Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Presidentti Mauno Koivisto vaikeni Baltian asioista pitkään, ja kun hän tammikuussa 1991 lopulta ilmaisi näkemyksensä, hän teki sen varsin tylysti, kuten seuraavasta ilmenee. Hänen väliintulonsa tarkoitus on pysynyt pitkään epäselvänä.

Baltiassa tilanne tulkittiin aikanaan niin, että Koivisto ei tukenut alueen itsenäisyysliikkeitä vaan pikemminkin Neuvostoliiton vakautta. Koivisto tuntui joidenkin mielestä jopa hyväksyvän Mihail Gorbatšovin sotilaallisen voimankäytön. Tammikuun 1991 tapaus on siis tahrinut Koiviston mainetta Virossa ja toisinaan jopa rasittanut Suomen ja Viron välisiä suhteita.

Väitän kuitenkin, että Koiviston maine on ajan mittaan parantunut, kun tieto hänen poliittisten ratkaisujensa taustoista on lisääntynyt. Maine voi itse asiassa parantua entisestään, mikäli hänen tammikuussa 1991 antamiensa lausuntojen pyrkimys, eikä pelkästään sisältö, tulee laajemmin tietoisuuteen. Näkemyksiin Koivistosta ja Suomen ulkopolitiikasta on luultavimmin vaikuttanut myös se, kuinka virolaiset ovat muistelleet maansa omaa diplomatiaa vuosina 1990–1991, minkä pyrin seuraavassa esseessä selventämään.

Koiviston maine on ajan mittaan parantunut, kun tieto hänen poliittisten ratkaisujensa taustoista on lisääntynyt.

Käyn ensin läpi kansainvälisestä politiikasta pitkään kirjoittaneen Erkki Bahovskin laatimaa muistokirjoitusta. Se oli yksi harvoista perusteellisista kirjoituksista, joita Koivistolle Viron lehdistössä omistettiin hänen menehtymisensä jälkeen. Se heijastelee hienosti viime vuosikymmeninä Koivistosta muodostunutta yleiskuvaa. Mainitsen sen yhteydessä joitakin historiallisia yksityiskohtia, jotta lukija ymmärtää asiayhteydet paremmin.

Esseen toisessa osassa käsittelen tapahtumien tulkintoja sekä varjoa, joka Koivistosta jäi Suomen ja Viron välisiin suhteisiin.

Viron ja Suomen suhteiden nollapiste

Bahovski keskittyy muistokirjoituksessaan tammikuuhun 1991, joka luonnollisesti innostaa virolaisia eniten. On olennaista ymmärtää, että Koiviston Baltian-politiikka oli alisteinen hänen ensisijaiselle pyrkimykselleen ylläpitää hyvät suhteet Gorbatšoviin ja Neuvostoliiton sen aikaiseen johtoon. Hänen lähestymistapansa ei suinkaan ollut ainutlaatuinen, sillä samantyyppisen valinnan oli tehnyt muun muassa Yhdysvaltojen presidentti George H. W. Bush, jonka kanssa Koivisto piti säännöllisesti yhteyttä.

Neuvostoliiton vakaus oli keskeisempi asia kuin Baltian kansallismielisten liikkeiden tukeminen. Kansallismieliset luonnollisesti paheksuivat yllä mainittujen valtiomiesten poliittista linjavetoa.

Neuvostoliiton vakaus oli keskeisempi asia kuin Baltian kansallismielisten liikkeiden tukeminen.

Bahovski huomauttaa, että Koiviston tammikuussa 1991 kulminoitunutta Baltia-linjausta kritisoitiin Suomessa vielä voimakkaammin kuin Baltian kansojen keskuudessa. Koiviston reaalipolitiikka Viro-kysymyksessä oli luultavimmin liikaa jopa sille suomalaiselle äänestäjäkunnalle, joka oli kylmän sodan aikaan tottunut suomettumiseen. Bahovski toteaa, että Viron ja Suomen välisissä suhteissa saavutettiin lähihistorian huonoin piste juuri Koiviston Baltia-kommenttien myötä tammikuussa 1991.

Koivisto päätti tammikuussa 1991 antaa kaksi julkista lausuntoa sekä myöntää haastatteluja; päivät olivat 10. ja 16. tammikuuta. Ensimmäisellä kerralla Koivisto sanoi Suomen suhtautuvan myötätuntoisesti Baltian itsenäistymisliikkeisiin, mutta hänen mielestään Baltian johdon tulisi neuvotella asioista Moskovan kanssa Neuvostoliiton perustuslain pohjalta. Koivisto syytti neuvottelujen kariutumisesta nimenomaan Baltian hallituksia.

Huomautus ei ollut suoranaisen reilu, sillä Tallinna, Riika ja Vilna olivat useasti pyrkineet käynnistämään neuvotteluja, mutta ne eivät voineet hylätä sitä peruslähtökohtaa, että valtiot oli yhdistetty Neuvostoliittoon laittomasti. Moskova puolestaan katsoi valtioiden tulleen vuonna 1940 vapaaehtoisesti osaksi Neuvostoliittoa, mistä johtuen niiden tuli erota liitosta.

Suomi oli sitä mieltä, että se oli tunnustanut yhdistämisen de facto, ja tuli samalla tukeneeksi Moskovan tulkintaa asiasta. (Elokuussa 1991 Helsinki kuitenkin muutti kantansa ja tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden valtion jatkumisen pohjalta, ei kokonaan uusina valtioina.) Lisäksi Koivisto tunnetusti sanoi, ettei hän odottanut alueelle minkäänlaisia väkivaltaisuuksia.

Vain kolme päivää myöhemmin, 13. tammikuuta, Vilnassa kuoli 14 ihmistä neuvostoarmeijan ja erikoisjoukkojen huonosti suunnitellun operaation yhteydessä. Koivisto pahoitteli väkivaltaa tammikuun 16. päivänä, mutta hän antoi myös ymmärtää, että syyllisiä olivat liettualaiset ”radikaalit” eikä suinkaan Moskova.

Koivisto kiisti suhtautuneensa naiivisti Neuvostoliiton pyrkimyksiin ja ilmaisi pettymystään siihen, etteivät baltit noudattaneet Suomen neuvoja vaan provosoivat Moskovaa.

Hän kiisti suhtautuneensa naiivisti Neuvostoliiton pyrkimyksiin ja ilmaisi pettymystään siihen, etteivät baltit noudattaneet Suomen neuvoja vaan provosoivat Moskovaa. Lisäksi Koivisto syytti lehdistöä ylettömän palstatilan antamisesta Baltian asioille. Muutamaa päivää myöhemmin Riikassa kuoli lisää ihmisiä Neuvostoliiton poliisin käynnistämässä ampumavälikohtauksessa.

Muistutettuaan lukijoitaan näistä kiistanalaisista tapauksista Bahovski jatkaa myönteisempään sävyyn. Hänen mukaansa Viron ja Suomen välit ovat noiden tapahtumien jälkeen kaiken aikaa parantuneet, ”vaikka Naton ja Venäjän suhteen on toisinaan ollut erimielisyyksiä”.

Tunnustettuaan lopulta Baltian itsenäisyyden Koivisto oli ensimmäinen Virossa käynyt läntisen maailman päämies; hänen vierailunsa tapahtui maaliskuussa 1992. Bahovski kirjoittaa myös, että vaikka Koivisto vaikutti julkisuudessa kylmäkiskoiselta, Suomi itse asiassa välitti Viroon suuria määriä rahaa ja tietotaitoa kulttuurisen yhteistyön turvin.

Välirikko Moskovan kanssa ei itse asiassa ollut tässä kysymyksessä kovinkaan todennäköinen, sillä Neuvostoliitto oli nimenomaan kannustanut Suomea ylläpitämään suoria suhteita Viron neuvostotasavallan kanssa. Neuvostoliiton perestroikan ja ulkopolitiikan ”uuden ajattelun” mukaiseen linjaan kuului juuri neuvostotasavaltojen ulkosuhteiden laajentaminen. Neuvostoliitto tietenkin tavoitteli taloudellista etua toivoen samalla, ettei toiminta nakertaisi kommunistien valtaa.

Koivisto välittäjänä

Kuten nykyään tiedetään, Moskova oli pyytänyt Suomen hallitusta tukemaan Viron kommunisteja (Vaino Väljasia, Indrek Toomea, Mikk Titmaa ja muita) ja kannustamaan Viron kansallismielisiä pysymään ”järkevinä”. Neuvostoliitossa kaikesta päätellen odotettiin, että suomalaisten tuki auttaisi Viron heikkenevästä kannatuksesta kärsivää kommunistipuoluetta.

Koivisto suostui pelaamaan Neuvostoliiton säännöillä, mutta koko strategia romahti keväällä 1990, kun kommunistit äänestettiin pois vallankahvasta. Edgar Savisaaren johtama kansanrintamavetoinen hallitus alkoi tavoitella maan itsenäisyyttä. Suomen ja Viron näkökulmat olivat siitä eteenpäin käytännössä yhteen sovittamattomia ja yhteenotot väistämättömiä.

On edelleen epäselvää, missä määrin Koivisto toimi Moskovan pyyntöjen pohjalta.

Mutta mitä tulee Koiviston lausuntoihin tammikuussa 1991, on edelleen epäselvää, missä määrin hän toimi Moskovan pyyntöjen pohjalta. Suomalaistutkija Heikki Rausmaan mukaan on mahdollista, joskin mahdotonta todistaa, että presidentti pyrki edelleen toimimaan välittäjänä Neuvostoliiton ja balttien asioissa toivoen, että hänen kannanottonsa estäisivät balttipoliitikkoja tekemästä vastuuttomia ratkaisuja.

Baltian maiden näkökulmasta itsenäisyyspyrkimysten tukahduttaminen ei kuitenkaan ollut enää mahdollista, joten Koiviston varoitukset miellettiin Gorbatšovin mahdollisen sotilaallisen väliintulon puoltamiseksi.

”Kulttuurinen” avunanto

Rausmaa, samoin kuin äskettäin myös Ilmar Metsalo, ovat selittäneet näiden tapahtumien taustat perusteellisesti. Heidän tutkimuksiaan on luettu myös Virossa, mikä on epäilemättä korjannut aiemmin jossain määrin yksipuolisia tulkintoja Helsingin harjoittamasta politiikasta. Suomen antaman avun mittakaava on nykyään paremmin tiedossa, ja sitä myös arvostetaan.

Viron presidentti Lennart Meri vihki elokuussa 2001 Helsingissä muistolaatan, jolla kunnioitetaan hänen viettämäänsä aikaa Tuglas-seuran tiloissa elokuun vallankumouksen kriittisinä päivinä 19.–23. elokuuta 1991.

Meri piti nimenomaan Tuglas-seuran huoneissa kuuluisan lehdistötilaisuuden, jonka yhteydessä hän sanoi, ettei kukaan ole koskaan nähnyt kenraaleja lypsämässä lehmiä ja että hän odotti vallankumouksen kaatuvan. Hän kirjoitti nimenomaan niissä huoneissa vieraiden valtioiden hallituksille kirjeitä, joissa hän pyysi Viron itsenäisyyden tunnustamista.

Suomen antaman avun mittakaava on nykyään paremmin tiedossa, ja sitä myös arvostetaan.

Suomalaiset veronmaksajat kustansivat hänelle siinä yhteydessä kaiken, niin toimistotilat kuin faksin ja puhelimen käytöstä koituvat huomattavat kulut. Laattaa seinään kiinnitettäessä Koivisto oli paikalla yhtenä monista arvohenkilöistä, mutta hän ei suostunut sanomaan sanaakaan vuoden 1991 tapahtumista.

Ratkaisu oli Koivistolle tyypillinen. Hän oli ilmeisesti päättänyt olla selittämättä vuoden 1991 tekojaan ja piti päätöksestään uppiniskaisesti kiinni vuosikymmenten ajan. Kun hän esimerkiksi julkaisi vuonna 2001 kirjan Venäjän idea, Viron lehdistö huomautti, ettei teoksessa selitetty millään tavoin tammikuuta 1991, jonka aikaiset tapahtumat olivat tehneet hänestä ”äärimmäisen epäsuositun”.

Lehdistö viittasi myös Koiviston toteamukseen, että mikäli hän joutuisi valitsemaan Suomen naapuriksi joko Yhdysvallat tai Venäjän, hän valitsisi Venäjän: ”Suomi ei ole sijainnut erityisen huonossa paikassa.”

Sittemmin on käynyt ilmi, että jo syyskuussa 1991, heti Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen, Koivisto ennusti, etteivät virolaiset ymmärtäisi suomalaisten tarjoaman avun suuruutta. Hän oli pannut stoalaisen tyynesti merkille, ettei kukaan ole suojassa kritiikiltä.

Kun niin sanottu suuri yleisö kritisoi presidenttiä riittämättömästä tuesta Virolle, hän tuntui saavan siitä erikoislaatuista nautintoa. Tietääkseni tätä ilmiötä ei ole selitetty kunnolla. Ehkäpä hän oli sitä mieltä, että Suomen Venäjän-suhteet vaativat äärimmäistä hienovaraisuutta vielä vuosikymmeniä itse tapahtumien jälkeen.

Suomen reaalipolitiikan tulkintojen muutokset

Koska Suomen lähtökohtia ei ole selitetty kyllin perusteellisesti eikä Suomen tarjoama ruohonjuuritason tuki Viron valtion rakentamisessa ole ollut yleisesti tiedossa, Virossa on luultavimmin suhtauduttu Suomen toimintaan tarpeettomankin pilkallisesti. ”Meidän näkökulmastamme katsottuna Suomen ulkopolitiikka vaikuttaa äärimmäisen kyyniseltä”, eräs toimittaja huomautti helmikuussa 1996 ja totesi vielä, että Suomi ja Viro sijaitsivat ”henkisen asteikon vastakkaisissa päissä”.

Toimittajan mukaan Suomi toteutti reaalipolitiikkaa, kun taas Viro nojasi ”kansainväliseen lakiin sekä kansainvälisiin sopimuksiin ja yhteistyöhön”. Tämä oli karkea analyysi Suomen harjoittamasta diplomatiasta ja naiivi tulkinta Viron omasta toiminnasta ulkopolitiikan kentällä.

Kysymyksessä ei kuitenkaan välttämättä ollut maan virallinen näkemys. Sen paremmin Meren kuin Arnold Rüütelin ei tiedetä julkisesti valitelleen Koiviston toimia. Kun Jaakko Kaurinkoski aloitti 1. lokakuuta 1991 työnsä Suomen ensimmäisenä Viron-suurlähettiläänä, presidentti Rüütel (virallisesti Viron korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja) ei puhunut ongelmista Viron ja Suomen välisissä suhteissa, mutta sen sijaan hän painotti ”suurta käytännön apua”, jota Viro oli Suomelta vuosien mittaan saanut.

Viron, Latvian ja Liettuan johtajat ilmoittivat moneen otteeseen valmiutensa soveltaa tulevissa Neuvostoliitto-suhteissaan suomettumisen mallia.

Meri lähti tehtävästään Viron Suomen-suurlähettiläänä lokakuussa 1992 ja nousi Viron presidentiksi, ja tässä yhteydessä myös hän pani merkille sekä kulttuuristen että taloudellisten suhteiden laajenemisen, samoin kuin Suomen tarjoaman avun sotilasasioissa.

Merellä ja Rüütelillä oli ilmeisiä syitä myötämieliseen suhtautumiseensa. Kumpikin oli ennen elokuuta 1991 ilmoittanut moneen otteeseen, että Suomi kelpaisi heille esimerkiksi suhteiden hoidosta Neuvostoliiton kanssa. Latvialaiset ja liettualaiset poliitikot olivat muuten sanoneet samaa – mitä tänä päivänä harvoin muistetaan.

