Kestävyysmurroksessa yhteiskunnan toimintajärjestelmien, kuten asumisen ja liikenteen tulee asettua ympäristön kantokyvyn rajoihin. Murroksen myötä kestävän hyvinvoinnin turvaaminen on muodostunut keskeiseksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi. Hallinnollisesta näkökulmasta kestävä hyvinvointi korostaa osallisuutta, arkiympäristöjen merkitystä, hyvinvointia ja terveyttä edistäviä palveluita sekä vaikuttavaa päätöksentekoa.

Asiantuntijoiden tuottama hyvinvointitieto ohjaa tällä hetkellä suunnittelua ja päätöksentekoa. Miten asukastietoa voitaisiin nykyistä paremmin hyödyntää kestävän hyvinvoinnin edistämisessä? Käsittelemme tätä kysymystä tässä kestävää kaupunkikehitystä käsittelevän juttusarjan viimeisessä osassa. 

Tekstimme pohjautuu kirjoitussarjan aiempien tekstien havaintoihin paikkaan kuulumisen, osallisuuden muotoutumisen ja arjen kestävien käytäntöjen merkityksestä asukasnäkökulmasta tarkasteltuna. Niiden kautta tunnistamme kestävän hyvinvoinnin ulottuvuuksia asukaslähtöisesti. 

Hyvinvointikertomus on hallinnollisen työskentelyn apuväline

Hyvinvointikertomus- ja suunnitelma on asiantuntijoiden tuottama ja hyödyntämä, strategiaa ja muita virallisia ohjelmia täydentävä asiakirja. Suomessa asiantuntijat keräävät erilaista hyvinvointietoa kansallisten rekistereiden ja indikaattoreiden, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n, Kansaneläkelaitos Kelan ja Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanetin tuottamien tilastotietojen kautta. 

Asiantuntijat tuottavat hyvinvointitietoa myös erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden muutoksia kuvaavien barometrien, laajojen tutkimusten sekä terveyteen ja eri elämänalueisiin kiinnittyvien alueellisten tilastojen avulla. 

Kuntien on lakisääteisesti seurattava ja raportoitava kuntalaisten elinoloista, hyvinvoinnista, terveydestä ja niihin vaikuttavista tekijöistä sekä toteutetuista toimenpiteistä. Kunnan hyvinvointikertomus ja -suunnitelma on suunnittelun, seurannan, arvioinnin ja raportoinnin työväline. Kerättävät hyvinvointitiedot ja laadittavat hyvinvointitavoitteet voi jokainen kunta itse määritellä. 

Hyvinvointisuunnitelmissa huomioidaan myös erilaisia kestävän kehityksen tavoitteita. Esimerkiksi Tampereella hyvinvointikertomuksen ja -suunnitelman pohjana käytetään ns. Stiglitzin mallia, jossa hyvinvointia tarkastellaan kahdeksan eri hyvinvointivarannon kautta. Näitä ovat terveys, koulutus, henkilökohtainen toiminta ja työ, ympäristö, äänen saaminen kuuluville yhteiskunnassa, sosiaaliset yhteydet ja suhteet, aineellinen elintaso sekä turvallisuuden tunne. Suunnitelman tavoitteet ja toimenpiteet jalkautetaan käytäntöön erityisesti lautakuntien palvelusuunnitelmissa.

Asukaslähtöinen ymmärrys hyvinvoinnista määrittyy epävirallisena ja epämuodollisena tietona, eivätkä asiantuntijat tunnista kokemustiedon luonnetta arjen käytäntöjen määrittäjänä.

Hyvinvointialueiden myötä syntyy myös uusi tiedon tuottamisen, käsittelyn ja tulkinnan taso. Kansallisena tavoitteena on yhtenäistää kuntien ja hyvinvointialueiden tiedon tuottamisen keinoja ja lisätä kansallista sekä alueellista vertailtavuutta väestön hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen yhdenmukaisilla toimenpiteillä.

Tähän kokonaisuuteen kytkeytyy uusi vähimmäistietosisältöasetus (Laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä 29 §), jolla säädetään millaisia tietoja kuntien ja hyvinvointialueiden hyvinvointikertomusten ja –suunnitelmien tulee sisältää. Vähimmäistietosisältöasetuksesta tulee lakisääteisesti velvoittava vuoden 2023 aikana.

Herää kysymys, miten kansalaisten kokemustieto hyvinvoinnista täydentää tilastoja? Miten asukkaiden arjessa ilmenevä kestävä hyvinvointi ymmärretään ja huomioidaan hallinnollis-poliittisissa prosesseissa? 

Hyvinvointitiedon roolia tutkineiden mukaan arkipäivän kokemuksiin perustuvia käsityksiä ei välttämättä aina ymmärretä tai hyväksytä oikeaksi tiedoksi hallinto- ja palvelujärjestelmässä. Tiedon keräämisen tavat eivät siis välttämättä tue hallinnossa toimivien ja asukkaiden yhteisen ymmärryksen muodostamista. 

Asukaslähtöinen ymmärrys hyvinvoinnista määrittyy epävirallisena ja epämuodollisena tietona, eivätkä asiantuntijat tunnista kokemustiedon luonnetta arjen käytäntöjen määrittäjänä. Hallintolähtöiset hyvinvointikertomukset ja -suunnitelmat eivät nykyisellään tavoita asukkaiden arjen kokemuksia ja arjessa muodostuvaa hyvinvointitietoa.

Kestävän hyvinvoinnin edistäminen edellyttää ymmärrystä asukkaiden arjen yhteisöistä, osallisuudesta ja toimintamahdollisuuksista

Hyvinvointi on kokonaisuus, joka muodostuu yksilön suhteissa muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Kestävä hyvinvointi tarkoittaa laajasti ymmärrettynä hyvää elämää kaikille maapallon kantokyvyn rajoissa nyt ja tulevaisuudessa. Kestävän hyvinvoinnin edistäminen merkitseekin hyvinvoinnin pohtimisen ajallista ja tilallista laajentamista.  

Yhteiskunta muodostuu erilaisissa elämäntilanteissa olevista asukkaista ja asukkaiden, elinympäristön ja yhteiskunnallisten instituutioiden välisistä suhteista. Siksi on tärkeää tarkastella ihmisten arkeen ja osallisuuteen vaikuttavia tekijöitä moniulotteisesti: pääsevätkö ihmiset osallisiksi omassa arjessaan ja laajemmin yhteiskunnassa, ja vahvistaako osallisuus heidän hyvinvointiaan? 

Asukkaiden arjen ymmärtäminen tuo esiin, millaisia toimia tarvitaan uudenlaisten hyvinvointia edistävien ratkaisujen tueksi ja millaisia vaikutuksia niillä asukkaiden arjen tasolla voi olla.  

Olemme tunnistaneet tutkimuksessamme useita asukkaiden arjesta nousevia, hyvinvointiin kytkeytyviä elementtejä. Tutkimuksemme mukaan yhteisöt ja yhteisyys muodostuvat ja eletään todeksi arjen käytännöissä. 

Asuinalueen merkitys asukkaille syntyy paikantuneiden rutiinien ja arvostuksiin pohjautuvien valintojen kautta. Muun muassa luontoympäristöön, palveluihin ja liikkumiseen liittyvät arvostukset tuovat asukkaita yhteen ja kiinnittävät osaksi omaa asuinaluetta.

Asukkaiden osallisuus ja toimijuus kiinnittyykin ensisijaisesti sosiaalisiin käytäntöihin ja arjesta nouseviin, jaettuihin kokemuksiin.

Asukkaiden kiinnittyminen asuinpaikkaan tapahtuu myös vuorovaikutuksessa paikallisten sosiaalisten verkostojen kanssa ja yhteisen toiminnan kautta. Tämä toteutuu muun muassa yhteisten paikkojen ja alueiden huolenpitona. 

Asukkaiden osallisuus ja toimijuus kiinnittyykin ensisijaisesti sosiaalisiin käytäntöihin ja arjesta nouseviin, jaettuihin kokemuksiin. Hyvinvoinnin ja kestävyyden näkökulmasta keskeistä on asukkaiden toimijuus ja tasa-arvoiset toimintamahdollisuudet. Tutkimuksemme mukaan asukkaiden kestävyyttä tukeva toimijuus toteutuu arjen rutiineissa ja esimerkiksi taloyhtiön yhteistoiminnassa ja päätöksissä. 

Taloudelliset resurssit ja yhteiskunnalliset puitteet kuitenkin määrittävät arkeen ja yhteistyöhön kiinnittyvää toimijuutta.Toimijuuden kannalta merkityksellistä on, miten asuinalueen ja yhteiskunnan rakenteet mahdollistavat ja tukevat kestäviä arjen ratkaisuja.

Hyvinvoinnin ja kestävyyden voidaan nähdä siis olevan aina osa laajempaa kokonaisuutta, sillä asukkaiden sosiaaliset verkostot ja arjen käytännöt kytkeytyvät osaksi kunnallista, alueellista ja kansallista päätöksentekoa. Kestävän hyvinvoinnin edistäminen edellyttääkin asukasnäkökulman uudenlaista huomioimista ja kestävien ratkaisujen luomista.  

Kestävä hyvinvointi muodostuu vuorovaikutteisena suhteena  

Kansallinen kestävyysmurrosta edistävä ohjaus ja sääntely vaikuttaa asukkaiden arkeen. Asukkaiden arki vaikuttaa puolestaan kestävyysmurroksen toteutumiseen.  Kestävän hyvinvoinnin keskiössä on asukkaiden mahdollisuus elää ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää ja taloudellisesti turvattua arkea.  

Peltolammille ja Multisiltaan sijoittuvan tutkimuksemme mukaan asukkaiden arkea ja yhteiskunnallista toimintaa määrittävät seuraavat ulottuvuudet: ympäristö, palvelut, normit, resurssit, osallisuus ja tieto. Asukkaan mahdollisuuksia määrittävät näiden ulottuvuuksien ja eri toimintatasojen eli asukkaan lähiverkostojen sekä alue-, kunta- ja valtiotason välinen vuorovaikutteinen suhde. Tätä vuorovaikutteista suhdetta ei aina tunnisteta suunnittelussa ja päätöksenteossa. 

Alueellisesti paikantuva kokemustieto kertoo, miten asukkaat elävät ja toimivat asuinalueellaan. Asuinalueen sosiaaliset verkostot edistävät arjen sujuvuutta ja asukkaiden yhteistyö luo turvaa sekä toimintamahdollisuuksia alueelle. 

Kestävän hyvinvoinnin edistämisen keskiössä ovat asukkaiden paikallisten tarpeiden, toiveiden ja olemassa olevien resurssien tunnistaminen. 

Asukkaiden jaetut käsitykset ja merkitykselliset yhteisöt määrittävät myös asuinalueen identiteettiä, sosiaalisia suhteita ja erilaisia osallistumistapoja. Asukkaiden hyvinvoinnin kannalta merkittävä on saavutettava lähiluonto ja miellyttävänä koettu rakennettu ympäristö.  

Tunnistimme myös, kuinka ulkoapäin tulevat alueelliset ja kunnalliset rakenteet sekä valtion ohjaus määrittävät asukkaiden arkea ja toimijuutta asuinalueella. 

Asukkaiden hyvinvointia vahvistetaan lähipalveluilla, palveluiden saavutettavuudella ja luontokadon ehkäisyllä. Ulkoapäin tuleva julkinen sääntely ohjaa tulkintoja hyväksytyistä elämäntavoista ja asuinalueille kohdennetut tasapuoliset investoinnit luovat edellytyksiä arjen kestävälle toimijuudelle. 

Asukkaiden vaikutusmahdollisuuksien edistäminen mahdollistaa myös laajasti hyväksyttävien kestävien ratkaisujen tekemisen. Tärkeinä määrittyvät viestinnällisten ja yhteiskehittämisen keinojen tunnistaminen. Kestävän hyvinvoinnin edistämisen keskiössä ovat siis asukkaiden paikallisten tarpeiden, toiveiden ja olemassa olevien resurssien tunnistaminen. 

Asukastieto osaksi kestävän hyvinvoinnin ymmärtämistä 

Kestävä hyvinvointi on monitahoinen kokonaisuus, johon kytkeytyvät globaalit kehityskulut, kansallinen ohjaus, kunnallinen päätöksenteko, alueelliset erityispiirteet ja asukkaiden arki.  

Suunnittelussa ja päätöksenteossa hyvinvointia on perinteisesti määritelty vajeiden ja tilastollisten mittareiden kautta. Hyvinvointiin kytkeytyvätkin keskeisenä eriarvoisuuden, yhdenvertaisuuden ja vallankäytön ulottuvuudet: kuka määrittää, mikä on tietoa ja miten sitä tulee tulkita. 

Hallintolähtöisesti katsottuna asuinalueet ja asukkaat saatetaankin helposti tulkita pelkkinä toimenpiteiden kohteina.   

Tilastolliset määreet ja hallintolähtöinen lähestymistapa eivät kuitenkaan pysty kattavasti tunnistamaan asukaskokemuksen moniulotteisuutta: yhteisöjen ilmentymiä, osallistumisen resursseja ja arjen toimijuutta sekä näiden yhteen kietoutumista – sitä, kuinka hyvinvointia tehdään arjessa. Hallintolähtöisesti katsottuna asuinalueet ja asukkaat saatetaankin helposti tulkita pelkkinä toimenpiteiden kohteina.   

Olemme juttusarjassamme haastaneet tätä asetelmaa asukaslähtöisellä otteella. Olemme tunnistaneet asukkaiden arkea ja yhteiskunnallista toimintaa määrittävät keskeiset ulottuvuudet sekä toimintatasot. Asukkaan mahdollisuuksia määrittävät näiden ulottuvuuksien ja eri toimintatasojen välinen vuorovaikutteinen suhde. 

Tämän vuorovaikutteisen suhteen hahmottamiseksi olemme luoneet Asukastieto-työkalun, jonka avulla suunnittelijat ja päätöksentekijät voivat hahmottaa eriarvoisuuden ulottuvuuksia ja yhdenvertaisuuden edistämisen keinoja. Kestävä hyvinvointityö ja kaupunkikehitys tarvitsevat asukastietoa. 

YTM Kaisa Hynynen toimii tutkijana Ympäristöministeriön rahoittamassa EKOS-hankkeessa.

Liisa Häikiö toimii sosiaalipolitiikan professorina Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Kyuu Eturautti.

Julkaisu Hallinnollinen hyvinvointitieto ei tavoita asukaskokemusta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kestävän kaupungin keskiössä on asukkaiden mahdollisuus toteuttaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä arjen käytäntöjä. Aiemman tutkimustiedon perusteella asukkaat jäävät kuitenkin usein syrjään kestävän kaupunkikehityksen edistämisessä. 

Tutkimustieto myös olettaa, että niin sanotut tavalliset ihmiset eivät ole kovinkaan innostuneita kestävästä kehityksestä tai arjen ympäristöpolitiikasta. Tämä oletus näkyy esimerkiksi Senja Laakson ja Riikka Aron toimittamassa Planeetan kokoinen arki –kokoomateoksessa.  

Vastaavasti päivänpoliittisessa keskustelussa ilmastonmuutosta tai luontokatoa torjuva politiikka nähdään usein olevan vastoin äänestäjien toiveita.

Asukkaiden arkisiin kestävän kehityksen käytäntöihin liittyy paljon mahdollistavaa toimijuutta ja voimavaroja, mutta myös esteitä ja ristiriitoja.

Tässä tekstissä nostamme asukasnäkökulman keskiöön haastaen vallitsevat oletukset. Ekososiaalinen osallisuus ja hyvinvointi -hankkeessa Tampereen Peltolammilla ja Multisillassa kerättyyn haastatteluaineistoon perustuen tarkastelemme, miten asukkaat ymmärtävät oman toimijuutensa arkisissa kestävän kehityksen käytännöissä, ja millaisia arkista toimijuutta rajoittavia ristiriitoja he näissä käytännöissä kohtaavat.

Haastattelujen perusteella kestävä kehitys merkitsee asukkaille konkreettista toimintaa ja edustaa laajasti hyväksyttyä yhteiskunnallista päämäärää tulevaisuuteen. Asukkaiden arkisiin kestävän kehityksen käytäntöihin liittyy paljon mahdollistavaa toimijuutta ja voimavaroja, mutta myös esteitä ja ristiriitoja.

Omassa arjessa

Asukkaiden käsitys arjen kestävästä kehityksestä muodostuu kahtalaisesti. Yhtäältä asukkaat kertovat siitä, miten ovat järjestäneet kierrätyksen kodissaan, ja miten he käyttävät kierrätyspisteitä omassa arjessaan. 

Toisekseen he kertovat arjessa toistuvista ja sitä jäsentävistä toiminnoista kuten ruuasta sekä liikkumisesta. Asukkaat pohtivat keinoja välttää ruokahävikkiä ja suosia kasvisruokaa tai siitä, miten he suunnittelevat liikkumisensa päästöt huomioiden.

Toimijuuden kannalta merkityksellistä on se, että asuinalueen ja kaupungin infrastruktuuri ja palvelut tukevat kestävän kehityksen mukaisia arjen ratkaisuja.

Kestävän kehityksen arkisissa käytännöissä asukkaat kertovat itsestään aktiivisina toimijoina. He tekevät valintoja, kehittävät uusia ratkaisuja ja kierrättävät. Heidän keskeinen voimavaransa kestävän arjen käytännöissä on kokemus kestävän tulevaisuuden tärkeydestä sekä ymmärrys siitä, miten toimia oikein eli kestävästi erilaisissa tilanteissa.

Toimijuuden kannalta merkityksellistä on se, että asuinalueen ja kaupungin infrastruktuuri ja palvelut tukevat kestävän kehityksen mukaisia arjen ratkaisuja. Liikkumisessa riittävän lyhyet välimatkat palveluiden, työpaikan ja kodin välillä vahvistavat kestäviä toimintamahdollisuuksia. 

Kestävyyttä edistäviä toimintoja joudutaan arjen rytmeissä suhteuttamaan ristiriitaan asettuvien tarpeiden kanssa. Erityisesti perheen aikataulut, lasten tarpeet ja asuinalueen sijainti perustelevat poikkeamista käytännöistä, joiden asukkaat tietävät olevan ekologisesti kestävämpiä. Oman arjen kestävyys sisältää ajatuksen siitä, että jokainen tekee osuutensa ’terveen järjen’ ja mahdollisuuksiensa mukaisesti. 

Asukkaiden kesken

Asukkaiden jaettu kestävän kehityksen toimijuus koostuu yhdessä tekemisestä, taloyhtiöiden päätöksistä ja tulevaisuuden ratkaisujen ideoimisesta. Yhteisesti asukkaat huolehtivat kiinteistöistä, pihoista ja lähiluonnosta tai pyörittävät kierrätysrinkejä ja tiedotuskanavia. Asukkaat kuvaavat, kuinka alueen taloyhtiöt ovat pitäneet huolta kiinteistöistään hankkien uusia kierrätysastioita sekä aurinkopaneeli- ja maalämpöratkaisuja.

Taloyhtiöissä myös mietitään, miten kestäviä ratkaisuja voidaan edistää. Näiden myötä asunnot ja asuinalueet uudistuvatnykyaikaisin, teknologisin ratkaisuin. 

Varsin pienetkin arkiset ratkaisut vahvistavat jaettua toimijuutta. Kierrätysohjeet rappukäytävässä auttavat yksittäisiä asukkaita omaksumaan asuinyhteisöä hyödyttävän kierrätysrutiinin. 

