Mikä olisi sellaista suomalaista kulttuuriperintöä, jolla olisi eurooppalaisia ulottuvuuksia? Asiaa päästään miettimään nyt, kun Suomesta tuli Euroopan kulttuuriperintötunnuksen (European Heritage Label, EHL) jäsen.

Samalla kysymys ”suomalaisesta” kulttuuriperinnöstä ”eurooppalaisella” tvistillä on kuitenkin mieletön. Ei ole automaattisesti olemassa sen enempää suomalaista kuin eurooppalaistakaan kulttuuriperintöä.

Kulttuuriperintö, kuten kulttuuri yleensäkin, muodostuu aina erilaisten toimijoiden monimutkaisessa vuorovaikutuksessa, jossa vaikutteet liikkuvat eri suuntiin ja muuttavat muotoaan. Kulttuuriperintö on siis jatkuvassa muutoksessa, ja käsitykset siitä, mitä kulloinkin pidetään kulttuuriperintönä, vaihtelevat.

Euroopan kulttuuriperintötunnukseen liittyminen avaa Suomelle uuden areenan osallistua keskusteluun siitä, mitä ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voisi tarkoittaa.

Kulttuuriperinnön moninaisuutta kyllä painotetaan lukuisissa EU-asiakirjoissa, mutta samaan hengenvetoon puhutaan myös yhtenäisyydestä – EU:n ”Moninaisuudessaan yhtenäinen” -mottoa toistaen. Esimerkiksi eurooppalaista kulttuuriperintötunnusta koskevassa päätöksessä kulttuuriperinnön sanotaan olevan ”yhteinen mutta monimuotoinen”. Tätä moninaisuuden ja yhtenäisyyden välistä jännitettä ei kuitenkaan yleensä pohdita.

Euroopan kulttuuriperintötunnukseen liittyminen avaa Suomen kulttuuriperintötoimijoille uuden areenan osallistua keskusteluun siitä, mitä ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voisi tarkoittaa. Tuoreet ideat tälle areenalle ovat tervetulleita, jos kulttuuriperintö todella halutaan nähdä monimuotoisena.

EHL ja ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä

Euroopan kulttuuriperintötunnus eli EHL on yksi monista EU:n toimenpiteistä, joilla tähdennetään ajatusta yhteisestä eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä. Euroopan komissio on jakanut tunnuksia vuodesta 2014 lähtien tähän mennessä 38 kohteelle.

Keskeinen valintakriteeri on kohteiden ”eurooppalainen merkitys”, sillä tunnus on politiikkainstrumentti, jolla pyritään lisäämään ”Euroopan kansalaisten tietämystä Euroopan historiasta ja unionin rakentamisesta”. Siksi ”[t]unnusta hakevilla kohteilla on oltava symbolista eurooppalaista arvoa ja niillä on täytynyt olla merkittävä asema Euroopan historiassa ja kulttuurissa ja/tai unionin rakentamisessa”.

Eurooppa ja eurooppalaisuus ovat kuitenkin moniselitteisiä ja ristiriitaisille tulkinnoille avoimia käsitteitä, joita mikään toimija ei pysty omimaan.

EHL on osa EU:n kulttuuripolitiikkaa ja sen pyrkimyksiä edistää jäsenvaltiorajat ylittävää yhteistyötä kulttuurin eri aloilla. On kuitenkin ongelmallista, jos kulttuuri ymmärretään lähinnä hallinnon sektorina, EU:n legitimiteetin vahvistajana ja ”eurooppalaisen identiteetin” rakentajana.

Kulttuuriperintö ja osallistuminen

Yksi esimerkki EU:n pyrkimyksistä korostaa eurooppalaisen kulttuuriperinnön ideaa on myös juuri päättynyt kulttuuriperinnön eurooppalainen teemavuosi (European Year of Cultural Heritage, EYCH).

Suomen erityisenä EYCH-teemana oli ”osallisuus kulttuuriperintöön”. Kulttuuriperintö ymmärretään tällöin vuoropuheluna kaikkien kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden kesken.

Osallistumista painotetaan kulttuuriperintökentällä yhä enemmän

Osallistumista painotetaankin kulttuuriperintökentällä yhä enemmän, esimerkiksi Euroopan neuvoston Faron sopimuksessa sekä myös EU:n kulttuuriperintöpolitiikassa. Se, ketkä milloinkin pääsevät osallistumaan kulttuuriperinnön määrittelyyn ja päätöksentekoon ja miten, on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

Muistin kenttä voi olla taistelukenttä

Kysymys osallistumisesta on keskiössä, jos kulttuuriperintö ymmärretään kriittistä kulttuuriperintötutkimusta seuraten sosiaalisena ja diskursiivisena konstruktiona, jota eri toimijat rakentavat ja muokkaavat poliittisten, taloudellisten, sosiaalisten ja muiden intressiensä pohjalta. Kulttuuriperintöä koskevissa keskusteluissa valitaan menneisyydestä nykypäivän näkökohtien perusteella asioita, joita käytetään halutunlaisen tulevaisuuden luomiseksi.

Riitasointuisena rakennelmana kulttuuriperintö sisältää monikerroksisia merkityksiä.

Menneisyyttä muistetaan, tulkitaan ja käytetään aina monin erilaisin tavoin. Se, mitä menneisyydestä valitaan muistettavaksi ja uudelleen kerrottavaksi ja mikä unohdetaan ja vaietaan, määritellään monimutkaisessa poliittisessa prosessissa. Siksi on tärkeää kysyä, kenen tulkinnat ja merkitykset saavat hallitsevan aseman ja kenellä on ylipäätään mahdollisuus osallistua niiden tuottamiseen.

Riitasointuisena rakennelmana kulttuuriperintö sisältää monikerroksisia merkityksiä sekä poliittisia prosesseja, joissa identiteettejä, konflikteja ja valtasuhteita neuvotellaan ja säännellään. Niin valtiot kuin muutkin yhteisöt ovat käyttäneet ja käyttävät edelleen kulttuuriperintöä pyrkimyksissään tuottaa identiteettiä ja kuulumisen tunnetta.

Kulttuuriperinnöstä tulee siten rajanvedon väline, jolla voidaan sekä sisään- että ulossulkea yksilöitä ja ryhmiä. Ei siis ole samantekevää, ketkä pääsevät osallistumaan kulttuuriperintöä koskeviin keskusteluihin.

Monimuotoinen osallistuminen tuo esiin kulttuuriperinnön särmiä

Kansalaisilla on oltava oikeus tuottaa kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ja määritellä, mikä on kulttuuriperintöä. Heidän pitäisi päästä vaikuttamaan siihen, millaisia tarinoita kulttuuriperintökohteissa ja muistiorganisaatioissa kerrotaan ja miten. Kohteiden tulisi olla myös kansalaisten omaehtoisen toiminnan paikkoja, joita koskevaan päätöksentekoon kansalaiset voivat osallistua.

