Antti Rinteen hallituksen muodostamisen jälkeen julkisuudessa virisi keskustelua siitä, vastaako hallituksen puoluepohja kansan tahtoa. Keskustelua aiheesta virittivät niin mediassa kuin eduskunnassakin muutamat oppositioon jääneiden puolueiden poliitikot. Heidän mukaansa suuren vaalitappion kärsineiden puolueiden ottaminen hallitukseen on kansan tahdon vastaista.

Puolueen voitto tai tappio eduskuntavaaleissa edellisiin vaaleihin verrattuna vaikuttaakin usein puolueen mahdollisuuksiin päästä vaalien jälkeiseen hallitukseen, mutta parlamentaarisessa järjestelmässä se ei kuitenkaan ole hallituksen muodostamisen ensisijainen kriteeri. Hallituksen muodostamisen tärkein lähtökohta parlamentaarisessa järjestelmässä on se, että maahan muodostetaan eduskunnassa edustettuna olevista puolueista hallitus, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.

Hallituksen muodostamisen tärkein lähtökohta parlamentaarisessa järjestelmässä on, että maahan muodostetaan eduskunnassa edustettuna olevista puolueista hallitus, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.

Kansalaisten vaaleissa ilmaisevat puoluevalinnat vaikuttavat tällöin välillisesti siihen, minkälainen hallitus maata tulee johtamaan. Seuraavissa vaaleissa kansalaiset voivat taas äänestämällä ottaa kantaa siihen, ovatko he tyytyväisiä vai tyytymättömiä päättyneellä vaalikaudella hallituksessa olleiden puolueiden toimintaan.

Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä olennaista on se, mitkä puolueet pystyvät yhdessä sopimaan hallituksen muodostamisesta, sen ohjelmasta ja toimintalinjasta.

Puolueiden aatteelliset linjat, ohjelmalliset tavoitteet, koko ja menestys edellisissä vaaleissa, puolueiden väliset aikaisemmat yhteistyösuhteet, niiden uskottavuus sopimuskumppaneina, puolueiden kannattajien käsitykset sopivista yhteistyökumppaneista ja jopa johtavien poliitikkojen keskinäiset henkilösuhteet voivat vaikuttaa siihen, mitkä puolueet kulloinkin pystyvät hallituksen muodostamisesta sopimaan.

Monipuoluemaassa hallitukset lähes aina vaihtuvat niin, että osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jatkaa myös seuraavassa hallituksessa samalla, kun osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jää oppositioon. Ainakin 1970-luvulta alkaen hallitusrintama kokonaisuudessaan on kaikissa eduskuntavaaleissa menettänyt kannatustaan, vaikka jonkin hallituspuolueen kannatus kasvaisi.

Monipuoluemaassa hallitukset lähes aina vaihtuvat niin, että osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jatkaa seuraavassa hallituksessa samalla, kun osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jää oppositioon.

Suurimpia tappioita on yleensä kohdannut pääministerin puolue, kuten näissäkin vaaleissa. Uuteen hallitukseenkin tulee usein mukaan ainakin jokin puolue, joka on vaaleissa menettänyt kannatustaan.

Useimmat puolueet pitävät tavoitteenaan päästä hallitukseen edistämään kannattajiensa tärkeinä pitämiä tavoitteita. Ne ovat usein valmiita menemään hallitukseen myös vaalitappion jälkeen, jos neuvoteltu hallitusohjelma niitä tyydyttää.

Joskus taas vaalitappion jälkeen puolueet kieltäytyvät oma-aloitteisesti hallitusneuvotteluista voidakseen jäädä oppositioon kannatustaan kasvattamaan. Oppositiossa kannatus usein kasvaakin, mutta samalla puolue menettää mahdollisuutensa vaikuttaa hallituksessa poliittiseen päätöksentekoon. Ei myöskään ole takeita siitä, että puolue seuraavien vaalien jälkeen taas pääsee hallitukseen.

Hallitusmuodostuksen perinne

Itsenäisyyden alusta 1980-luvulle asti puolueiden aatteellinen sijainti vasemmisto-oikeistoulottuvuudella ohjasi vahvasti hallituksen muodostamista. Vuoteen 1937 asti porvarilliset puolueet olivat valmiita hallitusyhteistyöhön vain toisten porvarillisten puolueiden kanssa.

SDP:n kanssa ne eivät suostuneet hallitusta muodostamaan. Vuodesta 1937 alkaen poliittiseen keskustaan kuuluvat puolueet olivat valmiita hallitusyhteistyöhön myös SDP:n kanssa. Olihan SDP tuolloin yhtä poikkeusta (1929) lukuun ottamatta ollut eduskunnan suurin puolue kaikissa eduskuntavaaleissa vuodesta 1907 alkaen.

Vielä tuolloin maassamme ei ollut sitä perinnettä, että pääministeriksi valitaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja. Eikä tuolloin ollut vielä sitäkään perinnettä, että kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat hallituksessa ministereinä.

Perinne, jonka mukaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja valitaan pääministeriksi, on Suomessa kehittynyt vasta 1990-luvun alusta alkaen.

Perinne, jonka mukaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja valitaan pääministeriksi, on Suomessa kehittynyt vasta 1990-luvun alusta alkaen. Se tapahtui samassa yhteydessä, kun eduskunnan asemaa hallituksen muodostamisessa alettiin vahvistaa presidentin itsenäisen vallankäytön kustannuksella.

1980-luvulle asti maamme kaikki enemmistöhallitukset olivat kutakuinkin suljettuja koalitioita vasemmisto-oikeistoulottuvuudella, kun tarkastelemme puoluejärjestelmän perinteisiä puolueita Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL) / Vasemmistoliitto – Suomen sosialidemokraattinen puolue (SDP) – Maalaisliitto/Keskustapuolue – Suomen ruotsalainen kansanpuolue (RKP) ja Liberaalinen kansanpuolue (LKP) – Kansallinen kokoomus (KOK).

Suljetussa koalitiossa kaikki koalitioon kuuluvat puolueet ovat toistensa vieressä, eikä niiden välissä ole oppositioon jääneitä puolueita.

Enemmistöhallitukset olivat joko kansanrintamahallituksia (SKDL + SDP + ML/KESK mahdollisesti kansanpuolueilla täydennettynä), punamultahallituksia (SDP + ML/KESK mahdollisesti kansanpuolueilla täydennettynä), niin sanottujen kansanvaltaisten puolueiden suuria koalitioita (SDP + ML/KESK + RKP + LKP + KOK) tai porvarillisia enemmistöhallituksia.

Mitään suljettua enemmistökoalitioita ei ollut mahdollista muodostaa ilman, että keskusta oli siinä mukana.

Keskustapuolue oli vasemmisto-oikeistoulottuvuudella mediaanipuolue. Mitään suljettua enemmistökoalitioita ei ollut mahdollista muodostaa ilman, että keskusta oli siinä mukana.

Uudet vastakohtaisuudet hallitusmuodostuksessa

1980-luvulta alkaen poliittisessa elämässämme ovat korostuneet toisenlaiset vastakohtaisuudet. Kysymys on yhtäältä Suomen sisäisistä alueellisista vastakohtaisuuksista keskusalueiden ja periferioiden välillä ja toisaalta suhtautumisesta kansainväliseen vuorovaikutukseen.

Harri Holkerin hallitus oli maamme ensimmäinen enemmistöhallitus, jossa keskustapuolue ei ollut mukana. Hallituksessa olivat ”yleisistä syistä” oppositiossa ajanjaksolla 1966‒1987 pidetty kokoomus, RKP, SDP ja pysyvästä oppositioasemasta vuonna 1983 päässyt Suomen maaseudun puolue (SMP).

Viimeksi mainittu oli koalitiossa etäällä muista puolueista keskusalueet-periferiaulottuvuudella, ja se erosikin hallituksesta kesken vaalikauden. Hallitukseen SMP oli päässyt vasta vuoden 1983 vaalivoiton jälkeen, kun hallituksen muodostamisen portinvartijana toiminut tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei enää ollut sen hallitustietä torppaamassa.

Vuodesta 1987 alkaen maahamme on nimitetty sekä hallituksia, jotka ovat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella suljettuja koalitioita, että hallituksia, jotka ovat tällä ulottuvuudella avoimia koalitioita. Esko Ahon (1991–1995), Matti Vanhasen toinen (2007–2010), Mari Kiviniemen (2010–2011) ja Juha Sipilän (2015–2019) hallitukset olivat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella suljettuja porvarillisia enemmistöhallituksia.

Vanhasen ensimmäinen hallitus (2003–2007) oli vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella suljettu punamultahallitus. Jyrki Kataisen (2011–2014) ja Alexander Stubbin (2014–2015) hallitukset olivat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella avoimia koalitioita.

Politiikan ajankohtaiset asiakysymykset sekä puolueiden voitot ja tappiot edellisissä eduskuntavaaleissa ovat alkaneet vaikuttaa aikaisempaa enemmän hallituksen muodostamiseen.

Kun puolueiden läheisyys vasemmisto-oikeistoulottuvuudella ei enää ohjaa hallituksen muodostamista yhtä voimakkaasti kuin ennen 1980-lukua, ovat politiikan ajankohtaiset asiakysymykset sekä puolueiden voitot ja tappiot edellisissä eduskuntavaaleissa alkaneet vaikuttaa aikaisempaa enemmän hallituksen muodostamiseen.

Siihen on olennaisesti vaikuttanut myös se, että aikaisemman, puolittain presidenttivaltaisen hallitsemistavan aikana tasavallan presidentti saattoi itsenäisesti poimia tai paimentaa hallitukseen myös vaalitappion kärsineitä puolueita. Esimerkiksi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa keskustan paikkaluku eduskunnassa putosi 49:stä 36:een, mutta presidentti Kekkonen painosti keskustaa lähtemään siitä huolimatta hallitukseen.

Vuonna 1975 presidentti Kekkonen ”runnasi” kokoon Martti Miettusen hätätilahallituksen, kun puolueet öljykriisin aiheuttaman talouslaman ja työttömyyden olosuhteissa eivät spontaanisti löytäneet yhteistä pohjaa hallituksen muodostamiselle.

1980-luvulta alkaen puolueiden voitot ja tappiot ovat aikaisempaa enemmän ohjanneet vaalien jälkeisen hallituksen muodostamista. Puolueiden hyvä vaalimenestys on parantanut niiden mahdollisuuksia nousta oppositiosta hallitukseen tai säilyttää asemansa hallituspuolueena.

Oheisessa taulukossa tarkastellaan, lisäsivätkö vai menettivätkö vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet paikkojaan eduskuntavaaleissa. Luvut ilmoittavat, kuinka monella paikalla vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleiden puolueiden paikkaluku eduskunnassa kasvoi tai pieneni edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna.

Vuodesta 1983 alkaen eduskuntavaalit on järjestetty kymmenen kertaa. Seitsemässä tapauksessa kymmenestä vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet ovat yhteen laskien kasvattaneet paikkamääräänsä eduskunnassa. Vain kolme kertaa (1999, 2011 ja 2019) vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet ovat yhteen laskien menettäneet vaaleissa eduskuntapaikkoja.

Vuonna 1987 kokoomus oli vaalien suuri voittaja ja se nousi hallitukseen pitkän oppositiokauden jälkeen. Vuonna 1991 keskusta sai veret seisauttavan vaalivoiton ja nousi hallitukseen.

Vuonna 1995 SDP:n paikkaluku eduskunnassa nousi 48:sta 63:een ja puolue nousi hallitukseen. Vuonna 1999 keskustan eduskuntaryhmän koko kasvoi 44:stä 48:aan, mutta puolue ei siitä huolimatta noussut hallitukseen. Paavo Lipposen sinipunahallituksessa olleen kokoomuksen paikkaluku eduskunnassa kasvoi vielä enemmän ja Lipposen sinipunahallitus jatkoi toisenkin vaalikauden.

Vuoden 2003 vaaleissa keskustan kannatus jatkoi nousuaan. Puolueesta tuli eduskunnan suurin puolue ja puolue nousi oppositiosta pääministeripuolueeksi. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kokoomuksen eduskuntaryhmä kasvoi kymmenellä paikalla ja puolueesta tuli eduskunnan toiseksi suurin puolue.

Keskusta säilytti nipin napin asemansa eduskunnan suurimpana puolueena. Kokoomuksen menestys vaikutti hallituspohjaan. Se nousi hallitukseen ja SDP jäi oppositioon.

Perussuomalaiset kentälle

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset sai kuuluisan jytkyn. Puolueen paikkaluku eduskunnassa kasvoi viidestä 34:ään. RKP:tä lukuun ottamatta kaikki Vanhasen toisen hallituksen puolueet kärsivät tappioita.

Hallituksessa ollut kokoomuskin menetti kuusi paikkaa, mutta kun pääministeripuolue keskusta menetti 16 paikkaa, kokoomuksesta tuli eduskunnan suurin puolue ja pääministeripuolue, vaikka se sai eduskuntaan vain 44 paikkaa. Se oli ensimmäinen kerta maamme historiassa, kun suurimman puolueen edustaja sai eduskuntaan alle 50 paikkaa.

Hallitusneuvottelut olivat vaikeita, kun kahdeksasta eduskuntapuolueesta kuusi kärsi vaaleissa tappioita. Tuossa vaiheessa muilla puolueilla ei vielä ollut valmiuksia hallitusyhteistyöhön perussuomalaisten kanssa.

Vaalien jälkeen muodostettu Kataisen hallitus olikin leimallisesti vaaleissa paikkojaan menettäneiden puolueiden hallitus. Kataisen sixpackin puoluejoukko oli vaaleissa menettänyt yhteensä 18 paikkaa.

Puoluejärjestelmän suurimpien puolueiden kannatus on 2000-luvulla vähentynyt samalla, kun puoluejärjestelmän hajaantuneisuus on lisääntynyt.

Monien muiden Länsi-Euroopan maiden tapaan puoluejärjestelmän suurimpien puolueiden kannatus on 2000-luvulla vähentynyt samalla, kun puoluejärjestelmän hajaantuneisuus on lisääntynyt. Aika näyttää, tuleeko tämä kehitys muuttamaan hallituksen muodostamisen periaatteita ja dynamiikkaa.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen hallituksen muodostivat eduskunnan kolme suurinta puoluetta, keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset. Perussuomalaisten vuonna 2017 tapahtuneen puoluehajaannuksen jälkeen sen paremmin keskusta kuin kokoomus eivät kuitenkaan olleet enää valmiita jatkamaan hallitusyhteistyötä aikaisempaa kansallismielisemmän linjan omaksuneen perussuomalaisten kanssa.

Seuraavana vuonna myös vasemmistoliitto ja vihreät ilmoittivat, että ne eivät voi harkita hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Hallituskelvottomien puolueiden asetelma näyttää jälleen tekevän paluutaan maamme politiikkaan.

Muuttunut asetelma

Ajanjaksolla 1987–2015 puolueen vaalivoitto tai vaalitappio on vaikuttanut aikaisempaa enemmän siihen, minkälainen hallituspohja maahan vaalien jälkeen syntyy. Samalla ajanjaksolla puolueiden läheisyys vasemmisto-oikeistoulottuvuudella on aikaisempaa vähemmän vaikuttanut siihen, mitkä puolueet muodostavat hallituksen.

Vuodesta 1991 alkaen eduskunnan suurin puolue on aina noussut pääministeripuolueeksi ja usein myös eduskunnan toiseksi suurin puolue on päässyt hallitukseen (1987, 2003, 2007, 2011 ja 2015). Neljä kertaa (1983, 1991, 1995, 1999) on käynyt niin, että eduskunnan kolmanneksi suurin puolue on päässyt hallitukseen, mutta toiseksi suurin puolue ei ole päässyt.

Vuoden 2019 vaalien jälkeen muodostettuun Rinteen hallitukseen tulivat SDP, keskusta, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP. Näistä SDP, vasemmistoliitto ja vihreät lisäsivät eduskuntavaaleissa paikkamääräänsä. RKP:n paikkamäärä pysyi entisellään, mutta keskusta kärsi vaaleissa rökäletappion ja sen paikkamäärä eduskunnassa pieneni 49:stä 31:een.

Vuoden 2019 vaalitulos poikkeaa 1980-luvulta alkaneen ajanjakson yleisestä linjasta. Hallituksessa ollut keskusta kärsi vaaleissa suuremman tappion kuin mikään muu hallituspuolue oli itsenäisyyden aikana kärsinyt. Puolueen vaalitulos oli sen huonoin itsenäisyyden aikana, mutta puolue nousi siitä huolimatta hallitukseen.

Rinteen hallituksen puoluekoalitio on harvinainen siinäkin suhteessa, että sen paremmin eduskunnan toiseksi kuin kolmanneksi suurin puolue eivät päässeet vaalien jälkeen hallitukseen.

Rinteen hallituksen muodostaminen ilmentää sitä, että vasemmiston ja oikeiston väliseen ideologiseen ulottuvuuteen liittyvä jako on taas vahvistunut maamme politiikassa.

Rinteen hallituksen muodostaminen ilmentää sitä, että vasemmiston ja oikeiston väliseen ideologiseen ulottuvuuteen liittyvä jako on taas vahvistunut maamme politiikassa. Vastakkainasettelu voimistui selvästi jo Sipilän porvarillisen enemmistöhallituksen aikana.

Rinteen hallitus on osittain vaalien voittajien hallitus. Siitä huolimatta myös Rinteen hallitus on ylisuuri koalitio. Siinä on enemmän puolueita kuin yksinkertaiseen eduskuntaenemmistöön tarvittaisiin.