Toisaalta jotkut asukkaat voivat toimia muiden asukkaiden tavoittelemia kestäviä käytäntöjä vastaan. Konfliktit estävät päätöksiä tai uusien käytäntöjen käyttöönottoa.

Lähiluonto vahvistaa asukkaiden yhteistoimintaa. Asukkaat ovat yhdessä rakentaneet pitkospuita ja osallistuneet vieraslajien poistotalkoisiin.

Toisaalta jotkut asukkaat voivat toimia muiden asukkaiden tavoittelemia kestäviä käytäntöjä vastaan. Konfliktit estävät päätöksiä tai uusien käytäntöjen käyttöönottoa. Kiistojen lähteenä asukkaat mainitsevat tiedon puutteen: erilaisten kierrätysastioiden asentaminen on turhaa, jos asukkaat eivät osaa lajitella jätteitään. 

Taloyhtiöissä kestävien käytäntöjen edistäminen on toisinaan hankalaa myös siksi, että päätökset edellyttävät yksimielisyyttä osakkaiden kesken.

Talouden rajoissa

Taloudelliset resurssit määrittävät, miten asukkaiden on mahdollista toteuttaa kestäviä valintoja omassa arjessaan ja asuinalueella. Monet kestävyyttä edistävät ratkaisut edellyttävät ostopäätöstä, mutta tehokas keino on myös turhasta kulutuksesta luopuminen. 

Asukkaiden ja taloyhtiöiden ostopäätöksiin vaikuttaa, ovatko tarjolla olevat vaihtoehdot taloudellisesti mahdollisia. Toisinaan on pakko luopua kestävän kehityksen arvojen mukaisista hankinnoista. 

Kestävän kehityksen ratkaisujen ymmärtäminen investointeina ja taloudellisesti kannattavina ratkaisuna edistävät niiden käyttöönottoa. 

Kun asukkaat ajattelevat kustannusten olevan luonteeltaan investointeja, he suhtautuvat niihin sijoituksena tulevaisuuteen.

Maalämmöstä kannattavaa tekee se, etteivät investointikulut nosta yksittäisen asukkaan asumiskustannuksia. Asentamiskulujen lainanlyhennykset ja käyttökustannukset ovat samansuuruiset kuin aiemmat kaukolämmöstä aiheutuneet kulut. 

Kun asukkaat ajattelevat kustannusten olevan luonteeltaan investointeja, he suhtautuvat niihin sijoituksena tulevaisuuteen. Pienituloisen ei ole mahdollista valita kestävää ratkaisua, jos se on kallis. Myöskään kaikilla taloyhtiöillä ei ole varaa remontteihin, vaikka ne olisivat perusteltuja kestävän kehityksen edistämisen kannalta.

Yhteiskunnallisissa puitteissa

Asukkaat ajattelevat kestävän kehityksen käytäntöjen kytkeytyvän laajasti yhteiskuntaan. Verotuksen ja lainsäädännön tulisi ohjata ja mahdollistaa tulevaisuuden kestävien käytäntöjen toteutuminen. Selkeät kestävän kehityksen normit helpottavat asukkaiden toimintaa. Lainsäädännön tulisi asukkaiden mielestä edistää kestävän kehityksen mukaisia arkisia valintoja.

Asukkaat ovat huolissaan siitä, etteivät kestävää kehitystä edistävät toimenpiteet kohtele kaikkia tasapuolisesti, vaan ne kytkeytyvät yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. 

Asukkaiden näkökulmasta kaupungin kehittäminen kestävällä tavalla vaatii sen, että mukaan otetaan kaikki ne, joita kehittäminen koskettaa. Asukkaat ovat huolissaan siitä, etteivät kestävää kehitystä edistävät toimenpiteet kohtele kaikkia tasapuolisesti, vaan ne kytkeytyvät yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. 

Kestävyyteen pyrkivä kaupunkikehitys voi keskittyä liiaksi keskustan alueelle ja lähiöiden kehittäminen jäädä huomiotta. Vähäpäästöinen liikkuminen on keskustassa asuville helpompaa. 

Erilaisten innovatiivisten ratkaisujen kehittäminen ja käyttöönotto on mahdollista erityisesti omassa arjessa. Asukkailla ei kuitenkaan ole väyliä omien ajatusten ja ideoiden tuomiseksi yhteiskunnan uudistamiseen ja uusien käytäntöjen kehittämiseen. 

Kohti kestäviä käytäntöjä

Toteutuakseen kestävyyttä luovien käytäntöjen tulee juurtua ihmisten arkeen. Paikalliset toimijat ovat merkittävässä asemassa myös uusien ratkaisujen luomiseksi kestävään arkeen.

Kestävän kehityksen käytäntöjen juurtumista edistää se, että yhteisöt keskustelevat ja neuvottelevat kestävyyden arkisista merkityksistä ja jaetuista arvoista. On tärkeää konkretisoida paikallisesti, miten kestävyyden toteutumista arvioidaan ihmisten arjessa.

Peltolammin ja Multisillan asukkaiden haastatteluissa kestävä kehitys ilmenee arjessa monin tavoin. Pyrkimys kestävään kehitykseen on yksi asukkaiden arkea ohjaava oletus ja tapa ajatella omia arkisia ratkaisuja. Se liittyy niin henkilökohtaiseen elämään kuin myös asuinalueen yhteistoimintaan ja yhteiskunnan ohjaukseen.

Asukkaiden arkinen kestävän kehityksen toimijuus ei kuitenkaan ole luonteeltaan poliittista. Kestävä kehitys merkitsee asukkaille konkreettista toimintaa ja edustaa laajasti hyväksyttyä yhteiskunnallista päämäärää tulevaisuuteen. He eivät tuo esiin omaa toimijuuttaan mahdollistavia käytäntöjä suhteessa kestävän kehityksen politiikkaan tai kestävän kaupunkikehityksen poliittisiin linjauksiin. Päinvastoin – he korostavat arkisten kestävän kehityksen käytäntöjen eroavan ideologisesta kestävästä kehityksestä.

Julkinen keskustelu ja yhdessä toimiminen edistävät asukkaiden mielestä kestävän kehityksen ymmärtämistä ja arjessa käyttöön otettavia ratkaisuja. Asukkaiden näkökulmasta kestävä kehitys voidaan saavuttaa vain yhdessä, erilaisten tarpeet ja mahdollisuudet huomioiden.

Asukkaiden arkinen kestävän kehityksen toimijuus ei ole luonteeltaan poliittista. Kestävä kehitys merkitsee asukkaille konkreettista toimintaa ja edustaa laajasti hyväksyttyä yhteiskunnallista päämäärää tulevaisuuteen.

Vaikka asukkaat rajaavat oman kestävän kehityksen toimijuutensa politiikan ulkopuolelle, he suhtautuvat yhteiskunnalliseen ohjaukseen myönteisesti. He toivovat, että päätöksentekijät lainsäädäntöä, verotusta ja avustuksia kohdentamalla mahdollistavat kestävän kehityksen mukaiset toimet asukkaiden omassa ja kaikkien muidenkin arjessa.

Kun edistetään kestäviä käytäntöjä, arkisia käytäntöjä valottava asukastieto luo mahdollisuuksia konkretisoida mitä kestävä kehitys on tai voisi olla arjessa. Asukkaita yhteen tuova osallistuminen tavoitteiden ja käytäntöjen määrittelemiseen ja toteuttamiseen tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää ja tukea kestävää kaupunkikehitystä asukaslähtöisesti.

Asukaslähtöinen, konkreettisiin arjen käytäntöihin kiinnittyvä lähestymistapa lisää suomalaisen yhteiskunnan mahdollisuuksia kestävän tulevaisuuden toteuttamiseksi ja yhteiskunnallisen ohjauksen uudistamiseksi tehokkaan vihreän siirtymän aikaan saamiseksi.

Liisa Häikiö on sosiaalipolitiikan professori Tampereen yliopistolla. Hän on kiinnostunut arjen ja politiikkaprosessien yhteen kietoutumisesta kestävyysmurroksessa.

Jarkko Salminen on sosiaalipolitiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista ja mahdollisuuksista elää arkeaan kestävällä tavalla. 

Antti Wallin työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan tutkimusryhmässä. Hänen tutkimuksensa käsittelee kestävän kaupunkikehityksen problematiikkaa.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Antti Wallin.

Julkaisu Kestävyys toteutuu arjen käytännöissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähiöihin on pitkään tavattu liittää merkityksiä, jotka kuvaavat niitä huono-osaisiksi, ongelmallisiksi ja asukasaktiivisuudeltaan passiivisiksi. Nämä merkitykset syntyvät siitä, että lähiöiden asukkaiden sosioekonominen asema, asuntojen hinnat ja vuokrataso ovat usein kaupunkien keskiarvojen alapuolella ja lähiöiden rakennuskanta peruskorjauksen tarpeessa. 

Lähiöiden sosioekonominen tila on luonut niistä julkista mielikuvaa sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti ongelmallisina paikkoina, joihin keskittyy työttömyyttä, rikollisuutta ja yhteiskunnallista passiivisuutta. Tutkimukset ovat tunnistaneet asuinalueiden välisiä eroja siinä, miten asukkaat osallistuvat ja vaikuttavat yhteisiin asioihin. Asuinalueilla, joilla havaitaan taloudellista ja sosiaalista segregaatiota asukkaat eivät ole yhtä kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kuin paremmin toimeentuleviksi luokitelluilla alueilla.  

Lähiöissä asukkaiden osallisuus ei välttämättä kytkeydy virallisiin hallinnon, kuten kunnan tai kaupungin tarjoamiin tapoihin osallistua, vaan saa muotonsa lähiöiden arjen sosiaalisissa käytännöissä ja kiinnittyy vahvasti paikkaan. 

Lähiöitä ei tule liian helposti leimata ongelmallisiksi ja asukasaktiivisuudeltaan passiivisiksi, vaan tunnistaa niissä muodostuvaa asukastoimijuutta ja erilaisia tapoja olla osallinen kaupungissa. Lähiöissä asukkaiden osallisuus ei välttämättä kytkeydy virallisiin hallinnon, kuten kunnan tai kaupungin tarjoamiin tapoihin osallistua, vaan saa muotonsa lähiöiden arjen sosiaalisissa käytännöissä ja kiinnittyy vahvasti paikkaan. 

Millaista sitten on arjen osallisuus lähiössä? Mikä saa asukkaat osallistumaan asuinalueellaan, ja millaisia osallisuuden muotoja voidaan havaita? Havaintoni pohjautuvat tutkimushankkeeseemme Ekososiaalinen hyvinvointi ja osallisuus. Asuinalueiden erilaistumisen uusi dynamiikka (EKOS). Osana Ympäristöministeriön lähiöohjelmaa tutkimme vuosina 2020–2023 ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden yhteen kietoutumista asukkaiden osallisuuden ja hyvinvoinnin muotoutumisessa. 

Tutkimuskohteemme ovat tamperelaiset Multisillan ja Peltolammin 1960–70-luvuilla rakennetut ”metsälähiöt”, joissa olemme keränneet aineistoa osallistuvin menetelmin, havainnoiden ja haastattelemalla asukkaita sekä pyytämällä heitä valokuvaamaan aluettaan. Samaan aikaan tutkimushankkeemme kanssa alueella on ollut käynnissä Tampereen kaupungin lähiöohjelma. 

Osallisuuden taustalla alueeseen kiinnittyminen 

Osallisuudella kuvataan olevan kaksi puolta; yhtäältä se tarkoittaa osallistumista tai vaikuttamista yhteiskunnassa (engl. participation), toisaalta taas kuulumista: kokemusta siitä, että on osa yhteisöä tai yhteiskuntaa (social inclusion). Olemalla osallinen yksilö pystyy liittymään erilaisiin hyvinvoinnin lähteisiin ja elämän merkityksellisyyttä lisääviin vuorovaikutussuhteisiin. Osallisuuteen sisältyvät vaikuttamismahdollisuudet omaan elämään ja siihen sisältyviin toimintoihin, palveluihin ja yhteisiin asioihin. 

Peltolammin ja Multisillan asukkaiden osallisuuden ytimessä on oma alue ja siihen kiinnittyminen. Asukashaastattelut tuovat esiin vahvan siteen alueeseen: vaikka aluetta yhden haastateltavan sanoin ”pidetään tämmösenä, surkeena paikkana”, asukkaat kokevat sen omaksi, tutuksi, tärkeäksi kotipaikaksi. 

Haastatteluissa asukkaat kuvaavat aluetta kotipaikakseen, jossa voi jutella ihmisille, niin tutuille kuin tuntemattomille, ja pyytää sekä tarjota apua naapureille. Asuinpaikkaan kiinnittyminen on osallisuuden ensi askel.

Asukkaat kertovat ylisukupolvisista siteistä alueeseen, joiden avulla he rakentavat sidostaan paikkaan – kuten käy ilmi seuraavasta vastauksesta:

”No se Peltolammin ranta ympäröivine metsineen on hirveen tärkee mulle että kyllä se on sellanen keidas. Mä muistan sen [Peltolammin rannan] lapsuudesta jo, ku mul on setä perheineen ja serkku asunu Peltolammilla. [–] se säväyttää mut edelleen joka kerta, se metsä, Pärrinkosken luonnonsuojelualue, kaikki ne on tosi tärkeitä mulle.” 

Vaikka asukkaat tunnistavat alueensa epäkohtia, kuten sosiaali- ja terveyspalvelujen vähentymisen, kohtaamispaikkojen puutteen tai rapistuneen Multisillan ostoskeskuksen, he arvostavat aluettaan: 

”Mun päässä ehkä asuu jonkunlainen rauha tällä hetkellä ja mä olen myös sovussa tän asuinympäristöni kanssa. Ja mun mielestä Peltolammi tukee minua ja minä tuen Peltolammia. Meillä on tämmönen synergia tällä hetkellä.” 

Asukkaat arvostavat alueensa lähiluontoa ja sen tuomia mahdollisuuksia sosiaaliselle kanssakäymiselle, liikkumiselle ja virkistäytymiselle. Lähiön erilaiset sosiaaliset yhteisöt, kuten taloyhtiöt ja niiden pihat, koulu, kirjasto tai lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia alueella edistävä Me-talo ovat keskeisiä alueelle kiinnittymisen yhteisöjä. 

Haastatteluissa asukkaat kuvaavat aluetta kotipaikakseen, jossa voi jutella ihmisille, niin tutuille kuin tuntemattomille, ja pyytää sekä tarjota apua naapureille. Asuinpaikkaan kiinnittyminen on osallisuuden ensi askel.

Kiinnittyminen edesauttaa alueen arvostamista ja siitä huolehtimista

Alueelle kiinnittymistä (engl. place attachment) tapahtuu, kun paikkaan muodostuu tunnesuhde. Tällä suhteella on sosiaalinen ja kollektiivinen ulottuvuus, kun perheen, ystävien tai muun yhteisön kanssa jaetaan kokemus fyysisestä tilasta tai paikasta ja sen merkityksestä. Asukkaiden kiinnittyminen asuinpaikkaan tapahtuu vuorovaikutuksessa paikallisen sosiaalisen verkoston kanssa. Tämä kiinnittyminen saa aikaan Multisillassa ja Peltolammilla alueen arvostamista ja halua siitä huolehtimiseen. 

Multisillassa ja Peltolammilla alueeseen kiinnittyminen ja siitä kumpuava asukkaiden kokema arvostus aluettaan kohtaan tulivat haastatteluissa esiin huolena näiden alueiden roolista Tampereen kaupunkikehityksessä. Asukkaat kokivat, että Multisilta ja Peltolammi oli jätetty kaupunkikehityksen ulkopuolelle.

Eräs haastateltava muisteli seuraavasti kaupungin alueella järjestämää asukastilaisuutta, jossa kaupungin edustajat kertoivat alueeseen liittyvistä suunnitelmista:

”Se eräs rouva siellä tuli ja sano että te ootte pitäny tän puheen aina viiden vuoden välein tosta 80-luvusta alkaen että jotain tehdään ja luvataan eikä se oo koskaan tapahtunu eikä hän usko sitä tälläkään kertaa. Mun täytyy myöntää että kyseinen rouva oli kyllä valitettavasti oikeassa, että kaupungilla on ihan todella härskin valehtelijan maine tuolla alueella. Et niin monta asiaa on luvattu, meinattu tehdä, ja niistä vain ani harva on koskaan mitenkään tehty.”   

Asukkaat kokivat, että Multisilta ja Peltolammi oli jätetty kaupunkikehityksen ulkopuolelle.

Asukkaat eivät kokeneet saavansa tarpeeksi ajantasaista tietoa alueen kehitystoimenpiteistä ja niiden etenemisestä, mitä heijastelee esimerkiksi seuraava vastaus: ”Et mielellään pääsis siihen, jotenkin edes kuulemaan niistä silleen vähän aiemmin, ennen kun ne kaikki muutokset on jo tapahtunu.” 

Kokemukset Peltolammin ja Multisillan sivuuttamisesta kaupungin kehittämisessä sekä asukkaita tavoittamaton viestintä kertovat asukkaiden halusta olla mukana vaikuttamassa omaa aluettaan koskeviin päätöksiin. Halu huolehtia asuinalueesta saa aikaan arjen osallisuutta, kun asukasaktiivisuus kanavoituu omaehtoiseen toimintaan virallisten osallistumisen väylien ulkopuolella. 

Sosiaaliset suhteet mahdollistavat osallisuutta 

Hallinnon tarjoamat viralliset tavat osallistua eivät olleet haastattelemillemme asukkaille aina kovin merkityksellisiä, eikä niiden hyödyntäminen vaikuttanut olevan kovin suosittua. 

Puhuessamme hallinnon tarjoamista osallistumisen kanavista alueella järjestämässämme työpajassa yksi asukkaista kertoi, että hän ”ei ole koskaan osallistunut mihinkään”. Osa haastateltavistamme puolestaan oli osallistunut kaupungin alueella järjestämiin asukastilaisuuksiin tai lähettänyt viranhaltijoille sähköpostia esimerkiksi läheisen moottoritien melusta tai rikotusta bussipysäkin katoksesta. 

Intoa niin sanottuun viralliseen osallistumiseen vähensi pettymys oman osallistumisen vaikutuksiin. Vaikka asukkaat olivat yrittäneet saada apua alueen epäkohtiin kaupungilta, he kokivat, ettei heidän ääntään kuunneltu tai että sillä ei ollut merkitystä. 

Hallinnon tarjoamat viralliset tavat osallistua eivät olleet haastattelemillemme asukkaille aina kovin merkityksellisiä, eikä niiden hyödyntäminen vaikuttanut olevan kovin suosittua. 

Virallista osallistumista antoisampia tapoja toimia vaikuttivat asukkaille olevan alueen ylläpitoon ja siitä huolehtimiseen liittyvät arjen toimet, joita asukkaat toteuttivat paikallisissa sosiaalisissa yhteisöissä kuten naapurien tai tuttavien kesken. Asukkaiden omaehtoinen toiminta Multisillassa ja Peltolammilla liittyy yhteiseen kiinnostukseen asuinaluetta kohtaan. 

Asukkaat haluavat huolehtia niin asuintalostaan, pihoistaan, yhteisistä viheralueista ja ylipäätään koko alueesta. Esimerkiksi taloyhtiöissä ja asukastoimikunnissa asukkaat selvittivät energiatehokkaita lämmitysratkaisuja kestävän asumisen tueksi. He kunnostivat talkoilla talojen pihanurmikoita ja viettivät samalla kesäjuhlia grillaten ja musisoiden. 

