Individualismista, teknisestä järjestä ja politiikasta uusklassisessa talousteoriassa

Lukuaika: 8 min. 

Tiedekulmassa 22.5.2018 järjestetyn keskustelutilaisuuden ensimmäisessä osiossa väittelimme professori Hannu Vartiaisen kanssa taloustutkimuksen metodologiasta ja teoriasta. Kumpikin esitteli vuoron perään yhden aihepiirin ja näkemyksen siitä, johon toisella oli tilaisuus vastata.

Termi ”metodologinen individualismi” tulee sosiologi Max Weberiltä. Metodologinen individualismi pitää sisällään vaatimuksen, että kaikella yhteiskuntatieteellisellä selittämisellä pitää olla toimintateoreettinen perusta.

Weberin historiallis-sosiologisessa teoriassa toimintateoria kuitenkin viittaa ihmisten toiminnalleen antamiin merkityksiin ja toiminnan erilaisiin orientaatioihin. Ne vaihtelevat historiallisen aikakauden ja kontekstin myötä.

Tähän verrattuna uusklassinen taloustiede ja rationaalisten valintojen teoria on reduktionistinen oppi. Uusklassinen teoria mukailee Thomas Hobbesin aloittamaa ja muun muassa Carl Mengerin jatkamaa atomistista traditiota. Se ottaa ihmispsykologian annettuna ja muuttumattomana asiana.

Tälle psykologialle annetaan erityinen sisältö. Laskelmoiva, päämäärärationaalinen tuloksen maksimointi suhteessa omiin preferensseihin ja joihinkin rajoitteisiin.

Vaikka preferenssit voivat teoriassa olla mitä vain, käytännössä näin ei ole.

Teoriassa preferenssit voivat olla mitä vain. Hyötyfunktioihin voidaan kirjoittaa sisään esimerkiksi altruistisia preferenssejä, jolloin toisen etu asetetaan oman edelle. On olemassa sellaisiakin peliteoreettisia papereita, joissa todistellaan, että rahan polttaminen – kirjaimellisesti – voi olla rationaalista.

Kuitenkin mallittamistekniikat vaativat oletuksia, jotka sotivat arkikokemusta ja -tietoa vastaan tai ovat muutoin hyvin epäintuitiivisia. Teknisesti ilmaisten tällaisia oletuksia ovat esimerkiksi preferenssien täydellisyys, transitiivisuus ja riippumattomuus kontekstista tai preferenssien jatkuvuus ja konveksisuus.

Preferenssien täydellisyys tarkoittaa, että jokaisella ihmisillä on valmiina preferenssijärjestys kaikkien mahdollisten kymmenien tai satojen tuhansien hyödykkeiden välille. Transitiivisuus tarkoittaa, että jos henkilö pitää suklaarasiaa parempana kuin tunnin kuntosalikertaa, ja kuntosalikertaa parempana kuin tuoppia olutta, niin hänen täytyy aina pitää suklaarasiaa parempana olueeseen verrattuna. Ja riippumattomuus kontekstista tarkoittaa, että henkilö pitää suklaarasiasta aina enemmän kuin oluesta riippumatta siitä, onko esimerkiksi valittavana myös yksinäinen ilta kotona tai sosiaalinen ilta kaupungilla.

Preferenssien jatkuvuus-oletus tarkoittaa, että olemme aina valmiina vaihtamaan hyödykkeitä toisiinsa, esimerkiksi olemme valmiita syömään puolikkaan suklaapalan vähemmän ja käymään sen sijasta kaksi minuuttia kuntosalilla. Konveksisuus puolestaan tarkoittaa oletusta, jonka mukaan yleisesti ottaen on parempi saada yhdistelmä hyödykkeitä kuin yhtä hyödykettä enemmän. Kuitenkin henkilö voi pitää sekä oluesta että kuntosalista, mutta ei halua yhdistää niitä.

Moninaisten teknisten ja abstraktien vaatimusten lisäksi preferenssejä rajoittavat myös sisällölliset oletukset. Vaikka preferenssit voivat teoriassa olla mitä vain, käytännössä näin ei ole. Tyypillisesti rationaalisten valintojen teorian aksioomat ja teoriat johdetaan rahamääräisten arpajaisten analyysista. Arpajaisissa yksilöt maksimoivat odotettua hyötyään, joka samaistuu rahaan.