Meri esimerkiksi ilmoitti marraskuussa 1990 Kaurinkoskelle, joka työskenteli tuolloin ulkoasiainministeriön neuvottelevana virkamiehenä, että Viro halusi Suomelta oppia ”monessa asiassa”. Meri piti saman kuun aikana Helsingissä puheen, jonka yhteydessä hän totesi: ”Juuri nyt meidän täytyy ottaa oppia Paasikiveltä ja Kekkoselta. […] Suomen politiikka ei ollut petokseen perustuvaa mustaa magiaa. Olennaisinta siinä oli tosiasioiden tarkka ymmärtäminen ja edessä olevien tehtävien hahmottaminen.”

Tätä puhetta ei nykyään juuri muisteta. Viron, Latvian ja Liettuan johtajat ilmoittivat moneen otteeseen valmiutensa soveltaa tulevissa Neuvostoliitto-suhteissaan suomettumisen mallia, joten he ilman muuta tunsivat paljon myötätuntoa täsmälleen siten toimineita suomalaisia kohtaan.

Suomettumisen paradigma hylättiin nopeasti elokuun 1991 jälkeen, kun Baltian maat saivat itsenäisyyden melkeinpä deus ex machina -pohjalta ilman, että Venäjä asetti niille mitään ehtoja.

Kuka opettaa ketä?

Nähdäkseni Meri ja Rüütel suhtautuivat hienovaraisesti Suomen ulkopoliittiseen kokemukseen ja mentaliteettiin, mutta sama ote tuntui puuttuvan Toomas Hendrik Ilvekseltä, josta tuli Rüütelin jälkeen presidentti vuonna 2006.

Hän oli kyllä Radio Free Europen toimittajana tarkkaillut Viron politiikkaa, mutta joko hän ei ollut ymmärtänyt Viron asemaa ennen vuotta 1991, tai sitten hän oli päättänyt unohtaa sen. Hän oli aiemmin puhunut Suomen ulkopolitiikasta vähemmän jyrkin sanankääntein, mutta vuonna 2008 hän aiheutti jonkinasteisen myrskyn ilmoittamalla Koiviston sanoneen, että ”Viron itsenäisyys ei ollut Suomen intresseissä”.

Suomen tiedotusvälineet eivät valitettavasti löytäneet tällaista tokaisua arkistoistaan. Eikä se tosiaan heijastellut Koiviston ajattelua. Koivisto luultavimmin ajatteli Viron itsenäisyyden ilman muuta olevan Suomen intresseissä, mutta hän kaiketi uumoili, ettei Suomi, Viro tai mikään muukaan maa voinut tehdä sen toteutumiseksi juuri mitään.

Hän kantoi suurta huolta siitä, että Neuvostoliiton romahtaminen voisi johtaa sisällissotaan ja verenvuodatukseen, mikä saattaisi pysäyttää Baltian maiden vallankumoukset ja osoittautua tavattoman vaaralliseksi myös Suomelle. Hän halusi tammikuun 1991 ilmoituksillaan nimenomaan varoittaa baltteja tästä mahdollisuudesta sekä kehottaa heitä olemaan panematta toivoaan lännen varaan. Tässä mielessä Koivisto teki ratkaisunsa ajatellen – rehelliseltä pohjalta – sen olevan balttien parhaaksi.

Tammikuun 1991 jälkeen Koivisto tuntui vältelleen Tallinnaa ärsyttänyttä ”isonveljen oireyhtymää”.

Kuten Rausmaa on asianmukaisesti huomauttanut, tammikuu 1991 oli sikäli harvinainen ajankohta, että Koivisto katsoi tuolloin balttien tarvitsevan hieman neuvoja. Myöhemmin hän tuntui kyllä vältelleen Tallinnaa ärsyttänyttä ”isonveljen oireyhtymää”. Esimerkiksi maaliskuun 1992 valtiovierailunsa yhteydessä hän ei sanonut kerta kaikkiaan mitään Viron Venäjän-politiikasta tai maan suhtautumisesta venäjänkielisiin vähemmistöihinsä, totesi vain, että kukin maa valitsee oman tiensä ja vihjasi hienovaraisesti, että Suomen kokemukset itänaapurin kanssa olivat olleet toisenlaiset.

Kun presidentti Ilves syytti Suomea ei-toivottujen neuvojen antamisesta, moitteet tuntuivat epäoikeudenmukaisilta. Nähdäkseni nimenomaan Ilves suhtautui suomalaisiin toisinaan kopeasti, eivätkä tästä pitäneet hänen pohjoiset naapurinsa, jotka olivat kaikesta päätellen liian kohteliaita siitä huomauttamaan.

Kadriorgin presidentinpalatsista kantautuva pikkumainen valitus varjosti Viron ja Suomen välisiä suhteita ikävällä tavalla, mutta lokakuusta 2016 presidenttinä toiminut Kersti Kaljulaid on onnistunut hälventämään menneisyyden varjoja.

Tässä kohtaa tuntuu asianmukaiselta siteerata Kaljulaidin merkintää presidentti Koiviston muistokirjaan: ”Suuri valtiomies ja Viron ystävä on menehtynyt. Viron kansa muistaa Koiviston poliitikkona, joka arvosti kahden erittäin läheisen sukulaisvaltion kulttuurisuhteita ja inhimillisiä kontakteja.” Se oli oikein sanottu, tammikuun 1991 epämiellyttävistä tapahtumista huolimatta.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

Kirjoituksen lähteinä on käytetty materiaalia myös Postimees-lehdestä, Suomen ulkoministeriön arkistosta, Viron ulkoministeriön arkistosta sekä Edijs Bossin väitöskirjaa ”Aligning with the unipole: alliance policies of Estonia, Latvia and Lithuania, 1988–1998” (Cambridgen yliopisto, 2010).

Tohtori Kaarel Piirimäe on Viron sotamuseon vanhempi tutkija sekä Tarton yliopiston tutkija. Hän on vuodesta 2014 työskennellyt myös vanhempana tutkijana suomalaisessa tutkimushankkeessa ”Reimagining Futures in the European North at the End of the Cold War”.

Alun perin englanniksi ilmestyneen kirjoituksen on suomentanut Tero Valkonen.

Julkaisu Mauno Koiviston kiistanalainen maine Virossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 1993 vuorineuvos Tankmar Horn, suuren idänkauppiaan Wärtsilän entinen pääjohtaja, kritisoi ulkoasiaministeriön Kauppapolitiikka-julkaisussa presidentti Mauno Koiviston toimintaa Suomen idänkauppapolitiikan johdossa. ”Oli väärin purkaa oma-aloitteisesti bilateraalisuus. Se johti kauppavaihdon romahtamiseen jo ennen kaaokseen joutumista Venäjällä.”

Horn ei ollut mielipiteensä kanssa yksin. Clearing-pohjainen kauppa ja siihen liittyvät maksujärjestelyt olivat olleet erityisen edullisia etenkin Suomen raskaalle teollisuudelle ja laivanrakennukselle. Myöhemmin Suomen idänkauppapolitiikkaa on kritisoitu myös päinvastaisesta suunnasta, clearing-järjestelmän jatkamisesta liian pitkään sen jäykkyydestä ja kustannuksista huolimatta.

Suuret saappaat

Urho Kekkosen valtakaudella presidentti oli näkyvässä roolissa Suomen ja Neuvostoliiton bilateraalikaupan ruorissa. Kun Koivisto nousi presidentiksi 1980-luvun alussa, hänen tuleva roolinsa idänkaupan johdossa oli arvoitus. Horn, monien muiden suurten idänkaupasta hyötyneiden vientiyritysten johtajien tavoin, olisi toivonut näkevänsä presidenttinä idänsuhteiden jatkuvuutta edustaneen Ahti Karjalaisen.

Moni olisi toivonut näkevänsä presidenttinä idänsuhteiden jatkuvuutta edustaneen Ahti Karjalaisen.

Vaikka suomalaiset yritykset neuvottelivat ja allekirjoittivat toimitussopimuksensa itse ja kaupan kiintiöistä neuvottelivat etupäässä virkamiehet, Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa nojasi viime kädessä maiden välisiin poliittisiin suhteisiin. Tästä suhteesta vastasi edelleen presidentti.

Presidentti oli totuttu näkemään, hyvässä ja pahassa, idänkaupan ylimpänä neuvottelijana, edusmiehenä ja vetoomustuomioistuimena, joka toi matkoiltaan takataskussaan tuliaisiksi suuria ja kannattavia kauppasopimuksia.  Koivisto näytti jäävän kaupan neuvotteluissa taka-alalle. Muistelmissaan hän sivuaa idänkauppapolitiikan neuvotteluita useaan otteeseen, mutta korostaa turvallisuuspolitiikan ja Euroopan integraatiopolitiikan ensisijaisuutta.

Kaupan maksujärjestelmä tutuksi

Koiviston työura oli kulkenut Turun satamasta yliopiston kautta pankkimaailmaan. Idänkaupan järjestelmät tulivat hänelle tutuksi viimeistään Suomen Pankin pääjohtajana vuodesta 1968 alkaen.

Suomen ja Neuvostoliiton clearing-järjestelmässä valtioiden rajoja ylittäviä tavara- ja palveluvirtoja ei maksettu vaihdettavilla valuutoilla, vaan viennin ja tuonnin arvot tasapainotettiin valtiotasolla. Myyjät saivat maksunsa oman maansa keskuspankilta kotimaan valuutassa.

Clearing-pohjainen kauppa ja siihen liittyvät maksujärjestelyt olivat erityisen edullisia etenkin Suomen raskaalle teollisuudelle ja laivanrakennukselle.

Järjestelmän keskeinen etu oli, ettei siihen tarvinnut käyttää molemmissa maissa vähäisiä vaihdettavien valuuttojen reservejä. Lisäksi erityisesti Suomen pääomatuotteita ja laivoja valmistava raskas teollisuus hyötyi järjestelmään sisäänrakennetun keskusjohtoisuuden suunnitelmallisuudesta, suurista volyymeista ja tietynlaisesta varmuudesta.

Yleisessä kielenkäytössä clearing-kauppa ymmärrettiin Suomen ja Neuvostoliiton kaupan synonyymiksi tai jopa poliittisen erityissuhteen symboliksi, ei vain kaupan koordinoinnin ja maksujen siirron järjestelmäksi.

Suomen Pankki ja laivakaupan rahoitus

Clearing ei kuitenkaan näytä olleen itsestäänselvyys Suomen Pankille eikä sen pitkäaikaiselle johtajalle. Suomen Pankin keskustelutilaisuuksissa clearingin tulevaisuutta pohdittiin 1970-luvun alkuvuosina.

Suomen ja Neuvostoliiton välisestä clearing-järjestelmästä tuli kansainvälinen erikoisuus muiden länsimaiden, viimeisenä Itävallan, siirryttyä vaihdettavien valuuttojen käyttöön myös sosialististen maiden kanssa käydyssä kaupassa. Jo vuonna 1973 Koiviston muistiinpanot toteavat lakonisesti, että ”clearing menossa pois, ei voi paljon tehdä” ja ”kylmän sodan edut ovat menneet”.

Se, että suurvallan uhkaavaan kylkeen puristuneen markkinatalousmaan keskuspankissa edes laskettiin vanhanaikaisen ja jäykän maksujärjestelmän etuja, liittyi valuuttapulan lisäksi pääomatavaroiden viennin rahoitukseen. Vientiyritysten näkökulmasta clearing tarkoitti myyntiä käteisellä, minkä lisäksi laivakaupassa Neuvostoliiton maksuaikataulu oli tuntuvasti etupainotteinen.

Koiviston suhde clearingiin oli käytännönläheinen.

Rahoituskustannusten sijaan clearing-pohjainen laivakauppa tarkoitti mahdollisuutta kerryttää rahoitusvoittoja sijoittamalla etumaksuista kertyvät likvidit varat.

Koiviston suhde clearingiin oli käytännönläheinen. Niin kauan, kun kauppavaihto pysyi jokseenkin tasapainossa, siitä ei ollut syytä luopua. Koiviston näkemyksen mukaan Suomen kansantaloudella ei olisi varaa rahoittaa vastaavansuuruista vientiä luottojen avulla.

Jatkuuko clearing?

Clearing-kaupan ongelmat alkoivat kasaantua 1980-luvun puolessa välissä. Neuvostoliiton talousuudistukset alkoivat nopealla tahdilla murtaa ulkomaankaupan rakenteita, ja öljyn hinnan lasku pahensi kaupan epätasapainoa Suomen haitaksi.

Clearingin alijäämä tarkoitti, ettei Neuvostoliiton tuonti Suomeen riittänyt kattamaan sen ostoja Suomesta. Erotus jäi käytännössä tilinpitäjän, Suomen Pankin, maksettavaksi.

Tilien tasapainottamiseksi olisi tarvittu Suomen idänviennin leikkaamista. Se olisi kuitenkin ollut teollisuuden tappioiden ja lisääntyvän työttömyyden pelossa poliittisesti hankalaa.

Koivisto johti idänkauppapolitiikkaa pragmaattisesti, taustalta ja delegoiden.

Idänkaupan loppua käsittelevä kirjallisuus keskittyy usein erimielisyyksiin Suomen Pankin ja ulkoasiaministeriön välillä. Presidentin rooli idänkaupan loppuvaiheissa jää vähäiseksi. Koiviston henkilökohtaisen arkiston perusteella tämä ei kuitenkaan näytä johtuneen siitä, että presidentille idänkaupan vaikeuden ja niiden ratkaisu olisi ollut yhdentekevää.

Sen sijaan hän johti idänkauppapolitiikkaa, kuten aikaisemmat kirjoittajat tässä sarjassa ovat todenneet, pragmaattisesti, taustalta ja delegoiden.

Edeltäjänsä tavoin, joskaan ei samassa määrin, Koivisto piti idänkaupan asioita esillä korkean tason poliittisissa neuvotteluissa Neuvostoliiton edustajien kanssa. Tämän lisäksi hän seurasi Neuvostoliiton perestroikan edistymistä suoraan venäläisistä lähteistä ja keskusteli vaihtoehdoista ministereiden ja korkeiden virkamiesten kanssa.

Koivisto omaksui jo kohtuullisen pian 1980-luvun puolivälissä näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliiton ulkomaankauppajärjestelmän uudistaminen ja Suomen clearing-kauppajärjestelmän jatkuminen olivat keskenään ristiriidassa Neuvostoliiton korkean tason poliittisten toimijoiden vakuutteluista huolimatta.

Koska Koiviston näkemys clearing-järjestelmään oli enemmän taloudellinen kuin ideologinen, järjestelmästä luopuminen ja Neuvostoliiton kaupan romahtaminen, puhumattakaan Neuvostoliiton hajoamisesta, eivät väistämättä kuuluneet yhteen. Kuten Koivisto totesi muistelmissaan, ”[n]äissä keskusteluissa meillä kaikilla oli tietenkin lähtökohtana, että Neuvostoliito säilyy, vaikka sen talousjärjestelmä olikin rajussa ja vaikeasti ennustettavissa olevassa muutoksessa. ”

Vaakakupissa clearingin hyödyt ja haitat

Suomen Pankki toivoi entisestä johtajastaan vipuvoimaa vaatimuksilleen siitä, että epätasapainoisen clearingin kustannukset tulisi siirtää pois keskuspankista. Koivisto olikin taipuvainen ymmärtämään Suomen Pankin ongelmia.

