Kritiikki valtavirtataloustiedettä kohtaan on hyvin ymmärrettävää. Finanssikriisi ja sitä seurannut pitkä taantuma ja Euroopan velkakriisit olivat paitsi suuri yhteiskunnallinen onnettomuus myös takaisku, joka murensi yleistä luottamusta asiantuntijoihin ja vallanpitäjiin.

Aiemmin liberaalia talouspolitiikkaa ja sitä tukenutta taloustiedettä ei haastettu kovin laajalti, koska talouksien kehitys oli hyvässä vauhdissa.

Kun kasvu pysähtyi ja sen sijaan tulivat 2010-luvun stagnaatio, työttömyys, velkaongelmat ja menoleikkaukset, ei ole ihme, että kritiikki päättäjiä ja myös hegemonista ajattelua kohtaan yltyy.

Valtavirtataloustieteen kritiikin ohella nämä muutospaineet ovat näkyneet myös perinteisten puolueiden heikentyneenä kannatuksena ja populistiliikkeiden nousuna monissa maissa.

Samat keskustelut käytiin jo 1930-luvulla

Samantapaisia kehityskulkuja voi löytää myös 1930-luvulta. Tuolloin teollisuusmaiden taloudet ajautuivat finanssikriisiin ja sitä seuranneeseen syvään lamaan ja suurtyöttömyyteen.

Nykyisen taloustiedekritiikin tausta ja keskustelun asetelmat muistuttavat 80 vuotta aiemmin käytyä keskustelua.

Silloinen valtavirtataloustiede eli niin sanottu klassinen koulukunta argumentoi voimakkaasti kireän talouspolitiikan puolesta. Laman päättämiseksi ei katsottu olevan mitään helppoja keinoja, ja siksi parasta olisi leikata palkkoja ja julkisia menoja.

Vallassa olleet poliitikot pyrkivät aluksi toimimaan näiden neuvojen mukaisesti. Tilanteesta tuli kuitenkin pian kestämätön, kun äänestäjät eivät tyytyneet ainoana vaihtoehtona tarjoiltuun surkeuteen.

Seurauksena oli vaihtoehtoisten talouspoliittisten linjausten etsintä ja toteutus, joista kuuluisimmaksi muodostui yhdysvaltalaiseen presidenttiin Franklin D. Rooseveltiin henkilöitynyt New Deal -politiikka.

Euroopassa surkea tilanne johti demokratian kriisiin ja fasismin nousuun. Monissa maissa luovuttiin myös kultakannasta, jota siihen asti oli pidetty ainoana järkevänä rahapolitiikan linjana.

1930-luvun poikkeuksellisen syvä ja sitkeä lama oli vakava haaste myös taloustieteelle, joka ei kyennyt tyydyttävästi selittämään kriisin syitä eikä myöskään löytämään keinoja tilanteen parantamiseen. Vaihtoehtoisena paradigmana syntyi John Maynard Keynesin ajattelun pohjalta keynesiläinen makrotaloustiede, joka haastoi perinteisen valtavirtataloustieteen ja sen oletukset taloudellisten systeemien automaattisesta tasapainohakuisuudesta.

Nykyisen taloustiedekritiikin tausta ja keskustelun asetelmat muistuttavat 80 vuotta aiemmin käytyä keskustelua. Samojen kysymysten ja vastausten toistuminen kertoo toisaalta siitä, että kovin suurta tiedon kumuloitumista ei ole päässyt tapahtumaan. Toisaalta se kertoo myös siitä, että taloustieteen kysymykset ovat myös poliittisia kysymyksiä.

Finanssikriisi haastaa Washingtonin konsensuksen

Tämän vuosisadan alussa vanhojen teollisuusmaiden talouspoliittiseksi ohjenuoraksi oli muodostunut 1990-luvulla kehitetty niin sanottu Washingtonin konsensus. Sen mukaan järkevän talouspolitiikan kulmakiviä ovat markkinoiden vapaa toiminta, kaupan vapaus, matalaan inflaatioon tähtäävä rahapolitiikka ja pyrkimys julkisen talouden tasapainoon.

Tätä voisi oikeastaan pitää modernina versiona niin 1890-luvun kuin myös 1920-luvun valtavirta-ajattelusta, jota hallitsi sen aikainen taloustieteen klassinen koulukunta. Tällaiset linjaukset ovat saaneet vahvaa tukea myös modernilta valtavirtataloustieteeltä, jota nykyisin eivät edusta enää ensi sijassa niinkään yliopistotutkijat vaan erilaisissa virkamiespositioissa, pankeissa ja etujärjestöissä työskentelevät ekonomistit.

On kuitenkin syytä huomata, että taloustieteen oppikirjat, taloustieteellisten julkaisusarjojen julkaisukäytännöt ja talousteorian suuret nimet ovat pääsääntöisesti tukeneet liberaalin valtavirtataloustieteen hegemoniaa. Tämä on ollut tietysti ymmärrettävää, koska talousteorian keskeinen ajatus on vapaasti toimivien markkinoiden tasapainohakuisuudessa.

Kuuluisaksi esimerkiksi tästä tuli hieman ennen finanssikriisin puhkeamista esitetty amerikkalaisten suurekonomistien konsensusnäkemys (”Great Moderation”) siitä, että kriisejä ei enää tule, koska taloustieteen avulla olemme oppineet hallitsemaan talouksia riittävän hyvin.

Valtavirtataloustiede ei tietenkään ole monoliitti, joka estäisi täysin vaihtoehtoisen ajattelun. Ajatuksia kaoottisista satunnaiskuluista ja monien tasapainojen mahdollisuudesta on toki viljelty akateemisen taloustieteen piirissä. Ne ovat kuitenkin olleet enimmäkseen pienten piirien esoteerista harrastusta, eivätkä näiden mallien tulokset ole olleet niin vahvoja, että ne olisivat onnistuneet vaikuttamaan talouspolitiikan suureen linjaan.

Vahva usko markkinoiden tasapainohakuisuuteen oli osasyynä siihen, että finanssikriisin puhkeaminen vuonna 2008 oli yllätys. Kriisiin reagoitiin onneksi nopeammin ja päättäväisemmin kuin 1930-luvun alussa.

On mielenkiintoista, että kriisin ratkaisussa jouduttiin ottamaan käyttöön sellaisia keinoja, joita oli aiemmin pidetty mahdottomina ja turmiollisina niin talouspolitiikkaa ohjaavissa ylikansallisissa organisaatioissa (Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD, Euroopan komissio) kuin valtavirtataloustieteessäkin.

Hätkähdyttävintä ei ollut rahapolitiikan ohjauskorkojen nopea lasku nollan tuntumaan vaan negatiivisten korkojen käyttöönotto ja erittäin mittava määrällinen elvytys (quantitative easing), jota ennen olisi kutsuttu setelirahoitukseksi. Yhdysvalloissa toteutettiin lisäksi erittäin laaja, joskin lyhytaikaiseksi jäänyt finanssipoliittinen elvytys.

Taloustieteen tulokset joutuvat helposti politiikan välikappaleiksi.

Valtavirtataloustieteen tunnettujen edustajien näkemykset kriisin hoitotoimista hajosivat. Poliittisesti konservatiiviset olivat kriittisiä elvytyksen suhteen ja pelkäsivät sen johtavan inflaatiokierteeseen (esim. Martin Feldstein ja Joe Cochran), poliittisesti liberaalit taas pitivät elvytystoimia riittämättöminä (esim. Paul Krugman ja Lawrence Summers).

Näkökulmien kirjo osoittaa, että saman ajattelukehikon sisällä voidaan havaintoja tulkita hyvin eri tavoin ja päätyä perustellusti myös vastakkaisiin johtopäätöksiin.

Erilaisia politiikkasuosituksia voidaan selittää erilaisilla poliittisilla preferensseillä (vasemmistolaiset pitävät työttömyyden torjuntaa tärkeämpänä kuin inflaation vastustamista), mutta myös aste-eroilla siinä, missä määrin talousteoriassa käytettyjen mallien taustaoletuksiin suhtaudutaan.

Valtavirtataloustieteen piirissä konservatiiveilla on yleensä suurempi luottamus markkinoiden toimintakykyyn, kun taas vasemmistolaiset painottavat enemmän kilpailun epätäydellisyyttä ja epäsymmetristä informaatiota. Erikseen ovat sitten pieniin vaihtoehtoisiin koulukuntiin kuuluvat vaihtoehtoiset taloustieteilijät, jotka haastavat myös taloustieteen yleisesti hyväksytyt oletukset ja analyysikäytännöt. Näidenkin joukosta löytyy niin libertaareja (itävaltalainen koulukunta) kuin varsin vasemmistolaisia (marxilaiset, jälki-keynesiläiset).

