Jos tutkijapolven pituus on puolet ihmispolvesta, 15 vuotta, edustan tutkijanuraansa puntaroineeseen Osmo Apuseen nähden seuraavaa polvea. Moniin Politiikasta-verkkolehden kirjoittajiin verrattuna kuulun ensimmäiseen tai toiseen ylenevään tutkijapolveen.

Miten niin mp3-polvea?

Apunen asemoi itsensä tutkijoiden LP-polveen ja Mika Luoma-aho ”CD-tutkijoihin”. Tämä kirjoitus sai alkunsa kommenteistani Luoma-ahon kirjoitukseen. Niissä paikansin itseni mp3-polveen, en kalenterin kannalta mutta muussa mielessä.

Onnenpyörän viuhuessa kehkeytyy mp3-tutkijan maailma avautuvine ja sulkeutuvine mahdollisuuksineen.

Luoma-aho kirjoittaa: ”Jos LP-tutkijan maailma oli selvä ja turvallinen, CD-tutkijan maailma oli globaali ja turvaton”. Onnenpyörän viuhuessa kehkeytyy mp3-tutkijan maailma avautuvine ja sulkeutuvine mahdollisuuksineen, joihin voi tarttua vain jos havaitsee ne ajoissa ja jos ote pitää. Luonnehdinnan olen tietysti omaksunut Niccolò Machiavellilta.

Tutkijanvaellukseni alkutaipaleella minulta puuttui se varustus, joka oli käytettävissä heti maisteroiduttuaan yliopistoon juurtuneille. Menettelytapani tavallaan ennakoivat mp3-teknologiaa 20–30 vuotta ennen sen yleistymistä.

Käytin viitetietokantoja aikoja ennen verkkosovelluksia. Sovelsin kansainvälisiä oppaita väitöskirjantekijöille 40 vuotta ennen Tohtoritakuu-teosta. Imin tiedon suodattamisen, valikoinnin, tiivistämisen ja pakkaamisen menettelytapoja. Kysymys ei toki ollut hyveistä, vaan välineistä, joiden tuella syntyi kuin syntyikin aiottu tulos.

Joku arveli kuulteni, että pyrkyni tieteelliselle uralle olisi ollut kova. Väite ei vastaa kokemustani. Nostetta sen sijaan sain.

”Älä yritä tätä itse”

Somessa kiertelee kuvia uhkayrityksistä, joista vain osa onnistuu. Tavallista on varoitella yleisöä koettamasta itse samaa. Oma riskihankkeeni koostui kuuden vuoden väitöskirjatyöstä pääasiassa iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Edelleenkin ihmettelen, että olen aikuisten lasteni kanssa lämpimissä väleissä.

Yhdysvaltoihin oli väitöskirjatyön aikana pakko päästä fulbrighterina. Matkaan ja jälkihoitoon kannustivat paitsi professori Ilkka Heiskanen, myös pääjohtaja Esko Niskanen ja virastovaltuutettu Seppo Salminen. En saanut helpotuksia virkatehtäviini, mutta ymmärtävää henkistä tukea.

Edeltäviltä valtio-oppineiden polvilta perin valtaan ja kaikkiin – aivan kaikkiin – vallankäyttäjiin kohdistuvan skepsiksen

Niin sanotun sukupolvisosiaalistumisen mallin mukaan aikuisen maailma kiteytyy 20 ikävuoden paikkeilla. Kuuluin ensimmäisiin globaaliin nuorisokulttuuriin kasvaneisiin ikäluokkiin. Nuorisoradikalismin merkeissä sodan kokeneen polven arvot toivotettiin syvimpään romukoppaan. ”Vuoteni nolla” lukemat ovat 1968. Nuoruuteni näky on välillä himmentynyt, mutta aina uudelleen kirkastunut.

Edeltäviltä valtio-oppineiden polvilta perin valtaan ja kaikkiin – aivan kaikkiin – vallankäyttäjiin kohdistuvan skepsiksen. Sukupolvisidonnaisesta kokemuksestani juontuu äärikäsitysten karttelu sekä odotukset siitä, että monikin uutuus jää vain muoti-ilmiöksi.

Kuulunen niin Carl Schmittin kuin Urho Kekkosen parjaamiin vapaamielisiin, jotka epäröivät pystyttää barrikadeja pahankaan leviämiselle.

Parhaimmuuden sijasta suhteellinen etu

Aikanaan panostin paljon poliittiseen talouteen perehtymiseen. David Ricardon suhteellisen edun teoriaa mukaillen on riittänyt, että on ollut vähiten kelvoton siitä joukosta, jonka jäsenet ovat tavoitelleet samaa. Samoin on riittänyt, että on tehnyt mitä on vähiten huonosti osannut olematta paras.

Suhteellisen edun teorian mukaisesti voin soveltaa itseeni laulun sanoja ”muuten hän oli niin kuin yksi heistä vain”. Jos silmäilen Google Scholar -pohjalta h-viiteindeksini arvoa, havaitsen samantasoisen lukeman kuin vertailukelpoisilla professorikollegoilla. Sukupolvirasitteella tätä ei voi selittää, ja vähemmän onnistuneilla tutkimusalavalinnoillakin vain joiltakin osin.

On riittänyt, että on tehnyt mitä on vähiten huonosti osannut olematta paras.

Olen hakenut professorintehtäviä kahdeksasti, tullut valituksi viidesti ja ottanut neljästi tehtävän vastaan. Hakemastani arvoltaan 100 miljoonan euron ulkoisesta rahoituksesta olen saanut 10 miljoonaa. Osuus ylittää keskimääräisen ”voitto-osuuden” alani Suomen Akatemian toimikunnalta, kahdeksan prosenttia, saati eräiltä säätiöiltä, viisi prosenttia.

Minkä valtio-opin lajin tutkija?

Lienen varhain sosiaalistunut haluttomaksi sijoittumaan poliittisiin tai tieteellisiin ghettoihin. Puoluepoliittiset lähentymiseni ovat päättyneet lähes alkuunsa. Olen tuntenut kiinnostusta tieteenfilosofioihin, mutta ottanut etäisyyttä niiden oikeaoppisuuteen. Sovellan erilaisia teorioita, mutta yhtä kerrallaan jos suinkin voin.

