Pienessä Kaskisten kunnassa järjestettiin syyskuun lopussa kansanäänestys kuntaliitoksesta Närpiön kanssa. Kunnanvaltuustossa pohdittiin muun muassa kansanäänestystä edeltänyttä tiedotusta. Ylen mukaan ”Kuntaliitoksen kannattajat syyttivät ei-puolta väärien tietojen levittämisestä muun muassa kaupungin taloudesta ja kuntaliitossopimuksen sisällöstä.”

Kansanäänestyksissä kansalaisille tarjotaan mahdollisuus äänestää konkreettisten poliittisten uudistusten puolesta tai niitä vastaan. Äänestysvaihtoehtoihin ja niiden seurauksiin liittyy useita epävarmuustekijöitä, joten tietoon pohjautuva päätöksenteko on kansalaiselle haastavaa.

Äänestysvaihtoehtoihin seurauksineen liittyy useita epävarmuustekijöitä, joten tietoon pohjautuva päätöksenteko on haastavaa.

Kansanäänestysten käyttöä poliittisessa päätöksenteossa kritisoidaan usein juuri kansalaisten puutteellisten tietojen perusteella. Kansalaisten valintoja kansanäänestyksissä saatetaan pitää impulsiivisina, ristiriitaisina, itsekeskeisinä ja lyhytnäköisinä.

Tämä saattaa johtaa jopa kansanäänestystuloksen legitimiteetin kyseenalaistamiseen, kuten brexit-äänestyksen kohdalla on käynyt.

Kansanäänestysten ongelmiin voidaan tunnistaa useita eri syitä. Kansalaisten kykyyn tehdä harkittuja päätöksiä kansanäänestyksissä vaikuttaa ensinnäkin helposti lähestyttävän, puolueettoman tiedon saatavuus.

Hallituspuolueiden tuottamat äänestyssuositukset eivät välttämättä ole luotettavia opposition kannattajien silmissä. Toisaalta vaaliviranomaisten tuottamien äänestysoppaiden kieli saattaa olla yhtä monimutkaista kuin muodolliset lakiesitykset perusteluineen.

Median puolueellisuus ja valeuutisointi hankaloittavat tiedon luotettavuuden arviointia entisestään.

Tiedon käsittelyn haasteet ja keskustelun puute

Toiseksi, vaikka tietoa olisi saatavilla, sen käsittely ja arviointi kansalaisen äänestyspäätöksen pohjaksi ei ole ongelmatonta. Sosiaalitieteissä on nostettu esiin useita vinoumia yksilöiden ajattelussa, jotka vaikuttavat valintoihin niin arkielämässä kuin poliittisilla areenoillakin.

Kansalaisten vahvat ennakkokäsitykset saattavat ohjata valikoimaan saatavilla olevista tiedonmurusista ne, jotka vahvistavat omia näkemyksiä. Kansalaiset saattavat myös suhtautua epäluuloisesti puolueettomaankin tietoon, jos heillä itsellään on vahva näkemys asiasta.

Vaikka tietoa olisi saatavilla, sen käsittely ja arviointi äänestyspäätöksen pohjaksi ei ole ongelmatonta.

Äänestäjien tiedetään käyttävän ”oikoteitä” valitessaan eri vaihtoehtojen välillä. Silloin äänestäjä seuraa luottamansa poliitikon, kulttuurivaikuttajan tai ystäväpiirinsä esimerkkiä sen sijaan, että perehtyisi itse asiaan.

Myös deliberatiivisen demokratiateorian piiristä on esitetty kritiikkiä kansanäänestyksiä kohtaan. Tuottaakseen legitiimejä päätöksiä kansanäänestyksiä tulisi edeltää laadukas julkinen keskustelu, jossa eri näkökulmat tulevat tasapuolisesti esille.

Tämä ei useinkaan toteudu, vaan julkinen keskustelu polarisoituu, jolloin julkisuudessa esiintyy tarkoituksenhakuisia perusteluja ja jopa eriävien näkemysten vähättelyä.

Kohti harkitumpaa yksilöpäätöksentekoa kansanäänestyksissä

Viimeaikaisista tutkimuksista voidaan päätellä, että kansanäänestyksiä edeltävä kampanjointi ja tarjolla olevat tiedonlähteet ovat hyvin merkittävässä roolissa, kun tarkastellaan kansalaisten tekemiä äänestyspäätöksiä sekä sitä, kuinka perusteltuja ja johdonmukaisia nämä päätökset ovat.

Tämä herättää myös toiveita siitä, että aiemmin esiin tuotuja yksilöpäätöksenteon vinoumia ja poliittisen osallistumisen resurssien puutetta voidaan paikata kansanäänestyksissä tarjoamalla kansalaisille uudenlaisia puolueettoman tiedon lähteitä.

Tutkimuksissa koskien poliittista käyttäytymistä kansanäänestyksissä on noussut esiin erityisesti informaatioympäristön vaikutus kansalaisten mielipiteenmuodostukseen. Tarjolla olevat tiedonlähteet ja muut kontekstitekijät on osoitettu jopa yksilötason piirteitä tärkeämmiksi johdonmukaisten äänestyspäätösten kannalta.

Yksilöpäätöksenteon vinoumia ja poliittisen osallistumisen resurssien puutetta voidaan paikata tarjoamalla kansalaisille uudenlaisia puolueettoman tiedon lähteitä.

Poliittisen tietämyksen tiedetään olevan yhteydessä myös persoonallisuuden piirteisiin, kuten halukkuuteen ottaa riskejä poliittisten valintojen suhteen. Puolueettoman tiedon tarjoaminen näyttäisi kuitenkin tasoittavan persoonallisuuserojen vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen.

Politiikantutkimuksessa on kehitetty erilaisia tapoja tuottaa puolueetonta tietoa äänestäjien avuksi. Taustoittavilla kyselylomakkeilla (Information and Choice Questionnaire ICQ) tarjotaan ensin asiantuntijoiden tuottamaa tietoa eri äänestysvaihtoehtojen seurauksista ja pyydetään äänestäjiä sen jälkeen ottamaan kantaa eri vaikutuksiin ennen lopullista mielipiteenmuodostusta.

Malli keskittyy siis erityisesti tietotason ja yksilön päätösten johdonmukaisuuden parantamiseen. Deliberatiivisen demokratian lähestymistapa on kansanäänestyksiä edeltävän julkisen kansalaiskeskustelun vahvistaminen.

Yhdysvaltain Oregonissa kehitetty kansalaisaloitteiden arviointijärjestelmä (Citizens’ Initiative Review CIR) kokoaa satunnaisotannalla 20–30 henkilön edustavan kansalaisraadin, joka perehtyy useiden päivien ajan kansanäänestyksen aiheena olevaan kysymykseen. Raati keskustelee moderaattorien avustuksella ja tuottaa julkilausuman, jossa kiteytetään keskeisimmät tosiasiat sekä perustelut puolesta ja vastaan.

Tämä julkilausuma lähetetään kaikille äänestäjille ennen kansanäänestystä. Mallin tavoitteena on siis vahvistaa sekä kansanäänestyspäätösten tietopohjaa että eri näkemysten huomioimista koko äänestäjäkunnan keskuudessa.

Kokemukset CIR-mallista ovat toistaiseksi olleet rohkaisevia. Kansalaisraadin julkilausuman lukeneet äänestäjät pitävät sitä hyödyllisenä ja luotettavana tiedonlähteenä. Julkilausuman lukeminen näyttäisi myös lisäävän äänestäjien tietoja aiheesta ja edistävän tiedon puntarointia äänestäjien keskuudessa.

Tutkiakseen mallin soveltuvuutta pohjoismaisessa kontekstissa PALO-hanke järjesti kansanäänestysvaihtoehtoja arvioivan kansalaisraadin Mustasaaressa keväällä 2019.

Kansanäänestysvaihtoehtoja arvioiva Mustasaaren kansalaisraati

Mustasaaressa pidettiin neuvoa-antava kansanäänestys kuntaliitoksesta Vaasan kanssa maaliskuussa 2019 useiden vuosien keskustelun jälkeen. Tässä noin 19 000 asukkaan kunnassa Pohjanmaalla enemmistö asukkaista on ruotsinkielisiä, ja mielipiteet kuntaliitoksesta noudattelevat osittain kieliryhmien rajaa.

Kysymys liitoksesta oli muutenkin tulenarka, ja julkisuudessa nousi esille voimakkaita ja jopa vihamielisiä kannanottoja puolesta ja vastaan.

Mustasaaressa kansalaisraadin järjestämisessä oli lisäksi omat erityiset haasteensa, koska raadin keskustelut ja tuotokset oli toteutettava kahdella kielellä.

Raadin puolueettomuuden takaamiseksi Mustasaaren kunnan viranhaltijat tai Vaasan kaupunki eivät osallistuneet prosessin suunnitteluun, vaan raati toteutettiin PALO-hankkeen tutkijoiden voimin. Tutkijoiden taustat olivat lisäksi kahdessa erikielisessä yliopistossa: Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa.

Kansalaisraadin osallistujat rekrytoitiin lähettämällä kutsukysely satunnaisotannalla valituille 1 400 kuntalaiselle. Runsas 20 prosenttia heistä palautti kyselyn.

Lopulliset 21 kansalaisraadin jäsentä valittiin vapaaehtoiseksi ilmoittautuneiden joukosta siten, että edustettuina olivat kaikki ikäryhmät, sukupuolet, kieliryhmät, kunnan alueet ja kuntaliitoskannat. Raati kokoontui kahtena peräkkäisenä viikonloppuna helmikuussa 2019 Mustasaaren kunnantalon valtuustosalissa.

Työskentelyn päätteeksi kansalaisraati hyväksyi yksimielisesti suomeksi ja ruotsiksi laaditun julkilausuman, joka postitettiin kaikille äänioikeutetuille kuntalaisille ennen kansanäänestystä.

Raadin huolella suunniteltu työskentelyprosessi piti sisällään useita vaiheita, kuten tutustuminen raatimenetelmään, kuntaliitoksiin ja kansanäänestyksiin perehtyminen, puntaroivan keskustelun harjoitteleminen sekä kuntaliitosta puolustavien ja sitä vastustavien poliitikkojen ja asiantuntijoiden kuuleminen.