Tavaroiden kierrätysringeissä asukkaille tarpeettomaksi jääneet tavarat pääsivät kiertoon ja uuteen käyttöön toisella asukkaalla. Naapuriapua kaupassa käymiseen tai lastenhoitoon oli tarjolla tarvittaessa. 

Asukkaiden arjen osallisuus kytkeytyy Multisillassa ja Peltolammilla paikallisiin tarpeisiin, joita asukkaat huomaavat asuinalueidensa päivittäisessä arjessa. Toki kaikki asukkaat eivät omaehtoiseen toimintaan osallistuneet. Esimerkiksi vuokralla asuva haastateltavamme kertoi, ettei kokenut itseään tasavertaiseksi talonsa omistusasujien kanssa eikä sen vuoksi osallistunut asukastoimintaan.

Arjen osallisuus vastavoima ulkopuolisuudelle

Tutkimuksemme mukaan arjen osallisuus heikompiosaisiksi leimatuissa lähiöissä kiinnittyy vahvasti alueeseen. Osallisuus muodostuu vastavoimana sekä alueen huonolle maineelle että asukkaiden ulkopuolisuuden kokemukselle yhteiskunnasta, Multisillan ja Peltolammin kohdalla ulkopuolisuudelle erityisesti kaupunkikehityksestä. Asukkaiden osallisuus ei yllä kaupunkitasolle, vaan saa merkityksensä arjen kokemuksissa ja toteutuu asuinalueen sosiaalisissa käytännöissä. 

Tampereen asukkailleen suuntaamassa hyvinvointikyselyssä vuonna 2021 eteläisellä palvelualueella, johon Multisilta ja Peltolammi kuuluvat, vain 28,8 prosenttia vastaajista koki voivansa vaikuttaa oman asuinalueensa kehittämiseen. Kokemus vähäisistä vaikutusmahdollisuuksista näkyy asukkaiden omaehtoisena toimijuutena asuinalueellaan.

Mikäli asukkaat eivät koe näitä tapoja omakseen eivätkä näe osallistumisensa todellista vaikutusta alueen kehittämiseen, tuottaa virallinen osallistuminen helposti asukkaille ulkopuolisuuden kokemusta yhteiskunnasta ja sen tarjoamista tavoista osallistua. 

Lähiöitä kehitetään Suomessa yleensä hallintolähtöisesti ylhäältä alaspäin erilaisten ohjelmien ja hankkeiden avulla. Julkishallinnon toimija, kuten kaupunki valitsee tietyn asuinalueen kehittämisen kohteeksi ja tarjoaa alueen asukkaille tapoja osallistua alueen kehittämiseen.

Mikäli asukkaat eivät koe näitä tapoja omakseen eivätkä näe osallistumisensa todellista vaikutusta alueen kehittämiseen, tuottaa virallinen osallistuminen helposti asukkaille ulkopuolisuuden kokemusta yhteiskunnasta ja sen tarjoamista tavoista osallistua. 

On riski, että hallintolähtöiset osallistumisen tavat eivät tunnista asukkaiden arjen osallisuuden muotoja ja niissä syntyvän kokemustiedon merkitystä kaupungin tai asuinalueen hyvinvoinnille. Tämän kokemustiedon välittyminen suunnittelijoille ja päätöksentekijöille on kuitenkin ehdottoman olennaista, kun hallinto kehittää toimenpiteitä kestävän kaupunkikehityksen tai lähiökehityksen edistämiseksi.

Pauliina Lehtonen on yliopistotutkija sosiaalipolitiikassa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee osallisuuden, vuorovaikutteisen hallinnan ja kestävän kaupunkikehityksen kysymyksiä.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Antti Wallin.

Julkaisu Osallisuus muodostuu vastavoimana ulkopuolisuuden kokemukselle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähiöiden yhteisöllisyydestä ja yhteishengestä on puhuttu paljon. Etenkin väestöltään moninaisten lähiöiden yhteishengen parantaminen on muodostunut varsin merkittäväksi politiikan tavoitteeksi. 

Usein jää kuitenkin tarkemmin määrittelemättä, mitä yhteisö tarkoittaa tai millaiset yhteisöllisyyden rakennuspalikat ovat. Pahimmassa tapauksessa yhteisöpuheesta tulee vallankäytön väline, jolla sivuutetaan asukkaiden omat kokemukset ja arjessa muodostuvat yhteisöllisyyden idut.

Poliittisesti motivoitunut yhteisöpuhe painottaa usein erojen häivyttämistä tai vähemmistöjen tapauksessa erojen korostamista. Molemmat ajatukset pohjautuvat staattiseen ajatukseen yhteisön rajoista ja olemuksesta. Oletus on, että tiettyyn ryhmään kuuluvien ihmisten välillä tai alueiden sisällä on automaattisesti yhteisö – joko hyvässä tai pahassa. 

Kaupunkisosiologi Talja Blokland kehottaa kuitenkin tarkastelemaan yhteisöjä urbaaneina käytäntöinä. Mitä ovat ne ohikiitävät ja merkityksiltään moninaiset kohtaamiset, joiden kautta yhteisöjä ja yhteisyyttä muodostetaan?

Tämä kirjoitus pohjautuu Ympäristöministeriön Lähiöohjelmasta rahoitetun Ekososiaalinen osallisuus -hankkeen ja Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) rahoittaman, erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien arjen rinnakkaiseloa tutkivan EmergentCommunity-hankkeen yhteistyöhön. 

Oletus on, että tiettyyn ryhmään kuuluvien ihmisten välillä tai alueiden sisällä on automaattisesti yhteisö – joko hyvässä tai pahassa. 

Valtakunnallisen lähiöohjelman laaja tavoite on vähentää asuinalueiden eriytymistä ja vahvistaa niiden sosiaalista kestävyyttä. Siitä rahoitetaan sekä tutkimusprojekteja että kaupunkikehittämisen hankkeita. Myös Tampereella sijaitsevien Peltolammin ja Multisillan alueilla toimi sekä tutkimushanke että Tampereen kaupungin lähiökehittämisohjelma.

Lähiöohjelma korostaa asukkaiden kohtaamispaikkojen ja kohtaamisia mahdollistavien toimintojen merkitystä väestöryhmien suhteiden kehittämisessä sekä turvallisuuden ja luottamuksen luomisessa. Kaupungin ohjelman painopisteenä on yhteisöllisyyden ja osallisuuden vahvistaminen, minkä nähdään synnyttävän asukasylpeyttä ja merkityksellisyyttä. Yhteisöllisyys näyttäytyy ryhmä- tai paikkaperustaisena, ja sen jännitteet kytketään ainakin implisiittisesti ryhmien välisiin eroihin tai oletukseen niiden merkityksestä.

Valtakunnallisen lähiöohjelman piiriin kuuluvat asuinalueet ovat sosioekonomisesti moninaisia, ja niihin liittyy usein ulkoapäin liitetty stigma tai maine. Näin on myös Peltolammin ja Multisillan kohdalla. 

Tässä asukashaastatteluihin perustuvassa tekstissä pohdin asukaslähtöisestä ja arjen käytäntöihin juurtuvasta näkökulmasta, mitä yhteisöllisyys on, miten se muodostuu ja miten ihmiset puheellaan ja teoillaan luovat yhteisöjä. Teksti kyseenalaistaa ajatuksen, jonka mukaan yhteisöä määrittää sosiaalinen, poliittinen tai kulttuurinen ryhmäperustainen identiteetti, tai jonka mukaan alue ja yhteisö ovat yhtenevät käsitteet.

Yhteisöjen rapautuminen vai kukoistavat paikallisyhteisöt?

Niin kutsutuilla hyväosaisilla alueilla päätöksentekijät ja viranhaltijat eivät juuri puhu yhteisöjen vahvistamisesta. Tarve vahvistaa yhteisöllisyyttä tulee usein esiin nimenomaan eriytyvillä tai sellaisiksi luokitelluilla kaupunkialueilla. Lähtöoletuksena tuntuu olevan, että alueilla joko ei ole yhteisöllisyyttä tai se on vääränlaista. 

Kun asukkailta kysytään yhteisöllisyydestä, myös asukkaat harmittelevat sen rapautumista, kuten käy ilmi erään tutkimushaastateltavan sitaatista:

”Kyllä meillä taloyhtiössä, […] toivois, että olis vähän enemmänkin yhteisöllisyyttä. Kyllä me moikkaillaan tietysti toisiamme, mutta jokainen tuppaa olemaan enemmän ja vähemmän omassa kotona ja omissa harrastuksissa ja menoissa.” 

Siinä missä haastatelluista osa aktiivisesti kaipasi yhteisöllisempää menoa, jollekulle muulle yhteisöllisyys oli enemmän nostalginen muisto, kuten käy ilmi seuraavasta:

”Semmonen yhteisöllisyys täs on tietysti nykypäivänä, vähenemään ja vähenemään päin koko ajan. […] Mutta toki aika on ehkä ajanu hiukan siitä ohi.”

Yhtä vahvana tulee esiin asukkaiden puhe alueellista leimaa vastaan: yhteisöllistä identiteettiä muodostetaan suhteessa muihin lähiöihin ja asuinalueisiin tai kaupunkiin. Leimaamiseen vastataan sekä oman alueen kylämäisyyttä korostamalla tai huonoa mainetta ja ennakkoluuloja vastaan puhumalla. Ongelma-aluepuhe korvataan ajatuksella lähiökylästä, kaupunkisosiologiaa tutkivan Lotta Junnilaisen termiä lainatakseni.

Haastatteluissa Peltolammin ja Multisillan asukkaat puhuivat paikallisten palvelujen ja paikallistoimijoiden merkityksestä kohtaamisille. Heille lähikauppa, koulu, päiväkoti ja kirjasto olivat tärkeitä paitsi perusfunktionsa takia, myös koska asioinnin myötä syntyi kiinnikkeitä alueelle. Samoin vapaa-ajan toimintaa ja harrastusryhmiä järjestänyt Me-talo, Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminta, seurakunta ja asukasyhdistys olivat yhteisöllisyyden paikkoja. Niissä voi kohdata muita alueella asuvia omaa välitöntä arkea laajemmin.

Osa asukkaista myös painotti, ettei kaipaa tai halua erityistä sosiaalisuutta naapurustossaan, koska työ ja harrastukset täyttivät arjen tai koska seinänaapurista ei haluttu tietää ”liikaa”.

Myös taloyhtiöt toivat ihmisiä yhteen, olipa kyse talkoista, ”pihapaneeleista”, pihakalusteiden tai nurmikoiden kunnostuksesta, parkkipaikkojen viivojen maalauksesta, grillauspaikkojen rakentamisesta tai niiden huollosta. Taloyhtiöiden tapaamisia motivoi oman arjen sujuvoittaminen ja käytännöllisten ratkaisujen tai toimenpiteiden tarve. Tätä varten monet asukkaat kertoivat vastavuoroisen huolenpidon verkostoista ja yhteisistä chat- tai sosiaalisen median ryhmistä WhatsAppissa tai Facebookissa.

Osa haastatelluistamme kertoi, että taloyhtiöihin on hankittu yhteiskäyttöomaisuutta, kuten esimerkiksi harrastevälineitä, ja että yhteiskäyttötilat olivat ahkerassa käytössä. Toiset harmittelivat, ettei tällainen toiminta onnistu tai ole mielekästä. Osa asukkaista myös painotti, ettei kaipaa tai halua erityistä sosiaalisuutta naapurustossaan, koska työ ja harrastukset täyttivät arjen tai koska seinänaapurista ei haluttu tietää ”liikaa”.

Yhteisöt ja niistä osaksi pääseminen eivät ole yksiselitteisiä. Esimerkiksi kaupunkitilan käyttöön liittyy jännitteitä, eikä naapuriapukaan ole kaikille yhtäläisesti saatavilla. Peltolammilaisten ja multisiltalaisten haastatteluista välittyy se, että sosiaaliset eronteot ja niihin liittyvä vallankäyttö sekä turvattomuuden kokemukset haittaavat sosiaalisesti kestävän yhteisöllisyyden muodostumista.

Useampi haastateltu mainitsi myös asukaspysyvyydestä nousevat jännitteet, jotka liittyivät taloyhtiöissä pitkään – usein vuosikymmeniä – asuneiden ihmisten ja nuorempien ikäluokkien välille. Asukaskokemuksissa esiintyi myös kieli- ja kulttuuritaustoihin liittyviä rajanvetoja sekä sosiaaliseen luokkaan kuulumisen erontekoja, jotka tuottivat tunteen ulkopuolisuudesta.

Ei siis voida kieltää, etteikö ryhmä- tai paikkaperusteisia yhteisöjä koettaisi merkityksellisiksi. Tällaisen yhteisökäsityksen ongelma juontuu siitä, että eronteoista muodostuu yhtä merkittävä yhteisön määrittäjä kuin ihmisten välisistä sidoksista. Yhteisen sijasta aletaan helposti puhua siitä, mikä erottaa tai tekee jaetun mahdottomaksi. Tästä puolestaan saattaa tulla itseään toteuttava sykli, jolloin sivuutetaan se, miten yhteisöjä ja yhteisyyttä – kuulumisen tunnetta ja juuria – kasvatetaan arjessa ja eletään todeksi.

Kuulumisen tunne ja alueelle juurtuminen

Aineistostamme käy ilmi, että osa haastatelluista identifioi itsensä vahvasti juuri oman asuinalueensa asukkaaksi. He antoivat asuinalueelleen merkityksiä ja tulkintoja, jotka olivat rakentamassa vahvaa paikkaidentiteettiä.

Osa asukkaista taas ei kokenut voimakasta kuulumista alueelle, mutta silti halusi asua siellä: 

”Tää [Multisillan] ympäristö […] oli luotaantyöntävä sillon. Mutta me koko perhe ihastuttiin tähän asuntoon, ja sen takii me ollaan sitte, viihdyttykin täällä nytten kuus vuotta. Ja nyt on tää ympäristökin muuttunu vähän paremmiks omissa silmissä.”

Alueen merkitys tihentyy suhteessa esimerkiksi kotiin tai luontoon, ei paikkaan yleisesti tai itsessään. Tällainen kiinnittyminen ei synnytä väestöryhmien välistä yhteisöllisyyttä tai lisää niiden välistä luottamusta, mutta kuulumisen tunnetta se synnyttää. Vaikka tämä ymmärrys ei vastaa perinteistä yhteisökäsitystä, ei sitä asukasnäkökulmasta voida sivuuttaa, kun yritetään ymmärtää, miksi ja miten ihmiset sitoutuvat asumaan tietyllä alueella ja miten he siteitä siellä muodostavat.

Arkielämä ja sen paikat eivät ole yhteiskunnallisista kehityskuluista irrallista. Arjen valinnat, tulkinnat, reitit ja toimet ovat paitsi yhteisöllisyyden ja sidoksisuuden myös eriytymisen rakennusainetta. Arjen käsitettä pohtineet Xavier Guillaume ja Jef Huysmans esittävät, ettei arki anna myöten teoria- ja käsitelähtöiselle tarkastelulle. Arjen tutkiminen muuttaa ja pakottaa ajattelemaan käsitteitä uudelleen.

Arjen ja rutiinien rytmit synnyttävät tuttuja kasvoja ja kohtaamisten olettamia, olipa kyse sitten kauppa-asioinnin osumisesta samoihin ajankohtiin, bussipysäkin kohtaamisista tai koiralenkillä vastaan tulevista tutuista.

Antropologi Sarah Pink toteaa, että arjen käytäntöihin keskittyminen siirtää huomion paikkakeskeisestä tarkastelusta paikallisuuden tai paikantuneisuuden tarkasteluun. Se kutsuu painottamaan ihmisten omia tulkintoja, käytäntöjä ja rutiineja sekä miettimään, miten nämä muokkaavat tutkimuksen ja politiikan käsitteistöä – tässä tapauksessa yhteisön käsitettä.

Tarve ajatella yhteisöstä toisin ei ole vain – tai ensisijaisesti – teoreettis-käsitteellinen. Tämän osoittavat Peltolammilla ja Multisillassa asuvien haastattelut. Asukasnäkökulmasta tarkasteltuna yhteisöä ei ole mahdollista pitää samanlaisten tai samanmielisten ihmisten tai samassa paikassa asuvien kollektiivina. Arkeen pohjautuva tarkastelu nostaa vahvasti esiin yhteisöllisyyden ja sidoksisuuden dynamiikan, jossa yhteisöllisyyttä tehdään näkyväksi ja sitä muotoillaan uudelleen.

Jäljittämällä ja etsimällä ihmisten omia reittejä, merkityksiä, tarinoita ja paikkoja on mahdollista tunnistaa, mikä on heille tärkeää ja miten yhteiselo jatkuvasti rakentuu muuttaen muotoaan ja ilmiasujaan. Kyse on juurtumisen ja kuulumisen dynamiikasta sekä siitä, millaiset asiat tai tapahtumat arjessa tulevat jaetuiksi rakentaen siteitä, kohtauspintoja ja merkitysten verkkoja paitsi ihmisten, myös ihmisten ja ympäristön välille.

Peltolammin ja Multisillan asukkaat kertoivat yksittäisten tapahtumien ja kohtaamisten merkityksistä: osa oli ollut ainutkertaisia, osasta oli tullut pysyvämpää vuorovaikutusta tai uusia rutiineja. 

Yksi asukas puhui siitä, miten oli kerran koiralenkillään kohdannut neljä peuraa: kokemus oli ainutkertainen, mutta sen muistijälki säilyi ja merkitsi paikan hänelle erityiseksi. Toinen kertoi naapurin lapsesta, jonka kanssa hän oli alkanut tehdä pitkiä metsäkävelyitä sunnuntaisin – sattumalta, ilman sopimusta, kunnes tästä muodostui tapa. Kolmas löysi uimakaverin koiraa ulkoiluttaessaan, ja neljäs puhui lämpimästi koulun kautta tutuksi tulleista ihmisistä, joita edelleen katukuvassa kohtasi, ja joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa.

Yllä kuvatut sosiaaliset suhteet eivät olleet syntyneet järjestetysti tai suunnitellusti. Silti ne kiinnittivät ihmisiä alueeseen ja täyttivät kaupunkitilaa merkityksillä: ne tekivät alueesta kodin täyttäen paikat merkityksillä. Arjen ja rutiinien rytmit synnyttävät tuttuja kasvoja ja kohtaamisten olettamia, olipa kyse sitten kauppa-asioinnin osumisesta samoihin ajankohtiin, bussipysäkin kohtaamisista tai koiralenkillä vastaan tulevista tutuista.

Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki

Arjen rutiinit yhteisön rakennusaineina ovat sattumanvaraisia, mutta niiden merkitys asukkaille on kiistaton. Juuri siksi tällaisia yhteisöllisyyden ja kuulumisen ituja tulisi etsiä tarkasti asukkaiden tarinoista ja ymmärtää, miten niiden syntymistä voidaan tukea. 