Oppimista en ole kokenut vaikeaksi vaan poisoppimisen. ”Tutkijan kuivat kaudet” ovat sijoittuneet aikaisemman virikkeiden väljähtymisen ja uusien virikkeiden soveltamisen väliseen aikaan.

Oppimista en ole kokenut vaikeaksi vaan poisoppimisen.

Opiskellessani oli vielä voimissaan ”positivismi” kvantitatiivisine menetelmineen. Niiden käyttö oli kuin pyhän Johannes Krysostomoksen jumalallisen liturgian toimeenpano maallikolle – kylmiltään. Samaan aikaan kun noiden menetelmien käyttö oleellisesti helpottui niiden CD-jakelun myötä, ne kummallista kyllä harvinaistuvat monilla yhteiskuntatutkimuksen aloilla.

Monen muunkin tieteenfilosofisen suuntauksen ympärille on muodostunut teoreettinen ja tutkimustekninen kaanon, jota pitävät yllä ankarat portinvartijat. Heidän ohitseen vääräoppinen tuskin livahtaa artikkelillaan suuntauksen hallitsemaan tieteelliseen lehteen.

Eräiden valtio-opin aiheiden tutkija en ole koskaan ollut. Vaalitutkijaksi en päätynyt, joskin tutkimusaiheisiini kuuluvat puolueohjelmat ja hallitusohjelmat.

Sosiaalistuin valtio-oppiin silloin, kun policyanalyysi koettiin lupaukseksi. Koskaan sitä ei lunastettu. Sosiaali-, yhteiskunta-, ympäristö- ja terveyspolitiikan erikoisalat eivät jättäneet valtio-oppineille tilaa. Pikemmin kuin policyanalyysia olenkin harjoittanut – ja tutkinut – policyjen arviointia eli evaluaatiota.

Ensimmäinen tehtäväni valtio-opissa sijoittui hallinto-oppiin. Erikoisalan maine oli alhainen. Kun palasin seuraaja-alalle vuonna 2010, stigma oli hälvennyt. Vannoutuneet vihaajansa erikoisalalla silti oli.

Toimin 20 vuotta hallintotieteellisellä alalla Helsingin ulkopuolella. Kun luontainen poistuma nosti minut erääksi senioreista, minulle lakattiin esittämästä ”hallintotiedettä” tuon tutkimusalan ytimeksi. Jos yritettiin, esitin painokkaan vastalauseeni. Piankaan ei juuri yritetty.

Pitkäaikaisin metodinen intressini koostuu valtio-opillisesta tekstien analyysista semioottisilla, retorisilla, laskennallisilla ja muilla tekniikoilla.

Johtamisenkaan tutkija en ole ollut enkä rajannut tutkimusaiheitani julkiseen hallintoon. Laajempaa julkista sektoria olen sen sijaan tutkinut. Pitkäaikaisin metodinen intressini koostuu valtio-opillisesta tekstien analyysista semioottisilla, retorisilla, laskennallisilla ja muilla tekniikoilla.

Sitoutumaton sitoutuneisuus

Mark Granovetter julkaisi vuonna 1973 artikkelin aiheesta”heikkojen sidosten vahvuus”. Maksiimina periaate voisi kuulua: ”Asemoidu monelle taholle äläkä yksipuolisesti millekään niistä ja muuntele sitoumuksiasi.” Entäpä jos vahvimpia ovat siteistä heikoimmat?

Olisin voinut päätyä jonkin puolueen vihkiytyneeksi julkiseksi jäseneksi. En osannut. Olisin voinut etsiä jonkin valtio-opillisen tutkimuksen valtavirroista ja lasketella sen runsasvetisissä pyörteissä karit vältellen. En löytänyt. Olisin voinut pysytellä samassa yliopistossa alalla, jolla olin väitellyt. Niinkään ei käynyt.

Entäpä jos vahvimpia ovat siteistä heikoimmat?

Vahvoista siteistä pidättäytyminen aiheuttaa haasteensa. Turvallisuus- saati mukavuusalue on kapea. On pakko kokeilla uutta.

Jo 30 vuotta sitten täyttöasiantuntija arvioi suuntautumiseni seuraavasti: ”Hakijalla on pakonomainen tarve uudistua”. Bart Simpsonin tapaan lisään: ”and proud of it”.

Pakollinen aikalaishuipennus: yliopistojen hallintatapojen puntarointia

Tutkijakohtalon puntaroijan on nykyisin välttämätöntä ottaa kantaa yliopistojen hallintatapaan. Professorinurani aikana olen toiminut kolmen yliopistoregiimin alaisena. Joskaan en ole tutkinut suorastaan niitä, tutkimustyöni antaa aineksia niiden tarkasteluun.

Ensimmäisen professorintasoisen tehtäväni aikana Helsingin yliopistossa vallitsi varsinaisten professorien yksinvalta. Apulaisprofessorina olin yhtä paljon vailla valtaa kuin nuorin vahtimestari ja heikommin vallassa kuin kokenut amanuenssi saati pedelli tai kvestori.

Toinen professorintasoinen tehtäväni osui kolmikantaneuvostojen valtakauteen. Kaksi muuta henkilöstöryhmää pyöritti showta, mikäli professorit olivat erimielisiä. Neuvostovalta ei estänyt suurten oppiaineryhmien ja oppiaineiden ylivaltaa suhteessa pienempiinsä. Kompetenssia ja aikaansaannoksia tärkeämpiin ansioihin saattoivat kuulua laitoksella työskentelyn pitkäaikaisuus tai määrättyjen kollegoiden yhteiset perus- tai tohtorikoulutuskokemukset.

Olen saanut kokea myös yliopistohallinnon ja -johtamisen yöpuolta, mutta uhkat ovat joka kerran lopulta väistyneet.

Aloitin viimeisimmässä professorintehtävässäni vuoden 2010 yliopistouudistuksen yhteydessä. Sekä toisessa että nykyisessä tehtävässäni olen saanut kokea myös yliopistohallinnon ja -johtamisen yöpuolta, mutta uhkat ovat joka kerran lopulta väistyneet. Juuri nyt voin tutkijana ja yliopisto-opettajana hengittää vapaammin kuin 25 vuoteen.