Raadin jäsenet listasivat kuntaliitoskysymykseen liittyviä väitteitä puntarointia varten. He kehittivät ja arvioivat niitä ja valitsivat äänestämällä julkilausumaan kahdeksan keskeisintä tosiasiaa, kolme tärkeintä perustelua kuntaliitoksen puolesta ja kolme sitä vastaan. Raadin työskentelyssä olivat tukena koulutetut kaksikieliset moderaattorit.

Työskentelyn päätteeksi kansalaisraati hyväksyi yksimielisesti suomeksi ja ruotsiksi laaditun julkilausuman, joka postitettiin kaikille äänioikeutetuille kuntalaisille muutamaa viikkoa ennen kansanäänestystä. Lisäksi paikallismediaa tiedotettiin kansalaisraadin periaatteista, työskentelystä ja tuotoksista prosessin kaikissa vaiheissa.

Julkilausuma tavoitti enemmistön kuntalaisista

Alustavat tulokset puntaroivan kansalaisraadin käytöstä kuntalaisia polarisoivassa liitoskysymyksessä ovat lupaavia. Hankkeen aikana kerättiin useita erilaisia kyselyaineistoja, joiden avulla pystytään tutkimaan sekä raadin sisäisen työskentelyn laatua että ulkoisia vaikutuksia äänestäjäkuntaan.

Raatilaisille suunnatun loppukyselyn perusteella lähes kaikki (95 %) osallistujista olivat samaa tai lähes samaa mieltä siitä, että oppivat tarpeeksi aiheesta tehdäkseen tietoon pohjautuvan päätöksen kansanäänestyksessä.

Kansanäänestyksen jälkeen satunnaisotokselle kuntalaisista lähetetyn kyselyn perusteella taas nähdään, että raadin julkilausuma myös tavoitti äänestäjät hyvin.

Noin kolme neljästä vastaajasta sanoi käyttäneensä aikaansa julkilausuman lukemiseen, ja sen lukeneista vastaajista enemmistö kertoi oppineensa siitä joko paljon tai jonkin verran.

Julkilausuman lukemisen vaikutuksia laajempaan äänestäjäkuntaan on tutkittu ennen varsinaista kansanäänestystä toteutetun kyselytutkimuskokeen avulla, jossa satunnaisesti valittu koeryhmä vastasi kyselyyn luettuaan ensin raadin julkilausuman.

Satunnaisesti valittu kontrolliryhmä sen sijaan sai vastattavakseen saman kyselyn ilman julkilausumaa. Koeasetelman avulla pystytään tutkimaan julkilausuman lukemisen vaikutusta mahdollisimman monen muun tekijän pysyessä muuttumattomana.

Aineistosta käy ilmi, että julkilausuman lukeminen lisäsi selvästi äänestäjän tietoja kuntaliitoksesta. Lisäksi julkilausuman lukeminen vahvisti eri näkemysten puntarointia, kun sitä mitattiin empatiaindikaattoreilla ja eri mieltä olevien argumenttien pohtimiseen käytetyllä ajalla.

Näin ollen Mustasaaren kansalaisraadin tulokset näyttäisivät olevan linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa, joissa on havaittu CIR-menettelyn korjanneen äänestäjien virheellisiä käsityksiä.

Parempaa tietoa kansalaisten päätöksenteon pohjaksi

Tietämys ja ymmärrys poliittisesta päätöksenteosta ja yhteiskunnallisista ilmiöistä on tärkeää edustuksellisessa demokratiassa, missä kansalaisten tehtävä on arvioida poliitikkojen toimintaa sekä politiikan tuotoksia.

Demokraattisessa järjestelmässä kansalaiset tarvitsevat tietoa tehdäkseen sekä itsensä kannalta johdonmukaisia että koko yhteiskunnan kannalta legitiimejä, eri näkemykset huomioivia päätöksiä. Perinteiset etujärjestöt ja mediat eivät välttämättä ole parhaita tahoja tuottamaan puolueetonta ja helposti lähestyttävää tietoa.

Eri näkemyksiä edustavien, tavallisten kansalaisten huolellisesti valmistelema julkilausuma voi tarjota äänestäjille helposti lähestyttävää faktatietoa.

Esimerkiksi jo vuonna 1994 Suomen EU-kansanäänestyksen alla kansanedustaja Satu Hassi (vihr.) korosti puheenvuorossaan eduskunnassa tarvetta tunnistaa ja tukea ”myös sellaisia tahoja, joiden tiedon jakamisen tavoite ei ole käännytystyö joko jäsenyyden kannalle tai jäsenyyttä vastustamaan vaan antaa täsmällisempiä tietoja kansalaisten omakohtaisen päätöksenteon pohjaksi”.

Puntaroivat kansalaisraadit ovat varteenotettava vaihtoehto puolueettomaksi ja luotettavaksi tiedonlähteeksi kansalaisille kansanäänestyksissä niin paikallisella kuin valtiollisellakin tasolla.

Eri näkemyksiä edustavien, tavallisten kansalaisten huolellisesti valmistelema julkilausuma voi tarjota äänestäjille helposti lähestyttävää faktatietoa. Se voi etenkin auttaa omien näkemysten kirkastamisessa ja kriittisessä arvioinnissa sekä valistuneen mielipiteen muodostamisessa.

Kaskisten kunnanvaltuustossa pohdittiin Ylen mukaan myös sitä, olisiko kansanäänestyksen tulos ollut toisenlainen, jos julkisuudessa olisi jaettu oikeaa tietoa. PALO-hankkeessa tutkitaan seuraavaksi juuri kansalaisraatien vaikutuksia laajemman äänestäjäkunnan mielipiteisiin kuntaliitoskannoissa ja kuntalaisten luottamukseen sekä esimerkiksi sitä, vaikuttaako kansalaisraadin tuottama tieto eri tavoin eri väestöryhmiin.

VTT Maija Jäske on demokratiatutkija Åbo Akademissa.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Julkaisu Kansalais­keskustelulla harkitumpia äänestys­päätöksiä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Varsinais-Suomen maakunnan liitto ja Luonnonvarakeskus (Luke) käynnistivät tutkimuksen, jonka tehtävänä on kehittää maakunnan suunnittelukäytäntöjä puntaroivampaan ja pitkäjänteisempään suuntaan.

Tutkimuskohteena on käynnissä oleva ja tavoitellusti vuonna 2020 valmistuva Varsinais-Suomen Luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaava. Kaavan tavoitteisiin liittyy jännitteitä, joiden käsittelemiseksi ja ratkaisujen muotoilemiseksi strategisiksi kaavamerkinnöiksi maakunnan liitto ja Luke ovat järjestäneet yhdeksän luonnonvarafoorumia.

Yhdessä luotujen strategisten kaavamerkintöjen avulla viranomaisten, kuntien, yrittäjien, sidosryhmien ja kansalaisten huomiota tarkennetaan kaavaprosessin aikana tunnistettuihin yhteiskuntakehityksen tai alueellisten tarpeiden kannalta olennaisiin asioihin. Näin luodaan yhteistä motivaatiota ja pitkäjänteistä sitoutuneisuutta tarttua toimeen.

Kaavoitus ja negatiivinen vapaus

Maankäyttö- ja rakennuslaki antaa menetelmälliset puitteet maanomistajien ja muiden toimijoiden osallistamiselle kaavoitukseen. Mukaan kaavatyöhön pääsevät kaikki, joita kaava tavalla tai toisella koskee.

Osalliset voivat esittää mielipiteensä useassa vaiheessa: ensin kaavan perustana oleviin valmisteluvaiheen asiakirjoihin, sitten lausunnon ensimmäisestä kaavaehdotuksesta ja lopulta muistutuksen nähtäville nostetusta kaavasta. Kansalaiset, kansalaisryhmät ja sidosryhmät saavat halutessaan osallistua menetelmällisesti hienopiirteiseksi hiottuun kaavaprosessiin.

Laki ei edellytä kaavoittajalta mitään erityistä aktiivisuutta tai panosta osallistaa ihmisiä kaavatyöhön. Muodollisesti riittää, että mahdollisuus kansalaisille, sidosryhmille ja kansalaisryhmille annetaan. Lain tavoitteena on olla hengeltään yhteistoimintaa ja kehittämistä suosiva.

Mitä useampaan kaavasuunnittelun vaiheeseen kansalaisia halutaan mukaan, sitä syvemmälle yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja kaavoituskulttuuriin kaavaprosessi uppoaa ja pitkäjänteisempää suunnittelusta yleensä tulee.

Kaavoittaja tukee näin toimijoiden negatiivista vapautta, eli sitä, ettei kaavoittaja julkisen vallan edustajana puutu tai sekaannu kansalaisen elämään, vaan antaa heidän tehdä itse omat osallistumispäätöksensä. Toimijoille tarjottu mahdollisuus osallistua menetelmällisesti selkeään ja johdonmukaiseen kaavaprosessiin riittää.

Toisaalta on yleisen edun mukaista kannustaa kansalaisia ja kansalaisyhteiskunnan järjestäytyneitä toimijoita osallistumaan maankäytön suunnitteluun. Maankäyttö- ja rakennuslaki ei aseta varsinaisia sisällöllisiä laatukriteereitä osallistumiselle.

Kaavaprosessin muodon ja sisällön ytimessä on osallistumis- ja arviointisuunnitelma (OAS), jossa määritellään kaavatyön tavoitteet ja niiden vaikutusten arvioimisen keinot sekä osalliset ja osallistumismenettelyt. OAS:n kautta kaavoittaja saa osallisten kommenteista ruohonjuuritason tietoa kaavatyön tarpeesta, tavoitteista ja ennakoiduista vaikutuksista.

OAS päivittyy koko kaavatyön ajan ja antaa siksi ajantasaista tietoa osallistumaan kiinnostuneille. OAS:n avulla tähdätään suunnittelukulttuurin kehittämiseen.

Kaavoittaja saa myös samalla tilaisuuden informoida kansalaisia, sidosryhmiä tai viranomaisia käynnissä olevasta suunnittelusta, sen tavoitteista ja sen tarkoitetuista yleisistä vaikutuksista. Vuorovaikutus on näin aina kaksisuuntaista.

Riippuu yleensä suunnittelun luonteesta ja osin myös kaavatyöhön käytettävien resurssien määrästä, haluaako kaavoittaja kansalaiset mukaan ongelman määrittelyyn, tiedon tuotantoon, vaihtoehtojen luomiseen ja puntarointiin, kaavamääräysten yksityiskohtaisempaan hahmottamiseen vai kenties vaikutusten arviointiin.