Taloustieteen tuloksilla ja teorioilla on oma vaikutuksensa siihen, millaista talouspolitiikkaa harjoitetaan. Näin on erityisesti silloin, kun pyritään tekemään tutkimustietoon perustuvia päätöksiä.

Talouspolitiikalla puolestaan on suuria vaikutuksia niin yritysten kuin myös kotitalouksien toiminnan ehtoihin. Luultavasti näkyvintä on makrotaloustieteen vaikutus makrotalouspolitiikkaan.

Taloustiede ei ole kokeellinen luonnontiede, joka voisi tuottaa aukottomia selitysmalleja ja ennusteita.

Sen lisäksi taloustiede ja sen tutkimustulokset vaikuttavat myös kauppapolitiikkaan, kilpailupolitiikkaan, verotukseen ja sosiaalipolitiikkaan. Tämän vuoksi taloustieteen tulokset joutuvat helposti politiikan välikappaleiksi.

Taloustiede ei ole eksaktia

Taloustiede ei ole kokeellinen luonnontiede, joka voisi tuottaa aukottomia selitysmalleja ja ennusteita. Talousteoriasta kumpuavat tulokset ja säännönmukaisuudet ovat myös sellaisia, että niiden mittaaminen tai verifiointi ei ole aina helppoa. Tässä mielessä taloustiedettä voisi verrata lääketieteeseen tai meteorologiaan, joilla on myös haasteenaan perin monimutkainen ja koko ajan muuttuva tutkimuskohde.

Toisaalta taloustiede motivoi omaa olemassaoloaan sillä, että se voi löytää vastauksia hankaliin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Päätöksentekijöillä on myös suuri tarve saada vastauksia kysymyksiinsä, jotka koskevat erilaisten toimenpiteiden vaikuttavuutta. Taloustiede voi yrittää tässä parhaansa, mutta tulokset ovat usein vaatimattomia.

Esimerkkejä on helppo esittää. Suomessa neuvoteltiin vuosina 2016 ja 2017 laajasta kilpailukykysopimuksesta, jolla alennettiin yritysten työvoimakustannuksia. Ekonomistien arviot sopimuksen työllisyysvaikutuksista olivat hyvin epätarkkoja.

Talouspolitiikan mitoituksessa keskeiseksi muuttujaksi on noussut niin sanottu NAIRU-työttömyys. Tämän arvioiminen on ollut erittäin epävarmaa ja arviot vaihtelevat ajassa voimakkaasti.

Niin ikään finanssipolitiikan kerroinvaikutuksista käydään jatkuvaa kiistaa. Erimielisyydet eivät liity pelkästään kerroinvaikutuksen suuruuden arviointiin vaan myös siihen, onko kerroinvaikutusta ollenkaan ja mikä on sen etumerkki. Yleensä esitetyt tulokset eivät ole edes jälkikäteen todennettavissa, minkä vuoksi taloustieteen piirissä tapahtuu varsin vähän tiedon kumuloitumista.

Paradoksina voisi ehkä pitää sitä, että samalla kun taloustieteen monet tulokset ja talouspoliittiset suositukset eivät ole todennettavissa (ts. niitä voidaan pitää oikeina tai väärinä riippumatta siitä mitä todellisuudessa tapahtuu), talousteorian ytimeen liittyy joukko oletuksia, joiden todentaminen on hyvin helppoa.

Talousteorian käsitys riskeistä on kapea.

Tunnetuimpia ja yleisimpiä taloustieteellisen selitysmallien oletuksia ovat täydellinen kilpailu ja hyödyn maksimointi. Empiiristen tutkimusten avulla nämä on helppo osoittaa paikkansapitämättömiksi oletuksiksi.

Talousteoriassa oletetaan usein, että markkinat ovat kilpailulliset ja että markkinoilla on paljon samankaltaisia toimijoita, joilla on nousevat rajakustannukset. Todellisuudessa monilla merkittävillä toimialoilla toimijoita on vain vähän ja lisäksi tuotannossa on huomattavia mittakaavaetuja.

Talousteoriaan liittyy myös kiinteästi oletus ihmisistä rationaalisina ja atomistisina toimijoina, jotka tietävät aika paljon. Behavioristinen taloustiede on kuitenkin osoittanut, että todellisuudessa finanssilukutaito on hyvin vajavaista, lyhytnäköisyys yleistä ja preferenssien keskinäisriippuvuus suurta.

Talousteorian käsitys riskeistä on myös kapea. Talousteoriassa oletetaan usein, että riskit ja niiden todennäköisyysjakaumat tunnetaan. Todellisuudessa vallitsee kuitenkin aito epävarmuus ja mitä vain voi tapahtua.

Taloustieteen kritiikki

On ymmärrettävää, että talouspolitiikka ja sen taustalla häämöttävä taloustiede saa varsinkin vaikeina aikoina vastaansa kritiikkiä. Taloustieteen kritiikki voi hyvinkin olla perusteltua, koska niin valtavirtataloustieteellä kuin myös vaihtoehtoisilla koulukunnilla on runsaasti heikkoja kohtia.

Tämän vuoksi kritiikkiä ei pitäisi ihmetellä eikä siihen pitäisi vastata kovin ylimielisesti. Taloustieteen olisi julkikuvansa kannalta parempi suhtautua kritiikkiin nöyremmin ja samalla pyrkiä ymmärtämään paremmin todellisuutta.

Maallikolle voi olla yllättävää, että makrotaloustieteessä on perinteisesti rahatalouden, varallisuushintojen ja pankkitoiminnan ymmärrys ollut vajavaista. Olisi myös hyvä tunnistaa perinteisen tasapaino-olettaman lisäksi mahdollisuus ajautua huonoihinkin tasapainoihin.

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.

VTT Jaakko Kiander työskentelee keskinäinen eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen johtajana.

Julkaisu Valtavirtataloustiede, yhteiskuntapolitiikka ja kriittinen keskustelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansantaloudellinen aikakauskirja on Taloustieteellisen yhdistyksen julkaisema suomenkielinen tieteellinen aikakauskirja. Samalla se antaa foorumin talouspoliittiselle keskustelulle ja puheenvuoroille.

Tieteellinen tarkoittaa sitä, että aikakauskirjan ”Tiede ja tutkimus” -osastolla julkaistut artikkelit perustuvat tutkimukseen ja artikkeliehdotukset ovat käyneet läpi vertaisarvioinnin. Vertaisarvio tehdään mieluiten kaksoissokkona, mikä tosin näin pienessä maassa ei aina ole mahdollista.

Myös talouspoliittisten kirjoitusten arvioinnissa käytän usein ulkopuolisia arvioijia, koska se yleensä parantaa jutun laatua. Lisäksi aikakauskirjassa julkaistaan taloustieteellisten väitöskirjojen esittelyartikkeleita sekä kirja-arvosteluja.

Suurin osa aikakauskirjaan hyväksytyistä tutkimukseen perustuvista artikkeleista esittelee Suomen aineistolla tehtyjen empiiristen tutkimusten tuloksia. Puhtaasti teoreettisia artikkeleita emme yleensä ota käsittelyyn, vaan kehotamme kirjoittajaa tarjoamaan juttua johonkin kansainväliseen aikakauskirjaan tai Taloustieteellisen yhdistyksen toiseen lehteen, Finnish Economic Papersiin. Katsomme myös, että suomalaisten taloustietelijöiden ulkomaisella datalla tekemät tutkimustulokset saavat laajemman kaikupohjan, jos ne julkaistaan kansainvälisessä aikakauskirjassa.

Talouspoliittistia kirjoituksia saisi olla enemmänkin.

Kansantaloudellinen aikakauskirja ei hyväksy tai hylkää artikkeleita poliittisin perustein, ei myöskään koulukuntaperustein. Lähden myös siitä, että kirjoittajat ottavat lausunnonantajilta saamansa kommentit riittävässä määrin huomioon.

Talouspoliittistia kirjoituksia saisi olla enemmänkin. Siinä oma esikuvani on Ruotsin Nationalekonomiska föreningenin julkaisema Ekonomisk debatt.

Valtavirtataloustiede ja talouspolitiikka

En oikein osaa ottaa kantaa kysymykseen moninaisuuden etiikasta tieteessä, koska en tiedä mitä se tarkoittaa. Arvelen, että kysymys on niin sanotusta valtavirtataloustieteestä ja siitä taloustieteestä, joka kuuluu sen ulkopuolelle.