En kansainvaltaisen maan valtio-oppineena ole sitä mieltä, että varhaisempi tai viimeisin yliopistollinen harvojen valta olisi sinänsä suotavampi kuin sitä edeltävä neuvostovalta. Viittaan kuitenkin Aristoteleen käsitykseen siitä, että kukin hallintatapa esiintyy niin suotavampana muunnelmana kuin irvikuvana: yksinvalta monarkiana ja tyranniana, harvainvalta aristokratiana tai oligarkiana ja kaikkien valta aitona demokratiana tai rahvaanvaltana.

Pertti Ahonen on Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori vuodesta 2010. Sitä ennen hän oli vuodesta 1990 Tampereen yliopiston julkishallinnon, erityisesti finanssihallinnon professori ja Helsingin yliopiston hallinto-opin vs., vt. ja vakinainen apulaisprofessori 1984–1989.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Ihmisiä, vuosia, elämää: Varttuneimman tutkijakeskipolven näkökulma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emeritusprofessori Osmo Apunen kutsuu tutkijasukupolveaan long play -tutkijapolveksi. Aloitin omat jatko-opintoni syyskuussa 1999, joten ehkäpä minä edustan suomalaisen politiikkatieteen compact disk -tutkijapolvea. Jos LP-tutkijan maailma oli selvä ja turvallinen, CD-tutkijan maailma oli globaali ja turvaton.

Britanniaan tai Yhdysvaltoihin!

Kun vielä kirjoittelin graduani ja vasta haaveilin tutkijanurasta, Cher lauloi levylautasella uskomisesta ja siitä, kuinka takaisin ei ole kääntymistä. Tunnustelin toiveikkaana jatko-opintoasiaa graduani ohjanneelta professori Vilho Harlelta, mutta ensimmäisellä kerralla hän rohkaisi minua tekemään oikeastaan mitä tahansa muuta.

Sinnikkäästi kuitenkin palasin asiaan, kunnes Ville viimein istutti minut työhuoneeseensa ja käytti toista tuntia vaiheittaiseen ja seikkaperäiseen selontekoon siitä, kuinka asiassa tulisi edetä.

Ensinnäkin minun tulisi hakeutua jatko-opintoihin ulkomaille, mielellään Britanniaan tai Yhdysvaltoihin, koska Suomeen ei kansainvälisen politiikan väikkäriä kuulemma kannattanut jäädä tekemään.

Minä halusin tätä uraa. Olin valmis jättämään Suomen ja lähtemään läpimurtoni perään.

Jos LP-sukupolven aikana tieteellisen tuotannon perusformaatti oli äidinkielellä kirjoitettu monografia, Ville neuvoi minua keskittymään kirjoittamaan englanninkielisiä tutkimusartikkeleita ja julkaisemaan niitä kansainvälisesti. Monografialla väiteltiin toki edelleen, mutta sitäkin tuli lohkoa artikkeleiksi aikakauskirjoihin ja tuunata kirjoiksi kustantajille, että saisi sulkia hattuunsa.

Minuun istutettiin kansainvälisen akateemisen spesialistin tutkijaidentiteetti.

Minuun istutettiin kansainvälisen akateemisen spesialistin tutkijaidentiteetti. Tätä roolia näyteltiin ensi sijassa tiedeyhteisön edessä kansainvälisillä foorumeilla.

Jos ei ollut kotimaan asioista kiinnostunut, niin ei se haitannut. Kauden päätavoite oli päästä International Studies Associationin vuosikonferenssiin, tuttavallisemmin Isaan, tai lentää muuten vain kauas kotoa kritisoimaan.

Kansainväliset akateemiset spesialistit ovat hyviä verkostoitumaan: tekemään ja tutkimaan yhdessä. He ovat valmiita matkustamaan, puhumaan kielillä, syömään ja juomaan kelloon katsomatta. He ehtivät joka paikkaan, koska he rakastavat työtään eikä heillä ole työaikaa.

Tässä ristiretkessä voi mennä vielä jonkin aikaa

CD-tutkijan vuosi nolla oli 9/11, vuoden 2001 iskut New Yorkissa. Muistan selvästi, kun terrorismin vastainen sota alkoi. Istuin intialaisessa takeawayssa South Gosforthissa, Newcastlessa, kun George W. Bush kertoi minulle kattoon ruuvatusta putkitelevisiosta, että tässä ristiretkessä voi mennä vielä jonkin aikaa.

Jokin sisälläni sanoi, että tätä on vastustettava. Ville oli ehtinyt jo tartuttaa minuun toisinajattelemisen eetoksen. Vuosien saatossa olen huomannut, että Suomessa tehdään kansainvälisesti kovatasoista kriittistä tutkimusta. Meillä on teoriaa ja teoreetikkoja vaikka useampaankin vallankumoukseen.

Meillä on teoriaa ja teoreetikkoja vaikka useampaankin vallankumoukseen.

Mutta kuunteleeko kukaan? Kansalaiset eivät enää luota kuplissaan leijuviin ”asiantuntijoihin”. Poliitikot panettelevat dosentteja. Tämä on erityisen harmillista, koska tuttavapiiriini kuuluu nykyisellään paljon dosentteja.

Kansainvälisiä akateemisia spesialisteja mitataan vertaisarvioiduilla julkaisuilla. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että meidän tulee kunnianhimoisesti ”submittailla” artikkelikäsikirjoituksia kansainvälisiin journaaleihin.

Arviointeja joutuu odottamaan joskus vuosikausia ja julkaisupäätöksestä varsinaiseen julkaisuunkin menee aikaa. Kun juttu viimein tulee ulos, se pitää lukea omankin muistin virkistämiseksi.

Akateemisen julkaisemisen kiirastulet ovat kuitenkin opettaneet. Ne ovat herättäneet minut pohtimaan oman resurssini käyttöä. Olen verovaroilla kustannettu politiikkatieteilijä ja tiedän, että lajimme on käymässä harvinaiseksi Suomessa.

Missä ja kuka mittaa sitä, mitä politiikan tutkimus Suomessa ja Suomelle merkitsee?

Saako Suomi rahalleen haluamaansa vastinetta, kun minä kirjoitan vuodesta toiseen hämäriä englanninkielisiä tutkimusartikkeleita, joita juuri kukaan ei lue? Missä ja kuka mittaa sitä, mitä politiikan tutkimus Suomessa ja Suomelle merkitsee? Sitaatiot ja indeksit ovat tätä aikaa, totta kai, mutta tälle ajallekin saisi tehdä jo jotakin.