Mitä useampaan kaavasuunnittelun vaiheeseen kansalaisia halutaan mukaan, sitä syvemmälle yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja kaavoituskulttuuriin kaavaprosessi uppoaa ja sitä pitkäjänteisempää suunnittelusta yleensä tulee.

Maakuntasuunnittelu on lähtökohtaisesti pitkäjänteistä. Maakuntasuunnitelma ja -ohjelma ovat maakunnan poliittinen kannanotto pitkän ja keskipitkän aikavälin kehityksen tavoitteista. Niiden on tarkoitus ohjata alueen kehittämiseksi tehtäviä valintoja.

Ne ovat perusta maakuntakaavoille, mutta samalla syntyvästä maakuntakaavasta tulee perusta ajan oloon uusittaville maakuntasuunnitelmalle ja -ohjelmille sekä kunnissa tehtävälle sellaiselle kehittämistyölle, jolla on maakunnallinen ulottuvuus ja vaikutus. Maakuntasuunnittelu on alati jatkuva, rullaava prosessi.

Kohti positiivista vapautta

Varsinais-Suomen maakunnan liitto perusti viitisen vuotta sitten luonnonvarafoorumit (LVF) sidosryhmien, kansalaisten ja viranomaisten kytkemiseksi kumppaneiksi maakuntasuunnitteluun. Foorumeiden tarkoitus on kutsua erityisesti järjestäytyneitä toimijoita mukaan kaavatyöhön.

Kansalaisiakaan ei ole kielletty osallistumasta foorumeihin, mutta osallistuminen on tehty luontevammaksi intressiryhmille ja viranomaisille, koska tapaamiset järjestetään pääsääntöisesti virka-aikaan ilman eri korvausta. LVF:n tarkoitus on sitouttaa toimijoita Varsinais-Suomen maakunnan liiton tekemään vuorovaikutteiseen suunnitteluun.

Luononvarafoorumitoiminnalle ei ole valmista toimintamallia, vaan se rakennetaan tilannekohtaisesti. Luken vetämä PALOn osahanke kehittää yhdessä Varsinais-Suomen maakunnan liiton kanssa tapoja sovittaa pitkäjänteisesti yhteen kaavatyön kolmea yleistä, mutta ilmiselvästi ristiriitaisuuksia sisältävää tavoitetta: biotalouden edistäminen, luonnonarvojen vaaliminen ja virkistys- ja retkeilymahdollisuuksien turvaaminen.

LVF-prosessista on muodostunut jatkumo strategisten kaavamerkintöjen luomiseksi. Strategisten kaavamerkintöjen avulla toimijoiden – viranomaisten, kuntien, yrittäjien, sidosryhmien ja kansalaisten – huomiota tarkennetaan kaavaprosessin aikana tunnistettuihin yhteiskuntakehityksen tai alueellisten tarpeiden kannalta olennaisiin asioihin ja luodaan yhteistä motivaatiota ja sitoutuneisuutta tarttua toimeen.

Kaavoittajat ja tutkijat ovat yhdessä muiden kanssa avanneet perinteistä osallistavan suunnittelun negatiivisen vapauden käsitystä – vapautta julkisen vallan väliintulosta – ja kehittäneet sitä.

Maakuntakaavamerkintöjen aihiota saatettiin alulle luonnonvarafoorumien sarjassa, ja kaavoittaja jalosti niitä syksyllä 2018. Keväällä 2019 prosessi eteni yhdeksänteen luonnonvarafoorumiin, jossa esiteltiin kuhunkin maakuntakaavan kolmeen tavoitteeseen liittyviä mahdollisimman konkretisoituneita strategisia merkintöjä, erityisesti niin sanottuja kehittämisperiaatemerkintöjä.

Näillä merkinnöillä osoitetaan sellaisia alueita tai kokonaisuuksia, joilla on tunnistettu olevan alueellisesti merkittävää potentiaalia ja jotka tukevat jo luotuja tavoitteita. Varsinais-Suomessa niitä oli kolmenlaisia: laaja, merkittävä ja yhtenäinen metsävaltainen vyöhyke, matkailun, retkeilyn ja virkistyksen kehittämisvyöhyke sekä vesiviljelyn kehittämisalue.

Syksyllä 2019 kaavatyö on edennyt vaiheeseen, jossa suunnittelijat valmistelevat ensimmäistä, tammikuussa 2020 sidosryhmä- ja viranomaislausunnolle lähtevää kaavaehdotusta. Strategisilla kehittämisperiaatemerkinnöillä on kaavassa merkittävä rooli.

Varsinais-Suomen vaihemaakuntakaavatyö on perustunut aktiiviseen pyrkimykseen saada sidosryhmiä ja kansalaisia mukaan. Kaavoittajat ja tutkijat ovat yhdessä muiden toimijoiden kanssa avanneet perinteistä osallistavan suunnittelun negatiivisen vapauden käsitystä – vapautta julkisen vallan väliintulosta – ja kehittäneet sitä suuntaan, jossa kansalaisia ja kansalaisryhmiä kannustetaan työskentelemään kaavoittajan kanssa strategisten merkintöjen aikaansaamiseksi.

Kehitys on ollut kohti positiivista vapautta, aktiivisesti tuettua vapautta luoda yhdessä tulevaisuuden askelmerkkejä. Kaavan valmistelussa sidosryhmät ja kansalaiset eivät ole vain auttaneet kaavoittajaa, vaan he ovat tehneet yhteistyötä ja puntarointia toinen toistensa kanssa. Tulevat kaavamerkinnät ovat näin ollen, ainakin jollain lailla, yhdessä luotuja.

Positiivisesta vapaudesta yhteisluomiseen

Politiikan filosofi Hannah Arendtin mukaan politiikan merkitys on vapaudessa ja politiikan lähtökohta on alullepano. Niin on myös Varsinais-Suomessa.

Kaavoittajat ovat toki neutraaleja yhteiskunnallisten etujen ja lainmukaisuuden puolestapuhujia, mutta he myös aktiivisesti kehittävät tiettyihin ongelmallisiin kaavatilanteisiin soveltuvia kaavamerkintöjä. He pyrkivät keksimään ristiriitaisiin tai konflikteja todennäköisesti aiheuttaviin tilanteisiin kaavoituksellisen ratkaisun.

Pitää muistaa, että nämä ongelmalliset tilanteet ovat usein syntyneet demokraattisesti EU:ssa, eduskunnassa tai maakuntavaltuustossa päätetyistä tavoitteista ja strategioista. Kaavoittaja on näin hyvinkin tietoinen osastaan ja vaikutusmahdollisuuksistaan demokraattisessa poliittisesti ohjatussa päätöstenteon ketjussa.

Ongelmalliset tilanteet ovat usein syntyneet demokraattisesti EU:ssa, eduskunnassa tai maakuntavaltuustossa päätetyistä tavoitteista ja strategioista.

Myös Varsinais-Suomessa kaavoittajat ovat olleet aloitteellisia strategisten kehittämisperiaatemerkintöjen suhteen. Arendtlaisessa hengessä voidaan hyvinkin ajatella kaavoittajien olevan poliittisesti motivoituneita, koska he auttavat kehystämään pitkän aikavälin haasteet, tarjoavat käytössä olevia kaavatyökaluja haasteisiin vastaamiseksi sekä keräävät ympärilleen motivoituneen tietoyhteisön artikuloimaan kaavamääräyksiä ja toisaalta myös sitoutumaan niiden toteuttamiseen.

Kaavoittajien aloitteellisuus, strategisen suunnittelun avoimuus sekä viranomaisten, sidosryhmien ja kansalaisten aktiivisuus ulottavat suunnittelun perinteisen osallistamisen tuolle puolen.

Voidaanko Varsinais-Suomen kaavatyön yhteydessä puhua yhteisluomisesta? Vastaus piilee osin siinä, miten merkintöjen määritelmiä ja tarkoituksia on yhdessä hiottu, mutta erityisesti siinä, miten strategiset merkinnät suunnitellaan pantavan toimeen ja millaisia vaikutuksia nämä suunnitelmat toteutuessaan synnyttävät.

Tässä, kuten kaavoituksessa yleensäkin, kuntien rooli on keskeinen. Maakunnan liitto laatii maakuntakaavan, mutta kuntien edustajat hyväksyvät sen, ja kuntien myötävaikutuksella maakuntakaava myös toteutuu. Mikäli myös maakuntakaavan toimeenpano ja vaikutusten seuranta ovat vuorovaikutteisia, puntarointiin perustuvia prosesseja ja kaavan toteutumiin reagoidaan aktiivisesti suunnittelu- ja toimeenpanotyötä yhdessä täsmentämällä, voidaan uskoakseni puhua yhteisluomisesta.

Kaavan yhteisluominen ei ole vain taustatiedon yhteistuotantoa tai kaavamerkintöjen yhteissuunnittelusta vaan yhteistoiminnan jatkamista toimeenpanoon ja seurantaan asti.

Kaavan yhteisluominen ei siis ole vain taustatiedon yhteistuotantoa tai kaavamerkintöjen yhteissuunnittelua vaan yhteistoiminnan jatkamista toimeenpanoon ja seurantaan asti. Kaavoittajat ja asiantuntijat eri kaavatasoilla sitoutuvat toteuttamaan kaavan yleistä tarkoitusta yhteistyössä sidosryhmien, yrittäjien ja kansalaisten kanssa.

On toisin sanoen onnistuttu synnyttämään eräänlainen yhteisluomisen kollektiivi tai tietoyhteisö, joka ei olisi ilman kaavaprosessia ja sen strategisia merkintöjä ilmaantunut. Tämä on olennaista, koska yhteisluominen ulottuu pidemmälle kuin mihin kaava kantaa.

Yhteisluominen muokkaa tapoja ja juurruttaa niitä. Yhteisluomisella saadaan aikaan jotain pysyvämpää, pitkäjänteistä. Yhteisluomisen päälleliimaaminen ei onnistu.

Lähtökohtaisesti maakuntakaavan yhteydessä on verrattain vaikeahkoa puhua yhteisluomisesta: kaavan toimeenpano ei ole kaavasta päättäneiden käsissä. Tämä oli yksi syy, miksi Varsinais-Suomeen alun alkaen perustettiin luonnonvarafoorumit.