Toisaalta sosiaalidemokraattisen liikkeen perintönä idänkauppalinjauksia näytti muokkaavan vahvasti myös näkemys työpaikkojen, erityisesti raskaan teollisuuden työpaikkojen, merkityksestä kansakunnan hyvinvoinnille. Radikaalien leikkauksien sijaan presidentti kannatti tuonnin lisäämistä Neuvostoliitosta kaikin keinoin kaikista siihen liittyneistä vaikeuksista huolimatta.

Koivisto ei halunnut luopua clearingista.

Koivisto ei halunnut luopua clearingista. Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton väliset sopimukset periaatteessa mahdollistivat maksut vapailla valuutoilla, Koivisto ei halunnut 1980-luvun puolivälissä puskea Neuvostoliittoa vapaavaluuttajärjestelmään clearingin lopettamisen pelossa.

Toisin kuin useat muut keskeiset idänkaupan toimijat, hänelle clearingin keskeiset hyödyt eivät näytä olleen niinkään jatkuvuudessa, vakaudessa tai järjestelmän merkityksessä valtioidenvälisen suhteen sinettinä, vaan osana vientirahoituksen järjestelmää.

Kun Neuvostoliiton puolella ostajat alkoivat vuonna 1988 vaatia, että Suomesta ostetut laivat olisi mahdollista rahoittaa valtion tukemilla vientiluotoilla kansainvälisen käytännön mukaisesti, Koivisto totesi clearingin etujen menneen.

Lähtölaskenta

Suomen ja Neuvostoliiton välinen clearing-järjestelmä oli maailmanlaajuinen erikoistapaus laajuudessaan ja pitkäkestoisuudessaan. 1980-luvun lopulla se muuttui VIP-kortista mustaksi pekaksi, kun Neuvostoliiton uusia vapauksia saaneet yritykset eivät enää halunneet myydä clearingin puitteissa Suomeen tavaroita, joita suomalaiset olisivat halunneet ostaa. Vähitellen epätasapainon haitat kasvoivat järjestelmästä saatavien hyötyjen yli.

Keskinäisen taloudellisen avun neuvostoon kuuluvien SEV-maiden päätös luopua clearing-järjestelmän käytöstä tammikuussa 1990 oli Koivistolle lopullinen merkki siitä, että Neuvostoliitto ei tulisi jatkamaan clearingia. Ei edes Suomen kanssa. Kahdenvälinen kauppa tulisi loppumaan, presidentti totesi puhelussaan pääministerille. Suomelle olisi parempi, jos siitä luovuttaisiin hallitusti.

Clearing-tilit suljettiin vuoden 1990 lopussa Neuvostoliiton aloitteesta alle kuukauden varoitusajalla.

Tätä tammikuista havaintoa seuraavaa vuotta hallitsi ristiriitainen informaatio ja kasvava epätietoisuus Neuvostoliiton tavoitteista. Clearing-tilit suljettiin vuoden 1990 lopussa Neuvostoliiton aloitteesta alle kuukauden varoitusajalla. Prosessia tuskin voi pitää erityisen hallittuna.

Clearingin jatkuvuuteen luottaneille idänkauppiaille jäi kasa toimittamattomia tavaroita, maksamattomia saatavia ja tyhjillään seisovia tuotantolaitoksia. Hampaankoloihin jäi yhtä jos toistakin. Clearingin loppulaskun selvittely jatkui seuraavalle vuosituhannelle.

Myrskyn jälkeen

Kylmän sodan loppuessa ylimpänä presidentin työlistalla olivat turvallisuuspolitiikka ja myöhemmin Euroopan integraatio. Lukuisat muistiinpanot ja kirjoitukset osoittavat hänen kuitenkin seuranneen ja ymmärtäneen clearing-järjestelmän toimintaa ja sen loppuvaiheiden ongelmakenttää.

Clearing-kaupan kaatoi lopulta Suomen presidenttiä suuremmat voimat: Neuvostoliiton talousuudistukset ja kontrollin hajoaminen, kansainvälistä kilpailukykyä korostavan talouspolitiikan voimistuminen, ja kysynnän ja tarjonnan perustavanlaatuinen epäsuhta. Se ei tapahtunut Koiviston aloitteesta, mutta ei myöskään häneltä huomaamatta.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

Saara Matala on teollistumisen historian tohtorikoulutettava Aalto-yliopiston insinööritieteiden korkeakoulussa.

Julkaisu Mauno Koivisto – idänkaupan sivustaseuraaja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Kävimme läpi isoja aseistariisuntakysymyksiä, koska presidentin aito huoli oli ydinvarustelu.” Näin amiraali Juhani Kaskeala muistelee Helsingissä vuonna 1988 käytyjä keskusteluja presidentti Koiviston ja Yhdysvaltojen ulkoministeri George Shultzin välillä.

Huoli oli aito ja ymmärrettävä. Koivisto nousi presidentiksi aikakautena, jota leimasivat poikkeuksellisen suuret kansainvälispoliittiset jännitteet.

Vuonna 1979 Nato päätti keskimatkan ydinaseiden ehdollisesta sijoittamisesta Eurooppaan vuodesta 1983 eteenpäin, jos neuvottelut Neuvostoliiton 1970-luvun puolivälissä Eurooppaan sijoittamien keskimatkan SS-20-ydinohjuksien poistamisesta ei siihen mennessä tuottaisi tulosta.

1980-luvun alkua leimannut Euro-ohjuskriisi teki ydinsodan uhkasta erityisesti eurooppalaisen ongelman. Suurvaltojen jännitteet kulminoituivat syksyllä 1983. Lähes vainoharhaisesti lännen ydinsotaan valmistautumisen merkkejä tarkkaillut neuvostojohto – pääsihteeri Juri Andropov ja puolustusministeri Dmitri Ustinov etunenässä – tulkitsi vuotuisen Naton Able Archer -sotaharjoituksen poikkeavuudet ydinaseiskun valmisteluksi ja asetti poikkeuksellisesti ydinasevoimansa hälytystilaan.

Supervaltojen vastavuoroinen epäluulon ilmapiiri parani Gorbatšovin ja Reaganin välille syntyneen luottamuksen siivittämänä.

Supervaltojen vastavuoroinen epäluulon ilmapiiri parani Mihail Gorbatšovin ja Ronald Reaganin välille syntyneen luottamuksen siivittämänä. Vuonna 1987 Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille solmittu keskimatkan ydinvoimasopimus (INF) asetti jo askelmerkit kylmän sodan ydinasevarusteluvaiheen päättymiselle.

Keski-Eurooppaan ja maasijoitteisiin ohjuksiin kohdistunut INF-sopimus ei kuitenkaan poistanut Koiviston huolta pohjoisten merialueiden strategisen merkityksen kasvusta. Koivisto pohti puheissaan suurvaltojen välisen luottamuksen syvyyden astetta sekä pitkän kantaman merisijoitteisten risteilyohjusten vaikutuksia Suomen asemaan.

Näiden teemojen ympärille rakentui myös Koiviston ydinaseriisuntapolitiikan keskeiset teesit, joita hän edisti jalostamalla Urho Kekkoselta perimiänsä aloitteita ja toimintatapoja tyylilleen sopivammiksi.

Arvioin seuraavassa Suomen ydinaseriisuntapolitiikan käytäntöjen ja toimintatapojen muutosta Koiviston presidenttikausilla. Tarkastelussa nousevat esiin erityisesti poliittisen luottamuksen rakentamisen keskeisyys, Suomen ydinaseriisuntapolitiikan periaatteellinen johdonmukaisuus sekä pohjoismaista yhteistoimintaa korostava viiteryhmäajattelu.

Risteilyohjusten haaste

Toisin kuin ballistiset ohjukset, risteilyohjukset lentävät maaliinsa matalalla maanpinnan muotoja seuraamalla. Erityisesti Naton vuoden 1979 kaksoispäätökseenkin sisältyneet toisen sukupolven risteilyohjukset muodostivat näin myös haasteen Suomen ilmapuolustuksen uskottavuuden näkökulmasta.

Yya-sopimuksen kautta Neuvostoliiton puolustusintresseihin linkittynyt Suomi joutui tutun dilemman ääreen: miten välttää yya-sopimuksessa mainitut sotilaalliset konsultaatiot Neuvostoliiton kanssa tilanteessa, jossa Suomen asema Neuvostoliiton sotilaallisessa etumaastossa oli korostumassa.

Konsultaatiouhka väistettiin, tälläkin kertaa ilmeisen täpärästi, kun presidentti Kekkonen ”vastasi” vuonna 1978 asiasta tiedustelleelle puolustusministeri Ustinoville saunan lauteilla strategisesti hiljenemällä.

Kekkonen ”vastasi” vuonna 1978 asiasta tiedustelleelle puolustusministeri Ustinoville saunan lauteilla strategisesti hiljenemällä.

Risteilyohjusongelman alueelliset heijastevaikutukset eivät kuitenkaan hävinneet hiljenemällä. Inarijärveen pudonnut neuvostoliittolainen maaliohjus, jota epäiltiin aluksi risteilyohjukseksi, antoi vuodenvaihteessa 1985 ikävän muistutuksen pohjoisessa edelleen puhaltavista hyytävistä tuulista. Koivisto kiinnittikin 1980-luvun kuluessa useasti huomiota merisijoitteisiin pitkän kantaman risteilyohjuksiin toivoen niiden kieltämistä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisissä strategisten ydinaseiden rajoitusneuvotteluissa.

”Meidän täytyy vain jatkaa asiasta jauhamista”

Koivisto peri edeltäjältään Suomen ydinasevalvontapolitiikan kulmakiveksi kylmän sodan edetessä muodostuneen Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä (PYV) koskevan aloitteen. Siinä missä Yhdysvallat suhtautui hankkeeseen kriittisesti liittolaispolitiikkansa koheesioon vedoten, oli Neuvostoliitto myötäillyt Suomen ydinasevalvonta-aloitteita yhtä lailla omista tarkoitusperistään.

Kekkoselle tyypillisten näyttävien avausten sijasta Koivisto pyrki valjastamaan vyöhykekysymyksen aikaisempaa selvemmin yhteispohjoismaalaiseksi neuvotteluprosessiksi. Tätä silmällä pitäen Koivisto delegoi vastuuta PYV-aloitteen edistämisestä ulkoasiainhallinnolle, mikä tukee Marjo Uutelan tulkintaa presidentti Koiviston osallistavasta ulkopolitiikasta.

1980-luvun taitteen ydinasevastaisessa ilmapiirissä ajatus Pohjolan ydinaseettomuudesta alkoi kerätä Ruotsin lisäksi poliittista nostetta myös Norjassa ja Tanskassa. Pohjolan alueen lisäksi PYV-keskusteluihin lisättiin myös kysymys Neuvostoliiton Pohjolaa sivuaville alueille sijoitetuista ydinaseista, mitä Ruotsi oli pitänyt ehtona PYV-aloitteen edistämiselle 1970-luvun puolivälistä eteenpäin.

Aloite valjastettiin hiljalleen muotoon, mikä salli kunkin Pohjoismaan kiinnittävän siihen omia turvallisuuspoliittisia intressejään.

PYV-aloitteen ylläpitäminen oli pitkään lähinnä Suomen itsepintaisuuden varassa. 1980-luvun puoliväliin tultaessa käsitykset vaikuttivat kuitenkin muuttuneen. Esimerkiksi tammikuussa 1985 Ruotsin pääministeri Olof Palme rohkaisi PYV-aloitteen mahdollisuuksia ja keinoja pohtinutta Koivistoa sinnikkyyteen. Palmen mukaan Suomen ja Ruotsin oli vain jatkettava ”asiasta jauhamista”, koska kansalaismielipide Norjassa ja Tanskassa oli kääntymässä aloitteelle myönteiseksi.

Palmen mukaan Norja ja Tanska näkisivät omista liittosuhderajoitteistaan johtuen kernaasti, että Ruotsi ja Suomi pitävät alueellisen turvallisuusdynamiikan erityispiirteitä havainnollistavaa aloitetta esillä. Juuri tähän kiteytyi PYV-pelin henki – aloite valjastettiin hiljalleen muotoon, mikä salli kunkin Pohjoismaan kiinnittävän siihen omia turvallisuuspoliittisia intressejään.

Pohjoismaisen viiteryhmän korostuminen

Kylmän sodan murroksen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan tutkivan ReImag-tutkimushankkeen aikalaiskokemuksia jäsentävissä muistitietoseminaareissa PYV-politiikan merkitys nousi myös esiin.

Esimerkiksi 1980-luvun lopussa turvallisuuspoliittisen osaston päällikkönä ulkoministeriössä toiminut René Nyberg kutsui PYV-aloitetta ”vakavaksi hankkeeksi”. Sitä jalostettiin Nybergin mukaan 1980-luvulla tietoisesti teknisempään suuntaan. Tavoitteena oli hankkia lisätietoa Suomen lähialueiden sotilaallisesta kapasiteetista ja aseteknologian vaikutuksista.

Teknistymisensä lisäksi – tai sen myötävaikutuksella – vyöhykealoite palveli Koiviston kaudella yhteispohjoismaalaista ajatustenvaihtoa tavalla, johon suurvalloilla tai niiden muilla liittolaisilla ei ollut suoraa pääsyä. Lähestymistapa limittyi Suomen ulkopolitiikan uudelleenorientointumiseen. Pohjoismaat oli nostettu Koiviston tuella idänsuhteiden rinnalle omaksi ulkopoliittiseksi pilarikseen Kalevi Sorsan IV hallituksen hallitusohjelmassa vuonna 1983.

Lähestymistapa limittyi Suomen ulkopolitiikan uudelleenorientointumiseen.

Vuonna 1991 jo neljättä vuotta säännöllisesti jatkuneet yhteispohjoismaalaiset PYV-keskustelut haudattiin lopulta vähin äänin Neuvostoliiton hajottua. Päämääränä vyöhykkeen perustaminen tunnustettiin yleisesti epärealistiseksi. Neuvotteluprosessilla katsottiin kuitenkin olevan tiettyä itseisarvoa. Tärkeintä oli kenties liikkeen ylläpitäminen itsessään, kuten Juhana Aunesluoma kuvailee Koiviston integraatiopolitiikan logiikkaa.

Pohjoisten merialueiden jännitteet

Koivisto piti kenties merkittävimmän ydinaseriisuntapoliittisen linjapuheensa Paasikivi-seurassa lokakuussa 1986. Puheessaan Koivisto esitti suurvalloille pohjoisten merialueiden luottamusta lisäävien toimien edistämistä.

Pohjan tarjosi vuonna 1972 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen sopimus merellisten välikohtausten estämiseksi. Koivisto esitti tämän laajentamista monenkeskiseksi sopimukseksi.

Pohjoisten merialueiden strategisen painoarvon kasvun taustalla vaikutti vahvasti Keski-Eurooppaan keskittynyt poliittinen liennytysprosessi. Myös asevalvontaneuvottelut kohdistuivat ensisijaisesti maavoimiin ja maasijoitteisiin ohjuksiin. Kuolan niemimaalla sijaitsevia neuvostotukikohtia suojaavien joukkojen kasvu muodosti Suomelle puolustuksellisen ja poliittisen haasteen.

Nato ja Yhdysvallat päättivät vastaavasti 1980-luvun taitteessa Norjaan sijoitettavan raskaan sotilaskaluston ennakkovarastoinnista. Lisäksi Yhdysvallat oli 1980-luvun alusta eteenpäin omaksunut aikaisempaa offensiivisemman meristrategian.

Koiviston vuoden 1986 puhe sai jälleen myötämielisen vastaanoton idästä. Gorbatšov viittasi Koiviston ”aloitteeseen” Muurmanskin-puheessaan seuraavana vuonna.