Kuluttajan teorian lähtökohtana ovat puolestaan halujen kyltymättömyys ja valinnat hyödykkeiden välillä. Mitä enemmän ja mitä useampia hyödykkeitä kuluttaa, sen parempi. Yritykset maksimoivat voittojaan. Mitä enemmän voittoa saa, sen parempi.

Atomismi ja metodologinen individualismi

Vaikka preferenssit periaatteessa voivat siis olla mitä vain, tosiasiassa teoria yleensä olettaa ihmisyksilöiden maksimoivan omaa preferenssijärjestystään muiden ”preferensseistä” piittaamatta. Tavanmukaisesti preferenssit samaistetaan rahan määrään tai kulutuksen nautintoihin tai hyötyyn.

Uusklassinen talousteoria on näin sitoutunut hyvin erityiseen näkemykseen ihmisyydestä, sellaiseen, jossa esimerkiksi sosiaaliset suhteet ja tunnustus, normit ja arvot, tai autonomisuus ja kehitys eivät merkitse ihmisille mitään. Taloustieteen ihmiskuva on myös epähistoriallinen.

1980-luvulta alkaen metodologisen individualismin on yleisesti ymmärretty tarkoittavan sitoutumista tällaiseen oppiin. Matemaattisen mallittamisen metodologia vahvistaa edelleen opin atomistisia taipumuksia.

Matematiikan käyttö nimittäin edellyttää ontologisen atomismin ja suljetut järjestelmät. Suljetut järjestelmät voivat olla deterministisiä tai stokastisia, mutta niiden täytyy koostua ”atomeista”, joiden sisäiset rakenteet (mentaaliset tilat, intentiot) ovat annettuja ja muuttumattomia; joiden välillä ei ole sisäisiä, konstitutiivisia suhteita; ja joiden muodostamilla kokonaisuuksilla ei ole emergenttejä ominaisuuksia.

Jotkut peliasetelmat, esimerkiksi ”vangin dilemma”, ja matemaattisen mallittamisen menetelmät, esimerkiksi kaaosteoria, voivat poiketa näistä oletuksista hieman ilman, että ne kuitenkaan muuttavat perusasetelmaa olennaisesti.

Metodologisella individualistilla on taipumusta selittää taloudellista eriarvoisuutta yksilöiden ominaisuuksilla.

Väitän, että atomistiset oletukset ovat paitsi perustavalla tavalla vääriä niin myös rajoittavia tavalla, jolla on kauaskantoisia negatiivisia seurauksia sen kannalta, miten yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan ymmärtää ja selittää.

Metodologinen individualisti yleensä olettaa, että yksiköiden muodostama kokonaisuus on vain annettujen osiensa summa, vaikka joutuisikin myöntämään, että näin ei tosiasiassa aina ole.

Metodologinen individualismi – varsinkin atomistisesti tulkittuna – rajoittaa kysymykset koskemaan ensisijaisesti ”atomien” välisiä annettuja eroja tai niiden valintoja tai tekoja. Niinpä metodologisella individualistilla on esimerkiksi taipumusta selittää taloudellista eriarvoisuutta yksilöiden erilaisilla annetuilla tai luontaisilla ominaisuuksilla sosiaalisten suhteiden ja niiden muodostamien kokonaisuuksien dynamiikan sijasta.

Esimerkiksi Thomas Pikettyn epäyhtälö r > g (r = tuotto [raha]pääomalle, g = taloudellinen kasvu) selittää eriarvoisuutta kokonaan toisenlaisen logiikan pohjalta. Epäyhtälö on viittaus dynaamiseen kompleksiin, joka voi kasata tulot ja vaurauden yhä harvempiin käsiin täysin riippumatta yksilöiden ominaisuuksista.

Yleisemmällä tasolla esimerkiksi keynesiläisen talousteorian niin sanotut paradoksit kertovat, että kapitalistinen markkinatalous ei toimi vain osiensa summana, vaan kokonaisuus tuottaa yllättäviä vaikutuksia.

Yhtä olennaista on, että konkreettisten yksilötoimijoiden ominaisuudet ja kyvyt ovat relationaalisia, eli kumpuavat yhteiskunnallisista suhteista, sekä sosiaalisesti välittyneitä ja historiallisesti tuotettuja. Yksilöiden olemassaolo ja heidän mentaaliset tilansa ja aikomuksessa riippuvat olennaisella tavalla kielestä, joka itsessään on opittu monikerroksinen sosiaalinen järjestelmä, diskursseista, jotka muotoutuvat myös valtasuhteiden kautta, sekä yhteiskunnallisista suhteista ja niiden muodostamista dynaamisista kokonaisuuksista.

