Eduskuntavaalit perussuomalaisten linssin läpi

Kuva: Markus Spiske / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 5 min. 

Vuoden 2019 eduskuntavaalit osoittivat jälleen, miten vahvaa määrittelyvaltaa perussuomalaiset käyttää suomalaisessa politiikassa ja politiikan analyysissa.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

 

Jussi Halla-aho on vähiten populistinen poliitikko Suomessa”, yleisössä istunut henkilö tuli sanomaan esitelmäni jälkeen. Olin ennen eduskuntavaaleja puhumassa eurooppalaisesta puoluekentästä, jonka yksi määrittävä tekijä on ollut oikeistopopulististen puolueiden aseman vahvistuminen 2010-luvulla.

Ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoitti. Jos perussuomalaisten puheenjohtaja Halla-ahoa vertaa aiempaan puheenjohtajaan Timo Soiniin, hän todella vaikuttaa vähemmän populistiselta poliitikkotyypiltä, jos populismin ymmärtää kansanomaisena ja eliitinvastaisena tyylinä.

Siinä missä Soini puhutteli äänestäjiä kansanomaisella retoriikallaan, kertomalla kohtaamisistaan Teboililla ja kutsumalla itseään ”perusjätkäksi”, Halla-aho viljelee sivistyssanoja, asuu Helsingin Eirassa eikä vaikuta edes yrittävän asemoitua osaksi unohdettua kansaa.

Yhdessä populismin määritelmistä painotetaan kansan ja eliitin vastakkainasettelun rakentamista. Halla-ahon tapa puhua ”kansasta” kuulostaa usein enemmän eliittipuheelta, jossa kansaa katsellaan ylhäältä alas, ei vertaisryhmänä.

Vaalien jälkeen Halla-aho kutsui äänestäjiään ”hölmöiksi”, kun ”he äänestävät [SKP:n ehdokas KaleviWahrmania. Siinä meni persuilta noin 400 ääntä, sillä oltaisiin saatu seitsemäs kansanedustaja Uudeltamaalta.” Soinin kansa ei ollut ikinä hölmöä – kansa kyllä tiesi.

Soinin kansa ei ollut ikinä hölmöä – kansa kyllä tiesi.

Vaalikeskustelussa Halla-aho puolestaan totesi, että häntä ”huvittaa, että on paljon isoja miehiä, jotka pelkäävät kasveja. Ei kasveja tarvitse pelätä. Ne ovat terveellisiä ja hyvänmakuisia”. Soini taas on viitannut kasvisruokaan ”pupunruokana”.

Molempien puheenjohtajien kohdalla heidän tyylinsä – Soinin kansanomainen poljento ja Halla-ahon viljelemät sivistyssanat – vetoavat kannattajiin, mikä osoittaa hyvin populistisen tyylin muuntautumiskyvyn. Retoriselta tyyliltään Soini ja Halla-aho ovat erilaisia, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että perussuomalaiset puolueena olisi luopunut populismista.

Eduskuntavaalit osoittivat hyvin, että Halla-ahon perussuomalaiset edustaa edelleen vankkaa populistista perinnettä. Populistinen tyyli näkyy tavassa, jolla puolue rakentaa vastakkainasettelua suhteessa koko muuhun puoluekenttään.

Perussuomalaisten määrittelyvalta

Politiikan julkisuudessa olennaista ei ole pelkästään agendavalta eli se, mitkä teemat nostetaan politiikan asialistalle, vaan myös se, miten niitä määritellään ja kenellä on eniten määrittelyvaltaa. Politiikassa tavoitteena on tehdä omiin intresseihin perustuvasta tilannekuvasta hallitseva ja neutraalilta vaikuttava kuvaus poliittisesta todellisuudesta.

Keskeisintä perussuomalaisissa ei ole puheenjohtajien retorinen tyyli vaan juuri onnistuneen vastakkainasettelun tuoma merkittävä määrittelyvalta suomalaisessa politiikassa. Tämä näkyy siinä, miten laajasti perussuomalaisten määritelmä maahanmuutto- ja ilmastopoliittisesta vastakkainasettelusta on omaksuttu.

Politiikassa tavoitteena on tehdä omiin intresseihin perustuvasta tilannekuvasta hallitseva ja neutraalilta vaikuttava kuvaus poliittisesta todellisuudesta.