Vasemmistoliitto on hallituksessa luonteva tukipuolue SDP:lle, RKP taas keskustalle. Ilmastonmuutokseen ja ympäristönsuojeluun liittyvissä asioissa keskusta ja vihreät ovat hallituksessa etäimpänä toisistaan.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset nousi eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi vain yhden kansanedustajanpaikan erolla suurimmaksi nousseeseen SDP:hen verrattuna. Vuoden 2011 eduskuntavaaleista alkaen perussuomalaisten kannatus on jakaantunut alueellisesti tasaisemmin kuin minkään muun eduskuntapuolueen.

Perussuomalaiset saa kannatusta myös eri yhdyskuntatyypeistä (kaupunkimaiset kunnat, taajaan asutut kunnat ja maaseutumaiset kunnat) tasaisemmin kuin keskusta, kokoomus tai SDP. Perussuomalaisilla on hyvät edellytykset pysyä suurena puolueena seuraavissakin eduskuntavaaleissa. Muut puolueet joutuvat jatkossakin ottamaan kantaa siihen, ovatko ne valmiita hallitusyhteistyöhän perussuomalaisten kanssa.

Jos perussuomalaiset seuraavissa eduskuntavaaleissa nousee eduskunnan suurimmaksi puolueeksi, testataan samalla sitä, valitaanko suurimman puolueen puheenjohtaja 1990-luvulla omaksuttuun tapakulttuuriin perustuen pääministeriksi.

Heikki Paloheimo on valtio-opin emeritusprofessori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Mitkä puolueet hallitukseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Laki velvoittaa kaikki kansanedustajaksi valitut ja varasijalle jääneet laatimaan julkisen ilmoituksen vaalikampanjansa rahoituksesta ja kuluista. 2000-luvun vaalirahailmoitukset osoittavat, etteivät Arkadianmäen ovet avaudu pikkurahalla.

Samaan aikaan eri puolueiden kansanedustajien budjetit poikkeavat toisistaan suurestikin, ja eri puolueiden edustajilla on omat suhteellisen vakiintuneet rahoituksen lähteensä.

Keskibudjetti ei kasvanut viime vaaleista

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa valitut kansanedustajat käyttivät keskimäärin 37 000 euroa läpimenonsa varmistamiseen. Viime vaaleihin verrattuna rahaa meni noin tuhat euroa vähemmän (inflaatio huomioiden 1 900 euroa).

Keskibudjetin maltillinen lasku johtuu kahdesta asiasta.

SDP:n kansanedustajien keskibudjetti laski useilla tuhansilla eurolla. Eduskuntaan myös valittiin viimekertaista enemmän vihreiden ja vasemmistoliiton edustajia, jotka käyttävät keskimääräistä vähemmän rahaa kampanjointiin, ja vastaavasti vähemmän keskustalaisia, joilla on perinteisesti ollut hyvin suuria vaalibudjetteja.

Vuosituhannen alkuun verrattuna kampanjakustannukset ovat nousseet huimasti.

Vuosituhannen alkuun verrattuna kampanjakustannukset ovat kuitenkin nousseet. Vuoden 2003 eduskuntavaalien keskibudjetti oli vajaat 26 100 euroa. Nykyrahaan muutettuna kampanjointiin käytettiin keskimäärin 4 800 euroa vähemmän kuin näissä vaaleissa.

Vuonna 2008 alkaneesta vaalirahakohusta johtuen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa käytettiin merkittävästi vähemmän rahaa kuin vielä vuonna 2007. Inflaatio huomioon ottaen kampanjoihin käytetään edelleen vähemmän rahaa kuin huippuvuonna 2007.

Kokoomuksen kansanedustajapaikat kalleimpia, perussuomalaisten halvimpia

Puolueiden välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon rahaa niiden kansanedustajat käyttivät kampanjointiin.

Kokoomuksen kansanedustajien kampanjat ovat ylivoimaisesti kalliimpia, keskimäärin noin 58 100 euroa. Myös keskustan kansanedustajien vaalibudjetit ovat suuruudessaan omaa luokkaa.

Ylivoimaisesti halvimmat kampanjat tekivät perussuomalaisten kansanedustajat, jotka kustansivat kansanedustajapaikastaan keskimäärin 19 600 euroa. Peräti 11 perussuomalaisten kansanedustajaa käytti kampanjaansa alle 10 000 euroa. Sama onnistui perussuomalaisten lisäksi vain neljältä muulta kansanedustajalta.

Valituilla suuremmat kampanjat kuin ehdokkailla

Valitut kansanedustajat käyttivät kampanjointiin monin kerroin enemmän rahaa kuin ehdokkaat keskimäärin.

Ylen vaalikoneen vaalirahoitusta koskevaan kysymykseen vastanneista ehdokkaista 62 prosenttia kertoi kampanjoivansa alle 5 000 eurolla. Ehdokkaiden mediaanibudjetti oli 1 000–3 000 euroa. Ainoastaan seitsemän prosenttia ehdokkaista kertoi käyttävänsä kampanjaan yli 30 000 euroa.

Valituista kansanedustajista taas vain neljä kampanjoi alle 5 000 euron budjetilla. Useamman kuin joka toisen budjetti oli yli 30 000 euroa.

Naisilla miehiä halvemmat kampanjat

Vaalirahoituksen suhteen miehet vaikuttavat olevan naisia paremmassa asemassa.

Miesten keskibudjetti oli 40 000 euroa ja naisten 33 700 euroa. Mieskansanedustajat käyttivät siis keskimäärin 6 300 euroa enemmän kuin heidän naiskollegansa.

Miesten vaalibudjetit ovat olleet naisia suurempia koko 2000-luvun. Pienemmillään ero oli vuoden 2011 vaaleissa, jolloin naisten budjetti oli 4 500 euroa pienempi kuin miesten.

Kevään vaaleissa ainoastaan keskustan naiset käyttivät kampanjointiin miehiä enemmän rahaa. Naisten budjetit olivat keskimäärin 1 800 euroa suuremmat kuin miesten. Kokoomuksen mieskansanedustajat käyttivät keskimäärin jopa 13 300 euroa enemmän kuin naiskollegansa.

Naiskansanedustajat saivat vähemmän ulkopuolista vaalirahoitusta kuin miehet.

Naisten vaalirahoituksesta 38 prosenttia oli peräisin naisten omista taskuista, kun taas miehillä vain 26 prosenttia kaikesta vaalirahoituksesta oli lähtöisin heiltä itseltään. Mikäli kampanjaa varten otetut lainat lasketaan mukaan, nousee naisten omavaraisuusaste 42 prosenttiin ja miesten 30 prosenttiin.

Naiset käyttivät myös absoluuttisesti enemmän omaa rahaa kuin miehet. Naiskansanedustaja käytti omaa rahaa keskimäärin noin 14 000 euroa, ja mieskansanedustaja noin 12 8000.

Kansanedustajat käyttivät vähemmän omaa rahaa kuin aiemmin

Kun tarkastellaan sitä, mistä lähteistä kansanedustajien kampanjabudjetit koostuivat, suurin yksittäinen rahanlähde ovat kansanedustajat itse.

Vajaa kolmannes kansanedustajien yhteenlasketuista budjeteista oli peräisin kansanedustajien omista taskuista. Jos lainat lasketaan mukaan omiin varoihin, kansanedustajat kuittasivat itse keskimäärin 35 prosenttia kampanjalaskuistaan.

Verrattuna aikaisempiin vuosiin kansanedustajat käyttivät kuitenkin hieman aiempaa vähemmän omaa rahaa. Vuosina 2003–2015 kansanedustajat ovat itse maksaneet keskimäärin 35–37 prosenttia kampanjakuluistaan, lainat mukaan luettuna 43–45 prosenttia.

Myös puolueiden välillä on suuria eroja suhteessa siihen, kuinka paljon kansanedustajan tarvitsee kaivaa kuvettaan.

Valitut kansanedustajat käyttivät kampanjointiin monin kerroin enemmän rahaa kuin ehdokkaat keskimäärin.

Suhteessa eniten omaa rahaa käyttävät perussuomalaisten ja vihreiden kansanedustajat, joilla ei ole samanlaisia yhteyksiä yritysmaailmaan ja ammattiyhdistysliikkeeseen kuin perinteisillä puolueilla. Perussuomalaiset kansanedustajat maksoivat keskimäärin 57 prosenttia kampanjakuluistaan (lainojen kanssa 68 %), ja vihreät 53 prosenttia (lainojen kanssa 55 %).

Vihreiden kansanedustajat ovat kuitenkin vuosien saatossa pystyneet löytämään vaihtoehtoisia rahoituslähteitä, sillä vielä vuosituhannen alussa vihreiden kansanedustajat kustansivat vaalikampanjoistaan itse lähes 80 prosenttia.

Perussuomalaisten kansanedustajat puolestaan keräsivät suhteellisesti enemmän ulkoista rahoitusta ennen vuoden 2011 vaalivoittoa, jolloin puolueella oli vain muutama kansanedustaja.

Yrityksiltä porvareille, yhdistyksiltä vasemmistopuolueille

Oman rahoituksen lisäksi vaalikampanjoita rahoitetaan ulkoisilla lahjoituksilla. 2000-luvun vaalirahailmoitukset osoittavat, että eri puolueiden kansanedustajilla on suhteellisen vakiintuneita rahoituslähteitä.

Yritysten tuet kohdentuvat pääasiassa keskusta-oikeistoon sijoittuville puolueille, eli kokoomukselle, keskustalle, RKP:lle sekä kristillisdemokraateille. Eniten yritystukea saavat kokoomuksen kansanedustajat.

Vaalirahakohu vaikutti vuoden 2011 eduskuntavaaleihin, jolloin yritykset antoivat aiempia vuosia vähemmän vaalirahaa. Sittemmin yritysten rahahanat ovat auenneet uudelleen.

Vasemmistopuolueet saavat vaalirahaa yhdistyksiltä. Erityisesti SDP:n kansanedustajat saavat huomattavaa tukea ammattiyhdistysliikkeeltä. Myös RKP:lle erilaisten ruotsinkielisten säätiöiden ja yhdistysten tuki on tärkeää, erityisesti koska puolue sai kevään vaaleissa aiempaa vähemmän lahjoituksia liike-elämältä.

Vihreiden kansanedustajille yksityishenkilöiden lahjoitukset ovat muodostuneet tärkeäksi vaalirahan lähteeksi 2010-luvulla. Myös perussuomalaisten kansanedustajille yksityishenkilöiden lahjoitukset ovat yleisin ulkoisen kampanjarahoituksen lähde.

Vaalirahoitus kertyy pienistä puroista

Kansanedustajien on vaalirahailmoituksissaan nimettävä kaikki yli 1 500 euroa lahjoittaneet tahot. Myös pienemmät lahjoitukset voidaan nimetä, mutta siihen tarvitaan lahjoittajan lupa.

Vain pieni osa yksityishenkilöiden, yritysten ja yhdistysten jakamasta tuesta ylittää 1 500 euron rajan. Myös alle 1 500 euron lahjoituksien vapaaehtoinen nimeäminen on harvinaista.

Tämä tarkoittaa sitä, että vain pieni osa vaalirahan alkuperästä on julkista tietoa.

Vain pieni osa vaalirahan alkuperästä on julkista tietoa.

Yksityishenkilöt lahjoittivat kansanedustajien kampanjoihin yhteensä vajaat 1,5 miljoonaa euroa. 22 prosenttia näistä lahjoituksista oli yli 1 500 euron suuruisia tai muuten identifioituja. Kansanedustajille tehtiin siis vähintään 750 pientä lahjoitusta yksityishenkilöiden toimesta.

Yritysten lahjoitukset muodostivat lähes 1,6 miljoonaa euroa. Nimetyistä lähteistä oli peräisin 17 prosenttia. Yhteensä yritykset tekivät vähintään 850 pienempää lahjoitusta.

Reilun miljoonan yhdistys-, järjestö- ja säätiötuesta 40 prosenttia tuli identifioiduilta yhdistyksiltä ja säätiöiltä. Muut tahot tekivät vähintään vajaat 450 alle 1 500 euron lahjoitusta.

Perinteiset kanavat voimissaan

Kampanjabudjettien kulurakenne paljastaa, että kansanedustajat uskovat yhä vahvasti lehtimainonnan voimaan. Lähes kolmannes vaalirahasta käytetään lehti-ilmoitteluun. Vahvimmin lehtimainontaan uskottiin kristillisdemokraattien kansanedustajien joukossa, vähiten vihreiden.

Lähes kolmannes vaalirahasta käytetään lehti-ilmoitteluun.

Toiseksi suurin kuluerä oli ulkomainonta, johon upposi 18 prosenttia kaikesta kansanedustajien käyttämästä vaalirahasta. Kolmanneksi suurin kuluerä olivat vaalilehdet (13 %).

Tietoverkkojen osuus vaalikampanjoiden yhteenlasketuista menoista on vain seitsemän prosenttia. Pientä kasvua edellisvuosista on kuitenkin havaittavissa. Vuonna 2011 tietoverkkoihin käytettiin 2,6 prosenttia kaikesta käytetystä vaalirahasta ja vuonna 2015 neljä prosenttia.

Eniten tietoverkkoihin panostivat vihreiden kansanedustajat, joiden vaalibudjeteista lähes neljännes kulutettiin verkkoon.

Raha puhuu

2000-luvun eduskuntavaalit ovat osoittaneet, että rahan merkitys vaaleissa ei ole kadonnut minnekään.

Kampanjoinnin hintalappu on paisunut niin suureksi, että voidaan todeta, ettei kansanedustajaksi pyrkiminen ole kaikille mahdollista. Tai ainakin se on huomattavasti helpompaa toisille.

Esimerkiksi kevään vaaleissa äänioikeutettujen käytettävissä olevien tulojen mediaani oli 21 500 euroa. Eduskuntavaaleissa läpipääsyyn oikeuttava keskibudjetti vastaa siis niin sanotun keskivertoäänestäjän vajaan kahden vuoden kaikkia käteen jääviä ansioita.

Kuvaavaa onkin, että ehdokkaaksi asettuvat ovat toistuvasti kansaa korkeammissa työelämäasemissa ja hyvätuloisempia. Vastaavasti valitut ovat rannalle jääneitä varakkaampia ja korkeammissa asemissa työelämässä.

Kiitos Eduskuntatutkimuksen keskuksen korkeakouluharjoittelijalle Roope Kinisjärvelle vuoden 2019 eduskuntavaalien vaalirahoitusilmoitusten läpikäymisestä.

YTM Annu Perälä on yohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Edit 25.6.2019 klo 13:33: Kuvioon 1 on lisätty keskibudjettien inflaatiokorjaus ja tekstin otsikkoa ja sisältöä on muokattu huomioimaan inflaatiokorjaus.

Julkaisu Vaalikampanjointi nielee kymmeniätuhansia euroja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä artikkelissa esitellään kolme vaalikirjaa, jotka julkaistiin keväällä 2019 eduskuntavaalien alla: Mikko Kärnän (kesk.) Häirikkö Arkadianmäellä (Otava), Veronika Honkasalon (vas.) Toivon politiikka (Into) ja Juhana Vartiaisen (kok.) Suomalaisen talousajattelun kritiikki (Otava). Kaikki kolme kirjoittajaa osallistuivat myös 2.4. Politiikasta-lehden järjestämään Poliitikot kirjataivaassa -tapahtumaan pääkirjasto Oodissa.

Tapahtumaan piti osallistua myös Harry Harkimon omalla kirjallaan, mutta Harkimo oli lopulta estynyt. Tästä syystä tässäkin keskitytään vain kolmen tapahtumaan osallistuneen poliitikon tuotoksiin.

Mikko Kärnä ja häirikkyys

Kärnä kuvaa itseään ”häiriköksi” ja pitää politiikan ”häirintää” positiivisena asiana. Lukijan on paikallaan kysyä, miksi politiikan häirintä on tarpeen ja miten politiikkaa häiritään kirjailijan mielestä. Kärnä käyttää mieluummin termiä ”disruptio”, joka saattaa ainakin osalle lukijoista olla tutumpi liike-elämän puolelta. Kirjassa disruptio rakentaa uutta rikkoen vanhaa ajattelua.

Häiriköinti esiintyy kirjassa ensisijaisesti viestintästrategiana eli sen tarkoitus on herättää huomiota kirjoittajan ajamalle politiikalle sosiaalisen median kautta. Tässä suhteessa vaikuttaakin siltä, että (laskelmoivassa media-)häiriköinnissä tarkoitus (eli näkyvyys) pyhittää keinot. Kirjassa ensimmäisellä (kesken jääneellä) kansanedustuskaudellaan toimiva tulokas esiintyy tietyllä tavalla realistina: hänen on toimittava häirikkönä saadakseen itselleen ja agendalleen näkyvyyttä.

Tätä haastetta nousta esiin on avannut myös Anna Kontula kirjassaan Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä (Into, 2018). Eduskunnassa on selkeä nokkimisjärjestys, joka pohjaa senioriteettiin ja johon myös Harkimo kertoo omassa vaalikirjassaan Suoraan sanottuna (WSOY, 2018) pettyneensä.

Ei ole siten suuri yllätys, että Kärnä kuvaa tyylinsä herättäneen närää. Hän ilmaiseekin kirjassa pettymystä aloitteittensa huonoon menestykseen. Karrikoiden Kärnä profiloituu häirikkönä, joka vie jämähtäneet asiat julkisuuteen yksipuolisesti ja ennen kaikkea räväkästi mutta taivastelee sitä, kun muut poliitikot tästä suuttuvat eivätkä tue hänen agendaansa.

Kärnä profiloituu häirikkönä, joka vie jämähtäneet asiat julkisuuteen yksipuolisesti ja räväkästi mutta taivastelee sitä, kun muut poliitikot tästä suuttuvat eivätkä tue hänen agendaansa.

Toisaalta Kärnä reflektoi kirjan loppupuolella, että eduskuntaan on tullut tahallisen väärinymmärtämisen kulttuuri, ja pohtii, onko itse osa ongelmaa vai sen ratkaisua. Hän päätyy toteamukseen, että ehkä molempia.