Yhdysvalloilta puolestaan lähti Suomeen selkeä kielteinen viesti. Suomen ulkopolitiikastakin hyvin perillä ollut Yhdysvaltain varaulkoministeri Rozanne Ridgeway varoitti suurlähettiläs Paavo Rantasen välityksellä Suomea joulukuussa 1987, ettei Yhdysvallat ollut millään tavalla kiinnostunut pohjoisia merialueita koskevista luottamusta lisäävistä toimista, koska ne heikentäisivät Yhdysvaltain laivaston toimintakykyä. Ridgeway katsoi, että Suomi oli PYV-politiikallaan sotkeutumassa Naton liittokunnan sisäisiin asioihin.

Ridgewayn täystyrmäys ei kuitenkaan horjuttanut Suomen ja Koiviston strategista kärsivällisyyttä – aiheesta jauhamista jatkettiin vastakin.

Keskusteluyhteydet, luottamus ja ydinasevarustelun järjettömyys

Koivisto katsoi, että ilman johtajien ja hallintojen välistä luottamusta konkreettiset asevalvontatoimet seisoivat höttöisellä maaperällä. Reaganin ja Gorbatšovin välillä vuodesta 1985 eteenpäin orastanut yhteisymmärrys oli Koivistolle osoitus poliittisen psykologian huomioimisen merkityksestä.

Aktiivinen kirjeenvaihto suurvaltajohtajien kanssa istuu tähän kuvaan hyvin – keskusteluyhteyksien ylläpitäminen oli arvo itsessään, ei ainoastaan väline Suomen kansainvälisen statuksen pönkittämiseksi.

Koivisto peilasi Suomen turvallisuusaseman muutosta suurvaltapolitiikassa tapahtuneisiin muutoksiin, kuten Matti Pesu on esittänyt. Puheissaan Koivisto palasikin usein Suomen pidättäytyväiseen ja varovaiseen suhtautumiseen, jos kyse oli suurvaltapoliittisista eturistiriidoista.

Toisaalta Koivisto kiinnitti huomiota myös julkilausutun politiikan johdonmukaisuuteen. Toisinaan tämä ylitti myös suurvaltojen välisiin kiistakysymyksiin puuttumisen periaatteen. Esimerkiksi vuonna 1983 Suomi äänesti YK:n yleiskokouksessa ydinaseiden ensikäytön kieltävän päätöslauselman puolesta. Osmo Apunen on teoksessaan Linjamiehet (2015) esittänyt päätöksen yhtenä Koiviston ensimmäisen presidenttikauden merkittävimmistä ydinaseriisuntapoliittisista linjauksista.

Päätöksellään Suomi kyseenalaisti ajatuksen rajoitetun ydinsodan mahdollisuudesta. Tätä kautta Koiviston päätös oli tulkittavissa myös kriittiseksi huomioksi Naton joustavan vastaiskun oppia kohtaan. Vuonna 1988 Koivisto palasi kantansa perusteluihin:

”Me emme sekaannu suurvaltojen välisiin ristiriitoihin, kun lähdemme kannanotoissamme omista turvallisuuseduistamme ja omista periaatteistamme. Aina emme voi olla samaa mieltä kaikkien ulkovaltojen kanssa emmekä me aina erimielisyyden sattuessa voi vaietakaan […] Tällainen oli esimerkiksi kysymys ydinaseiden käytöstä. Kun olemme kaikkea käyttöä vastaan, me olemme myös ensikäyttöä vastaan.”

Koiviston päätös oli tulkittavissa myös kriittiseksi huomioksi Naton joustavan vastaiskun oppia kohtaan.

Suomen toiminnan tuli toisin sanoen olla yhdenmukaista sen esittämien moraalisesti velvoittavien kannanottojen kanssa. Koiviston suosiman suurvaltapoliittisen sillanrakennustyömaan taustalta avautuu näin myös ydinasevarustelun järjettömyyttä korostava moraalinen pohjavire.

Paluu 1980-luvulle?

Presidenttikaudellaan Koivisto pyrki edistämään tiloja ja käytäntöjä, joissa myös ”kovia” turvallisuuspoliittisia kysymyksiä saatettiin käsitellä rutiininomaisesti pohjoismaisen viiteryhmän sisällä. Tähän oli kasvavaa halua ja tarvetta myös muiden Pohjoismaiden taholta. Suhtautuminen ydinaseongelmaan paljastaa Koiviston ajan ulkopolitiikasta myös pohjoismaista viiteryhmän tärkeyttä korostavan otteen.

On mielenkiintoista huomata, että Suomen 2010-luvun ydinaseriisuntapoliittisissa painotuksissa on havaittavissa 1980-luvulta tuttuja vireitä. Suomi on esimerkiksi hiljattain perustellut päätöstään olla osallistumatta huhtikuussa 2017 New Yorkissa käynnistyneisiin ydinaseiden kieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin, koska niiltä puuttuu vuonna 1968 allekirjoitetun ydinsulkusopimuksen tunnustamien ydinasevaltojen tuki.

Suomen kanta heijastelee jälleen suurvaltapoliittista realismia, jossa kansainvälisen järjestyksen perustavan muutoksen katsotaan viime kädessä olevan kiinni suurvaltojen tahdosta ja yhteistyön asteesta. Samalla tätä katsantoa sävyttää kuitenkin normatiivinen ja liberaali vire, joka muistuttaa suurvaltojen erityisestä vastuusta sääntöperustaisen kansainvälisen järjestelmän jatkuvuuden ja ennustettavuuden takaajina.

Presidentti Sauli Niinistö palasikin Koiviston poismenoa seuraavana päivänä Virossa pitämässään puheessa varsin koivistolaisiin teemoihin:

”[y]dinasevaltioiden, erityisesti Yhdysvaltojen ja Venäjän, on tärkeää jatkaa strategista vuoropuheluaan ja pyrkiä vähentämään kaikentyyppisiä ydinaseita. […] Tarvitaan lisää ennakoitavuutta ja läpinäkyvyyttä. Riskejä ja huolia aiheuttavaa sotilaallista toimintaa on vähennettävä. Mielestäni nyt on aika sitoutua aidosti asevalvontaan ja luottamuksen rakentamiseen.”

Euroopassa on palattu tilanteeseen, jossa myös ydinasevalvontapolitiikan tiloja ja käytäntöjä joudutaan arvioimaan uudestaan. Pienen valtion mahdollisuudet vaikuttaa kansainvälisen politiikan suuriin käänteisiin ovat tietysti varsin rajalliset. Reaktiivinenkin toimija voi kuitenkin olla ketterä.

Koiviston aikakauden perintö opettaa meille ainakin sen, että tärkeistä asioista kyllä kannattaa jauhaa, vaikka se vähän puuduttavalta tuntuisikin, kunhan vain keskusteluyhteydet toimivat.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

YTM Tapio Juntunen viimeistelee Suomen ydinaseriisuntapolitiikkaa kylmän sodan loppupuolella käsittelevää väitöskirjaansa Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa ja on Reimag-tutkimushankkeen jäsen.

Kirjoitus perustuu osittain Kosmopolis-lehdessä (46:1/2016) julkaistuun artikkeliin ”Kaavoihin kangistumista vai käytännöllistä viisautta? Suomen alueellinen ydinasevalvontapolitiikka kylmän sodan aikana”.

Kirjoituksessa viitatut arkistolähteet on kerätty ulkoasiainministeriön arkistosta sekä kansallisarkistossa sijaitsevasta tasavallan presidentin kanslian arkistosta.REIMAG-tutkimushankkeen muistitietoseminaarin aineistot ovat tutkimushankkeen hallussa. Kirjoituksessa viitatut Koiviston puheet löytyvät Keijo Immosen ja Jaakko Kalelan toimittamasta teoksesta Maantiede ja historiallinen kokemus. Ulkopoliittisia kannanottoja (Otava, 1992).

Julkaisu Koivisto, Pohjola ja ydinaseiden haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Mauno Koiviston johdolla vuodenvaihteessa 1991–1992 tehty päätös hakea Euroopan yhteisön (vuodesta 1993 unionin) jäsenyyttä lukeutuu Suomen itsenäisyyden ajan merkittävimpiin. Vaikka jäsenyys toteutui Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren presidenttikaudella, valmistelut tehtiin Koiviston aikana.

Jälkikäteen tarkasteltuna Suomen EU-jäsenyys vaikuttaa loogiselta, junan lailla asema asemalta päätepistettään kohti edenneeltä tapahtumakululta. Totta onkin, että monelle suomalaiselle unionijäsenyys oli pitkän aikavälin haave, jossa Suomen paikka osana läntistä demokratioiden ja markkinatalouksien yhteisöä sai lopullisen sinettinsä.

Lokakuussa 1994 järjestetyssä kansanäänestyksessä suomalaisten selvä enemmistö, 57 prosenttia äänestäneistä, kannatti liittymistä. Maan poliittisessa ja taloudellisessa eliitissä vallitsi vahva yhteisymmärrys jäsenyyden puolesta.

Koiviston toimintaa onkin houkuttelevaa arvioida sitä vasten, kuinka hyvin hän pelasi oman roolinsa presidenttinä tällä tavoin jo ennalta käsikirjoitetussa näytelmässä.

Koiviston toimintaa onkin houkuttelevaa arvioida sitä vasten, kuinka hyvin hän pelasi oman roolinsa presidenttinä tällä tavoin jo ennalta käsikirjoitetussa näytelmässä. Oliko presidentillä ajoitus kunnossa? Mistä syystä johtajan repliikit olivat joskus monitulkintaisia?

Oliko Koiviston viivyttely ja jahkailu taktista viisautta, jonka avulla oltiin valmiita nopeaan toimintaan ratkaisevalla hetkellä, historian porttien avautuessa Suomen liikkua ja liukua kohti länttä?

Väärät teleologiat

Merkittäviä historian tapahtumia pidetään usein lähestulkoon ennalta määrättyinä, jopa ainoina mahdollisina kehityskulkuina. Historiankirjoituksen tehtäväksi jää tällöin toteutuneen kehityksen kuvailu ja selittäminen.

Tällainen teleologinen historianymmärrys jättää kuitenkin varjoonsa menneisyyden moninaisuuden ja sen, minkälaisia vaihtoehtoisia reittejä tapahtumat olisivat saattaneet edetä. Jälkikäteen onkin vaikea nähdä, minkälaisia epäilyksiä tai epävarmuuksia toteutuneeseen kehitykseen aikanaan on liittynyt.

Koiviston varovainen ja eri vaihtoehtoja alati puntaroinut Eurooppa-politiikka on erinomainen esimerkki siitä, kuinka epävarma ja osin sattumanvarainenkin prosessi Suomen EU-jäsenyyden toteutuminen aikanaan oli. Koivistolle unionin jäsenyys ei ollut ideologinen projekti, vaan ratkaisu, joka turvasi Suomen keskeiset edut kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa.

Presidentille kyse oli todellisesta valinnasta, jonka hyödyt ja haitat kiteytyivät vasta vähitellen.

Muitakin vaihtoehtoja oli. Koivistolle kyse ei ollut pelkästään siitä, miten ja missä aikataulussa hänen tulisi pyrkiä luotsaamaan Suomi Euroopan unioniin kylmän sodan jälkeisessä murrosvaiheessa. Presidentille kyse oli todellisesta valinnasta, jonka hyödyt ja haitat kiteytyivät vasta vähitellen.

Koivisto ja Suomen idea

Voimme hyvin kuvitella, että hieman erilaisten taustatekijöiden vallitessa olisi Koivisto voinut päätyä myös johonkin toiseen vaihtoehtoon Suomelle sopivaksi ratkaisuksi. Koiviston ajattelussa Suomen asema Euroopassa tai maailmassa ei määräytynyt siten, että sen tulisi jotenkin kohtalonomaisesti etsiä ja löytää oma, sille kuuluva, pysyvä paikkansa. Tällainen hegeliläinen, tai snellmanilainen, determinismi oli monet mullistukset ja murrokset pitkän elämänsä aikana kokeneelle Koivistolle vierasta.

Suomellakin oli Koiviston silmissä oma ideansa. Sillä ei silti ollut yhtä, kiinteää olomuotoa.

Kuten Venäjällä, Suomellakin oli Koiviston silmissä oma ideansa. Sillä ei silti ollut yhtä, kiinteää olomuotoa. Suomen idean ytimessä oli alati jatkuva muutos. Tärkeintä oli liike, ei lopullinen päämäärä. 1990-luvulla liike johti kohti EU:n kovaa ydintä.

Nordek oppituntina

Koivisto perehtyi integraatiopolitiikkaan ja siinä piileviin vaaran paikkoihin jo ensimmäisellä, vuosien 1968–1970 pääministerikaudellaan. Kanssapelurit löytyivät muista Pohjoismaista ja vastapelurit kotimaasta presidentti Urho Kekkosen ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen hahmoissa.

Nämä järjestivät vielä nuorehkolle Koivistolle sellaisen oppitunnin pelin politiikassa, ettei tämä oikeastaan ikinä täysin toipunut siitä. Pohjoismaisen talousliitto Nordekin epäonnistuminen vuonna 1970 oli itsessään katkera tappio Koivistolle, mutta erityisesti mieliä jäi kaihertamaan Kekkosen ja Karjalaisen häikäilemättömyys suunnitelman loppumetreillä.

Koivisto halusi pelata avoimin kortein erityisesti muiden Pohjoismaiden suuntaan ja kertoa, miksi suunnitelma oli lopulta joutunut vastatuuleen, eli Neuvostoliiton hampaisiin. Kekkonen ja Karjalainen eivät tästä pitäneet, vaan olisivat mieluimmin antaneet Tanskan upottaa vuotavan Nordek-laivan. Hehän jo joka tapauksessa tähyilivät Euroopan yhteisön jäseneksi, ja tanskalaisten irtautumista ei suunnitelma olisi kestänyt.

Sisäpolitiikan on oltava kunnossa

Nordekin kaatuminen ja yhteentörmäys Kekkosen ja Karjalaisen kanssa antoi Koivistolle ratkaisevan oppitunnin siitä, minkälainen miinakenttä Eurooppa-politiikka pahimmillaan saattoi olla.

Muiden valtioiden tai eurooppalaisten instituutioiden kanssa asioitaessa oli kotikentällä asioiden oltava kunnossa. Integraatiokysymykset tarjosivat lukemattoman määrän mahdollisuuksia sisäpoliittisiin irtiottoihin ja välistävetoihin. Sisäiset kiistat taas saattoivat vaarantaa Suomen elintärkeät edut muualla maailmassa, taloudellisen hyvinvoinnin ja pahimmassa tapauksessa sotilaallisen turvallisuuden.

Integraatiopolitiikan kotirintaman pitäminen eheänä oli Koivistolle yhtä tärkeää kuin neuvottelut muiden valtioiden tai instituutioiden kanssa.

Tästä syystä integraatiopolitiikkaa oli Koiviston silmissä tehtävä ainoastaan hyvin vahvan sisäisen konsensuksen vallitessa. Integraatiopolitiikan kotirintaman pitäminen eheänä oli Koivistolle yhtä tärkeää kuin neuvottelut muiden valtioiden tai instituutioiden kanssa. Kumpikaan ei voinut olla rempallaan. Pelillä oli aina kaksi tasoa, ja pelin panokset olivat korkeat.

Ja jotta peli onnistuisi, ei kaikesta voinut puhua kaikkien kanssa kaiken aikaa.

ETA ensin

Vuoden 1989 syksyn jälkeen Koivisto vältti ottamasta kantaa sen suhteen, olisiko täysjäsenyys Euroopan yhteisössä (tai myöhemmin unionissa) Suomelle toivottava ratkaisu. Koivisto ei sanonut, että jäsenyys olisi mahdollinen, mutta ei toisaalta sanonut että se olisi mahdotonkaan. Efta-maiden tapaan Suomen tavoitteena oli neuvotella EY:n kanssa sopimus Euroopan talousalueesta (ETA), joka takaisi pääsyn Euroopan syveneville sisämarkkinoille.

