Pelastuksen politiikka ja tanssi Euroopan haudoilla

Marine Le Pen on ennen kaikkea halunnut “pelastaa Ranskan”. Kukapa nyt ei haluaisi pelastaa Ranskaa, ironisoi Taguieff. Kansallisen identiteetin korostaminen, missä Ranskan lipun värit ovat tärkeässä roolissa, on osa pelastusprojektia. Karismaattiseen johtajuuteen liitetään ylivoimaisia oletuksia, mutta samalla siihen liittyy pelkoa ja vahvaa autoritaarisuutta. Johtajalle sallitaan enemmän. Samalla lupaukset tulevasta, ”toivon herättäminen” ja pelastajana toimiminen ovat sellaista johtajuutta, jota talousvaikeuksien kanssa painiva Ranska tarvitsee.

Front National käytti EU-vaaleissa onnistuneesti neljää retorista keinoa, joiden avulla todellisuus näyttäytyi ”halutulta”. Se ensinnäkin käytti tilastoja hyväkseen jättämällä tietyt luvut kertomatta. Tilastoilla saadaan aikaan asiantunteva näkemys. Toisekseen se piti tasavallan arvot, tärkeimpänä laicité-periaatteen, vahvasti esillä. Se myös esitti oletuksia, joita yleisö halusi kuulla. Tällaisia oletuksia ovat esimerkiksi siirtolaisuuteen liittyvät kysymykset. Se myös käytti taitavasti kausaliteettia eli seuraussuhteita retoriikassaan: ”Neljä tuhatta siirtolaista, neljä tuhatta työtöntä”.

Ranskassa EU-mielinen retoriikka ei ole ajankohtaista. Taguieffin mukaan yksikään puolue ei ole sanonut selvästi Ranskan tulevaisuuden olevan Euroopassa. Päinvastoin virallisessa retoriikassa on tanssittu Euroopan haudoilla ja puhuttu menneisyydestä ja hautakukista. Eurooppa-politiikka kuulostaa siten yhtä aikaa ylimieliseltä ja vastuuttomalta. Poliitikot ovat olleet etäisiä ja heidän kielensä koukeroista.

Äärioikeisto ja Front National

Onko Front National edelleen äärioikeistolainen vai onko siitä tullut osa oikeistoa? Vai onko se sittenkin vasemmalla? Vastikään tehdyn juridisen päätöksen mukaan esimerkiksi unkarilaista Jobbik-puoluetta ei saa julkisesti nimittää äärioikeistolaiseksi. Yli 25 vuotta Front Nationalia tutkineen, Ranskan nimekkäimpiin tutkijoihin kuuluvan Taguieffin mukaan äärioikeisto on niin poleeminen termi, että sitä pitäisi tässä yhteydessä välttää. Hänen mukaansa sille ei löydy kategoriaa eikä luokittelua. Myös Nonna Mayer puhuu ”ni-ninisteistä” (”ei-eikä”) joka tarkoittaa, ettei puolue ole vasemmalla eikä oikealla. Siinä missä äärioikeisto rinnastetaan usein fasismiin, Front National on Taguieffin mukaan paremminkin kansallismielinen liike, joka on erikoistunut populistiseen tyyliin.

Marine Le Pen on siirtänyt puolueen asemaa selvästi vasemmalle. Taguieffin mukaan pitäisi puhua äärioikeiston sijaan nationalistispopulistisesta puolueesta, sillä keskeisintä sille on nationalismi. Populismi nähdään tässä poliittisena tyylinä, joka kohdistaa sanansa kansalle. Marine Le Pen onkin sanoutunut irti isänsä ja puolueen perustajan Jean-Marie Le Penin ”coup de guelesta”, loanheitosta. Silti viime aikoina isä Le Pen on esittänyt useita moraalisesti kyseenalaisia avauksia.

Ranskalainen isänmurha

Vaikka Marine Le Pen on sanoutunut irti antisemitismistä ja yrittää lähestyä Israelia ”ystävänä”, Jean Marie Le Penin kannanotot ovat yhä avoimen rasistisia. Sunnuntaina juutalaistaustainen laulaja Patrick Bruel sanoi Facebook-päivityksessään olevansa surullinen yli kuuden miljoonan juutalaisen muiston puolesta. Hän myös kieltäytyi esiintymästä niissä kylissä, joissa Front National oli voittanut kunnallisvaaleissa. ”Ensi kerralla tehdään selvää koko satsista!” Le Pen kommentoi takaisin. Jean-Marie Le Penin sanotaan olevan tyytymätön Front Nationalin nykytilaan. Lehdistö on ottanut isän ja tyttären välisestä näkemyserosta kaiken irti ja revittelee, että Marine Le Pen on tehnyt ”isänmurhan”.