Kärnä ei itsekään osaa määrittää, millaista esiintyminen sosiaalisessa mediassa on. Sivulla 61 keskustellaan siitä, kuinka tärkeää sosiaalisessa mediassa on esiintyä omana itsenään, mutta kuinka some on kuitenkin käytännössä vain representaatiota, ellei illuusiota.

Huomionarvoista kirjassa on, kuinka siinä korostetaan kansanedustajan työhön ajautumista ikään kuin vailla edustajan omaa suunnitelmallista toimijuutta. Tämä on hieman erikoinen tapa muotoilla asia, koska ehdolle asettumisen jälkeen edustaja on varmasti työskennellyt päämäärätietoisesti valintansa eteen – käsillä oleva kirja on siitä todiste. Kärnä kertoo kirjassaan myös, että hänen esikoiskirjansa rahoitti osin vuoden 2015 eduskuntavaalikampanjan.

Kenties kirjoittaja haluaakin mieluummin korostaa, ettei hän ole hakeutunut poliittiselle uralle tarkoituksellisesti ja on ”järjestelmän” ulkopuolinen. Kirjoittaja haluaa toisin sanoen tehdä selväksi, ettei ole ”poliittinen broileri”, puoluejärjestelmän kasvatti.

Jähmettyneitä rakenteita ravistelevan ulkopuolisen identiteetti on varmasti kutsuva myös monelle muulle ensimmäisen kauden kansanedustajalle.

Näin ollen tavallisen päivänpolitiikan ”häiriköinti” voidaan myös perustella ulkopuolisuudella. Tämä jähmettyneitä rakenteita ravistelevan ulkopuolisen identiteetti on varmasti kutsuva myös monelle muulle ensimmäisen kauden kansanedustajalle.

Kärnän kirjassa on se ehdoton hyöty, kuten Jukka Huusko kommentoi Helsingin Sanomien kirja-arvostelussaan, että se havainnollistaa sitä sisäistä ajattelua, jolla poliitikot hamuavat näkyvyyttä ja sitä kautta valtaa modernissa mediaympäristössä ja niin sanotussa totuuden jälkeisessä ajassa.

Veronika Honkasalon toivon politiikkaa

Honkasalon kirja seuraa Kärnän tavoin henkilökohtaista tarinaa siitä, miten kirjoittajasta tuli poliitikko ja millaista politiikkaa hän tekee tai haluaisi tehdä. Kirjassa on viitteitä ja lähteitä, mutta akateemiseksi sitä ei voi sanoa.

Honkasalo esittää politisoitumisensa perussuomalaisten vuoden 2011 ”vaalijytkyn” suorana seurauksena. Tämä on mielenkiintoista siksi, että perussuomalaiset itse usein määrittävät itsensä negaation kautta eli korostaen sitä, keitä he vastustavat.

Vasemmistolaisuus, feminismi ja antirasismi nousevat selvästi esiin kirjoittajalle keskeisinä teemoina. Esimerkiksi kapitalismin kritiikki ja ilmastomuutosta vastaan taistelu kulkevat käsi kädessä. Kirjassa esitetään, eikä täysin vailla perusteita, että oikeistolainen (talous)politiikka on monesti kylmän rationalistista. Honkasalon edustamaan ”toivon politiikkaan” kuuluvat myös keskeisesti tunteet. Poliittinen on siis ehdottomasti henkilökohtaista.

Honkasalon edustamaan ”toivon politiikkaan” kuuluvat myös keskeisesti tunteet. Poliittinen on siis ehdottomasti henkilökohtaista.

Kirjoittaja kertoo, että tunne on keskeistä toivossa ja paremman kuvittelussa. Tältä osin kirjan voi nähdä liittyvän demokratialle tarpeellisten yhteiskunnallisten utopioiden rakentamiseen. Yhteiskunnallinen luottamus ilmenee kirjassa keskeisenä huolenaiheena. Tämän luottamuksen palauttaminen on osa kirjoittajan toivon politiikkaa.

Honkasalokin muistaa huomauttaa tulevansa puoluepolitiikan ulkopuolelta, ja hänen poliittinen agendansa on vastaus yhteiskunnalliseen tilaukseen. Näin Honkasalo Kärnän tavoin ottaa etäisyyttä puoluepolitiikkaan.

Molempien aiemman historian huomioiden tämä asemointi ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua: Kärnä toimi jo kansanedustajana eikä siten ole enää ulkopuolinen, ja Honkasalo on ollut näkyvä helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu.

Samoin myös Honkasalo näkee kirjassaan, että disruptiolla – aiheutetulla häiriöllä – on paikkansa politiikan jähmettyneitä rakenteita ravisteltaessa. Esimerkiksi isojen puolueiden valta ja ”kabinettisopimukset” on mainittu kirjassa erikseen. Kenties disruptioksi, johon niin ikään suhtaudutaan usein negatiivisesti, voidaan laskea myös Honkasalon huomio sukupuolittuneesta eduskunnan kahvilan istumajärjestyksestä.

Myös Honkasalo näkee kirjassaan, että disruptiolla – aiheutetulla häiriöllä – on paikkansa politiikan jähmettyneitä rakenteita ravisteltaessa.

On myös mahdollista lukea kirjasta, että Honkasalon disruptio nojaa enemmän avoimen ideologiseen politiikkaan. Honkasalo on pitkälti oikeassa siinä, että suomalaisessa politiikassa tunnutaan suhtautuvan ideologisuuteen negatiivisesti ja sitä vastaan asetetaan herkästi epäideologiseksi ymmärretty teknokraattinen hallinta. Tällöin tyypillinen pakon ja väistämättömyyden poliittinen argumentaatio keskittyy yleensä talouteen jättäen todelliset arvovalinnat piiloon.

Suomalainen talouseliitti on Honkasalon mielestä kapea, eikä poliitikkojen tule jättää taloutta taloustieteilijöille. Voikin sanoa, että Honkasalon disruption kohteena on pikemminkin Vartiaisen kirjan edustama hegemoninen talouspolitiikka. Kärnän disruptioon taasen viitataan kirjassa ”politiikkakarnevaalina”.

Juhana Vartiaisen talousajattelun kritiikki ”epävaalikirjana”

Keskustelutilaisuudessa Oodissa Vartiainen painotti, ettei hänen kirjansa ole vaalikirja vaan myöhästynyt talouspoliittinen kirja. Tämä on sinänsä helppo uskoa, sillä Vartiaisen kirja on selkeästi ”epäpersoonallisin”. Se ei kerro lainkaan kirjoittajastaan – paitsi epäsuorasti.

Kuitenkaan kirjoittajan aikeet eivät vähennä vaalien alla julkaistun kirja poliittisuutta, etenkin, kun kirjan aiheena on suomalainen talouspolitiikka. Vartiainen ei edukseen kiellä talouspolitiikan poliittisuutta: kirjassa todetaan, että ”kiinnostavin taloustiede on usein poliittista ja hyvä niin”.

Vartiainen ei edukseen kiellä talouspolitiikan poliittisuutta: kirjassa todetaan, että ”kiinnostavin taloustiede on usein poliittista ja hyvä niin”.

Vartiaisen kirja on selvästi kolmikosta akateemisin. Se sisältää paljon viitteitä tutkimuskirjallisuuteen eikä teoriapainotteisuutensa vuoksi aukene lukijalle välttämättä helposti. Kirjaa lukiessa tuleekin olo, että lukija kutsutaan hyväksymään kirjoittajan asiantuntemus aiheesta, mikä sinänsä on perusteltua huomioiden Vartiaisen tausta tutkijana.

Vartiainen ei kuitenkaan kirjoita kirjaa ainoastaan tutkijan positiosta vaan kansanedustajana ja ehdokkaana. Tätä samaa kaksoisidentiteettiä käsitteli myös Vesa Koskimaa Kontulan Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä -kirjan arvostelussaan.

Kirja on yhtäältä talouspoliittinen pohdiskelu, mutta toisaalta esittää itsensä ”suomalaisen talousajattelun kritiikkinä”. Lukijalle on hieman epäselvää, asemoiko Vartiainen itsensä jonkinlaiseen vähemmistöön valtavirtaisessa suomalaisessa talousajattelussa ja millä perusteilla hän tämän tekee.

Oodin keskustelutilaisuudessa Vartiainen selvensi, että hänen ulkopuolisuutensa tulee pitkästä kokemuksesta Ruotsista, minkä kautta hän kritisoi suomalaista talousajattelua. Toisaalta ruotsalaisen yhteiskunnan eriarvoistumista, ja siten sen esimerkkisyyden kyseenalaistamista, edustaa Göran Therbornin kirja Kadotettu kansankoti – Kuinka pääoma kaappasi Ruotsin.

Vartiainen toteaa yksikantaan, että valtiokeskeisen järjestelmän takia ”suomalaisilla on vääränlainen talouden ontologia” eli vanhentunut käsitys talouden todellisesta olemuksesta globaalissa kilpailukapitalismissa. Tässä suhteessa Vartiainen haluaa puhua suoraan maailmasta, jossa olemme, kun taas Honkasalo oletettavasti haluaa puhua maailmasta, jossa voisimme olla.

Vartiainen haluaa puhua suoraan maailmasta, jossa olemme, kun taas Honkasalo oletettavasti haluaa puhua maailmasta, jossa voisimme olla.

Kirjasta välittyy kuva hyvinvointivaltion ensisijaisesti välineellisestä arvosta. Sivulla 20 Vartiainen toteaa, että ”hyvinvointivaltio tekee kapitalismista hyväksyttävää ja siedettävää, mikä on mainio juttu, koska markkinakapitalismi on vaurauden lähde”. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion korkea luottamus ”vähentää [talouspoliittiseen] muutokseen kohdistuvaa vastarintaa ja epäluuloa”.

Onkin mielenkiintoista pohtia, missä määrin tämän luottamuksen polttaminen markkinauudistusten ajamiseen voidaan liittää populismin nousuun, jota Vartiainen ei kirjassaan juuri käsittele. Vartiainen näkee eriarvoisuuden uhkana hyvälle talouspolitiikalle nimenomaan siinä suhteessa, että se rohkaisee poliitikkoja katteettomiin ja vastuuttomiin lupauksiin, joiden rauetessa kansa on poliittisesti yhä tyytymättömämpää.

Käsitellessään vuoden 2008 finanssikriisiä Vartiainen kritisoi liian täydellisiä malleja, joiden ympärille rakennettu talousopin paradigma sokeutti etenkin makrotaloustieteessä (esim. taloustieteellisissä journaaleissa) finanssikriisin potentiaalille. Nämä mallit ovat Vartiaisen mukaan korostetusti peritty juuri uuskeynesiläisestä makrotalousteoriasta. Jos premissin hyväksyy, tämä osaltaan puoltaa kirjan pyrkimystä uudistaa talousajattelua kritiikin kautta.

Mitä tulee finanssikriisin hoitoon, Vartiainen kritisoi poliittisen talouden professori Mark Blythin Talouskuri–kirjan (Vastapaino, 2017) finanssipääoman kriisiytymisen teesejä ja keskittyy enemmän euromaiden julkistalouden tilaan, kuten teki aiemmin myös valtiosihteeri Martti Hetemäki.

Talouspoliittisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen ydin tiivistyy kirjassa kansalaisen velvollisuuteen tehdä pitkä, verotuloja tuottava työura.

Talouspoliittisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen ydin tiivistyy kirjassa kansalaisen velvollisuuteen tehdä pitkä, verotuloja tuottava työura. Näin aiemmin avokätistä hyvinvointijärjestelmää – huoltosuhde oli suosiollisempi – täytyy täydentää selvemmillä pakoilla osallistua, mistä aktiivimalli on esimerkki. Julkistalous kärsii siitä, jos ihminen valitsee jättäytyä työstä sivuun, ja se kärsii siitä suhteessa enemmän kuin yksilön itsensä tulot. Karrikoiden ihmisten vapaa-aika on siis suhteessa liian halpaa hyvinvointivaltiossa.

Vartiainen toteaa, että työn tarjontaa parantavat reformit, jotka siis tekevät vapaa-ajasta kalliimpaa, ovat usein jääneet keskusta-oikeistolaisten hallitusten tehtäväksi, mutta toisaalta myös 2000-luvun sosiaalidemokraatit ovat olleet tässä mukana – ainakaan he eivät ole tehtyjä reformeja kumonneet. Tosin Antti Rinteen hallitusneuvotteluissa aktiivimallin kumoaminen on ollut näkyvästi esillä

Koska Vartiaisen kirja asemoi itsensä tutkimuskirjallisuudeksi, sitä on myös arvioitu sen mukaisesti. Emeritusprofessori Matti Tuomala omassa lukuvihjeessään (ts. kirja-arvostelussaan) niin ikään haastaa Vartiaisen asemoitumisen vähemmistöön talousajattelussa.

Tuomala edelleen toteaa, että seuratessaan työmarkkinoita julkistalouden ytimenä kirjoittaja kokonaan sivuuttaa laajan julkistalouden tutkimuksen. Lisäksi arviossa suoraan kritisoidaan talouskuria virheellisenä talouspolitiikkana tuoreeseen tutkimukseen nojaten.

Vaalikirja vuonna 2019

Vaalikauden alla on luontevaa, että ehdolla olevat poliitikot kirjoittavat ajatuksiaan, olemustaan ja ennen kaikkea poliittista identiteettiään auki kirjan välityksellä. Vaikka internet on muuttanut politiikan viestintää ja siirtänyt sitä sosiaaliseen mediaan, kirja on yhä käytännöllinen media laajemmille katsauksille ehdokkaan ajatuksista.

Vaalikirja antaa toisin sanoen omalla tavallaan äänestäjälle syvemmän käsityksen ehdokkaan politiikasta – suorasti tai epäsuorasti – kuin toisenlainen poliittinen viestintä. On syytä huomata, että kaikki kolme tässä käsitellyn vaalikirjan kirjoittajaa tulivat valituiksi eduskuntaan.

On syytä huomata, että kaikki kolme tässä käsitellyn vaalikirjan kirjoittajaa tulivat valituiksi eduskuntaan.

Kaikki kolme kirjaa ovat erittäin mielenkiintoisia aikalaiskuvauksia siitä, miten kansanedustaja tai ehdokas itsensä haluaa esittää. Vaalien alla julkaistava kirja on eräänlainen manifesti siitä, millainen kirjoittaja on ja millaista politiikkaa hän haluaa edistää.

Vaalikirjassa ei esitellä ainoastaan ehdokkaan politiikkaa vaan ehdokas ihmisenä. Ehdokas – jos hän on itse kirjoittanut kirjan – esittää yleensä tyypillisen tarinan itsestään ja politiikastaan. Siinä edetään menneestä nykytilan kautta tavoitteelliseen tulevaisuuteen. Ehdokas tulee ikään kuin lähelle äänestäjää, etenkin Honkasalon ja Kärnän kirjojen tapauksessa. Vartiainen taas kutsuu äänestäjän luottamaan hänen asiantuntemukseensa.

Äänestäjän on teoriassa helpompi ymmärtää ehdokkaan ajamaa politiikkaa, kun ehdokas on saanut esittää näkökulmansa omin sanoin. Vaalikirjalla on myös vaalien jälkeen oma arvonsa, kun kirjan sisältöä vertaa siihen, mitä asioita edustaja ajaa. Äänestäjän kannalta voi olla lohdullista, että tämä esitetään kirjassa mustana valkoisella, vieläpä ehdokkaan kuvalla kannessa.

Poliittisen agendan esiintuomisen ohella vaalikirja usein toimii yhtenä vaalikampanjan rahoituksellisena tukijalkana. Hyvin myyvän vaalikirjan tuloilla rahoitetaan myös ehdokkaan kampanjaa. Tällä tulee varmasti olemaan merkitystä, mikäli vaalikampanjoiden kustannukset yhä nousevat.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Edit. 24.6.2019 klo 21:10: Poistettu lause ”Toisin sanoen Vartiainen haluaa pestä kätensä alansa sokeudesta finanssikriisille: se olisi ollut ennustettavissa, ellei olisi jumiuduttu tietyn paradigman oletuksiin” harhaanjohtavana.

Julkaisu Kolmen vaalikirjan anatomia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen vuoden 2019 eduskuntavaalit järjestettiin puoli vuotta hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n poliittista keskustelua sykähdyttäneen ilmastoraportin julkaisemisen jälkeen. Raportin mukaan ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen tulee vaatimaan ennennäkemättömiä järjestelmätason muutoksia maailmanlaajuisesti.

Ilmastonmuutos olikin merkittävästi esillä kevään 2019 eduskuntavaaleja edeltäneessä julkisessa keskustelussa.

Osana Tampereen yliopistossa järjestettyä eduskuntavaalien tematiikkaan paneutunutta tutkimuskurssia kerättiin tutkimusaineisto, joka kuitenkin osoittaa, että ilmastovaaleiksi brändätyissä vaaleissa ilmastonmuutos ei noussut selkeästi ehdokkaiden hallitsevaksi kärkiteemaksi ainakaan Pirkanmaan vaalipiirissä.

Osana tutkimuskurssia kerättiin aineisto, joka osoittaa, että ilmastonmuutos ei noussut selkeästi ehdokkaiden hallitsevaksi kärkiteemaksi ainakaan Pirkanmaan vaalipiirissä.

Aineisto yhdistettiin kokonaisuudeksi kolmesta erillisestä osa-aineistosta, jotka olivat oikeusministeriön ehdokastietojen perusdata, koodattu ja tallennettu pirkanmaalaisten ehdokkaiden kotisivu-data sekä pirkanmaalaisten ehdokkaiden valikoidut vaalikonevastaukset Ylen ja Helsingin Sanomien vaalikoneissa.