Niiden tarkoitus on ollut sitouttaa ja juurruttaa toimijat vuorovaikutteisen suunnittelun periaatteisiin ja valmisteilla olevien kaavojen tarkoitukseen. Ajatus on ollut, että toimijat ovat mukana koko kaavasyklin: ongelman- ja tavoitteiden määrittelystä tiedontuotantoon, merkkien luomiseen, toimeenpanoon ja vaikutusten seurantaan.

Nykyinen vallalla oleva minimiosallistaminen vie prosessia toimeenpanon ja seurannan kynnykselle, mutta varsinaisen kaavatyön tuolle puolen, toimeenpanoon ja käytäntöjen juurruttamiseen asti se ei ulota.

Kyse on ollut tietoisesti yhteisluomisen tukemisesta. Varsinais-Suomen liitto on omalla tavallaan ollut positiivisen vapauden asialla.

Muodollisesti ajateltuna nykyinen vallalla oleva minimiosallistaminen vie prosessia toimeenpanon ja seurannan kynnykselle. Prosessin aluksi tehdyssä osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa yhteisluomiselle luodaan lähtökohdat, mutta varsinaisen kaavatyön tuolle puolen, toimeenpanoon ja käytäntöjen juurruttamiseen asti se ei ulota.

Varsinais-Suomessa katse on ollut pidemmällä. Pitkä aikaväli paljastaa, kuinka pitkäjänteiseksi kaavaprosessi on Varsinais-Suomessa muodostunut, toisin sanoen kuinka merkittävästi luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaavasta tullaan kunnallisessa maankäytön suunnittelussa poikkeamaan. Maakuntakaavaa on viime vuosina tietoisesti viety ohjaavasta strategisempaan ja lähtökohtaisesti mahdollistavampaan suuntaan.

Samalla vastuuta kaavan tulkinnasta on vyörytetty toteuttaville ja toteutumista seuraaville tahoille, kuten kunnille ja ELY-keskuksille. Vuorovaikutuksen avulla LVF:ssa on pyritty edistämään sitä, että kaavan tulkitsijoilla ja tekijöillä olisi mahdollisimman yhdenmukainen näkemys siitä, mihin eritoten strategisilla merkinnöillä pyritään vaikuttamaan ja mitä niillä pyritään edistämään.

Lähitulevaisuus näyttää, miten tämä tulkinnallinen yhteisymmärrys jalostuu kaavan toteutumiseksi. Kaavan ohjaavuuden pitkäjänteisyys riippuu siitä, millaisen vuorovaikutuksen, tahdon ja sitoumuksen mutta ennen kaikkea yhteisluovan aloitteellisuuden strateginen kaava onnistuu toimijoiden välille luomaan.

HT Juha Hiedanpää on luonnonvarapolitiikan tutkimusprofessori Lukessa.

Tutkimus on toteutettu osana Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa konsortiohanke PALOa (Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa, 2017–2021).

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Julkaisu Osallistamisesta yhteisluomiseen: vapaudestako on kysymys? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

PALO-hankkeen puitteissa on tutkittu politiikan aikajänteitä erityisesti Suomessa. Myös kansainvälisesti päätöksenteon tulevaisuusulottuvuuden tutkimus on keskittynyt kansalliseen ja paikalliseen tasoon.

Euroopan unionin toiminnan ajateltuja aikajänteitä ei sen sijaan juurikaan ole analysoitu. Ymmärtääksemme unionin toiminnan perusteita aikaulottuvuuden pohdinta olisi kuitenkin oleellista. Sellaiset pitkän tähtäimen monisyiset ongelmat kuin ilmastokriisi ja muuttovirtapaine tietysti vain korostavat tätä.

Alla pyritään tätä tutkimuksellista vajetta alustavasti korjaamaan. Kuinka pitkäjänteisenä meidän tulee EU:ta ajatella ja kuinka se mahdollisesti tässä suhteessa eroaa valtiollisista toimijoista?

Pitkä aikajänne politiikassa

Pitkäjänteisen politiikan käsite mahdollistaa ainakin kaksi perustulkintaa. Ensinnäkin sellainen politiikka pyrkii järjestelmällisesti arvioimaan päätösten vaikutusta erilaisilla suhteellisen pitkän aikavälin perspektiiveillä. Se siis kysyy: ”Mihin toimemme johtavat vuosina x tai vaihtoehtoisesti y?” Tässä siis nykyhetki ikään kuin avautuu tulevaisuuteen.

On tietysti täysin tapauskohtaista, mikä tuo tulevaisuuden pitkä aikaväli voisi tai mikä sen tulisi olla. Joissakin teksteissä puhutaan 25 vuodesta, yhdestä sukupolvesta, minimitavoitteena.

Toisaalta lähtökohtana voi ensin olla tulevan suotavan yhteiskuntakehityksen ja jopa tulevien sukupolvien tarpeiden arviointi: millainen maailman tulisi olla jonkin suhteellisen pitkän ajan kuluttua ja millä politiikkatoimilla tätä tilaa kohti päästäisiin? Päinvastoin kuin edellisessä vaihtoehdossa, tulevaisuus tässä tapauksessa tavallaan palautuu nykyhetkeen.

Kysymys on ennen kaikkea oikeudenmukaisuudesta: onko oikeudenmukaista ottaa pois nykysukupolvilta ja antaa tuleville, joiden tarpeista emme vielä mitään tiedä?

Päätöksentekijät joutuvat säännönmukaisesti valitsemaan nykyhetken materiaalisen hyvinvoinnin ja tulevaisuuteen sijoittamisen välillä.

Päätöksentekijät joutuvat säännönmukaisesti valitsemaan nykyhetken materiaalisen hyvinvoinnin ja tulevaisuuteen sijoittamisen välillä – hetken hyvä vai tulevaisuuden turva? Poliitikko käy siis yliajallisen (tai ylisukupolvisen) neuvottelun.

Esimerkiksi vihreät ja perussuomalaiset ovat olleet, kuten tiedämme, vahvasti eri linjoilla ilmastonmuutokseen reagoimisen suhteen. Kärjistäen perussuomalaiset vaativat välittömien materiaalisten olosuhteiden takaamista, kun taas vihreät näkevät nykyisyyden kulutusuhrausten olevan välttämättömiä parempaa tulevaisuutta tavoitellessa.

Demokraattisen politiikan instituutioihin liittyy piirteitä, jotka edesauttavat päätymistä lyhyen tähtäimen päätöksiin. Näistä itsestään selvin lienee se, että halutaan varmistaa uudelleenvalinta seuraavissa vaaleissa: pitää heti tarjota äänestäjille jotain konkreettista.

Kiinnostavampi seikka on, että päättäjien tieto pitkän tähtäimen vaikutuksista on välttämättä puutteellista. On vaikea tietää, mitkä toimet ovat lopultakin pitkällä aikavälillä suotavia, kun taas lyhyellä tähtäimellä voidaan toimia varmemmin olemassa olevan tiedon varassa.

Pitkän tähtäimen päätösten kestävyyttä ei myöskään voi tietää: seuraavat vallanpitäjät saattavat ne yksinkertaisesti pyörtää. Obamacaren, Yhdysvaltain terveysuudistuksen, kohtaamat vaikeudet Donald Trumpin presidenttikaudella käyvät hyvästä esimerkistä.

Lisäksi yhteiskunnan hyvin organisoituneet etupiirit kuitenkin saattaisivat vastustaa pitkän tähtäimen toimenpiteitä, jos ne tarkoittavat merkittäviä uhrauksia lyhyellä tähtäimellä omien etujensa osalta. Ammattiliitot eivät yleensä suostu palkanalennuksiin, vaikka luvattaisiinkin, että kymmenen vuoden kuluttua jakovaraa jälleen on.

Entä millainen poliittis-institutionaalinen järjestelmä tätä lyhytjänteisyyden ongelmaa puolestaan vähentäisi? Intuitiivisesti voi ajatella, että järjestelmä, jossa ei ole yhtä ylivertaista päätöksentekijää, voi kerkeämmin tehdä pitkäjänteisiä valintoja – tai siis sellaisia, jotka ovat kansalaisille lyhyellä tähtäimellä ongelmallisia.

Tilivelvollisuus päätöksistä jakaantuu tällaisessa järjestelmässä eivätkä äänestäjät helposti voi vain poisvalita yhtä auktoriteettia. Monipuoluejärjestelmä on tässä mielessä hyvin toimiva poliittinen rakenne.

Myös deliberatiiviset eli puntaroivat poliittiset järjestelmät todennäköisesti pystyvät tekemään paremmin pitkäjänteistä politiikkaa. Tiedolliset ongelmat ja epävarmuus tulevaisuuden suhteen vähenevät.

Tulevaisuusulottuvuuden vahvistamiseksi pitäisi poliitikon pystyä vähentämään lyhyen tähtäimen menetysten merkitystä ja korostamaan pitkän tähtäimen hyötyjä.

Voidaan myös olettaa, että kilpailevat poliittiset ryhmittyvät puntaroinnin kautta paremmin sitoutuvat tehtyihin pitkän tähtäimen päätöksiin – oppositiokin saadaan tukemaan päätöksiä. Päätösten pyörtäminen käy näin epätodennäköisemmäksi.

Periaatteessa pitkän tähtäimen politiikassa on kyse yksinkertaisesta toiminta-asenteesta. Tulevaisuusulottuvuuden vahvistamiseksi pitäisi poliitikon pystyä vähentämään lyhyen tähtäimen menetysten merkitystä ja korostamaan pitkän tähtäimen hyötyjä. Pitäisi kyetä vetoamaan yksilöihin ja jopa instituutioihin moraalis-eettisinä pikemminkin kuin omia etuja maksimoivina toimijoina.

Unionin muodosta poliittisena toimijana

Kun näitä seikkoja ajatellaan erityisesti Euroopan unionin kontekstissa, on syytä aluksi paneutua unionin institutionaaliseen rakenteeseen ja sen historialliseen olemukseen.

Unionin on usein ajateltu kehittyvän kriisien kautta. Erilaisten sopimusten hylkääminen kansanäänestyksissä – ja institutionaaliset kriisit näiden hylkyjen myötä – ovat tosiaankin pakottaneet etsimään uusia ratkaisuja integraation edistämiseksi. Oleellista on, että tämä kriisiluonne suosii lyhyitä tähtäimiä: palokuntakin pelastaa nimenomaan tässä hetkessä.