Muut Efta-maat Sveitsiä ja Suomea lukuun ottamatta ottivat kuitenkin yksi toisensa jälkeen EY-jäsenyyden varsinaiseksi tavoitteekseen. Presidenttinä Koivisto hillitsikin voimakkaasti vastuunalaisten hallituksen ministerien ja johtavien virkamiesten julkisia puheita Suomen integraatiovaihtoehdoista. Sisämarkkinoille pääsyn takaava ETA-sopimus oli saatava aikaan ensin.

Tämä loi 1990-luvun vaihteen suomalaiseen Eurooppa-keskusteluun erikoisen tilanteen. Asetelmat Suomen ympärillä muuttuivat vauhdilla, eikä ETA-sopimus välttämättä riittänyt Suomelle integraatioratkaisuksi. Julkinen keskustelu mahdollisesta EY-jäsenyydestä virisi. Mutta kukaan ei tiennyt mitä presidentti siitä oikeastaan ajatteli.

Päätös hakea jäsenyyttä

Koiviston silmissä jäsenyys unioniksi tiivistyvässä EY:ssä oli yksi mahdollinen ratkaisu muiden joukossa. Yleisesti ajatellaan, että elokuun 1991 epäonnistunut vallankaappaus oli Koivistolle ratkaiseva käänne, jonka jälkeen hän asetti unionijäsenyyden tavoitteekseen. Tästä kestikin vain puolisen vuotta, kun Suomi jätti jäsenyyshakemuksensa.

Koivisto näkyy kuitenkin epäröineen asiassa vielä vallankaappauksen jälkeenkin Syyskuulta 1991 häneltä löytyy sekä yhteisöjäsenyyttä puoltavia että siihen vielä varauksellisesti suhtautuneita lausumia. Lisäksi ei ollut tietoa, milloin yhteisö avaisi ovensa uusille jäsenmaille. ETA-sopimuskin oli vielä kesken alkusyksyllä 1991.

EY itse teki päätöksensä siitä, että se aloittaisi neuvottelut uusien jäsenkandidaattien kanssa Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991. Samalla linjattiin kunnianhimoisia tavoitteita unionin tulevaisuudesta.

EU:n tiivistyminen poliittiseksi yhteisöksi yhteisvaluuttoineen ja ulko- ja turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli näkymä, jonka Koivisto koki haasteelliseksi Suomen kannalta.

Se, että Suomi oli hyppäämässä jo liikkeellä olevan laivaan, ei ollut Koiviston silmissä ongelmatonta. EU:n tiivistyminen poliittiseksi yhteisöksi yhteisvaluuttoineen ja ulko- ja turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli näkymä, jonka Koivisto koki haasteelliseksi Suomen kannalta. Taloudellisessa integraatiossa pidättäytyvä ETA-sopimus oli tässä mielessä helpompi ratkaisu.

Turvallisuus vai talous?

Pian presidenttikautensa jälkeen julkaistuissa muistelmissaan Koivisto kertoi omista vaikuttimistaan näin: ”Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni se näkökohta, joka kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaan, että meidän piti EY:öön liittyä. Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä”.

Maininta esiintyy muistelmissa kuin ohimennen, ja on asian painoarvoon nähden hämmästyttävän lyhyt.

Muut lähteet viittaavat kuitenkin siihen suuntaan, että ratkaisevassa päätösvaiheessa syksyllä 1991 ja talvella 1992 Koiviston mielessä painoivat kuitenkin taloudelliset motiivit. Suomi oli silloin ajautunut vakavaan talouskriisiin eikä ulospääsyä vielä näkynyt. Vuonna 2008 ruotsiksi julkaistussa Grannar-teoksessaan Koivisto toteaa, että hänen omat turvallisuuspoliittiset motiivinsa valkenivat hänelle itselleenkin vasta jälkikäteen ”asiaa pohdiskeltuani”.

Eurooppa uutena viiteryhmänä

Kysymykseen taloudellisten ja turvallisuuspoliittisten motiivien tärkeysjärjestyksestä ei ehkä löydy yksiselitteistä vastausta. Lisäksi on otettava huomioon muitakin tekijöitä. Suurella vaivalla syksyllä 1991 valmiiksi saatu ETA-sopimus jätti toivomisen varaa erityisesti sen suhteen, miten ETA-maat jäivät sisämarkkinoiden kehittämistä koskevan päätöksenteon ulkopuolelle.

Jo Kekkoselta tunnettiin 1960-luvun lopulta lausahdus, että Suomen oli oman olemassaolonsa vuoksi syytä olla paikalla siellä, missä sitä koskevia päätöksiä tehtiin. 1990-luvulla tuo paikka oli Bryssel.

Pohjoismainen viiteryhmä ei enää riittänyt strategiseksi vaihtoehdoksi. Tanska oli Koiviston silmissä osoittautunut epäluotettavaksi Baltian liikehdinnän yhteydessä. Ruotsin hallitus taas oli syksyllä 1990 jättänyt kertomatta Koivistolle aikeistaan liittyä yhteisön jäseneksi.

Lisäksi vain jäsenyyttä hakemalla oli mahdollista selvittää ehdot, joilla se voisi toteutua. Lopullinen valinta tehtäisiin kansanäänestyksessä ja eduskunnassa.

Sisäinen kolmiodraama

Kriittistä kuitenkin oli, kuinka leveällä pohjalla Suomen sisäinen integraatiokonsensus oli. Ainoastaan siinä tilanteessa, että kaikki kolme suurinta puoluetta olisivat tukevasti EU-jäsenyyden kannalla, olisi koko hanke mahdollinen.

Kekkosen, Karjalaisen ja Koiviston kolmiodraama sai jatkoa uudessa asetelmassa, jossa K-linjan miehet olivat vaihtuneet uuden sukupolven keskustavaikuttajiin.

1960-luvun lopun Kekkosen, Karjalaisen ja Koiviston kolmiodraama sai jatkoa uudessa asetelmassa, jossa K-linjan miehet olivat vaihtuneet uuden sukupolven keskustavaikuttajiin Esko Ahoon ja Paavo Väyryseen. Koiviston ja Ahon välinen suhde oli erityinen, ajankohdan todennäköisesti merkittävin kahden vallanpitäjän välinen suhde.

Presidentin ja pääministerin yhteispelillä varmistettiin, että jäsenyyden edellyttämä ylileveä poliittinen konsensus piti ja kesti Väyrysen sille esittämän haasteen. Ensin katkesi Väyrysen kuningastie presidentiksi, ja sitten hävisi tuuli EU-jäsenyyden vastustajien purjeista.

Koivisto osasi pelinsä. Mutta toisinkin olisi voinut käydä.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

D.Phil, dosentti Juhana Aunesluoma on Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston tutkimusjohtaja.

Julkaisu Mauno Koivisto – varovaisin askelin Euroopan unioniin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hankala alku

Mauno Koiviston presidenttikausi alkoi kireässä kansainvälisessä ilmapiirissä. Suurvaltasuhteita rasittivat Neuvostoliiton interventio Afganistaniin vuonna 1979, sotatilan julistaminen Puolaan 1981 ja sotilasliitto Naton joulukuussa 1983 tekemä päätös sijoittaa keskimatkan ydinohjuksia Länsi-Eurooppaan vastineeksi Neuvostoliiton liittolaismaihinsa tekemille sijoituksille.

Kolea kansainvälinen ilmapiiri heijastui myös Suomen ja Yhdysvaltojen suhteisiin. Yhdysvaltain hallinnossa suhtauduttiin epäilyksellä Euroopan puolueettomiin maihin, joita muun muassa kritisoitiin moraalisesta pakolaisuudesta. Suomen kannanottoihin puututtiin Yhdysvaltain hallinnossa paikoin poikkeuksellisen tiukoin sanankääntein.

Keväällä 1985 Suomen Washingtonin-suurlähettiläs sai kuunnella moitteet pääministeri Kalevi Sorsan vappupuheesta, jonka Yhdysvaltain ulkoministeriössä tulkittiin yksipuolisesti myötäilevän Neuvostoliittoa ja sen aseriisuntaehdotuksia. Yhdysvaltain ulkoministeriön edustajan mukaan Sorsan puheen kaltaiset kannanotot ”saattavat Yhdysvallat pohtimaan, onko sillä enää syytä tulevaisuudessa pitää Suomen puolueettomuuspoliittisia lausuntoja uskottavina”.

Sorsan puheen kaltaiset kannanotot ”saattavat Yhdysvallat pohtimaan, onko sillä enää syytä tulevaisuudessa pitää Suomen puolueettomuuspoliittisia lausuntoja uskottavina”.

Suhteita Yhdysvaltoihin rasitti myös Suomen teknologiavienti- ja yhteistyö Neuvostoliiton kanssa. Ronald Reaganin hallinto kiristi Neuvostoliittoon kohdistuneen teknologiaviennin rajoituksia ja pelkäsi, että Suomen tapaisista puolueettomista maista tulisi vientikieltorajoitusten heikko lenkki.

Erityisesti yhdysvaltalaiset huolestuivat Rauma-Repolan Neuvostoliittoon valmistamista syvänmeren sukellusaluksista, joiden tulkittiin soveltuvan myös sotilaalliseen tiedonhankintaan. Asiasta kehkeytynyt kiista Suomen ja Yhdysvaltain välillä ratkesi lopulta niin, että Rauma-Repola joutui luopumaan sukelluspallojen tuotannosta ja Suomi sitoutui noudattamaan Yhdysvaltain säätämiä vientikieltorajoituksia. Yhdysvallat puolestaan myönsi Suomen teknologian saannille samat oikeudet kuin muilla länsimailla.

Tunnustusta Suomen ulkopolitiikalle

Toukokuussa 1988 Reagan teki kolme päivää kestäneen vierailun Suomeen. Supervaltojen aserajoitusneuvotteluiden vilkastuttua Yhdysvaltain johtohenkilöt ottivat tavaksi pysähtyä Helsingissä matkallaan Moskovaan. Ulkoministeri George Shultz vieraili vuosien 1987 ja 1988 aikana peräti viisi kertaa Helsingissä.

Helsinkiä pysähtymispaikkana puolsivat logistiset syyt, mutta amerikkalaiset olivat myös kiinnostuneita suomalaisten näkemyksistä, jotka koskivat Mihail Gorbatšovin käynnistämää uudistuspolitiikkaa Neuvostoliitossa. Suomalaiset puolestaan saivat oivan tilaisuuden selvittää Yhdysvaltain johtohenkilöille Suomen asemaa ja ulkopolitiikkaa.

Reagan piti Suomen-vierailunsa aikana Finlandia-talossa puheen, jossa hän arvioi myönteisesti Suomea ja ilmoitti Yhdysvaltojen kunnioittavan Suomen puolueettomuutta. ”Antaen täten Suomen politiikalle oman hyväksymisensä hän teki termistä ’suomettuminen’ auttamattomasti vanhentuneen”, kommentoi Max Jakobson Reaganin-vierailun merkitystä International Herald Tribune -lehdessä.

Reilua vuotta myöhemmin Suomen puolueettomuuspolitiikka sai huipennuksensa, kun pääsihteeri Gorbatšov julisti Helsingin-vierailunsa aikana lokakuussa 1989 Neuvostoliiton varauksetta tunnustavan Suomen puolueettoman aseman.

Koivisto ja Bush

George Bush valittiin vuonna 1988 Reaganin seuraajaksi. Koivisto oli tutustunut Bushiin kesällä 1983, jolloin tämä oli vieraillut Reaganin varapresidenttinä Suomessa. ”Bushin kanssa hyvät suhteet syntyivät varsin kivuttomasti”, Koivisto kirjoitti muistelmissaan.

”Bushin kanssa hyvät suhteet syntyivät varsin kivuttomasti”, Koivisto kirjoitti muistelmissaan.

Koivisto aloitti syksyllä 1983 pitkäaikaisen kirjeenvaihdon Bushin kanssa. Vuotta myöhemmin Koivisto ryhtyi harjoittamaan kirjediplomatiaa Gorbatšovin kanssa. Luottamuksellinen keskusteluyhteys mahdollisti ajatuksien vaihdon suurvaltasuhteista ja Neuvostoliiton sisäisestä tilanteesta. Bushin tausta CIA:n johtajana teki hänestä Koivistolle erityisen kiinnostavan keskustelukumppanin.

Bushin presidenttikaudella Suomen ja Yhdysvaltojen väleistä tuli varsin tiiviit. Arvostuksesta Koiviston näkemyksiä kohtaan oli osoituksena, että Koivisto kuului niihin harvoihin valtionpäämiehiin, joihin Bush presidentin virkaan astuttuaan oli ensimmäisenä yhteydessä.

Suomi ja Yhdysvallat yhtäläisillä linjoilla Neuvostoliitto-politiikassa

Bushin kaudella siirryttiin kylmän sodan ilmapiiristä suurvaltojen rakentavan yhteistyön aikaan. Epävarmuutta kansainvälisiin suhteisiin loivat kuitenkin ennen kaikkea kysymykset Neuvostoliiton uudistuspolitiikan jatkumisesta ja Itä-Euroopan valtioiden muutosprosessien suunnasta. Koivisto ja Bush korostivat hallittua muutosta ja vakauden säilyttämistä kansainvälisissä suhteissa.

Gorbatšovin uudistuspolitiikka sai vuosikymmeniä tukahdutetut kansalliset identiteetit jälleen elpymään. Kansallismielinen liikehdintä lähti liikkeelle Kaukasuksen ja Baltian pienistä tasavalloista, joista se levisi suurimpiin tasavaltoihin Ukrainaan ja Venäjälle.

Koivisto ilmaisi syksyllä 1989 Bushille lähettämässään kirjeessä, että Baltian maiden itsenäistymispyrkimykset saattaisivat vaarantaa Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Heikki Rausmaa on väitöskirjassaan osoittanut, että Koivisto otti poliittiseen toimintaan pidättyvän kannan, mutta antoi hyväksyntänsä Suomen merkittävälle taloudelliselle avulle Viroon.

Koivisto sai näkemyksilleen tukea Bushilta, joka korosti, ettei Baltian maiden tullut tehdä yksipuolisia julistuksia, vaan neuvotella itsenäisyytensä ehdoista yhdessä Moskovan kanssa. Lännessä ei haluttu vaarantaa Gorbatšovin asemaa ja hänen uudistuspolitiikkansa jatkuvuutta.

Bush sai Koivistosta mutkattoman keskustelukumppanin, joka jakoi Yhdysvaltain näkemyksen Baltian tilanteesta.

Bush sai Koivistosta mutkattoman keskustelukumppanin, joka jakoi Yhdysvaltain näkemyksen Baltian tilanteesta. Hankaluuksia Bushille sen sijaan tuottivat Naton pohjoismaiset jäsenet Tanska ja Islanti, jotka asettuivat voimakkaasti Baltian maiden itsenäisyysvaatimusten tueksi.

Koivisto ja Bush olivat myös yhtäläisillä linjoilla suhtautumisessaan Boris Jeltsiniin, joka nousi kesällä 1990 Venäjän neuvostotasavallan johtajaksi. Jeltsin pyrki luotsaamaan Venäjää irti Neuvostoliiton keskusvallan kontrollista. Hän tuki avoimesti Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiä. Lännessä Jeltsiniä pidettiin vastuuttomana populistina, jonka toiminta uhkasi suistaa raiteiltaan Neuvostoliiton rauhanomaisen muutoskehityksen.

