Terrorismin torjunta on 2000-luvun aikana käynyt läpi lukuisia muutoksia. Yksi merkittävimmistä muutoksista on ollut pyrkimys puuttua terroritoimintaan yhä varhaisemmassa vaiheessa. Terrorismiin radikalisoitumisen ennaltaehkäisystä on tullut sitä myötä merkittävä poliittinen tavoite erityisesti Euroopassa. Sen toivotaan johtavan siihen, että mahdollisimman harva lähtee mukaan väkivaltaiseen toimintaan.

Radikalisoitumisesta on käyty vilkasta julkista keskustelua, jossa sille on esitetty monenlaisia syitä. Varsin yleisesti vastauksia on etsitty ja löydetty radikalisoituvien ihmisten henkilökohtaisesta tilanteesta ja kokemuksista. Radikalisoituminen on yhdistetty muun muassa mielenterveysongelmiin, syrjäytymiseen ja uskontoon. Vaikka monet näistä väitteistä käyvät hyvin arkijärkeen, niille on vaikea löytää yksiselitteistä tukea tutkimustuloksista.

Mitä radikalisoitumisesta sitten akateemisen tutkimuksen pohjalta tiedetään? Radikalisoitumista ja terrorismin syitä käsitellään laajemmin juuri ilmestyneessä kirjassani. Seuraavassa käydään läpi yleisimpiä väärinkäsityksiä ja myyttejä radikalisoitumisesta.

Radikalisoituminen ei johdu mielenterveysongelmista

Terrorismille on tarjottu usein selitykseksi mielenterveysongelmia. Koska terrori-iskut vaikuttavat niin järjettömiltä ja raaoilta teoilta ja sen lisäksi ovat harvinaisia, voi tuntua siltä, että niissä mukana olevien ihmisten täytyy olla jotenkin poikkeavia.

Ajatukset lähtevät helposti tälle radalle myös johtuen ihmiselle ominaisesta arviointivirheestä. Meillä on nimittäin taipumus selittää muiden tekemisiä heidän ominaisuuksillaan, kun taas omaa tekemistämme perustelemme vallitsevalla tilanteella.

Tutkimustulokset viittaavat kuitenkin siihen, että mielenterveysongelmat eivät selitä terrorismia. Mielenterveyshäiriöt eivät tällä tietoa vaikuta olevan terroriryhmissä sen yleisempiä kuin väestössä keskimäärin.

Meillä on taipumus selittää muiden tekemisiä heidän ominaisuuksillaan, kun taas omaa tekemistämme perustelemme vallitsevalla tilanteella.

Tämä ei tarkoita sitä, että mielenterveyteen liittyvät seikat olisivat terrorismissa kauttaaltaan merkityksettömiä. Viime vuosina on selvitetty sitä, voisiko yksilön psykologisilla ominaisuuksilla ja mielenterveydellä olla vaikutusta terrorismiin osallistumiseen jossain rajatuissa toiminnan muodoissa tai rooleissa. Tutkimus näistä lähtökohdista on vasta suhteellisen alussa, mutta jotain viitteitä on jo olemassa siitä, että näin voi olla.

Tutkimusnäyttöä on esimerkiksi siitä, että mielenterveyden ongelmat ovat olleet selvästi yleisempiä niillä, jotka ovat tehneet terrori-iskuja yksin kuin niillä, jotka ovat toimineet osana ryhmää.

Selityksiä terrorismiin radikalisoitumiselle on kuitenkin etsittävä pääosin muusta suunnasta.

Radikalisoituminen ei ole syrjäytymisen alalaji

Toinen yleinen tapa selittää radikalisoitumista on ajatella sen johtuvan ihmisen syrjäytymisestä. Ihmisen otaksutaan usein olevan erityisen altis lähtemään mukaan ääriliikehdintään silloin, kun hän on jo jollain tavalla joutunut yhteiskunnan reunamille. Joskus radikalisoitumisesta puhutaan miltei kuin se olisi yksi syrjäytymisen alalaji.

Tässä näkyy radikalisoitumisen ennaltaehkäisyssä oleva taipumus samastaa se jonkin toisen sosiaalisen ongelman kanssa ja soveltaa siihen tätä toista ongelmaa varten kehitettyjä ratkaisuja. Jos radikalisoituminen johtuisi syrjäytymisestä, sen ennaltaehkäisy olisi osa syrjäytymisen vastaista toimintaa.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, radikalisoitumisen ja syrjäytymisen välinen suhde ei ole näin yksioikoinen. Jotkut terroritoimintaan mukaan lähtevät ovat taloudellisesti tai sosiaalisesti syrjäytyneitä, mutta tätä ei voi pitää mitenkään osallistujia laajasti yhdistävänä tekijänä. Historiallisesti terroritoimintaan lähteneet ovat olleet pikemminkin pääosin keskiluokkaisista taustoista.

Pahinkaan eriarvoisuus ja huono-osaisuus ei itsessään johda terrorismiin, vaan olennaista on ajatus siitä, että tilanne on epäoikeudenmukainen ja kohtuuton.

Syrjäytyminen ei myöskään mitenkään luotettavasti ennakoi terrorismiin radikalisoitumisen riskiä. Valtaosalla syrjäytyneistä terroritoimintaan mukaan lähteminen koskaan tuskin edes käy mielessä.

Paljon objektiivisin mittarein todennettavaa syrjäytymistä olennaisempaa vaikuttaa olevan kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Pahinkaan eriarvoisuus ja huono-osaisuus ei siis itsessään johda terrorismiin, vaan olennaista on ajatus siitä, että tilanne on epäoikeudenmukainen ja kohtuuton.

Radikalisoituminen ei vaadi myöskään sitä, että kokisi oman asemansa ja kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi. Kyse voi olla yhtä hyvin myös siitä, että ryhtyy toimintaan toisten puolesta.

Ajattelun ja toiminnan radikalisoituminen eivät kulje käsi kädessä

Radikalisoituminen liitetään usein myös uskontoihin ja ideologioihin. Yksi tapa on väittää sen johtuvan jonkin uskonnon tai ideologian luonteesta. Tällainen näkemys on kuitenkin vaikeasti sovitettavissa yhteen tutkimustulosten kanssa.

Jo nopea vilkaisu terrorismin historiaan ja nykypäivään paljastaa, että terroritekoja on tehty hyvin monenlaisten poliittisten tavoitteiden, ideologioiden ja uskontojen nimissä. Ajatusmaailmojen kirjo ulottuu aina buddhalaisuudesta kristinuskoon, kansallissosialismista maolaisuuteen ja ympäristönsuojelusta abortin vastustamiseen.

Toinen tapa luoda yhteys terrorismin ja uskonnon tai ideologian välille on esittää, että terroritoimintaan osallistuminen johtuu radikaalille ajatusmaailmalle altistumisesta ja sen omaksumisesta. Ihminen ikään kuin toimisi radikaalin ideologian sokaisemana ilman, että hän täysin hahmottaisi realiteetteja. Tässä heijastuu laajempi taipumus leimata ideologisuus jollain tavalla totuuden vastakohdaksi.

Terroristien ajatusmaailmojen kirjo ulottuu aina buddhalaisuudesta kristinuskoon, kansallissosialismista maolaisuuteen ja ympäristönsuojelusta abortin vastustamiseen.

Ideologisilla ja uskonnollisilla näkemyksillä on ilman muuta tärkeä rooli terroritoiminnassa. Jokaisella yhteiskunnallisesti aktiivisella ryhmällä tai verkostolla on joukko jaettuja näkemyksiä siitä, miten asiat ovat ja miten niitä pitäisi muuttaa. Tähän liittyy yleensä myös käsityksiä siitä, ketkä ovat ”meitä” ja ketkä ”muita”.

Terroritoiminnassa mukana olevien ajatusmaailmalle on tyypillistä, että ”meidän” ja ”muiden” välinen ero ja vastakkainasettelu nähdään hyvin terävänä. Muuten ajatusmaailmassa ja tavoitteissa voi olla paljonkin samoja aineksia kuin täysin väkivallattomilla ryhmillä.

Terroritoiminta voi vetää ihmistä puoleensa yksinkertaisesti siksi, että toiminnan tarjoama selitys maailmasta ja hänen omasta mahdollisesta roolistaan siinä puhuttelee ja resonoi jotenkin omien kokemusten ja tarpeiden kanssa.

Syvällinenkään perehtyminen radikaaliin ajatteluun tai uskonnon tulkintaan ei ennakoi todennäköisyyttä lähteä mukaan terroritoimintaan.

Kokonaan toinen kysymys on kuitenkin se, missä määrin radikaalin ajatusmaailman omaksuminen itse asiassa johtaa terroritoimintaan osallistumiseen. Vain harva niistä, jotka jakavat samankaltaisia radikaaleja ajatuksia ja hyväksyvät väkivallan käytön, lähtee koskaan mukaan terroritoimintaan.

Syvällinenkään perehtyminen radikaaliin ajatteluun tai uskonnon tulkintaan ei ennakoi todennäköisyyttä lähteä mukaan terroritoimintaan. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että väkivaltaiseen toimintaan mukaan lähtevät ovat keskimäärin vähemmän ideologisesti ja uskonnollisesti oppineita kuin ne näkemyksiltään radikaalit, jotka eivät lähde siihen mukaan.

Terroritoimintaan mukaan lähtemiseen tai lähtemättä jäämiseen vaikuttavat siis monet muutkin asiat kuin pelkästään poliittiset tai uskonnolliset näkemykset.

Hyvin tavallisia selityksiä

Vaikka terrorismiin radikalisoituminen onkin harvinaista, siihen myötävaikuttavat seikat ovat suurelta osin hyvin tavanomaisia ihmiselämään liittyviä kokemuksia, tarpeita ja tuntemuksia. Monet niistä ovat muodossa tai toisessa vaikuttamassa mitä moninaisimpiin ratkaisuihin kuten ammatinvaihtoon, vapaaehtoistyön aloittamiseen, ulkomaille muuttoon tai vaikkapa oman blogin perustamiseen.

Terroritoimintaan lähdetään mukaan, koska sen uskotaan tuovan omaan elämään jotain sellaista, joka on itselle arvokasta, mielekästä ja jolle on tarvetta ja tilausta. Mitä tämä täsmälleen ottaen on, vaihtelee ihmisestä toiseen. Esiin nousevat seikat vaikuttavat olevan pääsääntöisesti hyvin samankaltaisia riippumatta ryhmän tavoitteista ja ideologiasta.

Nämä seikat voivat olla turhautumista ja suuttumista epäoikeudenmukaisuuksiin tai pettymistä valtion ja viranomaisten toimintaan. Ryhmään kuulumisen ja itseään isomman asian eteen työskentely luo merkityksellisyyden tunnetta. Joskus seikkailun halu ja osallistumisen mukanaan tuoma status oman yhteisön piirissä tai ihan vain sopiva elämäntilanne uuden suunnan ottamiselle vaikuttavat terrorismiin radikalisoitumiseen.

Ryhmään kuulumisen ja itseään isomman asian eteen työskentely luo merkityksellisyyden tunnetta.

Hyvin merkittävä rooli on myös sillä, kenet sattuu tuntemaan ja missä aikaansa viettämään. Terroritoimintaan mukaan lähteneistä valtaosalla on jo tuttavia tai sukulaisia, jotka ovat mukana terrorismissa tai he lähtevät siihen mukaan yhdessä itselleen tuttujen ihmisten kanssa. Tämäkään ei ole tyypillistä vain terrorismille, vaan laajasti yhteiskunnalliseen liikehdintään osallistumiselle.

Ennaltaehkäisytyön kannalta olisi kieltämättä kätevää, jos olisi osoitettavissa jotain juuri terrorismiin radikalisoitumiselle ominaisia syitä tai edes jonkinlainen kaava siitä, miten radikalisoituminen yleensä tapahtuu. Näin ei kuitenkaan tutkimustulosten perusteella valitettavasti ole. Syyt ovat tavanomaisia ja polut vaihtelevia.