Kun puhutaan vastakkainasettelun rakentamisesta ja tilannekuvan maalaamisesta, on olennaista erottaa toisistaan se, miten puolueen tarjoama tulkinta omaksutaan yhtäältä äänestäjien parissa ja toisaalta median vaalianalyyseissa. On jo pitkään ymmärretty, että mielikuvat ja stereotypiat ohjaavat tapaamme hahmottaa politiikkaa.

Uskomukset omaksutaan helposti, kun ne ovat omien poliittisten mieltymysten mukaisia, jolloin äänestyspäätöksessä mielikuvilla on keskeinen rooli. Mielikuvat muista puolueista rakennetaan usein juuri vastakkainasettelun varaan, mutta siinä missä perinteisesti vastakkaista puolta edustaa toinen poliittinen ryhmä, populisteilla se on usein koko muu puoluekenttä tai poliittinen järjestelmä.

Keskeisintä perussuomalaisissa ei ole puheenjohtajien retorinen tyyli vaan juuri onnistuneen vastakkainasettelun tuoma merkittävä määrittelyvalta.

Median vaalianalyyseissa yksittäisen puolueen tarjoamien mielikuvien määrittämä tilannekuva on helpommin vältettävissä tarkastelemalla analyyttisesti puolueiden ohjelmia ja vaalikeskusteluja. Eduskuntavaaleissa perussuomalaisten rakentama vastakkainasettelu maahanmuutto- ja ilmastopolitiikassa muuta puoluekenttää vastaan toistui kuitenkin vaalianalyyseissa sekä ennen vaaleja että niiden jälkeen.

Näin ilmastohysteria koettiin

Ilmastokeskustelussa perussuomalaisten linja oli vastustaa muiden puolueiden ”ilmastohysteriaa”. Ennen vaaleja tätä mielikuvaa muiden puolueiden ilmastolinjasta toistettiin analyysista toiseen eri lehdissä.

Iltalehdessä kirjoitettiin muiden puolueiden ”ilmastopaniikista”, johtavien poliitikkojen ”tyystin kadonneesta suhteellisuudentajusta” ja ”ihmisiä syyllistävästä vaalimessusta”. Maaseudun tulevaisuus -lehdessä kysyttiin: ”Löytyisikö persujen ulkopuolelta joku tolkun – ja rohkea – poliitikko, joka myöntäisi, että kansalaisilla saattaa olla ihan ymmärrettäviä epäluuloja kiilusilmäisen ilmastonmuutoskiihkon suhteen?”

Ilta-Sanomien kolumnissa kerrottiin, että ”muut puolueet ovat kaikkensa tehneet Halla-ahon kannatuksen eteen, eikä kyse ole edes maahanmuutosta, vaan arkijärjen kysymyksistä. SDP:n osalta esimerkiksi ilmastopoliittinen mopo on karannut käsistä”.

Pienemmissä maakuntalehdissä vaaleja kuvattiin ”paniikkivaaleiksi”: ”Syyllistäminen ja tuputtaminen on synnyttänyt myös vastareaktion ja tämä tuntuu juuri nyt satavan selvästi niin kutsutulla realistisella linjalla erottautuneiden perussuomalaisten laariin.”

Muiden puolueiden ilmastopolitiikka nostettiin näkyvästi esiin myös vaalien jälkeen, kun tulosta alettiin analysoida. Esimerkiksi Maaseudun tulevaisuus -lehden kolumnissa analysoitiin, että ”ilmastokeskustelu sai yliampuvia ja syyllistäviä sävyjä”. Tällä kertaa ilmastopaniikista ei syytetty koko muuta puoluekenttää vaan osoitettiin pelkästään ”punavihreää myllytystä”.

Myös kansainvälinen lehdistö tarttui tähän tulkintaan. The New York Times -lehdessä tuotiin esiin, että ”muut puolueet kilpailivat keskenään tarjotakseen kunnianhimoisia ilmastotavoitteita”.

Väite ilmastohysteriasta perustui mielikuvaan muista puolueista, ei niiden varsinaisiin ilmastokeinoihin.

Miltä tuo muiden puolueiden ”ilmastohysteria” sitten näytti? Väite ilmastohysteriasta perustui mielikuvaan muista puolueista, ei niiden varsinaisiin ilmastokeinoihin. Suurilla puolueilla ei ollut halukkuutta sitoutua kunnianhimoisiin ilmastokeinoihin vaaliohjelmissa tai ehdokkaiden vaalikonevastauksissa.