Toisinajattelijana kehittämishelvetissä

Väittelin Newcastlen yliopistossa syyskuussa 2002 ja sain Lapista yliassistentuurin. Aloin opettaa ja tutkia.

Minulle selvisi heti, että kaikesta oli kilpailtava väittelemisen jälkeenkin: resursseista, julkaisuista, opiskelijoista, pääaineista. Politiikkatieteitä on yliopistossa joutunut puolustamaan vuodesta toiseen niin kauan kuin minä olen alalla ollut. Trendi näyttää jatkuvan.

Työ yliopistossa on kuitenkin etuoikeus. Saan päättää oman resurssini käytöstä itse – mitä siis tulee tutkimukseen ja opetukseen, ja ainakin vielä. Tämä oikeus on aivan välttämätön ja sitä on puolustettava loppuun asti: tieteellinen tutkimus ja luova työ hengittävät vapautta.

Ne hankkeet, joissa sain olla mukana, eivät kehittäneet mitään.

On absurdia, että kaikki nämä korkeakoulupolitiikan profiloimiset, leikkaamiset ja poisvalinnat, millä vapauttamme on rajattu nyt parinkymmenen vuoden ajan, on kehystetty kehittämishankkeiksi. Ne hankkeet, joissa sain olla mukana, eivät ainakaan kehittäneet mitään. Kehittämishelvetti ei kuitenkaan näytä vähääkään jäähtyneen.

Ajattelen, että opettamalla kritiikkiäni tavallaan koulutan toisinajattelijoita tähän maahan ja maailmaan. Ajatus motivoi minua. Toisinajattelijoita tarvitaan, erityisesti vaihtoehtoisten faktojen ja väärien profeettojen aikana.

Suomikin tarvinnee politiikkatieteilijöitään myös seuraavalla vuosisadallaan.

PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Politiikan tutkija kehittämishelvetissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen juhlavuoden yhteydessä haluaisin kiinnittää huomion sekä yleiseen keskusteluun että tieteenalan tilanteeseen. Juhlavuotena on tietenkin tavallista juhlistaa kaikkea sellaista, mitä on jo saavutettu.

Toisaalta on hyvä reflektoida mennyttä ja nykyisyyttä myös kriittisesti. Ongelmallista juhlinnassa on se, että on ikään kuin lupa puhua pienestä, yhtenäisestä kansasta ja sen saavutuksista, mutta kuitenkin juuri tällainen nationalistinen retoriikka on sellaista, joka voi lisätä rasismia.

Myös liiallinen itsetyytyväisyys on pahasta uudistumisen kannalta. Jos tuudittaudutaan siihen, että maan ongelmat häviävät itsestään kun talous pistetään kuriin ja hallitus leikkaa koulutuksesta, ei se ole kovin rakentavaa.

Politiikan asiantuntijuuden arvonpalautus

Itse peräänkuuluttaisin muutosta suomalaisen puhekulttuuriin, jossa harkitun mielipiteen esittäminen ja kuunteleminen nostettaisiin uuteen arvoon. Pelkkä nettikirjoittelu ja pahan olon purkaminen eivät riitä, vaan tarvitaan asiantuntijuutta, joka tukee demokraattista päätöksentekoa ja kansalaisten valmiuksien parantamista ymmärtää, mistä politiikassa on kyse.

Suomalaisessa puhekulttuurissa harkitun mielipiteen esittäminen ja kuunteleminen nostettaisiin uuteen arvoon.

Aloitin oman tutkijan urani kymmenisen vuotta sitten jatko-opiskelijana Jyväskylän yliopiston valtio-opissa. Juhlapuheissa helposti puhutaan akateemisen yhteisön historiasta Suomessa ja sen hienoista traditioista.

Akateemisen yhteisön heikko kohta on, että tutkijat ja opiskelijat ovat tällä hetkellä omissa eriytyneissä yhteisöissään. Tutkijat valittavat omista paineistaan ja ongelmistaan omissa ryhmissään, opiskelijat tekevät samoin omissaan.

Pelkkä vuoropuhelu ei riitä, vaan tarvittaisiin aitoa yhteishenkeä, joka yhdistäisi nämä kaksi toimimaan akateemisen yhteisön puolesta. Poliittisessa ilmapiirissä, jossa puhutaan “kaiken maailman dosenteista”, on erityisen tärkeää, että puolustetaan kriittistä tutkimusta ja akateemista vapautta yhdessä.

Pelkkä vuoropuhelu ei riitä, vaan tarvittaisiin aitoa yhteishenkeä tutkijoiden ja opiskelijoiden välillä.

On tärkeää kuitenkin huomioida, että tutkijan vastuu ei yllä pelkästään akateemiselle yhteisön tasolle. Se pitäisi ymmärtää laajemmin. Tutkijan tehtävään sisältyy keskeisellä tavalla uusien näkökulmien esittäminen.

Asiantuntijoiden arvostaminen on laskussa. Ne tahot, joiden intresseissä on nujertaa akateemisen yhteisön vaikutusvaltaa, pyrkivät tietenkin puhumaan siitä halventavaan sävyyn. Yhteisön jäsenten pitäisikin tiedostaa, että se on osa poliittista peliä, ja pyrkiä paljastamaan tällaiset yritykset.

Kansainvälisissä nuorissa tutkijoissa potentiaalia

Tieteenalana politiikan tutkimukseen kohdistuu tällä hetkellä sama rakenteellinen ongelma kuin akateemiseen yhteisöön laajemminkin. Tieteen rakenteellisiin ongelmiin on toki vaikeampi vaikuttaa lyhyellä aikavälillä, mutta nekin on mahdollista muuttaa aktiivisella toiminnalla.

Esimerkki tästä löytyy kansainvälistymisestä. Suomalaisten tutkijoiden kansainvälistymistä voitaisiin edistää rakentavalla tavalla. Nyt yliopistot käyttävät kansainvälistymistä lähinnä imagon rakennuksessa.

Kun yliopistojen tavoitteena on edistää kansainvälistymistä lähettämällä vastavalmistuneita tohtoreita ympäri maailmaa, nuoret tutkijat itse kokevat jo olevansa kansainvälistyneitä. Englanninkielinen julkaiseminen ja verkostoituminen ovat nuorten tutkijoiden arkipäivää, ja monilla on enemmän päivittäisiä kontakteja ulkomaalaisiin tutkijoihin kuin viereisessä työhuoneessa istuvaan suomalaiseen tutkijaan.