Terrorismi ei ole vain yksilötason ilmiö

Radikalisoitumiskeskustelun yhteydessä on hyvä pitää mielessä, että radikalisoitumisesta puhuminen on pitkälti 2000-luvun keksintö. Termiä ei juuri käytetty esimerkiksi tutkimuksessa ennen kuin se tuli poliittiseen kielenkäyttöön 2000-luvun puolivälin tienoilla.

Omalle ajallemme tyypillistä on, että terrorismin syitä haetaan etupäässä yksilötasolta eli pohtimalla, mikä saa ihmisen lähtemään mukaan terrorismiin. Tämä on varsin kapea tapa hahmottaa terrorismin syitä. Yksilötasoon keskittyminen johtunee osin poliittisista ja osin viranomaistyön realiteetteihin liittyvistä syistä.

Erityisesti Yhdysvaltojen keskusteluilmapiiri ei ole ollut vuoden 2001 iskujen jälkeen otollinen terrorismin ”juurisyiden” käsittelylle. Kaikenlainen syiden pohdinta käsitettiin helposti terrorismin oikeuttamiseksi tai tarkoitukselliseksi lieventävien asianhaarojen esittämiseksi. Euroopassa on oltu avoimempia tällaisella pohdinnalle, mutta ongelmatonta se ei ollut täälläkään.

Omalle ajallemme tyypillistä on, että terrorismin syitä haetaan etupäässä yksilötasolta eli pohtimalla, mikä saa ihmisen lähtemään mukaan terrorismiin. Tämä on varsin kapea tapa hahmottaa terrorismin syitä.

Terrorismin syihin vaikuttaminen on hyvin laaja-alainen tavoite, joka vaatii paljon poikkihallinnollista yhteistyötä. Se tuo väistämättä esiin hankalia poliittisia kysymyksiä, joihin tarttumista virkamiestyöskentelyssä on vältetty.

Keskittymällä yksilöön ja siihen, mikä tekee hänet alttiiksi omaksumaan radikaaleja ajatuksia ja lähtemään mukaan terroritoimintaan, ennaltaehkäisytyö on mahdollista määritellä epäpoliittiseksi, sosiaalityön kaltaiseksi yksilötason toiminnaksi. Silläkin on toki oma merkityksensä.

Terrorismi ei kuitenkaan selity vain yksittäisten ihmisten motiiveja tarkastelemalla, vaan sitä varten täytyy ulottaa katse paljon syvemmälle yhteiskuntaan. Terrorismi on lopulta läpikotaisin yhteiskunnallinen ilmiö, joka on aina monin tavoin sidoksissa oman aikansa laajempiin poliittisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin kehityskulkuihin. Nämä laajemmat yhteydet ovat usein aikalaisille vaikeita havaita, mutta historiaa kirjoittaessa lähes mahdottomia ohittaa.

Leena Malkki on toinen Politiikasta-lehden päätoimittaja ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Hänen kirjansa Mitä tiedämme terrorismista ilmestyi 30.9.2020.

Julkaisu Mistä terrorismiin radikalisoituminen johtuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina on ihmetelty, miksi länsimaissa kasvaneet nuoret ovat päätyneet omaksumaan voimakkaasti länsivastaisen ajatusmaailman ja ottamaan suuria riskejä osallistuakseen terroritoimintaan. Asiasta on käyty välillä kiivastakin keskustelua.

Toisten mielestä selitys löytyy islamista ja radikaalien saarnaajien vaikutuksesta nuoriin. Toiset taas näkevät ilmiön juuret pikemminkin syrjinnän ja huonon sosioekonomisen aseman tuottamassa syrjäytymisessä ja vieraantuneisuuden tunteessa.

Kyse on aina monen tekijän palapelistä.

Terrorismiin radikalisoitumista on tutkittu viime vuosina paljon. Tutkimus osoittaa, että kyse on aina monen tekijän palapelistä. Ideologia on yksi näistä paloista, mutta ei välttämättä se tärkein.

Tässä kirjoituksessa perehdytään siihen, mitä tutkimuksella on sanottavaa eurooppalaisten nuorten radikalisoitumisesta terrorismiin.

Ei profiilia, ei polkua

Terrorismiin radikalisoitumisen syitä kohtaan tunnettu kiinnostus johtuu osin siitä, että terrorismin torjunnassa panostetaan nykyisin huomattavasti enemmän ennaltaehkäisyyn. Pyrkimyksenä on estää uusien ihmisten ryhtymistä väkivaltaiseen toimintaan ja auttaa jo mukana olevia irtautumaan siitä.

Ennaltaehkäisevä työ tarvitsee tuekseen jonkinlaista näkemystä siitä, miksi ja miten väkivaltaiseen toimintaan päädytään. Tätä prosessia kutsutaan yleisesti radikalisoitumiseksi.

Tarvittaisiin siis keinoja tunnistaa, kuka on vaarassa radikalisoitua. Tämä on ohjannut tutkimaan väkivaltaiseen ekstremismiin altistavia tekijöitä ja hahmottelemaan väkivaltaiseen toimintaan johtavaa prosessia.

Radikalisoitumisen etenemisestä on esitetty erilaisia vaihemalleja.

Radikalisoitumisen etenemisestä on esitetty erilaisia vaihemalleja, jossa prosessi etenee esimerkiksi yleisestä tyytymättömyydestä ideologisen radikalisoitumisen ja väkivallan hyväksymisen kautta ryhmään liittymiseen.

Portaat kapenevat kaiken aikaa matkan varrella, mikä tarkoittaa, että kaikki alemmille portaille edenneet eivät kulje huipulle asti.

Radikalisoitumisen riskissä olevia on taas pyritty tunnistamaan luomalla erilaisia radikalisoitumisen indikaattoreita. Näiden avulla on ajateltu voitavan valikoida ennaltaehkäisevien toimien kohteeksi erityisiä riskiryhmiä. Listalta on löytynyt usein pukeutumisen nopean muuttumisen, tuttavapiirin vaihtumisen ja rikkonaisen perhetaustan kaltaisia tekijöitä.

Tällaiset mallit vastaavat huonosti todellisuutta.

Tutkimuksessa on todettu jo moneen kertaan, että tällaiset mallit vastaavat huonosti todellisuutta. Indikaattorilistojen perusteella riskiryhmään kuuluvista henkilöistä vain hyvin pieni osa lähtee koskaan mukaan väkivaltaiseen toimintaan. Toisaalta läheskään kaikki terrori-iskujen tekijöistä eivät ole kuuluneet riskiryhmään.

Niin kätevää kuin se olisikin, prosessi kohti väkivaltaa ei etene niin järjestäytyneesti ja sulavasti kuin mitä porras- ja vaihemallit esittävät.

Taustamaisema – vääryydet ja epäkohdat

Euroopassa musliminuorten radikalisoituminen nähdään mielellään sosiaalisena kysymyksenä. Se yhdistetään yleisesti suhteellisen heikkoon sosioekonomiseen asemaan, vieraantuneisuuden tunteeseen ja identiteettikriisiin.

Tarkemmin sanoen monet toisen ja kolmannen sukupolven muslimimaahanmuuttajat ovat jääneet ikään kuin kahden kulttuurin väliin. He eivät tunne omien vanhempiensa tai isovanhempiensa kulttuuria omakseen, mutta eivät ole tulleet hyväksytyksi täysivaltaiseksi kotimaansa kansalaiseksikaan.

Kun oman identiteetin ja paikan löytäminen yhteiskunnassa on vaikeaa, syntyy tilaa ja ehkä myös tilaus puhdasta kulttuurisista vaikutteista vapaata ja oikeaa islamin tulkintaa julistavalle salafistiselle ajattelulle.

Olennaisempaa vaikuttaa olevan kokemus vääryydestä.

Terrori-iskuihin osallistuneet eivät kuitenkaan vaikuta yleisesti olleen mitenkään erityisen syrjäytyneitä tai huonosti kotoutuneita. Kysymys ei näyttäisikään olevan – ainakaan pelkästään – sosioekonomisin mittarein todennettavasta huono-osaisuudesta.

Olennaisempaa vaikuttaa olevan kokemus vääryydestä. Muslimien kohtelu Euroopassa saatetaan kokea vääryytenä. Sen lisäksi monet terroritoimintaan mukaan lähteneet ovat kokeneet länsimaiden ulkopolitiikan arabimaiden osalta voimakkaasti epäoikeudenmukaisena ja pitäneet länsimaiden toimintaa kaksinaismoralistisena.

Jotta jokin maailmankatsomus ylipäänsä puhuttelee, sen täytyy tuntua relevantilta ja järkevältä oman arkikokemuksen valossa. Kokemukset vääryydestä, syrjinnästä ja vieraantuneisuudesta voivat osaltaan selittää, miksi länsivastainen ajattelu löytää ymmärtäjiä. Hannu Juusolan kuvaama konfliktien islamisoituminen yhdessä erityisesti Isisin tarjoaman helposti lähestyttävän materiaalin kanssa tarjoaa selityksen ja ratkaisun näin kokeneelle.

Vääryyden kokemuksista ei kuitenkaan yksin ole väkivaltaan ryhtymisen selitykseksi.

Vääryyden kokemuksista ei kuitenkaan yksin ole väkivaltaan ryhtymisen selitykseksi, sillä samoin tuntevia on moninkertaisesti enemmän kuin terroritoimintaa koskaan edes harkitsevia.

Sosiaaliset verkostot – solidaarisuutta ja kontakteja

Olennainen välittäjä väkivaltaan ryhtymisessä ovat sosiaaliset verkostot.

Tutkimuksessa on aina uudelleen havaittu niin nykyisten kuin historiallisten liikkeiden kohdalla, että suuri osa toimintaan osallistuneista on tullut mukaan sukulais- tai ystävyyssuhteiden kautta. Tapaukset, joissa yksittäinen ihminen olisi radikalisoitunut täysin itsekseen, ovat harvinaisia.

Suuri osa toimintaan osallistuneista on tullut mukaan sukulais- tai ystävyyssuhteiden kautta.

Sosiaaliset suhteet vaikuttavat olevankin merkittävä tekijä siinä, ketkä päätyvät mukaan terroritoimintaan ja ketkä eivät. Oikeiden ihmisten tunteminen avaa kanavat liittyä mukaan liikkeeseen. Yhdessä kaverien kanssa uskaltaa tehdä enemmän kuin yksin.

Radikaalien näkemysten jakaminen lähipiirin kanssa tekee niistä helpommin hyväksyttäviä. Kun tehdään jotain, minkä on pysyttävä salassa, ystäviin ja sukulaisiin on helpompi luottaa. Kuuluminen osaksi ryhmää, joka näkee itsensä merkittävien asioiden esitaistelijaksi, voi olla hyvin palkitseva ja merkittävä kokemus.

Joillekin sosiaaliset suhteet ovat jopa ideologiaa paljon tärkeämpi tekijä väkivaltaan osallistumisessa. Myös omassa tutkimuksessani olen törmännyt henkilöihin, joilla on ollut hyvin ristiriitainen suhtautuminen väkivallan käyttöön, mutta jotka ovat silti päätyneet mukaan tekemään iskuja. Syynä tähän on ollut solidaarisuus ystäviä kohtaan.

Yksi syy siihen, miksi terrorismiiin osallistumiseen johtavasta polusta on vaikea tehdä yleistyksiä, onkin juuri se, että toimintaan päätyy mukaan monenlaisia ihmisiä erilaisista syistä. Samoin mukana oleville muodostuu erilaisia rooleja.

Toimintaan päätyy mukaan monenlaisia ihmisiä erilaisista syistä.