Poliittisten suhdanteiden muutos näyttää tällä hetkellä poikkeuksellisen suurelta ja niiden suunta epävarmalta. Odotetaan uutta parlamenttia ja komissiota ja ennen kaikkea brexitin toteutumista.

Lisäksi vahva poliittinen johtajuus tuntuu puuttuvan unionista. Liittokansleri Angela Merkel ei ole enää yhtä vahva kuin ennen ja presidentti Emmanuel Macronin toimintakyky on Ranskan sisäpoliittisten ongelmien myötä heikentynyt.

Myös Eurooppa 2020 -strategia on päättymässä. Tuo vuonna 2010 voimaan astunut strategia on viimeiset kymmenen vuotta ohjannut unionin toimintaa monessa suhteessa (viisi pääaluetta: työllisyys, tutkimus ja kehitys, ilmastonmuutos ja energia, koulutus, köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen) eikä uutta vastaavan tasoista strategiaa ole näköpiirissä.

Monella politiikkasektorilla ei siis nyt ole varsinaista pidemmän tähtäimen suunnitelmaa. Niin ikään budjettikehys, joka EU:ssa tehdään seitsemäksi vuodeksi, on vaihtumassa. Vuonna 2021 alkaa siis uusi kehyskausi, mutta se ei vielä ohjaa toimintaa.

Edelliseen liittyvä mutta analyyttisesti erilainen seikka on, että Euroopan unioniin on ajateltu kuuluvan jonkinlainen pakko mennä eteenpäin. Jos siis ei kuljeta eteenpäin, kaadutaan kuin polkemattomalla polkupyörällä – ja tämä tietysti korostaa lyhytjänteisyyttä.

Monessa suhteessa EU:n rakenteet tukevat hidasta päätöksentekoa ja tämän myötä kenties suhteellisen pitkien aikavälien huomioimista.

Ajatteluamme unionista olisi tässä suhteessa kuitenkin syytä muuttaa. Unionin perustuslaillinen pohja on nyt niin vahva, ettei ajatus eteenpäin menosta ja jatkuvasta muutoksesta tässä ja nyt enää ole erityisen tarpeen. Voi olla, että brexit vielä erityisesti korostaa tätä perustuslaillista toimivuutta.

On toisaalta selvää, että monessa suhteessa Euroopan unionin rakenteet tukevat hidasta päätöksentekoa ja tämän myötä kenties suhteellisen pitkien aikavälien huomioimista. Eri toimijoiden välisen keskustelevan koordinaation merkitys on unionissa erittäin suuri. Muuten ei riittävän moni taho saisi ääntään kuuluviin eikä pystyttäisi tuottamaan mielekkäitä päätöksiä.

Usein tähän koordinointiin liittyy aito puntaroinnin luonne, mikä taas todennäköisesti edesauttaa pitkäjänteisyyttä. Tähän liittyen lainvalmistelu unionissa on koko ajan monivaiheista, huolellista ja perusteellista ja se sisältää paljon asiantuntijakuulemisia. Koska lainsäädännön käsittelyyn osallistuvat sekä komissio, parlamentti että neuvosto, vaatimustaso nousee korkealle ja lyhytjänteisyys vähennee.

Eri politiikan sektoreilla tehdään jatkuvasti enemmän tai vähemmän pitkän aikavälin strategista suunnittelua, ja strategioiden toteutumista evaluoidaan tarkasti. Perusaikajänteenä on kunkin komission viisivuotiskausi (budjettikehykset ovat seitsenvuotisia), mutta teemat toistuvat ja näin pitkäjänteisyys vahvistuu.

Esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon suhteen – jo sinänsä pitkän tähtäimen tavoite – on tehty jo vuosituhannen vaihteesta strategioita, joiden kesto on ollut noin puoli vuosikymmentä. Toteutumiskatsaus on tehty vuosittain, uusin on maaliskuulta 2019.

Oleellista tämän tekstin teeman kannalta on myös, että kestävän kehityksen periaatteet vaikuttavat vahvasti jo monilla eri politiikka-aloilla strategisiin tavoitteenasetteluihin. Esimerkiksi ”kestävä rahoitus” on EU:n pankki- ja rahoitussektorin yritys toteuttaa Agenda 2030:ä eli YK:n kestävän kehityksen tavoitteita, joista sovittiin vuonna 2015 (yhden sukupolven aikajänne-ehto ei tässä vielä toteudu).

Hankkeen perusperiaatteet ilmaistaan komission 2018 selonteossa seuraavasti:

”1) vahvistetaan rahoituksen osuutta kestävän ja osallistavan kasvun edistämisessä rahoittamalla yhteiskunnan pitkän aikavälin tarpeita; 2) lujitetaan rahoitusvakautta sisällyttämällä ympäristöön, yhteiskuntaan ja hyvään hallintotapaan liittyvät tekijät investointipäätösten tekoon.”

Strategiatyön aikajänteistä

Katselkaamme aavistuksen tarkemmin, esimerkinomaisesti, kahta keskeistä nykystrategiaa tai skenaariota, joita EU työssään tällä hetkellä hyödyntää. On tietysti aina epäselvää, missä määrin tämän kaltaiset strategiat pitkällä tähtäimellä sitovat toimijoita, mutta pelkästä sanahelinästä ei ole kyse. EU on usein pystynyt sitouttamaan erilaisia maita vähintään sen keskipitkän tähtäimen tavoitteisiin – ja joskus jäsenmaat haluavat vieläpä saavuttaa politiikkatavoitteita nopeammin kuin EU esittää.

Ympäristötematiikkaan ja erityisesti ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä EU:n toiminnan aikajänne näyttää selkeästi kaikkein pisimmältä. Ne myös lävistävät useimpia unionin politiikkasektoreita.

Uusin komission tavoiteohjelma ilmastopolitiikassa on nimeltään ”Puhdas maapallo kaikille. Eurooppalainen visio kukoistavasta, nykyaikaisesta, kilpailukykyisestä ja ilmastoneutraalista taloudesta”. Pohjana ovat voimassa olevat kansainväliset ilmastosopimukset, Pariisi ja Agenda 2030.

EU:n visio on kuitenkin näitä sopimuksia pidempi. Se ulottuu vuoteen 2050, jolloin unionin pitäisi olla hiilineutraali. Tässä siis yli sukupolven kestävä aikajänne toteutuu.

Myös sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kiinnitetään vahvaa huomiota. Raportin mukaan tavoitteena on

”[…] vahvistaa, että Eurooppa ottaa vakavasti asemansa ilmastotoimien globaalina johtajana, sekä esittää visio siitä, kuinka voimme siirtyä neutraaliuteen kasvihuonekaasupäästöjen osalta vuoteen 2050 mennessä kustannustehokkaasti ja sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Strategiassa korostetaan mahdollisuuksia, joita muutos avaa Euroopan kansalaisille ja taloudelle, mutta tarkastellaan myös edessä olevia haasteita.”

Kiinnostavaa on, kuinka ohjelmassa yritetään taistella sen puolesta, että kyse ei ole pelkästään uhrauksista ja luopumisesta. Ilmastonmuutoksen torjuntaan väitetään liittyvän ennennäkemättömiä taloudellisia mahdollisuuksia – ”[p]uhtaan energian käänne on kiihdyttänyt Euroopan talouden nykyaikaistamista” – ja tämän myötä voidaan myös vahvistaa Euroopan asemaa maailmassa. Yliajallisen neuvottelutilanne ei ole vaikea.

Toinen erityisen huomionarvoinen hiljattain julkaistu EU:n politiikkaa ohjaava raportti on niin sanottu EU:n globaalistrategia (2016). Runsaalla 40 sivulla teksti linjaa painokkaasti unionin ulkosuhdetoimintaa.

Keskeisenä lähtökohtana ovat tässäkin kestävän kehityksen globaalit tavoitteet, eli aikajänne ulottuu vuoteen 2030, mutta muuten aikaulottuvuus jää raportissa yllättävän heikoksi. Ehkä tämä kertoo siitä, että tässäkin strategiassa jonkinmoinen kriiseihin varautuminen on oleellista: sekä Venäjä että Yhdysvallat arveluttavat.

Seuraava katkelma vie kuitenkin aikaulottuvuuden varsin pitkälle. Periaatteessa ajatellaan koko vuosisataa. On myös huomattava, että puhutaan nimenomaan globaalista, sääntöperäisestä järjestyksestä, jota EU tukee – se kielii vakauden tavoittelusta, siis pitkästä tähtäimestä:

”EU on sitoutunut kansainväliseen oikeuteen perustuvaan globaaliin järjestykseen, joka takaa ihmisoikeudet, kestävän kehityksen ja globaalien yhteisvarantojen jatkuvan käytön. Tämä sitoumus merkitsee pikemminkin nykyjärjestelmän muutosta kuin vain sen säilyttämistä. EU tukee vahvasti YK:ta moninapaisen sääntöperusteisen järjestelmän kulmakivenä ja kehittää globaalisti koordinoituja ongelmanratkaisuja kansainvälisten ja alueellisten organisaatioiden sekä valtio- ja muiden toimijoiden kanssa.” (Shared Vision, Global Action: A Stronger Europe; käännös HV)

Yksi pitkän tähtäimen käsite täytyy globaalistrategiasta tämän lisäksi erikseen nostaa esille, nimittäin resilienssi. Strategia siis painottaa vahvasti yhteiskunnallista resilienssia – sitkeyttä, sietokykyä, kestävyyttä. Ajatus on, että Euroopan tulee tukea muita maita ja erityisesti lähialueitaan sillä lailla, että nämä voivat tukea itse itseään omin ehdoin.

Ehkä tätä voidaan ajatella myös askeleena kohti itsekriittisyyttä: demokratian vieminen muualle omista lähtökohdista käsin ei auta. Pitää luottaa muiden yhteiskuntien omaan kykyyn kehittyä, huomenna ja ylihuomenna.

Loppuhuomioita – vastaus otsikon kysymykseen

Euroopan unioni on siis yhtäältä vahvasti, miltei samoin kuin kansallisetkin politiikan järjestelmät, poliittisten vaalikausien vanki. Tämä korostuu nyt, kun parlamentti ja komissio ovat vaihtumassa ja viimeisen kymmenen vuoden tärkein ohjelma – Strategia 2020 – on tulossa päätökseen.