Miten tämä potentiaali hyödyttäisi mielekkäällä tavalla paitsi yliopistoja mutta ennen kaikkea myös suomalaista akateemista yhteisöä?

Miten voisimme hyödyntää kaiken tämän potentiaalin sellaisella tavalla, että se hyödyttäisi mielekkäällä tavalla paitsi yliopistoja mutta ennen kaikkea myös suomalaista akateemista yhteisöä?

Jospa yliopistoissa alettaisiin kiinnittää huomiota enemmän siihen, miten yksittäiset tutkijat jo toimivat kansainvälisissä toimintaympäristöissä, eikä niinkään siihen, miten nämä valmiit “tuotteet” saataisiin mainoskäyttöön ulkomaisiin yliopistoihin?

Kun akateemisesta urasta on tullut entistä kilpailuhenkisempää ja epävarmempaa, tarvitaan uusia näkemyksiä ja rakenteellisia uudistuksia. Niiden kautta voidaan taata se, että Suomella riittää nuoria tutkijoita, jotka ovat innostuneita ja motivoituneita. Nähdäkseni vain tältä pohjalta suomalainen kulttuuri voi ponnistaa seuraavat sata vuotta eteenpäin.

Taru Haapala toimii tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa ja on tällä hetkellä vieraileva tutkija Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa Firenzessä.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Suomen akateeminen yhteisö on hajaannuksen ja epävarmuuden tilassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdessä tutkijoina

Tutkija Catherine Goetze kirjoittaa siitä, miten tutkijoista on tullut urastaan taistelevia yksilöitä. Hän jatkaa, että uusliberaalit työskentelytavat ovat heikentäneet kykyämme ja mahdollisuuksiamme työskennellä yhdessä ja luottaa toisiimme.

Työurien epävarmuus saa yksilöt asettumaan toisiaan vastaan. Goetze kirjoittaa ”uusliberaalista häkistä”, jossa ihmisen arvo ei määrity sen mukaan, millainen hän on ihmisenä, vaan millaisen työuran hän on onnistunut luomaan. Muista tutkijoista tulee oman uran välineitä tai esteitä.

Tutkijoista on tullut urastaan taistelevia yksilöitä.

Uusliberaali urasuuntautuneisuus akateemisessa työympäristössä voi ajaa tiedon tuottamisen intressin ohi, kun työn mielekkyys määräytyy suoriutumisarvioinneilla, tuotteistamalla ja määrällisillä indikaattoreilla. Tämä rajoittaa luovuutta, rohkeaa ajattelua ja hauskuutta sekä tuhoaa yhteisöllisyyttä.

Goetze jatkaa, että samalla vahvistuvat portinvartiointi, oikeaoppisuuden vaatimukset ja henkilökohtaisten verkostojen merkityksen korostaminen.

Olen Goetzen kanssa samaa mieltä. Urasta tulee itsetarkoitus, kun siitä täytyy kynsin hampain taistella. Seuraa ulossulkemista yhdessä tekemisen sijaan.

Ulossulkemisen sijaan tarvitaan pluralismia. Ihanteellisessa tilanteessa kansainvälisten suhteiden tutkimus tekee näkyväksi (eikä näkymättömäksi) aikaisemmin marginaalissa ollutta tutkimusta, kuten globaaliin etelään ja sukupuoleen liittyvää tutkimusta.

Tämän päivän yliopistossa menestystä mitataan jatkuvasti julkaisujen, apurahojen, hankerahoitusten ja vaikuttavuusarviointien kautta. Mitä lyhyempiä työpätkät ovat, sitä useammin tutkija joutuu tuijottamaan saavutustensa listaa.

Kilpajuoksussa oravanpyörässä hoidetaan myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus: vaikka se koetaan merkittävänä, sitä on vaikea mitata määrällisesti.  Mittaamisen vaikeus johtaa siihen, ettei yhteiskunnallista vaikuttavuutta mielletä edelleenkään todellisena saavutuksena.

Yhteiskunnallista vaikuttavuutta ei mielletä edelleenkään todellisena saavutuksena.

Tutkijan uraan liittyy vahvasti yksilökeskeisyys, ja varsinainen yhdessä ajatteleminen on vaikeaa, varsinkin omalla alallani. Siinä missä lääketieteen piirissä työryhmät ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, politiikan tutkimuksessa asia on päinvastoin.

Miten akateemista solidaarisuutta ja yhdessä tekemistä voisi sitten edistää? Yksi keino on puhua: konferenssipaneeleissa, illallispöydissä ja kahvituokioilla.

Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usein sitä saarnaa jo kääntyneelle kuulijakunnalle, ja puhumisesta tulee keskinäistä terapointia – joka sekin on joskus tarpeellista.

Täytyy löytää myös käytännön toimia. Erityisesti niiden, jotka ovat yliopiston päättävissä elimissä ja viroissa, täytyisi yhdessä heikommassa asemassa olevien tutkijoiden kanssa etsiä keinoja edistää tutkimuksen tekemisen yhteisöllisiä edellytyksiä.

Sellaisia ovat kannustimet hitaaseen ja monimuotoiseen tutkimukseen, jonka tulokset eivät näy heti tai ole mitattavissa vertaisarvioituina artikkeleina. Näin edistettäisiin terveempää työkulttuuria sekä rohkeutta ja luovuutta tutkimuksessa.

Sara Ahmed viittaa uudessa kirjassaan Living a Feminist Life vain naisiin tietoisena tiedepoliittisena tekona. Se on yksi tapa vaikuttaa.

Itse olen puolestani pyrkinyt löytämään kirjallisuutta anglosaksisen maailman ulkopuolelta, mikä on avannut kokonaan uusia maailmoja. Pyrin myös rakentamaan yhteishankkeita taiteentekijöiden kanssa tavoitteenamme tuottaa yhdessä tietoa, joka rikkoo rajoja.

Yhdessä maailmassa

Toinen yhdessä tekemisen muoto liittyy tutkimuksen tekemiseen muiden kuin tutkijoiden kanssa. Etnografinen tutkimusote on lisääntynyt kansainvälisen politiikan tutkimuksen alalla, kun kiinnostus ihmisiin ja yksityisen poliittisuuteen on ottanut tilaa valtiolähtöiseltä tutkimukselta.