Olisi kiva kuulla, mitä täsmälleen ottaen valtavirtataloustieteellä tarkoitetaan. Ainakaan sen edustajat eivät muodosta mitään saman mielisten joukkoa.

Ehkä eniten heitä pitää yhdessä yhteisten teoreettisten ja kvantitatiivisten menetelmien käyttö. Siitä ei seuraa, että kaikki päätyisivät samanlaisiin johtopäätöksiin. Itse asiassa on harvoja asioita, joista taloustieteilijät olisivat samaa mieltä.

Toisin kuin Ruotsissa meillä akateeminen ekonomistikunta on osallistunut talouspoliittiseen keskusteluun varsin niukasti. Sitäkin enemmän äänessä ovat olleet pankkiekonomistit.

Toisin kuin Ruotsissa meillä akateeminen ekonomistikunta on osallistunut talouspoliittiseen keskusteluun varsin niukasti.

Tässä suhteessa tilanne on kuitenkin muuttunut, mistä esimerkkinä voi mainita Talouspolitiikan arviointineuvoston, Akateemisen talousblogin ja Ekonomistikoneen. Taloustieteilijöiden rooli talouspoliittisessa keskustelussa on näkyvä, mutta ei välttämättä niin vaikuttava kuin ulkopuolelta katsottuna saattaa näyttää. Suurin osa heistä ei kuitenkaan toimi päätoimisina tutkijoina.

Taloustieteen ja talouspolitiikan ongelmallisia suhteita on käsitellyt Jukka Pekkarinen monissa kirjoituksissaan. Suhteen ristiriitaisuutta kuvaa amerikkalaisen Alan Blinderin 1980-luvun lopulla muotoilema talouspolitiikan Murphyn laki. Sen mukaan taloustieteilijöillä on ”vähiten vaikutusta talouspoliittisiin päätöksiin niissä asioissa, joista he eniten tietävät ja ovat keskenään samaa mieltä. Eniten heillä on vaikutusta niissä asioissa, joista he vähiten tietävät ja joissa heidän keskuudessaan erimielisyys on suurinta.”

Lain seurauslause, jota Blinder kutsuu O’Connorin korollaariksi, on: ”Jos tarjolla on useita keskenään ristiriitaisia neuvoja, niistä huonoin valitaan.”

Ekonomistien arroganssi

Kirjoitin pari vuotta sitten pääkirjoituksen Kansantaloudelliseen aikakauskirjan vuoden 2016 ykkösnumeroon. Kirjoituksen otsikko oli ”Taloustieteilijät sosiologien silmin”.

Viittasin siinä ranskalaisten sosiologien Marion Fourcaden, Etienne Ollionin ja Yann Alganin Journal of Economic Perspectives -lehdessä julkaistuun artikkeliin, jonka johtopäätös oli kärjistetysti sanottuna, että ”yliopistoyhteisössä taloustieteilijät muodostavat ylimielisen, itsekeskeisen, hierarkkisen, taloudellisesti etuoikeutetun, miesvaltaisen ja imperialistisen klikin”.

En sanonut, että olisin samaa mieltä. Meitä on moneksi. Joka tapauksessa se edustaa taloustieteen ulkopuolella syntynyttä kuvaa, joka on syytä ottaa vakavasti.

Taloustieteilijöidenkin olisi hyvä joskus katsoa peiliin. Jos kasvot toisen ojentamassa peilissä eivät miellytä, vika ei välttämättä ole peilissä.

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.

Antti Suvanto on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa ja Kansantaloudellisen aikakauskirjan päätoimittaja.

Julkaisu Taloustieteestä ja talouspolitiikasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Esitän epäkonventionaalisesti kolmen sijasta neljä pointtia.

Ensimmäinen on ytimeltään epistemologinen tai tiedontuotantoon liittyvä. Millainen tieto on totta ja voiko meillä olla keskenään ristiriitaiselta vaikuttavia tietopohjaisia käsityksiä, jotka ovat kuitenkin samanaikaisesti totta?

Käytännössä tämä kilpistyy kysymykseen siitä, kenen asiantuntijan näkemykseen voi luottaa. Otan konkreettisen esimerkin Politiikkaradiosta viime elokuulta, jossa emeritusprofessori Sixten Korkman, Liberan tuolloinen toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen ja maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki olivat keskustelemassa otsikolla ”Mihin maailmamme on menossa?”

Patomäki puhui suhteellisen edun käsitteestä ja siitä, miten sitä voidaan aktiivisella talouspolitiikalla ja demokraattisella päätöksenteolla rakentaa. Korkmanin mielestä tämä on täyttä globaalia jälkikeynesiläistä utopiaa.

Pursiaisen mukaan Suomessa tulee sen sijaan uudistaa sosiaaliturvaa, lopettaa yritystuet ja suurimmaksi osaksi maataloustuet sekä poistaa työperäisen maahanmuuton esteet. ”Markkinautopia”, toteaa Patomäki.

Kuulijasta molemmat näkemykset kuulostavat järkeviltä eikä hänelle välttämättä avaudu, miksi kumpikin on toisen näkökulmasta utopistinen tai suorastaan päätön. Jotta vastaava jännite voisi politisoitua vaaleissa, se tulisi kyetä purkamaan auki.

Tieteellisten vallihautojen takaa käytävä keskustelu voi johtaa demoralisoivaan rinnakkaistodellisuuksissa elämiseen.

Toinen huomio liittyy kysymykseen tieteellisen tiedon ja päätöksenteon välisestä suhteesta. Politologin näkökulmasta taloustieto vaikuttaa usein pyrkivän lähestymään luonnontieteitä esittäessään tuottamansa tiedon ikään kuin kontekstista tai suhdanteista irrallaan.

”Taloustiede ei tuota talouspoliittisia suosituksia” on tältä osin tyypillinen väittämä, joka tuntuu omituiselta esimerkiksi taloustieteilijöistä koostuvan talouspolitiikan arviointineuvoston toimintaan suhteutettuna.

Tätä tilaisuutta varten käymässämme taustakeskustelussa kollegani Joonatan Virtanen kiteytti osuvasti, että keskustelu taloustieteen ja politiikan välisestä suhteesta piiloutuu helposti instituutioiden, kuten metodologisten käytänteiden, mallintamisen ja julkaisufoorumien, taakse samalla, kun ydinkysymys tutkimuksen yhteiskunnallisesta roolista ja tutkijan vastuusta jää käsittelemättä. Politologin on vaikea ymmärtää, miksi taloustiede olisi muita yhteiskuntatieteitä riippumattomampi ideologioiden ja normatiivisuuden merkitystä koskevalta (itse)reflektiolta.

Kolmas huomio palautuu talouden yhä määräävämpään asemaan yhteiskunnassa. Politiikan tutkimuksessa on havaittu, että rikkaiden edut tulevat paremmin edustetuiksi poliittisessa päätöksenteossa – eikä vain Yhdysvalloissa vaan jossain määrin myös Ruotsin kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa.

Tästä näkökulmasta talouden ja taloustieteellisen keskustelun pitäisi kuulua kaikille. Kuitenkin taloustieteen alueelle kurottuvassa keskustelussa on ollut havaittavissa, että toista tutkimusperinnettä tai lähestymistapaa edustavien tutkijoiden avaukset saavat niskaansa systemaattisen, runsaslukuisen ja sävyltään aggressiivisen kollegiaalisen palauteryöpyn.

Tässä keskustelussa on kyse eri asiasta kuin falsifioinnista tai ylipäänsä heikosti rakennetun argumentaation kumoamisesta, mikä on tieteellisen kanssakäymisen ydintehtävä. Monet näistä kiistoista ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden ytimessä oleva kysymys ei edes ole ”falsifioitavissa”, vaan pikemminkin puhutaan oikeudesta koko ilmiökentän tarkasteluun.

Monet näistä kiistoista ovat sellaisia, että niiden ytimessä oleva kysymys ei edes ole ”falsifioitavissa”, vaan pikemminkin puhutaan oikeudesta koko ilmiökentän tarkasteluun.

Politologian suunnasta katsottuna on kiinnostava kysymys, miksi tiettyjen taloustieteen premissien tai perusteiden haastaminen koetaan näin uhkaaviksi.

Tämä kolmas huomio nivoutuu neljänteen eli keskustelun eriytymisen seurauksiin. Tieteellisten vallihautojen takaa käytävä keskustelu voi johtaa demoralisoivaan rinnakkaistodellisuuksissa elämiseen.