Kaikista pirkanmaalaisista ehdokkaista koottu kokonaisaineisto ja puolueiden valtakunnalliset vaaliohjelmat osoittivat, että ilmastonmuutos teemana pääsi jokaisen eduskuntapuolueen vaaliohjelmaan ja osaksi vaalikampanjoinnin kärkiteemoja lukuun ottamatta seitsemän tähden liikettä. Poikkeuksen tässä teki myös perussuomalaisten vaaliohjelma. jossa ilmastomuutoksen olemassaolo tunnustettiin, mutta sekä Suomen rooliin sen torjumisessa että ”moraaliposeeraukseen perustuvaan ilmastopolitiikkaan” suhtauduttiin hyvin skeptisesti.

Huomionarvoista onkin, että suurista eduskuntapuolueista ainoastaan perussuomalaiset suhtautuivat vaaliohjelmansa perusteella negatiivisesti Suomen aktiiviseen rooliin ilmastopolitiikassa.

Ehdokkaiden vaalikonevastausten perusteella Pirkanmaalla ilmastonmuutoksen torjumiseen myönteisimmin ja akuuteimmin suhtautuivat vihreiden ehdokkaat. Heidän perässään tulivat vasemmistoliiton ja SDP:n ehdokkaat. Vihreiden ehdokkaista jokainen ja vasemmistoliiton ehdokkaista yli kaksikolmasosaa suhtautuivat myönteisesti tai jokseenkin myönteisesti ehdotettuihin politiikkatoimiin ilmastonmuutoksen torjumiseksi. SDP:n ehdokkaista alle kolmasosa suhtautui jokseenkin myönteisesti.

Odotetusti Pirkanmaalla eduskuntapuolueista vain vihreiden ja vasemmistoliiton listoilla oli ehdokkaita, jotka asennoituivat myönteisesti lähes kaikkiin molemmissa vaalikoneissa esitettyihin ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtääviin politiikkatoimiin.

Toista ääripäätä tässä suhteessa edustivat perussuomalaisten, seitsemän tähden liikkeen, sinisten, keskustan ja kristillisdemokraattien ehdokkaat, joiden ehdokkaista valtaosa suhtautui epäilevästi suurimpaan osaan vaalikoneissa esitetyistä politiikkatoimista ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kaikista kielteisimmin kyseisiin politiikkatoimiin asennoituivat perussuomalaisten ehdokkaat, joista yksikään ei suhtautunut politiikkatoimiin keskimääräisesti edes jokseenkin hyväksyvästi.

Keskustan ja seitsemän tähden liikkeen ehdokkaista kaksi kolmasosaa, kristillisdemokraattien ehdokkaista noin puolet ja sinisten ehdokkaista hieman alle puolet suhtautuivat kielteisesti tai jokseenkin kielteisesti ehdotettuihin toimiin.

Kerätyn aineiston perustella suurempi osa ehdokkaista Pirkanmaalla asennoitui kielteisesti kuin myönteisesti vaalikoneissa ehdotettuihin ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen tähtääviin politiikkatoimiin.

Tutkimuskurssia varten kerätyn aineiston perustella suurempi osa ehdokkaista Pirkanmaalla asennoitui kielteisesti kuin myönteisesti vaalikoneissa ehdotettuihin ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen tähtääviin politiikkatoimiin. Torjuvasti suhtautuvia oli kaikista pirkanmaalaisista ehdokkaista 42 prosenttia ja myönteisesti suhtautuvia 30 prosenttia ehdokkaista.

Puolueiden sijoittuminen sosioekonomiselle oikeisto-vasemmisto-akselille näyttäisi olevan jokseenkin yhteydessä puolueiden ehdokkaiden ilmastokantoihin. Vasemmistoon tyypillisesti liitetyiden puolueiden (Vas., SDP, Vihr.) ehdokkaat olivat ilmastotoimiin myönteisemmin suhtautuvia, kun taas oikeistoon tyypillisesti sijoitettujen puolueiden (PS, Sin., KD) ehdokkaat suhtautuivat torjuvammin esitettyihin toimiin.

Selityssuhde on kuitenkin vain kohtalainen, sillä merkittäviä poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi perinteisenä oikeistopuolueena pidetyn kokoomuksen ehdokkaat olivat, ainakin Pirkanmaalla, huomattavasti myönteisempiä esitettyjä toimia kohtaan kuin esimerkiksi keskustan ehdokkaat.

Keskustalla myönteisyyttä ilmastotoimia kohtaan laskivat vaalikoneissa ilmastonmuutostematiikan yhteydessä esitetyt kysymykset metsänhakkuista. Ne saatettiin tulkita ensisijaisesti metsänhoidollisiksi toimiksi. Lisäksi lihansyöntiä koskeva kysymys saatettiin tulkita ennen kaikkea kotimaisia maataloustuottajien etuuksia määritteleväksi kysymykseksi ilmastonmuutos-näkökulman sijaan.

Pirkanmaalaisten eduskuntavaaliehdokkaiden ilmastoasenteet puolueen perusteella. Vaalikonevastauksista tehty summamuuttuja. Mitä suurempi luku, sitä myönteisemmin ehdokas suhtautui vaalikoneessa ehdotettuihin ilmastonmuutoksen torjumiseen tähtääviin politiikkatoimiin ja arvokysymyksiin.

Vastausvaihtoehdot kaikissa vaalikonekysymyksissä oli jaettu viisiportaiseen skaalaan, joka mittasi ehdokkaan suhtautumista esitettyyn väitteeseen liikkuen hyvin kielteisen suhtautumisen kautta hyvin myönteiseen suhtautumiseen. Skaalan ensimmäinen arvo oli ”Täysin eri mieltä”, keskimmäinen arvo ”En osaa sanoa” ja viimeinen arvo ”Täysin samaa mieltä”.

Vaalikonekysymykset olivat: 1. Suomen pitää olla edelläkävijä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, vaikka se aiheuttaisi suomalaisille kustannuksia; 2. Suomen ei pidä kiirehtiä kieltämään uusien bensa- ja dieselautojen myyntiä; 3. Valtion pitää ohjata suomalaiset syömään vähemmän lihaa esimerkiksi verotuksen avulla; 4. Metsiä hakataan Suomessa liikaa; 5. Suomessa tulee asettaa kansalaisille henkilökohtainen hiilibudjetti, jossa määritellään hiilijalanjäljelle enimmäisraja; 6. Suomen pitää vähentää hakkuita ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi; 7. Kaikessa päätöksenteossa pitäisi arvioida vaikutukset ympäristöön ja tarvittaessa luopua ympäristölle haitallisista hankkeista.

*) Pirkanmaan vaalipiirissä yhdellä puolueella, vaaliliitolla tai yhteislistalla sai olla enintään 19 ehdokasta.

**) Muut puolueet olivat Suomen ruotsalainen kansanpuolue, kommunistinen työväenpuolue, feministinen puolue, Suomen kommunistinen puolue, eläinoikeuspuolue, itsenäisyyspuolue, kansalaispuolue, Suomen kansa ensin -puolue, liberaalipuolue ja piraattipuolue.

Ehdokkaiden ilmastoasenteiden taustatekijät

Siinä missä Pirkanmaalla miesehdokkaista hieman yli puolet suhtautui torjuvasti tai jokseenkin torjuvasti vaalikoneissa esitettyihin ilmastotoimiin, naisista näin teki vain noin joka neljännes. Naiset asennoituivat myönteisemmin myös kunnianhimoisiin ilmastonmuutosta torjuviin politiikkatoimiin: naisehdokkaista noin 43 prosenttia tuki ehdotettuja toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja vastaavasti miehistä politiikkatoimia tuki vain noin 22 prosenttia.

Miesehdokkaista hieman yli puolet suhtautui torjuvasti tai jokseenkin torjuvasti vaalikoneissa esitettyihin ilmastotoimiin. Naisista näin teki vain noin joka neljännes.

Jokseenkin odotetusti 18–29-vuotiaat ehdokkaat suhtautuivat keskimääräisesti kaikista myönteisimmin ilmastonmuutoksen torjumiseen ja olivat huomattavasti kunnianhimoisempia ilmastopolitiikan suhteen kuin heitä vanhemmat ehdokkaat. 18–29-vuotiaista ehdokkaista puolet suhtautui myönteisesti esitettyihin politiikkatoimiin, kun vastaava luku oli 30–50-vuotiaissa hieman alle kolmannes ja yli 51-vuotiaissa hieman alle neljännes. Yli 51-vuotiaista ehdokkaista puolet suhtautui kielteisesti vaalikonekysymysten ehdottamiin ilmastonmuutosta torjuviin politiikkatoimiin.

Pirkanmaan ehdokkaissa oli havaittavissa, että ilmastoasenteet jakautuivat tutkimuskirjallisuudessa esitetyn tavan mukaan, jossa puoluekannan lisäksi sosiodemografiset tekijät, kuten ikä ja sukupuoli, ennustavat henkilön ilmastoasenteita.

Pirkanmaalaisten ehdokkaiden keskuudessa ilmastomyönteiset asenteet jäivät kuitenkin heikommin edustetuiksi  verrattuna negatiivisempiin asenteisiin. Osittain tätä selitti kevään eduskuntavaaleissa sekä nuorten ehdokkaiden vähäisempi määrä muihin ikäluokkiin verrattuna että naisehdokkaiden vähäisempi määrä miesehdokkaisiin verrattuna. 

Ehdokkaiden moninaiset kärkiteemat omissa vaalikampanjoissaan

Kaikista kärkiteemoista, jotka ehdokkaat nostivat itse esille omilla kotisivuillaan, koulutus toistui kaikista yleisimmin pirkanmaalaisten ehdokkaiden keskuudessa. Koulutus esiintyi kolmen kärkiteeman joukossa noin 8 prosentilla ehdokkaista, joilla oli kotisivut. Ilmastonmuutos oli kärkiteemoista toiseksi yleisimmin esiintyvä (7 %). Sen kannoilla tulivat yrittäjyys (5 %), vanhukset (5 %) ja työllisyys (5 %).

Koulutus toistui kärkiteemoista yleisimmin pirkanmaalaisten ehdokkaiden keskuudessa.

Prosenttierot kärkiteemojen esiintyvyyksien välillä olivat kuitenkin hyvin pieniä, eikä mikään teema näin ollen noussut ylitse muiden. Mainitsemisen arvoista on se, että ympäristönsuojelu ei päässyt lainkaan kymmenen yleisimmän kärkiteeman joukkoon, kun tarkasteltiin kaikkia ehdokkaita. Ympäristönsuojelun kohdalla oli kuitenkin havaittavissa suuriakin puoluekohtaisia eroja, sillä se nousi kuitenkin yhdeksi merkittävimmäksi kärkiteemaksi keskustan, vihreiden ja SDP:n ehdokkaiden kotisivuilla.

Puolueen perusteella tarkasteltuna kärkiteemojen suhteen löytyy suurta hajontaa. Ilmastonmuutos nousi kolmen yleisimmän kärkiteeman joukkoon vihreillä, vasemmistoliitolla, SDP:llä ja Liike Nytillä. Vihreiden, vasemmistoliiton ja Liike Nytin ehdokkailla ilmastonmuutos oli yleisimmin esiintyvä kärkiteema (tai jaetulla ykkössijalla). SDP:llä ilmastonmuutos oli jaetulla kolmannella sijalla. Lisäksi ympäristönsuojelu pääsi kolmen yleisimmän kärkiteeman joukkoon keskustan, SDP:n ja vihreiden ehdokkaiden kotisivuilla.

Kun verrataan ehdokkaiden ilmastoasenteita vaalikonevastauksien ja kärkiteemojen näkökulmista, saadaan selville joitakin mielenkiintoisia epäjohdonmukaisuuksia. Ehkä merkittävimmät epäjohdonmukaisuudet löytyivät Liike Nytin sekä keskustan ehdokkaiden kärkiteemojen ja vaalikonevastauksien väliltä.

Ehkä merkittävimmät epäjohdonmukaisuudet löytyivät Liike Nytin sekä keskustan ehdokkaiden kärkiteemojen ja vaalikonevastauksien väliltä.

Liike Nytin ehdokkaista lähes kolmannes oli nostanut ilmastonmuutoksen kärkiteemakseen, mutta vaalikonevastausten perusteella ehdokkaista vain noin 15 prosenttia oli valmis esitettyihin politiikkatoimiin ja puolet ehdokkaista suhtautui keskimäärin torjuvasti kaikkiin vaalikoneissa esitettyihin politiikkatoimiin. Mahdollista on, että Liike Nytin ehdokkaat olivat epäjohdonmukaisia tavoitteissaan tai he eivät pitäneet vaalikoneiden ehdottamia politiikkatoimia oikeina tapoina toimia ilmastonmuutosta vastaan.

Keskustan ehdokkailla taas ympäristönsuojelu oli kolmen tärkeimmän kärkiteeman joukossa, mutta vaalikonevastauksien perusteella keskustan ehdokkaat olivat hyvin skeptisiä esitettyjen politiikkatoimien suhteen. Yli 65 prosenttia heistä suhtautui niihin torjuvasti.

Pirkanmaalaiset keskustan ehdokkaat mahdollisesti näkivät ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja ympäristönsuojelun toisistaan irrallisina tavoitteina, minkä vuoksi he vaalikonevastauksissaan suhtautuivat torjuvasti ehdotettuihin ilmastotoimiin mutta nostivat silti ympäristönsuojelun merkittäväksi vaaliteemakseen.

Toisaalta on mahdollista, että keskustan ehdokkaiden mielestä metsänhakkuu ja lihansyönti edustivat ensisijaisesti joitakin muita asiakysymyksiä kuin ilmastonmuutos- tai ympäristökysymyksiä. Toisin sanoen niiden puolustamisen tai vastustamisen ei välttämättä nähty olevan ensisijaisesti yhteydessä ilmastonmuutoksen vastaisten toimien vastustamiseen tai puolustamiseen.

Hieman yllättäen ilmastonmuutos ei noussut nuorten ehdokkaiden (18–29-vuotiaiden) ikäryhmässä yleisimmin esiintyväksi kärkiteemaksi heidän kotisivuillaan. Se pääsi kärkiteemoissa jaetulle toiselle sijalle (24 %) jääden yli 10 prosenttiyksiköllä jälkeen 18–29-vuotiaiden ehdokkaiden yleisimmästä kärkiteemasta, koulutuksesta (36 %).

Sen sijaan 30–50-vuotiaiden ikäryhmässä ilmastonmuutos oli yleisimmin esiintyvä kärkiteema, noin joka neljännellä 30-vuotiaista ehdokkaista ilmastonmuutos esiintyi kolmen yleisimmän kärkiteeman joukossa. Yli 51-vuotiaiden ikäryhmässä ilmastonmuutos ei noussut kolmen yleisimmän kärkiteeman joukkoon

Ilmastoehdokkaan arkkityyppi

Pirkanmaalla kunnianhimoisen ilmastopolitiikan puolesta ehdolle asettui todennäköisimmin vihreiden tai vasemmistoliiton 18–29-vuotias naispuolinen ehdokas.

Ilmastonmuutoksen esiintymiseen kärkiteemana kevään eduskuntavaaleissa ei näyttäisi Pirkanmaalla vaikuttaneen ehdokkaan sukupuoli, sillä sekä nais- että miesehdokkaista noin joka viides nosti sen omilla kotisivuillaan kolmen kärkiteemansa joukkoon. Tästä huolimatta pirkanmaalaiset naisehdokkaat suhtautuivat vaalikonevastauksiensa perusteella selvästi miehiä myönteisemmin esitettyihin politiikkatoimenpiteisiin ja ilmastonmuutosta koskeviin arvokysymyksiin.

On mahdollista, että miesehdokkaat ja vanhempiin ikäryhmiin kuuluvat ehdokkaat eivät pitäneet vaalikoneissa ehdotettuja politiikkatoimia parhaina tapoina toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

On mahdollista, että miesehdokkaat ja vanhempiin ikäryhmiin kuuluvat ehdokkaat eivät pitäneet vaalikoneissa ehdotettuja politiikkatoimia parhaina tapoina toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Toisaalta analysoiduissa vaalikonekysymyksissä oli mukana myös arvokysymyksiä, jotka eivät suoraan viitanneet mihinkään politiikkatoimenpiteeseen, joten vaalikonevastausten tulosta voidaan pitää ainakin viitteellisenä indikaattorina ehdokkaan ilmastoasenteiden suhteen. 

Ilmastovaalit 2019?

Vuoden 2019 eduskuntavaaleja ei voida täysin perustellusti pitää Pirkanmaalla ilmastovaaleina. Ilmastonmuutos oli esillä pirkanmaalaisten ehdokkaiden itse nimeämissään kärkiteemoissa vahvasti, mutta yleisimmin toistunut kärkiteema oli kuitenkin koulutus.

Osuvampaa on todeta, että vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ehdokkailla oli useita vahvoja kärkiteemoja, jotka vaihtelivat sekä puolueittain että ehdokkaiden sosiodemografisen taustan mukaan.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ehdokkailla oli useita vahvoja kärkiteemoja, jotka vaihtelivat sekä puolueittain että ehdokkaiden sosiodemografisen taustan mukaan.

Toisaalta kevään 2019 eduskuntavaalien voidaan katsoa vahvistaneen ilmastonmuutoksen asemaa suurena vaaliteemana muun muassa työllisyyden, yrittäjyyden ja eriarvoisuuden rinnalla. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa lähes jokainen puolue otti jollain tavalla kantaa ilmastonmuutokseen, eikä sitä voinut aihealueena ohittaa.

Ilmastonmuutosteeman vahvistuneeseen asemaan viittaa myös sen jatkuva läsnäolo julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi analysoiduissa Ylen sekä Helsingin Sanomien vaalikoneissa kolmestakymmenestä kysymyksestä yhteensä kuusi mittasi asenteita sekä arvoja ympäristöä ja ilmastonmuutosta kohtaan.