Kulttuuriperintöön osallistuminen sisältää laajan kirjon käytäntöjä, kuten vaikkapa kulttuuriperintöön liittyvien matkailupalveluiden pyörittämistä. Suomessa Elävän perinnön wikiluetteloon kuka tahansa voi lisätä ilmoituksen aineettomasta kulttuuriperinnöstä.

Kulttuuriperintöön ja sen käyttöihin voi kohdistua monenlaisia intressejä. Esimerkiksi asukkailla, yrittäjillä, viranhaltijoilla ja luottamushenkilöillä voi olla keskenään hyvin ristiriitaisia näkemyksiä vaikkapa rakennusperinnön käytöistä, suojelusta ja tuhoamisesta.

Visnja Kisićin ehdottama mukaanottava kulttuuriperintökeskustelu (inclusive heritage discourse) avaa tilaa kulttuuriperinnön riitasoinnuille: erilaisille muistoille, menneisyyden tulkinnoille ja kulttuuriperinnön merkityksille.

Tällainen keskustelu tunnistaa eri ryhmien aktiivisen toimijuuden ja ottaa mukaan niiden näkökannat kulttuuriperinnön tuottamisesta ja käytöstä. Se sallii myös kriittisen ajattelun, vaihtoehtojen kuvittelemisen ja niistä keskustelun sekä yhteisten toimintamahdollisuuksien löytämisen.

Mukaanottava kulttuuriperintökeskustelu voi edistää kulttuurienvälistä dialogia, joka on yksi Euroopan kulttuuriperintötunnuksen keskeinen tavoite. Nähtäväksi jää, miten EHL-toiminnassa tehdään tai ei tehdä tilaa erilaisten muistojen kohdata ja sekoittua ja miten siinä edistetään tai jätetään edistetämättä tasa-arvoista ja demokraattista osallistumista.

Kenttätutkimusta EHL-kohteissa

EUROHERIT-tutkimushanke toteutti Euroopan kulttuuriperintötunnuksen saaneissa kohteissa laajan etnografisen kenttätutkimuksen 2017–2018. Siinä haastateltiin kohteiden työntekijöitä ja vierailijoita 10 maassa (yhteensä 11 kohteessa) sekä kulttuuriperinnön parissa työskenteleviä EU:n virkamiehiä.

Tämän lisäksi toteutettiin kyselytutkimus Euroopan kulttuuriperintötunnuksen kansallisille koordinaattoreille 10 maassa. Tutkimus sisälsi myös tunnuksen saaneiden kohteiden havainnointia sekä niiden näkyvyyden ja viestinnän tarkastelua.

Euroopan kulttuuriperintötunnuksen saaneet kohteet kertovat eurooppalaisen tarinan ulottuvuuksia eri tavoin.

Kenttätutkimus osoittaa, että Euroopan kulttuuriperintötunnuksen saaneet kohteet kertovat eurooppalaisen tarinan ulottuvuuksia eri tavoin. Kohteiden työntekijät ja vierailijat toistivat haastatteluissa EU:n kulttuuripolitiikasta kumpuavaa käsitystä eurooppalaisesta identiteetistä samanaikaisesti yhtenäisenä ja moninaisena.

Kenttätyöaineisto paljastaa sekä kulttuuriperintöön että Eurooppaan liittyviä monisyisiä rajanvetoja ja limittymisiä esimerkiksi ”meidän” ja ”muiden” sekä paikallisen, alueellisen, kansallisen, eurooppalaisen ja globaalin tason välillä.

Työntekijät pitivät kansalaisten osallistumista kulttuuriperintöön tärkeänä. Kukaan heistä ei silti maininnut kansalaisten osallistumista kulttuuriperintöä koskevaan päätöksentekoon.

Paikallisten asukkaiden ja muiden toimijoiden aloitteet ovat tervetulleita kohteiden toimintaan, mutta monet tunnistivat ongelmaksi sen, että toimintaan osallistuvat enimmäkseen ne, jotka ovat muutenkin aktiivisia julkisessa sfäärissä.

Haastattelujen perusteella kohteissa on tilaa vierailijoiden omalle merkityksenannolle ja eriäville tulkinnoille. Jotkut toivoivat, että ”oma” kulttuuriperintökohde voisi innostaa kansalaisia aktiiviseen osallistumiseen muillakin elämänalueilla. Toisaalta haastatteluista välittyi kuva vierailijoista opettamisen kohteina, joilla on vain kapea rooli kulttuuriperinnön säilyttämisessä ja edistämisessä.

Osallistuminen Suomen tulevassa EHL-toiminnassa

Euroopan kulttuuriperintötunnuksessa korostetaan demokratiaa arvona ja sen roolia Euroopan yhdentymisessä. Nyt Suomen liityttyä tunnukseen on aika pohtia, voitaisiinko Suomen tulevissa EHL-kohteissa tuoda esiin demokratiaan ja kansalaisten osallistumiseen liittyvää historiaa – ja nykypäivää.

Esimerkiksi vuonna 1906 säädetty yleinen ja yhtäläinen äänioikeus voidaan nähdä kansainvälisesti merkittävänä kulttuuriperintönä, koska sen myötä naiset saivat sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden ensimmäisinä Euroopassa.

Voitaisiinko Suomen tulevissa EHL-kohteissa tuoda esiin demokratiaan ja kansalaisten osallistumiseen liittyvää historiaa ja nykypäivää?

Demokratiaan liittyvää kulttuuriperintöä on myös Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1766 säädetty painovapausasetus, jonka muotoutumiseen vaikutti olennaisesti Pohjanmaalla kappalaisena toiminut Anders Chydenius. Maailman ensimmäisenä julkisuuslakina asetus poisti ennakkosensuurin ja teki yhteiskunnallisesta keskustelusta ja valtaapitävien arvostelusta sallittua. Ensimmäistä kertaa säädettiin, että hallinnon ja oikeuslaitoksen asiakirjat olivat lähtökohtaisesti julkisia ja kansalaisten käytettävissä.

Suomalaisen koululaitoksen historia puolestaan kertoo tarinaa pyrkimyksistä tasa-arvoon ja kansalaisten mahdollisuuksista hankkia tietoa ja kehittää kriittistä ajattelua ja muita kykyjään toimia demokratiassa. Samoin julkiset kirjastot yhä monipuolisempina kansalaisten kokoontumispaikkoina edistävät tiedon saatavuutta. Valistuneet kansalaisethan ovat demokratian avainpelaajia.