Periaatteen tasolla kunnioitetaan tieteellistä diversiteettiä ja kannustetaan tieteiden väliseen vuoropuheluun, mutta käytännössä monitieteellisissäkin hankkeissakin kukin tieteenala puuhaa omiaan ja vakavimmillaan harjoitetaan itsesensuuria, jotta ei vahingossakaan mennä sohimaan toisen reviirille.

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.

Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopistossa ja Politiikka-lehden päätoimittaja.

Julkaisu Talous kuuluu kaikille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teknotaloudellisen kapitalismin käsite olettaa, että taloustieteellisellä tiedolla on kapitalististen instituutioiden varaan rakennetussa yhteiskunnassa niin sanottu konstitutiivisen tiedon asema. Eli yhteiskuntaa tavalla tai toisella organisoidusti rakennetaan, kuvitellaan ja hallitaan taloustieteen käsitteiden, mallien, tulkintakehysten, tutkimustulosten ja/tai relevantteina pitämien ilmiöiden avulla.

Elämmekö tällaisessa yhteiskunnassa? Aiemman tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että kyllä elämme ainakin siinä mielessä, että taloustiede on nykyään poliittisessa päätöksenteossa esiintyvien ideoiden keskeisin, joskaan ei ainoa lähde.

Taloustieteilijät ovat vaikuttaneet oikeastaan jo toisesta maailmansodasta lähtien perustavanlaatuisesti siihen, miten yhteiskunnallista päätöksentekoa ajatellaan ja toteutetaan. Vaikutusvaltaa on, ja tätä vaikutusvaltaa on tutkittu hyvin aktiivisesti jo yli 30 vuoden ajan.

Mutta missä määrin ja missä mielessä tämä vaikutusvalta perustuu organisoituun toimintaan? Tarkastelimme asiaa politiikan tutkimuksen ”pyhän kolminaisuuden” eli intressien, ideoiden ja instituutioiden organisoinnin näkökulmasta.

Aiemman tutkimuksen perusteella ei mielestämme voida vielä tyhjentävästi sanoa, miten tämä vaikutusvalta on organisoitu. Evidenssiä organisoinnista on runsaasti, mutta varsin usein havainnot perustuvat hyvin spesifeihin tapaustutkimuksiin.

Vasta tällä vuosikymmenellä on julkaistu aihepiriin systemaattisempaa tutkimusta. Viimeaikaisesta tutkimuksesta mainittakoon Johan Christensenin Policy Sciences -lehdessä juuri julkaistu artikkeli Economic knowledge and the scientization of policy advice.

Mitä aiheesta sitten tiedetään katsauksemme perusteella?

Millaista organisoitu vaikutusvalta on luonteeltaan?

Taloustieteen organisoitu valta on ensinnäkin luonteeltaan asiantuntijavaltaa. Asiantuntijavalta perustuu siihen, että monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä upotetaan ”mustiin laatikoihin” eli asiantuntijoiden määrittelemiin käsitteisiin, indikaattoreihin ja mittareihin. Samalla monimutkaiset ilmiöt samastuvat simppeleiksi valinnoiksi.

Taloustieteellisellä asiantuntijatiedolla on tapana esimerkiksi samastaa elintaso ja elämänlaatu bruttokansantuotteen tasoon, ihmisten käyttäytyminen ja päätöksenteko yksilöiden väliseen kilpailuun ja markkinavalintoihin, resurssien käytöstä päättäminen tehokkuuteen ja utiliteettiin (kustannus–hyöty-analyysi) sekä innovaatiot pääomaintensiivisiin teknologioihin.

Mikäli päätöksenteossa omaksutaan tällaisia lähtökohtia, tullaan siten – haluttiin tätä tai ei – ajaneeksi tuotannon kasvattamista elämänlaadun muiden kohentamisen tapojen sijaan, kilpailua yhteistyön sijaan, taloudellista tehokkuutta oikeudenmukaisuuden tai ekologisen kestävyyden sijaan sekä investointeja jo kehitettyyn teknologiaan uusien teknologioiden etsimisen sijaan.

Taloustieteellinen asiantuntijavalta perustuu ”neutraaliksi pukemiseen”.

Toiseksi taloustieteen vaikutusvalta on luonteeltaan professionaalista ja kaikkialla läsnä olevaa. Taloustieteilijät ovat läsnä kaikenlaisissa instituutioissa ja hyvin verkostoituneita.

Taloustieteilijät on nostettu keskeisiin päätöksentekorooleihin lähes kaikkialla maailmassa, olkoonkin eri tavoilla eri maissa ja eri aikoina. Kiitos hyvien verkostojen, ekonomistit pystyvät levittämään ideoita tehokkaasti yli maiden, instituutioiden ja organisaatioiden rajojen.

Tätä edesauttaa taloustieteelliseen koulutukseen sisältyvät oletukset, että taloustieteellinen tieto on relevanttia. Tämä mahdollistaa sen, että taloustieteilijänä voidaan esiintyä suurella itseluottamuksella lähes minkä tahansa asian tuntijana, vaikka esitetyt näkökulmat olisivatkin irrelevantteja kommentoidun ilmiön suhteen.

Kolmanneksi taloustieteellinen asiantuntijavalta perustuu ”neutraaliksi pukemiseen”. Taloustieteilijät mielellään esitellään ja he myös itse esittäytyvät neutraaleina tieteilijöinä – ikään kuin luonnontieteilijöinä, joiden tiedolla ei olisi vaikutusta maailmaan.

Näin on jopa silloin, kun he ovat päätöksentekorooleissa tai päätöksentekoa tukevissa rooleissa. Tieto esitetään ”faktoina”, jotka määrittelevät, mikä on mahdollista – myös silloin, kun faktat voidaan päättää toisenlaisiksi.

”Neutraaliksi pukeminen” mahdollistaa sen, että kivuliaille päätöksille annetaan tieteellinen leima ja että päätöksentekoa ulkoistetaan asiantuntijoille.

Tämä ”neutraaliksi pukeminen” mahdollistaa sen, että kivuliaille päätöksille annetaan tieteellinen leima ja että päätöksentekoa ulkoistetaan asiantuntijoille. Kuten Politiikka-lehden artikkelissa toteamme, on taloustieteilijän professio ”luotu näyttämään samaan aikaan sekä neutraalilta että yhteiskunnallisen päätöksenteon ytimessä olevalta ja vaikutusvaltaiselta. [–] Tämä ei ole paradoksi, vaan teknokraattisen päätöksenteon mahdollistava sommitelma.”

Mihin kaikkeen taloustieteen ideoilla ja/tai taloustieteilijöillä on vaikutettu organisoidusti?

Taloustieteen ideat ohjaavat vahvasti sitä, miten politiikkaa ajatellaan. Tämä sisältää niin sanotun agenda-settingin ja issue controlin (so. mitkä asiat ovat relevantteja ja mahdollisia), mutta myös konkreettiset politiikan ajattelun välineet ja työkalut (esimerkiksi kustannus–hyöty-analyysit, markkinapohjaiset ratkaisut ja kannustimet).

Taloustiede nostetaan politiikassa usein oikeuttamaan tiettyjä agendoja, erityisesti julkisen sektorin resurssileikkauksia, tiettyjen verolajien alennuksia ja yhteiskunnan markkinoistamista vaihtelevien bisnesintressien edistämiseksi. Tämä ei tapahdu pelkästään nostamalla taloustieteilijöitä päätöksentekoon ”hyödyllisinä hölmöinä” vaan myös perustelemalla päätöksiä taloustieteen löydöksillä.

Jos haluaa ajaa taloustieteen ideoihin sopivaa politiikkaa, kannattaa nostaa ortodoksisen taloustieteen koulutuksen saaneita henkilöitä päätöksentekoon.

Taloustiedettä käytetään myös politiikan vakauttamiseen. Tämä johtuu paitsi taloustieteen ”omnipresenssistä” myös alan ortodoksisesta luonteesta. Ortodoksisen koulutuksen saaneiden ihmisten nostaminen päätöksentekoon tuottaa usein samanlaisia politiikkoja.

Jos siis haluaa ajaa vakaasti taloustieteen ideoihin sopivaa politiikkaa, kannattaa nostaa koulutuksen saaneita henkilöitä päätöksentekoon – oikeastaan mihin tahansa rooliin – sillä nämä löytävät toisensa hyvin helposti jaettujen premissien vuoksi. Tämä tuottaa niin sanottua ryhmäajattelua eli käytännössä sitä, että samanmielisten ryhmässä on vaikea asettua olemaan eri mieltä.