Samalla tiedon tuottamiseen liittyvät eettiset kysymykset nousevat esiin. Tutkijat pohtivat yhä enemmän omaa etuoikeutettua asemaansa ja valtaansa suhteessa tutkimuksensa kohteeseen.

Ihmisten kanssa työskentelevien tutkijoiden täytyy tarkastella kriittisesti omaa suhdettaan tutkittaviin ihmisiin. Omaelämäkerrallinen kansainvälisen politiikan tutkimus tarkastelee tutkijan omaa elämää kokonaisuudessaan ja omien kokemusten merkitystä tutkimusta eteenpäin vievänä voimana.

Kiinnostus ihmisiin ja yksityisen poliittisuuteen on ottanut tilaa valtiolähtöiseltä tutkimukselta.

Solidaarisuuden ja yhdessä tekemisen ja olemisen teema nousee esiin tässä omaelämäkerrallisessa tutkimusotteessa. Toisinaan se kuitenkin kytkeytyy liiaksi puheeseen etuoikeutetusta asemasta ja vähemmän varsinaisen ”yhdessä”-ajatuksen ympärille.

Etuoikeudesta puhuminen voi nousta itseisarvoon niin, että se pikemminkin uusintaa hierarkiaa kuin purkaa sitä. Etuoikeudesta puhumisen ajatellaan olevan hyvä teko itsessään, vaikka pikemminkin se tuo hyvän olon itselle. Silloin sen avulla tuotetaan tutkijan itseyttä – minuuden tarinaa ja syyllisyyden tunteiden helpottamista – eikä niinkään tarkastella tutkijan asemoitumista.

Toisaalta taas tutkijuuden poliittisuuden tunnustaminen ja oman poliittisuuden käyttöönottaminen, mistä Tiina Seppälä on kirjoittanut, voi olla tie sellaiseen eettiseen pohdintaan, jossa ei vain tarkastella omaa erillisyyttä tai erilaisuutta suhteessa toisiin.

Näin itsereflektio auttaa lukijaa ymmärtämään, millaisia käytäntöjä tutkija pyrkii edistämään ja millä tavoin hän hankkii tietoa.

Jos lisäksi kysytään, miten tutkimuksen kohteena olevat ihmiset itse tuottavat ja jäsentävät tietoa, päästään lähemmäs yhdessä tekemistä ja tutkimista käytännössä. Tätä aihetta on tarkastellut muun muassa Sara Motta, joka haastaa ajattelijan ja ajattelun kohteena olevan etäisyyttä.

Tutkijuus vuorovaikutuksessa

Heräsin tähän kysymykseen paitsi omaelämäkerrallisen tutkimusotteeni ja sen aikaansaaman kritiikin kautta myös keskustellessani kahden haastateltavani kanssa aiheesta.

Huomasin, että minä tutkijana tuotin hierarkiaa ja tein eroa välillemme, koska motiivinani ei ollut pelkkä tiedonintressi, vaan haastatteluihin liittyi urani ja toimeentuloni, minkä takia koin myös syyllisyyttä.

Haastateltavani eivät nähneet minussa uraa tekevää etuoikeutettua tutkijaa, vaan ihmisen, joka on kiinnostunut kysymään, kuuntelemaan ja tuomaan esiin heidän asiaansa. Haastateltavani hyväksyivät minut tällaisena, puutteellisena mutta sellaisenaan kelpaavana, eivätkä tehneet eroa ajattelijan ja ajattelun kohteena olevan välille.

Tutkimuksen ytimessä tulisi olla ennakkoasetelmien haastaminen ja ravisteleminen, eri tavoin ja eri muodoissa ajatteleminen.

Kokemus on innostanut minua vastuullisuuden ja osallisuuden ajatteluun. Olen voinut siirtyä syyllisyyden ympärillä pyörivästä reflektiosta kohti käytännön muutoksia. Olen uskaltanut ajatella toisin ja kysyä uusia kysymyksiä. Olen repinyt auki jo päättelemääni ja päättämääni sisältöä. Olen kirjoittanut kaksi tulevan kirjani lukua alusta loppuun uusiksi. Olen miettinyt keinoja saada aikaan tutkimusprosessistani konkreettisia vaikutuksia tutkittavien elämään.

Kyse voi olla pienistä oivalluksista ja muutoksista, mutta ne kokonaisuudessaan rakentavat omaa tapaa olla tutkija.

Tutkimuksen ytimessä tulisi olla ennakkoasetelmien haastaminen ja ravisteleminen, eri tavoin ja eri muodoissa ajatteleminen. Tämä koskee sekä oman toimijuuden ja poliittisuuden reflektiota että työkulttuurien, tieteen perinteen ja tiedon tuottamisen mekanismien kriittistä tarkastelua.

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Tutkimus ei ole yksilölaji ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aloitin oman akateemisen urani 57 vuotta sitten. Näin jälkikäteen huomaan kuuluvani eräänlaiseen long play -tutkijapolveen, jos tätä puolen vuosisadan mittaista rupeamaa suomalaisessa politiikan tutkimuksessa arvioi mikrohistoriallisesta näkökulmasta käsin.

Mikrohistoriassa välitön kokemus edeltää kirjoitetun historian tarjoamia tulkintoja. Historia on toisin sanoen läsnä tutkijan henkilökohtaisten kokemusten ja toisiinsa lomittuvien sukupolvien hänelle välittämien ennakkokäsitysten seurauksena.

LP-tutkijapolven vuosi nolla asettui syyskuuhun 1944.

LP-tutkijapolven vuosi nolla asettui syyskuuhun 1944.  Sitä yhdisti monien sotien muisto: punakapina, talvisota, jatkosota, Lapin sota, kylmä sota. Sota-ajan pulataloutta seurasi jälleenrakennusajan niukkuus. Poliittisesti poteroelämä jatkui kaksikymmentä vuotta välirauhan jälkeen.

Paasikiven poterosta kylmän sodan taistoihin

LP-tutkijan maailma oli selvä ja turvallinen. Suomi itsenäistyi 1918, mutta tiede säilytti tsaristisen mielivallan varalta rakennetun autonomiansa.

Professori oli tieteen napa: presidentti nimitti ja vain hovioikeus saattoi erottaa. Jälkikasvun varmisti Ruotsin vallan ajoilta periytynyt kisällijärjestelmä. Nuori tutkija oli professorinsa oppipoika. Sen mukaisesti oli käyttäydyttävä siihen katsomatta, oppiko mestarilta mitään.