Hakuprosessi ja mahdollinen kulttuuriperintötunnuksen saaminen voisivat auttaa tuomaan päivänvaloon demokratiaa ja sen edellytyksiä niin Suomessa kuin muuallakin ja innostaa kehittämään niitä eteenpäin niihin liittyviä ongelmia tunnistaen ja ratkoen.

Toivottavasti Suomen tulevista EHL-kohteista muodostuu kaikille avoimia yhteisöllisiä foorumeja, jotka herättävät julkista keskustelua. Eri taustoista tulevien yksilöiden ja yhteisöjen täytyy voida osallistua keskusteluun kulttuuriperinnöstä ja mahdollisista EHL-kohteista jo esivalintaprosessin aikana – jotta ne olisivat monimuotoista ja elävää kulttuuriperintöä, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat.

Politiikan tutkija, YTT Katja Mäkinen työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston rahoittamassa hankkeessa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU” Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Euroopan kulttuuriperintötunnus ja kansalaisten osallistuminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Lapin toisen maailmansodan tapahtumia, saksalaisaikaa ja Lapin sodan vaikutuksia on käsitelty niin populaarikulttuurissa, museonäyttelyissä kuin akateemisessa tutkimuksessa. Esiin on nostettu vaikeita ja vaiettuja kokemuksia, suomalaissaksalaisen yhteistyön eri ulottuvuuksia ja Lapin sodan aiheuttamien tuhojen pitkäaikaisia vaikutuksia.

Aiempaa tutkimusta täydentävät näkökulmat ja uudet avaukset ovat synnyttäneet keskustelua. Se osoittaa, että Lapin sodan kulttuuriperintö herättää edelleen voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja että aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin sodan kulttuuriperintö herättää voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin maakuntamuseossa on tuotettu ja siellä on ollut esillä useita rohkeita ja koskettavia näyttelyitä. ”Wir waren Freunde – olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944″ –näyttely keskittyi ystävällismielisiin aseveljeyden vuosiin 1940–1944 ennen Suomen ja Saksan välistä Lapin sotaa ja sitä seurannutta tuhoa.

Näyttelyssä esiteltiin runsaasti valokuvia ja esineitä, joista osan museo oli saanut pääosin lahjoituksina sekä paikallisilta asukkailta että alueelle sijoitetuilta saksalaissotilailta ja heidän jälkeläisiltään. Eräs aineistokokonaisuus koostui suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan rakkaustarinaan liittyvästä kirjeenvaihdosta ja muistoesineistä.

Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttely sai ennätysyleisön, jonka joukossa oli poikkeuksellisen paljon paikallisia, rovaniemeläisiä kävijöitä. Näyttelyn saama vastaanotto oli pääsääntöisesti varsin myönteistä, mutta niin käsittelytapa kuin näyttelyn markkinointimateriaali tulitikkuaskeineen tulkittiin joidenkin toimesta provokatiiviseksi ja tarkoitushakuiseksi. Näyttelyn tekijät olivat tietoisia markkinointimateriaalinsa tulenarasta potentiaalista ja osasivat odottaa reaktioita näyttelyn rajaukseen liittyen.

Saksalaisaikaa koskevaa näyttelyä seurasi Jari Kosken valokuvanäyttely ”Seitajärvi 1944 – Sota asuu meissä kaikissa”, joka toi esiin Lapin synkkää sotahistoriaa. Siihen kuuluvat neuvostojoukkojen partisaani-iskut vaikuttavat edelleen lappilaisten perheiden ja kylien arjessa kipuna, poissaolona, suruna ja kaipauksena. Suomen valtion pitkään ohittamien tragedioiden muistitietoa on alettua tutkia vasta aivan viime aikoina.

Tänä vuonna Lapin maakuntamuseoon avautui myös uusi perusnäyttelyosio ”Suomi Jäämeren rannalla – Petsamo 1920–1944″, johon liittyy myös Petsamon historiaa monipuolisesti käsittelevä laadukas näyttelyjulkaisu.

Lapin yliopiston kulttuurihistorian tutkijoiden Feeniks–hankkeessa (2011–2017) tarkasteltiin Lapin sodan ja jälleenrakentamisen traumaattisia muistoja ja mielen jälleenrakennusta kulttuurin ja taiteen näkökulmasta. Tutkimushanke nosti esiin sodan tuhon ja sen kiihdyttämän kulttuurisen muutoksen moninaisia vaikutuksia Lapin alueen asukkaiden elämään. Hankeen tutkijoiden ja yhteiskumppanien tutkimuksesta on julkaistu muun muassa artikkelikokoelma Lappi palaa sodasta.

Juuri päättyneessä Helsingin ja Oulun yliopistojen monitieteisessä Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeessa (2014–2018), jossa itse työskentelin, tutkittiin Suomessa toimineiden saksalaisjoukkojen jälkeensä jättämää materiaalista kulttuuriperintöä ja siihen liitettyjä moninaisia arvoja ja merkityksiä. Hankkeessa paitsi kartoitettiin tutkimattomia Lapin metsistä löytyviä saksalaisten joukkojen tukikohtia ja rakennelmia, kuten vankileirejä, tarkasteltiin myös museoiden olemassa olevia kokoelmia ja näyttelyitä sekä sodan kulttuuriperinnön asiantuntijoiden ja harrastajien asenteita heitä ympäröivien sotahistoriakohteiden kohteluun ja hyödyntämiseen.

Miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa?

Keskeinen lähtökohta oli tarkastella, miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa. Lapin sodassa tuhoutui merkittävä määrä sekä Lapin alueen sotilaallisesta infrastruktuurista että siviiliasutuksesta mukaan lukien irtain omaisuus. Siksi sodanaikainen materiaali on paitsi kierrätettyä ja uudelleenkäytettyä, myös hajanaista ja unohdettua.

Tutkimme myös Lapin toiseen maailmansotaan liittyvän militarian keräilyä. Viimeksi mainittuun liittyy järjestäytynyttä harrastustoimintaa mutta myös harmaalla alueella liikkuvaa, kulttuuriperinnön säilyttämisen näkökulmasta kyseenalaista metallinetsintää, maaston siivousta ja sotaromun kauppaa.

Kun haastattelimme museoiden ja metsähallituksen työntekijöitä, sotahistoriaharrastajia ja kulttuuriperintöaktivisteja, kohtasimme monenlaisia näkökulmia Lapin sotahistoriaan ja kulttuuriperintöön. Hahmotimme muistin politiikan dynamiikkaa, johon liittyy niin paikallinen kuin kansallinen ulottuvuus.