Yhdelle ideologiset näkemykset ja niiden kautta muodostuvat käsitykset velvollisuuksista ovat tärkeitä. Toisia houkuttaa mukaan karismaattisten ideologisten johtohahmojen seuraaminen. Jotkut taas ajelehtivat ystäviensä tai sukulaistensa mukana lähinnä solidaarisuuden vuoksi.

Mukana on yleensä myös niitä, jotka ylipäänsä ajelehtivat elämässään vailla suuntaa ja joilla on usein taustalla kaikenlaista pikkurikollisuutta.

Ideologia – merkitystä ja oikeutusta

Kuten tämän sarjan aiemmista teksteistä on käynyt ilmi, ideologialla on oma tärkeä roolinsa terrorikampanjassa. Ideologian kautta rakentuu väkivallan merkitys ja oikeutus, ja se toimii yhdessä pitävänä liimana.

Ideologialla on oma tärkeä roolinsa terrorikampanjassa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että terroritoimintaan osallistuvat olisivat keskimäärin ideologisesti kovin oppineita. Esimerkiksi juuri eurooppalaistaustaisten jihaditaistelijoiden kohdalla on puhuttu siitä, miten heidän perehtyneisyytensä islamiin ei ole aina ollut kovin päätä huimaavaa.

Varsin tyypilliseltä vaikuttaa kuitenkin, että mukana lähteneet ovat olleet tilanteessa, jossa heillä on ollut tilausta uuden suunnan ja merkityksen löytämiselle omassa elämässään.

Ideologisen radikalisoitumisen ja terroritoimintaan osallistumisen välinen suhde ei ole itse asiassa niin suoraviivainen kuin usein kuvitellaan. Kysymys ihmisen ajatusten ja toiminnan välisestä suhteesta on yksi sosiaalitieteiden ikuisuuskysymyksiä. Suhde ei ole mitenkään yksiselitteinen.

Kysymys ihmisen ajatusten ja toiminnan välisestä suhteesta on yksi sosiaalitieteiden ikuisuuskysymyksiä.

Terrorismiin radikalisoitumisen kohdalla se tarkoittaa, että radikaaleja ideologisia näkemyksiä ei voi pitää luotettavana indikaattorina potentiaalisesta kiinnostuksesta osallistua terroritoimintaan. Niistäkin, jotka periaatteen tasolla hyväksyvät väkivallan ideologisten tavoitteiden ajamiseksi, vain osa on valmis itse väkivallan käyttöön.

Lisäksi, kuten yllä jo todettiin, kaikki terroritoimintaan osallistuvat eivät ole välttämättä ideologisesti järin radikalisoituneita.

Tunteet – kostoa, toimintaa ja itseilmaisua

Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että monille salafi-jihadistiseen terrorismiin lähteneille eurooppalaisille ideologia on ollut varsin toissijainen tekijä. Erityisesti jos vertailee keskenään sellaisia ideologisilta näkemyksiltään radikaaleja henkilöitä, jotka ovat ja eivät ole lähteneet väkivaltaiseen toimintaan mukaan, erottavat tekijät löytyvät toisaalta.

Terroritoimintaan ryhtyvät tyypillisesti ne, jotka ovat puhumisen ja pohtimisen sijasta kiinnostuneet ensi sijassa tekemisestä.

Mukaan lähtemisessä näyttävät vahvasti olevan mukana myös tunteet. Kosto on yksi klassisista väkivaltaisia konflikteja ylläpitävistä voimista. Samoin seikkailunhalu vaikuttaa olevan monesti osa pakettia. Jihadin nimissä soturiksi ryhtymistä markkinoidaan coolina, jännittävänä ja sankarillisena tekona.

Maailman lisäksi terroritoimintaan osallistumalla muutetaan itseä.

Tummanpuhuvia uutiskuvia katsoessa ei tule välttämättä ajatelleeksi, että iskuja motivoimassa ovat usein suuret valoisat haaveet. Suuri osa terroritoiminnan vetovoimaa näyttää niin nyt kuin ennenkin olevan se, että mukana olijat voivat kokea olevansa tekemässä historiaa.

Maailman lisäksi terroritoimintaan osallistumalla muutetaan itseä. Vallankumouksen tai kalifaatin perustamisen etujoukkoihin kuuluminen tuo mukanaan statusta ja tunteen siitä, että omalla elämällä ja tekemisellä on merkitystä.

Palapelin osat

Vaikka jihaditerrorismiin radikalisoituminen on ilmiönä länsimaissa suhteellisen uusi, terroritoimintaan radikalisoituminen ei ole.

Jokaisen aikakauden terrorismi vaikuttaa aina uudelta ja dramaattiselta.

Kyseessä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun länsimaissa kasvaneet nuoret ovat päätyneet omaksumaan voimakkaasti länsivastaisen ajatusmaailman ja ottamaan suuria riskejä osallistuakseen terroritoimintaan.

1960–70-luvulla ihmetyksen aiheena oli, miten länsimaalaiset nuoret kääntyivät kapitalismia vastaan, vaikka nauttivat sen hedelmistä runsaammin kuin ehkä mikään sukupolvi aikaisemmin.

Jokaisen aikakauden terrorismi vaikuttaa aina uudelta ja dramaattiselta. Terroritoiminnan saamat muodot ovat toki kehittyneet esimerkiksi viestintäteknologian kehityksen myötä. Vielä muutama vuosikymmen sitten sen kaltainen viestintä, jota Isis kohdentaa länsimaalaiselle yleisölle, olisi ollut paljon työläämpää, jos ollenkaan mahdollista, toteuttaa.

Tästä huolimatta tutkimustulokset viittaavat siihen, että terroritoimintaan mukaan lähtemisen palapelissä on samankaltaisuutta aikakaudesta ja taustalla olevasta ideologiasta riippumatta.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Politiikasta.fi järjesti Uskonto terrorismin selittäjänä -kirjoitussarjan pohjalta keskustelutilaisuuden Tiedekulmassa.  

Julkaisu Miksi uskonto yksin ei riitä selittämään terrorismia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ideologian merkitys minkä hyvänsä historiallisen ilmiön selittäjänä kytkeytyy syviin peruskysymyksiin siitä, mikä ylipäänsä on aatteiden ja mikä puolestaan taloudellisten ja muiden rakenteiden rooli historiallista kehitystä ohjaavina tekijöinä.

Tässä artikkelissa asetetaan niin sanottu islamistinen terrori tai salafi-jihadismi historialliseen kehykseensä ja pohditaan sen valossa ideologisten tekijöiden roolia ja selitysvoimaa.

Yleisissä läntisissä mielikuvissa islam ja poliittinen väkivalta liittyvät usein peruuttamattomasti yhteen. Islamiin tavalla tai toisella kytkeytyvä terrori on kuitenkin pääosin myöhäinen ilmiö terrorismin historiassa.

Islamistinen terrori kehittyi myöhään

Muslimiveljeskunta oli tehnyt pommi-iskuja jo 1940-luvulla, mutta varsinainen islamistinen terrori syntyi vasta 1970-luvun lopulla Egyptissä ja Syyriassa. Iskujen kohteena olivat ensin Anwar al-Sadatin ja Hafez al-Assadin autoritaariset regiimit, joita vastaan islamistit nousivat kapinaan.

Kyse oli terrorin käytöstä osana taistelua valtion luonteesta. 1980-luvun alussa šiialainen Hizbollah otti Libanonissa käyttöön itsemurhaiskut. Ensimmäinen sunnalaiseen järjestön suorittama itsemurhaisku tapahtui vasta vuonna 1993.

1980-luvulla Neuvostoliiton Afganistanin miehityksen myötä salafi-jihadismi alkoi kohdistua myös alueelle tunkeutuvia miehittäjävaltioita vastaan, eli islamistista terroria ryhdyttiin käyttämään myös ”nationalististen” konfliktien yhteydessä.

1980-luvulla islamistista terroria ryhdyttiin käyttämään myös ”nationalististen” konfliktien yhteydessä.

1990-luvulla islamistinen terrori levisi Lähi-idän ydinalueilta laajalle koko islamilaiseen maailmaan Filippiineiltä Algeriaan.

Myös globaali jihad syntyi 1990-luvulla. Sen kohteena oli ensin Algerian sisällissotaan sotkeutunut Ranska, al-Qaidan myötä erityisesti Yhdysvallat ja 2000-luvun ensi vuosista alkaen lukuisa joukko muitakin valtioita.

Selvä enemmistö merkittävistä terrori-iskuista liittyy tänään nimenomaan islamistisiin järjestöihin tai niiden yksittäisiin tukijoihin.

1970-luvulta lähtien islamilaisessa maailmassa on tapahtunut huomattavia ideologisia muutoksia, jotka usein liitetään joka suoraan tai epäsuorasti salafi-jihadismin syntyyn ja leviämiseen. Tärkein muutoksista on ilman muuta konservatiivisen uskonnollisuuden voimakas nousu, eräänlainen uus-islamisaatio.

Tätä ilmentävät pukeutumisessa tapahtunut iso muutos, kuten hunnuttautumisen selvä lisääntyminen, ”länsimaisia” tapoja, kuten alkoholin käyttöä, kohtaan kasvanut kritiikki ja yleensä jyrkkien uskontulkintojen selvä vahvistuminen. Myös poliittiset johtajat ovat alkaneet laajalti korostaa omaa uskonnollisuuttaan.

Mikä on Saudi-Arabian rooli?

Uskonnollisen konservatiivisuuden lisääntyminen kytkeytyy osin Saudi-Arabian taloudellisesti ja henkisesti tukeman wahhabilaisuuden leviämiseen eri puolille islamilaista maailmaa. 1970-luvulla räjähdysmäisesti kasvaneet öljytulot mahdollistivat sen, että saudit ja muut konservatiiviset Persianlahden valtiot saattoivat tehokkaasti levittää omaa uskontulkintaansa kaikkialle.

Wahhabilaisuuden levittäminen oli ollut osa Saudi-Arabian ulkopolitiikkaa jo 1960-luvulta alkaen, mutta öljykriisin jälkeen käytettävissä olevat resurssit olivat merkittävästi paremmat. Saudien kustantamat koulut, moskeijat ja oppimateriaali ovat olleet keskeisessä roolissa tässä prosessissa.

Uskonnollisen konservatiivisuuden lisääntyminen kytkeytyy osin Saudi-Arabian tukeman wahhabilaisuuden leviämiseen.

Samaan suuntaan vaikutti se, että ensi kertaa 1970-luvulla suuret määrät köyhemmistä islamilaisista maista tulleita siirtolaisia muutti siirtotyöläisiksi Persianlahdelle ja vei uskonnolliset vaikutteet mukanaan kotimaihinsa.

Wahhabilaisuuden leviäminen yhdistetään islamistiseen terroriin kahdesta syystä. Ensinnäkin wahhabilaisuudella ja salafi-jihadismilla on lukuisia yhteisiä opillisia piirteitä. Toiseksi saudit ovat 1980-luvulta lähtien tukeneet avokätisesti lukuisia jihadistisia liikkeitä eri puolilla islamilaista maailmaa.

Wahhabilaisuuteen kuuluu olennaisesti jyrkän eron tekeminen ”oikean” islamin ja harhaoppien välillä. Jälkimmäisten joukkoon kuuluvat kristinuskon ja juutalaisuuden ohella myös muut islamin muodot, kuten šiialaisuus ja suufilaisuus, joihin kaikkiin suhtaudutaan hyvin vihamielisesti.

Saudi-rahalla nyt jo vuosikymmeniä levitetty ”petro-islam” on merkittävästi kaventanut islamin eri tulkintamahdollisuuksia syrjäyttämällä monin paikoin selvästi maltillisemmat uskonnolliset traditiot. On vaikea kuvitella jyrkkien salafististen ideologioiden saamaa kannatusta erityisesti 1980-luvulta lähtien ilman wahhabilaisen lähetystyön luomaa kulttuurista pohjaa.