Tämän perusteella voidaan arvella ainakin vaalikoneiden tekijöiden uskoneen äänestäjillä olleen halukkuutta tietää ehdokkaiden ilmastoasenteista ja jopa mahdollisesti painottavan niitä äänestyspäätöksissään. Vaikka ilmastonmuutos ei ollut kevään eduskuntavaaleissa vaalikeskustelun hallitsevin kärkiteema, näyttäisi se vakiinnuttaneen paikkansa suurten vaaliteemojen joukossa.

Tulokset perustuvat kaikista pirkanmaalaisista eduskuntavaaliehdokkaista kerättyyn kokonaisaineistoon. Tekstissä esitetyt tulokset ovat valtakunnallisesti suuntaa-antavia, mutta on huomioitava, ettei tutkimuksessa ole käytetty valtakunnallista aineistoa.

Salla Vadén on kansainvälisen politiikan opiskelija ja yhteiskuntatieteiden kandidaatti Tampereen yliopistossa.

Aino Tiihonen on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Tiihonen toimi eduskuntavaalien tutkimuskurssin toisena ohjaavana opettajana.

Julkaisu Eduskuntavaalit 2019 – ilmastovaalit? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien ja europarlamenttivaalien välissä on 42 päivää. Tiivis vaaliaikataulu on herättänyt huolta vaaliväsymyksestä ja puolueiden ehdokasasettelun demokraattisuudesta.

Työllistymisestään välittävän poliitikon kannalta vaalikeväässä on silti hyvät puolensa. Eurovaalien ehdokashakemusten jättö lukkiutui neljä päivää eduskuntavaalien jälkeen. Tarjolla on harvinaisen sopivasti ajoitettu uusi työllistymismahdollisuus eduskunnasta pudonneille poliitikoille.

Lisäksi poliitikkojen on tänä keväänä helppoa siirtyä eduskunnasta Euroopan parlamenttiin tai toisin päin ilman pitkää työttömyysjaksoa välissä tai tarvetta jättää töitä täysin kesken. Tuplaehdokkuus vaaleissa tarjoaa kaksi mahdollisuutta työllistyä – joillekin jopa vapauden valita työpaikkansa.

Vaaliaikataulu ei suinkaan kohtele eduskuntapudokkaita ja parlamentista toiseen ponnistavia aina yhtä suotuisasti. Suomen EU-jäsenyyden aikana eurovaalit ovat sattuneet samalle vuodelle eduskuntavaalien kanssa kerran aikaisemmin, vuonna 1999. Muulloin poliitikkojen on täytynyt joko etsiä uudet työpaikkansa muualta tai jättää kausi pahasti kesken uran suuntaa vaihtaessa.

Parlamentaarisella uralla epävarmuutta täytyy sietää

Edustuksellinen demokratia tuo poliitikkojen uraan tiettyä epävarmuutta: perustuuhan edustajan mandaatti vaaleissa määräajoin ilmaistuun luottamukseen.

Edustaminen on demokraattinen etuoikeus, mutta se on samalla parlamenttiin valitun poliitikon työtä. Varsinaisesti kansanedustajat ja euroedustajat ovat kuitenkin luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia. Poliitikoille ketjutetut 4–5 vuoden mittaiset määräaikaisuudet ovat arkipäivää.

Kansanedustajat ja euroedustajat ovat luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia.

Kauden päätteessä poliitikon uudelleenvalinnasta ei ole takeita. Jatkokaudelle on tilastollisesti jonkin verran helpompaa päästä kuin ensimmäisen kauden edustajaksi, mutta konkariedustajankin ohi voi kiilata kuka tahansa.

Poliitikko voi toki työllistyä puoluekoneistoon tai vaikka politiikan ulkopuolelle. Mutta jos poliitikko tahtoo jatkaa edustustehtävissä, Euroopan parlamentin ja eduskunnan eripariset vaalisyklit tarjoavat eräänlaisen turvaverkon. Tältä kannalta on siis ymmärrettävää, että osa poliitikoista etsii kevään vaaleissa vaihtoehtoja sekä Euroopan unionin että Suomen politiikasta.

”Tarttis löytää töitä” – eduskunnasta putosi vaaleissa 48 kansanedustajaa

Lähes neljäsosa istuvista kansanedustajista joutui eduskuntavaaleissa jättämään eduskunnan vastoin toiveitaan. Valitsematta jäi 48 ehdolla ollutta kansanedustajaa. Heistä seitsemän on ehdolla eurovaaleissa.

Eurovaaleissa ehdolle asettuneista ainakin Silvia Modig (vas.), Satu Taavitsainen (sd.) ja Olli-Poika Parviainen (vihr.) ovat kommentoineet julkisesti vaalitulostaan työllistymisnäkökulman kautta. Heidän lisäkseen Euroopan parlamenttiin pyrkivät entiset kansanedustajat Mika Raatikainen (ps.), Ari Jalonen (sin.), Kari Kulmala (sin.) ja Paavo Väyrynen (stl). Euroopan parlamentti lienee heistä useimmalle kakkosvaihtoehto.

Osalla heistä on vakituinen työpaikka odottamassa, kävi eurovaaleissa miten kävi. Työtöntä edustajaa odottaa sopeutumisraha, eli kansanedustajien oma työttömyysturva – ja tietysti työnhaku.

Ehdokkaiden urasuunnittelua vai puolueiden vaalikikkailua?

Poliittisten urien tutkimus nojaa historiallisesti yhtäältä weberiläiseen käsitykseen urapoliitikoista taloudellisesti riippuvaisina ja toisaalta Joseph Schlesingerin mukaisesti urasuunnitelmiltaan kunnianhimoisina olentoina. Kunnianhimon on perinteisesti ajateltu ajavan poliitikkoja aluetasoilta kohti keskusvaltaa ja riviedustajuudesta kohti hallitusvaltaa.

Euroopassa tilannetta on viime vuosikymmeninä mutkistanut Euroopan parlamentin kasvanut valta ja alueiden nousu monissa Euroopan maissa. Muun muassa Jens Borchertin, Klaus Stolzin, Richard Whitakerin sekä Ine Vanlangenakkerin, Bart Maddensin ja Gert-Jan Putin tutkimustulokset osoittavat, että valtion politiikan vahvaa ja yksimielistä ensisijaisuutta ei voida Euroopassa pitää itsestäänselvyytenä. Erikoistuminen aluehallintoon tai EU-politiikkaan samoin kuin useammalle aluetasolle vaihtelevasti suuntautuvat urat ovat yleistyneet.

Joku suomalainenkin poliitikko saattaa siis kevään vaaleissa ensisijaisesti toivoa pääsevänsä edustamaan suomalaisia Euroopan unionissa. Mutta millainen on euroedustajaksi pyrkivän turvaverkko vaalitappion varalta?

Meppitoiveikas voi asettua varmuuden vuoksi ehdolle myös eduskuntavaaleissa ja loikata tarpeen tullen eduskunnasta Euroopan parlamenttiin. Samalla puolue saa täytettä listoilleen molemmissa vaaleissa.

Ehdokkuuksissa on kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista.

Oman erityispiirteensä vaalikevääseen tuo Suomen vaalijärjestelmä. Avoimessa listavaalissa puolueet saavat kätevästi tarkan mittaustuloksen ehdokkaidensa suosituimmuudesta. Eduskuntavaalien ääniharavat todennäköisesti vetävät äänestäjiä puolueelle myös eurovaaleissa.

Eurovaaleissa on tänä vuonna ehdolla 14 vastavalittua kansanedustajaa. Oikeusministeriön tieto- ja tulospalvelun luvuista selviää, että heille annettiin eduskuntavaaleissa keskimäärin yli 7 500 ääntä per henki, mikä on noin 500 ääntä enemmän kuin kaikkien eduskuntaan valittujen äänisaaliin keskiarvo.

Valituksi tuleminenkaan ei takaa, että poliitikko lähtee Brysseliin. Mepiksi valittu kansanedustaja voi halutessaan kieltäytyä Euroopan parlamentin mandaatistaan ja jäädä eduskuntaan.

Tuore kansanedustaja Merja Kyllönen (vas.) on kertonut ensimmäisenä eurovaaliehdokkaista jo etukäteen, ettei tule ottamaan euroedustajan paikkaa vastaan, vaikka tulisi valituksi Euroopan parlamenttiin. Perusteluksi valinnalleen Kyllönen nostaa perhesyyt.

Kyllösen paljastus henkilöi laajempaa tuplaehdokkuuden ilmiötä. Ehdokkuuksissa on selvästikin kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista, oli niiden taustalla sitten ammatillinen kunnianhimo tai vielä henkilökohtaisemmat syyt.

Moni poliitikko vaihtaa parlamenttia myös kesken kauden

Kevään 2019 eurovaaleissa joku vastavalituista kansanedustajista saattaa ansaita suomalaisten luottamuksen jo toisen kerran alle kahdessa kuukaudessa. Kenties joku heistä valitsee loikata eduskunnasta ja käyttää mandaattiaan Euroopan parlamentissa.

Loikkia on tapahtunut ennenkin Suomen EU-jäsenyyden aikana. Pro gradu -tutkielmassani selvitin, että vuosina 1995–2016 suomalaiset poliitikot vaihtoivat parlamenttia EU:n ja eduskunnan välillä yhteensä 17 kertaa kesken vaalikauden.

Tämän lisäksi kolme meppiä – Carl Haglund (r.), Heidi Hautala (vihr.) ja Alexander Stubb (kok.) – keskeytti edustajankautensa Euroopan parlamentissa ministerinsalkun vuoksi. Kokoomuksen Jyrki Katainen taas siirtyi pääministeristä Suomen EU-komissaariksi vuoden 2014 eurovaalien jälkeen vaikean hallituskauden loppupuolella.

Kiinnostava oli Timo Soinin (ps.) tuplaloikkaus vuosina 2009 ja 2011. Soini toimi kansanedustajana ennen vuoden 2009 eurovaaleja. Vaalien jälkeen Soini lähti eduskunnasta Euroopan parlamenttiin eduskuntakauden puolivälissä. Vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen Soini jätti taas Euroopan parlamentin, jälleen kahden vuoden edustajuuden jälkeen.

Kahden vuoden väli edellisiin vaaleihin toi oletettavasti Soinille turvaa kritiikiltä edustuksellisen mandaatin keskeytyessä.

Myös nykyisellä perussuomalaisten puheenjohtajalla on omanlaisensa ratkaisu monitasoisen EU-järjestelmän epäsynkronisiin vaalikausiin. Jussi Halla-Aho on ilmoittanut vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen, että hän ei keskeytä kauttaan Euroopan parlamentissa, vaan jatkaa meppinä jäljelle jäävät kaksi kuukautta EP-kauden loppuun asti.

Eduskuntaan nousee täksi ajaksi varaedustaja Raatikainen, joka putosi juuri eduskunnasta ja on itse ehdolla Euroopan parlamentin vaaleissa.

Järjestelmä mahdollistaa poliitikoille ja puolueille monimutkaisia kuvioita. Toisinaan järjestelmä pakottaa monipuolista uraa tekevän ammattipoliitikon jättämään mandaattinsa kesken kauden.

Suomalaispoliitikot ovat EU-tasolla aktiivisia loikkareita

Euroopan unionin 15 ensimmäisen jäsenmaan eli niin kutsuttujen EU15-maiden välillä on suuria eroja poliitikkojen loikkauskäyttäytymisessä. Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset (55), portugalilaiset (39) ja espanjalaiset (35) ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden. Kansallisen parlamenttinsa ja EP-ryhmänsä kokoon suhteutettuna Suomi sijoittuu niin ikään kunnialtaan kyseenalaiseen neljän kärkeen.

Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset, portugalilaiset ja espanjalaiset ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden.

Britanniassa ja Luxemburgissa loikkaaminen kesken kauden parlamentista toiseen on kaikkein harvinaisinta. EU-maista ainoastaan Luxemburgissa kansallisen parlamentin ja EU-parlamentin vaalit olivat pitkään synkronoitu samaan vaalisykliin. Luxemburgin euroedustajat ja kansallisen parlamentin jäsenet valittiin siis vuoteen 2009 asti yhtä aikaa, mikä tehokkaasti vähentää mahdollisuuksia ja tarvetta loikkiin kesken kauden.

Brittiparlamentti taas on EU15-maiden ainoa, joka muodollisesti kieltää edustajiensa eron ja tehtävien keskeyttämisen kesken kauden.

Suomessa vuoden 1999 tuplavaalikeväänä loikkareita ei ilmaantunut. Tuolloin eduskunta- ja eurovaalien välissä oli vajaa kolme kuukautta. Vaalien tiukka läheisyys saattoi toimia esteenä välittömille loikille, vaikka vaaleja ei pidettykään tismalleen samaan aikaan.

Vaalisyklin merkitys edustajien uravalintoihin ja puolueiden ehdokasasetteluun jäi monimutkaisuudessaan gradussani avoimeksi. Samanaikaiset vaalit ymmärrettävästi vähentävät tarvetta keskeyttää edustajantoimi uusien parlamentaaristen uramahdollisuuksien vuoksi: tähän viittaavat orastavasti niin graduni tulokset kuin esimerkiksi tutkimus Belgian aluetason vetovoimasta poliitikoille.

Mutta miten vaikuttaa vuosi vaalien välissä? Entä kaksi kuukautta? Näiden kysymysten analysointiin on tarjolla erinomaista materiaalia EU-maiden vaalituloksissa, Suomen vaalikevät 2019 mukaan lukien.

Ovatko kauden keskeyttäminen ja tuplaehdokkuudet ongelmia demokratian kannalta?

Urasuunnitelmia tekevän poliitikon, äänisaalistaan optimoivan puolueen ja demokraattisen vastuunkannon välillä on tiettyjä ristiriitoja. Vaaleilla valitun edustajan jättäessä mandaattinsa on tarpeen kysyä, mitä seurauksia valinnalla on äänestäjien ja edustajan luottamussuhteelle.

Kysymys pureutuu pohjimmiltaan puolueiden rooliin suomalaisessa demokratiassa. Vaikka Suomessa ääni annetaan vaaleissa edustajakohtaisesti, vähintään yhtä suuren hyödyn äänestä saa puolue.

Kauden keskeyttäminen johtaa Suomessa varaedustajan eli vaaleissa lähes valituksi tulleen edustajan sijaisuuteen. Puolueiden valtasuhteet säilyvät. Edustajien päätöksistä riippumatta puolueelle annettu ääni ei katoa.

Entä läpinäkyvyys? Kyllösen paljastuksen jälkeen kävi ilmi, että hän ei suinkaan ole ainoa eurovaaleissa ehdolle asettuneesta neljästätoista vastavalitusta kansanedustajasta, jolla ei ole aitoja pyrkimyksiä Euroopan parlamentin jäseneksi. Äänten kalastelu tunnetuilla nimillä on omiaan ruokkimaan äänestäjien skeptisyyttä puoluedemokratiaa kohtaan.

Toisaalta kauden keskeytyksissä ja tuplaehdokkuuksissa on tavallaan kyse myös demokratian vaalimisesta. Poliitikkojen uran sujuvoittaminen voi olla päättäjien edustavuuden kannalta tärkeää.

Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei liene hyvä vaihtoehto.

Suomen eduskunnassa tai Euroopan parlamentissa edustaminen on kokopäivätyö. Poliitikon on saatava edustamisesta elantonsa, jotta edustajuus olisi mahdollista tasavertaisesti taustasta ja aiemmasta tulotasosta riippumatta. Mitä epävarmemmaksi elannon jatkuvuus käy, sitä vaikeampaa edustajan on suunnitella tulevaisuutta politiikassa.

Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei siis liene hyvä vaihtoehto. Ilmiöiden tunnistaminen sen sijaan on tärkeää, ja vuoden 2019 poikkeuksellisen vaalisuman reportaaseissa on onnistuttu hyvin tuomaan niitä julkiseen keskusteluun.

Vaalikeväässä riittää aurinkoa.

Laura Lamberg on valtiotieteiden maisteri ja Helsingin yliopiston valtio-opin oppiaineessa palkitun pro gradu -tutkielman Level-Hopping Legislators kirjoittaja.

Julkaisu Politiikan rekrytointiviikot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

”Jussi Halla-aho on vähiten populistinen poliitikko Suomessa”, yleisössä istunut henkilö tuli sanomaan esitelmäni jälkeen. Olin ennen eduskuntavaaleja puhumassa eurooppalaisesta puoluekentästä, jonka yksi määrittävä tekijä on ollut oikeistopopulististen puolueiden aseman vahvistuminen 2010-luvulla.

Ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoitti. Jos perussuomalaisten puheenjohtaja Halla-ahoa vertaa aiempaan puheenjohtajaan Timo Soiniin, hän todella vaikuttaa vähemmän populistiselta poliitikkotyypiltä, jos populismin ymmärtää kansanomaisena ja eliitinvastaisena tyylinä.

Siinä missä Soini puhutteli äänestäjiä kansanomaisella retoriikallaan, kertomalla kohtaamisistaan Teboililla ja kutsumalla itseään ”perusjätkäksi”, Halla-aho viljelee sivistyssanoja, asuu Helsingin Eirassa eikä vaikuta edes yrittävän asemoitua osaksi unohdettua kansaa.

Yhdessä populismin määritelmistä painotetaan kansan ja eliitin vastakkainasettelun rakentamista. Halla-ahon tapa puhua ”kansasta” kuulostaa usein enemmän eliittipuheelta, jossa kansaa katsellaan ylhäältä alas, ei vertaisryhmänä.

Vaalien jälkeen Halla-aho kutsui äänestäjiään ”hölmöiksi”, kun ”he äänestävät [SKP:n ehdokas Kalevi] Wahrmania. Siinä meni persuilta noin 400 ääntä, sillä oltaisiin saatu seitsemäs kansanedustaja Uudeltamaalta.” Soinin kansa ei ollut ikinä hölmöä – kansa kyllä tiesi.