Vaikeaa ja synkkää kulttuuriperintöä?

Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeemme oli nimetty jo hakemusvaiheessa kiinnittyväksi tiettyyn teoreettiseen käsitteeseen ja tutkimusperinteeseen. Käsite vaikea kulttuuriperintö (difficult heritage) viittaa menneisyyden vaiheisiin, joista muistuttava kulttuuriperintö koetaan jonkun ihmisryhmän toimesta kiusalliseksi, kipeäksi tai häpeälliseksi nykyhetken näkökulmasta.

Se on usein kiistanalaista kulttuuriperintöä (contested heritage), jota ei välttämättä ole historian eri vaiheissa hyväksytty osaksi kansallisia representaatioita tai edes tunnustettu kulttuuriperinnöksi.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita. Vain muutama niistä on saanut Museovirastolta merkittävän kulttuuriperintökohteen statuksen.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita.

Suurin osa kohteista on vailla muistomerkkejä tai tietokylttejä. Monet saksalaisten läsnäolosta kertovista muistomerkeistä, kuten vuonna 1963 perustettu saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä, ovat kohdanneet aikanaan vastustusta tai myöhemmin vandalismia.

Monien kohteiden synkkä menneisyys on sivuutettu tai häivytetty uusien rakennusten ja turistikohteiden imagoon sopimattomana, kuten esimerkiksi Rovaniemellä sijaitsevan joulupukin kylän kohdalla.

Monet sotakohteista ovatkin vain iäkkäiden paikallisten asukkaiden tai sotahistoriaharrastajien tiedossa. Tuntemattomuus ja syrjäinen sijainti on kuitenkin myös suojannut niitä esimerkiksi metallinpaljastimia käyttäviltä aarteenetsijöiltä.

Arkeologian ja kulttuuriperinnön tutkimuksen kentällä on havaittu, että vaikeaan kulttuuriperintöön liittyy erilaisia myyttejä, yliluonnollisia kertomuksia, kummittelua ja muita kiehtovia ominaisuuksia, jotka ruokkivat erityistä kiinnostusta makaaberiin historiaan – oli kyse sitten kuolemaan, rikoksiin, sotaan tai sortoon tai kuvitteellisiin kauhuihin liittyvistä kohteista.

Ilmiö on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten turismin tutkimuksessa ja käsitteellistetty synkäksi turismiksi (dark tourism). Synkän turismin ilmentymiin voidaan lukea aiemmin mainittu sotakohteisiin suuntautuva metallinetsijöiden aarteenmetsästys (treasure hunting) ja hautausmaaturismiin kuuluva kummitusjahti (legend tripping).

Synkkä kulttuuriperintö (dark heritage) on yhdistelmä edellisiä käsitteitä. Se korostaa niin kiinnostusta tutkia ja vetoa vierailla erilaisilla historian julmien tapahtumien näyttämöillä kuin poikkeavia lähestymistapoja kulttuuriperintöön. Synkkä kulttuuriperintö ei siis ole aina vain hankalaa ja vaikeaa vaan myös resurssi ja kiinnostuksen kohde.

Vaikeaa tai synkkää kulttuuriperintöä tutkiessa onkin tärkeää ottaa huomioon, että eri ihmisryhmät tulkitsevat historiaa eri tavoin. Kaikki eivät pidä esimerkiksi toiseen maailmansotaan liittyvää kulttuuriperintöä yhtä vaikeana tai synkkänä. Siinä missä toisille sillä on henkilökohtainen ja vakava merkitys, näkevät toiset sen jännittävänä ja kiehtovana. Erilaisten tulkintojen vuoksi sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen vaikkapa matkailussa on hyvin haastavaa.

Osa paikallista ja kansallista historiaa?

Vaikka materiaalista kulttuuriperintöä käsittelevään tutkimukseemme suhtauduttiin pääosin myönteisesti, kohtasimme jonkin verran suoranaista kritiikkiä tutkimushankkeen nimeä ja lähestymistapaamme kohtaan. Monissa paikoissa tutkimusryhmämme otettiin vastaan hieman epäluuloisesti ja tunnustellen.

Huomasimmekin nopeasti, että joillakin paikkakunnilla suhtautuminen ja kiinnostus sodan kulttuuriperintöön noudattelee pitkät perinteet omaavia poliittisia, joissakin tapauksessa paikallispoliittisia, jakolinjoja tai muita jännitteitä ja vastakkainasetteluja – kuten esimerkiksi saamelaisalueen ajankohtaisia kysymyksiä.

Jotkut yksittäiset haastateltavamme Lapin alueella vierastivat nimen sanavalintaa siksi, että he tulkitsivat sen poliittisesti asenteelliseksi: sodanvastaiseksi ja vasemmistosuuntaiseksi. Lisäksi eräät sotahistoriaharrastajat kokivat synkän kulttuuriperinnön leimaavan heidän kiinnostuksen kohteensa arveluttavaksi ja kielteiseksi. Yksi Lapin alueen ulkopuolelta tuleva sotahistoriaharrastajista koostuva kollektiivi kieltäytyi kokonaan yhteistyöstä kanssamme.

Monet haastateltavat kokivat käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Yllätykseksemme suurin osa haastateltavistamme Lapin alueen asukkaista, mukaan lukien sodan kulttuuriperinnön harrastajat ja kulttuuriperintötyön ammattilaiset, ei pitänyt Lapin toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia, kokemuksia ja sodan aineellista kulttuuriperintöä mitenkään vaikeana eikä edes kovin kiusallisena puheenaiheena. Sen sijaan monet haastateltavat kokivat sen käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aihepiiriin liittyisi myös kipeitä kokemuksia. Niistä ei ole suinkaan vaiettu perhepiirissä ja kyläyhteisöissä, vaan surullisten tapahtumien paikat ja niihin liittyvät kertomukset elävät paikallisessa muistitiedossa. Tieto kulttuuriperintökohteista ja niihin liittyvistä merkityksistä ja kertomuksista ei kuitenkaan ole välttämättä ulkopuolisten, esimerkiksi Metsähallituksen tai museoviranomaisten, tiedossa – alueella vierailevista retkeilijöistä puhumattakaan.

Toisen maailmansodan aikaisia sotakohteita ei tällä hetkellä hyödynnetä juurikaan Lappiin suuntautuvassa matkailussa. Tutkimushankkeemme lisäsi omalta osaltaan paikallisten kiinnostusta sodan kulttuuriperintöä kohtaan, ja keskusteluja sota-aikaisten kohteiden saavutettavuudesta esimerkiksi kylttien ja virtuaalisten sisältöjen avulla on käyty esimerkiksi Inarissa.