EU-vaalien tuloksesta käydään kiivasta debattia Ranskassa. Front Nationalin suosion syyksi luetaan nykyinen poliittinen ilmasto, heikko presidentti, alhainen äänestysprosentti ja kyvyttömät valtapuolueet. Kevään mittaan on väläytelty presidentti Sarkozyn paluuta. El Watan -lehdessä haastateltu siirtolaishistorioitsija Peggy Derder esitti rinnastuksen vuoden 1934 Ranskaan ja totesi, että siirtolaisuudesta on tehty syntipukki Ranskan ongelmiin, vaikka ongelmat ovat syvemmällä. Muslimit ovat hänen mukaansa täydellinen syntipukki Front Nationalille.

Arjessa vaalitulos näkyy ainakin siten, että vajaa kuukauden päästä alkavan muslimien paastokauden aikana käytettävät tuotteet ja juutalaisten kosher-ruoka on piilotettu pariisilaisissa marketeissa, kertoo samassa lehdessä haastateltu kadunmies. ”On yhä vaikeampaa olla muslimi Ranskassa. EU:ssa on tällä hetkellä 130 muukalaisvihamielistä parlamentinjäsentä”, hän sanoo.

Lähteet

Pierre-André Taguieff: Le Diable en politique. 2014.

Artikkelikuva: RGY23 / Pixabay

Julkaisu Eikö Ranskan Front National olekaan äärioikeistoa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Marine Le Pen oli ensimmäisenä puolustamassa ranskalaisia myös keväällä 2012, kun Mohammed Merah tappoi juutalaislapsia Toulousessa. Nopea reagointi sekä kyky esiintyä niin heikkojen puolustajana kuin vahvana ja kovasanaisena johtajana auttoivat Marine Le Peniä presidentinvaaleissa samana vuonna. Kun virallinen Ranska odotti istuvan presidentin Sarkozyn kannanottoa Merahin surmiin, oli Marine Le Pen jo saanut viestinsä läpi kaikkialla mediassa. Samalla tavalla kävi nyt. Karismaattisen populistin tapaan Le Pen on osannut aina ottaa kaiken irti vallitsevasta tilanteesta. Hän esittää itsensä pelastajana ja kertoo olleensa oikeassa: ”mitä me sanoimme, emmekö varoittaneet teitä?”

Ranskan suojeleva äiti

”Haluan suojella ranskalaisia siirtolaisten hyökyaallolta”, Marine Le Pen totesi vuonna 2012. Vaalivoiton jälkeisessä puheessaan vuonna 2012 Marine Le Pen korosti ennen kaikkea sitä, että halusi olla äitihahmo ja suojella kaikkia. Hän esitti itsensä köyhien ja heikkojen puolustajana eli omi perinteisesti vasemmistolle kuuluneen retoriikan. Poissa oli kovasanainen populisti ­– nyt puhui ennen kaikkea ”äiti”. Naiseus, sukupuoli ja ”pehmeys” ovat auttaneet Marine Le Peniä projektissa, jota tutkija Pierre-André Taguieff pitää ”semanttisena silmänkääntötemppuna”. Retoriikka on kuitenkin tehnyt Front Nationalista entistä hyväksyttävämmän ja suuremman.

Front Nationalin juhliessa eurovaalivoittoaan ranskalaiset poliitikot kertovat häpeävänsä sitä, että Front Nationalesta tuli suurin puolue. Kannatukseen ovat syynä entisen valtapuolueen UMP:n alamäki, epäselvät lahjusskandaalit ja kasvoton hallitus. Nonna Mayerin mukaan perinteiset puolueet eivät ole huomioineet ”sitä Ranskaa, jossa me elämme”. Pascal Perrinaeu analysoi, että Front Nationalin voittoon on kolme syytä: siirtolaisuus, siirtolaisuus ja siirtolaisuus.

Perinteiset puolueet ovat arvostelleet kovin sanoin Front Nationalin tapaa esittää asioita. Ministeri Toupira kuvaili Front Nationalin toistuvaa kansallislauluesitystä ”karaoketasoiseksi”. Pascal Perrinaun mukaan puolue syyttää kaikkia ja hyökkää kaikkia vastaan: Eurooppaa, globalisaatiota, euroglobalisaatiota, islamia, valtapuolueita, kastia, eliittiä, eurokraatteja, siirtolaisia ja teknokraatteja.

Onnistunutta kommunikaatiota

Marine Le Pen reagoi nopeasti ajankohtaisiin asioihin. Hän viestii nopeasti Twitterissä ja julkaisi esimerkiksi viime viikolla hempeitä suukottelukuvia miehensä kanssa vastauksena Closer-sensaatiolehden eroarvuutteluihin. Tämä ei ole suinkaan samantekevää, sillä Marine Le Penistä puhutaan etunimellä ja hän on jotain muuta kuin etäiset ranskalaiset poliitikot. Eräs Le Penin ansioista onkin proximité, tunne läheisyydestä, jota hän viestii haastatteluissaan.