Toki kannattaa myös muistaa, että ortodokseja ei kannata nostaa mihinkään asemaan, jos halutut toimenpiteet eivät sovi yhteen ortodoksisen maailmankuvan kanssa.

Taloustiede on vaikuttanut ehkä kaikkein vahvimmin koulutukseen. Ortodoksisen taloustieteen ideat ovat hyvin vahvasti levittäytyneet kaikille yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden aloille.

Tämä aiheuttaa varsinkin meillä kauppakorkeakoulussa suurta päänvaivaa, kun opiskelijat kuvittelevat, että yritykset ovat yksilöiden välisiä sopimuksia (ongelma oikeustieteilijöille) tai että organisaatioita voidaan nykyaikaisessa hajaantuneessa alusta- ja tietotaloudessa johtaa tehokkaasti tuloskorteilla tai ylimmän johdon bonuksilla (ongelma johtamisen opettajille).

Tutkimuksen poliittisuus

Lopuksi haluan vielä esittää lyhyen pohdinnan koskien tutkimuksen poliittisuutta. Taloustieteen poliittisia ulottuvuuksia käsitellään usein omituisella tavalla, ikään kuin kyse olisi suunnilleen tutkijan suhteesta puoluepolitiikkaan.

”Poliittisuus” viittaa laajassa mielessä kaikkeen yhteiskunnan kontingenssiin liittyvään. Poliittisuudella tarkoitetaan karkeasti ottaen sitä, että yhteiskunta ja sitä koskeva päätöksenteko voidaan päättää järjestää millä tahansa tavalla, kunhan järjestämistavan taakse saadaan vaan riittävästi valtaa.

Tutkimuksella on poliittisia ulottuvuuksia, kun se liittyy tavalla tai toisella yhteiskunnan järjestämistapaan, sitä koskeviin valtakamppailuihin tai kumpaankin. Tämä on eri asia kuin tutkimuksen suhde vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestykseen tai sitä koskevaan päätöksentekoon – tällöin on kyse tutkimuksen ja politiikan suhteesta, ei tutkimuksen poliittisista ulottuvuuksista.

Tutkimuksella on poliittisia ulottuvuuksia, kun se liittyy tavalla tai toisella yhteiskunnan järjestämistapaan, sitä koskeviin valtakamppailuihin tai kumpaankin.

Jo itse tutkimuksen tekemisen piiristä voidaan löytää monenlaisia poliittisia ulottuvuuksia. Esimerkiksi ortodoksisuus eli vaatimus tutkimuksen redusoimisesta yhteen lähestymistapaan on poliittista siinä mielessä, että siinä hyväksytään analyysiin vain yhdenlainen kuva yhteiskunnasta.

Kun joku jo valtaa käyttävä tai valtaresursseja tavoitteleva taho nostaa tämän kuvan yhteiskunnan ”pohjapiirrokseksi”, saa ortodoksisuus vahvan poliittisen merkityksen. Tutkimuksen tekeminen ja tutkimuksessa esiintyvät ideat voidaan toki politisoida tai olla politisoimatta yhteiskunnallisiin valtakamppailuihin.

Poliittisuus ei kuitenkaan vaadi sitä, että tutkija itse osallistuu politisointiin (jolloin kyse olisi lähtökohtaisesti poliittisesta tutkimuksesta). Osa taloustieteilijöistä on itse ihmisiä ohjaavan väkivaltamonopolin palveluksissa, osa ei. Osa pyrkii suostuttelemaan ihmisiä näkemään yhteiskunnan tietyllä tavalla, osa ei. Tutkimuksen poliittisten ulottuvuuksien näkeminen ei kuitenkaan vaadi sitä, että tutkimuksen tekijä osallistuu eksplisiittisesti ja tietoisesti johonkin poliittiseen toimintaan.

Kuten katsausartikkelissamme tuomme esiin, ovat kysymykset vastuusta kuitenkin hyvin erilaisia, kun kyse on satunnaisen vaikutusvallan sijaan organisoidusta vaikutusvallasta. Kun asia ajatellaan tutkimuksen poliittisuuden kautta, on vastuukysymyksissä panoksena se, millaista yhteiskuntaa omalla toiminnalla tullaan tuottaneeksi ja miten nämä vaikutukset tunnistetaan ja oikeutetaan.

Myös asiantuntijat joutuvat kantamaan toiminnastaan osittaista poliittista vastuuta aina, kun asiantuntijoiden vaikutusvalta on organisoitua. Taloustieteessä asiaa ovat pohtineet esimerkiksi Jean Tirole, Greg Mankiw ja Dani Rodrik.

Koulutuksessa kiinnitetään kuitenkin edelleen varsin vähän huomiota siihen, millaisia yhteiskunnallisia seurauksia asiantuntijavallan käytöllä ja – erityisesti taloustieteen tapauksessa – millaisia poliittisia ulottuvuuksia erilaisten mallien valinnoilla on päätöksentekotilanteissa. Kuten artikkelissamme toteamme, ovat kriitikot tässä asiassa vielä toistaiseksi askeleen edellä.

Mikään ei kuitenkaan estä sisällyttämästä asiantuntijan yhteiskunnallista asemaa ja tieteen poliittisuutta koskevaa opetusta taloustieteen koulutukseen. Ehkäpä tämä voitaisiin huomioida myös uuden graduate schoolin opetussuunnitelmia tehtäessä?

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.

Ville-Pekka Sorsa on johtamisen ja organisoinnin apulaisprofessori Hankenissa.

Julkaisu Millainen asema taloustieteellä on nyky-yhteiskunnan hallinnassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Professori Heikki Patomäen viimeaikainen taloustieteeseen kohdistama kritiikki (Uusi Suomi, Politiikka-lehti, Turun Sanomat) koettelee akateemisen keskustelun rajoja. Patomäki esittää joukon kriittisiä huomioita koskien taloustieteen menetelmiä ja teorioita.

Hän argumentoi, että taloustiede ei oikeastaan ole tiede lainkaan vaan osa uusliberaalia poliittista liikettä. Patomäen mielestä taloustieteilijät käyvät sotaa muita yhteiskuntatieteitä vastaan levittäen oppejaan ”imperialistisesti”, ”hyökkäysten kautta”, ”kutsumatta” ja ”säälimättömästi” (Olen eri mieltä Patomäen kanssa siitä, heijastavatko siteeraukset hänen viittaamiensa lähteiden sisältöä). Väitteet ovat poikkeuksellisia, varsinkin kun ne esitetään professorin arvovallalla.

Taloustieteilijöillä on toisinaan tapana kuitata oppialaan kohdistuva kritiikki rinnastamalla se tieteenvastaiseen liikehdintään. Tämä on mielestäni väärä reaktio Patomäen kirjoituksiin.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen epäilijöiden, rokotevastaisten ja evoluutionkieltäjien kritiikissä on pohjimmiltaan – köykäisistä perusteluista huolimatta – kysymys oikeasta tieteellisestä kiistasta. Ovatko väitetyt ilmiöt, mekanismit tai syy-yhteydet todellisia? Patomäen kritiikissä on kuitenkin kyse jostakin muusta. Erimielisyys koskee ennen kaikkea sitä, mitä taloustiede sanoo.

Patomäki esittää provokatiivisia väitteitä muun muassa rationaalisuus- tai tasapaino-olettamien sisällöstä tai mallintamisen logiikasta. Taloustieteilijät kiistävät väitteiden todenperäisyyden.

Heidän mielestään Patomäen mielikuva taloustieteestä on vanhentunut ja perustuu alkeisoppikirjoihin, joiden tavoitteet ovat lähinnä didaktisia. Modernin taloustieteen kanssa kritiikillä ei ole juurikaan tekemistä.

Tutkijan motiivien kyseenalaistaminen riistää häneltä edellytykset osallistua järkiperäiseen tieteelliseen keskusteluun.

Kyse ei ole tieteellisestä kiistasta. Mitä taloustiede sanoo tai olettaa on helposti todennettavissa nykyaikaisista taloustieteen oppikirjoista tai tieteellisistä julkaisuista. On erikoista, että asiasta joudutaan edes keskustelemaan.

Toinen Patomäen kritiikin muoto eli taloustieteilijöiden tutkijaintegriteetin kyseenalaistaminen ja motiivien epäily on vaikeammin lähestyttävä ongelma. Taloustieteilijöiden kuten kenenkään muunkaan korvienväliä ei ole helppoa tutkia. Kaikkein vähiten siitä voi esittää uskottavia lausumia taloustieteilijä itse – hänen mielenlaatunsahan on joka tapauksessa korruptoitunut.