Lapin sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen olisi merkityksellistä paitsi matkailuelinkeinon edistämisen, myös paikallisen identiteetin kannalta. Näin Lapin sodan aikaiset tapahtumat tulisivat näkyväksi osaksi alueellista historiaa, ja niiden paikoilla vierailevat matkailijat saisivat tietoa toisen maailmansodasta monitahoisista vaikutuksista sekä Lapin sodasta osana kansallista ja ylikansallista historiaa.

Käsittelemme Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttelyn kävijäkyselyn tuloksia piakkoin julkaistavissa suomen- ja englanninkielisissä artikkeleissamme Suomen Museossa ja Difficult Issues -artikkelikokoelmassa. Lisäksi tässä kirjoituksessa esitettyjä ajatuksia pohditaan tarkemmin teksteissä, jotka ilmestyvät Ethnologia Fennican ja Ethnologia Europaean tulevissa numeroissa sekä Encyclopedia of Global Archaeology -kokoelmassa.

Etnologi, FT Eerika Koskinen-Koivisto työskenteli tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa Lapin synkkä kulttuuuriperintö -hankkeessa Helsingin yliopistossa ja on jatkanut tutkimusta toisen maailmansodan kulttuuriperinnöstä ja perhehistorioista Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Lapin sodan kulttuuriperintö ja muistin politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Itämeri on ollut viime aikoina esillä ennätyksellisen paljon. Kesä 2018 piirtyy historiaan sinileväkesänä: julkisuudessa on käyty keskustelua Itämeren ympäristöongelmien syistä ja torjunnan keinoista. Hallitus päätti vastikään panostaa merkittävän summan Itämeren suojeluun.

Huoli meriympäristön tilasta ei sinänsä ole uusi ilmiö. Jo 1970-luvun alussa Itämerestä puhuttiin maailman saastuneimpana merenä ja vaadittiin kiireellisiä toimia meren pelastamiseksi.

Itämeri voi toimia aikakoneena suuriin ympäristömuutoksiin sopeutumisessa.

Vaatimukset johtivat Itämeren ympäristönsuojelun institutionalisoitumiseen. Neuvostoliiton hajoaminen edisti konkreettisia merensuojelutoimia kuten Pietarin yhdyskuntajätevesien puhdistamista ja herätti toiveita erityisesti Suomenlahden tilan paranemisesta. Vuonna 2008 Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asenneraportti nimesi Itämeren ympäristönsuojelun Suomen ulkopolitiikan tärkeimmäksi tehtäväksi.

Vaikka  erilaisia merensuojelutoimenpiteitä on tehty, ilmastonmuutos, jonka ilmentymänä myös kuluneen vuoden poikkeuksellisia sääoloja voidaan osittain pitää, uhkaa tehdä tyhjäksi ponnistelut erityisesti rehevöitymisen suhteen. Sademäärän kasvu lisää muun muassa sinileviä aiheuttavaa ravinnehuuhtoumaa ja voi epäsuorasti vaikuttaa myös suolavesipulsseihin, happikatoon ja eliöyhteisöihin.

Tieteen aikakone

Joukko arvovaltaisia tutkijoita esitti vastikään Science Advances -lehdessä, että Itämeri voi toimia aikakoneena suuriin ympäristömuutoksiin sopeutumisessa.

Ajatus perustuu toteamukseen siitä, että koska elämä on lähtöisin merestä ja meri on maapallon tärkein elinympäristö, ymmärryksemme nykyisistä ekologisista muutoksista täytyy perustua menneiden ja nykyisten merien seikkaperäiseen tarkasteluun.

Meri on tärkeä erilaisten ympäristömuutosten tutkimuksen laboratorio ja voi myös toimia esimerkkinä sille, miten ilmastonmuutosta tulisi pyrkiä torjumaan ja miten siihen voi sopeutua.

Itämeren ekosysteemi on yksi maailman eniten tutkituista ympäristöistä.

Kirjoittajien mukaan ne merialueet, joilla muutos on ollut nopeaa, voivat toimia aikakoneina tarkastella, ennustaa ja hallita kehitystä hitaampien muutosten merialueilla. Monet muutokset, joita muualla vielä odotellaan, ovat jo toteutuneet Itämeren ekosysteemissä. Matalana ja suljettuna murtovesialtaana Itämeri on erityisen herkkä ympäristökuormitukselle.

Itämeren ekosysteemi on yksi maailman eniten tutkituista ympäristöistä. On olemassa pitkäaikaisen seurannan aikasarjoja, jotka mahdollistavat esimerkiksi ilmastonmuutosten vaikutusten tutkimisen tai sen, että voidaan arvioida suojelutoimenpiteiden tehokkuutta tietyllä aikavälillä.

Itämeri myös havainnollistaa, miten nopeasti etenevät globaalit muutokset kuten lämpenevä merivesi ja lisääntyvä sademäärä voivat hetkessä vesittää tehtyjen suojelutoimenpiteiden vaikutukset.

Suojelupolitiikan aikakone

Itämeren ympäristöä voi pitää aikakoneena myös poliittisessa mielessä – Itämeri oli ensimmäinen meri, jonka suojelusta kokonaisuudessaan sovittiin kansainvälisellä sopimuksella. Itämeren ympäristönsuojelua on kansainvälisestikin käytetty malliesimerkkinä onnistuneesta ympäristödiplomatiasta.

Aikakoneartikkelin kirjoittajat korostavat, että Itämeren ympäristönsuojelu sijoittuu Itämeren rantavaltioiden poliittisella agendalla pääsääntöisesti verrattain korkealle. Monenlaiset politiikat, strategiat, ohjelmat, lait, säädökset ja muut järjestelyt ohjaavat Itämeren suojelua hallinnan eri tasoilla.

Suojelutoimenpiteet ovat myös saaneet aikaan tiettyjä myönteisiä kehityskulkuja: ravinnepäästöjä sekä myrkkyjen kertymistä on onnistuttu vähentämään ja jo kadonneita lajeja on palannut Itämerelle. Useimmilla maailman muilla merialueilla tällainen sääntely ja siihen pohjaava toiminta ovat vielä utopiaa.

Kokemuksellinen tieto esiin

Jotta Itämeri-aikakone olisi täydellinen, tulisi tarkastelu ulottaa paikalliseen tietoon ja kokemuksiin sekä niiden merkitykseen merensuojelussa.

Suomessa on runsaasti rantaviivaa ja maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen saaristo. Rannikolla ja saaristossa on paljon elämää ja elinkeinoja — vapaa-ajanasutusta, turismia, kalastusta – jotka ovat monin tavoin kytköksissä meren hyvinvointiin ja joiden piirissä on jouduttu sopeutumaan ympäristömuutoksiin.