Lähestulkoon kaikki islamilaisen maailman konfliktit viime vuosikymmeninä ovat saaneet jihadistisen tulkinnan. Afganistanin lisäksi Irakin miehitys, Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti, Tšetšenia ja nyt Syyrian sisällissota ovat siitä erinomaisia esimerkkejä. Ero edellisten vuosikymmenien konflikteihin on silmiinpistävä.

Näiden ideologisten muutosten ja erityisesti wahhabilaisuuden leviämisen ideologinen yhteys terrorismia käyttäviin islamistisiin ryhmiin ei kuitenkaan ole yksiselitteinen.

Wahhabilaisuudesta puuttuu ajatus kapinasta muslimijohtoisia regiimejä kohtaan, mikä on ollut keskeistä terroria harjoittaville järjestöille. Tässä suhteessa wahhabilaisuus on olennaisesti epäpoliittisempi uskonnon muoto.

Wahhabilaisuudesta puuttuu ajatus kapinasta muslimijohtoisia regiimejä kohtaan.

Valmius julistaa jihad omia johtajia kohtaan nouseekin egyptiläisen Sayyid Qutbin (1906–1966) radikaalista teologiasta, josta on tullut merkittävä haastaja wahhabilaisuudelle jopa Saudi-Arabiassa.

Yksi tärkeä salafi-jihadismin innovaatio, joka puuttuu traditionaalisesta islamilaisesta teologiasta wahhabilaisuus mukaan lukien, on jihadin muuttuminen yksilön subjektiiviseen päätösvaltaan ja kuuluvaksi asiaksi.

Jihad tulkitaan kunkin yksilön uskonnolliseksi velvollisuudeksi samoin kuin vaikkapa rukous tai paasto. Perinteisesti jihadin julistaminen on ollut hallitsijan ja islamilaisen oppineiston päätettävissä oleva asia.

Moderni jihad on sen sijaan ikään kuin populaari kansannousu vääryyden poistamiseksi. Valtaosa islamilaisen maailman oppineista on torjunut tällaisen tulkinnan jihadista ”anarkiaan” yllyttävänä. Islamistiseen terroriin liittyvä käsitys jihadista on läpikotaisin moderni tai jopa post-moderni korostaessaan kunkin yksilön asemaa ja valintoja.

Islamistiseen terroriin liittyvä käsitys jihadista on läpikotaisin moderni tai jopa post-moderni.

Uus-islamilaistumisen ohella toinen olennainen ideologiaan liittyvä kehitys islamilaisessa maailmassa on ollut sekulaarin nationalismin merkittävä heikkeneminen.

Itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä suurin piirtein kaikki tärkeimmät johtajat Turkin Mustafa Kemalista Iranin Pahlavi-dynastiaan ja Egyptin Gamal Abd al-Nasseriin ottivat lähtökohdakseen sekulaarin nationalismin, johon kuului olennaisesti pyrkimys modernisaatioon länsimaisten esikuvien mukaisesti. Tähän liittyi toisinaan pyrkimys karsia vanhanaikaisina pidetyt uskonnolliset traditiot.

Islamisaation merkitys

1970-luvulta lähtien sekulaari nationalismi ja käsitys lännestä esikuvana ovat menettäneet asemansa yhteiskunnallista kehitystä johtavina voimina. Sekulaarit ideologiat marginalisoituvat ja siksi islam on saanut lähestulkoon hegemonisen roolin identiteettipolitiikassa. Suurimmalle osalle kysymys on epäpoliittisesta islamista, mutta tilaa on ollut myös islamin politisoitumiselle.

Yhteiskunnat ovat islamisoituneet sosiaalisesti ja kilpailevat ideologiat ovat heikentyneet. Siksi ei ole yllättävää, että nimenomaan islamin tulkinnoista nouseva ajattelu on tullut keskeiseksi myös terrorismissa.

Nykyinen islamistinen terrori kytkeytyy tämän aikakauden hallitsevaan ideologiaan.

Samoin kuin 1970-luvun palestiinalaisterrorismi heijasteli oman aikakautensa ideologisia virtauksia, nykyinen islamistinen terrori kytkeytyy tämän aikakauden hallitsevaan ideologiaan.

Islamilaisessa maailmassa laajalti jo pari sukupolvea on käynyt läpi koulujärjestelmän, jossa jyrkät uskonnolliset tulkinnat ovat vahvasti edustettuina. Samalla satelliittien kautta välitettävistä uskonnollisista tv-kanavista on tullut merkittävä alueellinen ja osin myös globaali vaikuttaja.

Yleisen islamisaation merkitys islamistisen terrorismin kannalta on ennen kaikkea siinä, että liikkeiden diskurssi on sen vuoksi lähtökohtaisesti tuttua suurelle osalle eri islamilaisten maiden asukkaista.

Pitkälti yhteinen diskurssi tarjoaa erinomaisen taustan juuri salafi-jihadistiselle radikalisoitumiselle. Ei ole ihme, että Saudi-Arabiasta tulevien nuorten osuus salafi-jihadistisissa liikkeissä on ollut suhteettoman suuri.

Miksi jotkut islamistiset liikkeet ovat valinneet väkivallan ja toiset eivät? Jyrkkien uskonnollisten käsitysten yleistyminen ei selitä tätä.

Sekä Hizb ut-Tahrir että Isis tähtäävät islamilaiseen valtioon ja kalifaattiin. Niiden ideologiset yhteydet ovat muutenkin laajat. Muiden islamistiryhmien tavoin Hizb ut-Tahrir on ollut vainottu lukuisissa eri maissa. Kaikesta tästä huolimatta sen suhde väkivaltaan on kuitenkin jyrkästi erilainen kuin Isisillä tai muilla islamistisilla terroristijärjestöillä.

Miksi jotkut islamistiset liikkeet ovat valinneet väkivallan ja toiset eivät?

Yksilötasolla ideologia selittää vielä vähemmän siitä, miksi jotkut ihmiset omaksuvat väkivaltaisen ideologian ja toiset eivät. Myös se, miksi juuri radikaalit tulkinnat ovat viime vuosikymmeninä saaneet niin tärkeän merkityksen, ei selity pelkästään niiden olemassaololla tai Saudi-Arabian taloudellisella tuella.

Tämän vuoksi ideologisia selityksiä on aina täydennettävä sosiaalisilla, poliittisilla ja taloudellisilla tekijöillä. Tärkeää on huomioida myös se, että monet terrorismia harjoittavat liikkeet punnitsevat todellisuudessa strategisia hyötyjä ja haittoja  valitessaan terrorismin käytön tai siitä luopumisen.

Populismin voima

Tässä katsauksessa olen korostanut sitä, että ilmiönä islamistisen terrorin voimakas kasvu liittyy kahteen laajaan yhteiskunnalliseen kehitykseen Lähi-idässä ja myöhemmin myös muualla islamilaisessa maailmassa: konservatiivisen uskonnon yleiseen nousuun ja sekulaarien ideologioiden marginalisoitumiseen.

Ne ovat vaikuttaneet siihen, että tyytymättömyys ja radikalisoituminen ohjautuvat nykyään juuri islamistisen terrorin suuntaan.

Ilmiönä islamistisen terrorin voimakas kasvu liittyy konservatiivisen uskonnon yleiseen nousuun ja sekulaarien ideologioiden marginalisoitumiseen.

Salafi-jihadistinen ideologia – vähintäänkin siinä muodossa kuin useimmat liikkeiden jäsenet tai tukijat sen omaksuvat – edustaa varsin pinnallista uskonnollista tulkintaa islamin ja jopa islamismin eri suuntausten joukossa. Tämä on yksi syy, miksi islamilainen oppineisto pääsääntöisesti torjuu tämän version.

Ideologian voima on kuitenkin sen yksinkertaisuudessa. Jo valmiiksi pettyneelle se tarjoaa selvän käsityksen syyllisistä ja ratkaisusta ongelmaan.

Kannattaja löytää myös joko konkreettisen tai virtuaalisen yhteyden muiden kannattajien ja usein myös karismaattisen johtajan kanssa. Laajemmasta perspektiivistä salafi-jihadismin ideologien voimassa on paljon samaa kuin kaikessa populismissa.

FT Hannu Juusola toimii Lähi-idän tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.

Politiikasta.fi järjesti Uskonto terrorismin selittäjänä -kirjoitussarjan pohjalta keskustelutilaisuuden Tiedekulmassa.  

Julkaisu Mitä ideologia selittää islamistisesta terrorista? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi tapa tarkastella uskonnon ja terrorismin välistä suhdetta on keskittyä siihen, mihin terrorismia harjoittavat itse uskovat, ja jättää ”oikeat” uskontulkinnat teologeille.

Terrorismin ja poliittisen väkivallan tutkimuksessa on havaittu, että ideologia, mukaan lukien uskonnollinen maailmankatsomus, on yksi keskeinen väkivaltaan johtava syy riippumatta virallisista uskontulkinnoista.

Ideologia on yksi keskeinen väkivaltaan johtava syy riippumatta virallisista uskontulkinnoista.

Tutkimuksessa on pyrittävä näkemään uskontoon liittyvät keskeiset elementit terroristien toiminnassa. Terroristien omat perustelut eivät yksin riitä.

Tämä ei ole aina helppoa. Uskonto voi olla poliittisen projektin päälle liimattu oikeutuksen väline ilman kovinkaan syvällistä tai aitoa uskoa, kun taas joissakin pinnallisesti maallisissa liikkeissä voi uskonnollinen ajatusmaailma olla hyvin voimakkaasti läsnä.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan millenaristista ajattelutapaa ja sen suhdetta terrorismiin. Millenarismin alkuperä on juutalais-kristillisessä traditiossa, jossa hyvän ja pahan välinen lopullinen taistelu tapahtuu luvatun johtajan ja jumalallisen voiman avustuksella. Paha tuhoutuu lopullisesti, jonka jälkeen koittaa ”milleniaalinen rauha”.

Vaikka profetia eri versioineen sisältyy moneen uskontoon, vain niitä liikkeitä, joissa tämä näkemys nousee koko uskomusmaailman keskiöön, kutsutaan millenaristisiksi.

Millenarismi sisältyy keskeisesti monen terroristijärjestön ajatustapaan.

Millenarismi sisältyy keskeisesti monen terroristijärjestön ajatustapaan, koska se helpottaa väkivallankäyttöä. Kun uskotaan äärimmäiseen jaotteluun ”hyvän” ja ”pahan” välillä ja lopulliseen taisteluun, jossa ”paha” tuhoutuu, on väkivalta itsessään looginen tie voittoon.

Millenaristisessa maailmassa ei ole yleensä ”siviilejä”. On vain niitä, jotka ovat omalla puolella, ja niitä, jotka ovat joko vihollisia tai täysin merkityksettömiä.

Keskeinen elementti on usko johtajaan, jonka avulla voitto saavutetaan. Tämä tekee millenarismista erittäin houkuttelevan manipulointivälineen tällaiseen johtajan asemaan pyrkivälle.

Pitkin historiaa tunnetaan hyvin kirjava määrä millenaristisia liikkeitä ja kultteja. Osa niistä on ollut väkivaltaisia tai itsetuhoisia. Tässä kirjoituksessa keskitytään kuitenkin vain millenarismin merkitykseen nykyaikaisen terrorismin näkökulmasta.

Millenarismi ja väkivalta

Toisen ihmisen tappaminen ei ole yksinkertaista, koska normaaliolosuhteissa tiukat moraalisäännöt estävät sen. Tappamista edeltääkin eräänlainen moraalinen etäytyminen, eli prosessi, jossa väkivallan kohteesta tehdään ”paha” ja tappamisesta itsestään perusteltua, koska sen avulla suojellaan omaa ”hyvää” ryhmää.