Asuinalue ei välttämättä herätä suuria intohimoja, mutta toimivan ja omanlaisen arjen eläminen kiinnittää ihmisiä ympäristöönsä. Tätä kuvaa myös seuraava haastattelukatkelma:

”Kyllä tästä [Peltolammista] on muodostunu semmonen koti. [M]ul on semmonen olo et mä haluaisin muuttaa, mut mä en haluis muuttaa täältä pois. [M]ä en osaa täältä lähtee pois, kun tästä on tullu semmonen koti tästä koko alueesta. … [T]äällä on semmonen, luonteva ja […] normaali olo.”

Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki ja paikkaan kiinnittymisen kokemus ovatkin aineistomme perusteella kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Tällainen yhteisöllisyys ei perustu asukkaiden samankaltaisuuteen, eikä se synny pelkästä jaetusta asuinalueesta. Sitä on myös hyvin vaikea, ellei mahdoton, koordinoida ylhäältä käsin. 

Tällainen yhteisö on luonteeltaan jännitteinen, kuten seuraavasta lainauksesta aineistostamme selviää: 

”Välillä pitää kärsiä vaikka niitten toisten ihmisten läsnäoloa, tai sitä että on vähän liukasta et vähä sataa tai muuta. … [A]rjessa kuuluu olla pientä karheutta, et toisaalt se on sillon ehkä toimivimmillaan, ku se ei suju aina, niin hyvin.”

Asukaskokemuksista kumpuava ajatus yhteisöstä on löyhempi kuin miten yhteisö perinteisesti ymmärretään. Sitä luonnehtivat arjen rytmien saman- ja eritahtisuus sekä erilaiset verkostot ja käytännöt – ei väestöryhmään kuuluminen tai paikka sinänsä.

Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki ja paikkaan kiinnittymisen kokemus ovatkin aineistomme perusteella kiinteästi yhteydessä toisiinsa.

Aukotonta, yhteisesti jaettua ja vakiintunutta käsitystä yhteisöstä on mahdotonta luoda. Yhteisön olemus on ilmaantuva, ei vakaa. Asukkailla on kuitenkin erilaisia tapoja rakentaa yhteyksiä, omaa osaansa ja arkeaan tavoilla, jotka ovat mielekkäitä. 

Yhteisön affektiivinen kokemus liittyy asukkaiden arvostuksiin ja mahdollisuuteen tehdä niiden mukaisia arkisia valintojailman, että oletetaan näiden arvostusten olevan kaikille yhteisiä – kuten eräs tutkimushaastateltava kuvaa osuvasti: 

”Tää maailma muuttuu. Toivon, et yhteisöllisyys ei loppuis, se muuttais jotenki muotoonsa. … Jos sie pystyt, rakentaa sun elämästä ja olemisesta sellasen, et on itellä hyvä olla, ni sittenhän kaikki on hyvin.”

Eeva Puumala on sosiaalipolitiikan yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Hän johtaa Euroopan tutkimusneuvoston rahoittamaa EmergentCommunity-hanketta, joka tarkastelee yhteisödynamiikkaa ja rinnakkaiselon käytäntöjä sosioekonomisesti moninaisilla kaupunkialueilla.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Antti Wallin.

Julkaisu Arjen rutiinit ja kohtaamiset tärkeitä yhteisöllisyydelle ja kuulumisen tunteelle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lappi ja Kainuu ovat pinta-alaltaan suuria ja harvaan asuttuja hyvinvointialueita, joiden kunnista osassa on merkittäviä huoltosuhteeseen liittyviä haasteita. Sosiaali- ja terveyspalveluita on keskitetty molemmilla seuduilla jo ennen uudistusta, ja sekä perusterveydenhuollon että erikoissairaanhoidon saavutettavuus on aluetasolla maan keskiarvoa heikompaa.

Selvitimme keväällä 2022, millaisia käsityksiä Lapin ja Kainuun äänestäjillä oli aluevaaleista ja hyvinvointialueista. Halusimme tietää, millaisin kriteerein äänestyspäätökset tehtiin, keitä äänestettiin ja miten hyvinvointialueiden mahdollisuuksiin suhtauduttiin. Entä odotettiinko ennestään kaukana olevien palveluiden parantuvan – vai etääntyvän entisestään? 

Selvitys toteutettiin verkkopohjaisella kyselyllä, jota jaettiin molempien seutujen alueellisissa medioissa sekä kuntien, Lapin ja Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirien sekä Kainuun Sote -kuntayhtymän kautta. 

Aineiston piirteitä

Tutkimuskyselyyn vastasi 674 henkilöä, joista Lapissa asui 504 ja Kainuussa 170 vastaajaa. Kyselyn runko oli Lapissa ja Kainuussa sama. Lisäksi Lapissa asuvilta kysyttiin ajankohtaiseen kiistaan eli Länsi-Pohjan ja Lapin keskussairaaloiden työnjakoon liittyviä erillisiä kysymyksiä. 

Vastaajista naisia ilmoitti olevansa 63,6 prosenttia ja miehiä 30,1 prosenttia. Ikäjakauma vastasi hyvin alueiden väestön ikäjakaumaa. Sen sijaan vastaajien koulutustaso oli selvästi Lapin ja Kainuun väestön koulutustasoa korkeampi: 54,9 prosenttia oli suorittanut korkeakoulututkinnon, kun koko väestössä tämä osuus on 20,2 prosenttia. 

Vastaajista peräti 91,5 prosenttia kertoi äänestäneensä aluevaaleissa. Kyselyyn vastanneet olivat toisin sanoen hyvinvointialueiden kehittymisestä ja/tai aluevaaleista kiinnostuneita henkilöitä. Lapissa vastaajista 40,4 prosenttia ilmoitti olevansa töissä sote-alalla, kun Kainuussa vastaava lukema oli vain 16,5 prosenttia. Tämä viittaa siihen, että kysely levisi erityisen tehokkaasti Lapin ja Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirien välityksellä. 

Tutkimus osoittaa, että naiset äänestivät aluevaaleissa hieman aktiivisemmin kuin miehet, ja että korkea koulutus sekä hyvä sosioekonominen asema lisää äänestystodennäköisyyttä, kuten muissakin tutkimuksissa on havaittu.

Aineisto ei edusta Lapin tai Kainuun väestöä kokonaisuutena, vaan siinä painottuvat aluevaaleista kiinnostuneiden henkilöiden näkemykset sekä jossain määrin korkeasti koulutettujen naisten ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten ajatukset. Tällaisen aineiston pohjalta ei voi tehdä päteviä yleistyksiä. 

Aineisto ei kuitenkaan muodosta irrallista tapausta, sillä monet sen tulokset ovat samansuuntaisia vaaleja koskevien valtakunnallisten tilastojen kanssa. Tutkimus osoittaa, että naiset äänestivät aluevaaleissa hieman aktiivisemmin kuin miehet, ja että korkea koulutus sekä hyvä sosioekonominen asema lisää äänestystodennäköisyyttä, kuten muissakin tutkimuksissa on havaittu.

Aluevaalien tuloksista Lapissa ja Kainuussa

Uudentyyppisissä vaaleissa äänestetään usein tuttuja puolueita tai tuttuja ehdokkaita, ja toisaalta niitä henkilöitä, joilla arvioidaan olevan soveltuvaa kokemusta. 

Nämä kolme ulottuvuutta näkyivät myös aluevaaleissa valtakunnallisesti. Puoluekuuluvuus vaikutti selvästi äänestyskäyttäytymiseen, ja valituista suurella osalla oli kokemusta yhtäältä kunnallispolitiikasta ja toisaalta, vaalien teemaan liittyen, sosiaali- ja terveysalalta. 

Samat ilmiöt näkyivät Lapin ja Kainuun tuloksissa. Molemmilla alueilla piikkipaikan otti vanha valtapuolue keskusta, joka paransi tulostaan sekä vuoden 2021 kunnallisvaaleihin että vuoden 2019 eduskuntavaaleihin verrattuna. Lapissa keskusta haali 34,7 prosentin ja Kainuussa 37,9 prosentin ääniosuuden. 

Myös alueilla perinteisesti vahvat vasemmistopuolueet menestyivät hyvin. Lapissa kakkossijan vei SDP (14,5 prosenttia) ja kolmanneksi suurin puolue oli vasemmistoliitto (13,5 prosenttia). Kainuussa toiseksi suurin puolue oli vasemmistoliitto (16 prosenttia äänistä), kokoomuksen saadessa kolmanneksi suurimman äänipotin (13,8 prosenttia). 

Myös tutut ehdokkaat menestyivät. Lapin seitsemästä kansanedustajasta oli ehdolla kuusi, ja heistä viisi pääsi valtuustoon puolueidensa suurimmilla äänimäärillä. Kainuun kolmesta kansanedustajasta valtuustoon valittiin jokainen. 

Uudentyyppisissä vaaleissa äänestetään usein tuttuja puolueita tai tuttuja ehdokkaita, ja toisaalta niitä henkilöitä, joilla arvioidaan olevan soveltuvaa kokemusta. Nämä kolme ulottuvuutta näkyivät myös aluevaaleissa valtakunnallisesti.

Molemmilla alueilla menestyivät myös kokeneet kuntapoliitikot tai -viranhaltijat sekä sote-alan ammattilaiset. Lapissa huomattavia äänisaaliita keräsivät esimerkiksi ranualainen lääkäri Timo Peisa (kesk., sit., 1374) ja ylihammaslääkäri Timo Alaräisänen Kemijärveltä (KD, 1204), joilla kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta politiikasta, sekä Ylitornion entinen kunnanjohtaja Tapani Melaluoto (kesk., 1054). 

Kainuussa keskustan, kokoomuksen, perussuomalaisten ja SDP:n ääniharavat olivat kaikki kokeneita paikallispoliitikkoja tai/ja sote-alan ammattilaisia. Keskustan suurimman äänipotin keräsi 599 äänellä kuhmolainen ensihoitaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja Heikki Huotari.

Kokoomuksen ääniharava oli kokenut kunnallis- ja maakuntapoliitikko, varatuomari Paavo Enroth (243), kun taas perussuomalaisten ykkönen oli kaupunginvaltuutettu ja varakansanedustaja Eila Aavakare (461). SDP:n kärkinimeksi kipusi sairaanhoitaja ja Kainuun Sote-kuntayhtymän pääluottamusmies Marjo Kangasharju (317).  

Esimerkkejä tuloksista: aluevaalit ja hyvinvointialueet instrumentteina

Kyselymme vastaajat suhtautuivat aluevaaleihin myönteisesti, mistä kertoo tietysti jo huomattavan korkea äänestäneiden osuus. Lisäksi 81,3 prosenttia vastaajista piti vaaleja tärkeinä tai erittäin tärkeinä, ja 68,7 prosenttia koki ymmärtävänsä hyvin tai erittäin hyvin, mihin aluevaltuustoja tarvitaan. 

Kiinnostavaa on, että vastaajien enemmistö suhtautui kuitenkin hyvinvointialueiden perustamisella saavutettaviin hyötyihin pessimistisesti. Kaikista vastanneista 63,3 prosenttia uskoi, että alueellisen hallinnon perustamisella ei saavuteta tavoiteltuja säästöjä. 64,4 prosenttia puolestaan koki, että alueellisen hallintotason perustaminen ei johda sosiaali- ja terveyspalveluiden parantumiseen omassa kotikunnassa. Näyttää siltä, että sote-palveluiden ja pelastustoimen tulevaisuuteen oli vastaajien mielestä tärkeää yrittää vaikuttaa, vaikka uudistuksen hyödyt olivatkin epävarmoja. 

Kiinnostavaa on, että vastaajien enemmistö suhtautui kuitenkin hyvinvointialueiden perustamisella saavutettaviin hyötyihin pessimistisesti.

Vaikka enemmistö vastaajista epäili hyötyjä, muodostivat optimistisesti hyvinvointialueisiin suhtautuvat merkittävän vähemmistön. Tämä merkitsee, että huomattavalla osalla vastaajista oli uudistukseen liittyviä odotuksia. Koska vaaleja piti tärkeänä tai erittäin tärkeänä niin moni vastaaja, on mahdollista ajatella, että myös pessimistisemmin hyötyihin suhtautuvien joukossa oli vähintään varauksellista toiveikkuutta.

Kokonaisuudessaan voidaan arvioida, että valtaosa vastaajista ei ylläty, jos uudistus johtaa esimerkiksi palveluverkon karsimiseen. Sen sijaan vastaajat lienevät laajasti pettyneitä, mikäli säästötarpeet huonontavat lähipalveluita olennaisesti.

Äänestyskriteerit ja monet luottamustehtävät

Kuntavaalien tärkein yksittäinen äänestyskriteeri on tutkimuksissa ollut henkilö, kun taas eduskuntavaaleissa puoluetta on pidetty henkilöä tärkeämpänä äänestyskriteerinä vuodesta 2011 lähtien. Kyselymme perusteella aluevaalit muistuttivat tässä suhteessa hieman enemmän kuntavaaleja kuin eduskuntavaaleja, joskaan tulokset eivät ole aivan yksiselitteisiä. 

Selvitimme henkilön ja puolueen merkitystä äänestyspäätöksiin useampien hieman toisistaan poikkeavien kysymysten avulla. Tärkeintä äänestyskriteeriä kysyttäessä vastaajista noin joka kymmenes valitsi henkilön, 5,5 prosenttia puolueen ja 8,1 prosenttia henkilön ja puolueen yhdistelmän. 

Henkilö vaikutti päätökseen puolestaan paljon tai erittäin paljon 34,9 prosentilla ja puolue 33 prosentilla vastaajista. Kysyimme myös, äänestivätkö vastaajat itselleen tuttuja henkilöitä. 43,2 prosenttia vastaajista ilmoitti äänestäneensä ehdokasta, jonka tunsi henkilökohtaisesti ja 8,1 prosenttia puolestaan ehdokasta, jonka oma läheinen tunsi henkilökohtaisesti. 22,0 prosenttia äänestäjistä ilmoitti äänestäneensä henkilöä, joka oli tuttu tiedotusvälineistä.

Sekä henkilöä että puoluetta merkittävämmäksi äänestyskriteeriksi hahmottui huoli sosiaali- ja terveydenhuollon kehittymisestä sekä halu vaikuttaa siihen. Sitä piti tärkeimpänä kriteerinä 55,2 prosenttia vastaajista. Lisäksi 77,8 prosenttia vastaajista ilmoitti, että huoli sote-palveluista vaikutti äänestyspäätökseen paljon tai erittäin paljon. 

Tulokset viittaavat siihen, että aluevaalit olivat Lapissa ja Kainuussa eräänlaiset asiavaalit, joissa sisällölliset erityiskysymykset näyttäytyivät puoluepolitiikkaa tärkeämpänä.

Myös kyselymme avovastaukset viittasivat siihen, että vastaajien enemmistö oli kiinnostuneempi sosiaali- ja terveydenhuollon tulevaisuudesta kuin henkilöiden tai puolueiden menestyksestä. Pelastustoimesta ei kannettu vastaavaa huolta: sitä piti tärkeimpänä äänestyskriteerinä vain 2,9 prosenttia vastaajista.

Yksi merkittävä äänestyskriteeri Lapissa ja Kainuussa näyttää liittyneen ehdokkaiden ammatilliseen taustaan ja siihen liittyvään osaamiseen. Kuten sanottua, valtuustoihin valittiin melko paljon sote-alan ammattilaisia tai asiantuntijoita. Myös kyselyssämme erityisosaaminen näyttäytyi tärkeänä: vastaajista 69,4 prosenttia oli sitä mieltä, että valtuustoihin valittavilla tulisi olla erityistä sosiaali- ja terveysalan tai pelastusalan asiantuntemusta. Sosiaali- ja terveydenhuollon alalla työskentelevistä vastaajista tätä mieltä oli peräti 84,4 prosenttia. 

Tulokset viittaavat siihen, että aluevaalit olivat Lapissa ja Kainuussa eräänlaiset asiavaalit, joissa sisällölliset erityiskysymykset näyttäytyivät puoluepolitiikkaa tärkeämpänä. Tämä on sikäli luontevaa, että aluevaltuustojen tehtävät on rajattu sisällöllisesti tarkoin. 

Silti on huomattava, että tutut puolueet ja tunnetut urapoliitikot menestyivät vaaleissa hyvin. Puoluekuuluvuus tarjosi toisin sanoen monelle äänestäjälle riittävän rationaaliselta näyttävän lähestymistavan sisältökysymyksiin. 

Ehdokkaan asuinpaikka ja usean luottamustoimen hoitaminen

Yksi aluevaalien näkyviä teemoja oli vallan mahdollinen keskittyminen suuriin asutuskeskuksiin. Varsinkin pinta-alaltaan suurilla hyvinvointialueilla pelättiin, että pienten kuntien äänet eivät kuulu aluevaltuustossa, minkä uskottiin johtavan niiden lähipalveluiden huonontumiseen. 

Kyselyssämme tähän pelkoon viittasi selvimmin, että 70,7 prosenttia ilmoitti äänestäneensä omassa kotikunnassa asuvaa ehdokasta. 48,9 prosenttia puolestaan ilmoitti, että ehdokkaan kotikunta vaikutti äänestyspäätökseen paljon tai erittäin paljon. Vaikka lähialueiden ehdokkaita on saatettu äänestää myös muista syistä, on kotikunnan merkitystä selkeästi pohdittu ja pidetty usein merkittävänä. 

Hyväksi koetun ja usein tutun ehdokkaan vetovoima painoi toisin sanoen enemmän kuin esimerkiksi epäilykset ajan riittävyydestä tai vallan keskittymisestä. 

Kuten sanottua, kansanedustajat ja kokeneet paikallispoliitikot menestyivät Lapin ja Kainuun aluevaaleissa hyvin. Tässä valossa vaikuttaa ristiriitaiselta, että peräti 78,2 prosenttia kyselymme vastaajista katsoi, että saman henkilön toimiminen useammassa luottamustehtävässä ei ole hyvä asia. Tulokset ovat samansuuntaisia kuin Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n kyselyssä, jonka vastaajista 68 prosenttia rajoittaisi luottamustehtävät kahteen tai yhteen kerrallaan. 

Näyttää todennäköiseltä, että monet päällekkäisiin rooleihin kriittisesti suhtautuneista vastaajistamme kuitenkin äänestivät ehdokkaita, jotka toimivat jo valmiiksi yhdessä tai kahdessa luottamustoimessa. Hyväksi koetun ja usein tutun ehdokkaan vetovoima painoi toisin sanoen enemmän kuin esimerkiksi epäilykset ajan riittävyydestä tai vallan keskittymisestä. 

On mielenkiintoista nähdä, millaista keskustelua asiasta käydään tulevien vaalien yhteydessä. Asiaan vaikuttaa todennäköisesti se, miten hyvin useassa eri luottamustehtävässä toimineet ovat ehtineet osallistua tehtäviensä hoitoon, ja miten tärkeäksi ja/tai työlääksi aluevaltuustojen rooli demokraattisessa järjestelmässä hahmottuu. 

Kahden keskussairaalan tapaus hyvinvointialueiden haasteiden symbolina

Yksi vaalien näkyvistä teemoista Lapissa liittyi siihen, pitäisikö erikoissairaanhoitoa tarjoavia sairaalapalveluita jatkossa järjestää nykyiseen tapaan sekä Kemissä että Rovaniemellä, vai tulisiko sairaalapalvelut keskittää kokonaan Rovaniemelle. Länsi-Pohjan keskussairaala oli ollut lakkautusuhan alla jo pidempään, mikä on herättänyt alueella jatkuvaa huolta. Aluevaalien alla ja niiden jälkeen on lisäksi epäilty, että jos säästöjä ei haeta esimerkiksi keskittämällä sairaalapalveluita, ei hyvinvointialueen budjetti riitä takaamaan riittäviä lähipalveluita koko alueelle. 