Soinin kansa ei ollut ikinä hölmöä – kansa kyllä tiesi.

Vaalikeskustelussa Halla-aho puolestaan totesi, että häntä ”huvittaa, että on paljon isoja miehiä, jotka pelkäävät kasveja. Ei kasveja tarvitse pelätä. Ne ovat terveellisiä ja hyvänmakuisia”. Soini taas on viitannut kasvisruokaan ”pupunruokana”.

Molempien puheenjohtajien kohdalla heidän tyylinsä – Soinin kansanomainen poljento ja Halla-ahon viljelemät sivistyssanat – vetoavat kannattajiin, mikä osoittaa hyvin populistisen tyylin muuntautumiskyvyn. Retoriselta tyyliltään Soini ja Halla-aho ovat erilaisia, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että perussuomalaiset puolueena olisi luopunut populismista.

Eduskuntavaalit osoittivat hyvin, että Halla-ahon perussuomalaiset edustaa edelleen vankkaa populistista perinnettä. Populistinen tyyli näkyy tavassa, jolla puolue rakentaa vastakkainasettelua suhteessa koko muuhun puoluekenttään.

Perussuomalaisten määrittelyvalta

Politiikan julkisuudessa olennaista ei ole pelkästään agendavalta eli se, mitkä teemat nostetaan politiikan asialistalle, vaan myös se, miten niitä määritellään ja kenellä on eniten määrittelyvaltaa. Politiikassa tavoitteena on tehdä omiin intresseihin perustuvasta tilannekuvasta hallitseva ja neutraalilta vaikuttava kuvaus poliittisesta todellisuudesta.

Keskeisintä perussuomalaisissa ei ole puheenjohtajien retorinen tyyli vaan juuri onnistuneen vastakkainasettelun tuoma merkittävä määrittelyvalta suomalaisessa politiikassa. Tämä näkyy siinä, miten laajasti perussuomalaisten määritelmä maahanmuutto- ja ilmastopoliittisesta vastakkainasettelusta on omaksuttu.

Politiikassa tavoitteena on tehdä omiin intresseihin perustuvasta tilannekuvasta hallitseva ja neutraalilta vaikuttava kuvaus poliittisesta todellisuudesta.

Kun puhutaan vastakkainasettelun rakentamisesta ja tilannekuvan maalaamisesta, on olennaista erottaa toisistaan se, miten puolueen tarjoama tulkinta omaksutaan yhtäältä äänestäjien parissa ja toisaalta median vaalianalyyseissa. On jo pitkään ymmärretty, että mielikuvat ja stereotypiat ohjaavat tapaamme hahmottaa politiikkaa.

Uskomukset omaksutaan helposti, kun ne ovat omien poliittisten mieltymysten mukaisia, jolloin äänestyspäätöksessä mielikuvilla on keskeinen rooli. Mielikuvat muista puolueista rakennetaan usein juuri vastakkainasettelun varaan, mutta siinä missä perinteisesti vastakkaista puolta edustaa toinen poliittinen ryhmä, populisteilla se on usein koko muu puoluekenttä tai poliittinen järjestelmä.

Keskeisintä perussuomalaisissa ei ole puheenjohtajien retorinen tyyli vaan juuri onnistuneen vastakkainasettelun tuoma merkittävä määrittelyvalta.

Median vaalianalyyseissa yksittäisen puolueen tarjoamien mielikuvien määrittämä tilannekuva on helpommin vältettävissä tarkastelemalla analyyttisesti puolueiden ohjelmia ja vaalikeskusteluja. Eduskuntavaaleissa perussuomalaisten rakentama vastakkainasettelu maahanmuutto- ja ilmastopolitiikassa muuta puoluekenttää vastaan toistui kuitenkin vaalianalyyseissa sekä ennen vaaleja että niiden jälkeen.

Näin ilmastohysteria koettiin

Ilmastokeskustelussa perussuomalaisten linja oli vastustaa muiden puolueiden ”ilmastohysteriaa”. Ennen vaaleja tätä mielikuvaa muiden puolueiden ilmastolinjasta toistettiin analyysista toiseen eri lehdissä.

Iltalehdessä kirjoitettiin muiden puolueiden ”ilmastopaniikista”, johtavien poliitikkojen ”tyystin kadonneesta suhteellisuudentajusta” ja ”ihmisiä syyllistävästä vaalimessusta”. Maaseudun tulevaisuus -lehdessä kysyttiin: ”Löytyisikö persujen ulkopuolelta joku tolkun – ja rohkea – poliitikko, joka myöntäisi, että kansalaisilla saattaa olla ihan ymmärrettäviä epäluuloja kiilusilmäisen ilmastonmuutoskiihkon suhteen?”

Ilta-Sanomien kolumnissa kerrottiin, että ”muut puolueet ovat kaikkensa tehneet Halla-ahon kannatuksen eteen, eikä kyse ole edes maahanmuutosta, vaan arkijärjen kysymyksistä. SDP:n osalta esimerkiksi ilmastopoliittinen mopo on karannut käsistä”.

Pienemmissä maakuntalehdissä vaaleja kuvattiin ”paniikkivaaleiksi”: ”Syyllistäminen ja tuputtaminen on synnyttänyt myös vastareaktion ja tämä tuntuu juuri nyt satavan selvästi niin kutsutulla realistisella linjalla erottautuneiden perussuomalaisten laariin.”

Muiden puolueiden ilmastopolitiikka nostettiin näkyvästi esiin myös vaalien jälkeen, kun tulosta alettiin analysoida. Esimerkiksi Maaseudun tulevaisuus -lehden kolumnissa analysoitiin, että ”ilmastokeskustelu sai yliampuvia ja syyllistäviä sävyjä”. Tällä kertaa ilmastopaniikista ei syytetty koko muuta puoluekenttää vaan osoitettiin pelkästään ”punavihreää myllytystä”.

Myös kansainvälinen lehdistö tarttui tähän tulkintaan. The New York Times -lehdessä tuotiin esiin, että ”muut puolueet kilpailivat keskenään tarjotakseen kunnianhimoisia ilmastotavoitteita”.

Väite ilmastohysteriasta perustui mielikuvaan muista puolueista, ei niiden varsinaisiin ilmastokeinoihin.

Miltä tuo muiden puolueiden ”ilmastohysteria” sitten näytti? Väite ilmastohysteriasta perustui mielikuvaan muista puolueista, ei niiden varsinaisiin ilmastokeinoihin. Suurilla puolueilla ei ollut halukkuutta sitoutua kunnianhimoisiin ilmastokeinoihin vaaliohjelmissa tai ehdokkaiden vaalikonevastauksissa.

Eduskuntapuolueista vain vihreät ja jossain määrin vasemmistoliitto erottautuivat ilmastopoliittisissa keinoissa muista puolueista. Puolueiden sitoutuminen 1,5 asteen tavoitteeseen ei ikinä konkretisoitunut vaalikeskusteluissa, kun suuret puolueet eivät esittäneet tarvittavia ilmastokeinoja tavoitteen toteuttamiseen. Silti mielikuva ”ilmastohysterian” vallassa olevista puolueista pysyi vahvana.

Keskusta asemoitui jo kuukausia ennen vaaleja vihreitä vastaan ”realistisella vihreydellä”. Kokoomus taas ei halunnut olla mukana huutokaupassa, jossa ”sosialistit ja vihreät kilpailevat milloin pääsevät kieltämään bensa- ja dieselautot”.

Ilmastopolitiikassa vastakkainasettelua rakennettiin niin kokoomuksessa kuin keskustassa määrätietoisesti vihreitä ja vasemmistoa vastaan, mutta lopulta perussuomalaiset määritteli kamppailun jakolinjan.

SDP:tä syytettiin epäselvistä ilmastopoliittisista lausunnoista samaan aikaan, kun suuri osa puolueen ehdokkaista ei halunnut sitoutua vaalikonevastauksissa esitettyihin ilmastopoliittisiin keinoihin ja puolueen puheenjohtaja Antti Rinne toisteli, että ”ei tässä kenenkään lautaselta olla viemässä liharuokaakaan pois”.

Taustalla lienee vaikuttanut myös negatiivinen mielikuva vasemmistosta poliittisena voimana, joka puuttuu tarpeettoman paljon kansalaisten elämään eri politiikka-alueilla – nyt myös ilmastopolitiikassa. Oikeisto on perinteisesti vaatinut, että valtio jättää kansalaiset rauhaan.

Kun lehtien analyyseja muiden puolueiden hysteriasta ja paniikista tarkastelee puolueiden ilmastokeinojen valossa, asetelma kääntyykin päälaelleen. Vaaleja edeltävissä analyyseissa lietsottiin perusteetonta hysteriaa muiden puolueiden ilmastopolitiikasta, mikä oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.

Vaaleja edeltävissä analyyseissa lietsottiin perusteetonta hysteriaa muiden puolueiden ilmastopolitiikasta, mikä oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.

Toisaalta tätä erityisesti iltapäivälehtien levittämää hysteriaa haastoivat ja tasapainottivat vaaleja edeltävät analyysit erityisesti Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Ylellä suurten puolueiden vaatimattomasta ilmastopolitiikasta.

Hyvin heikko luottamus puolueisiin osaltaan mahdollistaa tilanteen, jossa populistipuolue onnistuu vaaleista toiseen asemoitumaan perinteisten puolueiden vastavoimana. Osaltaan asemoitumista vakiintuneen puoluekentän ulkopuolelle mahdollistaa myös paitsi median toistamat mielikuvat puolueesta vaihtoehtona muille puolueille myös puhe uudesta ”jytkystä”

Vaikka puolue oli viime kaudella hallituksessa ja sen kannatus on ollut koko 2010-luvun ajan korkeaa, puhe vaaliyllätyksestä antaa ymmärtää, että suosio on vain ohimenevä ilmiö perinteisellä puoluekentällä. Tällöin puolue on jatkuvasti altavastaajan asemassa sen sijaan, että se olisi vakiintunut valtapuolue ja osa kritisoimaansa poliittista eliittiä.

Kun maahanmuutosta ei saa puhua

Maahanmuuttopolitiikan linjoissa perussuomalaisten määrittelyvalta on ollut jo vuosia merkittävää. Analyyseissa tuodaan säännöllisesti esiin, etteivät muut puolueet halua puhua maahanmuuton ongelmista. Tässäkin kysymyksessä perussuomalaiset sanoittaa muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa.

Esimerkiksi professori Tapio Raunion mukaan suurimmat puolueet ”vaikenevat täysin” maahanmuutosta. Vaikenemisteesiä on tuotu esiin jo vuosien ajan. Muiden puolueiden maahanmuuttopoliittiset kannanotot, linjaukset ja äänekäs puhe eivät muuta perussuomalaisten tarjoamaa mielikuvaa hiljaisuudesta maahanmuuton ongelmien edessä.

Perussuomalaiset sanoittaa muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa.

Juha Sipilän hallitus teki merkittäviä kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan ja suurin osa puolueista haluaisi kiristää turvapaikkapolitiikkaa entisestään, mutta edelleen analyysi on, että muut puolueet vaikenevat maahanmuuttopolitiikasta. Uutisoinnissa on korostettu ja liioiteltu ”maahanmuuton mahdollisia kielteisiä vaikutuksia ja uhkakuvia, kuten taloudellista taakkaa, rikollisuuden kasvua, turvallisuusriskejä ja kulttuurisia uhkia”. Tämä näkyi myös puolueiden poikkeuksellisen voimakkaassa reaktiossa uutisointiin Oulun seksuaalirikosepäilyistä, joihin liittyi ulkomaalaistaustaisia epäiltyjä.

Silti perussuomalaisten vaikenemisväitettä toistetaan analyysista toiseen realistisena kuvauksena puoluekentän todellisuudesta. Olennaista vaikenemisteesille on kysymys agendavallasta ja määrittelyvallasta.

Ei riitä, että maahanmuutosta puhutaan jatkuvasti ja korostetun ongelmalähtöisesti – perussuomalaiset pyrkii vielä vahvempaan asiaomistajuuteen maahanmuuton ongelmien tunnistamisessa ja määrittelyssä. Silloin kaikki muut paitsi ongelmalähtöinen kehys maahanmuuttopolitiikassa on vaikenemista.

Perussuomalaisten tarjoaman linssin hallitsevuutta on epäilemättä vahvistanut se, että puolue on ollut niin vahvasti edustettuna maahanmuuttoon liittyvässä mediakeskustelussa.

Itseään ruokkiva asetelma

Julkisessa keskustelussa usein toistetaan populistipuolueen rakentamaa asetelmaa, jossa puolue on vaihtoehto koko muulle puoluekentälle. Vaalikeskusteluissa perussuomalainen ”vaihtoehto” niin ilmasto- kuin maahanmuuttopolitiikassa liittyi ensisijaisesti tyyliin, jolla perusuomalaiset määritti muuta puoluekenttää.

Populistinen vastakkainasettelu rakennettiin ilman, että perussuomalaisten täytyi varsinaisesti haastaa muiden puolueiden politiikkasisältöjä omillaan.

Populistinen vastakkainasettelu rakennettiin ilman, että perussuomalaisten täytyi varsinaisesti haastaa muiden puolueiden politiikkasisältöjä omillaan. Tässä mielessä vastakkainasettelu tyhjentyi politiikkasisällöistä ja rakentui muihin puolueisiin kohdistuvan protestin varaan.

Perussuomalaisten vaikuttavin onnistuminen on, että niin monet tarkastelevat poliittista todellisuutta perussuomalaisten tarjoaman linssin läpi. Tämä edellyttää sitä, että perussuomalaiset löytää politiikkakysymyksen, jonka ympärille se pystyy luomaan uskottavan mielikuvan poliittisen kentän konsensuksesta, jota pitää koossa poliittisena korrektiuden liima. Silloin politiikkasisältöihin liittyvä kamppailu on toissijaista ja altavastaajan identiteetistä kumpuava protesti nousee ensisijaiseksi jakolinjaksi.

Voikin hyvin sanoa, että perussuomalaisille eduskuntavaalit olivat voitto paitsi poliittisessa vallassa myös määrittelyvallassa.

PhD Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa. 

Edit. 25.4.2019 23:13: Täsmennetty kohtaa puolueiden ilmastopoliittisista tavoitteista.

Julkaisu Eduskuntavaalit perussuomalaisten linssin läpi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Millainen on puoluekannatusmittausten osumatarkkuus Suomessa? Kuinka hyvin vaaleja edeltävät viimeisimmät mittaukset ovat kyenneet ennakoimaan vaalivoittajat? Millainen mittausten osuvuus on ollut kaikkiaan? Entä millaiset päätekijät heikentävät tai kohentavat mittausten tarkkuutta?

Käsittelen seuraavassa näitä kysymyksiä Suomen eduskuntavaalien osalta kuluvalla vuosituhannella.

Osuvatko mittaukset?

Vuosien 2003, 2007, 2011 ja 2015 eduskuntavaalien viimeisimpien kannatusmittausten osuvuutta vaalitulokseen on tarkasteltu Suomen demokratiaindikaattoreissa. Niistä selviää, että viimeisimmät puoluekohtaiset kannatusarviot ovat osuneet kohdilleen varsin hyvin.

Demokratiaindikaattoreissa on mukana kustakin vaalista kolmen mittauslaitokset viimeisimmät mittaukset: Yle/Taloustutkimus, Helsingin Sanomat/TNS Gallup sekä vuosien 2003–2011 osalta MTV3/Research International ja vuoden 2015 vaaleista Iltalehti/Tietoykkönen.

Mittaukset ovat poikenneet yli kaksi prosenttiyksikköä puolueen vaalituloksesta vain melko harvoin. Näin tapahtui keskustan kohdalla Taloustutkimuksen ja Tietoykkösen mittauksissa vuonna 2015. Vuonna 2011 kaikki kolme mittaajaa aliarvioivat perussuomalaisten ja yliarvioivat keskustan kannatuksen selvästi.

Kannatusmittaukset eivät ole vaalitulosennusteita, vaan arvioita tiedonkeruuajan tilanteesta

Kahden prosenttiyksikön kriteerillä TNS aliarvioi vuoden 2007 vaaleissa perussuomalaisten kannatuksen ja Taloustutkimus yliarvioi vuoden 2003 vaaleissa kokoomuksen kannatuksen.

Kaikkiaan indikaattorit sisältävät kustakin neljästä vaalista kahdeksan eduskuntapuolueen vertailun kolmen mittauslaitoksen osalta. Yhteenlaskettuna 96 vertailusta nousee johdonmukaisina ja suurina poikkeamina vain keskustan ja perussuomalaisten kannatus vuoden 2011 vaaleissa.

Silloinkaan mittaukset tuskin olivat pahoin pielessä. Parin viimeisen kampanjaviikon aikana tapahtui muutoksia, jotka eivät ajoittuneet viimeisimpien mittausten keruuajankohtaan.

Yleensä ainakin mittauslaitokset muistuttavat, että kannatusmittaukset eivät ole vaalitulosennusteita, vaan arvioita tiedonkeruuajan tilanteesta. Mittausten osumatarkkuus on siis ollut hyvä kuluvan vuosituhannen eduskuntavaaleissa.

Vaalivoitto maaliintulojärjestyksenä

Puoluekannatusmittausten osumatarkkuutta voidaan arvioida myös siltä kannalta, ovatko viimeisimmät arviot kyenneet ennakoimaan oikein vaalivoittajat. Vaalivoittoretoriikka on puolueiden suulla tunnetusti notkeaa. Nyt voitoksi eivät riitä pieni kannatuslisäys tai odotuksia parempi tulos.