Paikallisia toimijoita on kuultava, jotta ympäristöön liittyvä päätöksenteko koettaisiin reiluksi ja oikeudenmukaiseksi ja tehdyt päätökset toteutuisivat konkreettisina suojelutoimenpiteinä.

Niinpä paikallisilla toimijoilla on paljon kokemusperäistä tietoa paitsi Itämeren ekologiasta, myös esimerkiksi sääoloista ja muuttuvasta ilmastosta ja sen vaikutuksista sekä lajiston muutoksista.

Tätä tietoa ei ole kovin ponnekkaasti hyödynnetty suojelutoimien tukena. Vastakkainasettelut esimerkiksi kalastajien ja suojelijoiden kesken ovat välillä pahoin kärjistyneitä, usein turhaan.

Paikallisia toimijoita on kuultava, jotta ympäristöön liittyvä päätöksenteko koettaisiin reiluksi ja oikeudenmukaiseksi ja jotta tehdyt päätökset toteutuisivat konkreettisina suojelutoimenpiteinä.

Ympäristöä koskeva kulttuuriperintö

Suuria ympäristömuutoksia ja niihin sopeutumista koskeva tutkimus hyötyy suuresti siitä, että tarkastellaan sitä, miten ihmiset ovat eläneet ympäristömuutosten keskellä, kuinka he kokevat muutokset ja selittävät niitä sekä minkälaisia sopeutumisen keinoja he ovat löytäneet.

Ympäristön ”lukutaito”, sitä koskeva tieto ja kokemus, ovat kulttuuriperintöä, jota ei aina ole mahdollista sanallistaa. Tällaista tietoa voidaan nimittää ympäristöä koskevaksi kulttuuriperinnöksi (environmental heritage). Käsite korostaa tiedon ja kokemuksen historiallisuutta ja kerrostuneisuutta.

Esimerkiksi globaalia ilmastonmuutosta koskevat ideat kietoutuvat paikalliseen, koska ne rakentuvat suhteessa konkreettisiin luonnossa tapahtuviin muutoksiin kuten vuodenaikojen vaihteluun tai vaikkapa vieraslajien yleistymiseen.

Myös aika-aspekti on olennainen – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhteenkietouma, jossa kaikki ulottuvuudet ovat olennaisia tulevaisuuden mahdollistamiseksi ja josta juuri paikallisilla on konkreettista tietoa ja kokemusta. Kuten Hannes Peltonen toteaa, ilmastonmuutoksen ymmärtäminen ja hallinta vaativat vuosikymmenten näkökulman.

Itämeri aikakoneena -ajatukseen on siten lisättävä myös ajatus siitä, että ympäristöä koskevaa kulttuuriperintöä tulee hyödyntää ympäristömuutosten tutkimisessa, niiden torjumisessa ja niihin sopeutumisessa. Tämän perinnön huomioiminen auttaa myös rakentamaan ja vahvistamaan sellaisia Itämereen liittyviä yhteisöllisiä identiteettejä, jotka edistävät ympäristönsuojelua ja yhteisen hyvän vaalimista sekä lisäävät erilaisten poliittisten päätösten yhteiskunnallista hyväksyntää.

Nina Tynkkynen on politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Åbo Akademin The Sea -tutkimusyksikössä. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Living with the Baltic Sea in a changing climate: Environmental heritage and the circulation of knowledge.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -sarjaa.

Julkaisu Itämeri aikakoneena: Ympäristöön liittyvän kulttuuriperinnön hyödyntäminen merensuojelussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulttuuriperinnöllä on ollut keskeinen rooli, kun erilaisia kansallisia ja alueellisia kulttuureja on määritelty. Viime vuosina kulttuuriperinnöstä on muodostunut myös keskeinen osa Euroopan unionin identiteettipolitiikkaa.

EU:n kulttuuriperintöohjelmia kuvaa erityisesti halu korostaa yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöä – eurooppalaista yhtenäisyyttä, joka yltää poliittista ja taloudellista yhtenäisyyttä laajemmalle.

Osana tätä kulttuuriperinnön laajenevaa merkitystä EU on julistanut vuoden 2018 kulttuuriperinnön vuodeksi (European Year of Cultural Heritage, EYCH). Yleisien tavoitteiden ohella EYCH ja kulttuuriperintö laajemmin on valjastettu monimuotoisuuden käsittelyyn ja muun muassa välineeksi pakolaisten integraation tukemiseen.

EU on julistanut vuoden 2018 kulttuuriperinnön vuodeksi.

Eurooppalaisen kulttuuriperinnön ja kasvavien vähemmistöjen oman kulttuurin tukeminen ei kuitenkaan aina mahdu saman agendan alle. Eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä keskusteltaessa meidän tuleekin miettiä, onko kyse kansallisten perinteiden yhteissummasta vai jostain niitä suuremmasta. Voiko ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä ylittää rajan ”eurooppalaisen sivilisaation” ja sen ”toisien” välillä? Ja miten raja EU:n ja laajemman Euroopan välillä määrittyy näissä keskusteluissa?

Kriittisen kulttuuriperinnön tutkijat, kuten Rodney Harrison, Sharon Macdonald ja Laurajane Smith, korostavat kulttuuriperinnön määrittelemisen diskursiivista ja poliittista puolta. He pyrkivät osoittamaan, kuinka kulttuuriperintöön sitoutuvien merkitysten määrittely on erilaisten, usein kilpailevien valtasuhteiden läpäisemä poliittinen kenttä. Tuuli Lähdesmäki on tuonut tätä tutkimusotetta vahvasti myös keskusteluihin EU:n kulttuuriperinnöstä.

Erilaisten valtarakenteiden kritiikin ohella keskeisenä osana kriittisen kulttuuriperinnön tutkimusta ovat kysymykset siitä, kenen ehdoilla kulttuuriperinnön kentällä toimitaan, kenen tarinoilla on merkitystä ja kenen muistot ovat osa laajempaa muistamisen perinnettä. Kun puhumme meidän kulttuuriperinnöstämme, keitä ”me” tässä keskustelussa olemme?

Keitä ”me” olemme?

Kulttuuriperinnön ohella akateeminen historiankirjoitus on otettu viime vuosina osaksi EU:n identiteettipolitiikkaa. Kun katsomme historiaan, voimme kuitenkin huomata, kuinka menneisyydessä ei ole luontaisesti ollut yhtenäistä eurooppalaisuutta tai suomalaisuutta.

Sen sijaan suomalaisuus, niin kuin mikä tahansa muukin yhtenäiseksi väitetty kulttuuri, on ennemminkin moninainen rakennelma, jota on vuosikymmenien ja -satojen kuluessa rakennettu historiankirjoituksen ja kulttuuriperinnön kaltaisten ideoiden avulla.