Tiedustelimme kyselyssä, mitä aluevaltuuston tulisi tehdä, jos se joutuisi valitsemaan kahden keskussairaalan mallin ja kaikkien lappilaisten lähipalveluiden säilyttämisen väliltä. Teeman ympärille hahmottui kahtiajako, jossa toiselle puolen asettuivat Kemi-Tornio -seudun asukkaat ja toiselle hyvinvointialueen muiden seutujen asukkaat. 

Kemissä, Torniossa, Simossa, Tervolassa ja Keminmaassa asuvista vastaajista 37,1 prosenttia oli sitä mieltä, että valtuuston tulisi valintatilanteessa säilyttää kaksi keskussairaalaa. Vain 5,0 prosenttia Kemi-Tornio-alueen vastaajista oli sitä mieltä, että valtuuston tulisi ensisijaisesti turvata kaikkien lappilaisten lähipalvelut. Hyvinvointialueen muissa osissa asuvista vastaajista kahden keskussairaalan säilyttämistä priorisoisi puolestaan 11,9 prosenttia ja kaikkien lappilaisten lähipalveluiden turvaamista 39,7 prosenttia.

Vastaajat pitivät kaikkialla ensisijaisena siis oman välittömän lähipiirinsä palveluiden säilyttämistä, vaikka se merkitsisi palvelutason heikentymistä muualla.

Aluevaltuustot tuskin voivat välttää keskusteluja, joissa pohditaan myös kalliina pidettyjen toimintojen lopettamista tai korvaamista esimerkiksi digitaalisilla palveluilla. Valtuustojen vaikein tehtävä liittynee siihen, miten kustannuksia hillitään niin, ettei muutosta koeta missään kohtuuttomaksi.

Samaan hengenvetoon on todettava, että kaikista kysymykseen vastanneista 51,6 prosenttia oli sitä mieltä, että vastakkainasettelua kahden keskussairaalan säilyttämisen ja kaikkien lappilaisten lähipalveluiden välillä on vältettävä viimeiseen asti. Kemi-Tornio -alueella näin ajatteli 57,9 prosenttia vastaajista ja muulla hyvinvointialueella 48,3 prosenttia. 

Näiden vastaajien voi tulkita ajattelevan, että Lapin hyvinvointialuetta on toivottavaa ja/tai mahdollista kehittää ilman vahvoja sisäisiä vastakkainasetteluita. Kysymyksemme alleviivasi vaihtoehtojen vastakkaisuutta, ja on mahdollista, että sopumieliala on todellisuudessa tätäkin laajempaa.

Lapin sairaalakeskustelun voi nähdä ennakoivan tulevien vuosien kiistoja eri puolilla maata. Hyvinvointialueiden talous on liki kaikkialla alijäämäinen, alueilla on taloudellisen huoltosuhteen kehitykseen liittyviä haasteita ja koko sote-uudistuksen keskeisenä tavoitteena on hidastaa kustannusten kasvua suhteessa palvelutarpeen kasvuun. Aluevaltuustot tuskin voivat välttää keskusteluja, joissa pohditaan myös kalliina pidettyjen toimintojen lopettamista tai korvaamista esimerkiksi digitaalisilla palveluilla. 

Valtuustojen vaikein tehtävä liittynee siihen, miten kustannuksia hillitään niin, ettei muutosta koeta missään kohtuuttomaksi.

Tapio Nykänen on dosentti ja valtio-opin yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Marianne Silén on kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: Tapio Nykänen.

Julkaisu Huutavan ääni sotesta – äänestäjien ajatuksia Lapin ja Kainuun aluevaaleista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosikymmenen lopulla on vietetty useiden, Palestiinan nykytilannetta keskeisellä tavalla määrittäneiden tapahtumien vuosipäivää. Balfourin julistuksesta on tullut kuluneeksi 100 vuotta, Israelin perustamisesta ja palestiinalaisten ”katastrofista” (Nakba) 70 vuotta, kun taas Israelin palestiinalaisalueiden miehitys on jatkunut puoli vuosisataa. Oslon rauhansopimusten osalta ohitettiin 25. vuosi ilman sopimuksessa asetettujen perimmäisten tavoitteiden täyttymistä.

Varsinkin viimeistä neljännesvuosisataa on leimannut sekä Israelin siirtokuntarakentamisen kiihtyminen ja keskittyminen että palestiinalaisalueiden siviiliväestöön samanaikaisesti kohdistuneiden hallinta-, eliminointi- ja pakkotoimenpiteiden kiristyminen.

Neuvottelut rauhasta ja ratkaisuista ovat muodostuneet kolonisaatiopolitiikan välineiksi.

Nämä kehityskulut pakottavatkin tarkastelemaan nykytilanteeseen johtaneita ratkaisuja ei ainoastaan sarjana epäonnistumisia vaan kehityskulkuna, jossa neuvottelut rauhasta ja ratkaisuista ovat itsessään muodostuneet kolonisaatiopolitiikan välineiksi. Juuri siksi Palestiinan tulevaisuutta koskeva tutkimus on siirrettävä ratkaisupolitiikasta niihin kehityskulkuihin, joissa tulevaisuudet tulevat monin tavoin osaksi palestiinalaisten arkea ja nykytodellisuutta.

Ratkaisu kolonisaatiopolitiikan välineenä

Mikäli olisi nimettävä yksi Palestiinan tulevaisuutta ja sitä koskevaa keskustelua hallitseva tekijä, olisi se eittämättä kysymys ”ratkaisusta”. Neuvotteluja kahden valtion luomisesta historialliseen Palestiinaan on herätelty ja käyty, enemmissä ja vähemmissä määrin, aina sionismia myötäilevästä ja juutalaisille ”kansallisen kodin” Palestiinaan luvanneesta Balfourin julistuksesta vuodesta 1917 lähtien.

Brittien kolonialistinen hallinto ehdotti juutalaisvaltion perustamista hallitsemaansa mandaatti-Palestiinaan myös 1930-luvun lopun arabikapinan jälkeen. Tämän jälkeen neuvotteluja on käyty ensin YK:n vuonna 1947 esittämän Palestiinan jakosuunnitelman ja sittemmin valta-asetelmat päälaelleen kääntäneen ja Israelin valtion perustamisen sinetöineen vuoden 1949 aseleposopimuksen pohjalta.

Neuvotteluja kahden valtion luomisesta historialliseen Palestiinaan on käyty vuodesta 1917 lähtien.

Kuitenkin jo 1950-luvulta alkaen on Israelissa tehty konkreettisia laajennussuunnitelmia etenkin Itä-Jerusalemin ja Länsirannan liittämiseksi osaksi Israelin valtiota. Israel miehitti loput palestiinalaisalueet vuonna 1967, alkoikin hahmottua se tapa, jolla rauhanneuvottelut muodostuivat Israelin kolonisaatio- ja erottelupolitiikan normalisoivaksi välineeksi.

Heti miehitystä seuraavana vuonna 1968 Israel liitti valtaamaansa Itä-Jerusalemiin laajoja, siihen historiallisesti kuulumattomia alueita Länsirannalta. Samalla ensimmäiset etnisesti rajatut siirtokunnat nousivat – Geneven sopimusten vastaisesti – miehitetyille palestiinalaisalueille.

Nykytilanteelle pohjan loivat kuitenkin 1990-luvun puolivälissä käydyt Oslon rauhanneuvottelut. Neuvotteluiden seurauksena allekirjoitettujen Oslon rauhansopimusten tarkoituksena oli luoda edellytykset miehityksen lopettamiselle vuosituhannen vaihteeseen mennessä.

Oslon sopimusten epäonnistuminen

Oslon sopimusten myötä Länsirannalle luotiin itsenäiseen palestiinalaisvaltioon tähtäävä aluejako. Sen kautta oli tarkoitus kasvattaa uuden hallintoelimen, palestiinalaishallinnon (PA), suvereniteettia urbaaneilta A-alueilta kohti kylävaltaisia B-alueita ja lopulta maaseutuvaltaisia ja osin asumattomia C-alueita.

Alueluokituksen mukaisesti B-alueiden hallinto jaettiin: Israelin armeija vastasi turvallisuudesta ja palestiinalaishallinto muusta siviilihallinnosta. A-alueiden asutuskeskittymistä vastasi kokonaisuudessaan uusi palestiinalaishallinto ja C-alueista väliaikaiseksi tarkoitetulla mandaatilla Israelin armeija.

Gazan asuttamisesta Israel luopui vuonna 2005. Itä-Jerusalemia Israel on puolestaan virallisesti, joskin yksipuolisesti, pitänyt jaettuna pääkaupunkinaan vuodesta 1982.

Siirtokuntien rakentamista Oslon sopimukset eivät kuitenkaan pysäyttäneet edes neuvotteluiden ajaksi. Oslon sopimuksen jälkeisen 25 vuoden aikana Israelin siirtokuntalaisten määrä onkin nelinkertaistunut Länsirannan miehitetyillä C-alueille. Alueellisesti C-alueet kattavat noin 70 prosenttia Länsirannan pinta-alasta.

Siirtokuntien rakentamisella on ollut merkittäviä vaikutuksia palestiinalaisille. Palestiinalaisten koteja on pakkopurettu, väestöä siirretty, viljelysmaita on anastettu ja palestiinalaisia on kohdeltu väkivaltaisesti.

Siirtokuntien rakentamisella on ollut merkittäviä vaikutuksia etenkin Itä-Jerusalemiin ja Länsirannan B- ja C-alueiden palestiinalaiskylien ja asutuskeskittymien arkeen. Kyse ei ole ainoastaan siirtokuntien laajentumisesta, vaan myös palestiinalaisten kotien pakkopurkamisesta, väestön pakkosiirroista, liikkuvuuden estämisestä, lupaprosessien jäädyttämisestä, palestiinalaisiin kohdistuvasta vandalismista ja väkivallasta sekä viljelysmaiden anastamisesta.

Vuonna 2000 Camp Davidissa järjestetyissä Osloa seuraavissa neuvotteluissa palestiinalaishallinnon presidentillä Jasser Arafatilla olikin käsissään ehdotus sirpaloituneesta palestiinalaisvaltiosta, jossa vallitsevan todellisuuden muuttamisen sijaan pyrittiin jäädyttämään vuosikymmeniä jatkuneet Israelin kolonisaatio-, maananastus- ja väestönkeskitystoimet.

Kolonisaatiopolitiikan normalisointi: Trumpin diili

Presidentti Donald Trumpin ”vuosisadan diiliksi” nimeämä ratkaisuehdotus kuvastaa hyvin tätä jo vuosikymmeniä jatkunutta prosessia, jossa on hiljalleen hävitetty YK:n jakosuunnitelmassa hahmotellun yhtenäisen Palestiinalaisvaltion edellytykset muuttamalla rauhanneuvottelut keinoksi normalisoida Israelin siirtokunta- ja laajenemispolitiikka.

Jälleen palestiinalaishallinnolla, tällä kertaa Palestiinan valtion presidentillä Mahmoud Abbasilla, oli edessään ehdotus, jossa Geneven sopimusten mukaisesti laittomat siirtokunnat laillistettaisiin ja jolla luotaisiin edellytykset entistä laajemmalle siirtokuntarakentamiselle. Samalla palestiinalaisvaltiota ehdotettiin rakennettavaksi sirpaloituneiden ja rampautuneiden saarekkeiden varaan.

Silta Camp Davidista Trumpin ”diiliin” kuvastaakin sitä kasvavan epätoivon varaan rakentuvaa todellisuutta, jossa palestiinalaishallinto yhtäältä taistelee kahden valtion ratkaisun puolesta, mutta toisaalta saa näin kohdattavakseen palestiinalaisväestön ja maa-alueet toisistaan erottavan Israelin laajentumispolitiikan luomat realiteetit.

Tutkimuskohteena nykytulevaisuudet

Kuten edellä varsin tiiviisti kuvattu kehityskulku osoittaa, rauhanneuvotteluiden tarjoamat ratkaisut ovat itsessään muuttuneet välineiksi normalisoida jatkuvasti edenneet siirtokuntakolonialistiset toimet.

Juuri käynnistyneessä Palestiinan nykytulevaisuudet –tutkimusprojektissa siirretäänkin tulevaisuutta koskeva kysymyksenasettelu geopoliittisista mielikuvista ja ratkaisupolitiikaksi verhotusta kolonisaatio- ja normalisointipolitiikasta niihin kehityskulkuihin, joissa tulevaisuudet nivoutuvat ja tilallistuvat monin tavoin osaksi palestiinalaisten arkea ja nykytodellisuutta.

Tutkimusprojektissa pohditaan ratkaisuksi verhotun kolonisaatiopolitiikan sijaan kehityskulkuja, jotka nivoutuvat osaksi palestiinalaisten arkea.

Lähtökohtana on tarkastella ”nykytulevaisuuksia” nimenomaan palestiinalaisten arjessa ilmaantuvina kehityskulkuina – piirtävät ne sitten tulevaisuutta, tulevaisuudettomuutta tai nykyisyyttä.

Tarkemmin ottaen projektissa lähestytään kysymystä Palestiinan tulevaisuuksista niiden, pääosin Länsirannan palestiinalaisten arjessa ilmenevien tilallistumien kautta, jotka yhtäältä piirtävät kuvaa tulevaisuuksista jo käynnissä olevien kehityskulkujen kautta, mutta toisaalta luovat odotushorisontteja, jotka itsessään muokkaavat jokapäiväisen elämän realiteetteja jo ennen tapahtumistaan.

Tämä kaksinainen tulevaisuuden ja nykyisyyden varaan rakentuva suhde avaa sen laajemman kentän, jolla tutkimusprojektissa operoidaan.

Arjen ennakoivat kehityskulut

Projektin lähtökohtana on siis tarkastella tulevaisuuksia ennen kaikkea palestiinalaisyhteisöjen arjessa ja arjen tiloissa nähtävien kehityskulkujen määrittelemänä. Vaikka näistä kehityskuluista on toki mahdollista hakea vihjeitä esimerkiksi laajentumispolitiikkaan ja etniseen erotteluun tähtäävien aluesuunnittelu-, kaupunkikehitys-, liikennesuunnittelu-, turvallisuus- ja kehittämisdokumenteista, ovat monet Israelin miehitysalueiden toimet vaikutuksineen paremmin paikannettavissa ja jäljitettävissä palestiinalaisten arjessa näkyvien realiteettien ja kehityskulkujen kautta.

Tällaisella lähestymistavalla huomioidaan postkolonialistiselle tutkimusotteelle ominaisia eettisiä kysymyksiä alistetussa asemassa olevien äänestä ja jokapäiväisen väkivallan eletystä luonteesta.

Uudella kysymyksenasettelulla on mahdollista tarkastella turvallisuuspuheeksi verhottua poliittista väkivaltaa.

Ennen kaikkea näin on kuitenkin mahdollista tarkastella turvallisuus-, kehitys- ja suunnittelupuheeksi verhottua poliittista väkivaltaa ja valtiollista laajentumispolitiikkaa niiden tuottamien vaikutusten kautta – oli kyseessä sitten palestiinalaisten kotien tuhoaminen, kokonaisten väestönosien pakkosijoittaminen, maiden anastaminen, ammatinharjoittamisen ja elinehtojen vaikeuttaminen, liikkuvuuden estäminen tai siirtokuntalaisten väkivalta palestiinalaisyhteisöjä kohtaan.

Odotushorisonttien läsnä olevat tulevaisuudet

Tutkimusprojektin tavoitteena ei kuitenkaan ole pelkkien kolonisaatio- ja miehityspolitiikan eturintamilla tapahtuvien muutosten ja poliittisen väkivallan kartoittaminen siten, kuten ne arjessa ilmaantuvat erilaisten käytäntöjen kautta. Tavoitteena on myös tutkia, miten arjessa ilmaantuvat odotukset, ennakoinnit, uhkakuvat, toiveet ja pelot tulevaisuudesta muodostuvat jokapäiväistä elämää perustuvanlaatuisella tavalla määrittäviksi elementeiksi.

Näin ymmärrettynä tulevaisuus ei ole ainoastaan palestiinalaisten arjessa piirtyvä miehityksen kehityskulku. Vaikka tulevaisuus on vielä tapahtumaton, se on silti vaikutussuhteita luova odotushorisontti, jolla on seuraamuksia jo ennen tapahtumistaan.

Esimerkiksi palestiinalaisten kotien purkupäätökset ovat usein vireillä pitkään, jopa vuosia. Näin ne luovat odotushorisontin, jossa lähestyvä, mutta päiväämätön tapahtuma – kodin tuhoaminen – vaikuttaa siihen, miten perheet elävät, kokevat, tuntevat ja toimivat arjessaan.

Tavoitteena on myös tutkia, miten arjen toiveet ja pelot tulevaisuudesta muodostuvat jokapäiväistä elämää perustuvanlaatuisella tavalla määrittäviksi elementeiksi.

Nämä odotushorisontit eivät kuitenkaan ole yksinomaan alistavia tai lamaannuttavia. Ne eivät rakennu pelkästään läpitunkevana epävarmuutena, joka pakottaa elämän keskittymään sen hetkisiin realiteetteihin vailla toiveita, suunnitelmia tai pitkän aikavälin ratkaisuja.

Yhtäläisesti nämä odotushorisontit nostattavat solidaarisuutta, arkisia vastarintapyrkimyksiä ja kaiken kaikkiaan aktivoivat palestiinalaisia toimimaan, usein varsin luovin tavoin, tilanteen muuttamiseksi.

Näin aina itsessään epävarma tulevaisuus konkretisoituu ja muuntuu kohdattavissa olevaksi haavoittuvaisuudeksi. Jopa vuosia roikkuva tieto lähestyvästä pakkosijoittamisesta, kotien tuhoamisesta ja niin edelleen voi tuottaa nykyisyyttä ja siihen kytkeviä elettyjä tiloja tavalla, jossa tulevaisuuteen sijoittuvat odotettavat tapahtumat vaikuttavat ihmisten konkreettisiin tapoihin rakentaa ja elää arkeaan.

Tutkimusnäkökulmien asettuminen

Tutkimusprojektin kysymyksenasettelua voidaan kuvata kolminaisen asetelman kautta.

Ensinnäkin tavoitteena on tutkia tulevaisuuksien jokapäiväisyyttä. Tällöin kysytään, miten palestiinalaiset käsittelevät miehityksen tuottamaa epävarmuutta tulevasta.

Millaisia vastarintaan, toiveisiin ja toivottomuuteen rakentuvia käytäntöjä ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia muodostuu palestiinalaisissa yhteisöissä? Tältä osin huomion keskipisteessä ovat ne pienimuotoiset politisoitumat, niiden tilat ja tapahtumat, jotka piirtävät edellä kuvattuja odotushorisontteja ja ennakoivia kehityskulkuja.

Toiseksi tavoitteena on tarkastella tulevaisuuksiin liittyviä hallinnallisia näkökulmia kysymällä, millaisia tulevaisuuden hallintalogiikoita olemassa olevat realiteetit piirtävät etenkin miehitetystä Länsirannasta ja Itä-Jerusalemista.

Miten palestiinalaiset käsittelevät miehityksen tuottamaa epävarmuutta tulevasta?