Tutkijan motiivien kyseenalaistaminen

Tämän tyyppinen kritiikki on mielestäni vastuutonta ja vahingollista. Tutkijan motiivien kyseenalaistaminen riistää häneltä edellytykset osallistua järkiperäiseen tieteelliseen keskusteluun.

Tutkijan johtopäätöksillä tai tutkimustuloksilla ei ole merkitystä, jos ne vain heijastavat hänen poliittisia tavoitteitaan. Erityisen tuhoisaa on tutkijan menetelmävalintojen ideologisoiminen.

Tieteellisen dialogin ydin on menetelmiin kohdistuva kritiikki mutta ei koskaan sen perusteella, millaisiin politiikkasuosituksiin ne voivat johtaa. Tutkija ei ole poliitikko.

Taloustieteilijän perimmäinen ongelma ei ole millainen todellisuus on vaan mitä siitä voi sanoa.

Päinvastoin tutkijan työn ydin on soveltaa tieteellistä metodia – tieteellisiä menetelmiä – tutkimusongelmiin riippumatta siitä, millaisiin tarkoituksiin tuloksia käytetään. Patomäen määrittämistä lähtökohdista, joissa menetelmävalinnat politisoidaan, ei yksinkertaisesti ole mahdollista käydä järkevää tieteellistä keskustelua.

On myös selvää, että Patomäen ja hengenheimolaisten edistämän kritiikin taustalla on erilainen tiedekäsitys. Patomäki itse kertoo tieteelliseksi maailmankuvakseen kriittisen realismin, pyrkimyksen totuudenkaltaiseen maailmankuvaukseen.

Taloustieteen asenne on pragmaattisempi. Taloustieteilijän perimmäinen ongelma ei ole millainen todellisuus on vaan mitä siitä voi sanoa. Nämä ovat eri asioita.

Pyrkimys puhua todellisuudesta järkevästi ja ymmärrettävästi määrittää, miten tutkimuskohteeseen suhtaudutaan. Jaetut menetelmät ja käsitteet palvelevat tätä tarkoitusta. Onnistuessaan taloustieteilijä vastaa tutkimuskysymykseen tavalla, jonka sekä kirjoittaja että lukija ymmärtävät samalla tavoin.

Tämä muuten ei ole triviaali tehtävä. Talousteorian on muun muassa otettava kantaa siihen, miten ihmiset tekevät valintojaan, miten heidän odotuksensa muodostuvat ja miten he ottavat toisten valinnat huomioon.

Kilpailulla ei ole itseisarvoista asemaa taloustieteessä.

Näitä koskevat oletukset ovat perusluonteeltaan empiirisen koeteltavuuden tuolla puolen – ne ovat menetelmiä. Teoria ei sellaisenaan olekaan kuvaus todellisuudesta vaan lähinnä kieli, jonka avulla voidaan puhua todellisuudesta selvällä ja yhteisesti ymmärretyllä tavalla. Saavutus ei ole vähäpätöinen.

Taloustieteen kieli

On toki totta, että kieli määrittää millaisia kysymyksiä voimme kysyä. Olen kuitenkin vähemmän kuin Patomäki huolissani siitä, että taloustieteen kieli olisi rajoittava ja johtaisi automaattisesti jonkin suuntaisiin johtopäätöksiin.

Esimerkiksi atomismi Patomäen tarkoittamassa mielessä ei ole taloustiedettä luonnehtiva ominaisuus. Päinvastoin ongelmien taloudellinen kiintoisuus tyypillisesti johtuu nimenomaan riippuvuuksista ja takaisinkytkennöistä yksilöiden välillä.

Myöskään kilpailulla ei ole itseisarvoista asemaa taloustieteessä. Taloustieteilijälle kilpailu on ainoastaan mekanismi, joka toisinaan toimii ja toisinaan ei.

Toisin kuin Patomäki ja muut kriitikot tuntuvat ymmärtävän, taloustiede ei ole sovellettua matematiikkaa eikä matematiikalla taloustieteessä luoda ”illuusiota varmuudesta”. Matematiikan tehtävä taloustieteessä on helpottaa analyysiä, varmistaa sen johdonmukaisuus ja selkeyttää erilaisia vertailuja. Formalismi vähentää väärinkäsityksiä.

Epäilen, että kiistat juontuvat osittain myös konseptuaalisesta sekaannuksesta. Individualismi ei taloustieteessä ole ideologia vaan menetelmä, kun yhteiskuntaa tarkastellaan ihmisen näkökulmasta.

Merkittävä osa taloustieteen teoriamuodostusta on ollut sen selvittämistä, mitä metodologinen individualismi tarkoittaa ja miten sitä tulee järkevästi harjoittaa. Tämä on uskoakseni eräs syy taloustieteen ”imperialismille”. Taloustieteen menetelmien lisääntyvä soveltaminen muissa yhteiskuntatieteissä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ne ovat käyttökelpoisia.

Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa Patomäen tieteellisiä pyrkimyksiä. Mutta on selvää, että ne kumpuavat erilaisesti tieteellistä maailmankuvasta kuin taloustietelijöiden.

Paradigmat ylittävässä kritiikissä tulisi mielestäni pyrkiä varovaisuuteen. On hämmentävää, että Patomäki poikkeuksellisissa kirjoituksissaan torjuu juuri sellaista tieteellistä pluralismia, jonka suvaitsemista hän vaatii muilta.

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.

Hannu Vartiainen on mikrotalousteorian professori Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Taloustieteen menetelmistä ja väitetystä ideologisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Termi ”metodologinen individualismi” tulee sosiologi Max Weberiltä. Metodologinen individualismi pitää sisällään vaatimuksen, että kaikella yhteiskuntatieteellisellä selittämisellä pitää olla toimintateoreettinen perusta.

Weberin historiallis-sosiologisessa teoriassa toimintateoria kuitenkin viittaa ihmisten toiminnalleen antamiin merkityksiin ja toiminnan erilaisiin orientaatioihin. Ne vaihtelevat historiallisen aikakauden ja kontekstin myötä.

Tähän verrattuna uusklassinen taloustiede ja rationaalisten valintojen teoria on reduktionistinen oppi. Uusklassinen teoria mukailee Thomas Hobbesin aloittamaa ja muun muassa Carl Mengerin jatkamaa atomistista traditiota. Se ottaa ihmispsykologian annettuna ja muuttumattomana asiana.

Tälle psykologialle annetaan erityinen sisältö. Laskelmoiva, päämäärärationaalinen tuloksen maksimointi suhteessa omiin preferensseihin ja joihinkin rajoitteisiin.

Vaikka preferenssit voivat teoriassa olla mitä vain, käytännössä näin ei ole.

Teoriassa preferenssit voivat olla mitä vain. Hyötyfunktioihin voidaan kirjoittaa sisään esimerkiksi altruistisia preferenssejä, jolloin toisen etu asetetaan oman edelle. On olemassa sellaisiakin peliteoreettisia papereita, joissa todistellaan, että rahan polttaminen – kirjaimellisesti – voi olla rationaalista.

Kuitenkin mallittamistekniikat vaativat oletuksia, jotka sotivat arkikokemusta ja -tietoa vastaan tai ovat muutoin hyvin epäintuitiivisia. Teknisesti ilmaisten tällaisia oletuksia ovat esimerkiksi preferenssien täydellisyys, transitiivisuus ja riippumattomuus kontekstista tai preferenssien jatkuvuus ja konveksisuus.

Preferenssien täydellisyys tarkoittaa, että jokaisella ihmisillä on valmiina preferenssijärjestys kaikkien mahdollisten kymmenien tai satojen tuhansien hyödykkeiden välille. Transitiivisuus tarkoittaa, että jos henkilö pitää suklaarasiaa parempana kuin tunnin kuntosalikertaa, ja kuntosalikertaa parempana kuin tuoppia olutta, niin hänen täytyy aina pitää suklaarasiaa parempana olueeseen verrattuna. Ja riippumattomuus kontekstista tarkoittaa, että henkilö pitää suklaarasiasta aina enemmän kuin oluesta riippumatta siitä, onko esimerkiksi valittavana myös yksinäinen ilta kotona tai sosiaalinen ilta kaupungilla.

Preferenssien jatkuvuus-oletus tarkoittaa, että olemme aina valmiina vaihtamaan hyödykkeitä toisiinsa, esimerkiksi olemme valmiita syömään puolikkaan suklaapalan vähemmän ja käymään sen sijasta kaksi minuuttia kuntosalilla. Konveksisuus puolestaan tarkoittaa oletusta, jonka mukaan yleisesti ottaen on parempi saada yhdistelmä hyödykkeitä kuin yhtä hyödykettä enemmän. Kuitenkin henkilö voi pitää sekä oluesta että kuntosalista, mutta ei halua yhdistää niitä.