Valitsen kaksi päälähestymistapaa, joita kutsun maaliintulojärjestykseksi ja markkinaosuuden muutokseksi.

Vaalivoittojen tulkinnassa kannattaa ottaa huomioon sekä maaliintulojärjestys että markkinaosuuksien muutos.

Kuluvan vuosituhannen eduskuntavaalien jälkeen pääministeriksi on valikoitunut vaalien suurimman puolueen puheenjohtaja. Tämä on lisännyt maaliintulojärjestyksen suosiota vaalivoittotulkinnoissa. Miten viimeisimmät gallupit ovat kyenneet ennakoimaan ääniosuudeltaan suurimman puolueen eduskuntavaaleissa?

Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa kamppailu suurimman puolueen asemasta oli hyvin tasainen kilpa keskustan ja SDP:n kesken. Keskusta nousi vaalituloksessa suurimmaksi 24,7 prosentin ääniosuudella ja kahta suuremmalla paikkamäärällä (55 paikkaa). Keskusta tosin sai koko maassa vaaleissa vain kuutisen tuhatta ääntä enemmän kuin SDP.

Viimeisimmistä kolmesta mittauksesta kaksi ennusti maalitulojärjestyksen oikein (Taloustutkimus ja Research International). TNS Gallupin arviokaan ei mennyt pahasti pieleen. Se mittasi SDP:lle vain kaksi prosenttiyksikön kymmenystä suuremman kannatuksen kuin keskustalle.

Myös vuonna 2007 kamppailu suurimman puolueen asemasta oli lopulta tiukka. Keskusta kohosi suurimmaksi puolueeksi 51 paikalla ja vain yhden paikan erolla kokoomukseen. Puolueiden valtakunnallisten äänimäärien ero oli alle 25 000 ääntä keskustan hyväksi. Kaikki kolme viimeisintä mittausta arvioivat suurimman puolueen oikein.

Vuonna 2011 mittausjulkisuuden suurin huomio keskittyi perussuomalaisten kannatusnousuun. Kaikki kolme viimeisintä valtakunnallista mittausta ennakoivat kokoomuksen suurimmaksi puolueeksi, mikä toteutui myös vaalituloksessa 20,4 prosentin kannatuksella.

Vuoden 2015 vaalituloksen ennakointi oli maaliintulojärjestyksen osalta mittauslaitoksille selvästi helpointa. Keskustan johto muihin puolueisiin oli viimeisimmissä mittauksissa kuutisen prosenttiyksikköä. Johto kutistui vaalituloksessa muutamaan prosenttiyksikköön, ja puolueen vaalikannatus oli lopulta 21,1 prosenttia.

Vaalivoitto markkinaosuuksien muutoksena

Maaliintulojärjestystä painottava ajattelutapa ei tuntunut mahdolliselta varsinkaan vuoden 2011 vaaleissa. Silloin perussuomalaiset lisäsi kannatusosuuttaan edellisistä vaaleista ennätykselliset 15 prosenttiyksikköä. Puolue onnistui valtaamaan jytky-vaaleissa lähes viidenneksen markkinaosuuden eli oli kiistaton vaalivoittaja.

Myös keskustan kannatuslisäys oli vuosien 2011 ja 2015 välillä keskimääräistä suurempi. Kannatus nousi 5,3 prosenttiyksikköä eli enemmän kuin normaalisti eniten markkinaosuuttaan kasvattaneilla puolueilla. Muissa kuluvan vuosituhannen eduskuntavaaleissa kannatusosuuttaan lisäsivät eniten keskusta vuonna 2003 (2,3 prosenttiyksikköä) sekä kokoomus vuonna 2007 (3,7 prosenttiyksikköä). Nämä luvut olivat tavanomaisia eduskuntavaaleissa eniten kannatusosuuttaan lisänneelle puolueelle.

2000- ja 2010-luvun eduskuntavaaleissa suurin puolue on ollut eniten kannatustaan lisännyt puolue vain kahdesti: keskusta vuosina 2003 ja 2015. Pelkästään tämä osoittaa, että vaalivoittoja kannattaa tarkastella avarasti eri näkökulmista.

Ville Pitkänen ja Jussi Westinen e2 Tutkimuksesta ovat huomauttaneet mainiossa eduskuntavaalien tietopaketissaan, että Suomelle on ollut viime vuosikymmeninä tyypillistä suurimman puolueen vaihtuminen eduskuntavaaleissa. Samalla puolueiden kannatusvaihtelu on lisääntynyt. Vaalivoittojen tulkinnassa kannattaa ottaa siis huomioon sekä maaliintulojärjestys että markkinaosuuksien muutos.

Mittausten osuvuutta on entistä vaikeampaa saavuttaa

Mittausten osumatarkkuus on oikeastaan pieni ihme, kun ajatellaan niiden virhelähteitä ja mittaamisen reunaehtojen muuttumista yhä hankalampaan suuntaan.

Suomalaisten puoluekannatusmittausten perushaasteena on aina ollut tilastosattuman lisäksi vaalijärjestelmämme ehdokaskeskeisyys. Äänestyskopissa äänestäjä valitsee ehdokkaan ja sitä kautta myös puolueen. Mittauksissa vastaajat valitsevat kuitenkin puolueen nimeämättä ehdokasta.

Tosin itse haastattelukysymys pyytää vastaajaa arvioimaan sekä puoluetta että ehdokasta. Esimerkiksi Taloustutkimuksella mittaushetken puoluevalintakysymys kuuluu seuraavasti: ”Minkä puolueen tai ryhmittymän listalla olevaa ehdokasta Te äänestäisitte, jos eduskuntavaalit olisivat nyt?”

Mittaamistavan ja äänestystilanteen eriparisuus ei olisi ongelma, jos valitsijakunnassa olisi lähinnä puoluekannaltaan vakiintuneita äänestäjiä eikä äänestäjillä olisi monia itselleen mieluisia puolueita. Kansallisista eduskuntavaalitutkimuksista tiedämme kuitenkin, että puoluekannaltaan vakiintuneiden äänestäjien osuus valitsijakunnassa on laskussa, ja että useilla valitsijoilla on useita suosikkipuolueita. Lisäksi noin puolet äänestäjistä painottaa äänestämisessään enemmän ehdokasta kuin puoluetta.

Viimeisimpien mittausten osumatarkkuuteen vaikuttaa paljon myös se, milloin mittaukset tehdään sekä milloin ihmiset tekevät äänestyspäätöksensä ja käyttävät (tai eivät käytä) äänioikeuttaan.

Kuluvalla vuosituhannella viimeisimmät mittaukset on yleensä julkistettu viimeisellä vaaliviikolla, ja niiden aineistot on koottu muutaman viikon kuluessa ennen julkistamista. Keskimäärin viimeisimmät mittaukset ovat osoittaneet mielipidetilanteen kahdesta kolmeen viikkoa ennen varsinaista vaalipäivää.

Keskimäärin viimeisimmät mittaukset ovat osoittaneet mielipidetilanteen kahdesta kolmeen viikkoa ennen varsinaista vaalipäivää.

Aikaero on merkittävä. Juuri vuoden 2011 vaaleissa iso osa perussuomalaisten kannatusnoususta ajoittui luultavasti aivan viime viikkoihin. Koska useat puolueen kannattajat äänestävät vasta vaalipäivänä, perussuomalaiset ehti saada kannatusnostetta viimeisimmistä mittauksista. Olennaista puolueen kannatusnousulle oli silloin myös viime viikkojen vahva kampanjointi eri vaalipiireissä loppumetreille saakka. Suosion nousuaalto ja aktiivinen mobilisointi tuottivat (ja tuottavat) hyvän tuloksen.

Viime metrien muutosten mahdollisuuteen liittyy valitsijakunnan taipumus äänestyspäätösten lykkäämiseen yhä lähemmäs äänestämässä käyntiä. Tämäkin hankaloittaa viimeisimpien mittausten osuvuutta. Myöhäiset äänestyspäätökset näkyvät erityisesti siinä, että vaaleja edeltävissä mittauksissa vain noin kaksi kolmannesta haastatelluista kertoo puolueen, jota äänestäisi.

Puoluekantansa ilmaisemattomien osuus on noin 35–40 prosenttia, ja on syytä huomata, että tämä on puoluekantansa ilmaisemattomien osuus haastatteluun suostuneista. Osuus olisi paljon suurempi, jos kaikki pyydetyt suostuisivat haastateltaviksi.

Kuinka mittaukset toimivat näinkin hyvin?

Osumatarkkuuden ”ympäristötekijöiden” vaikeutumisesta huolimatta mittauslaitosten työ näyttää onnistuvan vaaleista toiseen. Iso etu osuvuudelle on se, että mittauksiin osallistuvat paljolti sellaiset kantansa ilmaisevat vastaajat, jotka käyvät myös äänestämässä.

Osuvuutta on lisännyt myös se, että eduskuntavaalien äänestysprosentit ovat pysytelleet vuoden 1991 vaaleista lukien jopa hämmästyttävän vakaasti noin 70 prosentin tuntumassa. Vuoden 2011 suurten kannatusmuutosten vaaleissakin äänestysprosentti nousi vain alle kolme prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista.

Perussuomalaisten kannatusnousua lukuun ottamatta suomalainen puoluekenttä on pysynyt varsin muuttumattomana, eikä puoluekannatus ole useimpien puolueiden kohdalla vaihdellut merkittävästi. Tämäkin on kohentanut mittausten yleistä osuvuutta.

Eniten mittausten osuvuuteen vaikuttavat mittauslaitosten oma toiminta ja tavat, joilla kannatusmittausten tulokset laaditaan. Osumatarkkuus kohenee, kun mittaaminen perustuu kokemukseen ja standardoituihin menetelmiin.

MIttausten osumatarkkuus on jopa ilmoitettua virhemarginaalia parempi.

Mittaushetken puoluekannatuksen lisäksi kyselyissä tiedustellaan vastaajan puoluekantaa aiemmissa vaaleissa. Edellisten vaalien puoluekantaa painotetaan siten, että aineistossa on edellisten vaalien vaalitulosten mukaan oikeassa suhteessa kunkin puolueen kannattajia. Julkaistavat mittaukset ovat siis aina korjattuja kannatusjakaumia. Siksi niiden osumatarkkuus on jopa ilmoitettua virhemarginaalia parempi.

Osuvuus vuoden 2019 eduskuntavaaleissa?

Muutamista seikoista voidaan jo nyt ennakoida, että kannatusmittausten yleinen osuvuus ei välttämättä yllä vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ainakaan vuosien 2003, 2007 ja 2015 tasolle. Tämä johtuu siitä, että päähallituspuolueiden, eli keskustan ja kokoomuksen, kannatus on noin kuukausi ennen vaaleja hyvin matalalla suhteessa vuoden 2015 vaalien tulokseen. Lisäksi joillakin puolueilla, kuten vihreillä, mittauskannatus on nyt selvästi suurempaa kuin vaalikannatus vuonna 2015.

Kannatusmittausten yleinen osuvuus ei välttämättä yllä vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ainakaan vuosien 2003, 2007 ja 2015 tasolle.

Havainnot tarkoittanevat suurehkoja puoluekannatuksen muutoksia edellisistä eduskuntavaaleista. Isojen kannatusmuutosten vaaleissa mittausten osuvuus on yleensä keskimääräistä heikompi.

Lisäksi vaalienalustilanne on poikkeuksellinen. Juha Sipilän hallituksen sote-uudistuksen kariuduttua hallitus erosi lähellä vaaleja. Vielä ei ole tiedossa, miten valitsijakunta ja omat kannattajat lopulta suhtautuvat uusia sote- ja maakuntakantojaan kuuluttaviin päähallituspuolueisiin.

Myös puolueiden puheenjohtajien merkitys vaalitulokseen korostunee. SDP:n Antti Rinne ei ole menestynyt kovin hyvin puoluejohtajien ja pääministeriehdokkaiden suosiomittauksissa. Asialla ei ole suurta merkitystä perusdemareille, mutta puolueen mahdolliseen lisäkannatukseen seikka saattaa vaikuttaa.

Kiinnostavaa on myös Jussi Halla-ahon johtamien perussuomalaisten mobilisaatiokyky äänestyspäivinä. Saako PS liikkeelle kannatuspotentiaalinsa? Omien äänestäjien riittävä äänestysaktiivisuus on myös vihreiden merkittävän lisäkannatuksen välttämätön ehto.

Yhtäkään viimeisintä mittausta ei ole vielä julkistettu. Jäämme odottamaan kevään eduskuntavaalien viimeistä kampanjaviikkoa ja itse vaaleja.

YTT, dosentti Sami Borg toimii valtio-opin ma. yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa. Hän on ollut keskeisesti mukana toteuttamassa kansallisia eduskuntavaalitutkimuksia ja toiminut 25 vuotta Ylen vaaliasiantuntijana.

Julkaisu Vaalivoitto ja kannatusmittausten osumatarkkuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puoluekenttä Suomessa on ollut kuluneen kymmenen vuoden aikana myllerryksen kourissa. Perinteiset puolueet ovat menettäneet asemiaan ja populistit ovat nousseet suureksi puolueeksi perussuomalaisten (ja sinisten) muodossa.

Puoluejärjestelmän muutos on vaikuttanut osaltaan siihen, että hallitustyö on muuttunut haasteellisemmaksi ja monia tarvittavia uudistuksia ei ole saatu aikaiseksi. Tyytymättömyys hallituksiin on kasvanut. Edustuksellisiin instituutioihin, puolueisiin varsinkin, luotetaan aiempaa vähemmän.

Internetistä on odotettu poliittista voimaa, joka uudistaisi demokraattisen hallintomallin. Tulevissa eduskuntavaaleissa perinteisten puolueiden asemaa haastaa Harry ”Hjallis” Harkimon Liike Nyt, joka tarjoaa suoraa nettidemokratiaa edustuksellisten rakenteiden korvaajaksi.

Liike Nyt on lainannut nettidemokratian mallinsa italialaiselta Viiden tähden liikkeeltä (Movimento 5 Stelle eli M5S). Miten Liike Nytin näkymiä voi arvioida Viiden tähden liikkeen ja digidemokratian kokemusten valossa?

Mallia Italian populisteilta

Italiaan muodostettiin vuonna 2018 hallitus kahdesta populistipuolueesta, Viiden tähden liikkeestä ja Pohjoisen liitosta (Lega Nord tai pelkkä Lega). Viiden tähden liike on maan suurin puolue, joka on omalaatuinen sekoitus populismia, edustuksellisen demokratian vastaisuutta ja nettidemokratiaa.

Viiden tähden liikkeen perustivat vuonna 2009 koomikko Beppe Grillo sekä it-yrittäjä Gianroberto Casaleggio. Poliittisena liikkeenä se luokitellaan populisteihin. Viiden tähden liikettä luonnehtivat systeeminvastaisuus, ympäristönsuojelu, globalisaatiokriittisyys, rikollisuuden torjunta ja EU-skeptisyys. Hallitsevaan mediaan sekä pakolaisuuteen liike suhtautuu torjuvasti, minkä vuoksi se on toisinaan liitetty oikeistopopulismiin.

Liikkeen läpimurto tapahtui vuoden 2013 parlamenttivaaleissa. Liikkeen jäsenet valitsivat ehdokkaat vaaleihin online-äänestyksessä joulukuussa 2012 – ensimmäistä kertaa Italian historiassa.

Vaalien aattona helmikuussa 2013 peräti 800 000 ihmistä osallistui Grillon vaalitilaisuuteen Piazza San Giovannilla Roomassa. Vaaleissa Viiden tähden liike sai 25 prosentin kannatuksen. Sen kannatuksen nousu on vertaansa vailla Italian historiassa.

Uusimmissa vuoden 2018 vaaleissa Viiden tähden liikkeestä tuli suurin puolue Italian parlamentissa (32,7 % alahuoneen äänistä) ja se muodosti hallituksen Legan kanssa. Henkeään pidätellen Eurooppa odottaa, mihin kaikkeen Italian hallitus ryhtyy.

Viiden tähden liike lienee ainoa hallituspuolue Euroopassa, jonka toiminta perustuu virallisesti suoraan digidemokratiaan.

Heti alusta lähtien Viiden tähden liikkeen asialistalla olivat digitaalinen demokratia ja suora kansanvalta. Se lienee ainoa hallituspuolue Euroopassa, jonka toiminta perustuu virallisesti suoraan digidemokratiaan.

Casaleggion ansiosta puolueen netti-ideologialla on ollut alusta saakka konkreettinen sisältö. Liike on valinnut edustajaehdokkaat kansalliseen ja Euroopan parlamenttiin nettiäänestyksellä, jossa äänioikeutettuja ovat olleet Grillon sivustolle rekisteröityneet liikkeen jäsenet.

Liikkeen käytössä on Rousseau-niminen sovellus, jonka avulla liikkeen rekisteröidyt jäsenet voivat keskustella ja äänestää muun muassa lakiehdotuksista. Rousseaussa on vuosien mittaan keskusteltu ja päätetty lukemattomista asioista kuten pakolaislaeista ja vaalilaeista.

Aina tulokset eivät ole olleet puolueen johdon toivomia. Liikkeen jäsenistö äänesti muun muassa vuonna 2014 maahanmuuttajavastaisen lain lakkauttamisen puolesta Grillon ja Casaleggion esitystä vastaan.

Liike Nyt haastaa puoluedemokratian

Suomeen syntyi keväällä 2018 uusi poliittinen liike, kun Harkimo erosi kokoomuksesta ja perusti Liike Nytin. Liike Nyt ei kuitenkaan ole yhden miehen hanke, vaan sillä on käytännön toimintaa eli nettidemokratiaa pyörittävä toimisto sekä koko joukko nimekkäitä tukijoita kuten Mikael Jungner ja Tuomas Enbuske.