Ennen kaikkea, miten nämä näyttäytyvät jokapäiväisen elämän politisoitumisena? Tällöin tavoitteena on tutkia hallintaa hallinnan pyrkimysten ja rationalisointien sijaan niistä eletyistä tiloista käsin, joissa palestiinalaisten jokapäiväinen elämä ja tulevaisuus rakentuvat.

Kolmanneksi edellä mainitut tavoitteet tuovat esiin joukon teoreettis-metodologisia haasteita, joihin pyritään vastaamaan ennen kaikkea pohtimalla mahdollisuutta käsitteellistää tulevaisuutta läsnä olevana horisonttina. Tämä tarkoittaa niin haavoittuvaisuuden, epävarmuuden ja tapahtuman käsitteiden uudelleenmäärittelyä, kuin niihin käsitteellisiin haasteisiin vastaamista, jotka tulevat esiin tutkittaessa nykytulevaisuuksien konkretisoitumia.

Kaikkia näitä tavoitteita yhdistää kuitenkin yhtenäinen pyrkimys tutkia Palestiinan tulevaisuuksia nykyisyydessä muodostuvina ja jokapäiväiseen elämään vaikuttavina ja siitä nousevina poliittisina kysymyksinä. Näitä kysymyksissä määrittää pikemminkin epävarmuus ja yksityiskohdista rakentuva poliittinen todellisuus kuin verhotut rauhanneuvottelut.

Mikko Joronen on poliittisen maantieteen dosentti sekä ympäristöpolitiikan ja aluetieteen akatemiatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman Palestiinan nykytulevaisuudet -tutkimusprojektin johtaja.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Palestiinan tulevaisuudet: yksityiskohdista paljastuva poliittinen todellisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusliberalistinen poliittis-taloudellinen ideologia on 1980-luvulta lähtien pyrkinyt purkamaan hyvinvointivaltion roolia ja julkisen sektorin palveluita korvatakseen näitä yksityisillä markkinoilla. Taloudelliset tehokkuusvaatimukset ja uudet hallintatavat ovat tulleet tutuksi Suomessakin Euroopan unionin jäsenyyden myötä. Uusliberalismi näkyy myös kansalaisuuteen ja osallistumiseen liittyvissä vaatimuksissa.

Uusliberalismia on pidetty yksilökeskeisenä ideologiana, jossa korostuu yhtäältä yksilön vastuu ja toisaalta yksilön mahdollisuudet rakentaa omaa elämäänsä. Tämä ilmenee esimerkiksi Britannian pääministeri Margaret Thatcherin tunnetussa tokaisussa ”ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä”.

Sittemmin Thatcherin toteamaa on kyseenalaistettu. Britannian työväenpuolue alkoi puhua yhteisöllisyydestä 1990-luvun alussa osana puolueen uutta linjaa. Myös konservatiivipuolue erityisesti David Cameronin johdolla kiinnostui yhteisöistä. Yksi esimerkki tästä muutoksesta on Britannian 2010-luvun alun Big Society -kokeilu, joka pyrki voimaannuttamaan paikallistason toimijoita.

Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita.

Tarkoitus oli samalla ajaa alas julkisia palveluita lisäämällä vapaaehtoistoimijoiden, naapurustojen, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden roolia. Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita. Big Society oli eräänlainen ratkaisu talouskurin, jatkuvien leikkausten ja taloudellisten kriisien aikakaudella.

Uusliberalistisessa yhteiskuntapolitiikassa ja kansalaisyhteiskunnan tasolla fokus on siirtynyt yksilöstä yhteisöön. Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

Kommunitarianismi ja sosiaalinen pääoma yhteiskuntateoreettisena pohjana

Ratkaisu hyvinvointivaltion roolin kaventumiseen ja sosiaalisiin ongelmiin on yhteisö. Tämän seurauksena yhteisöt idealisoitiin. Uusliberalistisessa kansalaisuus- ja osallistumisideologiassa yhteiskuntateoreettista oppia on haettu sosiologi Amitai Etzionin kommunitarianismista ja sosiaalisen pääoman käsitteestä, nimenomaan sen putnamilaisessa merkityksessä.

Politiikan tutkija Robert D. Putnamin sosiaalisen pääoman käsite kuvaa yhteisöjä ja verkostoja. Sosiaalinen pääoma on keskeistä luottamukselle, vastavuoroisille normeille, hyvin toimiville instituutioille ja ylipäätään yhteiskunnalle. Sosiaalisen pääoman puute taas on yhteydessä kaikkeen siihen, mikä ei yhteiskunnassa toimi.

Sekä kommunitarianismin että sosiaalisen pääoman käsitteen keskiössä ovat yhteisöt, joihin kuuluminen tuottaa mahdollisemman paljon hyvää kansalaisille. Kommunitarianismissa yhteisöön (esimerkiksi perhepiiriin tai muihin ryhmiin) kuuluminen ja osallisuus ovat välttämättömiä ihmisen hyvinvoinnille. Koska yksilöt – jotka ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja ­– voivat paremmin ja ovat tyytyväisempiä yhteisöissä, yhteisöjen vahvistaminen on keskeinen päämäärä.

Uusliberalistisessa kommunitarianismissa yhteisöt pyritään tekemään mahdollisimman houkutteleviksi ja vaihtoehdoiksi valtiojohtoiselle hallintojärjestelmälle.

Kun ihmisten jokapäiväiset verkostot ovat rakentuneet optimaalisella tavalla, jossa tietyt normit jaetaan kollektiivisesti ja luottamus sekä vastavuoroisuus kukoistavat, on seurauksena kasvava talous – varsinkin, jos talouskasvu syntyy ”ilmaiseksi” toimivasta yhteisöllisyydestä ilman, että esimerkiksi hyvinvointivaltiolla ja sen jakamilla resursseilla on asian kanssa tekemistä.  Tässä tosin on unohtunut, että sosiaalinen pääoma ja luottamus ovat olleet korkeinta Pohjoismaissa, joissa hyvinvointivaltion rooli on ollut perinteisesti suurin.

Yhteisökehittämistä ylhäältä alas

Yhteisön, osallistumisen ja sosiaalisen pääoman merkitys nähdään nimenomaan paikallistasolta ja kansalaisista lähtevänä toimintana (”bottom to up”). Silti sen keskeiset lähtökohdat muotoillaan ylätasolla, EU:n ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n asiakirjoissa.

Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

EU:n kansalaisuusasiakirjoja tutkineen politiikan tutkija Katja Mäkisen mukaan kansalaisuus ja osallistuminen sijoitetaan EU:n luomiin valmiisiin kehyksiin, joissa velvollisuudet ja vastuu korostuvat. EU:n tarkoitus ei ole lisätä kansalaisten vallan käyttöä eli mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihin tai ajaa omia intressejään.

EU:n ja OECD:n tasolta ideologia valuu ministeriöiden kautta poliittisten ohjelmien tasolle ja alkaa ohjata poliittisia käytäntöjä ja resurssien jakoa. Samoin liberaalit ajatuspajat ovat ottaneet yhteisökehittämisen omakseen. Yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ajatellaan voitavan tuottaa eliittivetoisesti ylhäältä alaspäin.

Tässä ajattelussa yhteisöt korvaavat vanhanaikaiseksi ja rikkinäiseksi käsitetyn hyvinvointivaltion. Sosiologi Gerard Delantyn mukaan yhteisöt ovat vastakohta yhteiskunnalle ja valtiolle mutta myös yksilökeskeisyydelle.

Yhteisökehittäminen liittyy politiikkaan ja poliittisiin ohjelmiin ja käytäntöihin, joiden pyrkimyksenä on kehittää, parantaa ja voimaannuttaa paikallisyhteisöjä luomalla uusia käytäntöjä, toimintoja ja projekteja esimerkiksi kyläyhteisöissä, naapurustoissa ja asuinalueilla. Tavoitteena on parempi kansalaisuus, jossa yksilöt ja yhteisöt yhdessä osallistuvat toimintaan, sosioekonominen kehitys, hyvinvointi ja muutos.

Yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen.

Usein yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen. Yksinäisyys on nostettu uusliberalistisessa retoriikassa aikamme keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi; kenties, koska yksinäisyys nähdään yksilön tai yhteisön psykologisena puutteena, eikä sen ratkaisemiseksi tarvita yhteiskunnalliset rakenteet tunnistavaa sosiaalipolitiikkaa.

Yhteisökehittämisen roolin korostuminen poliittisissa ohjelmissa ja käytännöissä edustaa muutosta siinä, miten kansalaisuus ymmärretään. Aiemmin kansalaisuuteen liittyvät oikeudet olivat universaaleja: kaikille tarkoitettuja. Nyt korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita. Yhteisöjen ja aktiivisuuden korostaminen on keino ideologisesti ohjata kansalaisuutta.

Korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita.

Esimerkiksi hallintotieteiljä Bill Cooke ja maantietelijä Uma Kothari sekä yhteisökehittämisestä kirjoittanut Margeret Ledwith ovat kritisoineet uusliberalistista yhteisöä ihannoivaa lähestymistapaa. Heidän mukaansa sen pyrkimyksenä on oikeuttaa ja siirtää vastuu hyvinvoinnista kansalaisyhteiskunnalle, yhteisöille ja yksilöille piilottaen kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja resurssien jakamisesta sekä hiearkkisista valtasuhteista.

Yhteisöjä ihannoiva suuntaus sisältää poliittisia ja ideologisia tavoitteita, jotka liittyvät kysymykseen siitä, millainen yhteisön ja yksilön tulee olla.

Maaseutupoliittiset ohjelmat ja ihanteellinen maaseudun kansalainen

Erilaiset yhteisön, osallistumisen ja kansalaisuuden ideaalit ovat keskeinen osa maaseutupoliittisia ohjelmia, jotka jäljentävät EU:n ja valtionhallinnon alue- ja maaseutupoliittisia visioita ja hallitsevaa poliittista retoriikkaa. Ne kertovat siitä, millainen on ihanteellinen maaseudun asukas. Osin pyrkimys on luoda uudenlaista moraalista toimijuutta ylhäältä alaspäin.

Tutkimuksemme mukaan Suomen Kylätoiminta ry:n valtakunnallisissa kylätoimintaohjelmissa – jotka ovat osa suomalaista maaseutupolitiikkaa ja sisältävät toimenpide-ehdotuksia – näkyy 2000-luvun alkupuolelta 2010-luvun loppupuolelle ohjelma ohjelmalta lisääntyvä aktiivisen kansalaisen vaatimus. Idea on, että maaseudun kyläyhteisöjen tulisi ottaa enemmän vastuuta omien asioidensa järjestämisestä. Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Kylätoimintaohjelmissa, joita on yhteensä neljä (1. Kylätoiminnan suuntaviivat 2000–2002, 2. Voimaa kuin pienessä kylässä 2003–2007, 3. Vastuuta ottava paikallisyhteisö 2008–2013 ja 4. Voimistuvat kylät, vahvistuvat lähiyhteisöt 2014–2020), ilmenee kolmenlaista ihannekansalaista koskevaa teemaa.

Ensinnäkin ihannekansalainen on vastuullinen. Vastuu syntyy syvästä rakkaudesta ja lojaaliudesta kotiseutua kohtaan.  Ohjelmat ihannoivat yhteisöä ja pyrkivät rakentamaan positiivista identiteettiä ja kiintymystä sitä kohtaan. Yhteisöön kuuluminen ja varsinkin sen hyväksi toimiminen esimerkiksi varaamalla aikaa vapaaehtoisten työtehtävien suorittamiselle nähdään tärkeänä.

Toiseksi aktiivinen yrittäjyys, yritteliäisyys ja yrittäjähenkisyys – yhtenä uusliberalismin keskeisimpänä mantrana – on ohjelmien mukaan yhteisölle hyväksi. Maaseutuyhteisöissä on perinteisesti arvostettu kovaa työtä, ahkeruutta ja vastuullisuutta hyveinä, ja ohjelmat vetoavatkin sopivasti juuri näihin arvoihin. Yrittäjyys kansalaisten omaksumana asenteena luo uusia mahdollisuuksia.

Vaikka maaseudulla onkin ongelmia, kuten väestön vanheneminen, muuttotappio, palveluiden väheneminen ja yksipuolinen elinkeinorakenne, aktiivinen yrittäjyys luo ratkaisuja näihin ongelmiin ilman valtion holhousta.  Esimerkiksi palveluiden tuottaminen voisi tapahtua yksityisen yrittäjyyden ehdoilla yhteisön toimesta.

Kolmanneksi ohjelmat arvostavat positiivista, innovatiivista ja muutosystävällistä kansalaisuutta. Maaseutu ei pelkästään profiloidu ruoan tuottajana, vaan tuottaa myös muita hyödykkeitä, kuten kulttuuria (joka tuottaa sosiaalista pääomaa), hyvinvointia, palveluita sekä energiaa.

Myös naapureiden välinen apu tai talkootyö ovat kaikki taloudellisen logiikan kautta ymmärrettäviä vaihdon välineitä. Ohjelmien mukaan kyläyhteisön tekemä työmäärä on valtava, jos se mitattaisiin euroissa.

Samoin esimerkiksi maiseman brändääminen edustaa uusia innovaatioita ja bisnesmahdollisuuksia. Ohjelmien mukaan maaseutu tarjoaa kansalaisilleen optimistisessa hengessä mahdollisuuden luovuuteen.

Maaseudun ongelmat ohitetaan ohjelmissa nopeasti ja yhteisö pyritään mobilisoimaan tavalla, joka sisältää moraalisen ideaalin kunnon kansalaisuudesta. Kiinnostavaa on, että hyvinvoinnin välttämättömät ehdot sivuutetaan. Hyvinvointi vaatii resursseja, ja koska valtion puoleen ei voi aina kääntyä, niiden ajatellaan tulevan implisiittisesti toimijoiden asenteellisesta muutoksesta, ajankäytön uudelleen organisoimisesta sekä uusien innovaatioiden ja bisnesmahdollisuuksien omaksumisesta.

Ohjelmat esitetään poliittisesti neutraaleina niin, että ne eivät ole vasemmalla tai oikealla. Samoin epätasa-arvoon liittyvät kysymykset sivuutetaan, eikä konflikteja tunnisteta. Tämä strategia pyrkii epäpolitisoimaan ohjelmissa esitetyt asiat ja maaseutupolitiikan, mikä on tyypillinen piirre uusliberaalissa logiikassa.

EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä.

Maaseutupoliittisten ohjelmien analysointi osoittaa, että EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä. Uusliberalistinen ideologia muokkaa sanomaansa poliittisesti helpommin hyväksyttävämpään muotoon: kukaan tuskin vastustaa yhteisöllisyyttä ja yhteisöjen vahvistamista.

Sumuverhon takaa löytyy kuitenkin uusliberalismin perusajatus eli valtion roolin ja palveluiden vähentäminen sekä kapitalistisen logiikan tuominen uusille alueille, mutta myös kansalaisuuden idean muuttaminen.

YTT Hanna-Mari Husu toimii sosiologian yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. YTT Kaisu Kumpulainen on yliopistonopettaja Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa -maisteriohjelmassa (KUMU) Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Local Government Studies -lehdessä julkaistuun artikkeliin ”Promoting Neoliberal Ideology in Finnish Rural Community Development: the Creation of New Moral Actors”

Julkaisu Yksilöstä yhteisöön: Uusliberalistinen ihanne­kansalainen maaseutu­poliittisissa ohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Käynnissä olevaa maakuntauudistusta ja sosiaaliterveydenhuollon järjestämisuudistusta on syytä tarkastella myös kansalaisten osallisuuden, vaikuttamisen ja edustukselliseen demokratiaan kohdistuvan luottamuksen näkökulmasta. Hallituksen 2.3. antama esitys vaikuttaa näihin kaikkiin.

Tässä artikkelissa uudistusta arvioidaan perustuslakiin kirjattujen demokratian peruskäsitteiden eli kansanvaltaisuuden, yhdenvertaisuuden ja vaali- ja osallistumisoikeuksien toteutumisen osalta. Keskeisiä ovat haavoittuvassa asemassa olevat ryhmät, kuten nuoret, matalasti koulutetut, terveysongelmista kärsivät ja maahanmuuttotaustaiset äänioikeutetut.

Tässä artikkelissa uudistusta arvioidaan perustuslakiin kirjattujen demokratian peruskäsitteiden eli kansanvaltaisuuden, yhdenvertaisuuden ja vaali- ja osallistumisoikeuksien toteutumisen osalta.

Millaiseksi edustuksellisen päätöksenteon areenoiksi esitetyt maakunnat muodostuvat? Miten kansalaiset kokevat yhdenvertaisuuden niissä toteutuvan? Millaiset mahdollisuudet kansalaisilla on saada tietoa ja osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon?

Uuden hallintorakenteen legitimiteettiin vaikuttaa syvällisesti se, miten uudistuksen tavoite kaventaa terveys- ja hyvinvointieroja sekä parantaa palvelujen yhdenvertaista saatavuutta toteutuu maakuntien poliittisessa päätöksenteossa.

Maakuntavaltuusto päätöksentekijänä

Maakuntauudistus pyrkii selkiyttämään moniportaisia hallintorakenteita, vähentämään kuntien tehtäviä ja keventämään niiden hallinnon organisaatiota. Kun kunnilla on ollut vaikeuksia suoriutua lisääntyvistä lakisääteisistä velvoitteistaan, yhä suurempi osa niistä on siirretty erilaisten kuntayhtymien, liikelaitosten tai yhtiöiden hoidettaviksi. Se on vaikeuttanut kansalaisten mahdollisuuksia hahmottaa poliittisen päätöksenteon vastuita ja vaihtoehtoja.

Tästä lähtötilanteesta katsottuna itsehallinnollisilla maakunnilla on valtion ja kuntien väliin sijoittuvana päätöksentekoareenana mahdollisuus tehdä päätöksenteosta aikaisempaa selkeämpää, avoimempaa ja kansanvaltaisempaa.

Päätöksenteon selkeyden näkökulmasta maakuntien päätöksenteon keskittyminen maakuntavaltuustoon on merkittävä askel. Kansanvaltaisuuden toteutumisen kannalta on keskeistä, että ylin päättävä elin on edustuksellinen eli sen jäsenet valitaan vaaleilla. Avoimuuden ja maakuntavaltuuston legitimiteetin vahvistamisen osalta puolestaan olennaista on kansalaisille muodostuva käsitys sen toimintavallasta ja edustajien toimintamahdollisuuksista päätöksentekoprosesseissa. Tiivistetysti kyse on siitä, mistä kansalaiset äänestävät ja mistä valtuutetut päättävät.

Tiivistetysti kyse on siitä, mistä kansalaiset äänestävät ja mistä valtuutetut päättävät.

Kuten kaikissa muutosprosesseissa, myös sotessa korostuu viestinnän merkitys. Kansalaisille tulisi kyetä viestimään ymmärrettävästi, mitkä asiat kuuluvat maakuntavaltuuston päätösvaltaan. Tämä vaikuttaa paitsi kansalaisten haluun äänestää vaaleissa, myös vaaleihin olennaisesti kuuluvan vastuumekanismin toteutumiseen.

Tältä kannalta hallituksen esityksen linjaus siitä, että valtio rahoittaa maakunnan toiminnan ja ohjaa niitä tiukemmin kuin kuntia, on ongelmallinen. Suomi tulee tässä poikkeamaan useista Länsi-Euroopan maista, joissa itsehallinnolla on verotusoikeus.