”Tässä on mies, joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen tuntemani”

Syyskuussa 1990 Helsingissä järjestetyssä huippukokouksessa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pääsivät sopuun Persianlahden kriisin ratkaisusta. Suomi, joka toimi tuolloin YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä, äänesti päätöslauselman puolesta, joka mahdollisti voimatoimet Irakia vastaan. Bushin ja Gorbatšovin hyvin sujunut tapaaminen vahvisti mielikuvaa Suomesta suurvaltojen välisenä sillanrakentajana.

Gorbatšovin päätös ryhtyä yhteistoimintaan Yhdysvaltain kanssa hermostutti Moskovan vanhoilliset voimat, sillä Irak oli Neuvostoliiton pitkäaikainen liittolainen. Gorbatšovin vastaisen opposition voimistuminen kiihdytti Neuvostoliiton sisäistä valtakamppailua uudistusmielisten ja vanhoillisten välillä.

Bushin ja Gorbatšovin hyvin sujunut tapaaminen vahvisti mielikuvaa Suomesta suurvaltojen välisenä sillanrakentajana.

Koivisto kävi toukokuussa 1991 virallisella vierailulla Yhdysvalloissa. Neuvostoliiton tilanne oli keskeisesti esillä keskusteluissa presidentti Bushin kanssa. Koivisto korosti lännen taloudellisen avun merkitystä Neuvostoliiton kehitykselle. Bush ilmaisi tukensa Gorbatšoville, mutta ei ollut missään vaiheessa valmis auttamaan Neuvostoliittoa taloudellisesti.

Bushin arvio neuvostotalouden lohduttomasta tilasta, jota mikään läntinen apu ei kykenisi pelastamaan, osoittautui jälkikäteen tarkastellen oikeaksi. Kyseisestä näkemyserosta huolimatta Bush esitteli Koiviston yhteisessä televisioesiintymisessä lausumalla, että ”tässä on mies, joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen tuntemani”.

Huoli Neuvostoliiton ajautumisesta kaaokseen

Elokuun 1991 vanhoillisten vallankaappausyrityksen jälkeen vastarinnan sankariksi kohonnut Jeltsin vahvisti asemiaan suhteessa Gorbatšoviin. Epäonnistunut kaappausyritys kiihdytti Neuvostoliiton hajoamisprosessia.

Venäjä tunnusti 24. elokuuta Baltian maiden itsenäisyyden. Suomi seurasi perässä ja palautti diplomaattisuhteet Baltian maihin 28. elokuuta. Bush jäi odottamaan Neuvostoliiton reaktiota, ja Yhdysvallat solmi diplomaattisuhteet Baltian maihin vasta 2. syyskuuta.

Elokuun tapahtumista huolimatta lännen johtajat pysyivät lojaaleina Gorbatšoville. Koiviston suhtautuminen Moskovan valtasuhteiden muutokseen oli pitkälti samansuuntainen kuin Bushilla. Molemmat välttivät kiirehtimistä ja halusivat odottaa tilanteen selkiintymistä.

Lännessä Neuvostoliiton valtiorakenteen hajoamisen pelättiin johtavan pitkäaikaiseen sekasortoon, jopa sisällissotaan.

Gorbatšov ponnisteli Neuvostoliiton yhtenäisyyden, Baltian maita lukuun ottamatta, säilyttämiseksi. Lännessä Neuvostoliiton valtiorakenteen hajoamisen pelättiin johtavan pitkäaikaiseen sekasortoon, jopa sisällissotaan. Tästä varoittavana esimerkkinä toimi Jugoslavia, joka oli kesällä 1991 ajautunut verisiin hajoamissotiin. Huolta Neuvostoliiton kohdalla lisäsi maan laajat ydinasevarastot ja niiden kontrollointi.

Kun neuvostoimperiumi sitten joulukuussa 1991 romahti verrattain rauhanomaisesti, yllätti se päätöksentekijät niin Helsingissä kuin Washingtonissakin.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

VTM Juha-Matti Ritvanen on väitöskirjatutkija Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa. Hänen väitöskirjansa käsittelee Neuvostoliiton hajoamisen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan. Ritvanen on myös ReImag-tutkimushankkeen jäsen.

Julkaisu Mauno Koivisto – supervaltojen välinen sillanrakentaja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoitus on alun perin julkaistu The Ulkopolitist -verkkolehdessä 13.5.2017.

Työväen Mannerheim. Platonilainen filosofikuningas. Yksinäinen sheriffi. Fundeeraaja. Nämä ovat kaikki ominaisuuksia, joita perjantaina menehtyneeseen presidentti Mauno Koivistoon on aikojen saatossa liitetty. Itse hän oli pitkään haluton tiivistämään omaa katsomustaan yhteen määritelmään. Kun Koivisto lopulta sen presidenttikausiensa jälkeen teki, hän kuvasi itseään protestanttiseksi kristityksi.

Huolimatta siitä, että attribuutit tuntuivat tarttuvan Koivistoon, hän oli lopulta kansan näkökulmasta etäinen mies. Mauno Koivisto ei ollut kansanvillitsijä. Hänen puheensa olivat monimerkityksellisiä ja niistä olikin vaikea saada kiinni. Ehkä juuri tästä syystä hän edustaa monelle suomalaiselle valtiomiesmäisyyttä: arvokkuutta ja vakaata pohdintaa sekä harkintaa. Tuntuu, että vastaavat piirteet ovat kovassa huudossa tänäkin päivänä.

Suomen historian kannalta ehkä olennaisinta eivät kuitenkaan ole Koiviston luonteenpiirteet.

Suomen historian kannalta ehkä olennaisinta eivät kuitenkaan ole Koiviston luonteenpiirteet. Suomen tasavallan presidentin tehtävänä on perinteisesti ollut johtaa maan ulkopolitiikkaa. Kaudellaan Koivisto luotsasikin Suomea suvereenilla tavalla. Onkin paikallaan kysyä, minkälaista oli Mauno Koiviston ulkopolitiikka ja minkälaisen ulkopoliittisen perinnön hän oikein jätti.

Olen osana väitöskirjaani tutkinut Koiviston ulkopoliittista ajattelua. Päädyin lopulta tutkimusartikkelissani kutsumaan häntä ”suurvaltaempiristiksi”.

Koiviston maailmankuva oli suurvaltakeskeinen. Hän peilaisi Suomen asemaa erityisesti maantieteen kautta, ja Koivistolle Suomen ulkopolitiikan peruslähtökohtana oli naapuruus suurvallan, Neuvostoliiton – myöhemmin Venäjän, kanssa. Tässä suhteessa hän oli mitä suurimmassa määrin aikakautensa tuote. Emma-kivääriin tarttuneella sotaveteraani Koivistolla oli omakohtaisia kokemuksia siitä, mihin kansainvälisen politiikan käänteet voivat pahimmillaan johtaa. ”On oltava joku toinenkin tapa elää” oli hänen sotakokemuksistaan kummunnut lähtökohta naapuruuspolitiikkaan. Koivisto onnistui luomaan toimivat keskusteluyhteydet niin itään kuin länteen, erityisesti G. H. W Bushiin ja Mihail Gorbatšoviin.

Koiviston maailmankuva oli suurvaltakeskeinen.

Vaikka Koivisto vannoi virkaan astuessaan vaalivansa edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittista linjaa, hän karsasti doktriinillisuutta. Hänen mukaansa pienvaltiolla ei ole varaa oppeihin. Oli katsottava eteenpäin, eikä tuijotettava taaksepäin, että takana tuleva viiva olisi mahdollisimman suora. Koiviston ulkopoliittisessa ajattelussa olennaista oli hahmottaa, mihin kansainvälisen politiikan palapelin palat asettuvat. Vasta sen jälkeen oli valintojen aika. Siksi häntä on syytä kutsua myös empiristiksi.

Itse Koivisto kuvasi vuonna 1992 ulkopoliittista toimintatapaansa seuraavalla tavalla:

”Myös suhtautumiseni ulkopolitiikan kysymyksiin on ollut varsin varovaisista lähtökohdista lähtevää – ettei tavoitella mitään suurta voittoa alistumalla johonkin riskiin. Jos se on mahdollista, niin edetään systemaattisesti ja varovasti sillä tavalla, että mahdollisuuksien mukaan aina voidaan etukäteen tietää mitä seurauksia mistäkin ratkaisuista on. Aina tämä ei ole mahdollista ollut. Joskus joudutaan ratkaisuja tekemään puutteellisella informaatiolla. Mutta sellaista tilannetta minun mielestä pitäisi pyrkiä välttämään […] Tämmöinen asioiden hoitotapa on ollut semmoista, joka on ollut minulle ominaista ja johon minä olen pyrkinyt.”

Mauno Koiviston presidenttikauteen pelkistyi niin sisä- kuin ulkopoliittisia muutoksia. Kyllästyminen Kekkosen ajan politiikkaan ja poliittiseen kulttuuriin oli merkittävä Koiviston valtaannousuun vaikuttanut tekijä. Lisäksi Koiviston aikana suomettuminen alkoi hiipua. Median kontrollointiin Koivistokaan ei ollut syytön, mutta iso tekijä poliittisen kulttuurin tervehtymisessä oli parlamentaarisuuden korostaminen sekä Koiviston haluttomuus rakentaa kekkoslaista vallan vertikaalia. Lentopallomies Koivisto kaipasikin enemmän kanssapelaajia kuin perässähiihtäjiä.

Koivisto johti Suomen ulkopolitiikkaa aikana, jolloin epookki vaihtui yhdestä toiseen. Suomi oli vuosikymmenten aikana oppinut navigoimaan ja elämään kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa, kahden eri järjestelmän puristuksessa. Tämä näkyi varovaisena suhtautumisena maailman muutoksiin. Koivisto sanoi Neuvostoliiton vetäessä viimeisiä henkäyksiään vuosina 1990–1991, että hän ei toivo itänaapurin hajoavan. Vaan toisin kävi. Ja hyvä niin.

Näin jälkikäteen näemme, mihin suuntaan maailma lopulta kulki.

Näin jälkikäteen näemme, mihin suuntaan maailma lopulta kulki. Itä-Euroopan maat saivat vapautensa ja astuivat demokratian tielle. Venäjä alkoi kaaoksen keskellä ottaa hataria askelia kohti demokratiaa – yritys, jonka lopputuloksen nyt tiedämme. Eurooppalainen integraatio otti isoja askelia. Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni, joka päätyi lopulta laajenemaan.

Aikalaisille kansainvälisen politiikan suunta oli kuitenkin hyvin epäselvä. Itä-Euroopan maiden kohtalo, Neuvostoliiton hajoaminen ja venäläisjoukkojen takaisin vetäytyminen, Baltian maiden tulevaisuus ja kehittyvä turvallisuusarkkitehtuuri olivat kaikki avoimia kysymyksiä, joita Koivisto muiden mukana pohti. Erityisesti toisen presidenttikautensa aikana Koivisto johti Suomea erittäin haasteellisessa kansainvälispoliittisessa tilanteessa.

Suomen turvallisuuspolitiikka kylmän sodan lopussa oli yhdistelmä peliliikkeitä ja pitäytymistä perinteisessä linjassa. Yhtäältä Suomi irrottautui Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista artikloista ja julisti YYA-sopimuksen Saksa-viittaukset vanhaksi. Lisäksi se päätti, että uudessa tilanteessa sen tuli pyrkiä Euroopan integraation täysivaltaiseksi jäseneksi. Lopulta Suomi päätyi Koiviston johdolla valitsemaan Euroopan unionin jäsenyyden. Se oli päätös, jota suomalaisten suuri enemmistö tälläkin hetkellä kannattaa. Koivisto näki Euroopan kehityksen, ja hänelle oli olennaista, että Suomi pääsi niihin pöytiin, joissa päätöksiä tehdään. Jäsenyyden turvallisuuspoliittista puolta ei haluttu korostaa; tällöin jäsenyyden kariutuminen olisi tarkoittanut Suomen aseman heikkenemistä. Myös Koivisto kuitenkin ymmärsi, että kyseessä oli turvallisuuspoliittinen päätös.

Toisaalta kylmän sodan loppuessa Suomi myös pitäytyi perinteisissä opinkappaleissa ja muun muassa pidättäytyi julkilausumapolitiikasta. Tämä näkyi erityisesti Helsingin politiikassa Baltian maiden itsenäistymisen suhteen. Omaan isovelimäiseen tapaansa Suomi suositteli itsenäisyyttä haikailevalle Virolle maan omaa Neuvostoliiton intressejä huomioivaa linjaa ja etenemistä itsenäisyyteen Neuvostoliiton perustuslain mukaisesti. Koiviston kylmäksi tulkittu politiikka kohtasi Suomessa varsin runsasta kritiikkiä, mikä poikkesi YYA-ajan pohjoiskoreamaisesta yksimielisyydestä. Kylmää se kieltämättä olikin, ja muutamat lämpimämmät sekä ymmärtävämmät sanat tuskin olisivat huonontaneet niin Suomenkaan kuin balttien tilannetta. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että Suomi ja suomalaiset tahot tukivat jopa sadoilla miljoonilla markoilla Viron itsenäistymiskehitystä näennäisen epäpoliittisten kanavien kautta. ”Kulttuurin nimessä voi harrastella aika paljon”, totesi Koivisto. Viileiden julkilausumien alla oli toinen todellisuus.

Koivisto oli poliittinen realisti.

Mauno Koivisto oli poliittinen realisti. Hänen toimintansa perusta oli kansallinen etu sellaisena kuin hän sen itse näki. Koivisto katsoi, että myös realismi oli mitä suuremmissa määrin moraalista politiikkaa. Tämä tuli esiin jo mainittujen Baltian maiden itsenäistymisprosessien kohdalla, jolloin Suomi varjeli veljeskansojen huomioimisen kustannuksella idänsuhteitaan ja Mihail Gorbatšovin asemaa, mihin osa kansasta myös pettyi. Koivisto kuitenkin katsoi, että kansalaisten valitsemana presidenttinä hänellä oli velvollisuus noudattaa sellaista politiikkaa, jonka hän katsoi olevan maan edun mukaista. Koiviston mukaan joskus johtajan oli tuotettava kansalle pettymys, jottei menettäisi heidän luottamustaan.

Lopuksi on kysyttävä, mitä annettavaa Koiviston ajattelussa voisi olla Suomen nykypäivän ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Ensinnäkin Koivisto arvioi, että Venäjän-politiikassaan Suomi ei voi eriytyä liian pitkälle länsimaiden Venäjä-kannoista. Tässä mielessä Suomi on idänpolitiikassaan Koiviston linjoilla, ja sillä linjalla maan on myös syytä pysyä.

Toiseksi Koiviston politiikka ennen kaikkea Viron tapauksessa on osoitus siitä, että pragmaattisella ja vähäeleisellä politiikalla voi lopulta saada paljon aikaan – usein jopa enemmän kuin moralistisella julkilausumilla. Tuomitsevalla politiikalla on paikkansa, mutta käytännönläheisen diplomatian periaatteista ei ole syytä luopua.

Kolmanneksi suurvaltasuhteiden analyysin on edelleen oltava keskeinen osa Suomen ulkopolitiikkaa. Palapelin palojen asettuminen määrää pitkälti sen, millaisessa ympäristössä Suomi joutuu toimimaan. Ennen tehtäviä päätöksiä ulkopoliittisella johdolla tulee olla mahdollisimman selvä käsitys, mihin kukin päätös maata vie.

Kirjoitus on julkaistu uudelleen osana Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa. Se on alun perin julkaistu The Ulkopolitist -verkkolehdessä 13.5.2017.