Professori oli tieteen napa: presidentti nimitti ja vain hovioikeus saattoi erottaa.

Tieteellisen tuotannon perusformaatti oli äidinkielellä kirjoitettu monografia, kansallisen tieteenharjoittamisen kulmakivi, siis LP sekä tekstinä että kulttuurisena projektina. Mutta LP, long play, tarkoittaa myös tapaa asettaa sellaisia tutkimuskysymyksiä, että niihin vastaaminen edellyttää monografian mittaista todistelua.

Artikkelit ja toimitetut teokset jäivät LP-tekstien varjoon. Ne olivat välitöitä tai lisäyksiä, siis lisämeriittejä. Samoin ulkomaiset julkaisut. Professoriksi saattoi pyrkiä, jos oli väitöskirjan lisäksi monografiamittaista tuotantoa vähintään kahdelta keskeiseltä tutkimusalalta.

Sitten ovet avautuivat 1966. Koitti edistyksellisen taistelun aika. Minä paukuttelin silloin lisensiaattityötäni Olivettin vihreällä matkakirjoituskoneella. Yhteiskuntatieteissä Amerikassa koulutetut allardtit, littuset, eskolat ja pesoset raivasivat tietä yhdenmukaisuudesta erilaisuuteen. Huomattiin, että on monta tapaa olla hyvä suomalainen.

Siitä eteenpäin elettiin ennennäkemätöntä institutionaalisen kasvun aikaa. Tieteenharjoittamiseen suhtauduttiin suopeasti, vakanssit ja käyttövarat lisääntyivät tasaisesti parinkymmenen vuoden ajan.

Yliopistoihin syntyi kansainväliset mitat täyttäviä laitoksia, erillisiä tutkimuslaitoksia perustettiin. Rahavirta Akatemian kautta paisui. Rahoittajat nimesivät joitakin painoaloja, mutta pääosin tutkimusrahoitus ohjattiin avoimena hankerahoituksena, jonka jakamisesta oppiaineet itse pääsivät päättämään.

Tutkimusteknologia nosti valtavasti tutkimustyön tuottavuutta.

Tutkimusteknologia nosti valtavasti tutkimustyön tuottavuutta. Aineistojen saatavuus ja käsittely helpottuivat. Tekstiä syntyi nopeammin ja se oli kätevämpi viimeistellä.

Kaikessa mukana eikä missään läsnä

Vanhan kisällijärjestelmän tilalle kehiteltiin 1970-luvulta lähtien ohjelmallista tutkijakoulutusta, 1990-luvulla iski kansainvälistymisen tsunami kiitos EU-jäsenyyden. Näköalat avartuivat, kanssakäyminen kasvoi, mutta nurkkakuntainen paikallispatriotismi piti pintansa niin Helsingissä kuin Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä.

LP-sukupolvi uppoutui paradigmoihin, etsi kattavia lainalaisuuksia, kokeili keskitason teorioita, moitiskeli rakenteellisen väkivallan ja imperialismin kiroja, rakenteli regiimejä, kinasi, laitetaanko toimija ennen rakennetta vai päinvastoin vai vaikuttavatko ne yhtä aikaa vai pitäisikö intentio ja kausaliteetti subsumoida praktisiin päätelmiin, kuten Georg Henrik von Wright opetti.

LP-sukupolvet käyttivät vuosia, jopa vuosikymmeniä vakiintuneiden poliittisten totuuskonventioiden muuttamiseen.

LP-sukupolvet käyttivät vuosia, jopa vuosikymmeniä vakiintuneiden poliittisten totuuskonventioiden muuttamiseen. Väiteltiin Suomen autonomian synnystä, punakapinasta ja vapaussodasta, talvisodan syistä, ajopuuteorioista, sotaansyylisyydestä, kollaboraatiopolitiikasta ja tietysti myös siitä, kuinka pahansuopaa oli kipsata suomalainen menestystarina suomettumiseen ja Kremlin kauko-ohjailuun.

Kansainvälinen tieteellinen vaihto koettiin  kansallisen LP-projektin laajentumaksi, mentaaliseksi kuplaksi rajojen tuolla puolein.

Kosketus sisäänpäin syntyi aluksi niin, että Anthony Uptonin, Hans Peter Krosbyn, Krister Wahlbäckin, Roy Allisonin ja George Mauden kaltaiset ulkomaiset Suomi-spesialistit kävivät tuulettamassa täkäläisiä valtavirran keskusteluja. Suomalaista ulkopolitiikkaa ja yhteiskuntaa esiteltiin ulkomailla, milloin siihen sopiva tilaisuus ilmeni.

Moderni vaalitutkimus alkoi profiloida äänestyskäyttäytymistä, selvitettiin korpikommunismin syitä ja vuoden 1918 kriisistä peräisin olevia presidentin valtaoikeuksia; pohdittiin, miten ja miksi yöpakkas- ja noottikriisin aikana sisä- ja ulkopolitiikka kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa ja miten siitä haaronutta vertikaalista valtarakennetta lopulta suostuttiin pitämään yllä poikkeuslain ja vaihtoehdottomien vaalien avulla.

Kylmä sota näytti muodostavan pysyvän poikkeustilan suomalaisessa politiikassa, joten sota-aikana omaksuttua mielipiteiden ohjailua jatkettiin uusissa oloissa.  Virallinen Suomi osallistui kaikkeen – pohjoismaiseen yhteistyöhön, Yhdistyneisiin Kansakuntiin, neuvostovaltion suojaamiseen, läntiseen integraatioon ja vaivihkaa jopa yhteistyöhön Atlantin ylitse – mutta ei oikeastaan kuulunut mihinkään.

Natoa lukuun ottamatta tämä hybridi-Suomi neuvotteli kaikesta itselleen sopivia erityisjärjestelyjä. Kremlissä näihin suomalaisena olemisen taskuihin suhtauduttiin kuin väärään rahaan: niitä sopi käyttää, kunhan ei jäänyt kiinni virallisen puhekoodin loukkaamisesta. Tämän vierestä puhumisen taidon suomalaiset olivat oppineet jo tsarismin aikana.

Politiikan tutkijoille avautui kansallisen LP-projektin ylittävä mahdollisuus nähdä maailmaa.