Uhkana on, että maakunta mielletään valtionhallinnon jatkona eikä todellisena itsehallinnollisena toimijana. Kansalaisille maakuntataso voikin näyttäytyä ennemmin etäännyttävänä lisälenkkinä ”kansanvallan komentoketjuun” kuin päätöksenteon selkeyttäjänä tai avoimuuden lisääjänä.

Hallituksen esityksen linjaus siitä, että valtio rahoittaa maakunnan toiminnan ja ohjaa niitä tiukemmin kuin kuntia, on ongelmallinen.

Nykyisessä tilanteessa, jossa palveluja tuottavat tahot ovat olleet niiden käyttäjiä lähellä ja palvelujen tuottaminen on ollut kunnan vastuulla, kansalainen on voinut ongelmatilanteessa olla suoraan yhteydessä kuntaan tai palveluntarjoajaan.

Uudessa mallissa, jossa palveluja tuottavat julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin toimijat, kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa suoraan itseään koskevaan päätöksentekoon kaventuvat. Läheisyysperiaatteen heikentyminen riskeeraa päätöksenteon vastuusuhteiden läpinäkyvyyden.

Läpinäkyvyyden ja legitimiteetin toteutumiseksi kansalaisten tulee olla tietoisia käytettävissä olevista valvonta- ja valituskanavista. Näitä koskevan tiedon tulisi olla myös haavoittuvassa asemassa olevien kansalaisten tavoitettavissa ja ymmärrettävissä.

Muutoin vahvistuvat hyväosaisten vaikutusmahdollisuudet ja heikommassa asemassa olevat jäävät ulkopuolelle, mikä entisestään lisää eri sosioekonomisten ryhmien välisiä eroja poliittisessa osallisuudessa ja poliittista järjestelmää kohtaan tunnetussa luottamuksessa.

Mikäli valvonta- ja valitusmekanismit eivät tavoita kansalaisia tai niiden käyttö on sosioekonomisen aseman mukaan vinoutunutta, niukkojen resurssien kohdentaminen paikallisten tarpeiden mukaisesti voi kärsiä, koska kansalaisilta saatu tieto ohenee. Siksi uudistuksessa tulisi vahvistaa monen tyyppisiä kansalaisten osallisuuden kanavia.

Yhdenvertaisuuden toteutuminen pienissä maakunnissa

Maakunnan koko vaikuttaa olennaisesti maakuntavaltuustojen rooliin päätöksenteon areenana. Hallituksen esityksessä todetaan maakuntien olevan kooltaan ja olosuhteiltaan keskenään erilaisia, mistä johtuen uudistuksen vaikutukset voivat vaihdella alueittain. Miten tässä tilanteessa voidaan turvata uudistuksen alkuperäinen tavoite yhdenvertaisuuden edistämisestä?

Kun maakuntaneuvostot järjestäytyvät, poliittisen agendan kärkeen nousee kysymys siitä, missä maakunnan oma sosiaali- ja terveyspalvelujen tuotanto järjestetään. Erityisesti sitä kysytään syrjä-, reuna- ja haja-asutusalueilla.

Maakuntien perustamisvaiheessa tehdyt ratkaisut johtavat helposti polkuriippuvuuteen: palvelujen häviäminen kyseisillä alueilla heikentää niiden asemaa entisestään. Tällöin niiden asukkaat saattavat hahmottaa kunnan keskeisenä toimijana oman alueen etujen ajajana.

Jos maakuntavaltuusto rakentuu keskenään kilpailevien paikallisten etujen ajamisen areenaksi, se nakertaa pohjaa sen identiteetiltä itsenäisenä poliittisena toimijana.

Jos maakuntavaltuusto kuitenkin rakentuu keskenään kilpailevien paikallisten etujen ajamisen areenaksi, se nakertaa pohjaa sen identiteetiltä itsenäisenä poliittisena toimijana – johon myös kansalaiset voisivat identifioitua alueellisen tason yli. Onkin tärkeää, että maakunnat panostavat identiteettityöhön, jotta maakunta yksikkönä näyttäytyy kansalaiselle merkityksellisenä toimijana eikä löyhänä kuntatason aggregaattina.

Identiteettityön yhteydessä voi alkaa myös hahmottua, mikä on paikallisten etujen yläpuolelle nouseva maakunnan yhteinen etu, jota edustukselliset elimet keskittyvät edistämään.

Maakuntavaltuustojen legitimiteetin muodostumisen kannalta ongelmallisin on tilanne, jossa maakunta ei pysty itse tuottamaan vaadittuja erityistason palveluita vaan joutuu etsimään kumppaneita toisista maakunnista ja käymään neuvotteluja kumppanuuden ehdoista. Valittujen edustajien toimintamahdollisuudet ovat tällöin huomattavasti kapeammat verrattuna sellaisiin maakuntiin, joissa palvelujen järjestämiseen on tarjolla useita eri vaihtoehtoisia tapoja.

Edustuksellisuus toteutuu tällöin alueellisesti epätasaisesti: se, mistä valtuutetut päättävät ja kansalaiset äänestävät, vaihtelee maakuntien välillä.

Edustuksellisuus toteutuu tällöin alueellisesti epätasaisesti: se, mistä valtuutetut päättävät ja kansalaiset äänestävät, vaihtelee maakuntien välillä. Tämä puolestaan uhkaa kansalaisten yhdenvertaisten vaikutusmahdollisuuksien toteutumista. Entä miten turvataan edustuksellisuuden toteutuminen, jos tämän tyyppiset kysymykset eivät lainkaan nouse esille vaalikampanjoinnin aikana eivätkä maakunnan asukkaat siten pysty ottamaan niihin äänestäessään kantaa?

Yhdenvertainen valinnanvapaus

Toinen yhdenvertaisuuden kannalta tärkeä kysymys liittyy sote-palvelujen valinnanvapauteen ja etenkin tiedon rooliin siinä. Mikäli kansalaisille ei ole helposti saatavilla luotettavaa vertailutietoa eri palvelujen laadusta ja toiminnasta, myös käsitys hallinnon kyvykkyydestä vastata kansalaisten tarpeisiin saattaa kärsiä. Tämä voi osaltaan heikentää luottamusta päätöksentekoinstituutioita kohtaan.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden tarpeiden äärettömyys tekee niihin liittyvästä valinnoista ja vapaudesta ja rajoitettuja.

Professori Heikki Hiilamo toteaa osuvasti, että sosiaali- ja terveyspalveluiden tarpeiden äärettömyys tekee niihin liittyvästä valinnoista ja vapaudesta ja rajoitettuja. Erityisesti terveyspalveluihin mutta myös sosiaalipalveluihin väistämättä nivoutuva tiedon epätäydellisyys kärjistää entisestään kansalaisten epätasaisesti jakautuneita mahdollisuuksia tehdä omien tarpeidensa pohjalta kestäviä valintoja. Samaan aikaan yhteiskunnallisessa keskustelussa painottuu yhä vahvemmin yksilön vastuuta omista valinnoistaan korostava puhetapa.

Tällöin jää tunnistamatta, että niillä kansalaisilla, joilla on paljon resursseja käytössään, on paitsi paremmat lähtökohdat tehdä valintoja myös edellytykset selviytyä virheellisten valintojen seurauksista. Näin tässäkin korostuu viestinnän tärkeys.

Niillä kansalaisilla, joilla on paljon resursseja käytössään, on paitsi paremmat lähtökohdat tehdä valintoja myös edellytykset selviytyä virheellisten valintojen seurauksista.

Miten valinnanmahdollisuus selitetään kaikille ymmärrettävällä tavalla? Entä miten huomioidaan se, että valinnanvapaus voi maakunnan koosta riippuen tarkoittaa käytännössä eri asioita?

Maakuntavaalien järjestäminen

Ensimmäiset maakuntavaalit ovat tärkeä ”sisäänheittotuote” maakuntavaltuustojen poliittiselle tunnettuudelle. Valtuustojen legitimiteetin kannalta tärkeää on niiden puoluepoliittinen koostumus sekä valittavien ehdokkaiden pätevyys ja kokemus.

Ensimmäisen osalta julkisuudessa on esitetty arvioita siitä, että maakunnissa valta tulisi keskittymään liiaksi yhdelle puolueelle – eli Suomen Keskustalle. Emeritusprosessori Heikki Paloheimon mukaan näissä arvioissa ei kuitenkaan ole kiinnitetty huomiota siihen, että keskustajohtoisten maakuntien, joita on yhdeksän, asukasluku muodostaa vain alle kolmasosan koko väestöstä.

Keskustajohtoisten maakuntien, joita on yhdeksän, asukasluku muodostaa vain alle kolmasosan koko väestöstä.

Näistä yhdeksästä maakunnasta keskusta ei saisi yhdessäkään enemmistöä vaan enimmilläänkin vain runsaat 40 prosenttia maakuntavaltuustojen paikoista. Tämä on selvästi vähemmän kuin kevään 2017 kuntavaalien pohjalta tehdyissä laskelmissa. Paloheimo huomauttaakin, että maakuntahallinto toteuttaa poliittista suhteellisuutta paremmin kuin päätöksenteko kunnissa tai eduskuntavaaleissa.

Myös piilevä äänikynnys (prosenttiosuus, jolla puolue varmasti saa yhden paikan valittavaan edustuslaitokseen) jää 1–2 prosenttiin eli pienemmäksi kuin kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa.

On arvioitu, että maakuntien paikat tulisivat keskittymään suurten kaupunkien edustajille. Paloheimon mukaan asiassa tulee kuitenkin huomioida, se, että suurissa kunnissa on paljon pieniä kuntia enemmän äänioikeutettuja yhtä valtuustopaikkaa kohti ja enemmän äänioikeutettuja yhtä ehdokasta kohti.

Vuoden 2015 kansallisen vaalitutkimuksen aineisto osoittaa, että ehdokkaan kotipaikka vaikuttaa äänestäjän valintaan enemmän kuin esimerkiksi sukupuoli tai ikä, etenkin pienissä vaalipiireissä. Sama on havaittavissa äänestäjien edustusodotuksissa: etäisyys pääkaupungista lisää alueellisen edustuksen merkitystä.

Ehdokkaan kotipaikka vaikuttaa äänestäjän valintaan enemmän kuin esimerkiksi sukupuoli tai ikä.

Maakuntavaaleissa asuinpaikka merkitsee oletettavasti vähintäänkin yhtä paljon kuin eduskuntavaaleissa. On myös todennäköistä, että alueellisen edustavuuden turvaamiseksi kansalaiset ovat valmiita äänestämään myös jotakuta naapurikunnan ehdokasta. Hyvä vertailukohta tästä on eduskunta, jonne kolmasosa kunnista saa vaaleista toiseen vähintään yhden edustajan.

Maakuntavaltuustojen valittavien edustajien määrä (1 202) on kuusinkertainen eduskuntaan verrattuna, joten on realistista olettaa, että edustajia tulisi valituksi ainakin yhtä suuresta osasta kuntia. Riski alueellisen edustuksellisuuden heikosta toteutumisesta maakuntauudistuksen myötä saattaakin olla yliarvioitu.

Toisaalta on syytä pohtia, miten kansalaisten alueellisuutta painottava ehdokasvalinta on sovitettavissa yhteen maakuntavaltuuston keskeisen tehtävän, maakunnan yleisen edun ajamisen, kanssa.

Ehdokasasettelu synnyttää kansalaisille kuvan maakuntavaltuustojen painoarvosta. Näin linjaus, että myös istuva kansanedustaja, Euroopan parlamentin jäsen tai kunnanvaltuutettu voi asettua ehdolle maakuntavaaleissa, on kannatettava. Maakuntavaalien merkityksellisyyden kannalta olisi tärkeää, että tämä heijastuisi puolueiden ehdokaslistoilla.

Jotta ehdokasasettelu onnistuu ja ehdokkaat panostavat vaaleihin, maakuntavaltuustojen edustajille on maksettava työhön nähden kohtuulliset palkkiot. Vaalikampanjoihin on voitava panostaa, jotta ensimmäisistä maakuntavaaleista ei muodostu heti toisen tai kolmannen asteen vaaleja.

Vaalikampanjoihin on voitava panostaa, jotta ensimmäisistä maakuntavaaleista ei muodostu heti toisen tai kolmannen asteen vaaleja.

Maakuntavaalien tiedotuksesta tulisi välittyä kansalaisille viesti siitä, että valittavat valtuustot tulevat olemaan merkittävä vallankäyttäjä. Muutoin on uhkana, että maakuntavaalit jäävät liiaksi presidentinvaalien varjoon. On myös mahdollista, että vahvan presidenttiehdokkaan puolueet menestyvät poikkeuksellisen hyvin myös maakuntavaaleissa.

Maakuntavaalit olisivat paremmin näkyvillä, jos puolueille olisi myönnetty erillistä rahoitusta maakuntavaalien kampanjointiin, kuten puoluesihteereistä muodostunut työryhmä esitti. Puolueiden niukat kampanjointiresurssit voivat ratkaisevasti heikentää taloudellisesti heikommassa asemassa olevien ehdokkaiden mahdollisuuksia kampanjointiin ja valituksi tulemiseen ja siten heikentää edustuksellisuuden toteutumista.

Maakuntavaalit tarvitsevat omaleimaisen profiilin.

Maakuntavaalit tarvitsevat omaleimaisen profiilin. Sen kehittymiseksi niissä tulisi nousta esiin jokin maakuntavaltuustojen tehtävien kannalta keskeinen teema, kuten palvelutuotannon alueellinen järjestäminen maakunnan sisällä (esimerkiksi keskittäminen vs. hajautettu sijoittaminen). Vaaliteemojen tulisi olla sellaisia, jotka jakavat puolueita myös ideologisesti.

Tämän ei kuitenkaan tarvitse tapahtua perinteisen vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuden kautta vaan myös muita Suomen poliittiselle kentälle ominaisia jakolinjoja hyödyntäen. Sekin korostaisi maakuntahallinnon omintakeista poliittista identiteettiä.

Jotta puolueiden erot avautuisivat etenkin osallistumisen kannalta haavoittuvassa asemassa oleville äänestäjäryhmille, kuten ammatillisissa oppilaitoksissa opiskeleville nuorille, voitaisiin harkita kohdennettua tiedostusta.

Yksi mahdollisuus olisi toteuttaa oikeusministeriön johdolla toisen asteen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille suunnattu tekstiviestikampanja, josta on tehty kokeiluja Tanskassa. Tekstiviestissä voisi olla linkki esimerkiksi Yleisradion maakuntavaalikoneeseen sekä yhteistyössä nuorten kanssa laadittuun audiovisuaaliseen vaalimateriaaliin. Sosiaalinen media olisi kampanjan toteuttamisessa keskeisessä roolissa.

Äänioikeus maakuntavaaleissa määräytyy samoin perustein kuin kuntavaaleissa. Se on tärkeä linjaus. Äänioikeutettujen ulkomaan kansalaisten matalan osallistumistason vuoksi olisi syytä panostaa siihen, että ulkomaan kansalaiset ovat tietoisia äänioikeudestaan. Ilmoituskortin lähetyskuoressa olisi oltava tieto sen sisällöstä myös muulla kuin suomenkielellä.

Kaikissa äänestyspaikoissa tulisi siirtyä käyttämään sähköistä äänioikeusrekisteriä, jonne merkittäisiin tieto äänioikeuden käyttämisestä. Tämä helpottaisi tunnistamaan maakuntavaalien osallistumisen kannalta haavoittuvaisemmissa asemassa olevat äänioikeutetut, mikä auttaa suunnittelemaan osallistumismuotoja jatkossa mahdollisimman helpoiksi eri taustoista lähtöisin oleville kansalaisille.

Maakuntavaalien järjestäminen jatkossa yhdessä kuntavaalien kanssa on niin ikään kannatettava linjaus. Erillisten vaalien järjestäminen vaatisi liikaa resursseja sekä puolueilta että äänestäjiltä.

Vaalien rinnalla tapahtuvan poliittisen osallisuuden ja vaikuttamisen mahdollistaminen

Hallituksen esityksessä linjataan, että maakuntarakenteen uudistuksen vaikutukset demokratiaan, kansalaisten vaikutusmahdollisuuksiin sekä poliittiseen toimintakulttuuriin ja poliittiseen järjestelmään riippuvat merkittävästi muutamasta asiasta. Näitä ovat ne, millaiseksi maakuntien toiminta ja muun muassa toimielin- ja päätöksentekorakenteet muodostuvat, missä määrin maakunnissa otetaan käyttöön lain mahdollistamia osallistumis- ja vaikuttamistapoja, miten niitä eri maakunnissa sovelletaan ja missä määrin maakunnan asukkaat kiinnostuvat vaikuttamisesta ja haluavat osallistua maakunnan toimintaan.

Miten uudistuksen alkuperäinen tavoite yhdenvertaisuuden parantumisesta sopii yhteen sen kanssa, että kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien järjestäminen jätetään pitkälti maakuntien oman aktiivisuuden varaan?

Yhdenvertaisten osallisuusmahdollisuuksien turvaamiseksi tulisi hallituksen esityksessä määritellä jokin minimitaso, jolla vaikuttamistavat järjestetään. Nykyinen linjaus, jossa ”suoran demokratian” laajuus ja muodot täsmentyvät vasta maakuntastrategiassa, vaikuttaa ongelmalliselta,  koska strategia soveltuu paremmin tulevaisuutta koskevan tavoitetilan ilmaisuun kuin nykytilan kuvaukseen.

Lisäksi hallituksen esityksessä mainittuejn osallistumisväylien (kuten keskustelu- ja kuuntelutilaisuuksien, asukasraatien, kokemusasiantijuuden ja osallistuvan budjetoinnin) kohdalla kyse on pikemminkin edustuksellista demokratiaa täydentävistä kuin sinänsä suoran demokratian muodoista.

Hallituksen esityksen viidennessä luvussa on kiinnitetty runsaasti huomiota erilaisiin kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismuotoihin. Se on osoitus poliittisen osallisuuden laaja-alaisesta hahmottamisesta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että monet osallistumismuodoista on pitkälti siirretty sellaisinaan kunnnalliselta maakunnalliselle tasolle.

Monet osallistumismuodoista on pitkälti siirretty sellaisinaan kunnnalliselta maakunnalliselle tasolle.

Tämä ei liene täysin tarkoituksenmukaista, sillä uudessa tilanteessa tarjoutuu mahdollisuus kehittää kokonaan uusia osallistumis- ja vaikuttamismuotoja. Näiden ei tulisi myöskään jäädä pelkiksi kokeiluiksi tai yksittäisten viranhaltijoiden aktiivisuudesta riippuviksi toimintamalleiksi vaan ne pitäisi saada osaksi maakunnan päätöksentekorakenteita.

Yleisesti ottaen kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet tulisi toteuttaa läheisyysperiaatteen mukaisesti. Tältä osin lähidemokratian lähtökohta on olennainen.

Kun maakuntahallinnon perustana ovat palvelut ja niiden järjestäminen, niin vaaleilla valitun maakuntavaltuuston toimintaa tukevien osallisuuden muotojen tulisi skaalautua tarpeen mukaan siten, että niissä voidaan keskustella ja vaikuttaa palveluista juuri sillä tasolla, jolla ne toteutetaan (esimerkiksi alueellisina ostopalveluina) tai kilpailutetaan (maakuntavaltuuston rooli).