Lisäksi sellaisen yksiselitteisen poliittisen johtajuuden saavuttaminen, jonka kautta olisi luotavissa vahvaa pitkän tähtäimen visiointia, on unionissa vaikeaa. Tämän hetken Euroopan johtajat pääosin painivat sisäpoliittisten ongelmien parissa.

Toisaalta Euroopan unioni on vahvasti sitoutunut vähintäänkin keskipitkän aikavälin strategiseen suunnitteluun. Sen monitahoinen hallintakoneisto takaa huolellisen työn, laajan eri argumenttien kirjon huomioimisen, ja päätösten vaikutusta seurataan jatkuvasti.

Koneisto kaikessa teknokraattisuudessaan ei myöskään ole erityisen herkkä yhtäkkisille poliittisille muutoksille. Stabiilius, inertiakin, voi itse asiassa vaikuttaa positiivisesti pitkäjänteisyyteen.

Ympäristötietoisuus ja kestävä kehitys ovat tällä hetkellä agendalla hyvin korkealla, ja tämä luo väkisinkin politiikkaan pitkäjänteisyyttä. Yliajallinen neuvottelutilanne ei ainakaan ilmastonmuutokseen liittyvässä retoriikassa kuitenkaan näytä erityisen ongelmalliselta. Ympäristömuutosta vastaan taistelu nähdään viime kädessä pikemminkin mahdollisuutena kuin uhkana ja vieläpä Euroopalle johtoasemaa tarjoavana.

Oli miten oli, kun Euroopan unionia alkaa ajatella ”aikapolitiikan” termein, tulee mieleen, voisiko systemaattisesta tulevaisuustyöstä jopa löytyä uutta oikeutusta koko unionille. Tulevaisuusulottuvuutta, tulevaisuususkoakin, tarkkaan pohdittuja arvioita tulevien sukupolvien toiveista, pitäisi siis EU:n ystävien paljon nykyistä enemmän pitää esillä.

Mutta kestävän tulevaisuuden korostus pitäisi myös pystyä yhdistämään syvällisiin ajatuksiin vapaudesta ja tasa-arvosta. EU:sta siis pitäisi pyrkiä rakentamaan tulevaisuusorientoitunut sosiaalisen vapauden instituutio.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

D.Phil. Henri Vogt on kansainvälisen politiikan professori Turun yliopistossa.

Julkaisu Onko EU:sta pitkäjänteisen, kestävän politiikan tekijäksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olemme viimeistään 2010-luvun jälkipuoliskolla tulleet laajasti tietoisiksi jättimäisistä globaaleista trendeistä, jotka huomaamattoman hitaasti mutta suurella varmuudella vievät meitä kohti merkittäviä hankaluuksia. Ilmastonmuutos, talouden globalisaation aiheuttama eriarvoisuuden kasvu sekä globaali muuttoliike kurottavat yli valtiollisten rajojen, hallinnonalojen ja – ehkä ennen kaikkea – ajan.

Nämä haasteet vaatisivat laajalla rintamalla pitkäjänteisesti tehtävää politiikkaa, joka ottaa tarkasti huomioon yhteiskuntien tulevat elinedellytykset. Lyhyissä sykleissä toistuviin vaaleihin ja ryhmäintressien edustamiseen perustuva edustuksellinen demokratiamme on kuitenkin lähtökohtaisesti varsin huono työkalu tällaiseen – etenkin nyt, kun politiikka on niin vahvasti polarisoitunut.

Näitä ristiriitoja suomalaisessa politiikassa olemme PALO-STN-hankkeen toisessa työpaketissa pyrkineet ymmärtämään.

Olemme keränneet mittavan politiikan aikajänteitä kartoittavan aineiston. Se sisältää kolmekymmentä ympäristöpolitiikan keskeisen päättäjän syvähaastattelua sekä tulokset kahdesta laajasta kyselytutkimuksesta, joista toinen oli suunnattu valtiotason poliittis-hallinnollisen eliitin edustajille (n = 700) ja toinen kansalaisille. Jälkimmäiseen vastasi noin 1 900 äänestysikäistä Suomen kansalaista. Esittelemme nyt alustavia havaintojamme.

Yleinen aikakäsitys

Meistä jokaisella on oma käsityksemme ajasta, sen kulumisesta sekä tulevaisuudesta. Psykologian tutkimuksessa on jo pitkään ollut käytössä useita, toisiaan lähellä olevia aikakäsityksen mittareita. Monet niistä mittaavat suunnitelmallisuutta, mutta muun muassa käyttämämme Torgrim Gjesmen luoma Future Time Orientation (FTO) mittaa yleistä käsitystä aikakäsityksestä.

Se koostuu kuudesta vastaajan aikaorientaatiota mittaavasta väitteestä (esimerkiksi ”En ole niin kovin huolissani tulevista asioista”), joihin annettujen vastausten perusteella luotavan summamuuttujan arvot kasvavat sitä mukaa, kun vastaajatasolla siirrytään kohti kauemmas tulevaisuuteen suuntautuvaa ajattelua. Pienemmät arvot kertovat vastaavasti lyhytjänteisestä aika-ajattelusta.

Esitimme Gjesmen väitteet vastaajille sekä eliitti- että kansalaiskyselyssä. Näiden ryhmien välisessä vertailussa eliitti osoittautui melko selvästi kansalaisia enemmän tulevaisuuteen suuntautuneeksi. Ero oli tilastollisesti erittäin merkitsevä. Eliitin sisällä virkamiehet olivat puoluepoliittisia toimijoita enemmän tulevaisuusorientoituneita.

Poliittinen aikakäsitys

On kuitenkin epäselvää, kertooko yksilön yleinen aikakäsitys myös tämän käsityksistä politiikan aikajänteistä. Ovatko yleisesti tulevaisuuteen suuntautuneet ihmiset pitkäjänteisiä myös poliittisilta preferensseiltään?

Päättäjien pitkäjänteisestä suhtautumisesta huolimatta politiikka Suomessa on varsin lyhytjänteistä.

Tämän selvittääksemme suunnittelimme ja esitestasimme 12 väitteen patterin, joka mittaa yksilön normatiivista käsitystä politiikan aikajänteestä. Mitä suurempi arvo, sitä enemmän tulevaisuusorientoitunutta yksilön mielestä politiikan tulisi olla.

Myös politiikan aikajänteen osalta eliitti on selvästi kansaa enemmän tulevaisuuteen suuntautunut. Poliittisen aikajänteen osalta virkamiehet erottuivat poliitikkoja ja naiset miehiä pitkäjänteisempinä. Kansan keskuudessa äänestäjät olivat äänestämättä jättäneitä enemmän tulevaisuuteen suuntautuneita.

Testasimme myös, missä määrin yleinen ja poliittinen aikajänne korreloivat keskenään. Havaitsimme, että vaikka yhteys on olemassa, ei se ole kovin vahva. Yleisestä aikakäsityksestä ei siis voida varmasti päätellä yksilön poliittista aikakäsitystä.

Rakenteet ja realiteetit

Näiden havaintojen perusteella voisi ajatella, että kykenemme hyvin huomioimaan tulevaisuuden suuret haasteet, koska päättäjämme ovat niin pitkäjänteisiä ja tulevaisuuteen suuntautuneita. Poliittinen päätöksenteko on kuitenkin muutakin kuin yksilöiden toiveiden täyttämistä.

Politiikan maailma täyttyy erilaisista ”realiteeteistä”, jotka voivat lyhentää tai pidentää päätöksenteon aikajännettä siitä, mitä sen yksilöiden, päättäjienkin, mukaan tulisi olla.  Yllättävät ja huomiota herättävät tapahtumat kiilaavat helposti asialistan kärkeen luomaan painetta, kun taas sote-uudistuksen kaltaiset ikuisuusprojektit liimaantuvat agendalle, vaikka ne kuinka monesti kaadettaisiin.

Selvittääksemme asiaa loimme toisenkin 12 väitteen patterin, jolla pyrittiin mittaamaan poliittis-hallinnollisen eliitin käsityksiä suomalaisen politiikanteon aikajänteestä 2010-luvulla.

Politiikka on selvästi lyhytjänteisempää kuin sitä tekevät ihmiset, joten erilaisilla rakenteilla on oltava suuri merkitys politiikan aikajänteen selittämisessä.

Kuten yksilöllisiäkin politiikan aikajänteitä mitattaessa väitteet liittyivät siihen, koetaanko suomalaisessa politiikassa tulevaisuuden ongelmat ylipäätään tärkeiksi sekä ollaanko niiden eteen valmiita tekemään taloudellisia ja poliittisia uhrauksia ja soveltamaan pitkäjänteisyyttä tukevia päätöksentekomenetelmiä.

Yllätyimme, kun summasimme indikaattorit jälleen yhteen: suomalaispäättäjät, joiden henkilökohtainen poliittinen aikajänne on varsin pitkä (keskiarvo 3,23/4), kokevat suomalaisen politiikan lyhytjänteiseksi (2,10/4, kun yksi on mittarin minimiarvo).

Toisin sanoen politiikka on selvästi lyhytjänteisempää kuin sitä tekevät ihmiset, joten erilaisilla rakenteilla on oltava suuri merkitys politiikan aikajänteen selittämisessä.

Aikajännettä lyhentävät tekijät

Amerikkalaistutkija Alan Jacobs on eritellyt tekijöitä, jotka yleisesti lyhentävät politiikan aikajännettä demokratioissa.

Pitkäjänteisen politiikan tekeminen on haastavaa ensinnäkin siitä varsin ilmeisestä syystä, että se edellyttää pitkäaikaista poliittista sitoutumista, kun taas vaalit käydään muutaman vuoden välein. Sekä äänestäjät että poliitikot tietävät tämän. Sen vuoksi pitkäjänteisyyden edellyttämä luottamuksellinen sitoumus on politiikassa jatkuvasti koetuksella.

Toiseksi pitkäjänteinen politiikka on tiedollisesti haastavaa. Mitä pidemmälle ajassa ajattelemme, sitä monimutkaisemmiksi ajatteluketjumme muuttuvat ja sitä epävarmemmaksi tietomme käy. Nykyongelmia koskeva tieto on luotettavampaa ja siksi helpompaa myydä äänestäjille, jotka yleensä pitävät ajankohtaisia haasteita oleellisempina kuin hyvin hitaasti materialisoituvia, vakaviakin uhkia.