Kysymykseni kuuluu: miten metodologista individualismia (ja atomismia) voi perustella taloustieteen metodologian pohjana, jos yhteiskunta ei tosiasiassa ole lainkaan atomistinen, ja jos individualismilla on kauaskantoisia ei-toivottavia seurauksia mahdollisten yhteiskuntatieteellisten selitysten kannalta?

Rationaalisuus 

Tiede on järjen käyttöä, mutta mitä tarkoitamme järkevyydellä tai rationaalisuudella? Rationaalisten valintojen teorian ja uusklassisen talousteorian ”rationaalisuus” on tuloksen maksimointia suhteessa preferensseihin ja joihinkin rajoitteisiin, esimerkiksi hinnat ja tulot.

Joskus uusklassisen teorian olettamat tavoitteet vaikuttaisivat olevan selkeitä. Tyypillisesti nämä tavoitteet ovat joko rahamääräisiä tai työn aiheuttamaan vaivaan tai kuluttamisen nautintoihin liittyviä.

Vain hieman karrikoiden: teorian mukaan ihmiset ovat luontaisesti laiskoja, mutta heidän halunsa kuluttaa on loputon, joten rahamääräiset kannustimet motivoivat heitä työhön ja ahkeruuteen.

Matemaattisten mallien abstrahoituessa tällaiset konkreettiset tavoitteet kuitenkin häipyvät taka-alalle ja ”rationaalisuus” ei välttämättä tarkoita enää mitään muuta kuin jonkinlaista johdonmukaisuuden vaatimusta. Käyttäytymisen täytyy olla konsistenttia eli johdonmukaista suhteessa johonkin – mihin tahansa – preferenssijärjestykseen.

Näissä abstrakteissa malleissa usein kyse on oletuksista, jotka koskevat sitä, miten toimijoiden pitäisi toimia, jotta he olisivat ”rationaalisia”. Ei sitä, miten he oikeasti toimivat.

Kuitenkin rahamääräisyys tulee takaisin kuvaan muun muassa sitä kautta, että preferenssit voidaan havaita vain aktuaalisten valintojen kautta. Kuten todettua, käytännössä valintoja testataan tilanteissa, joissa kyse on tavanmukaisesti rahasta.

Taloustieteen ”rationaalisuus” on perimmiltään yksi irrationaalisuuden muoto.

Mitä on sitten rationaalinen tiede taloustieteilijälle? Johdonmukainen taloustieteilijä soveltaisi teoriaansa myös itseensä – myös sellaisissa tilanteissa, jotka liittyvät tieteen tekemiseen.

Siksi meidän täytyy kysyä: Jos taloustieteilijä kannattaa esimerkiksi vapaamarkkinaoppeja, minkä preferenssijärjestyksen mukaista tulosta hän pyrkii maksimoimaan? Maksimoiko hän omaa rahamääräistä tulostaan tai uramenestystä annettujen rajoitteiden ja parametrien puitteissa, vai onko hänelle abstraktimpia – vaikkapa ideologisia – preferenssejä?

Esimerkiksi Peter J. Hammond esittää esseessään ”Rationality in Economics”, että varsinkin Yhdysvalloissa taloustieteilijät saavat usein rahaa liike-elämältä samalla, kun monet koulut ja yliopistot ovat riippuvaisia firmojen ja niiden yhteenliittymien tuesta ja rahoituksesta. ”Kun otetaan huomioon kaikki nämä taloudelliset paineet, on ehkä jonkin verran yllättävää, että joissakin Yhdysvaltain yliopistoissa voivat edelleen kukoistaa myös vapaan yrittämisen arvostelijat”.

Jos rationaalisuus jätetään uusklassikoille, mitään järkiperäistä tiedettä ei oikeastaan edes voi olla olemassa. Taloustieteen ”rationaalisuus” on perimmiltään yksi irrationaalisuuden muoto.

Niin rationaalisen uskomuksen kuin toimintaperusteenkin tulee olla kritisoitavissa. Annetuista ”preferensseistä” kiinnipitäminen tarkoittaa kyvyttömyyttä perustella uskomuksia ja toimintaa ja sitä kautta kyvyttömyyttä oppia. Oikea järkiperäisyys tarkoittaa avoimuutta kritiikille ja kykyä oppia.