Tämä tukisi osaltaan maakuntaidentiteetin muodostumista. Jos maakunnan asioita hoitavat toimijat sijaitsevat kansalaisten näkökulmasta etäällä, maakunnan muodostama yhteisö, johon osaltaan koko hallinnontason legitimiteetti perustuu, uhkaa jäädä kovin ohueksi ja tilapäiseksi.

Kansalaisten mahdollisuuden vaikuttaa suoraan itseään koskevaan päätöksentekoon ei tulisi kaventua pelkäksi mahdollisuudeksi käydä vuoropuhelua palveluntarjoajan kanssa. Hallituksen esityksesä esiintyvän ”asukasraadin” käsitteen käyttäminen sateenvarjona aiempaa vuorovaikuttaisille osallistumistavoille on siltä osin harhaanjohtava, että se ohjaa hahmottamaan osallisuuden määräytymiseen alueellisin, maantieteelliseen kiinnittymiseen pohjautuvin perustein.

Kansalaisten mahdollisuuden vaikuttaa suoraan itseään koskevaan päätöksentekoon ei tulisi kaventua pelkäksi mahdollisuudeksi käydä vuoropuhelua palveluntarjoajan kanssa.

Kuitenkin aloiteoikeutta koskevassa säädöksessä pelkkään asumiseen pohjautuvaa osallisuutta halutaan laajentaa. Lisäksi raati viittaa pitkälti lopputulokseen eli kansalaisten näkemysten kartoittamiseen eikä niinkään osallisuuteen itse prosessissa.

Osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien osalta erityistä huomiota on kiinnitetty yhdenvertaisen osallisuuden turvaamiseen. Tämä on tärkeää, sillä poliittisen osallisuuden eriytyminen on keskeinen ongelma demokratian toteutumiselle Suomessa. Tässä yhteydessä on kuitenkin huolehdittava, että ei synnytetä erillisyyttä korostavia kategorioita, kuten ”kielivähemmistö”, vaikka tavoitteena on edistää yhdenmukaisuutta.

Haavoittuvassa asemassa olevien kansalaisten osallistumismuotojen suunnittelu tulee toteuttaa yhteistyössä asianosaisten ryhmien kanssa, jotta niiden kynnyksestä tulee mahdollisimman matala ja niiden toimintatavat koetaan mielekkääksi.

Poliittisen osallisuuden eriytyminen on keskeinen ongelma demokratian toteutumiselle Suomessa.

Muutoin on vaarana, että poliittisen kansalaisuuden eliittikehä voimistuu entisestään: osallistuminen keskittyy niille kansalaisille, joilla on eniten taloudellisia ja sosiaalisia resursseja käytössään, heidän äänensä tulee paremmin kuuluviin valmistelussa ja vastaavasti poliittisten päätöksentekoprosessien tuotokset heijastavat hyväosaisten intressejä.

Asukasraadeista kansalaisvaltuuskuntiin

Asukasraatien ohella voisi miettiä myös tietoon, yhteiseen harkintaan ja keskusteluun perustuvien kansalaisvaltuuskuntien ottamista mukaan maakuntien päätöksenteon tueksi. Kansalaisvaltuuskuntien koko voisi olla kaksinkertainen maakuntavaltuustoon nähden.

Niiden jäsenet rekrytoitaisiin satunnaisotantamenetellyllä, jolloin tavoitettaisiin myös vaaliosallistumisen kannalta usein syrjään jääviä ryhmiä. Kansalaisvaltuuskunnan jäsenille maksettaisiin kokouspalkkio, joka voisi toimia osakannustimena taloudellisesti heikommassa asemassa oleville osallistujille.

Kansalaisvaltuuskunta voisi kokoontua täysistuntoon esimerkiksi kaksi kertaa vuodessa ja toimia niiden välillä pienryhmissä. Keskeistä on, että työskentelyssä olisi mukana myös maakuntavaltuustojen jäseniä, mikä mahdollistaisi horisontaalisen oppimisen ja tiedonmuodostuksen kansalaisten ja edustajien kesken sekä tuotosten nivomisen osaksi edustuksellista päätöksentekoa. Jälkimmäiseen seikkaa kiinnitetäänkin jo huomiota hallituksen esityksessä.

Kansalaisvaltuuskunnan tarkoitus olisi vahvistaa päätöksenteon legitimiteettipohjaa ja sitä kautta luottamusta.

Kansalaisvaltuuskunnan tarkoitus olisi vahvistaa päätöksenteon legitimiteettipohjaa ja sitä kautta luottamusta. Niillä on erilainen tehtävä kuin palvelujen suunnittelemisessa ja kehittämisessä käytetyillä asiakas- ja potilasraadeilla tai kokemusasiantuntijatoiminnalla, joita myös käsitellään hallituksen esityksessä kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien yhteydessä. Jälkimmäisten keskeinen tehtävä on parantaa päätöksenteon informaatiopohjaa ja tarjottujen palveluiden tarkoituksenmukaisuutta.

Palvelujen suunnittelemisen ja kehittämisen osalta kansalaisten käyttäjälähtöisinä vaikuttamismuotoina on mainittu  asiakaspalautteen kerääminen, asiakastyytytyväisyyden mittaaminen, erilaiset ideointi- ja visualisointimenetelmät ja -tilaisuudet, kokeilut, yhteissuunnittelu, palvelumuotoilu ja kokemusasiantuntijoiden käyttö. Maakunnan hallinnolla on oltava työhön tarvittavat resurssit, ja tuotetun dokumentaation on oltava helposti ymmärrettävää erilaisista lähtökohdista tuleville kansalaisille.

Vaaleja täydentäviin osallistumismuotoihin on sisällytetty myös aloiteloikeutta koskeva osio. Tämä on tärkeä siinäkin suhteessa, että valtakunnallisen kansalaisaloiteinstituution on todettu tasaavan poliittisessa osallistumisessa muutoin ilmeneviä resurssipohjaisia eroja. Voidaanko valinnanvapaudesta johtaa suora aloiteoikeus myös muun kuin kotimaakunnan asioihin vai olisiko aloiteoikeus sittenkin syytä rajata koskemaan ainoastaan maakunnan asukkaita ja tarjota palvelujen käyttäjille mahdollisuus antaa muunlaista palautetta?

Kuten aloiteoikeudessa, kansanäänestyksissä ja kansanäänestysaloitteissa on myös seurattu kuntalain esimerkkiä. Kansanäänestysaloitteen voisi tehdä kolme prosenttia maakunnan asukkaista.

Kunnallisten kansanäänestysaloitteiden esimerkki ei ehkä ole paras mahdollinen, sillä Maija Jäsken tutkimuksen mukaan ainoastaan 14 prosentissa tapauksista kunnallinen kansanäänestysaloite on johtanut kansanäänestykseen. Tämä voi olla hyvinkin turhauttavaa aloitteen tekijöille. Turhautumista voisi lievittää se, että aloitteen tekijöitä kuultaisiin maakuntavaltuustossa.

Keskeiset ongelmat demokratian kannalta

Maakuntauudistus ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisuudistus on laaja kokonaisuus, jolla on vaikutuksia kansalaisten kokemukseen julkishallinnon ja sitä kautta koko poliittisen järjestelmän toimivuudesta. Uudistuksen vaikutuksia kansanvaltaisuuden, kansalaisten vaikuttamisen ja demokratian kannalta ei voi siten rajata uudistuksen muusta sisällöstä irralliseksi osioksi.

Uudistuksessa on lähdetty siitä, että edustuksellisuuden tulee toteutua uuden maakuntahallinnon keskeisen päättävän elimen, maakuntavaltuuston, valinnassa ja että vaaleissa tapahtuvaa osallisuutta tulee tukea myös muiden vaikuttamiskanavien kautta. Demokratian edistämisen kannalta nämä ovat erittäin myönteisiä linjauksia.

Suurin ongelma muodostuu siitä, miten uudistuksen keskeinen tavoite yhdenvertaisuuden parantamisesta saadaan sovitettua yhteen maakunnille osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia koskevan harkinnan kanssa. Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikommassa olevien maakuntien asukkaat jäävät tässä eriarvoiseen asemaan.

Toinen ongelmavyyhti liittyy siihen, miten maakunnalliselle poliittiselle päätöksenteolle saadaan muodostettua oma identiteetti niin toimintamuotojen, edustusroolien kuin kansalaisten samastumiskokemusten osalta. Läheisyysperiaatteen huomioiminen osallistumismuotojen suunnittelussa voi edesauttaa tätä tavoitetta.

Kolmas ratkaisua vaativa kysymys on tieto ja sitä kautta yhdenvertaisuuden turvaaminen. Uudesta hallintorakenteesta ja siihen sisältyvistä kansalaisten vaikutus-, valvonta- ja vaikutusmekanismeista tulee viestiä siten, että tieto tavoittaa ja on ymmärrettävää myös haavoittuvaisessa asemassa oleville kansalaisille.

Kirjoitus perustuu Wassin 11.5. perustuslakivaliokunnalle laatimaan asiantuntijalausuntoon. Kirjoittaja kiittää Kimmo Grönlundia, Heikki Hiilamoa, Karina Jutilaa, Heikki Paloheimoa, Emilia Palosta, Matti Räsästä, Juho Saarta, Paula Saikkosta ja Maija Setälää arvokkaista kommenteista.

Julkaisu Sote uhkaa vahvistaa poliittisen osallisuuden eriytymistä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuplia, kuplia

Jyväskylässä on 30 äänestysaluetta, joista seitsemässä äänikuningas oli vihreiden Touko Aalto. Kahdessa (Ristikivessä ja Kypärämäessä) tuore kansanedustaja oli toisena heti SDP:n Lauri Ihalaisen perässä, ja kolmannessa, Taulumäen äänestysalueella, hän peesasi kokoomuksen Sinuhe Wallinheimoa ja keskustan Mauri Pekkarista. Koko Jyväskylän laajan kunnan alueella Aalto oli neljäntenä, vain hieman Pekkarista ja Wallinheimoa jäljessä. Keski-Suomessa Aalto oli kahdeksas sekä äänissä että vertailuluvultaan.

Jyväskylä on opiskelijakaupunki, ja Touko Aalto on opiskelija- ja kuntapoliitikko, joka toimi sekä Jani Toivolan eduskunta-avustajana että samaan aikaan aktiivisesti Jyväskylässä. Jyväskylästä tuli 3 621 hänen 4 326 äänestään Keski-Suomessa. Ovatko mainitut äänestysalueet ja Aallon ykkösalueet Kirkkopuisto, Harju, Puistotori, Nisula, Kuokkala, Kortepohja ja Hippos kuplia, jotka ovat verrattavissa Helsinkiin – tai helsinkiläisiin vastineihinsa?

Savo-Karjalan Joensuussa vihreä Krista Mikkonen sai eniten ääniä kolmella äänestysalueella – Kanervala, Linnunlahti, Noljakka – ja jäi kakkoseksi keskustan Anu Vehviläisen taakse kuudella alueella (Keskikaupunki, Kaupungintalo, Noljakanmäki, Penttilä, Utra ja Niinivaara), kolmanneksi kolmella (Iiksenvaara, Hukanhauta ja Mutala), ja neljänneksi Vehviläisen ja SDP:n kansanedustajien Mäkisalo-Ropposen ja Myllerin jälkeen Karsikossa. Joensuussa on 26 vaalipiiriä.

Samanlaisen tarinan voisi kertoa muistakin kaupungeista, mutta esimerkiksi Mikkosen vaalipiirin Savo-Karjalan toisessa suuressa kaupungissa Kuopiossa vihreä ääniharava oli pikemminkin Harri Auvinen. Esimerkiksi Iisalmessa ja Varkaudessa vihreät eivät menestyneet. Sen sijaan vasemmiston Matti Semi, eduskuntaryhmän 2. varapuheenjohtaja, sai Varkaudesta, äänestysalueen eteläisestä, Kaakon ympäröimästä kärjestä toiseksi eniten ääniä ja pääsi 2 140 henkilökohtaisella äänellä eduskuntaan. Varkauden alueella SDP sai 37 prosenttia, keskusta 15,5 prosenttia, perussuomalaiset 13,4 ja vasemmisto 13 prosenttia äänistä. Varkauteen vuonna 2005 liitetty Kangaslampi äänesti 43-prosenttisesti keskustaa, sen Harjurannan kylässä keskusta ja sosiaalidemokraatit saivat molemmat noin 28 prosenttia äänistä.

Lapissa on Kemi, ja niin edelleen. Näistä voisi kertoa vaikka kuinka pitkään niille, jotka katsovat vain vaalipiirikarttoja. Tai niille, jotka pohtivat kuntauudistuksia, niille, jotka miettivät, uskaltaako vaikkapa maakuntayliopistoon hakea opiskelemaan ja mistä sieltä hankkia asunnon, ja niin edelleen.

Mitä kuplapuhe tekee?

”Kuplia on kaikkialla”, päättyy lapseni Muppet-kirja vaahtokylpyleikeistä. Leikissä kuplia suojellaan ja niitä rikotaan. Niin se on oikeassakin elämässä. Joskus kupla on kuin lämpöinen äidin syli, haave omista ympärillä.

”Kuplailu” on välttämätöntä. Politiikassa on tärkeää luoda yhteenkuuluvuuden tunne, kuvitelma siitä, että puolue on yhtä. Usein puolueet pyrkivät myös luomaan käsitystä laajemmasta yhteisöstä, vaikkapa kansasta. Se on politiikan perusta. Politiikassa kilpaillaan siitä, kuka pystyy määrittelemään me-yhteisön niin, että siihen samaistuu mahdollisimman moni. Pitkälle se on retoriikkaa, mutta jotta kiinnekohdan pystyisi säilyttämään, kansalle tai ”meille” tulee antaa myös muuta sisältöä. Täytyy tulla yhteinen käsitys siitä, mitä ajetaan. Kuplapuhe on poliittista retoriikkaa, jolla meitä ja muita luodaan. Nokitellaan siitä, kuka tuntee kansan, josta on unohdettu, että se on jälleen yksi kupla.

Mutta myös kuplien rikkominen on tärkeää. Edellinen hallitus epäonnistui esimerkiksi sote-uudistuksessaan siinä, että se ei puhaltanut yhteen hiileen eikä kuunnellut, mitä sanottavaa muilla on. Hallitus ei voi jäädä määräilemään norsunluutorniinsa, vaan sen pitää kiertää maakuntia – ja eri ryhmiä omissa kuplissaan, tuoda niitä yhteen. Ilman sitä on vaikea luoda yhtenäisyyttä seuraavien vaalien alla. Kuplat on hyvä tiedostaa myös kriittisesti.

Kuplapuhe yksinkertaistaa poliittista kenttää, ja juuri se tekee siitä poliittisen. Politiikkaan kuuluu rajanveto, mutta politiikan ei pitäisi olla pelkkää rajanvetoa. Identiteettipolitiikan tai vastakkainasettelun takaa voidaan tehdä mitä vain päätöksiä. Toisaalta sini-vihreän kuplan tunnistaminen ja sijoittaminen luo uudelleen sen vastakkainasettelun, jota vaaleissakin perussuomalaiset tahtoivat luoda. Maakuntien ja Helsingin eriyttävä vaalituloksen lukeminen on juuri sitä, mitä keskusta on toivonut. Persujen kauhistelu toteuttaa juuri sitä vastakkainasettelua, jota persut tahtoivat luoda. Pahimmassa tapauksessa nämä erilliset identiteetit ja samaistumispinnat muuttuvat nyt hegemonisiksi ja valtavirraksi, ja vieraannuttavat ja hylkivät toisiaan.

Kuplasta rakentavastikaan puhuminen (esimerkiksi sen avaaminen, miksi maakunnat äänestivät niin kuin tekivät) ei ratkaise tilannetta. Se nostaa kupla-ajatukseen sisältyvän vastakkainasettelun uudelleen keskusteluun. Se toistaa ja osaltaan ylläpitää kuplaa.

Vaalituloksen marginalisoiminen kuplapuheeksi on määrittelyn politiikkaa. Sitähän puolueetkin tekevät, määrittelyjen tekoa ja niiden purkamista.

Lastenkirjaa ulkomuistista ja kääntäen siteeratakseni: ”Kuplat, kuplat, ne liitävät taivaalla. Poks, poks, poks, ne poksuvat mennessään.”

Julkaisu Vaalituloksen marginalisoiminen maantieteeksi ja kuplapuheeksi on politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan kriisin alettua Suomessa syntyi laaja yhteisymmärrys siitä, että Krimin miehittäminen ja Ukrainan tilanteen vakauttaminen vaativat jyrkkiä toimia periaatteellista syistä. Voima oli pantava voimaa vastaan. Mutta entä sitten? Määrittääkö Ukrainan kriisi suhdettamme Venäjään yleisemmin, kuten talvisota, Unkarin kansannousu ja Tšekkoslovakian miehitys aikanaan? Se on mahdollista, mutta ei vielä ennakoitavissa.

Kotimaisen keskustelun jakolinjat kriisi joka tapauksessa selkiytti. Suomettarelaiset pragmatistit pitävät sovinnon ovea avoinna. Liittolaisten kanssa sovittuihin vastatoimiin on ryhdyttävä harkiten, eri keinoja kokeillen, ikään kuin olosuhteiden pakosta. Venäjälle on tarjottava tilaisuus palauttaa neuvotteluteitse vakaa, sopimusperustainen asema eurooppalaisena suurvaltana.

Ulkopoliittiset aktivistit vastustavat putinismia samalla tunteen palolla kuin heidän edeltäjänsä tsarismia ja bolševismia. Asevarainen turvallisuus on asetettava idänsuhteiden etulinjaan, pelotepolitiikka sillanrakennuksen sijalle. Venäjälle on nyt opetettava oikein kunnolla, mitä eurooppalainen kansainvälinen järjestys edellyttää.

Uutena ilmiönä ovat provokaattorit, jotka kärjistävät ulkopoliittisia mielipide-eroja ja luovat ulkomaista agitaatiopintaa suomalaisen keskustelun avulla. Reipashenkiset twiitit ja ulkopoliittiset lämärit käyvät hyvin kaupaksi myös mediassa.

Kiista Ukrainan kansainvälisestä asemasta koskettaa oman turvallisuuspolitiikkamme ydinkysymystä: Miten yleinen itsepuolustusoikeus ja suurvaltojen tavoitteleman sotilaallisen etumaaston hallinta voidaan sovittaa yhteen? Idänsuhteissa ollaan sen suhteen odotuskannalla.

Venäjä on tehnyt Naton laajenemisesta kansainvälisen periaatekysymyksen; eurooppalaisen puolustusyhteistyön se on toistaiseksi suvainnut, pohjoismaisen orientaation tarkoitusperiä se kuulostelee, amerikkalaisten sotilaallisesta läsnäolosta se on ollut merkillisen hiljaa.

Idänsuhteidemme tulevaisuus on nyt sen varassa, kuinka ketterästi onnistumme järjestämään liittolaistemme sotilaallisen läsnäolon näiden vaihtoehtojen pohjalta alueelle, jota Venäjä on perinteisesti pitänyt puolustuksellisena etumaastonaan. Heikko Venäjä ei siitä voinut numeroa tehdä, mutta nyt asiat ovat toisin.

Teksti on Osmo Apusen alustuspuheenvuoro Kultarannan Venäjä-keskustelussa 9. kesäkuuta 2014. Teksti on julkaistu myös Apusen blogissa http://osmoapunen.wordpress.com/2014/06/09/venaja-ja-suomen-valinnat/#comments. 

Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay

Julkaisu Venäjän ja Suomen valinnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.