Kolmas politiikan aikajännettä yleisesti lyhentävä tekijä demokratioissa on vankasti organisoituneiden intressien vastustus, eli suomeksi sanottuna lobbaus. Pitkälle tulevaisuuteen kantavat ”politiikkainvestoinnit” yleensä edellyttävät uhrauksia nykyajassa ja monesti niistä koituu kustannuksia juuri toimijoille, joilla on vankka taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema nykymaailmassa.

Selvitimme haastatteluissa ja kyselyssämme myös sitä, minkä tekijöiden eliitti kokee lyhentävän politiikan aikajännettä Suomessa. Havaitsimme, että tekijät ovat pääpiirteissään samoja, kuin mitkä Jacobs on kuvannut: edustuksellisen demokratian perusprosessit, epätäydellinen informaatio ja organisoitunut edunvalvonta.

Hallitus- ja mediakeskeisyys

Niin triviaalilta kuin se politiikantutkijoille kuulostaakin, politiikka Suomessakin on itsekästä peliä, missä toimijoita (poliitikot, puolueet, hallitus, oppositio, media, ministeriöt jne.) kiinnostaa ennen kaikkea heidän omat intressinsä ja näkökulmansa. Yhteinen etu, mitä pitkälle tulevaisuuteen katsova politiikka usein edellyttää, ei ole kenenkään ensisijainen tavoite ja siksi niin hankala tyydyttää.

Politiikka Suomessa on myös korostuneen hallituskeskeistä, mistä seuraa, että sekä hallitus- että oppositiopoliitikkojen huomiota ja ajan- ja rahankäyttöä ohjaa hallitusohjelma, joka on solmittu tuottamaan näkyviä tuloksia neljän vuoden aikajaksolla.

Kolmas itse politiikan luonteeseen liittyvä, pitkäjänteistä politiikantekoa hankaloittava ilmiö, joka sekä haastatteluissa että kyselyssä nousi vahvasti esille, on nykypolitiikan ”markkinahenkisyys”. Se kytkeytyy vahvasti politiikan julkisuuteen, etenkin sosiaaliseen mediaan.

Nopeita asioita ja jatkuvaa reagointivalmiutta korostava, näennäisen avoin, hektinen ja arvaamaton pelikenttä luo politiikkaan kroonistuneen ”julkisuuspaniikin”.

Nopeita asioita ja jatkuvaa reagointivalmiutta korostava, näennäisen avoin, hektinen ja arvaamaton pelikenttä luo politiikkaan kroonistuneen ”julkisuuspaniikin”. Se pitää poliitikot tiiviisti nykyhetken konkreettisten asioiden äärellä ja kehottaa karttamaan laajamittaista tulevaisuusvisiointia, valmistelua ja yhteistyötä.

Informaatio-ongelmat ja lobbarit

Suomalainen politiikka on altista myös Jacobsin mainitsemille tiedollisille ongelmille. Poliitikkojen ”huomioavaruuden” täyttävät ajankohtaiset, korkeintaan vaalikauden mittaiset asiat. Ilmiöiden monimutkaisuus tekee niistä hankalasti tartuttavia ja rahoitettavia.

Lisäksi pitkäjänteistä ja tulevaisuuteen suuntautuvaa politiikkaa Suomessa hankaloittaa, etenkin ympäristöalalla, erilaiset etujärjestöt. Ne ovat hyvin resursoituja ja erittäin tiiviisti kytkeytyneitä poliittisen prosessin eri vaiheisiin aina hallitusneuvotteluista ministeriöiden valmistelevien työryhmien kautta eduskunnan valiokuntiin.

Nämä kaikki tekijät huomioiden ei ole järin yllättävää, miksi politiikka vaikuttaa olevan lyhytjänteisempää kuin sitä tekevät henkilöt ja jopa äänestäjät.

Päättäjien pitkäjänteisyydestä huolimatta politiikka Suomessa on lyhytjänteistä

Aineistojemme perusteella näyttää siltä, että päättäjien pitkäjänteisestä suhtautumisesta huolimatta politiikka Suomessa on varsin lyhytjänteistä. Koska myös äänestäjät ovat poliittisesti selvästi lyhytjänteisempiä kuin päättäjät, analyysimme tukee aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tehtyä yleistä oletusta, jonka mukaan kansan kärsimättömyys voi tehdä päätöksenteosta lyhytnäköistä oman edun tavoittelua.

Voi siis olla, että tehdyt poliittiset päätökset myötäilevät hyvin kansalaisten aikakäsityksiä. Tavallaan siis demokratia toimii.

Kokonaan toinen asia on se, kykeneekö nykymallinen edustuksellinen demokratia ratkaisemaan globaaleja haasteita. Kun otetaan huomioon, kuinka laajamittaista, -alaista ja -aikaista kansainvälistä yhteistyötä sellainen edellyttää, nämä vakavat haasteet kansallisen tason päätöksenteossa saavat edessä olevan urakan näyttämään entistäkin vaikeammalta.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

YTT Vesa Koskimaa on tutkija Institutet för Samhällsforskningissa Åbo Akademissa. VTT Lauri Rapeli on tutkimusjohtaja Institutet för Samhällsforskningissa Åbo Akademissa.

Julkaisu Kansalaisten, päättäjien ja politiikan aikajänteet Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Winston Churchill kertoi 1947 parlamentille pitämässään puheessa käsityksensä, että demokratia on huonoin mahdollinen hallinnan muoto – jos ei oteta huomioon kaikkia muita mahdollisia hallinnan muotoja.

Churchill kaiketi halusi sanoa, että vioistaan ja puutteistaan huolimatta demokratia on ainoa mahdollinen tapa hallita järkevästi. Vaikka demokratia on hidas järjestelmä ja tehdyt päätökset eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia, se on kuitenkin pitkällä aikavälillä vakain ja eniten hyvinvointia tuottava hallinnan tapa.

Harvoin kerätään kovin suuria äänisaaliita lupaamalla asioita, jotka lähinnä palvelevat kaukana tulevaisuudessa eläviä ihmisiä.

Edustukselliseen demokratiaan liittyy kuitenkin vaalikausien takia lyhytjännitteisyys: poliittisten päättäjien kannattaa tehdä sellaisia päätöksiä, jotka hyödyttävät omaa äänestäjäkuntaa ja sitä kautta edesauttavat päättäjän uudelleenvalintaa. Toki äänestäjät voivat arvostaa monenlaisia päätöksiä, mutta harvoin kerätään kovin suuria äänisaaliita lupaamalla asioita, jotka lähinnä palvelevat kaukana tulevaisuudessa eläviä ihmisiä.

Vaalidemokratiassa lyhytjännitteisyys on järjestelmän sisäänrakennettu ominaisuus. Toisaalta yksilötkään – sen enemmän kansalaiset kuin poliitikotkaan – eivät ole kovin hyviä tekemään kauaskantoisia päätöksiä. Millaisia päätöksentekijöitä me olemme yksilöinä ja mikä on yhtäältä järjen ja toisaalta tunteiden osuus päätöksissämme?

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi

Arkiajattelumme mukaan järjen käytöllä saavutetaan hyviä päätöksiä, kun taas tunnepohjaiset päätökset ovat huonoja. Filosofit ovat kautta aikojen pohtineet järjen ja tunteen merkitystä päätöksenteossa, mutta eivät mitenkään yksituumaisesti järkeä korostaen. Antiikin Kreikan filosofeista Platon ja myöhemmin René Descartes ja Gottfried Leibniz korostivat järjen merkitystä päätöksenteossa, kun taas 1700-luvun skottilaiset filosofit, David Hume ja Adam Smith, pitivät tunteita tärkeinä päätöksenteon ohjaajina.

Humen mukaan järki on tunteiden orja, koska järjen avulla pyrimme saavuttamaan niitä päämääriä, joita tunteet meille antavat. Smith puolestaan pohti myötäelämisen ja sympatiaan liittyvien tunteiden merkitystä moraalisessa päätöksenteossa.

Mitä nykytutkimus sitten sanoo järjen ja tunteiden roolista päätöksenteossa? Lyhyesti vastattuna molemmat vaikuttavat päätöksiimme, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, että toinen johtaisi toista parempiin päätöksiin.

Sekä järki että tunteet vaikuttavat päätöksiimme, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, että toinen johtaisi toista parempiin päätöksiin.

Psykologisten tutkimusten mukaan ihmisillä on kaksi erilaista päätöksenteon järjestelmää, nopea ja hidas. Nopea järjestelmä tekee nimensä mukaisesti päätökset nopeasti, se on impulsiivinen ja lyhytjänteinen. Tunteet vaikuttavat päätöksiin nopeassa järjestelmässä hidasta enemmän.

Hidas järjestelmä on puolestaan kärsivällinen ja pohtiva. Siinä päätöksenteko vaatii vaivannäköä ja aikaa ja tehdyt päätökset ovat nopeaan järjestelmään verrattuna pitkäjänteisempiä.

Tunteet eivät vaikuta päätöksiin hitaassa järjestelmässä yhtä paljon kuin nopeassa. Tekemiimme päätöksiin vaikuttaa se, kumpi järjestelmistä aktivoituu. Jos tarjolla on porkkanoita ja suklaata, nopea järjestelmä valitsee herkästi makean herkun, kun taas hidas järjestelmä punnitsee vaihtoehtojen terveysvaikutuksia ja päätyy porkkanaan.

Vaikka tunteet voivat olla erilaisessa osassa nopean ja hitaan järjestelmän päätöksenteossa, näyttäisi siltä, että päätöksenteko täysin ilman tunteita on mahdotonta.

Porugalilais-amerikkalainen aivotutkija Antonio Damasio alkoi epäillä tunteiden merkitystä päätöksenteossa tutkiessaan potilasta, jonka aivoista oli kasvaimen vuoksi poistettu osa. Potilas oli toipunut mutta ei osannut tehdä päätöksiä. Tarkemmissa tutkimuksissa havaittiin, että potilaan kyky tunteisiin oli tuhoutunut. Myöhemmin sama ongelma havaittiin muillakin potilailla, joiden aivoista oli poistettu tunteiden muodostumisesta vastaava osa.

Hollantilainen psykologi Ap Dijkterhuis puolestaan tutki koehenkilöiden päätöksentekoa auton ja kodinsisustuksen hankinnassa. Hän havaitsi, että kun valintakriteereitä oli monta, rationaalinen puntarointi niiden välillä kävi mahdottomaksi ja koehenkilöt turvautuivat yksinkertaisiin ratkaisuihin, esimerkiksi valitsemaan auton värin perusteella.