On useita sisällöllisiä järjen käytön muotoja – muun muassa välineellinen, normatiivinen ja itseilmaisullinen – mutta kaikki ne ovat alisteisia kriittiselle kommunikaatiolle, joka nojaa hyviin perusteisiin. Pätevyysväitteemme ovat arvosteltavissa ja kumottavissa.

Järki on ennen kaikkea kykyä argumentoida ja harjoittaa kommunikatiivista rationaalisuutta.

Ne edellyttävät transsubjektiivisia perusteluja, joita meillä on velvollisuus esittää aina kysyttäessä – toki riippuen myös siitä, kenellä on kussakin tilanteessa pääasiallinen todistamisen taakka. Tiede perustuu totuusväitteiden ja normatiivisten väitteiden hypoteettiseen tarkasteluun ja tutkimiseen.

Prosessi on luonteeltaan dialoginen ja siihen kuuluvat järkiperäisen keskustelun säännöt ja hyveet sekä niiden noudattamisen etiikka. Järki on ennen kaikkea kykyä argumentoida ja harjoittaa kommunikatiivista rationaalisuutta.

Kun asiaa katsotaan rationaalisuuden näkökulmasta, vallitseva taloustiede vaikuttaisi olevan äärioppi filosofian ja yhteiskuntatieteiden kentällä. Taloustieteen ”rationaalisuus” on eräänlaista irrationaalista jääräpäisyyttä, jossa sattumanvaraisesti syntyneet preferenssit ja maksimointitehtävät ajavat ihmisiä kuin ennalta ohjelmoitua laskukonetta.

Toki laskukoneen ohjelmaan voidaan rakentaa sisään yksittäisiä oppimismekanismeja, joissa aiempien valintojen seurauksista opitaan jotakin maksimointitehtävän parametreista ja muutetaan käyttäytymistä. Yleensä tällainen oppiminen on solipsistista, eli se tapahtuu yksinäisyydessä sekä koskee maailman hyvin rajallista osa-aluetta maksimointitehtävän määrittelyjen sisällä.

Vallitseva taloustiede vaikuttaisi olevan äärioppi filosofian ja yhteiskuntatieteiden kentällä.

Eikö poliittisen talouden tutkimuksen pitäisi katsoa taloutta laajasti ja monien eri rationaalisuuksien ja oppimisprosessien näkökulmasta, oli kyse sitten taloudellisen toiminnan ymmärtämisestä ja selittämisestä tai asioiden normatiivisesta arvioinnista?

Ja mikä ehkä tärkeintä tämän keskustelun kannalta: olisiko mahdollista ajatella, että uusklassikoiden omat ongelmalliset toimintatavat selittyvät ainakin osin sillä, että he eivät näe muuta rationaalisuuden muotoa kuin optimointia suhteessa annettuun preferenssijärjestykseen joidenkin rajoitteiden puitteissa?

Jos kommunikatiiviselle, normatiiviselle tai itseilmaukselliselle järjelle ei ajattelussa ole mitään tilaa, eikö toiminta ole myös sen mukaista? Uskon taloustiedekollegojeni vilpittömään pyrkimykseen noudattaa hyviä tieteellisiä ja eettisiä käytäntöjä, mutta ehkä tässä kuitenkin olisi vakavan itsereflektion paikka?

Talousteorian poliittisuudesta 

Uusklassinen talousteoria puolustautuu teoreettista, metodologista ja eettis-poliittista kritiikkiä vastaan monenlaisten retoristen väistötaktiikoiden kautta. Teorian perusopit on kanonisoitu – useimmiten Yhdysvalloissa julkaistuihin – oppikirjoihin, joista tunnetuimmat ovat levinneet maailmalla jopa miljoonina kopioina.

Tilanne on analoginen sen kanssa, että maantieteen perusoppikirjoissa opetettaisiin maapallon olevan litteä.

Tyypillinen väistöliike kritiikkiä vastaan on sanoa, että kritiikki kohdistuu vain ”101-oppikirjoihin” (tämäkin ilmaisu on peräisin amerikkalaisista tutkintovaatimuksista). ”Edistyneemmällä tasolla ja tutkimuksessa tehdään ihan jotain muuta.”