Moninaisten teknisten ja abstraktien vaatimusten lisäksi preferenssejä rajoittavat myös sisällölliset oletukset. Vaikka preferenssit voivat teoriassa olla mitä vain, käytännössä näin ei ole. Tyypillisesti rationaalisten valintojen teorian aksioomat ja teoriat johdetaan rahamääräisten arpajaisten analyysista. Arpajaisissa yksilöt maksimoivat odotettua hyötyään, joka samaistuu rahaan.

Kuluttajan teorian lähtökohtana ovat puolestaan halujen kyltymättömyys ja valinnat hyödykkeiden välillä. Mitä enemmän ja mitä useampia hyödykkeitä kuluttaa, sen parempi. Yritykset maksimoivat voittojaan. Mitä enemmän voittoa saa, sen parempi.

Atomismi ja metodologinen individualismi

Vaikka preferenssit periaatteessa voivat siis olla mitä vain, tosiasiassa teoria yleensä olettaa ihmisyksilöiden maksimoivan omaa preferenssijärjestystään muiden ”preferensseistä” piittaamatta. Tavanmukaisesti preferenssit samaistetaan rahan määrään tai kulutuksen nautintoihin tai hyötyyn.

Uusklassinen talousteoria on näin sitoutunut hyvin erityiseen näkemykseen ihmisyydestä, sellaiseen, jossa esimerkiksi sosiaaliset suhteet ja tunnustus, normit ja arvot, tai autonomisuus ja kehitys eivät merkitse ihmisille mitään. Taloustieteen ihmiskuva on myös epähistoriallinen.

1980-luvulta alkaen metodologisen individualismin on yleisesti ymmärretty tarkoittavan sitoutumista tällaiseen oppiin. Matemaattisen mallittamisen metodologia vahvistaa edelleen opin atomistisia taipumuksia.

Matematiikan käyttö nimittäin edellyttää ontologisen atomismin ja suljetut järjestelmät. Suljetut järjestelmät voivat olla deterministisiä tai stokastisia, mutta niiden täytyy koostua ”atomeista”, joiden sisäiset rakenteet (mentaaliset tilat, intentiot) ovat annettuja ja muuttumattomia; joiden välillä ei ole sisäisiä, konstitutiivisia suhteita; ja joiden muodostamilla kokonaisuuksilla ei ole emergenttejä ominaisuuksia.

Jotkut peliasetelmat, esimerkiksi ”vangin dilemma”, ja matemaattisen mallittamisen menetelmät, esimerkiksi kaaosteoria, voivat poiketa näistä oletuksista hieman ilman, että ne kuitenkaan muuttavat perusasetelmaa olennaisesti.

Metodologisella individualistilla on taipumusta selittää taloudellista eriarvoisuutta yksilöiden ominaisuuksilla.

Väitän, että atomistiset oletukset ovat paitsi perustavalla tavalla vääriä niin myös rajoittavia tavalla, jolla on kauaskantoisia negatiivisia seurauksia sen kannalta, miten yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan ymmärtää ja selittää.

Metodologinen individualisti yleensä olettaa, että yksiköiden muodostama kokonaisuus on vain annettujen osiensa summa, vaikka joutuisikin myöntämään, että näin ei tosiasiassa aina ole.

Metodologinen individualismi – varsinkin atomistisesti tulkittuna – rajoittaa kysymykset koskemaan ensisijaisesti ”atomien” välisiä annettuja eroja tai niiden valintoja tai tekoja. Niinpä metodologisella individualistilla on esimerkiksi taipumusta selittää taloudellista eriarvoisuutta yksilöiden erilaisilla annetuilla tai luontaisilla ominaisuuksilla sosiaalisten suhteiden ja niiden muodostamien kokonaisuuksien dynamiikan sijasta.

Esimerkiksi Thomas Pikettyn epäyhtälö r > g (r = tuotto [raha]pääomalle, g = taloudellinen kasvu) selittää eriarvoisuutta kokonaan toisenlaisen logiikan pohjalta. Epäyhtälö on viittaus dynaamiseen kompleksiin, joka voi kasata tulot ja vaurauden yhä harvempiin käsiin täysin riippumatta yksilöiden ominaisuuksista.

Yleisemmällä tasolla esimerkiksi keynesiläisen talousteorian niin sanotut paradoksit kertovat, että kapitalistinen markkinatalous ei toimi vain osiensa summana, vaan kokonaisuus tuottaa yllättäviä vaikutuksia.

Yhtä olennaista on, että konkreettisten yksilötoimijoiden ominaisuudet ja kyvyt ovat relationaalisia, eli kumpuavat yhteiskunnallisista suhteista, sekä sosiaalisesti välittyneitä ja historiallisesti tuotettuja. Yksilöiden olemassaolo ja heidän mentaaliset tilansa ja aikomuksessa riippuvat olennaisella tavalla kielestä, joka itsessään on opittu monikerroksinen sosiaalinen järjestelmä, diskursseista, jotka muotoutuvat myös valtasuhteiden kautta, sekä yhteiskunnallisista suhteista ja niiden muodostamista dynaamisista kokonaisuuksista.

Kysymykseni kuuluu: miten metodologista individualismia (ja atomismia) voi perustella taloustieteen metodologian pohjana, jos yhteiskunta ei tosiasiassa ole lainkaan atomistinen, ja jos individualismilla on kauaskantoisia ei-toivottavia seurauksia mahdollisten yhteiskuntatieteellisten selitysten kannalta?

Rationaalisuus 

Tiede on järjen käyttöä, mutta mitä tarkoitamme järkevyydellä tai rationaalisuudella? Rationaalisten valintojen teorian ja uusklassisen talousteorian ”rationaalisuus” on tuloksen maksimointia suhteessa preferensseihin ja joihinkin rajoitteisiin, esimerkiksi hinnat ja tulot.

Joskus uusklassisen teorian olettamat tavoitteet vaikuttaisivat olevan selkeitä. Tyypillisesti nämä tavoitteet ovat joko rahamääräisiä tai työn aiheuttamaan vaivaan tai kuluttamisen nautintoihin liittyviä.

Vain hieman karrikoiden: teorian mukaan ihmiset ovat luontaisesti laiskoja, mutta heidän halunsa kuluttaa on loputon, joten rahamääräiset kannustimet motivoivat heitä työhön ja ahkeruuteen.

Matemaattisten mallien abstrahoituessa tällaiset konkreettiset tavoitteet kuitenkin häipyvät taka-alalle ja ”rationaalisuus” ei välttämättä tarkoita enää mitään muuta kuin jonkinlaista johdonmukaisuuden vaatimusta. Käyttäytymisen täytyy olla konsistenttia eli johdonmukaista suhteessa johonkin – mihin tahansa – preferenssijärjestykseen.

Näissä abstrakteissa malleissa usein kyse on oletuksista, jotka koskevat sitä, miten toimijoiden pitäisi toimia, jotta he olisivat ”rationaalisia”. Ei sitä, miten he oikeasti toimivat.

Kuitenkin rahamääräisyys tulee takaisin kuvaan muun muassa sitä kautta, että preferenssit voidaan havaita vain aktuaalisten valintojen kautta. Kuten todettua, käytännössä valintoja testataan tilanteissa, joissa kyse on tavanmukaisesti rahasta.

Taloustieteen ”rationaalisuus” on perimmiltään yksi irrationaalisuuden muoto.

Mitä on sitten rationaalinen tiede taloustieteilijälle? Johdonmukainen taloustieteilijä soveltaisi teoriaansa myös itseensä – myös sellaisissa tilanteissa, jotka liittyvät tieteen tekemiseen.

Siksi meidän täytyy kysyä: Jos taloustieteilijä kannattaa esimerkiksi vapaamarkkinaoppeja, minkä preferenssijärjestyksen mukaista tulosta hän pyrkii maksimoimaan? Maksimoiko hän omaa rahamääräistä tulostaan tai uramenestystä annettujen rajoitteiden ja parametrien puitteissa, vai onko hänelle abstraktimpia – vaikkapa ideologisia – preferenssejä?