Jotkut uskonnolliset näkemykset voivat edesauttaa jakoa ”hyviin” ja ”pahoihin”: on jumalan valitsema kansa ja sitten ovat muut, vääräuskoiset, uskonnottomat, tai vaikka oikeauskoisetkin mutta muuten vain valinnan ulkopuolelle jäävät.

Jako ”hyviin” ja ”pahoihin” on lähtökohta sille, että ihmisiä voidaan kohdella eriarvoisina.

Tämä jako on lähtökohta sille, että ihmisiä voidaan kohdella eriarvoisina. Äärimmäisissä tapauksissa sillä voidaan oikeuttaa myös tappaminen.

Millenarismi toimii erityisen hyvin väkivallan oikeuttajana, sillä siihen kuuluu keskeisesti käsite ”lopullisesta taistelusta”, jossa hyvä voittaa pahan. Muutos tapahtuu siis vain väkivaltaisen konfliktin kautta.

Tähän maailmanjärjestystä mullistavaan taisteluun ja sen jälkeiseen olotilaan kuuluu lisäksi seuraavat elementit:

1. Lopullinen voitto on kollektiivinen, se koskee kaikkia jumalan valittuja ja poistaa ”pahan” totaalisesti.
2. Ideaali olotila on mahdollista saavuttaa tässä maailmassa, ei tuonpuoleisessa.
3. Voiton on tapahtuva lähitulevaisuudessa.
4. Apokalypsin jälkeinen tila vastaa täydellisesti ja ehdoitta ideaalia maailmanjärjestystä.
5. Omaa kamppailua avittaa jumalallinen tai yliluonnollinen voima, poikkeuksellinen johtaja tai organisaatio.

Väkivalta on millenaristisissa visioissa usein puhdistava ja ”hyvä” voima. Pelkkä vihollisen tappaminen ei kuitenkaan riitä, sillä koko vallitseva maailmanjärjestys on tuhottava. Siinä tuhossa kukaan ei ole sivullinen tai siviili.

Tuho on itsessään tavoiteltava ominaisuus, joka valmistelee tietä apokalypsiin. Koska voitto on totaalinen, ei pelastuksen ulkopuolisten kohtaloilla ole kulttiin uskovilla muutenkaan mitään merkitystä.

Kohdat kaksi ja kolme alleviivaavat yksilön toiminnan tärkeyttä juuri tässä ja nyt. Ei riitä, että saavuttaa jonkin epämääräisen ”paratiisin” kuoleman jälkeen. Tosiuskovaisen on tehtävä kaikkensa, jotta apokalypsi saapuu ja ”hyvä” voittaa maan päällä.

Muutos tapahtuu vain väkivaltaisen konfliktin kautta.

Kyse ei siis ole pelkästä jumalallisesta tai abstraktista hyvän ja pahan kamppailusta, vaan aidosta fyysisestä taistelusta.

Millenaristi uskoo, että maailmaa hallitsee tyrannivalta, jokin maallinen eliitti, joka on syypää maailmassa olevaan pahaan. Tämä eliitti tuhoutuu vain, jos kamppailun tärkeyden tiedostavat yksilöt ovat valmiita nousemaan vastarintaan, kumoamaan eliittien vallan ja ottamaan maailman haltuunsa.

Vaikka lopullinen taisto käydään maan päällä ja ihmisen oma toiminta on siinä keskeistä, millenaristinen maailmankuva on silti voimakkaan uskonnollisuuden värittämä. Rationaalisesti ajateltu alivoima selvästi ylivoimaisen vihollisen edessä ei estä toimintaa. Vaikka koko maailma olisi itseä vastassa, on millenaristilla jumala tai jumalan valitsema johtaja puolellaan.

Millenaristilla on jumala tai jumalan valitsema johtaja puolellaan.

Maallisissa millenaristisissa liikkeissä jumalan korvaa voimakas usko vaikkapa puolueeseen tai muuten vain poikkeuksellisen karismaattiseen johtajaan. Esimerkiksi jotkut versiot kommunismista ovat olleet millenaristisia: niissä on ollut rationaalisen ajattelun ylittävä usko puolueen kaikkivoipaisuuteen ja näkemys kapitalistisen maailman totaalisesta tuhosta ja uuden kommunistisen järjestelmän lopullisesta voitosta.

Vastaavasti myös joitain äärioikeistolaisia maallisia liikkeitä voidaan pitää millenaristisina. Toisin kuin utooppiseen tulevaisuuteen tähtäävissä kommunistisissa liikkeissä, millenaristinen äärioikeisto usein tavoittelee mystistä menneisyyttä, paluuta aikaan, jolloin kommunismia, juutalaisuutta, islamia, monikulttuurisuutta tai muuta vastaavaa ”pahaa” ei vielä ollut. Tuohon alkutilaan liikkeen johtaa tietysti poikkeuksellisen karismaattinen johtaja.

Millenaristisia terroristijärjestöjä: Isis, Loistava polku ja Aum Shinrikyo

Isis

Tämän päivän merkittävin millenaristinen terroristijärjestö on Isis. Sen apokalyptisestä maailmankuvasta on kirjoittanut muun muassa William McCants.

Isisin uskomusmaailma on ultrakonservatiivinen ja se muistuttaa paljon millenaristista äärioikeistoa, joskin uskonto, josta liike ammentaa on eri. Isis tavoittelee siis totaalin vääräuskoisten tuhon lisäksi paluuta mystiseen menneeseen maailmaan, aikaan, jolloin kalifaatti hallitsi koko islaminuskoista maailmaa.

Isis tavoittelee totaalin vääräuskoisten tuhon lisäksi paluuta mystiseen menneeseen maailmaan.

Al-Qaidan jihadismi on jossain määrin harkitumpaa ja virallisempia uskontulkintoja enemmän noudattelevaa kuin Isisin puhdas millenarismi. McCantsin mukaan keskeinen hahmo Isisin ohjaamisessa tähän suuntaan  oli Irakin al-Qaidan johtaja Abu Mus’ab al-Zarqawi. Al-Zarqawi oli erityisen kiinnostunut ristiretkien aikaisesta historiasta ja muslimien taistelusta kristittyjä vastaan nykyisen Syyrian ja Irakin alueella.

Kenties tämän vuoksi, ja osin al-Qaidan johdon mielipiteiden vastaisesti, Isis alkoi avoimesti ammentaa Koraanin jälkeen kirjoitetuissa haditheissa esiintyvistä Mahdin (islamilainen messias) tulemista ennustaneista profetioista, joissa Syyrian ja Irakin alueelle sijoittuva lopullinen taistelu saa paikkansa.

Tarttuminen millenarismiin mahdollisti Isisille sen, mikä ei ollut al-Qaidalle mahdollista. Vapaaehtoisten ei tarvinnut tuntea virallisia uskontulkintoja jihadista. Riitti, kun Isisin omat agitaattorit ja kouluttajat kertoivat millenaristisen visionsa pähkinänkuoressa: liittykää meihin, niin paha maailma saa palkkansa ja te saatte vihdoin sen, mikä teille kuuluu.

Millenarismin myötä Isisin ei ole ollut tarve tehdä minkäänlaisia kompromisseja tai myönnytyksiä taistelussaan.

Millenarismin myötä Isisin ei ole ollut tarve tehdä minkäänlaisia kompromisseja tai myönnytyksiä taistelussaan, sillä millenarismiin liittyvät erityisen laajat tulkinnanmahdollisuudet tekevät johtamisesta helppoa: riittää kun ”jumalan valitsema” johtaja sanoo jotain, niin asiasta ei sen enempää tarvitse keskustella. Siksi Isisille ei ole tuottanut minkäänlaisia ongelmia tappaa šiiamuslimeita tai tuottaa valtavia määriä sivullisia uhreja.

Päiden katkaisut, näyttävät teloitukset, kiduttaminen, seksiorjuus, muinaishistoriallisten kohteiden tuhoaminen ja muut vastaavat teot ovat osa Isisin uskomusmaailmaa, jossa väkivalta vie maailmaa kohta apokalypsiä.

Sen ”puhdistava voima” mahdollistaa lopullisen voiton, vapauden vääräuskoisista ja historiasta ennen profeetta Muhammadia. Koska ”kalifaatilla” on jumalallinen voima takanaan, ei haittaa, vaikka koko maailma asettuisi Isisin perustamaa järjestelmää vastaan.

Loistava polku

Perussa vaikuttava Loistava polku on yksi nykyajan tuhoisimmista millenaristisista terroristijärjestöistä. Järjestön huippuvuodet sijoittuivat 80-luvulle, mutta se on yhä olemassa.

Loistava polku on hyvä esimerkki siitä, miten millenarismin ei tarvitse liittyä juutalais-kristilliseen traditioon eikä millenaristisen järjestön olla edes virallisesti uskonnollinen.

Millenaristisen järjestön ei tarvitse liittyä juutalais-kristilliseen traditioon eikä olla edes virallisesti uskonnollinen.

Loistava polku edustaa eräänlaista kommunismia, jossa yhdistellään Peruun sopivia kohtia Marxilta ja Maolta. Liikkeen johtajan, Abimael Guzmánin henkilökohtaisen karisman ja uskonnollisella symboliikalla ladatun retoriikan avulla liikkeestä muodostui kuitenkin millenaristinen.

Loistava polku uskoo siihen, että sen tavoittelema yhteiskuntajärjestys, eräänlainen sosialistinen inkojen imperiumi, Tawantisuyu, on saavutettavissa vain tuhoamalla kokonaan vallitseva järjestelmä.

Uudessa järjestyksessä valkoisista maanomistajista tulisi orjia ja intiaaneista ja mestitseistä herroja. Hierarkian huipulla olisi tietenkin vapahtajan asemassa oleva Guzmán itse.

Isisin tavoin myös Loistava polku on poikkeuksellisen brutaali terroristijärjestö. Sen aiheuttamien kuolonuhrien määräksi on arvioitu noin 30 000 ihmistä.

Loistava polku ammentaa rangaistuskäytäntönsä inkojen muinaisilta valtakausilta, joiden mukaan pienistä rikoksista seuraa julkinen ruumiillinen kuritus ja merkittävämmistä rikoksista hidas ja julmasti toteutettu kuolema. Tyypillistä on ollut muun muassa uhrien kasvojen polttaminen syövyttävällä hapolla tai ruumiinjäsenten pilkkominen viidakkoveitsellä.

Organisaation perustamat kansantuomioistuimet eivät saaneet kaikkia rikkaita maanomistajia tuomiolle. Verinen ja pitkä konflikti Perun hallitusta vastaan sai alkunsa.

Pian järjestöstä kärsi eniten juuri se väestönosa, jonka puolesta se väitti taistelevansa.

Kuten moni totalitaristinen liike, Loistava polku alkoi ”puhdistamaan” hallitsemiaan alueita niistä aineksista, joista se pystyi. Tappaminen kohdistui pääosin toisin ajatteleviin tavallisiin ihmisisiin. Pian Loistavasta polusta kärsi eniten juuri se väestönosa, jonka puolesta se väitti taistelevansa, eli Ayachuchon köyhät maalaiset. Järjestön toiminta hiipui nopeasti, kun sen johtaja Guzmán pidätettiin vuonna 1992.

Aum Shinrikyo

Japanilainen Aum Shinrikyo, eli korkein totuus, on maailmalla tunnettu sen vuonna 1995 toteuttamasta sariinikaasuiskusta Tokion metroon. Kyseessä on uskonnollinen kultti, joka on luokiteltu toteuttamiensa iskujen vuoksi terroristijärjestöksi. Järjestöstä on kirjoittanut muun muassa Robert Jay Lifton.