Matti Pesu on kansainvälisen politiikan tohtorikoulutettava Tampereen yliopistosta. Hänen kiinnustuksen kohteitaan ovat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, transatlanttiset suhteet ja Euroopan turvallisuus. Pesu on myös ReImag-tutkimusprojektin jäsen.

Julkaisu Koivisto jätti ulkopoliittisen perinnön ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ulkopoliittisen linjan jatkuvuus

Mauno Koivisto nousi tasavallan presidentiksi syksyllä 1981 pitkäaikaisen edeltäjänsä Urho Kekkosen luovuttua tehtävästä. Koivisto jatkoi virkaan astuttuaan edeltäjiensä ulkopoliittisella linjalla, jonka yhtenä keskeisenä periaatteena oli hyvien ja luottamuksellisten suhteiden ylläpito suurvalta-naapuri Neuvostoliittoon.

Jatkuvuuden korostaminen näkyi esimerkiksi siinä, että ensimmäisen virallisen Neuvostoliiton-vierailunsa yhteydessä kesällä 1983 Koivisto sopi YYA-sopimuksen ennenaikaisesta jatkamisesta. Samoin maiden välisen suhteen ritualistiset muodot, kuten YYA-sopimuksen vuosipäivän juhlistaminen, jatkuivat luontevasti Kekkosen kaudelta Koiviston aikaan.

Asiantuntemus ja henkilökohtaiset suhteet idänpolitiikan työkaluina

Koivisto ehti 1980-luvun alussa käydä Moskovassa hautaamassa kolme neuvostojohtajaa, joihin hän ei näiden äkisti loppuneiden valtakausien takia ehtinyt saada merkittävää kontaktia. Tilanne muuttui, kun Moskovassa johtoon nousi nuori ja energinen Mihail Gorbatšov, jonka kanssa Koivisto pyrki luomaan läheisen henkilökohtaisen suhteen.

Edellytyksiä hyvän kontaktin luomiseen ainakin olisi ollut. Idänsuhteiden hoidossa Koivistolla oli edeltäjäänsä nähden kaksi erityistä taitoa: yksityisopettajan tunneilla hiottu venäjän kielen taito ja talouspolitiikan osaaminen, joka mahdollisti myös naapurissa käytössä olleen suunnitelmatalouden ymmärtämisen.

Tilanne muuttui, kun Moskovassa johtoon nousi nuori ja energinen Mihail Gorbatšov.

Koivistolla oli paitsi tarve myös kiinnostusta seurata sosialistisessa leirissä alkaneita uudistuksia, perestroikaa. Kesäkuussa 1988 Unkariin tekemänsä valtiovierailun aikana Koivisto ymmärsi, kuinka perustavanlaatuisia muutoksia sosialistimaissa oli valmisteilla. Kotiin palattuaan hän asetti virkamiestyöryhmän seuraamaan unkarilaisen talousreformin etenemistä. Myöhemmin muodostettiin vielä perestroika-ryhmä neuvostoliittolaisten uudistusten analysointiin.

Neuvostotalouden tuntemisesta oli konkreettista etua siinä, että Koivisto halusi olla hyödyllinen keskustelukumppani Gorbatšoville itselleen, joka pohti mahdollisuuksia yhdistää sosialistista ja markkinataloutta. Koivisto tarjosi tietotaitoaan myös Yhdysvaltain presidentti George Bushille, jolle Koivisto Helsingin vuoden 1990 huippukokouksen alla analysoi Gorbatšovin talousuudistuksen senhetkistä tilaa.

Hyvät yhteydet neuvostojohtoon olivat, kuten jo Kekkosen aikana, edellytys maiden välisten suhteiden tehokkaaseen hoitamiseen, kun taas aktiivinen Neuvostoliiton talouden ja yhteiskunnan seuraaminen auttoi arvioimaan Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa. Molemmat seikat nousivat tarpeellisiksi tilanteessa, jossa Suomen ulkopolitiikkaa alettiin muokata kylmän sodan jälkeiseen maailmaan sopivaksi.

Vallankumousten vuosi 1989 avaa Suomen liikkumatilaa

Koiviston toisen presidenttikauden idänpolitiikkaa voi kuvata reagointina naapurin perustavanlaatuiseen sisä- ja ulkopoliittiseen muutosprosessiin, jonka Suomen kannalta olennaisin piirre oli neuvostojohdon vähentynyt kiinnostus Suomen poliittiseen ohjailuun.

Gorbatšovin lokakuussa 1989 Suomeen tekemä valtiovierailu antoi Koivistolle mahdollisuuden henkilökohtaisesti todeta Neuvostoliiton Suomen-politiikan muuttuneet periaatteet. Gorbatšov tunnusti yksiselitteisesti Suomen puolueettomuuden ja painotti lehdistöhaastattelussa, että ulkopolitiikan suuret suuntaviivat, kuten länsi-integraatio, ovat Suomen itsensä päätettävissä. Molemmat johtajat vannoivat myös YYA-sopimuksen jatkuvuuden nimeen, Koiviston mukaan siitä ei ollut syytä vaihtaa sanaakaan.

Vuoden 1989 loppupuolella kiihtynyt vallankumouksien aalto mullisti Neuvostoliiton naapuruuspolitiikan.

Vuoden 1989 loppupuolella kiihtynyt vallankumouksien aalto kuitenkin mullisti Neuvostoliiton naapuruuspolitiikan, ja sen liittolaiset irtaantuivat Moskovan otteesta. Kesään 1990 mennessä usea Varsovan liiton maa oli esittänyt toiveita puolustusliiton uudistamisesta, ja Neuvostoliiton läntisin liittolainen DDR oli hyväksynyt liittymisen Saksan liittotasavaltaan. Tässä kontekstissa oli Suomenkin liikkumatila kasvanut.

Operaatio Pax

Koiviston ensimmäinen selkeä askel Suomen irrottamiseksi Neuvostoliiton vaikutuspiiristä oli syksyllä 1990 suoritettu Operaatio Pax. Suomi ilmoitti yksipuolisesti syyskuussa 1990 Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen Saksa-viittausten olevan vanhentuneita.

Operaation perimmäisenä tavoitteena oli tulkita uudelleen Suomen kansainvälispoliittista asemaa määrittävät ja suvereniteettia rajoittavat kansainväliset sopimukset, mihin käynnissä olleiden Saksojen yhdistymisneuvotteluiden katsottiin antavan tosiasiallisen syyn.

Vaikka Operaatio Paxin jälkipyykkinä suomalaiset ja neuvostoliittolaiset diplomaatit päätyivät tiukkaan, Neuvostoliiton noottiin johtaneeseen vääntöön siitä, oliko Suomella oikeus toimilleen, Koiviston päätöksentekoa oli helpottanut suora keskusteluyhteys Kremliin. Hän oli informoinut Gorbatšovia etukäteen Suomen päätöksestä.

Myös sopimuksen toisen vartijan, Britannian, hallitus informoitiin viime vaiheessa. Kun vastalauseita ei kuulunut kummastakaan pääkaupungista, Koivisto tulkitsi saaneensa hyväksynnän uudelle linjaukselle, kuten Juha-Matti Ritvanen on kirjoittanut.

Koivisto kallistui vasta vallankaappausyrityksen jälkeen kannattamaan suhteiden luomista liittovaltiosta irtautumaan pyrkineeseen Venäjään.

Seuraavan vuoden kesällä, elokuussa 1991, vanhoilliset voimat nousivat vallankaappaukseen Moskovassa pysäyttääkseen Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Putš epäonnistui, mutta valta ei palautunutkaan enää Gorbatšoville, vaan sen taisteli itselleen Venäjän neuvostotasavallan johtaja Boris Jeltsin.

Koivisto, joka oli tavannut Jeltsinin jo kesäkuussa valtiovierailullaan Moskovassa, kallistui vasta vallankaappausyrityksen jälkeen kannattamaan suhteiden luomista liittovaltiosta irtautumaan pyrkineeseen Venäjään.

Irti YYA-sopimuksesta

Kun Moskovan keskusjohdon ote heikkeni, Koivisto arvioi Suomen liikkumatilan edelleen kasvaneen. Hän ehdotti Gorbatšoville YYA-sopimuksen korvaamista uudella maiden välisellä sopimuksella. Samaan aikaan Suomi aloitti neuvottelut myös Venäjän kanssa.

Loppusyksyn 1991 Suomen ulkopoliittinen johto liikkui idänsuhteissaan kahdella raiteella. Neuvottelut Neuvostoliiton kanssa haluttiin saada päätökseen, jotta Suomi pääsisi irrottautumaan YYA-sopimuksesta – asia, jolla alkoi olla enenevässä määrin kiire EY-jäsenyyskysymyksen ajankohtaistuessa.

Päätöstä aloittaa neuvottelut myös Venäjän kanssa voidaan puolestaan pitää hetkenä, jolloin Suomi tunnusti vallan tosiasiallisesti vaihtuneen Moskovassa. Suomi siirtyi ensimmäisen kerran kylmän sodan aikana antamaan tukea Neuvostoliiton kilpailijalle.

Puoluekanavaa hyödyntäen lisää liikkumatilaa

Koivisto peri edeltäjältään Kekkoselta myös idänsuhteiden keinot, joista yksi merkittävä oli niin sanotun puoluekanavan käyttö kommunikoitaessa Moskovaan. Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä tiedustelupalvelun päällikkö, eli KGB:n residentti, ministerineuvos Felix Karasev, tarjosi suoran yhteyden ohi maan ulkoasianhallinnon Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomiteaan ja puolueen johtajaan.

Molemmissa idänpolitiikan ratkaisuvaiheissa, sekä syksyn 1990 Operaatio Paxissa että syksyn 1991 YYA-sopimuksen lakkauttamispyrkimyksessä, suoralla yhteydellä Gorbatšoviin Koivisto pystyi ohittamaan Neuvostoliiton ulkoministeriön MIDin, jonka tiedettiin olevan edelleen kiinnostunut Suomen poliittisesta kontrolloinnista.

Muistelmissaan (Naapurinpojan muistelmat, 1998) Karasev onkin tunnustanut, että puoluekanava ei enää Koiviston kaudella hyödyttänyt Neuvostoliittoa, vaan asetelma oli kääntynyt päälaelleen. Sekasorron vallassa ollut Neuvostoliiton ulkoasiainhallinto oli kiinni keskinäisissä riidoissaan, eikä tieto kulkenut riittävän nopeasti. Tätä informaationkulun hitautta Koiviston onnistui hyödyntää oikea-aikaisilla päätöksillään, joilla Suomea irrotettiin pienin askelin Neuvostoliiton intressipiiristä.

Puoluekanava ei enää Koiviston kaudella hyödyttänyt Neuvostoliittoa, vaan asetelma oli kääntynyt päälaelleen.

Koivisto käytti puoluekanavaa niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Vasta tammikuussa 1992 presidentti pyysi kansliapäällikköään Jaakko Kalelaa ilmoittamaan, ettei Karasevin seuraajalla tule enää olemaan pääsyä Presidentinlinnaan. Kahdenkeskinen suhde normalisoitaisiin jatkossa ulkoasiainhallintojen välillä hoidettavaksi.

Koiviston idänpoliittinen perintö

Koiviston itsenäinen kommunikointi Kremliin onnistui, ja hankkeet päättyivät Suomen kannalta suotuisaan lopputulokseen. Puoluekanavan käyttämisessä oli kuitenkin se kyseenalainen puoli, että sitä käyttäessään Koivisto ohitti samalla myös oman virkamieskuntansa pitäen jopa Suomen Moskovan-lähettilään pimennossa päätöksistään.

YYA-sopimuksen lakkauttamiseen tähtäävästä ehdotuksestaan Koivisto tosin kertoi pääministeri Esko Aholle, mutta tieto ei edennyt hallitukselle tai ulkoministeriöön. Paxin yhteydessä tapahtunut viestintä puolestaan tuli julkiseen tietoon vasta Koiviston julkaistua muistelmansa Historian tekijät: Kaksi kautta II vuonna 1995.

Sisäpolitiikassa Koiviston perinnöksi on nähty parlamentarismin vakiinnuttaminen Kekkosen pitkän valtakauden aikana syntyneiden lieveilmiöiden jälkeen. Ulkopolitiikan osalta on vaikeampi analysoida, mikä olisi ollut Koiviston oma kontribuutio idänsuhteiden muuttamisessa, sillä hänen jälkimmäistä presidenttikauttaan leimasi kansainvälistä politiikkaa ja Suomen asemaa perusteellisesti mullistaneet tapahtumat.

Haastavassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa Koiviston menestykseksi idänpolitiikassa osoittautui tarkkaavainen liikkumatilan arviointi.

Olisiko Koivisto onnistunut pysäyttämään suurvaltanaapurin pyrkimykset vaikuttaa Suomen politiikkaan, mikäli Neuvostoliitto ei olisi 1980-luvun kuluessa menettänyt voimaansa, ja vähitellen hajonnut kokonaan?

Tai olisiko Koivisto idänpolitiikassaan tullut tehneeksi perusteellista pesäeroa Kekkosen toimintatapoihin, kuten puoluelinjan käyttöön, ellei maailmanpoliittinen tilanne olisi niin ratkaisevalla tavalla löysännyt itänaapurin otetta Suomesta?

Haastavassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa Koiviston menestykseksi idänpolitiikassa kuitenkin osoittautui tarkkaavainen liikkumatilan arviointi ja vastapuolen keskinäisten ristiriitojen ja sisäisen kaaoksen mahdollistama nokkela pelaaminen. Oikea-aikaiset päätökset mahdollistivat Suomen liikkumatilan kasvattamisen ja irrottautumisen Neuvostoliiton intressipiiristä.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

VTT Suvi Kansikas on Suomen Akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee Neuvostoliiton vaikutuspiirin murenemista ja sosialistisen leirin hajoamista kylmän sodan loppuvaiheessa. Hän on myös ReImag-tutkimusprojektin jäsen.

Julkaisu Koivisto ja Kekkosen idänsuhteiden perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Mauno Koivisto oli monisyinen persoona. Hän oli hötkyilemätön kansan mies, arvokas valtiojohtaja ja syvällinen filosofi. Kun Koivisto nousi vuoden 1982 alussa presidentiksi, hän oli myös musta hevonen. Hänen idänpolitiikkansa herätti kysymyksiä ja itänaapurissa jopa epävarmuutta.

Koivisto itse korosti haluaan seurata Paasikiven ja Kekkosen viitoittamaa puolueettomuuspolitiikan linjaa. Politiikan jatkuvuuden painottaminen oli harkittu veto, sillä Koiviston ensimmäisen virkakauden alkua väritti kylmän sodan kiristyminen.

Koiviston ensimmäisen virkakauden alkua väritti kylmän sodan kiristyminen.

Moskovassa Koiviston valtaannousu aiheutti huolta. Presidentinvaihdokseen liittyvät riskit tulevat hyvin esille DDR:n Suomea käsittelevistä asiakirjoista, joihin olen perehtynyt Saksan ulkoasiainministeriön arkistossa osana rauhansopimuksen tulkintoja ja Saksan kysymystä käsittelevää väitöskirjatutkimustani.

Itäsaksalaisten raportit Helsingin suurlähetystöstä kuvaavat, kuinka Koivistoa epäiltiin heikoksi johtajaksi. Pelkona oli, että oikeisto olisi voinut päästä vaikuttamaan Koivistoon niin, että YYA-sopimuksen merkitys olisi kyseenalaistunut.

Vastavoima YYA-sopimukselle

Neuvostoliitolle YYA-sopimus oli Suomi-politiikan tärkein instrumentti. Tämän myös Koivisto tiesi. Hän ehdotti virkakautensa alussa YYA-sopimuksen jatkamista ennenaikaisesti, vaikka se olisi ollut voimassa vielä seitsemän vuotta.