Esimerkiksi Peter J. Hammond esittää esseessään ”Rationality in Economics”, että varsinkin Yhdysvalloissa taloustieteilijät saavat usein rahaa liike-elämältä samalla, kun monet koulut ja yliopistot ovat riippuvaisia firmojen ja niiden yhteenliittymien tuesta ja rahoituksesta. ”Kun otetaan huomioon kaikki nämä taloudelliset paineet, on ehkä jonkin verran yllättävää, että joissakin Yhdysvaltain yliopistoissa voivat edelleen kukoistaa myös vapaan yrittämisen arvostelijat”.

Jos rationaalisuus jätetään uusklassikoille, mitään järkiperäistä tiedettä ei oikeastaan edes voi olla olemassa. Taloustieteen ”rationaalisuus” on perimmiltään yksi irrationaalisuuden muoto.

Niin rationaalisen uskomuksen kuin toimintaperusteenkin tulee olla kritisoitavissa. Annetuista ”preferensseistä” kiinnipitäminen tarkoittaa kyvyttömyyttä perustella uskomuksia ja toimintaa ja sitä kautta kyvyttömyyttä oppia. Oikea järkiperäisyys tarkoittaa avoimuutta kritiikille ja kykyä oppia.

On useita sisällöllisiä järjen käytön muotoja – muun muassa välineellinen, normatiivinen ja itseilmaisullinen – mutta kaikki ne ovat alisteisia kriittiselle kommunikaatiolle, joka nojaa hyviin perusteisiin. Pätevyysväitteemme ovat arvosteltavissa ja kumottavissa.

Järki on ennen kaikkea kykyä argumentoida ja harjoittaa kommunikatiivista rationaalisuutta.

Ne edellyttävät transsubjektiivisia perusteluja, joita meillä on velvollisuus esittää aina kysyttäessä – toki riippuen myös siitä, kenellä on kussakin tilanteessa pääasiallinen todistamisen taakka. Tiede perustuu totuusväitteiden ja normatiivisten väitteiden hypoteettiseen tarkasteluun ja tutkimiseen.

Prosessi on luonteeltaan dialoginen ja siihen kuuluvat järkiperäisen keskustelun säännöt ja hyveet sekä niiden noudattamisen etiikka. Järki on ennen kaikkea kykyä argumentoida ja harjoittaa kommunikatiivista rationaalisuutta.

Kun asiaa katsotaan rationaalisuuden näkökulmasta, vallitseva taloustiede vaikuttaisi olevan äärioppi filosofian ja yhteiskuntatieteiden kentällä. Taloustieteen ”rationaalisuus” on eräänlaista irrationaalista jääräpäisyyttä, jossa sattumanvaraisesti syntyneet preferenssit ja maksimointitehtävät ajavat ihmisiä kuin ennalta ohjelmoitua laskukonetta.

Toki laskukoneen ohjelmaan voidaan rakentaa sisään yksittäisiä oppimismekanismeja, joissa aiempien valintojen seurauksista opitaan jotakin maksimointitehtävän parametreista ja muutetaan käyttäytymistä. Yleensä tällainen oppiminen on solipsistista, eli se tapahtuu yksinäisyydessä sekä koskee maailman hyvin rajallista osa-aluetta maksimointitehtävän määrittelyjen sisällä.

Vallitseva taloustiede vaikuttaisi olevan äärioppi filosofian ja yhteiskuntatieteiden kentällä.

Eikö poliittisen talouden tutkimuksen pitäisi katsoa taloutta laajasti ja monien eri rationaalisuuksien ja oppimisprosessien näkökulmasta, oli kyse sitten taloudellisen toiminnan ymmärtämisestä ja selittämisestä tai asioiden normatiivisesta arvioinnista?

Ja mikä ehkä tärkeintä tämän keskustelun kannalta: olisiko mahdollista ajatella, että uusklassikoiden omat ongelmalliset toimintatavat selittyvät ainakin osin sillä, että he eivät näe muuta rationaalisuuden muotoa kuin optimointia suhteessa annettuun preferenssijärjestykseen joidenkin rajoitteiden puitteissa?

Jos kommunikatiiviselle, normatiiviselle tai itseilmaukselliselle järjelle ei ajattelussa ole mitään tilaa, eikö toiminta ole myös sen mukaista? Uskon taloustiedekollegojeni vilpittömään pyrkimykseen noudattaa hyviä tieteellisiä ja eettisiä käytäntöjä, mutta ehkä tässä kuitenkin olisi vakavan itsereflektion paikka?

Talousteorian poliittisuudesta 

Uusklassinen talousteoria puolustautuu teoreettista, metodologista ja eettis-poliittista kritiikkiä vastaan monenlaisten retoristen väistötaktiikoiden kautta. Teorian perusopit on kanonisoitu – useimmiten Yhdysvalloissa julkaistuihin – oppikirjoihin, joista tunnetuimmat ovat levinneet maailmalla jopa miljoonina kopioina.

Tilanne on analoginen sen kanssa, että maantieteen perusoppikirjoissa opetettaisiin maapallon olevan litteä.

Tyypillinen väistöliike kritiikkiä vastaan on sanoa, että kritiikki kohdistuu vain ”101-oppikirjoihin” (tämäkin ilmaisu on peräisin amerikkalaisista tutkintovaatimuksista). ”Edistyneemmällä tasolla ja tutkimuksessa tehdään ihan jotain muuta.”

Väistöliikkeen seurauksena taloustieteilijät tulevat itse leimanneeksi omien oppikirjojensa sisällön vanhentuneiksi ja harhaanjohtaviksi. Tilanne on analoginen sen kanssa, että maantieteen perusoppikirjoissa opetettaisiin maapallon olevan litteä.

Kurssien opettajat lupaavat kertoa opintojen edistyneemmässä vaiheessa – viimeistään väitöskirjavaiheessa – mitä uusin tutkimus asiasta kertoo. ”Jostakin kuitenkin on aloitettava, siksi opetamme ensin litteän maapallon doktriinia.”

Miksi ihmeessä taloustieteen perusoppikirjoissa pitää antaa vanhentunut ja väärä kuva asioista? Omalla oppialallani maailmanpolitiikassa käytämme oppikirjoja hyvin vähän. Opiskelijat lukevat alan parasta tutkimusta ja tutustuvat eri teorioihin ja paradigmoihin.

Pohjimmiltaan uusklassikoiden väistöliike on kuitenkin tekopyhä. Heidän tyypilliset talouspoliittiset näkemyksensä ja suosituksena pohjaavat juuri 101-teorian logiikkaan eli siihen, mitä Politiikka-lehden (1/2018) artikkelissani ”Uusklassisen talousteorian poliittisuudesta” kutsun prototyypiksi markkinamekanismista.

Kuten artikkelissani totean, olennaisia eroja on. Kaikki uusklassisen koulutuksen läpikäyneet taloustieteilijät eivät jaa täsmälleen samoja eettisiä tai poliittisia näkemyksiä. Monissa konkreettisissa kysymyksissä uusklassikoiden mielipiteet ovat jakautuneet.

Tämän artikkelin lopussa on lista muutamista keskeisistä ajankohtaisista kysymyksistä, jotka mainitsen myös Politiikka-lehden artikkelin alussa. Itse artikkelissa tarkastelen kysymystä minimipalkasta tarkemmin.

Viime vuosikymmenten politiikan asialista on ollut suurelta osin peräisin juuri uusklassisesta taloustieteestä.

Jokainen voi tykönään joko testata itseään tai arvioida uusklassikoiden julkisesti tai yksityisesti esittämiä näkemyksiä. Uusklassikon täysi ”värisuora” on se, että saa kaikki ruksit vasemmanpuoleiseen sarakkeeseen.

Pääpointti on, että teorian atomismi, individualismi, rationaalisuuskäsitys, ihmiskuva, käsitteistö, tekninen välineistö ja tutkimuksen arkkitehtuuri eivät suinkaan ole neutraaleja eettisesti tai poliittisesti. Vaikka malleja voidaan näidenkin oletusten puitteissa rakentaa monin tavoin – hyvänä esimerkkinä ”analyyttisen marxismin” mallit – lähtökohtaoletuksilla kuitenkin on väliä.

Ne muodostavat teoria-ongelma-vastaus-kentän eli problematiikan, jonka sisällä vain tietynlaiset kysymykset heräävät. Kenttä määrittää pitkälti myös mahdolliset ja todennäköiset vastaukset.

Näin kenttä osallistuu käytännön poliittisen agendan tuottamiseen. Viime vuosikymmenten politiikan asialista on ollut suurelta osin peräisin juuri uusklassisesta taloustieteestä. 

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.

Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Muutama kysymys uusklassikolle

Julkaisu Individualismista, teknisestä järjestä ja politiikasta uusklassisessa talousteoriassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.