Kun sisäistä ja ulkoista vakautta etsivä Suomi vähin äänin hivuttautui idän otteesta lännen syleilyyn, politiikan tutkijoille avautui kansallisen LP-projektin ylittävä mahdollisuus nähdä maailmaa. Tieteellinen turismi vilkastui. Kansainvälisen tutkimuksen kärjestä peräisin olevat vaikutteet tulivat perinteiseen tapaan ulkomailla käyneiden tutkijoiden ja ulkomaisten vieraiden pakaasissa.

Suruton sukupolvi

Sitten neuvostojärjestys romahti, tuli EU-jäsenyys ja alkoi rajoittamaton torjuntataistelu terroria vastaan. Euroopassa käynnistyi liberalismin ristiretki.

Politiikan tutkimukseen pelmahti suruton tutkijapolvi, joka kävi mielestään oikeutettua sotaa muistamatta itse, mitä oikea sota tarkoittaa. LP-veteraanin silmissä tämä uusi meno muistutti Wittgensteinin kielipelejä: jossakin asiassa saavutettu kiinteä näkemys muuttui hetkessä juoksevaan muotoon ja hyytyi jossakin toisaalla valuakseen sitten taas hetken kuluttua jonnekin aivan muualle. Oli vain vahva virta vapaa, vaan ei patsasta eikä napaa.

Jospa otettaisiin vakavasti Kekkosen lainaviisaus, ettei turvallisuus ole aidan panemista vaan veräjän avaamista.

Nyt oivallettiin, että vaikka setä-Lenin asui ulkomailla, kansainvälisyys kuului tänne. Se ei ole pelkkää pakaasitavaraa vaan vaihtoa ja muutosta – täällä ja nyt.  Heräsi ajatus: jospa otettaisiin vakavasti Kekkosen lainaviisaus, ettei turvallisuus ole aidan panemista vaan veräjän avaamista.

LP-tutkijan katse suuntautui Paasikiven pitkän linjan tuolle puolen. Ehkäpä hänen unohtamastaan maailmasta löytyisi se eurooppalaisen fennomanian ohjelma, joka oli hautautunut syvälle sortovuosien kiistoihin, bolševismin vastaiseen taisteluun ja kylmän sodan ideologisiin bunkkereihin.

Koitti runnaajien aika

Kun tämä mentaalinen järistys heilutteli tamperelaisen politiikan tutkimuksen kulmakiviä, huomasin yllättäen, että ympärillä oli muutosvalmis tiedekunta ja kokeiluihin suopea hallinto. Sopi tehdä sellaista, mistä säännöissä ja ohjeissa ei mitään sanottu.

Tälle hallinnolliselle ei-kenenkään-maalle kyhättiin pieniä vieraskielisiä tutkinto-ohjelmia, joissa suomalaiset opiskelijat saattoivat suorittaa tutkintonsa ulkomaalaisten opiskelijoiden ja opettajien kanssa. Moni umpisuomalainen opettaja sai näissä kansainvälisyyden ansareissa ensimmäisen tuntuman siitä, miten hankalaa on opettaa vieraalla kielellä oudolle joukolle. Siinä iti kosmopoliittisen vapauden siemen.

Kun oma kolmenkymmenen vuoden sarkani kansainvälisessä politiikassa tuli loppuun kynnetyksi vuonna 2003, tutkimuksen etujoukko ei ollut enää rivi kipsipäitä Akatemian kaapin päällä tai Amerikasta oppinsa hakeneita niinku-sosiologeja.

Se viuhahteli erilaisissa blogi- ja tviittisfääreissä, median rivien väleissä, performoi e-julkaisuissa ja lähetti selfieitä ulkomaisilta foorumeilta tärkeiden ihmisten seurasta. Miehekkäiden panelistien otsaan iskettiin kursailematta syyttävä sormi ja taustalla jytisi pelottava määrä tätienergiaa.

Mutta rajansa oli silläkin menolla.

Vielä 1970-luvulla LP-sukupolvi taisteli sinnikkäästi, kun julkinen valta päätti uudistaa tutkinnot ja yliopistohallinnon. Tutkintovaatimuksiin ja opetusohjelmiin ujutettiin ulkoisia ohjailunormeja, kiintiöedustus korvasi kollegiaalisen päätöksenteon ja esittelyjärjestys toteutettiin linjahallinnossa.

Vuoden 2009 jälkeen runnattu yliopistouudistus kouraisi paljon syvemmältä.

Tähän verrattuna vuoden 2009 jälkeen runnattu yliopistouudistus kouraisi paljon syvemmältä, sillä se puuttui tieteellisen autonomian perusteisiin. Kumma kyllä, siitä ei enää mitään suurempaa meteliä syntynyt.

Kultaisten vuosikymmenien idylli rikkoutui, kun akateeminen itsehallinto joutui rahavallan ja kasvottoman virkakunnan edessä puolustuskannalle. Uusi järjestys pyrkii raivaamaan tieltään pätevyyteen perustuvan ja luovan tilan sallivan itsearvioinnin tehdäkseen tilaa manageriaaliselle harkinnalle; se käynnisti tutkimusprosessin tuotteistamisen ja korvasi kasvuodotukset itse hallinnoiduilla leikkauslistoilla.

LP-tutkijapolvelle tämä on maailmanlopun menoa. Esikoisoikeus ei ole kauppatavaraa.

Eikä siinä kaikki: Kun Krim miehitettiin, uusi tutkijapolvi haistoi Venäjän uhkan ja asettui perustuslailliseen vastarintaan. LP-sukupolvelle voiman käyttö oli ultima ratio sen varalta, ettei yhteenottoa voida poliittisin keinoin estää.  Nyt palattiin siihen, minkä LP-tutkijapolvi luuli jättäneensä taakseen: Voimankäyttö kulkee jälleen turvallisuuspolitiikan kärjessä, politiikka myötäilee perässä.

Mihin tämä LP-tutkijapolven ja nykytutkijoiden välinen episteeminen näkemysero johtaa, sitä emme vielä tiedä.  LP -tutkijapolvi ei kuitenkaan kykene unohtamaan, miten siinä kävi, kun edellisen kerran näin ajateltiin.

Osmo Apunen on kansainvälisen politiikan emeritusprofessori Tampereen yliopistossa.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Vuosi nolla ja muita politiikan tutkimuksen kiinnekohtia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.