat -asetelmaa Neuvostoliiton ja pienen, neuvostotankkien jyräämän sosialistimaan välillä kuin parissa muussa lajissa. Jääkiekossa tämä asetelma nähtiin Tšekkoslovakiaa vastaan vuoden 1968 miehityksen jälkeisenä keväänä järjestetyissä MM-kisoissa ja Unkaria vastaan vuoden 1956 Melbournen olympiakisojen ”verisessä välierässä” vesipallossa, pian Unkarin kansannousun murskaamisen jälkeen.

Tosin Helsingin olympiakisojen jalkapallossa lähdettiin Neuvostoliitto-Jugoslavia-otteluun hyvin katkerissa merkeissä, sillä maat olivat ajautuneet täydelliseen välirikkoon Stalinin ja Titon ristiriitojen vuoksi.

Dramatiikkaa seurasikin, mutta vain kentällä: Jugoslavia johti 5–1, Neuvostoliitto nousi tasapeliin, mutta hävisi sitten uusintaottelun 3–1. Jugoslavia ei kuitenkaan ollut maailman silmissä pelkkä sorrettu Daavid, koska Tito oli pitänyt hyvin puolensa myös poliittisella areenalla, eikä mitään väkivaltaista Goljatin iskua koettu.

Maailmansotien välillä poliittista asetelmaa oli syntymässä enemmänkin, kun kaksi uutta ideologiaa edustavaa suurvaltaa todella panosti menestymiseen jalkapallossa.

Maailmansotien välillä poliittista asetelmaa oli syntymässä enemmänkin, kun kaksi uutta ideologiaa edustavaa suurvaltaa todella panosti menestymiseen jalkapallossa. Toinen jopa onnistui tässä projektissa: fasistinen Italia nousi 1930-luvulla kahdesti maailmanmestariksi.

Kansallissosialistisen Saksan yritys jäi sen sijaan torsoksi, koska maalla oli tärkeämpi urheiluprojekti. Omat olympiakisat vuonna 1936 tarjosivat paljon paremman mahdollisuuden luoda näyteikkunaa maailmalle kuin yksittäinen laji. Saksalla oli tuolloin vielä pitkä takamatka kurottavana, sillä sillä oli heikot jalkapalloperinteet. Olihan peliä nimitelty vain muutama vuosikymmen aiemmin jopa ”englantilaiseksi sairaudeksi”.

Myöhemmin kaikki muuttui. Vuonna 1954 Saksan kollektiiviseen tarustoon ilmestyi ”kansakunnan synty jalkapallokentällä”, eli kaikki yllättänyt maailmanmestaruus Sveitsin järjestämissä MM-kisoissa. ”Silloin saa taas olla ylpeä saksalaisuudesta” ja ”olemme taas jotakin” ovat kuuluisia lausahduksia ja osoituksia sukupolvikokemuksesta, paluusta maailmansodan jälkeisen paarian roolista normaaliksi eurooppalaiseksi maaksi.

Tässäkään ei kuitenkaan syntynyt suurta tarinaa yhteentörmäyksestä ”pahuuden” kanssa, ei edes huolimatta siitä, että finaalissa kaatui suuri ennakkosuosikki ja vastakkaisen leirin edustaja eli kommunistinen Unkari. Ferenc Puskásin pallotaitelijoista ei ollut neuvostojätin kaltaiseksi viholliskuvaksi, etenkin kun Unkarin lopputuloksesta muodostui tavallaan myös Unkarin romantisoidun kultajoukkueen joutsenlaulu.

Iranin ja Yhdysvaltain kohtaaminen vuoden 1998 MM-kisoissa on joskus mainittu MM-historian poliittisimmaksi, mutta ei siitäkään sellaista oikeasti saa. Kentällä ei tapahtunut mitään katkeraa, eikä peli ollut toiselle osapuolelle kovinkaan tärkeä.

Iran hehkutti voittoaan, mutta Yhdysvalloille tappiosta ei ollut traumaksi, koska laji oli sen silmissä pieni ja yhdentekevä amerikkalaisuuden identiteetille.

Usein on mainittu El Salvadorin ja Hondurasin ”jalkapallosota” MM-karsinnoissa vuonna 1969. Enää tuskin kukaan edes muistaa, mitä poliittisia ristiriitoja vihamielisyyksien takana oli.

Identiteetti, sen muutos – ja pysyvyys

Jalkapallon politiikka on jopa ”poliittisempaa” kuin edellä mainitut jääkiekon ja muiden palloilulajien tai yksilölajien julkipolitisoidut yhteentörmäykset.

Se on ollut ylivoimainen mobilisoimaan suuria joukkoja ja luomaan ja kasvattamaan identiteettiä, koska sen pohja on niin säännöllinen ja massiivinen. Jalkapallo oli joka viikko toistuvan identiteettiriitin kohteena. Tuota identiteettiä luovien seurojen taustalla on nähty milloin luokka, milloin alue, milloin etninen tausta, milloin uskonto, milloin halu olla ”oppositiossa järjestelmää vastaan” – tai jotain muuta.

Identiteetti saa usein iskuja, mutta se saa mahdollisuuden elpyä aina uudestaan seuraavalla viikolla. Oikeastaan edes pitkällinen tappiosarja ei kykene kaatamaan tätä identiteettitehtävää.