Liike Nyt korostaa kaikissa yhteyksissä, että se ei ole puolue vaan kansanliike, mikä muodollisesti pitää paikkansa. Viiden tähden liike on toiminut samalla tavalla.

Lokakuun lopussa 2018 Liike Nyt järjesti seminaarin, jossa pääpuhujana oli Viiden tähden liikkeen toisen perustajan poika Davide Casaleggio, joka hänkin on liikkeen taustavaikuttaja ja it-yrittäjä.

Nettidemokratian mallin ja strategian Liike Nyt on omaksunut Viiden tähden liikkeeltä suunnilleen yksi yhteen. Tämä ei ole mikään salaisuus kuten ei sekään, että Harkimo on vieraillut Italiassa tutustumassa liikkeen toimintaan. Liikkeiden välille on myös viritetty yhteistyötä, jonka luonne tosin on epäselvä.

Liike Nytin kritiikin kärki kohdistuu puoluevaltaan.

Liike Nytin kritiikin kärki kohdistuu Viiden tähden liikkeen mallin mukaisesti puoluevaltaan. Sen mukaan poliittisia päätöksiä Suomessa tekee pieni sisäpiiri ja puolue-eliitti.

Liike Nytiin liittyneen Jungnerin mukaan Suomessa todellista poliittista valtaa käyttävät mahtuvat yhteen tilataksiin. Tämä on liikkeen mukaan epädemokraattista, sillä tavalliset kansanedustajat eivät aina pääse edes keskustelemaan asioista, saati vaikuttamaan päätöksentekoon.

Parempia päätöksiä liikkeen mukaan syntyisi, jos päätökset tehtäisiin yhdessä keskustellen ja ottamalla kaikki halukkaat mukaan päätöksentekoprosessiin. Keinona tähän on liikkeen sisäinen digitaalinen suora demokratia, jossa liikkeen sloganin mukaan ”paras argumentti voittaa”.

Liikkeen periaatteena on, että kaikki mukaan haluavat voivat rekisteröityä liikkeen nettisivuilla ja päästä näin mukaan liikkeen ”nettiparlamenttiin”. Liikkeen jäseniä eli ”vaikuttajia” oli tammikuun lopussa noin 12 000. Eduskuntavaaleja varten Liike Nyt on työstänyt nettiparlamentissa tiekarttaa asioista, joita se ajaa tulevissa eduskuntavaaleissa.

Liike Nyt julkisti ensimmäiset eduskuntavaaliehdokkaansa 7.1.2019. Kansanedustajaehdokkaita ei kuitenkaan ole valittu nettiparlamentissa, vaan liikkeen perustajajäsen Sarian Antilan mukaan ehdokkaat valittiin sillä perustella, mitä ihmiset haluavat päättäjiltä. Tällä viitattiin liikkeen käymiin keskusteluihin ja nettiäänestyksiin puolueen ehdokkailta vaadittavista kriteereistä.

Liike on myös luvannut heti perustamisestaan lähtien, että nettiäänestämisellä liikkeen jäsenet voivat vaikuttaa kansanedustajien äänestyspäätöksiin. Kansanedustajan eli Harkimon päätöksistä liike on päässyt äänestämään kahdesti, ja Harkimo on noudattanut suuressa salissa liikkeen enemmistön kantoja.

Internet ei ole vaikuttanut demokratioiden perusrakenteisiin

Viiden tähden liikkeen menestyksen vanavedessä monessa Euroopan maassa, kuten Britanniassa, Ranskassa, Espanjassa ja Alankomaissa, on oltu kiinnostuneita – Liike Nytin tapaan – nettidemokratian mahdollisuuksista. Tulevaisuudessa on luultavasti enenevässä määrin puolueita, jotka haastavat edustuksellista demokratiaa.

”Systeemi pitää räjäyttää”, sanoi Harkimo vieraillessaan Kouvolassa liikkeensä tilaisuudessa elokuussa 2018 ja sai yleisöltä raikuvat suosionosoitukset. Liike Nytin menestys vaaleissa kuitenkin vaatisi jonkinlaista vallankumousta suomalaisessa politiikassa.

Demokraattisen järjestelmän digitalisaation edistysaskeleet ovat olleet verrattain marginaalisia. Internet on vielä kaukana poliittisen systeemin ytimestä toisin kuin liike-elämässä, jossa esimerkiksi verkkokauppa on parantanut sekä kauppojen että kuluttajien mahdollisuuksia huomattavasti sekä muuttanut koko markkinatalouden toimintaa.

Demokraattisen järjestelmän digitalisaation edistysaskeleet ovat olleet verrattain marginaalisia.

Vaikka nettidemokraattisen utopian mukainen poliittinen järjestelmä on ollut teknisesti mahdollinen jo pitkän aikaa, politiikassa ei ole nähty samaa kehitystä kuin taloudessa. Jos politiikasta käydäänkin vilkasta keskustelua esimerkiksi somessa, blogeissa ja verkkolehtien palstoilla, on osallistuminen politiikan ytimeen, varsinkin päätöksentekoon, ollut lähes olematonta. Tältä osin tärkeä uudistus on vuonna 2012 käyttöön otettu sähköinen kansalaisaloitejärjestelmä. Kansalaisaloitteet ovat kuitenkin melkein aina hylätty eduskunnassa.

Sekä Liike Nyt että Viiden tähden liike edustavat äärilaitaa, mitä tulee e-demokratiaan ja poliittisiin liikkeisiin. Ne ovat lähempänä poliittisen toiminnan kovaa ydintä kuin esimerkiksi Occupy- tai Indignados-liike, jotka ovat toiminnassaan hyödyntäneet tehokkaasti somea.

Liike Nytin ja Viiden tähden liikkeen suora nettidemokratia keskittyy mielipiteidenvaihdon ja kampanjoinnin lisäksi mitä suurimmissa määrin päätöksentekoon. Hollantilaisen sosiologian professori Jan van Dijkin luokittelussa molemmat liikkeet lähestyvät niin sanottua plebiskiittistä mallia, jota voidaan pitää kaikista kansanvaltaisimpana.

Nettidemokratia on kaksiteräinen miekka

Liike Nytin pääasialliset haasteet tulevissa vaaleissa ja siitä eteenpäin liittyvät digitaalitekniikkaan, suoran demokratian luonteeseen sekä sen politiikan sisältöön. Internet tarjoaa tehokkaan työkalun kommunikointiin sekä valintojen tekemiseen, ja varsinkin nuoret sukupolvet ovat tottuneita somen käyttäjiä. Näin ollen Liike Nytin merkittävin kannatuspotentiaali on nuorissa ja koulutetuissa, luultavasti myös kaupunkilaisissa.

Nettidemokratia on kuitenkin kaksiteräinen miekka monessakin suhteessa. Sen uutuuteen liittyy oma viehätyksensä, mutta samalla se on Suomessa täysin uusi tapa tehdä politiikkaa, jota saatetaan vierastaa.

Suoraa demokratiaa on perinteisesti arvosteltu ristiriitojen kärjistämisestä, altistumisesta vääristävälle lobbaukselle sekä kaoottisesta ja huonolaatuisesta päätöksenteosta.

On otettava huomioon, että nettidemokratiaan liittyy täsmälleen samat riskit kuin sosiaaliseen mediaan yleensäkin. Viiden tähden liikettä on kritisoitu valeuutisten levittämisestä, haitallisesta käyttäjätietojen keruusta ja tämän tiedon hyödyntämisestä poliittisessa kampanjoinnissa.

Suoran demokratian sovelluksena nettidemokratiaan liittyy haasteita ennen kaikkea poliittisen johtamisen näkökulmasta. Suoraa demokratiaa on perinteisesti arvosteltu ristiriitojen kärjistämisestä, altistumisesta vääristävälle lobbaukselle sekä kaoottisesta ja huonolaatuisesta päätöksenteosta.

Nettidemokratiasta voi muodostua painajaismainen johtamishaaste, jonka toisessa päässä vaanii hallitsematon ”torikokous” ja toisessa taas diktatuurin peikko. Grillo esimerkiksi on saanut päälleen runsaasti kritiikkiä epädemokraattisesta johtamisesta.

Kun katsoo läpi Liike Nytin nettisivujen uutisia, välittyy kuva, että johtamishaasteesta on toistaiseksi selvitty hyvin. Asia, jota voi tulevaisuudessa olla vaikea perustella liikkeen kannattajille, on vaaliehdokkaiden valinta liikkeen johdon eikä nettiparlamentin toimesta. Tämä sotii selvästi liikkeen omaa ideologiaa vastaan.

Liike Nytin mahdollisuudet kansanliikkeeksi

Puolueiden välisessä kilpailussa koko on kaikki kaikessa, eikä marginaaliin jäävillä puolueilla Suomessa ole tulevaisuutta, jollei niillä ole vahvaa ja vakaata vähemmistöä taustallaan, kuten RKP:lla tai kristillisdemokraateilla.

Liike Nytin esikuva Viiden tähden liike on populistinen catch-all-puolue. Sen menestyksen salaisuus on ruohonjuuritason organisaatiossa, nettidemokratiassa, Italian puoluejärjestelmässä, karismaattisessa johdossa sekä umpipopulistisessa politiikassa.

Poliittisessa mielessä Italiaa voi luonnehtia populistin paratiisiksi. Italiassa niin sanottujen perinteisten puolueiden valtakausi eli ensimmäinen tasavalta päättyi jo vuonna 1992, jonka jälkeen ns. toista tasavaltaa ovat hallinneet populistipuolueet. Italian poliittisessa ilmastossa äänestäjäkunta on Suomeen verrattua hyvin liikkuvaista, ja poliittisten liikkeiden nousu voi olla räjähdysmäistä.

Jos Liike Nytiä verrataan Viiden tähden liikkeeseen, on heti selvää, ettei Suomessa ole likimainkaan sellaista liikkuvaa äänimassaa kuin Italiassa. Suomessa populismitilan ovat täyttäneet perussuomalaiset ja siniset, ja populisteja äänestävien potentiaali on meillä arviolta 15–30 prosenttia.

Liike Nyt on kuitenkin saanut mukavasti jäsenistöä digiliikkeeseensä ja sen eliitinvastainen sanoma on muotoiltu jäntevästi, mutta tosiasiassa sen asia ei ole saanut julkisuudessa kovin suurta näkyvyyttä – Harkimoa lukuun ottamatta. Liike Nyt on esiintynyt myös sote-uudistuksen kaatajana, mutta tässä asiassa se kilpaili kaikkien oppositiopuolueiden ja muiden sotekapinallisten kanssa. Soten kaatuminen ja hallituksen ero maaliskuussa 2019 veivät tehon sotekritiikiltä.

Liike Nyt on kyllä-liike, kun populistit ovat järjestään ei-liikkeitä.

Liike Nytin kasvamista kansanliikkeeksi jarruttaa sen sanoman epäpopulistisuus. Vaikka liikkeen viesti on systeeminvastainen, on sen muu politiikka lähinnä liberaalia. Harkimo kyllä itse kiistää liberaali-leiman kirjassaan ja sanoo liikkeensä puoltavan hankkeita ideologioista riippumatta. Uskallan silti väittää, että ulospäin Liike Nyt näyttäytyy ennen kaikkea markkinaliberaalina.

Kun Viiden tähden liike haalii massoittain ääniä EU-skeptisyydellä, globalisaatiokritiikillä ja maahanmuuttovastaisuudella, on Liike Nyt avoimesti Eurooppa-myönteinen ja markkinaehtoinen. Liike Nyt on kyllä-liike, kun populistit ovat järjestään ei-liikkeitä.

Liike Nytin agendalla ei toistaiseksi haalita kymmeniätuhansia ihmisiä kansankokoukseen, ja kuten suomalaisen liberalismin kohdalla on nähty, ei suvaitsevaisuuden ja markkinatalouden sanoma sellaisenaan ole riittänyt kuin korkeintaan muutaman prosentin kannatukseen, varsinkin kun samaa sanomaa ajaa jo useampi vakiintunut puolue.

Liike Nytin kansaedustajaehdokkaissa on myös sangen vähän potentiaalisia ääniharavia, mikä vaikeuttaa sen menestymistä. Hämmentävänä voi pitää lisäksi liikkeen päätöstä olla osallistumatta vaalitentteihin.

Liike Nytin menestysmahdollisuudet eduskuntavaaleissa näyttävät vielä vaatimattomalta. Pidemmällä aikavälillä menestystä voi syntyä jos – ja kun – nettidemokratia alkaa yleistyä maamme poliittisessa elämässä. Silloin Liike Nyt on pioneeri, joka voi saada taakseen merkittävänkin osan esimerkiksi kokoomuslaisista, keskustalaisista, sinisistä sekä oikeistodemareista – ja varsinkin niistä, jotka haluavat itse olla mukana poliittisessa vaikuttamisessa ilman vaivalloista puolueaktiivin osaa.

VTT Markku Harrinvirta on tuntiopettaja Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Liike Nyt ja nettidemokratian lupaus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleja on uumoiltu varsinaisiksi sukupolvenvaihdosvaaleiksi, sillä useat pitkän linjan kansanedustajat ovat ilmoittaneet jäävänsä pois eduskunnasta. Nuorisojärjestöjohtajat ovat taas lähdössä ehdolle sankoin joukoin.

Yksi poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen tärkeimmistä tehtävistä on kasvattaa kansakunnan tulevia päättäjiä. Esimerkiksi nykyhallituksen ministereistä Antti Häkkänen (kok.), Kai Mykkänen (kok.) ja Anu Vehviläinen (kesk.) ovat aikanaan luotsanneet puolueensa nuorisojärjestöä. Perinteisesti nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä onkin ponnistanut eduskuntaan hyvin kokeneita politiikan (puoli)ammattilaisia.

Suurten puolueiden edustajista joka neljännellä järjestötausta

Vuosien saatossa eduskunnassa on nähty useita nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen kasvatteja. Viimeisen 50 vuoden aikana kolmen suurimman puolueen, keskustan, kokoomuksen ja SDP:n, kansanedustajista noin neljännes on toiminut aktiivisesti näissä järjestöissä ja tullut valittua eduskuntaan joko nuorisopoliitikkovuosinaan tai pian sen jälkeen.

Nuoriso- ja opiskelijajärjestötaustaisilla kansanedustajilla on selvästi enemmän poliittista kokemusta kuin muilla kansanedustajilla. Siinä missä valtaosa muista kansanedustajista ponnistaa eduskuntaan kunnanvaltuustoista, on nuoriso- ja opiskelijajärjestötaustaisilla kansanedustajilla laajaa kokemusta puolueperheen sisältä.

Nuoriso- ja opiskelijajärjestötaustaisilla kansanedustajilla on selvästi enemmän poliittista kokemusta kuin muilla kansanedustajilla.

Yli 80 prosenttia nuorisojärjestöläisistä on toiminut joko puolueen keskeisissä luottamustehtävissä tai työskennellyt puolueen sisällä. Muista kansanedustajista vain 37 prosenttia oli toiminut vastaavissa tehtävissä ennen kansanedustajaksi nousemista.

Nuorisojärjestötaustaisten kansanedustajien ansioluettelosta löytyy myös keskimäärin useampia samanaikaisia tai peräkkäisiä luottamustoimia ja puoluetöitä kuin muilta kansanedustajilta. Toisin sanoen nuorisojärjestötaustaiset edustajat ovat olleet hyvin aktiivista ja ehtiväistä sorttia.

Kyse ei ole uudesta ilmiöstä. Nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä ponnistavilta kansanedustajilta löytyy muita kansanedustajia monipuolisempaa poliittista kokemusta aina 1970-luvulta tähän päivään saakka. Suurten puolueiden välillä ei ole tässä suhteessa juurikaan eroja.

Nuorisojärjestöistä ponnistavilta ei puutu myöskään kunnallispoliittista osaamista. Tässä suhteessa he eivät eroa muista kansanedustajista. Valtaosa kaikista kansanedustajista on toiminut kotipaikkakuntansa valtuustossa ennen kansanedustajaksi tuloa.

Monta estettä ylitettävänä

Kilpailu edustajanpaikoista on kovaa, ja ovet Arkadianmäelle aukenevat vain harvoille. Erityisesti nuorilla ehdokkailla on matkallaan paljon haasteita. Heidän pitää löytää oma kannattajakuntansa, rakentaa uskottava poliitikkoprofiili ja kerätä rahoitus kampanjaansa.

Millainen sitten on menestyksekkään nuorisopoliitikon resepti?

Nuoriso- ja opiskelijajärjestötaustaisia kansanedustajien keskeinen voimavara on vuosien kokemus puolueen sisältä. Se on poikinut heille niin tunnettavuutta kuin näkyvyyttä – mutta myös tärkeitä verkostoja ja tukijoita.

Vuosien kokemus puolueen sisältä on poikinut heille niin tunnettavuutta kuin näkyvyyttä mutta myös tärkeitä verkostoja ja tukijoita.

Keskeistä on myös, millaista on kilpailu nuoren kansanedustajaehdokkaan vaalipiirissä. Vuosikymmenten saatossa monelle nuorelle edustajanpaikka on avautunut kokeneemman kansanedustajan luopuessa paikastaan vapaaehtoisesti.

Onkin hyvin mahdollista, että vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen Arkadianmäellä nähdään uusi, muttei lainkaan kokematon poliitikkosukupolvi. Tilaa heille tekevät sellaiset nuorisojärjestöissä aikanaan vaikuttaneet nimet, kuten Susanna Huovinen (sd.), Mauri Pekkarinen (kesk.) ja Kauko Juhantalo (kesk.).

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä 3/2018 julkaistuun artikkeliin “Hallitsemattomia ‘hallittuja sukupolvenvaihdoksi’: Poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen rooli poliittisessa rekrytoinnissa keskustassa, kokoomuksessa ja SDP:ssa 1970–2015”.

YTM Annu Perälä on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Eduskuntaa odottaa nuorennusleikkaus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.