Chizuo Matsumoto perusti johtamansa uskonnollisen kultin vuonna 1984. Hän oli kiinnostunut muun muassa raamatullisista ilmestyskirjan profetioista.

Kulttiin kuuluu visio kolmannen maailmansodan syttymisestä. Sodan aloittaisi Yhdysvallat ja siihen liittyisi melkein totaalinen maailman ydintuho, jonka selviytyjiksi jäisivät vain kulttiin kuuluvat uskovaiset.

Kulttiin kuuluu visio kolmannen maailmansodan syttymisestä.

”Pahoja” eliittejä oli Yhdysvaltain lisäksi klassiset salaliittoteorioiden verkostot juutalaisista vapaamuurareihin, brittien ja hollannin kuningashuoneisiin ja kilpaileviin japanilaisiin uskontoihin.

Matsumoto, tai Shoko Asahara, kuten hän nimesi itsensä uudelleen, korotti itsensä kristuksen asemaan. Hänen tehtävänsä oli ottaa maailman synnit kannettavakseen ja johdattaa kulttiin liittyvä eliitti selviytymään ihmiskunnan tuhosta.

Väkivalta oli Aum Shinrikyon mukaan oikeutettua, koska vain sen kautta, buddhalaisiin oppeihin nojaten, liike voi vähentää pahan karman kerääntymistä ja pelastaa maailman. Valtaosa ennen sariini-iskuja tehdyistä väkivaltateoista oli kultin omia sisäisiä ”puhdistuksia”, joissa kultin turvallisuudelle uhkaksi katsotut henkilöt tapettiin.

90-luvun alkupuolella kultti alkoi varautua laajempaan väkivallankäyttöön. Se teki kokeiluja sariinin käytöstä ensin esimerkiksi lampailla ja sitten ihmisillä.

Ensimmäinen kaasuisku toteutettiin vuonna 1994 Naganossa. Iskussa kuoli kahdeksan henkilöä ja satoja vahingoittui. Tämä paljastui Aum Shinrikyon iskuksi vasta Tokion vastaavan iskun jälkeen vuotta myöhemmin.

Tokiossa järjestö iski samanaikaisesti viidessä eri metrojunassa laskien sariinia ilmaan. Kolmetoista ihmistä kuoli ja toista tuhatta vahingoittui. Vähän myöhemmin järjestö yritti iskeä uudestaan metroon käyttäen syanidia, mutta myrkkyä päästävät laitteet eivät toimineet.

Järjestöllä arvioidaan olevan yhä toista tuhatta jäsentä.

Huolimatta poliisin pidättämistä sadoista kultin jäsenistä ja virallisen uskonaseman riisumisesta, Aum Shinrikyo ei ole kadonnut kartalta. Sillä arvioidaan olevan yhä toista tuhatta jäsentä.

Millenarismi monimutkaisessa maailmassa

Millenarismin ja siihen liittyvien elementtien, kuten johtajuususkon ja lopullisen taistelun käsitteen ymmärtäminen helpottavat ymmärtämään kulttimaisia terroristijärjestöjä, joiden strategiset valinnat eivät aina tunnu menevät rationaalisia polkuja ja joille tappamisesta ja tuhosta tulee tavoite itsessään.

Rajanveto millenarististen järjestöjen ja muuten uskonnollisten järjestöjen välillä ei kuitenkaan ole aina helppoa. Millenarismi itsessään voi olla kompleksi ja kattava uskomusjärjestelmä, mutta yksinkertaisimmillaan se voi olla uuden maailman tuloon keskittyvä ”twitter-versio” valtauskonnosta, joka antaa helpon selityksen koko maailman vääryyksille ja mahdollisuuden taistella ”hyvän” puolesta.

Yksinkertaisimmillaan millenaristinen järjestö voi olla uuden maailman tuloon keskittyvä ”twitter-versio” valtauskonnosta.

Yksinkertainen visio löytää helposti seuraajia, koska kukapa ei haluaisi uskoa ”hyvän” lopulta voittavan ja ”pahan” saavan palkkansa. Tällöin kuitenkin herää kysymys siitä, kuinka ”aitoa” tai ”edustavaa” tuo ”twiittiuskonto” on suhteessa siihen kompleksiin uskomusjärjestelmään ja vuosisatojen teologiseen keskusteluun, josta ammennetaan.

Keskiajan millenaristisista liikkeistä kirjoittanut Norman Cohn havaitsi, että liikkeitä yhdistää usein yksi tekijä. Se oli jonkun – yleensä älymystöä edustavan – yksilön tai joukon pyrkimys tietoisesti mobilisoida ihmisiä, jotka eivät ole kovinkaan lukeneita mutta haluavat nopean oikotien maalliseen valtaan tai rikkauksiin.

Vastaavasti historioitsija Ibn Khaldun kirjoitti jo keskiajalla, että moni islamilainen johtaja on valmis nimeämään itsensä Mahdiksi saadakseen herkkäuskoiset ja tyhmät Mahdin nimeen vannovat massat liikkeelle. Ei siis ole sattumaa, että moni tänä päivänä Isisin riveihin matkaava nuori pänttää epätoivoisesti Islam for Dummies -teosta.

Yksiulotteinen leimaaminen ”typerien” massojen mobilisointikeinoksi ei tee oikeutta varsin monimuotoiselle ilmiölle.

Millenarististen liikkeiden yksiulotteinen leimaaminen ”typerien” massojen mobilisointikeinoksi ei tee oikeutta varsin monimuotoiselle ilmiölle. Manipulaatio itsessään saattaa kuitenkin olla millenarismista ammentavien järjestöjen heikko kohta.

Mustavalkoista kulttia on helppo ylläpitää eristyksissä muun maailman harmaan lukemattomista sävyistä: Loistava polku toimi Perun syrjäseuduilla, Isis eristi itsensä sodan runtelemalla alueella ja otti sekä ulkoisen että sisäisen viestinnän taitavasti omiin käsiinsä. Aum Shinrikyo pyrkii myös eristäytymiseen.

Terrorismin vastaisen toiminnan näkökulmasta kysymys kuuluu: miten rikkoa nuo kuplat?

YTT Teemu Sinkkonen toimii vierailevana tutkijana Danish Institute for International Studiesissa ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Politiikasta.fi järjesti Uskonto terrorismin selittäjänä -kirjoitussarjan pohjalta keskustelutilaisuuden Tiedekulmassa.  

Julkaisu Tuhon kautta uuteen maailmaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Radikalismi herättää keskustelua. Jihadismin ja poliittisen väkivallan tutkijat ovat mielenkiinnolla seuranneet yhtä tällaista, kahden tunnetun tutkijan Olivier Royn ja Gilles Kepelin välille äitynyttä ja henkilökohtaisuuksiinkin mennyttä kiistaa radikaalin islamin, islamismin ja jihadismin muna–kana-suhteista.

Tämän artikkelisarjan johdannossa Leena Malkki luonnehtii, mistä kiistassa on kyse ja miten se kuvaa keskustelua erityisesti uskonnon merkityksestä terrorismille. Artikkelisarjan tässä osassa käsittelen Roy–Kepel-kiistan innoittamana jihadistisen liikkeen luonnetta ja organisoitumista radikalisoitumisen kautta.

Radikalisaation takana esitetään tavallisesti olevan syitä puhtaan sosiaalisista yksiselitteisen uskonnollisiin.

Radikalisaation takana esitetään kotimaisessakin keskustelussa tavallisesti olevan syitä puhtaan sosiaalisista yksiselitteisen uskonnollisiin. Tällaisiin tulkintoihin sitoutuminen kuitenkin sulkee mahdollisuudet monitahoisilta selityksiltä ja siten myös aidolta reaalimaailmassa tapahtuvalta ilmiöön puuttumiselta.

Menneinä vuosina pohdittiin, onko al-Qaida luonteeltaan ideologinen vai toimiva organisaatio. Radikalismin juurisyitä käsittelevässä keskustelussa kuulee nopeasti samoja kaikuja. Kyse on lopulta oman ymmärryskykymme ahtaudesta ja sen asettamista rajoitteista.

Oli tässä väittelyssä voitolla sitten kumpi tahansa kanta, on selvää, että islamistisen radikalismin yhteistä nimittäjää etsivä on jossain vaiheessa prosessiaan törmäävä jihadistisen ideologian ainakin pinnalliseen sympatisointiin ja hyväksyntään.

Pienin yhteinen nimittäjä radikalisoituneiden yksilöiden välillä on lopulta löydettävissä ideologiasta.

Oli radikalisoituva tai jo radikalisoitunut henkilö millaisista taustoista tahansa ja olivat hänen juurisyynsä mitkä tahansa, on pienin yhteinen nimittäjä eri yksilöiden välillä lopulta löydettävissä ideologiasta.

Ideologian keskeinen merkitys

Ideologia on keskeistä radikalisaatiolle. Sen osuus prosessissa korostuu erityisesti silloin, kun sosiaaliset vuorovaikutussuhteet ja organisaatiokulttuuri pohjaavat ideologiseen vaikutukseen.

Tästä kehityksestä esimerkkinä mainittakoon Mostafa Rejain näkemys ideologiasta, joka hänelle edustaa

”…tunneperäisten tekijöiden, kuten ajatusten, uskomusten, myyttien ja arvojen muodostamaa maailmaa, joka nivoo liikkeen yhdeksi kokonaisuudeksi. Tärkeä osuus ideologian merkityksestä on sen kyky vaikuttaa kohdeväestöönsä tunneperäisesti saadakseen aikaan tehokkaan vastareaktion.”

Rejain tulkinta antaa kuvan ideologiasta keskeisenä voimana, joka pitää käynnissä kumouksellisen liikkeen ja radikaalin poliittisen toimijan sisäistä dynamiikkaa.

Kun tarkastellaan aikamme monien terrorististen iskujen takaa löytyvän globaalin jihadistisen liikkeen ja sitä edustavien organisaatioiden dynamiikkaa, nousee esiin myös kuvaavampi termi.

Tällaisen liikkeen käynnissä pitävää voimaa Gordon M. Hahn kutsuu teo-ideologiaksi, aatemaailmaksi, joka kumpuaa selkeästi islamin uskonnosta ja perustuu hänen mukaansa tawhid- ja takfir-oppeihin sekä niiden tulkintaan sodankäynnillisessä viitekehyksessä.

Tawhid tarkoittaa yksijumalaisuutta, joka jihadistisessa kontekstissa sidotaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja täten myös uskonelämän yhdenmukaistamisen vaatimuksiin. Takfir taas merkitsee ulossulkemista islamilaisesta uskonyhteisöstä. Laajennettuna tämä tarkoittaa myös takfir-leiman saaneiden olevan legitiimejä väkivallan kohteita.

Ideologia voi olla myös itsessään mobilisoiva voima.

Jihadistisen liikehdinnän tutkija Jarret Brachman nostaa Hahnin mainitsemien oppilauselmien lisäksi tarkasteluun jihadistisen ideologian kaksi muuta kivijalkatermiä.

Ensimmäinen on aqidah, joka yksinkertaisuudessaan tarkoittaa islamin uskontunnustusta. Tämä ei jihadisteille yksistään riitä, vaan heille tunnustus tuo vaateen profeetan aikaisen perinteen mukaan elämisestä. Näin tawhidin merkitys ja sen suhde takfiriin nousee jihadistisessa ideologiassa itsetarkoitukselliseen asemaan.

Toinen Brachmanin esittelemistä teeseistä on sanapari al-Wala wal Bara. Tämä tarkoittaa karrikoiden vihaamista ja rakastamista Jumalan vuoksi. Tätä teesiä jihadistisen liikkeen parissa käytetään oleellisena perusteena mustavalkoisen maailmankuvan muodostamisessa.