Tappioiden hetkellä voi tuntea, kuinka oma ryhmä on joutunut epäoikeudenmukaisuuksien ja koettelemuksien kohteeksi. Ryhmästä saa tukea ja kanssakärsijöitä, ja on mahdollista asettua entistä tiukempaan siilipuolustukseen oman ryhmäidentiteettinsä taakse.

Ilmiöistä ei tule hakea historian havinaa ja poliittista vaikutusta vain niiden kriiseistä ja draamoista: arki ja sopeutuminen muovaavat elämää yhtä paljon.

Mielenkiintoinen nykyajan ilmiö on, että tuota identiteettiä ei tunnu haittaavan edes se, että sen luojat ovat nyt vallan toisenlaisia kuin silloin, kun nuo identiteetit syntyivät. Vuosikymmenten ajan identiteetti ja ryhmäsolidaarisuus, ”me vastaan ne” -henki, syntyi siitä, että kentällä palloa jahtasivat miehet, jotka olivat hyvin pitkälti katsojiensa kaltaisia.

He tulivat samoista sosiaaliryhmistä, usein samoista työpaikoista, tunnustivat usein samaa poliittista näkemystä tai ainakin samaa ryhmäsolidaarisuutta, eivätkä he edes viettäneet faniensa elämästä irtautunutta luksuselämää.

Englannin liigassa oli vielä 1960-luvun alussa viikkopalkoille 20 punnan katto. Saksa roikkui todella pitkään ja jukuripäisesti amatöörimääräyksissä. Fanituksen kohteet elivät hyvin samanlaista elämää kuin fanittajansa. Palkinnoiksi saatettiin saada kodinkoneita, ja niillä oli todella merkitystä pelaajien taloudessa.

Nyt palkkiot ja pelaajien siirtosummat ovat irtautuneet kaiken järjellisyyden rajoista, mutta faneja tämä ei tunnu häiritsevän. Suuri osa heistä on syntynytkin aivan eri maailmaan kuin vanhan ryhmäsolidaarisuuden haikailijat. Monikulttuurinen, joka hetki tavoitettavissa oleva globaali maailma on heille ”uusi normaali”, ja identiteetti rakentuu elämysten metsästämiseen eikä ”kerran lauantaina porukan mukana katsomoon” -jurruttamiseen.

Vanhakantainen identiteetin luominen on nähty usein myös lokeroiden luomisena, kiihkonationalismina, huliganismin kasvualustana ja niin edelleen. Samaten on mahdollista luoda historiallisten esimerkkien kautta linja siitä, miten vallanpitäjät, totalitaristiset järjestelmät tai muutoin autoritaariset johtajat ovat pönkittäneet valta-asemaansa jalkapallon kautta käyttäen myös MM-kisoja hyväkseen.

MM-kisojen järjestämisellä on todistettu ulospäin omaa mahtia ja taattu sisäänpäin sirkushuveja, joilla viedä huomio oman maan oloista, ihmisoikeusrikkomuksista ja vapauden puutteesta. Tässä mielessä on helppoa tehdä listaa: Mussolinin kisat vuonna 1934, Argentiinan sotilasjuntan kisat vuonna 1982 – ja Putinin kisat vuonna 2018. Tässä yhteydessä ei tarvitse nähdä näiden hallitsijoiden välillä muuta yhteistä kuin halu todistaa valtaansa maailmalle ja omalle kansalleen sekä osoittaa yhteiskuntansa tehokkuus.

Identiteettiä voi luoda tai ainakin yrittää luoda myös demokratian ja vapautumisen linjojen puolesta.

Mutta identiteettiä voi luoda tai ainakin yrittää luoda myös demokratian ja vapautumisen linjojen puolesta. Tällaisia kisajärjestäjiä ovat olleet MM-kisojen historiassa esimerkiksi diktatuurista vapautuneet Brasilia ja Espanja vuosina 1950 ja 1982 ja apartheidista vapautunut Etelä-Afrikka vuonna 2006.

Samoin Etelä-Korean ja Japanin yhteiset kisat vuonna 2002 merkitsivät muutakin omanarvontunnon nostatusta ja pääsyä tasa-arvoon kuin vain poliittisesti röyhistelevää valtaa.

Ja ylimalkaan tulisi muistaa, että ilmiöistä ei tule hakea historian havinaa ja poliittista vaikutusta vain niiden kriiseistä ja draamoista: arki ja sopeutuminen muovaavat elämää yhtä paljon.

Vain arjen ja mukautumisen kautta tulevat ne ”uudet normaalit”, joiden johdosta esimerkiksi naisten jalkapallo ja monikulttuuriset joukkueet ovat pian toivottavasti niin itsestään selviä asioita, etteivät ne herätä enää edes mitään erityistä kommenttia.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Vesa Vares on poliittisen historian professori Turun yliopistossa. Varekselta on julkaistu tänä keväänä teos Pallon herruus – Kuningaslajin valta ja lumo.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Male priviledge 2.7.2018 at 19:51

    Miksi viittaat miesten jalkapalloon jalkapallona, ja naisten jalkapalloon naisten jalkapallona? Hankaloittaa huomattavasti lukemista, kun joutuu vähän väliä tarkastamaan, liittyykö jokin mainitsemasi ottelu miesten vai naisten jalkapalloon.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*