Eduskuntapuolueista vain vihreät ja jossain määrin vasemmistoliitto erottautuivat ilmastopoliittisissa keinoissa muista puolueista. Puolueiden sitoutuminen 1,5 asteen tavoitteeseen ei ikinä konkretisoitunut vaalikeskusteluissa, kun suuret puolueet eivät esittäneet tarvittavia ilmastokeinoja tavoitteen toteuttamiseen. Silti mielikuva ”ilmastohysterian” vallassa olevista puolueista pysyi vahvana.

Keskusta asemoitui jo kuukausia ennen vaaleja vihreitä vastaan ”realistisella vihreydellä”. Kokoomus taas ei halunnut olla mukana huutokaupassa, jossa ”sosialistit ja vihreät kilpailevat milloin pääsevät kieltämään bensa- ja dieselautot”.

Ilmastopolitiikassa vastakkainasettelua rakennettiin niin kokoomuksessa kuin keskustassa määrätietoisesti vihreitä ja vasemmistoa vastaan, mutta lopulta perussuomalaiset määritteli kamppailun jakolinjan.

SDP:tä syytettiin epäselvistä ilmastopoliittisista lausunnoista samaan aikaan, kun suuri osa puolueen ehdokkaista ei halunnut sitoutua vaalikonevastauksissa esitettyihin ilmastopoliittisiin keinoihin ja puolueen puheenjohtaja Antti Rinne toisteli, että ”ei tässä kenenkään lautaselta olla viemässä liharuokaakaan pois”.

Taustalla lienee vaikuttanut myös negatiivinen mielikuva vasemmistosta poliittisena voimana, joka puuttuu tarpeettoman paljon kansalaisten elämään eri politiikka-alueilla – nyt myös ilmastopolitiikassa. Oikeisto on perinteisesti vaatinut, että valtio jättää kansalaiset rauhaan.

Kun lehtien analyyseja muiden puolueiden hysteriasta ja paniikista tarkastelee puolueiden ilmastokeinojen valossa, asetelma kääntyykin päälaelleen. Vaaleja edeltävissä analyyseissa lietsottiin perusteetonta hysteriaa muiden puolueiden ilmastopolitiikasta, mikä oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.

Vaaleja edeltävissä analyyseissa lietsottiin perusteetonta hysteriaa muiden puolueiden ilmastopolitiikasta, mikä oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.

Toisaalta tätä erityisesti iltapäivälehtien levittämää hysteriaa haastoivat ja tasapainottivat vaaleja edeltävät analyysit erityisesti Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Ylellä suurten puolueiden vaatimattomasta ilmastopolitiikasta.

Hyvin heikko luottamus puolueisiin osaltaan mahdollistaa tilanteen, jossa populistipuolue onnistuu vaaleista toiseen asemoitumaan perinteisten puolueiden vastavoimana. Osaltaan asemoitumista vakiintuneen puoluekentän ulkopuolelle mahdollistaa myös paitsi median toistamat mielikuvat puolueesta vaihtoehtona muille puolueille myös puhe uudestajytkystä

Vaikka puolue oli viime kaudella hallituksessa ja sen kannatus on ollut koko 2010-luvun ajan korkeaa, puhe vaaliyllätyksestä antaa ymmärtää, että suosio on vain ohimenevä ilmiö perinteisellä puoluekentällä. Tällöin puolue on jatkuvasti altavastaajan asemassa sen sijaan, että se olisi vakiintunut valtapuolue ja osa kritisoimaansa poliittista eliittiä.

Kun maahanmuutosta ei saa puhua

Maahanmuuttopolitiikan linjoissa perussuomalaisten määrittelyvalta on ollut jo vuosia merkittävää. Analyyseissa tuodaan säännöllisesti esiin, etteivät muut puolueet halua puhua maahanmuuton ongelmista. Tässäkin kysymyksessä perussuomalaiset sanoittaa muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa.

Esimerkiksi professori Tapio Raunion mukaan suurimmat puolueet ”vaikenevat täysin” maahanmuutosta. Vaikenemisteesiä on tuotu esiin jo vuosien ajan. Muiden puolueiden maahanmuuttopoliittiset kannanotot, linjaukset ja äänekäs puhe eivät muuta perussuomalaisten tarjoamaa mielikuvaa hiljaisuudesta maahanmuuton ongelmien edessä.