Ajatus yhtenäisestä kulttuurista on aina seurausta yhtäaikaisesta erojen häivyttämisestä ja uusien luomisesta. Yhtenäisyyteen sisältyy erilaisuuden rajan määrittelyä ja tuon rajan suojelemiseen tähtäävää väkivaltaa.

EU on pyrkinyt tukemaan käsitystä moninaisesta Euroopasta, joka ei ole ainoastaan valtioidensa summa vaan moninaisuudessaan jotain sitäkin monimuotoisempaa.

Schengen-sopimuksen määrittelemässä Euroopassa sisäisten rajojen korostaminen on niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin ongelmallista. Niinpä eurooppalaista kulttuuriperintöä on rajojen sijaan pyritty määrittelemään erityisesti erilaisuuden ja moninaisuuden kautta. EU on pyrkinyt tukemaan käsitystä moninaisesta Euroopasta, joka ei ole ainoastaan valtioidensa summa vaan moninaisuudessaan jotain sitäkin monimuotoisempaa.

Kulttuuriperintöä ei kuitenkaan voi olla olemassa ilman rajoja. Vain määrittelemällä rajan meidän kulttuuriperintömme ja muiden kulttuuriperinnön välille voimme määritellä, mitä oma kulttuuriperintömme on. Usko rajoihin voi kuitenkin olla myös vaarallista.

Onko ”meistä” moneksi?

Eurooppaan ja sen rajoihin on aina liitetty monia tulkintoja. Euroopan ja EU:n välisen rajan hämärtyminen on yksi viimeisimmistä. Kenties olisikin tarpeen puhua Euroopasta ja EUroopasta – EU:n määrittelemästä Euroopasta – toisistaan erillisinä käsitteinä.

Ulkoisten rajojen ohella Euroopan sisäisillä rajoilla on keskeinen rooli, kun määrittelemme, mitä eurooppalainen kulttuuriperintö on – tai voisi olla.

Euroopan sisäisilläkin rajoilla on keskeinen rooli, kun määrittelemme, mitä eurooppalainen kulttuuriperintö on – tai voisi olla.

EU:n moninaisuuden retoriikkaa on kritisoitu laajasti, sillä kosmopoliittisten ideaalien ja rajojen murtamisen ja ylittämisen sijaan se on ajoittain päätynyt vahvistamaan rajoja EU:n jäsenmaiden kansallisten kulttuurien välillä. Juuri erojen korostaminen on nähty todisteena kulttuurien moninaisuudesta, siitä, että EUrooppa koostuu monista toisistaan erillisistä kulttuureista.

Kulttuuriperintökentällä yksi keskeinen kritiikki on se, kuinka moninaisuuden nimissä on yhtenäisyyden sijaan päädytty korostamaan kansallisia eroja. Näin on rakennettu Eurooppaa, joka koostuu moninaisista toisistaan eroavista kulttuureista.

Tämä on monin paikoin pelkistänyt ajatukset moninaisuudesta Euroopan valtioiden väliseksi suhteeksi laajemman erilaisuuden hyväksymisen kustannuksella ja jättänyt monet ylirajaiset kulttuuriperinnön muodot marginaaliseen asemaan.

Tällainen kansallisten kulttuurien voimaannuttaminen voi osaltaan myös kietoutua nousevan oikeistopopulismin, maahanmuuttovastaisuuden ja rasismin kierteeseen Euroopassa. Argumentit kansallisen kulttuuriperinnön vaalimisen tärkeydestä ja kansallisten kulttuurien ainutlaatuisuudesta toistuvat äärioikeiston maahanmuuttovastaisissa sloganeissa uusiin merkityksiin sidottuina.

Onko Euroopassa laajasti vaikuttava oikeistopopulistinen liikehdintä ja siihen liittyvä maahanmuuton vastainen ajatusmaailma osa Euroopan kulttuuriperintöä, osa meille yhteisiä arvoja ja osa meidän kollektiivista muistiamme?

Viime vuonna Brysselissä Euroopan parlamentin aloitteesta avattu EU:n viimeisin historiaprojekti, Euroopan historian talo, nostaakin näyttelyssään esiin tärkeän kysymyksen – onko Euroopassa laajasti vaikuttava oikeistopopulistinen liikehdintä ja siihen liittyvä maahanmuuton vastainen ajatusmaailma osa Euroopan kulttuuriperintöä, osa meille yhteisiä arvoja ja osa meidän kollektiivista muistiamme?

Vai voiko eurooppalainen kulttuuriperintö muodostua voimaksi, joka ulossulkemisen, syrjinnän ja vihan sijaan on voimavara erilaisuutta arvostavalle yhteiskunnalle?

Kulttuuriperinnön ja siihen liittyvien arvojen dekolonisoiminen on yksi keino lähteä purkamaan tätä kulttuuriperinnön, eurooppalaisuuden ja kansallisten identiteettien suhdetta erilaisuuteen. Mutta mitä kulttuuriperinnön dekolonisoiminen itse asiassa tarkoittaa?

Jälkikoloniaalista dekoloniaaliin

Monet jälkikoloniaalin teorian tutkijat ovat korostaneet, että voimme elää kolonialismin jälkeen, mutta emme ilman sitä. Käsite jälkikoloniaali (postcolonial) korostaa ajallisen merkityksen, jonkin jälkeen tulevan, lisäksi kolonialismin jälkeensä jättämiä jälkiä.

Kulttuuriperinnön yhteydessä dekolonisoinnissa onkin kolonialismin lopettamisen sijaan kyse noiden jälkien purkamisesta niin politiikan, talouden, kulttuurin kuin myös erilaisten valtarakenteiden tasolla. Tavoitteena ei voi olla paluu johonkin kolonialismia edeltäneeseen tilaan. Dekolonisaation tulee suunnata tulevaisuuteen ja pyrkiä luomaan uutta.

Tavoitteena ei voi olla paluu johonkin kolonialismia edeltäneeseen tilaan.

Kriittisen kulttuuriperintötutkimuksen kentällä erilaiset aloitteet kulttuuriperinnön dekolonisoimiseksi ja siihen kietoutuneiden valtarakenteiden muuttamiseksi ovat muotoutuneet keskeiseksi.

Usein dekolonisoiminen nähdään suppeasti. Silloin se sidotaan ainoastaan kolonialismiin suoraan kiinnittyneen kulttuuriperinnön uudelleenarviointiin, erilaisen kolonialismiin kietoutuneen esineistön omistajuuteen liittyviin kysymyksiin tai marginalisoitujen toimijoiden, kuten alkuperäiskansojen, oikeuksiin määritellä itse omaa kulttuuriperintöään.