Mielenkiintoinen havainto oli se, että tutkittavat eivät kuitenkaan olleet erityisen tyytymättömiä tällä tavoin saavutettuihin päätöksiin. Päinvastoin: mitä pidempään tutkittavat miettivät päätöstään, sitä tyytymättömämpiä he olivat.

Kauaskantoiset päätökset

Monilla tärkeillä päätöksillä, yksityiselämässämme ja politiikassa, on hyvin kauaskantoisia seurauksia. Rakenteelliset uudistukset, vaikka sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistaminen, on tarkoitettu pitkän ajan ratkaisuksi. Samoin nyt tekemämme päätökset energian tuottamisesta vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, ydinvoiman tapauksessa jopa useiden tuhansien vuosien päähän.

Osa pitkän aikavälin päätöksistä koskee useita sukupolvia, ja tyypillisesti päätöksiin liittyy vaihtokauppa tämän hetken ja tulevaisuuden hyötyjen ja haittojen välillä. Investoinnit koulutukseen tai kestäviin energiaratkaisuihin aiheuttavat kustannuksia nykyisille veronmaksajille, kun taas niiden hyödyt realisoituvat vasta tulevaisuudessa. Valtion ottama velka taas hyödyttää tämän hetken veronmaksajia, mutta lankeaa maksettavaksi myöhemmin.

Miten hyviä sitten olemme pitkän aikavälin päätöksenteossa? Vastaus voidaan ehkä muotoilla siten, että me kyllä pystymme tekemään kauaskantoisia ratkaisuja, mutta se ei ole välttämättä kovin helppoa. Tahdon heikkous, itsekontrollin puute, on meille ominaista ja se näkyy monilla epäterveellisinä elämäntapoina.

Toisaalta tulevaisuuden tapahtumiin liittyy voimakasta diskonttausta, sata euroa tänään on paljon arvokkaampi kuin sata euroa vuoden päästä. Päätösten aikajänne riippuu myös siitä, kumpi järjestelmä vastaa päätöksenteosta. Nopea järjestelmä tekee tyypillisesti lyhytnäköisempiä päätöksiä kuin hidas järjestelmä.

Erityisen hankalia ovat useita sukupolvia koskevat päätökset.

Erityisen hankalia ovat useita sukupolvia koskevat päätökset. Päätös ilmastonmuutoksen hillitsemisestä tehdään tänään, mutta hyödyt ja haitat koskettavat erityisesti tulevia sukupolvia. Ylisukupolvisten päätösten erityinen haaste on se, että tämänhetkiset kustannukset ovat hyvin tiedossa ja usein sangen konkreettisia. Vähennämmekö lihan syöntiä, luovummeko lentämisestä, panostammeko sähköautoihin, kulutammeko vähemmän kuin ennen?

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen hyödyt ovat puolestaan epävarmoja ja käsitteellisiä. Miten ilmasto Suomessa muuttuu? Miten muuttuvat elinolosuhteet tai viljelyksen edellytykset? Sangen usein lähitulevaisuuden seuraukset ovat konkreettisia ja yksilöitäviä, pitkän aikavälin seuraukset taas yleisiä, usein numeroina ja tilastoina kuvattavia.

Yksilöitävien uhrien vaikutuksesta päätöksiimme on myös tutkimusnäyttöä. Joukolle koehenkilöitä annettiin mahdollisuus lahjoittaa haluamansa osa saamastaan rahasummasta hyväntekeväisyyteen. Koehenkilöt jaettiin kolmeen ryhmään siten, että osalle kuvailtiin yksilöityä nälänhädän uhria, nuorta tyttöä. Toiselle ryhmälle kerrottiin tilastotietoa nälänhädästä, kodittomuudesta tai muusta vastaavasta. Kolmannelle ryhmälle kerrottiin sekä yksilöidystä uhrista että tilastotiedoista. Koehenkilöt lahjoittivat selkeästi eniten siinä ryhmässä, jolle kerrottiin vain yksilöidystä uhrista, kun taas tilastollista tietoa saaneet lahjoittivat vähiten.

Yllättävästi kummankin tyyppistä tietoa saaneet lahjoittivat miltei yhtä vähän. Ihmisten valmiudelle auttaa on siis oleellista se, että he pystyvät kuvittelemaan mielessään konkreettisen uhrin, joka kärsii vallitsevasta tilanteesta. Mielikuva motivoi heitä toimimaan. Tilastotieto puolestaan näyttäisi hillitsevän auttamishalua ja jopa vähentävän yksilöidyn uhrin kuvauksen aktivoivaa vaikutusta.

Miten voimme edistää huomisen huomaavia päätöksiä?

Jos ajatellaan monimutkaisia ja vaikeita pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia ongelmia, kuten ilmastonmuutosta, epäilemättä tehokkain ja ehkä ainoa mahdollinen keino vaikuttaa on poliittinen vaikuttaminen.

Käytän ilmastonmuutosta esimerkkinä, mutta luetellut keinot pätevät muuhunkin. Ilmastonmuutosta tuskin onnistutaan hillitsemään tai siihen sopeutumaan pelkästään kuluttajien tekemien oikeiden valintojen kautta.

Tarvitaan demokraattisen järjestelmän päätöksiä. Toisaalta on kuitenkin myös niin, että kansalaisten mielipiteillä ja painostuksella on vaikutusta siihen, miten poliittiset päätöksentekijät toimivat. Lisäksi poliitikotkin ovat yksilöpäätöksentekijöitä. Siksi on oleellista pohtia myös sitä, miten yksilöt saadaan tekemään kauaskantoisempia valintoja.

Yksilöiden tekemiin päätöksiin vaikuttaa suuresti se, miten asiat esitetään, miten valintatilanne kehystetään.

Jo kauan on tiedetty, että yksilöiden tekemiin päätöksiin vaikuttaa suuresti se, miten asiat esitetään, miten valintatilanne kehystetään. Valintatilanteiden kehystämiseen halutun vaikutuksen aikaansaamiseksi on monia eri tekniikoita. Yksi näistä on seurausten esittäminen konkreettisesti. Jos toivotaan varovaisia päätöksiä, riskit kannattaa kuvata konkreettisesti.

Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset ovat halukkaampia ottamaan lentovakuutuksen, joka lupaa korvata terroriteoista seuranneet vahingot kuin vakuutuksen, joka lupaa korvata kaikki mahdolliset vahingot. Jälkimmäinen vakuutus on edellistä kattavampi, mutta siis vähemmän houkutteleva. Terrorismi on konkreettinen ja helposti kuviteltavissa oleva uhka, kun taas ”kaikki mahdolliset vahingot” on epämääräinen ja vaikeasti hahmotettava uhka.

Sosiaaliset normit vaikuttavat voimakkaasti päätöksiimme. Saattaa olla, että tehokkain tapa vaikuttaa yksilöiden tekemiin valintoihin on vaikuttaa siihen, että halutusta käyttäytymisestä tulee sosiaalisen normin mukaista, epätoivotusta taas sen vastaista.

Toistaiseksi ilmaston kannalta haitallinen kulutuskäyttäytyminen ei ole sosiaalisesti tuomittavaa, mutta jo nyt on merkkejä siitä, että jotkut asiat saattavat sellaisiksi muuttua. Ainakin joissakin some-kuplissa paheksutaan kuvia kaukomatkoilta tai pihveillä herkuttelua. Sosiaalisen normin vastaiseen käyttäytymiseen liittyy tyypillisesti negatiivisia tuntemuksia, esimerkiksi häpeää.

Meillä on myös jonkin verran tutkimusnäyttöä siitä, että määrätynlaiset tunteet voivat aktivoida yksilöitä, toiset taas passivoida. Eri tunteet voivat myös aktivoida erilaiseen toimintaan.

Meillä on liian vähän tutkimustietoa siitä, mitkä tunteet aktivoivat pitkäjänteiseen päätöksentekoon, mitkä taas passivoivat tai pikemminkin aiheuttavat lyhytnäköisyyttä.

Toistaiseksi meillä on kuitenkin liian vähän tutkimustietoa siitä, mitkä tunteet aktivoisivat pitkäjänteiseen päätöksentekoon, mitkä taas passivoivat tai pikemminkin aiheuttavat lyhytnäköisyyttä. Emme myöskään tiedä, miten toisiin ihmisiin kohdistuvat tunteet, sympatia ja myötätunto, voisivat toimia suhteessa tuleviin sukupolviin ja sitä kautta ehkä omalta osaltaan aktivoida ilmastonmuutoksen vastaiseen toimintaan.

PALO tutkii huomisen huomaavaa päätöksentekoa

Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa PALO-hankkeessa tutkimme juuri tämän tyyppisiä pitkäaikaiseen päätöksentekoon vaikuttavia tekijöitä ja kysymme, millä keinoin ihmiset saataisiin tekemään kaukonäköisempiä, huomisen huomaavia päätöksiä.

Avain kauaskantoisuuteen vaikuttaisi löytyvän instituutioista, jotka eivät ole suoraan riippuvaisia vaalikausista.

Vaikka kansalaisten valintoihin vaikuttamalla voidaankin vaikuttaa laajemmin myös poliittisiin päättäjiin, tarvitaan vaalikaudet ylittävään päätöksentekoon myös institutionaalisia ratkaisuja. Juuri tällä hetkellä politiikassa kuohuttaa mönkään mennyt sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus, ja moni on aprikoinut vaalikauden riittävyyttä hyvin laajojen rakenteellisten uudistusten tekemiseen.

Avain kauaskantoisuuteen vaikuttaisi löytyvän instituutioista, jotka eivät ole suoraan riippuvaisia vaalikausista. PALO-hankkeessa tutkitaan erityisesti sitä, voisiko kansalaisten osallistaminen päätöksentekoon edistää päätösten kauaskantoisuutta. Näitä kysymyksiä pohditaan PALO-hankkeen studia generalia -luentosarjassa ja siihen pohjautuvissa Politiikasta-kirjoituksissa pitkin vuotta.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Kaisa Herne on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa. Hän tutkii päätöksentekoa ja puntaroivan keskustelun vaikutusta kokeellista menetelmää käyttäen.

Julkaisu Vaalikaudet ylittävän päätöksenteon vaikeus – Järki ja tunteet politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.