Perussuomalaiset sanoittaa muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa.

Juha Sipilän hallitus teki merkittäviä kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan ja suurin osa puolueista haluaisi kiristää turvapaikkapolitiikkaa entisestään, mutta edelleen analyysi on, että muut puolueet vaikenevat maahanmuuttopolitiikasta. Uutisoinnissa on korostettu ja liioiteltu ”maahanmuuton mahdollisia kielteisiä vaikutuksia ja uhkakuvia, kuten taloudellista taakkaa, rikollisuuden kasvua, turvallisuusriskejä ja kulttuurisia uhkia”. Tämä näkyi myös puolueiden poikkeuksellisen voimakkaassa reaktiossa uutisointiin Oulun seksuaalirikosepäilyistä, joihin liittyi ulkomaalaistaustaisia epäiltyjä.

Silti perussuomalaisten vaikenemisväitettä toistetaan analyysista toiseen realistisena kuvauksena puoluekentän todellisuudesta. Olennaista vaikenemisteesille on kysymys agendavallasta ja määrittelyvallasta.

Ei riitä, että maahanmuutosta puhutaan jatkuvasti ja korostetun ongelmalähtöisesti – perussuomalaiset pyrkii vielä vahvempaan asiaomistajuuteen maahanmuuton ongelmien tunnistamisessa ja määrittelyssä. Silloin kaikki muut paitsi ongelmalähtöinen kehys maahanmuuttopolitiikassa on vaikenemista.

Perussuomalaisten tarjoaman linssin hallitsevuutta on epäilemättä vahvistanut se, että puolue on ollut niin vahvasti edustettuna maahanmuuttoon liittyvässä mediakeskustelussa.

Itseään ruokkiva asetelma

Julkisessa keskustelussa usein toistetaan populistipuolueen rakentamaa asetelmaa, jossa puolue on vaihtoehto koko muulle puoluekentälle. Vaalikeskusteluissa perussuomalainen ”vaihtoehto” niin ilmasto- kuin maahanmuuttopolitiikassa liittyi ensisijaisesti tyyliin, jolla perusuomalaiset määritti muuta puoluekenttää.

Populistinen vastakkainasettelu rakennettiin ilman, että perussuomalaisten täytyi varsinaisesti haastaa muiden puolueiden politiikkasisältöjä omillaan.

Populistinen vastakkainasettelu rakennettiin ilman, että perussuomalaisten täytyi varsinaisesti haastaa muiden puolueiden politiikkasisältöjä omillaan. Tässä mielessä vastakkainasettelu tyhjentyi politiikkasisällöistä ja rakentui muihin puolueisiin kohdistuvan protestin varaan.

Perussuomalaisten vaikuttavin onnistuminen on, että niin monet tarkastelevat poliittista todellisuutta perussuomalaisten tarjoaman linssin läpi. Tämä edellyttää sitä, että perussuomalaiset löytää politiikkakysymyksen, jonka ympärille se pystyy luomaan uskottavan mielikuvan poliittisen kentän konsensuksesta, jota pitää koossa poliittisena korrektiuden liima. Silloin politiikkasisältöihin liittyvä kamppailu on toissijaista ja altavastaajan identiteetistä kumpuava protesti nousee ensisijaiseksi jakolinjaksi.

Voikin hyvin sanoa, että perussuomalaisille eduskuntavaalit olivat voitto paitsi poliittisessa vallassa myös määrittelyvallassa.

PhD Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa. 

Edit. 25.4.2019 23:13: Täsmennetty kohtaa puolueiden ilmastopoliittisista tavoitteista.