Nämä ovat jo itsessään suuria ja tärkeitä muutoksia ajavia prosesseja, mutta omasta mielestäni dekolonisoiminen luo mahdollisuuksia vielä huomattavasti laajemmalle ja perustavammalle kulttuuriperinnön uudelleenmäärittelylle.

Kulttuuriperinnön koloniaalisuus

Kulttuuriperinnön käsitettä on kritisoitu sen eurokeskeisyydestä ja länsimaisten arvojen ylikorostamisesta. Juuri tällä saralla piilevät kulttuuriperinnön dekolonisoinnin suurimmat haasteet. Kulttuuriperintöön sidottujen arvojen avaaminen voikin pohjimmiltaan haastaa sen, mitä kulttuuriperintö merkitsee meille, ja osaltaan tehdä näkyväksi kulttuuriperinnön poliittisuutta.

Kulttuuriperinnön kolonialistisen ja rasistisen perinnön purkaminen nostaa kysymykset kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskiöön.

Ensimmäiset ajatukset kulttuuriperinnöstä ovat peräisin ajalta, jolloin nationalismi ja kansallisvaltioajattelu alkoivat levitä ympäri Eurooppaa. Kulttuuriperintöä ei kuitenkaan käytetty ainoastaan kansallisten identiteettien luomiseen, vaan ajatuksilla kulttuuriperinnöstä legitimoitiin myös kolonialismiin tiukasti kietoutuneita rasistisia kulttuurihierarkioita.

Siinä missä Eurooppaa kuvastivat taide, kansakunnat ja ”sivilisaatio”, muu maailma nähtiin kädentaitojen, heimojen ja alkukantaisuuden prisman kautta. Kulttuuriperinnön oman kolonialistisen ja rasistisen perinnön purkaminen nostaa muun muassa kysymykset kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskiöön.

Jälkikoloniaalia kuulumista

Erilaisten kulttuuriperintöön kietoutuneiden arvojen purkaminen haastaa meidät arvioimaan uudelleen kulttuuriperinnön ja identiteettien välistä suhdetta. Kulttuuriperintö on usein nähty ennen kaikkea keinona luoda ja oikeuttaa erilaisia kulttuurisia ryhmäidentiteettejä.

Tämä on suurissa määrin myös se lähestymistapa, jonka EU on ottanut kulttuuriperintöön. Yhtenäisen eurooppalaisen identiteetin ohella EU korostaa tarvetta tukea kansalaisten kuulumisen tunnetta Eurooppaan. Juuri tässä piilee osittain EU:n kulttuuriperintöpolitiikan vaikeus.

Yhtenäisen eurooppalaisen identiteetin ohella EU korostaa tarvetta tukea kansalaisten kuulumisen tunnetta Eurooppaan.

Jos kulttuuriperintö nähdään kansallisten kulttuurien ja identiteettien rakennusaineena, kuinka ajatusta eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voitaisiin käyttää osana tukemaan kansallisidentiteettejä laajempaa käsitystä eurooppalaisesta kuulumisesta? Kuinka tuon eurooppalaisen kulttuuriperinnön idean alle voidaan ottaa eurooppalaisiksi vähemmistöiksi identifioitavia jälkikoloniaaleja ryhmäidentiteettejä, joiden alemmuuden rakentamiseen sitä on historiallisesti käytetty?

Valtarakennelmien purkamisen ohella yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan on nähty erilaisten kulttuurien välisten monisyisten yhteyksien korostamista. Näitä niin sanottuja sotkeutumia (entanglements) ovat korostaneet niin jälkikoloniaalin teorian tutkijat, kuten Edward Said, Stuart Hall ja Gurminder Bhambra, kuin myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön tutkijat kuten Gerard Delanty.

Sotkeutumien esiin nostaminen on kuitenkin haastava prosessi. Valtaosa Euroopan kulttuuriperintövuoteen sidotuista tapahtumista korostaa erilaisia kansallisia tai alueellisia kulttuuritraditioita ja niiden omintakeisuutta, ei niiden sisältämiä moninaisuuksia ja samankaltaisuuksia.

Samoin valtaosa kulttuuriperintövuoteen sisällytetyistä maahanmuuttoon kiinnittyvistä aloitteista on pyrkinyt luomaan mahdollisuuksia ylläpitää maahanmuuttajien ja pakolaisten omia kulttuurisia traditioita. Tämä on vahvistanut entisestään käsitystä maahanmuuttajien kulttuuriperinnöstä Euroopan kulttuuriperinnöstä irrallisena ilmiönä.

Kohti avoimempaa käsitystä Euroopasta

Oikeuden vaalia omaa kulttuuriperintöä tulee olla ensisijainen prioriteetti. Silti sen rinnalle täytyy löytää eurooppalaisuuden kertomuksia, jotka mahdollistavat Euroopan ulkopuolisten maahanmuuttajien moninaisen ja rikkaan kulttuuriperinnön näkemisen osana yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöä.

EU:n tulisi löytää keinoja päästä eroon taipumuksesta ymmärtää moninaisuus eroja korostavana tekijänä.

Esimerkkejä Euroopan ja Euroopan ulkopuolisen maailman rajoja rikkovista aloitteistakin löytyy. Osana kulttuuriperinnön teemavuotta Europeana-verkoston kokoama Migration–portaali on onnistunut tuomaan sekä Euroopan sisäisten muuttajien, Euroopasta muualle muuttavien että Eurooppaan sen ulkopuolelta saapuvien ihmisten tarinat tasavertaisina kuvauksina Euroopan monimuotoisuudesta ja Eurooppaa monilla tavoin määrittelevästä jatkuvasta muuttoliikkeestä.

Laajentaakseen käsitystä eurooppalaisuudesta ja siihen kuuluvista ihmisistä eurooppalaisten kulttuuriperintötoimijoiden ja EU:n tulisikin löytää keinoja päästä eroon taipumuksesta ymmärtää moninaisuus eroja korostavana tekijänä. Myös kansallisilla toimijoilla on tässä prosessissa keskeinen asema.

Jotta voisimme avata kulttuuriperinnön merkityksiä kohti inklusiivisempia muotoja, meidän tulisi päästä eroon moninaisuudesta kulttuurien välistä suhdetta kuvaavana käsitteenä ja pyrkiä moninaisuuteen, joka korostaa kulttuurien sisäistä moniäänisyyttä.

FM, YTM Johanna Turunen työskentelee tohtorikoulutettavana Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Julkaisu Euroopan kulttuuriperintöä dekolonisoimassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.