Nämä tekijät saattavat vaikuttaa ensisilmäyksellä irrallisilta ja yksittäisiltä termeiltä. Niiden arvo jihadiselle ideologialle oppijärjestelminä on kuitenkin kulttuurisidonnaisuuksien ja tulkinnallisuuksiensa takia keskeinen.

Ne ovat tekijöinä myös juuri niitä, joita Rejai kutsuu ideologian muodostaviksi ajatuksiksi, uskomuksiksi, myyteiksi ja arvoiksi, jotka ovat myös kohdeväestössään luomassa vastakkainasettelun tiloja ja siten potentiaalisia poliittisia ongelmia.

Ne siis toimivat yhteisönsä parissa yleisesti hyväksytystä moraalikoodistosta löydettävinä teeseinä, joiden tulkinnan kautta esimerkiksi väkivallankäyttö kyetään perustelemaan uskonnollisena velvollisuutena.

Näin väkivallan käyttöä korostavalla ideologialla onkin mahdollista korostaa hallitsevan koneiston moraalittomuutta.

Näin rakentuvalla ja väkivallan käyttöä korostavalla ideologialla onkin mahdollista korostaa hallitsevan koneiston moraalittomuutta. Se taas aiheuttaa kohdeyleisössään ymmärryksen omien tekojen moraalisesta oikeutuksesta.

Ideologia voi olla myös itsessään mobilisoiva voima, joka saa yksilön mukaan kumoukselliseen, radikaaliin ja väkivaltaiseen toimintaan takaamalla hänelle merkityksen ja yhtenäisyyden tunteen. Se mahdollistaa yhteenkuuluvuuden kehittymisen kulloisenkin liikkeen sisällä.

Ideologia myös tarjoaa todellisen poliittisen vaihtoehdon selkeine tavoitteineen, jotka ovat sidottavissa kulttuurillisiin yhden sanan tai sanaparin määritelmiin. Ideologiasta itsessään tulee liikkeen käyttämien keinojen ja tavoitteiden välinen silta.

Edellä esitetyt tekijät kuuluvat luonnollisesti hierarkkisen organisaation sisäiseen dynamiikkaan. Ne ovat kuitenkin myös sovellettavissa sosiaaliseen liikkeeseen.

Ideologia organisaation käyttövoimana

Globaali jihadistinen liike on klassinen esimerkki liikkeestä, jonka uloimmilla kehillä radikalisoituneet yksilöt ja pienryhmät muodostavat kokonaisen, vaikeasti hahmotettavan väkivaltaiseen ideologiaan sitoutuneiden subjektien verkoston.

Iskijöiden suhde toisiinsa, heitä inspiroivaan emojärjestöön ja mahdollisiin iskujen organisoijiin eroaa toki tapauskohtaisesti.

Viimeaikaisista Isisiin linkittyneistä iskuista on monessa yhteydessä nostettu esiin kuvaus, että iskijä olisi ollut vähintäänkin inspiroitunut jihadistisesta ideologiasta. Tämän lisäksi julkisuuteen nousee ajoittain tietoja Isisin halusta toteuttaa ulkomaanoperaatioita ja organisoida niihin kykeneviä verkostoja.

Isis ei tietenkään ole synonyymi aikamme jihadistiselle liikehdinnälle.

Isis ei tietenkään ole synonyymi aikamme jihadistiselle liikehdinnälle. Se edustaa jo sinällään marginaalisen liikehdinnän millenaristista laitaa, kuten Teemu Sinkkonen tämän artikkelisarjan kirjoituksessaan valottaa.

Toimittaja Graeme Wood on käsitellyt haastatteluaineistonsa perusteella tätä jihadistisen liikkeen laitaa. Wood esittää juuri lopunaikojen tematiikan olevan Isisille luonteenomaista. Sen kannattajat menevät varsin pitkälle todistaessaan vakaan uskonsa tällaiseen apokalyptiseen maailmankuvaan.

Oikeutettuun kysymykseen siitä, uskooko koko Isisin korkein johto tällaiseen pian koittavaan maailmanloppuun, Wood ei pysty tarjoamaan vastausta. Selvää kuitenkin on, että Isis rakentaa julkisen viestinsä esimerkiksi al-Qaidaan verraten juuri jihadistiseen eskatologian ja sen erilaisten esiintymien varaan.

Isisin tapa pyrkiä hyötymään laajemman sosiaalisen liikkeen uloimman kehän aktiivisuudesta ei rajoitu vain jihadistiseen ideologiaan.

Myöskään Isisille tyypillinen tapa pyrkiä hyötymään laajemman sosiaalisen liikkeen uloimman kehän aktiivisuudesta ei rajoitu vain jihadistiseen ideologiaan. Samanlaista ideologiasidonnaisuutta ja jopa johtajattomuutta strategisena organisoitumisen keinona korostavaa ajattelua esiintyy esimerkiksi valkoisen rodun ylivaltaa ideologianaan tunnustavan yhdysvaltalaisen Louis Beamin tuotannossa.

Radikalisaation tarkastelu ei ole nollasummapeliä

Radikalisoitumisprosessin tekijät liittyvät edelleen omaan tajunnanahtauteemme käsittäessämme ideologian ja organisaation välistä suhdetta.

Monesti hierarkkisessa ja systeemisessä hahmottamisessa tavataan löytää vain nollasummaisia joko–tai-vaihtoehtoja: on olemassa joko iskukykyinen organisaatio tai sitten kyse on vain ideologiasta tai identiteettirakenteesta, jolla sellaisenaan ei voi olla kykyä strategiseen ajatteluun tai toimintaan.

Tällainen ajattelu on vahingollista, koska esimerkiksi globaalin jihadistisen liikkeen hengissä pitävä ja samalla myös todellisia tapahtumia aikaansaava voima asuu juuri ideologiassa.

Globaalin jihadistisen liikkeen hengissä pitävä ja todellisia tapahtumia aikaansaava voima asuu ideologiassa.

Ideologiasidonnaisuus on itse asiassa kykenevä korvaamaan toiminnalliset käskyvaltasuhteet silloin, kun tavoitteenasettelu, toimintamenetelmät ja näiden mukanaan tuoma palkinto yksilölle tai ryhmälle on riittävän suuri eikä toimintaa ole ajallisesti sidottu tiukkoihin raameihin.

On tärkeää ja haastavaa hahmottaa ideologiasidonnaisen toiminnan luonne, kun kohdataan Isisin tapaisen organisaation luoma potentiaalinen uhka.

Kun radikalisoituva yksilö ottaa kriittisen askeleen radikalisminsa suuntaan, on se otettu kuinka nopeasti tahansa, vähenevät oleellisesti mahdollisten sosiaalisten juurisyiden merkitykset. Mitä syvemmälle radikaalia poliittista muutosta ajavassa järjestössä, liikkeessä tai edes aatemaailmassa yksilö meneekään, korvautuvat myös mahdolliset alkuperäiset syyt uudella maailmanselityksellä.

Mitä syvemmälle radikalisoituva yksilö meneekään, korvautuvat mahdolliset alkuperäiset syyt uudella maailmanselityksellä.

Uusi maailmanselitys osoittaa aikaisempien ja yleisesti hyväksyttyjen moraalirakenteiden mädännäisyyden. Pahimmillaan se tarjoaa väkivallan käyttöön turvautumisella uuden ja uljaan identiteetin sekä voimaantumisen tunteen sitä hakevalle.

Organisaation, ideologian, uskonnon, sosiaalisten juurisyiden tai yhteiskunnallisten tekijöiden merkityksestä radikalisaatiolle voi olla mitä mieltä tahansa. On kaikesta huolimatta helppo yhtyä alussa mainitun Olivier Royn vaatimukseen siitä, että radikaalin islamin ja islamilaisen radikalisaation luoman turvallisuusuhan kohtaamiseksi on syytä etsiä aktiivisesti monitieteellistä, yhteiskunnallisen elämän eri osa-alueita kokoavaa ja viranomaisten välistä monialaista yhteistyötä korostavaa kokonaisvaltaista ratkaisua.

Tehtävä ei ole helppo, mutta sen haasteellisuuden edessä ei kuitenkaan voida luovuttaa, sillä menetettävänä on liian paljon.

ST Antti Paronen palvelee Maanpuolustuskorkeakoululla tutkijaupseerina.

Politiikasta.fi järjesti Uskonto terrorismin selittäjänä -kirjoitussarjan pohjalta keskustelutilaisuuden Tiedekulmassa. 

Julkaisu Ideologia ja jihadistinen radikalismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana terrorismi on yhdistynyt voimakkaasti nimenomaan al-Qaidan ja Isisin kaltaisten salafi-jihadististen ryhmien toiminnaksi. Terrorismi ilmiönä liittyy varmasti monien mielissä uskonnolliseen fundamentalismiin.

Onko uskonnollinen terrorismi uusi ilmiö? Onko kaikki uskonnollinen terrorismi islamistista?

Uskonnollisen terrorismin yleistyminen

Terrorismista tuli merkittävä poliittinen kysymys nykymuodossaan länsimaissa 1970-luvulla. Siitä asti terrorismi on nähty motiiveiltaan nimenomaan poliittisena toimintatapana. Kaikista tyypillisimpänä terrorismina pidettiin kampanjoita, jotka liittyivät jonkin alueen itsenäistymispyrkimyksiin.

Nationalistisseparatististen lisäksi terrori-iskuja on tehty osana äärivasemmistolaisia ja äärioikeistolaisia kampanjoita.

Euroopan osalta Pohjois-Irlannin ja Baskimaan konfliktit ovat tästä tunnetuimpia esimerkkejä. Myös Israelin ja Palestiinan konfliktissa on käytetty terrorismia taktiikkana. Eurooppakin on toiminut tässä sivunäyttämönä 1970-luvulla lentokonekaappausten ja esimerkiksi Münchenin olympialaisiin vuonna 1972 tehdyn iskun muodossa.

Nationalistisseparatististen kampanjoiden lisäksi terrori-iskuja on tehty osana äärivasemmistolaisia ja äärioikeistolaisia kampanjoita. Taktiikkaa ovat käyttäneet toisinaan monien muiden keinojen ohella myös rajatumpia tavoitteita, kuten eläinten oikeuksia tai luonnonsuojelua, ajaneet liikkeet.

Käsitykset terrorismista alkoivat nopeasti muuttua syyskuun 11. päivän 2001 iskujen jälkeen, kun al-Qaidaa ja laajemmin salafi-jihadistista väkivaltaa alettiin pitää merkittävimpänä terroriuhkana.

Keskustelu uskonnollisen terrorismin noususta oli kuitenkin alkanut jo 1990-luvun aikana. Tähän antoi sysäyksen erityisesti sarja näyttäviä terrori-iskuja, jotka näyttivät poikkeavan merkittävästi aiemmasta terrorismista.

Keskustelu uskonnollisen terrorismin noususta oli alkanut jo 1990-luvun aikana.

Keväällä 1995 Tokion metroon oli tehty sariinikaasuisku, jossa kuoli 13 ihmistä ja tuhannet saivat oireita. Pian osoittautui, että teon oli tehnyt Aum Shinrikyo -niminen uskonlahko.

Paljastui, että lahko oli tehnyt useita iskuja jo aikaisemminkin ja selvästi suunnitteli tekevänsä niitä lisää. Isku oli osa lahkon lopun aikojen taistelua.

Samoihin aikoihin tapahtui myös muita iskuja, joilla näytti olevan uskonnolliset motiivit. Tähän joukkoon tekoja lukeutuvat myös al-Qaidan ensimmäiset iskut, mutta ilmiö ei näyttäytynyt tässä vaiheessa mitenkään erityisesti nimenomaan islamiin liittyvänä.