8 kommenttia

  1. Mainio analyysi! Tämä sai minut miettimään asiaa myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta. Tällä sarallahan perussuomalaiset eivät ole käsittääkseni juurikaan haastaneet esimerkiksi presidentti Niinistön edellisellä hallituskaudella yhdessä hallituksen kanssa vahvistamaa konsensusta “aktiiviseksi vakauspolitiikaksi” kutsutusta ulkopoliittisesta suurstrategiasta. Ylipäätään perussuomalaisten vaaliohjelma sekä puolueen sivuilta löytyvä laajempi ohjelmatyö kumisee tyhjyyttään ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta, ainakin tässä perinteisessä suurstrategisessa mielessä ymmärrettynä (esim. perussuomalaisia olisi varsin hankala sijoittaa Suomen ulkopolitiikan perinteiseen koulukuntakeskusteluun “datan” niukkuuden johdosta). Toisaalta asian voi tulkita myös niin, että perussuomalaiset ovat ikään kuin “paloitelleet” ulkopolitiikan kokonaisuuden tietyt elementit populistiselle agendalle sopivien sektorien, kuten EU-politiikan, maahanmuuttopolitiikan sekä ilmastopolitiikan kriittisen käsittelyn kautta. Mutta perinteinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen “linjakeskustelu” puuttuu. Tämä herättää spekulatiivisen ja ei-tieteellisen kysymyksen (saa vastata tai jäädä retorisena ilmaan): leimaako Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa (ml. puolustusyhteistyö) jo niin vahva konsensus, että se on jopa immuuni poopulististen puolueiden ristiriitaulottuvuuksia hyödyntävälle agendavallalle?

  2. rauno juntumaa 25.4.2019 - 12:17

    “…äänestyspäätöksessä mielikuvilla on keskeinen rooli.”
    Kun mielikuvilla on emotionaalinen ja tunnetarpeisiin pohjautuva perusta, ne vaikuttavat. Vastakkainasettelua korostava retoriikka vetoaa aggressiivisiin tunnetarpeisiin. (Mutta myös tarpeeseen tuntea ylemmyyttä suhteessa edes johonkin.)Siksi persut hyvinkin saattoivat olla perusporvarin salarakkaita (kuten Hanna Wass arvioi). Kullakin on omia syitä aggressiivisuudelleen, turhautumiselleen ja vihalleen. Silloin vastakkainasettelu puree ja persut sanallisti niitä nyt parhaiten. Muuten sen olisi tehnyt joku muu. Unto Hämäläinen totesi Yle Puheessa 21.4. että nämä olivat protestivaalit. Monilla oli halua vastustaa.

  3. rauno juntumaa 25.4.2019 - 13:51

    Eli yhtensä isona vetovoimanatekijänä persuissa on – toki vain muiden tekijöiden ohessa- sen tarjoama lupa olla vihainen. Se on suora vastaus perusemootiojärjestelmämme yhdelle perustunteelle. Puolueena se tarjoaa, kuten parisuhdekin voi tarjota, alustan riitelylle.

  4. Jukka Lampinen 25.4.2019 - 14:11

    Minusta sanan populismi, käyttö pitäisi lopettaa, sillä aivan samojen periaatteiden mukaan toimii kaikki puolueet.
    Jokaisen puolueen toiminta perustuu mieliala muokkaamiseen.
    On myös harhaanjohtavaa populismia väittää, että Perussuomalailla ei muka ole tarjota vaihtoehtoja Maahanmuuttoon tai Ilmastomuutokseen, aivan varmasti on.
    Nämä kirjoitukset on tyhjänpäiväistä jorinaa.

    • Järjen ääni 26.4.2019 - 02:25

      Olen samaa mieltä. Muut puolueet ovat ihan yhtä populistisia. Äänten kalastelustahan vaaleissa on nimenomaan kysymys ihan joka puolueen kohdalla. Vakuuttavin ja järkiperäisin voittaa!

  5. Matti Kärkkäinen 25.4.2019 - 15:53

    Tämä kirjoitus on toistaiseksi mielenkiintoisin analyysi vuoden 2019 eduskuntavaaleista. Mutta tämä on vain kuvaus tapahtuneesta, ei selitys miten ja miksi kuvattu tilanne syntyi. Onko Halla-aho poliittinen nero, joka pystyy ohjailemaan mediaa tavoitteidensa mukaisesti? Vai ruokkiiko nykyinen kritiikitön media (ja kritiikitön tutkimuskin) automaattisesti populistista politiikkaa? Kirjoitus antaa aika lohduttoman kuvan Suomen demokratian tilasta ja tulevaisuudesta.

  6. Jari Koskinen 26.4.2019 - 23:32

    Kannattanee tutustua hieman vaalimatematiikkaan, niin sinulle aukenee miksi 400 lisä-ääntä Uudellamaalla ei olisi tuonut perussuomalaisille seitsemättä paikkaa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*