DDR:n ulkoasiainhallinnon asiakirjat kertovat, kuinka Moskovan vierailulla saavutettu yhteisymmärrys rauhoitti tunnelmia sosialistileirissä. Kremlissä uskottiin, että uusi valtiojohto halusi kehittää suhteitaan Neuvostoliittoon edelleen luottamuksellisuuden pohjalta.

Suomen politiikka oli rakentavaa ja jatkui tuttuun tapaan. Suomen ja Neuvostoliiton kahdenväliset suhteet olivat kunnossa.

Kylmän sodan aikana Suomen puolueettomuuspolitiikasta käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä eräänlaista köydenvetoa. Suomi pyrki puolueettomuuspolitiikallaan etääntymään YYA-sopimuksesta ja viestittämään riippumattomuuttaan suurvalloista.

Neuvostoliitolle oli sitä vastoin tärkeää, että puolueettomuuspolitiikkaa ja YYA-sopimusta ei asetettu vastakkain siten, että YYA:n merkitys olisi heikentynyt.

Tavoitteissa oltiin siis kaukana toisistaan. Täten ratkaisu erottaa YYA-sopimuksen ja puolueettomuuspolitiikan välinen suhde Kalevi Sorsan neljännen hallituksen ohjelmassa vuonna 1983 tuntuu merkittävältä kannanotolta.

Hallitusohjelma tehtiin Koiviston antamien suuntaviivojen mukaan. YYA-sopimus rajattiin idänsuhteiden välineeksi, eikä se enää ollut Suomen puolueettomuuspolitiikan tai koko ulkopolitiikan perusta. Ulkopolitiikassa suhteet muihin Pohjoismaihin nousivat yhdeksi kulmakiveksi.

Tutkimukseni perusteella Koiviston toiminta oli erittäin pragmaattista. Euroopan sotilaspoliittinen tilanne ja Neuvostoliiton Suomi-politiikka olivat kireät. Tässä tilanteessa Koivisto pyrki rajaamaan YYA-sopimuksen vaikutuspiiriä, jotta Suomen puolueettomuusasema olisi vahvistunut. Koivisto pönkitti puolueettomuuspolitiikkaa, koska uskoi sen olevan Suomen etujen mukaista.

Koivisto pönkitti puolueettomuuspolitiikkaa, koska uskoi sen olevan Suomen etujen mukaista.

Faktinen muutos puolueettomuuspolitiikan ja YYA:n välisessä suhteessa on jäänyt osin Koiviston poliittisen retoriikan varjoon. Hänen puheissaan maininnat puolueettomuudesta vähenivät ja tavat ilmaista Suomen poliittisen linjan jatkuvuutta moninaistuivat.

Juhani Suomi on kritisoinut Koiviston suhtautumista puolueettomuuteen, joka vaikutti linjattomalta. YYA-sopimus näytti saavan liikaa painoarvoa. Hän toivoi Koivistolta selkeitä kannanottoja ja puolueettomuusaseman määrittelyä.

Jaakko Kalela on kertonut Keijo Immosen toimittamassa teoksessa Pitkä linja: Mauno Koivisto: Valtiomies ja vaikuttaja (1993), että Koivisto ei halunnut luoda niin sanottua virallista linjaa, koska presidentti halusi tukea osallistavaa politiikkaa. Koivisto ei paaluttanut yhtä ainoaa ulkopolitiikan linjaa vaan etsi eri näkemysten kautta uusia vaihtoehtoja. Kalelan mielestä juuri tämä joustava suhtautuminen puolueettomuuteen auttoi Suomea sopeutumaan, kun kylmä sota hiipui.

Toisaalta Kalelan mukaan Koivisto ei myöskään pitänyt Suomen ja Neuvostoliiton välisiä kommunikeamuotoiluja merkittävinä Suomen poliittisen linjan kannalta. Vierailutiedoksiannot eivät muokanneet Suomen politiikkaa. Tämän vuoksi Koivisto ei viilannut kommunikeoita edeltäjänsä tapaan.

Mielestäni Koiviston julkisissa esiintymisissä viljelemälle itäliturgialle ei saisikaan antaa liian suurta painoarvoa, koska muuten syntyy turhaan vaikutelma Koiviston poukkoilevasta puolueettomuuspolitiikasta. Presidentti ei puolustanut puolueettomuuspolitiikkaa kielen keinoin.

Itäsuhteissa tehtiin ikään kuin puheen tasolla välttämättömät myönnytykset, jotta länsipolitiikassa olisi voitu ottaa helpommin halutut askeleet.

Kielen rooli ei ollut silti toissijainen. Puheissa toistettiin ystävyysmantraa siksi, että näin välitettiin Neuvostoliiton suuntaan kuvaa siitä, että Suomen ulkopolitiikka jatkui ennallaan. Samanaikaisesti poliittista pääomaa hyödynnettiin merkittävimmissä asioissa, kuten Suomen länsialoitteissa.

Itäsuhteissa tehtiin ikään kuin puheen tasolla välttämättömät myönnytykset, jotta länsipolitiikassa olisi voitu ottaa helpommin halutut askeleet. Tämä jos mikä oli pragmaattista suhtautumista puolueettomuuspolitiikkaan.

Reagointi Gorbatšovin puolueettomuustunnustukseen

Suomi sai kauan kaipaamansa hyväksynnän puolueettomuuspolitiikalleen, kun Mihail Gorbatšov lausui Helsingissä lokakuussa 1989 puolueettomuustunnustuksensa. Tunnustuksen ydin oli se, että Neuvostoliitto katsoi YYA-sopimuksen ja puolueettomuuden sopivan yhteen.

Puolueettomuuden tunnustaminen merkitsi selkeää muutosta Neuvostoliiton ulkopolitiikassa, sillä Moskova ei ollut hyväksynyt Suomen puolueettomuuspolitiikkaa vierailukommunikeoissa vuoden 1971 jälkeen.

Koivistoa ärsyttivät puolueettomuuslausunnon ajoitus ja Gorbatšovin tarkoitusperät.

Julkisuudessa puolueettomuustunnustus otettiin vastaan innostuneesti. Olisi voinut olettaa, että myös ulkopoliittisen johdon suhtautuminen olisi ollut riemastunutta. Reagointi oli kuitenkin hillittyä. Koiviston kannalta tunnustus tuli liian myöhään ja odotuksia olisi ollut vielä syvempään myönnytykseen: talvisodan syyllisyyden tunnustamiseen. Koivistoa ärsyttivät puolueettomuuslausunnon ajoitus ja Gorbatšovin tarkoitusperät.

Gorbatšovilla oli oma lehmä ojassa. Väitöskirjassani esitän, kuinka puolueettomuustunnustuksen taustalla oli pyrkimys edistää Neuvostoliiton uudenlaista Eurooppa-politiikkaa.

Neuvostoliitto korosti ulkopolitiikassaan yleisesti puolueettomuutta. Ajatuksena oli, että Itä-Euroopan valtiot olisivat siirtyneet monopolistisesta kommunistisesta järjestelmästä Neuvostoliiton ja Euroopan yhtenäismarkkinoiden yhteisvaikutuksen alle. Suomen ja Itävallan mallin mukaisesti ne olisivat ottaneet hartioilleen välittäjän viitan Euroopan talousintegraatiossa. Kun kommunismin kahleista irtoavat maat olisivat omaksuneet uuden aseman puolueettomina maina, ne eivät olisi lipuneet Yhdysvaltojen vaikutuksen alle.

Muistelmissaan Historian tekijät: Kaksi kautta II vuodelta 1995 Koivisto mainitsee Gorbatšovin puolueettomuustunnustuksen hyvin lyhyesti. Kalelan mukaan ulkopoliittinen johto ei käynytkään Gorbatšovin vierailun yhteydessä laaja-alaista keskustelua puolueettomuudesta.

Suhtautuminen vaikuttaa yllättävän välinpitämättömältä. Ikään kuin puolueettomuuspolitiikkaa ei olisi tarvinnut enää korostaa voimakkaasti vastavoimana YYA-sopimukselle, kun itä–länsi-vastakkainasettelu oli väistymässä.

Operaatio Pax ja sen sivujuoni

Suomen puolueettomuuspolitiikka sai lisäpontta syyskuussa 1990, kun Suomi reagoi oma-aloitteisesti Saksan suvereniteetin palauttamiseen ja mitätöi Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklat ja YYA-sopimuksen lausuman, jossa Saksa nimettiin mahdollisena hyökkääjänä Suomeen.

Tätä Operaatio Paxiksi ja sen sivujuoneksi kutsuttua hanketta voi pitää yhtenä Koiviston uran ainutlaatuisimmista saavutuksista.

Tutkimuksessani osoitan, kuinka Operaatio Pax oli viime kädessä suomalaisten yksipuolista reagointia Saksojen yhdentymisprosessiin. Marraskuussa 1989 Berliinin muuri murtui ja seuraavana vuonna Saksat ja neljä miehittäjävaltaa aloittivat neuvottelut Saksojen yhdistymissopimuksesta. Kun Saksan suvereniteettia oltiin palauttamassa, halusi myös Suomi irti sotilaallisista rajoitteista, jotka sille oli asetettu Pariisin rauhansopimuksessa.

Tätä Operaatio Paxiksi ja sen sivujuoneksi kutsuttua hanketta voi pitää yhtenä Koiviston uran ainutlaatuisimmista saavutuksista.

Pariisin rauhansopimusta oli tulkittu vuosien varrella useaan otteeseen. Suomalaiset katsoivat, että pitkien neuvottelujen jälkeen vuonna 1962 Britannialta ja Neuvostoliitolta saatu hyväksyntä ohjushankinnoille oli ennakkotapaus, jonka nojalla rauhansopimuksen velvoitteita oli mahdollista kiertää. Ohjustulkinnalla perusteltiin vuoden 1983 herätemiinahankintoja.

Varsinaisena käännekohtana voidaan pitää vuotta 1987, jolloin Koivisto salli sopimusrajoituksista huolimatta saksalaisen siviililentokoneen tuonnin Suomeen. Tapaus oli suomalaisten ensimmäinen kokonaan omaehtoinen tulkinta rauhansopimuksesta.

Operaatio Paxin kimmokkeena oli halu päästä eroon rauhansopimuksen rajoituksista, jotka hankaloittivat helikoptereiden, lentokoneiden ja asejärjestelmien hankintaa. Koivistolle erityisen merkityksellistä oli hankkeen oikeudenmukaisuus. Kun Saksalle oltiin palauttamassa sen suvereniteettia, saman kehityskulun tuli tapahtua Suomessa. Operaatio Paxissa oli siis mukana annos idealismia.

Koivistolle erityisen merkityksellistä oli hankkeen oikeudenmukaisuus.

Hankkeella ei varsinaisesti tavoiteltu puolueettomuuspolitiikan vahvistamista, vaikka käytännössä näin tapahtuikin. Myöskään uusi YYA-lausuma ei tähdännyt irtautumiseen YYA-sopimuksesta, vaikka Krister Wahlbäck myöhemmin näin arvioi.

Suomen ulkopoliittinen johto uskoi, että irrottautuminen olisi nähty Neuvostoliitossa vihamielisenä tekona. Vuonna 1990 YYA-sopimus nähtiin jopa aiempaa merkityksellisempänä, kun neuvostojoukkojen vetäytyminen Saksasta, Puolasta ja Baltian maista toi Neuvostoliiton puolustuslinjan jälleen lähemmäksi Suomea. Suomen oli huomioitava Neuvostoliiton turvallisuusintressit.

Onkin tärkeää huomata, että vaikka Koiviston aikana tavat toteuttaa puolueettomuuspolitiikkaa moninaistuivat, ulkopolitiikan joustovaraa käytettiin lähinnä omien tavoitteiden edistämiseen. Suomi halusi osoittaa hyödyllisyytensä kansainväliselle järjestelmälle ja toimia aktiivisesti YK:ssa ja Etykissä, koska se edisti Suomen omaa turvallisuutta. Moraalisia kannanottoja kuitenkin välteltiin.

Yksinkertaistaen puolueettomuuspolitiikka oli Koivistolle keino ajaa Suomen omia tarkoitusperiä ja hänen lähestymistapansa erittäin pragmaattinen. Tätä näkemystä tukee se, kuinka helpolla puolueettomuudesta luovuttiin, kun Suomi haki EU-jäsenyyttä.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

VTM Marjo Uutela viimeistelee Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella väitöskirjaansa Operaatio Paxista ja on ReImag-tutkimushankkeen jäsen.

Julkaisu Mauno Koivisto – puolueettomuuspolitiikan pragmaatikko ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Mauno Koiviston (1923–2017) poismeno toukokuun 12. päivänä liikutti suomalaisia. Hänen poliittista perintöänsä muisteltiin laajasti niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa.

Koivistoa muisteltiin kansakuntaa yhdistäneenä presidenttinä, joka vahvisti parlamentaariselle demokratialle ominaista poliittista ilmastoa sekä ohjasti harkitsevan pragmaattisella otteella Suomen kohti läntistä integraatioita, kun siihen kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen yhteydessä avautui historialliselta vaikuttava mahdollisuus.

Koiviston pohdiskelevaa ja paikoin enigmaattistakin tyyliä on pidetty yhtenä hänen kansansuosionsa salaisuutena. Kansalaisten muistoissa hän oli noussut lyhyen tähtäimen itsekästä etua ajavan intressiryhmäpolitikoinnin yläpuolelle.

Juttusarja keskittyy erityisesti kylmän sodan päättymisen murrokseen sekä tähän liittyviin ulkopolitiikan erityiskysymyksiin.

Muistelu ulottaa katseensa luonnollisesti myös pidemmälle historiaan. Koiviston elämän ja poliittisen uran vaiheita on tulkittu eräänlaisena vertauskuvana suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Jatkosodan rintamalinjoilta ja sotien jälkeisestä satamatyöntekijästä iltalukion kautta tohtoriksi, Suomen pankin pääjohtajaksi, pääministeriksi ja lopulta tasavallan presidentiksi noussut Koivisto on esitetty malliesimerkkinä hyvinvoivan yhteiskunnan tarjoamista sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksista.

Koiviston presidenttikausi näyttäytyy näitä muistoja vasten historialliselta prosessilta, joka ulkopuolelta tulevista yllätyksistä ja kansainvälisten suhteiden karikoista huolimatta vaikutti kulkevan kuin vääjäämättä kohti sille asetettua päämääräänsä. Tämän prosessin katsotaan varsin yleisesti lähteneen liikkeelle vuoden 1981 arvovaltakamppailusta presidentti Urho Kekkosen ja pääministeri Koiviston välillä, mistä se eteni politiikan asteittaisen parlamentarisoitumisen myötä kohti kylmän sodan loppua ja Neuvostoliiton hajaannusta.

Eteen avautuneesta mahdollisuuksien horisontista Suomi lopulta luovi varovaisen harkiten kohti läntisen integraation lämpimänä puhaltelevia myötäisiä tuulia. Tai näin tarina meille kertoo.

Politiikasta–juttusarja keskittyy erityisesti kylmän sodan päättymisen murrokseen sekä tähän liittyviin ulkopolitiikan erityiskysymyksiin, tapahtumiin ja päätöksiin, joita on tutkittu laajasti Suomen akatemian rahoittamassa ReImag-tutkimushankkeessa Helsingin, Tampereen ja Turun ylipistoissa. Mukana on niin poliittiseen historiaan kuin ulkopolitiikankin tutkimukseen painottuvia analyysejä, jotka antavat uutta perspektiiviä myös nykyhetkessä kokemiemme murroshetkien tarkasteluun.

Julkaisu Aluksi: Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.