Terrorismin tutkijoiden piirissä puhuttiin uskonnollisen terrorismin aallosta. Ihan ensimmäisenä uskonnollisen terrorismin aalloksi nimetyn ilmiön ilmentymäksi mainitaan usein vuonna 1983 tehty itsemurhaisku Yhdysvaltain ja Ranskan armeijan parakkeja vastaan Libanonissa, josta Hizbollahin uskotaan olleen vastuussa.

Mitä uskonnollisella terrorismilla tarkoitetaan?

Uskonnollisen terrorismin aallon iskut eivät toki olleet ensimmäisiä kertoja, kun terrori-iskuja tehtiin osana kampanjoita, joissa oli myös uskonnollisia vivahteita. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin konfliktissa oli kyse myös katolilaisten ja protestanttien välisestä vastakkainasettelusta, ja Lähi-idän konfliktissa uskonnoilla on kiistatta merkittävä osansa.

Kun tutkijat puhuvat uskonnollisesta terrorismista, he eivät tarkoita kuitenkaan mitä tahansa terrorismia, jossa viitataan jollain tavalla uskontoon. Sen sijaan sillä tarkoitetaan sellaista terrorismia, jossa toiminnan tavoitteet ja taustalla oleva maailmankatsomus perustuvat olennaisesti uskonnollisiin näkemyksiin.

Uskonnollisella terrorismissa toiminnan tavoitteet ja taustalla oleva maailmankatsomus perustuvat olennaisesti uskonnollisiin näkemyksiin.

Pohjois-Irlannin konfliktissa on lopulta ollut kysymys tietyn alueen hallintaan liittyvistä kiistoista. Tällaisissa tapauksissa terrorismi on yksi toimintatavoista, joita on käytetty poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi tai sen vastustamiseksi.

Uskonnollisesti motivoituneessa terrorismissa taas perimmäiset tavoitteet liittyvät uskontoon. Terrorismi on keino vauhdittaa lopun ajan tapahtumia, kuten Aum Shinrikyolla, tai perustaa kalifaatti, kuten Isisillä. Myös väkivallan oikeutus perustellaan usein jumalan tahtoon ja korkeimpiin tavoitteisiin viittaamalla.

Todellisuudessa mitään selvää jakoa uskonnollisen ja poliittisen terrorismin välillä on kutakuinkin mahdotonta tehdä. Kyse on pikemminkin jatkumosta, sillä myös pääosin uskonnollisesti motivoituneisiin kampanjoihin liittyy myös vähintään lyhyen tähtäimen poliittisia tavoitteita.

Todellisuudessa mitään selvää jakoa uskonnollisen ja poliittisen terrorismin välillä on kutakuinkin mahdotonta tehdä.

Lisäksi poliittisesti motivoituneissa terroriliikkeissä on ollut usein senkaltaisia piirteitä, jotka yhdistetään uskonnollisiin liikkeisiin. Tätä käsitellään Teemu Sinkkosen artikkelissa tässä sarjassa.

Kaikki uskonnollisista tai poliittisista syistä tehty väkivalta ei myöskään ole terrorismia. Terrorismi on vain yksi väkivaltaisista taktiikoista, jossa on tavoitteena fyysisen tuhon aiheuttamisen sijasta pikemminkin psykologiset vaikutukset. Suurin osa Isisinkin aiheuttamista kuolonuhreista syntyy muissa kuin terrori-iskuissa.

Uskonto ja terrorismi nykyisin

Terrorismista käytävän keskustelun perusteella syntyy vahvasti se mielikuva, että suurin osa nykypäivän terrorismista olisi uskonnollista. Ei ole aivan helppoa arvioida, missä määrin näin on.

Tämä johtuu muun muassa siitä, että tietoa motiivista ei ole tallennettu tärkeimpiin terrorismitietokantoihin – terrorismin määrittelyä koskevista erimielisyyksistä puhumattakaan.

Suuresta osasta iskuja ei ole varmuutta tekijästäkään ja näin myös motiivi on hämärän peitossa.

Jos siis motiivien yleisyyttä haluaa arvioida, tutkijan tulee itse luokitella jokainen sadoista ryhmistä erikseen. Lisäksi suuresta osasta iskuja ei ole varmuutta tekijästäkään ja näin ollen myös motiivi on usein hämärän peitossa.

Saatavilla on kuitenkin joitakin tutkimuksia, joissa tietokantoja on käytetty motiivien analysointiin. Kansainvälisen terrorismin tietokanta ITERATEa analysoinut tutkimus päätyi osoittamaan, että uskonnollisesti motivoituneen terrorismin määrä on tosiaan kasvanut 2000-lukua kohti.

1970-luvulla tällaisia iskuja oli melko lailla mitätön määrä. Ajalta 1968–2004 tietokantaan tallennetuista ryhmistä, joiden motivaatio pystyttiin määrittelemään, noin 28 prosenttia oli uskonnollisia.

Global Terrorism Index (GTI), joka perustuu suurimman terrorismitietokannan Global Terrorism Databasen tietoihin, niin ikään indikoi, että uskonnollisesti motivoituneiden iskujen määrä on ollut voimakkaassa kasvussa 2000-luvun puolella. Separatististen ja muiden poliittisten kampanjoiden tuottamien iskujen määrä on pysynyt suunnilleen ennallaan.

GTI osoittaa myös, että terrori-iskujen motiiveissa on kuitenkin suuria alueellisia eroja.

Suurin osa Lähi-idässä, Afrikassa ja Etelä-Aasiassa tehdyistä iskuista on viime vuosina ollut uskonnollisiksi katsottujen ryhmittymien tekemiä. Tilanne on aivan toinen esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteen. Tämä näkyy myös Europolin terrorismiraporteista, joissa vuodesta toiseen vain pieni osa iskuista ja paljastuneista iskusuunnitelmista on luokiteltu uskonnollisiksi.

Terrorismi yleensä osa laajempia konflikteja

Global Terrorism Indexin analyysin mukaan valtaosa terrori-iskuista tapahtuu maissa, joissa on menossa laajempi väkivaltainen konflikti. Terrorismi on aina sidoksissa aikakautensa laajempaan yhteiskunnalliseen liikehdintään.

Uskonnollisen terrorismin yleistymistä ei voi siksi ymmärtää tarkastelematta myös laajemmin niitä konflikteja, joiden yhteydessä terroritekoja tehdään. Sitä myötä nousee esille myös kysymys, missä määrin konfliktien juuret ovat lopulta uskonnossa ja missä määrin kyse on enemmänkin uskonnon valjastamisesta vallan tavoittelun välineeksi.

Terrorismi on aina sidoksissa aikakautensa laajempaan yhteiskunnalliseen liikehdintään.

Tietokantoja tarkastellessa on hyvä pitää mielessä myös se, että laajempiin konflikteihin liittyvää ja erityisesti salafi-jihadistisesti motivoitunutta väkivaltaa saatetaan luokitella nykyisin entistä herkemmin terrorismiksi. Ainakin länsimaiden ulkopuolella tehtyjen iskujen tilastointi on tehostunut viime vuosina huimasti, ja Afrikan ja Aasian maiden konfliktien tapahtumia on tallennettu tietokantoihin huomattavasti aiempaa kattavammin.

Nämäkin reunaehdot huomioon ottaen vaikuttaa kiistattomalta, että uskonnollinen terrorismi on nyt selvästi yleisempää kuin ennen, vaikka se ei terrorismin koko kuva olekaan.

Terrorismille on ollut tyypillistä aaltoliike, jossa tietyt tavoitteet ja ideologiat ovat eri aikoina yleisempiä. Siinä missä 1960–80-luvuilla oli käynnissä useita äärivasemmistolaisia terrorikampanjoita, näiden määrä on tällä hetkellä huomattavasti vähäisempi.

Jos uskonnollinen terrorismi on nyt yleisempää kuin aiempina vuosikymmeninä, niin mistään uudesta ilmiöstä ei ole kuitenkaan kyse. Varhaisina esimerkkeinä on usein mainittu Raamatussa esiintyvät sikariukset ja Intiassa vuosisatoja toimineet niin kutsutut kuristajat.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Politiikasta.fi järjesti Uskonto terrorismin selittäjänä -kirjoitussarjan pohjalta keskustelutilaisuuden Tiedekulmassa. 

Julkaisu Uskonto terrorismin kokonaiskuvassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

Terrorismin syistä on käyty viime vuosina vilkasta keskustelua. Kaikista eniten on puhuttanut terrorismin suhde  uskontoihin – ja aivan erityisesti islamiin.

Johtuuko terrorismi siitä, että jokin uskonto kiihottaa siihen? Vai ovatko väkivallan juuret aivan muualla ja uskonnollinen puhe vain pintakuorrutus, jolla toimintaa pyritään oikeuttamaan?

Johtuuko terrorismi siitä, että jokin uskonto kiihottaa siihen? Vai ovatko väkivallan juuret aivan muualla?

Kysymys uskonnon ja laajemmin eri ideologioiden roolista ja merkityksestä on monimutkainen. Se jakaa myös tutkijoita. Selvin ilmentymä tästä on tunnettujen ranskalaisten tutkijoiden Gilles Kepelin ja Olivier Royn julkinen kiistely asiasta.

Olivier Roy esittää eurooppalaisen, ja erityisesti ranskalaisen radikaalin islamin ja jihadismin, nojaavan pikkurikollisuuteen ja elämässään yhteiskunnalliseen marginaaliin ajautuneiden nuorten miesten haluun ottaa osaa itseään toteuttavaan poliittiseen väkivallan käyttöön.

Siinä, missä yhteiskunnan vastainen kapina oli 1970-luvulla vasemmistolaista, nykyisin sen on jihadistista. Lyhyesti sanoen Roy siis esittää modernin eurooppalaisen radikalismin islamisoituneen.

Gilles Kepelille tämä ei selityksenä kelpaa. Hänelle viime vuosina nähdyt jihadistiseen liikehdintään sidoksissa olevat terroriteot edustavat poliittisen islamin radikalisoitumista.

Royn ja Kepelin väittelyssä tiivistyy hyvin keskeiset kysymykset ja näkemyserot, joita on nähtävissä keskustelussa laajemminkin. Toisaalta uskonnon ja terrorismin suhde on vielä paljon moniulotteisempi ja mutkikkaampi asia kuin mitä keskustelusta hahmottuu.

Millaisia erilaisia rooleja uskonnolla on terroritoiminnassa? Mitkä muut tekijät vaikuttavat terrorikampanjoiden kehittymiseen?

Tässä kirjoitussarjassa suomalaiset tutkijat pohtivat uskonnon ja terrorismin suhdetta eri näkökulmista. Otamme annettuna sen, että uskonnolla – ja laajemmin ideologialla – on keskeinen roolinsa terrorismitoiminnan taustalla. Samaan aikaan on aivan liian yksinkertaista väittää, että terrorismi johtuisi nimenomaan uskonnosta.

Sarjan keskeisenä ajatuksena on valottaa, millaisia erilaisia rooleja uskonnolla on terroritoiminnassa. Tämän lisäksi pyrimme avaamaan, mitkä muut tekijät vaikuttavat terrorikampanjoiden kehittymiseen, jos uskonnosta ja ideologiasta ei ole yksin selittämään niitä.

Kysymys uskonnon roolista ei ole pelkästään akateeminen. Jotta terrorismiin radikalisoitumisen vastainen toiminta voi olla tehokasta, sen tulee perustua mahdollisimman tarkkaan ja monisyiseen analyysiin siitä, miten ja miksi radikalisoituminen tapahtuu ja miten siihen voidaan vaikuttaa.

Puutteellinen ymmärrys ilmiön luonteesta johtaa varmasti resurssien haaskaamiseen ja voi pahimmillaan johtaa ongelmien syvenemiseen.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Politiikasta.fi järjesti Uskonto terrorismin selittäjänä -kirjoitussarjan pohjalta keskustelutilaisuuden Tiedekulmassa. 

Julkaisu Uskonto terrorismin selittäjänä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.