Väistöliikkeen seurauksena taloustieteilijät tulevat itse leimanneeksi omien oppikirjojensa sisällön vanhentuneiksi ja harhaanjohtaviksi. Tilanne on analoginen sen kanssa, että maantieteen perusoppikirjoissa opetettaisiin maapallon olevan litteä.

Kurssien opettajat lupaavat kertoa opintojen edistyneemmässä vaiheessa – viimeistään väitöskirjavaiheessa – mitä uusin tutkimus asiasta kertoo. ”Jostakin kuitenkin on aloitettava, siksi opetamme ensin litteän maapallon doktriinia.”

Miksi ihmeessä taloustieteen perusoppikirjoissa pitää antaa vanhentunut ja väärä kuva asioista? Omalla oppialallani maailmanpolitiikassa käytämme oppikirjoja hyvin vähän. Opiskelijat lukevat alan parasta tutkimusta ja tutustuvat eri teorioihin ja paradigmoihin.

Pohjimmiltaan uusklassikoiden väistöliike on kuitenkin tekopyhä. Heidän tyypilliset talouspoliittiset näkemyksensä ja suosituksena pohjaavat juuri 101-teorian logiikkaan eli siihen, mitä Politiikka-lehden (1/2018) artikkelissani ”Uusklassisen talousteorian poliittisuudesta” kutsun prototyypiksi markkinamekanismista.

Kuten artikkelissani totean, olennaisia eroja on. Kaikki uusklassisen koulutuksen läpikäyneet taloustieteilijät eivät jaa täsmälleen samoja eettisiä tai poliittisia näkemyksiä. Monissa konkreettisissa kysymyksissä uusklassikoiden mielipiteet ovat jakautuneet.

Tämän artikkelin lopussa on lista muutamista keskeisistä ajankohtaisista kysymyksistä, jotka mainitsen myös Politiikka-lehden artikkelin alussa. Itse artikkelissa tarkastelen kysymystä minimipalkasta tarkemmin.

Viime vuosikymmenten politiikan asialista on ollut suurelta osin peräisin juuri uusklassisesta taloustieteestä.

Jokainen voi tykönään joko testata itseään tai arvioida uusklassikoiden julkisesti tai yksityisesti esittämiä näkemyksiä. Uusklassikon täysi ”värisuora” on se, että saa kaikki ruksit vasemmanpuoleiseen sarakkeeseen.

Pääpointti on, että teorian atomismi, individualismi, rationaalisuuskäsitys, ihmiskuva, käsitteistö, tekninen välineistö ja tutkimuksen arkkitehtuuri eivät suinkaan ole neutraaleja eettisesti tai poliittisesti. Vaikka malleja voidaan näidenkin oletusten puitteissa rakentaa monin tavoin – hyvänä esimerkkinä ”analyyttisen marxismin” mallit – lähtökohtaoletuksilla kuitenkin on väliä.

Ne muodostavat teoria-ongelma-vastaus-kentän eli problematiikan, jonka sisällä vain tietynlaiset kysymykset heräävät. Kenttä määrittää pitkälti myös mahdolliset ja todennäköiset vastaukset.

Näin kenttä osallistuu käytännön poliittisen agendan tuottamiseen. Viime vuosikymmenten politiikan asialista on ollut suurelta osin peräisin juuri uusklassisesta taloustieteestä. 

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.

Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

 

Muutama kysymys uusklassikolle

Kyllä Ei pidä paikkaansa
Minimipalkka on huono idea, koska se voi aiheuttaa työttömyyttä
On syytä siirtyä markkinapohjaiseen, paikalliseen sopimiseen
Koulutus on ensisijaisesti yksityinen hyvä, josta jokaisen pitää maksaa itse
Sääntelyllä on taipumusta vääristää markkinamekanismin toimintaa
Korkeat, progressiiviset verot vähentävät kannustimia
Tehokkuuden lisääminen edellyttää rakenteellisia uudistuksia, joihin kuuluvat muun muassa sääntelyn purkaminen, kilpailutus, ulkoistaminen ja yksityistäminen.
Julkisten budjettien tasapainottaminen on yleisesti ottaen järkevää
Hintakilpailukyvyn pitää olla Suomen talouspolitiikan keskeinen tavoite
Uudet vapaakauppasopimukset ovat tärkeitä, koska ne lisäävät tehokkuutta ja kasvua

 

Lisää aiheesta

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Taloustieteen menetelmistä ja väitetystä ideologisuudesta – Politiikasta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*