Samalla hän jakaa pieniä murusia yksityiselämästään ja perhealbumeistaan. Viimeksi Le Point-lehti näytti Marine Le Penin nuoruudenkuvia, joissa tytär muun muassa poseerasi tunnetun poliitikkoisänsä kanssa. Le Pen kertoo henkilökohtaisesta kärsimyksestään ja siitä, miten hän ajautui poliitikoksi sattumalta toisin kuin tavalliset poliitikot, jotka hänen mukaansa rakentavat uraansa määrätietoisesti.

Marine Le Peniä saa sinutella, ja häntä pidetään ystävällisenä, vaikka pohjimmiltaan hän onkin femme de fer, rautarouva. Omilla internetsivuillaan hän korostaa tuntevansa samat huolet kuin jokainen äiti. Sivuilla on myös videoita, joissa Marine Le Pen jutustelee kodikkaasti takkatulen ääressä perheen loma-asunnolla. Vaikka lehdistö on Ranskassa julistanut häpeää, ovat viralliset kannanotot olleet vähäisiä. Päinvastoin huoli siirtolaisuudesta on levinnyt: esimerkiksi UMP:n vaaliohjelmassa keskeisenä teemana oli siirtolaisuuden kitkeminen. Front Nationalin voiton seurauksia voidaan vaan arvailla. Pystyykö Marine Le Pen hyödyntämään asemaansa? Se luonnollisesti lisäisi hänen mahdollisuuksiaan tulevissa presidentinvaaleissa vuonna 2017.

Kohti Elysée-palatsia?

Eurovaalien tulosta on pidetty ennen kaikkea viestinä EU-politiikalle, ei niinkään kansalliselle tasolle. Virallinen retoriikka on koventunut, ja Marine Le Pen haluaa vakavasti Elysée-palatsin korkeimmalle paikalle. Yhtäläisyyksiä voidaan vetää vuoden vuoden 2002 ”tsunamiin”, jolloin Le Pen oli toisella kierroksella presidentinvaaleissa. Nyt EU-parlamentissa pohditaan, minkä puolueiden kanssa Front National liittyy samaan ryhmään.

Hollannin Vapauspuolue koki vaalitappion eikä Ison-Britannian UKIP:in Nigel Farage lämpene yhteistyölle. Yhtenä kumppanina on pidetty Ruotsidemokraatteja. Kreikan Kultainen aamunkoitto -puolueen Marine Le Pen on hylännyt liian äärijärjestönä. Yksi asia on selvä: maanantaisen ulostulon jälkeen Marine Le Pen ja Front National ovat saaneet lisää kannattajia. Presidentti Hollande näyttää yhä heikommalta tilanteessa, jossa edellytetään vahvaa johtajuutta.

Artikkelikuva: RGY23 / Pixabay

Julkaisu Front National ja Ranskan EU-vaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”This is the way the world ends / not with a bang but a whimper”, päättää T. S. Eliot runonsa The Hollow Men (1925). Kai Mäkisen suomennos (Ontot miehet, Otava, 1949) kääntää kohdan seuraavasti: “Tällä tavoin maailma loppuu / ei paukahtaen vaan kitisten”.

Säkeet kuvaavat varsin hyvin toukokuun 2014 eurovaaleja. Ei tullut jytkyä vaan tussahdus, ja Eurooppa itse on pakotettu etsimään suuntansa uudelleen.

Vaalihypoteesit ja tulokset

Tutkijoiden ja median keskuudessa vaaleihin lähdettiin kahden olettamuksen varassa. Yhtäältä Eurooppaa neljän vuoden ajan ravistellut talouskriisi tulisi näkymään poliittisen kentän polarisoitumisena, protestipuolueiden ja ääriryhmien suosiona. Nykyisistä parlamenttiryhmistä lisäpaikkoja uumoiltiin varsinkin eurokriittiselle oikeistolle (ECR, EFD) sekä kuripolitiikkaa vastustavalle Euroopan yhtyneelle vasemmistolle (GUE/NGL). Toisaalta keskustaoikeistolaisen EPP:n raju tappio suhteessa edellisiin vaaleihin näytti kevään mittaan kääntyvän torjuntavoitoksi. Alkuvuoden gallupeissa sosiaalidemokraattiselle ryhmälle povattiin vahvempaa kannatusta.

Hypoteesit pitivät paikkansa, ainakin osittain. Jos vaalitulosta tarkastellaan olemassa olevien parlamenttiryhmittymien valossa, Britannian konservatiivipuolueen ympärille järjestäytynyt Euroopan konservatiivit ja reformistit (ECR) pudotti hieman kannatustaan (2009: 57 paikkaa, 2014: 44 paikkaa), mutta ryhmä vahvistuu todennäköisesti ainakin Saksan uudella eurokriittisellä AfD-puolueella (2014: 7 paikkaa) ja mahdollisesti muilla maltillisiksi itsensä profiloivilla protestipuolueilla. UKIP-puolueen vahva menestys Britanniassa (alustavien ennusteiden mukaan 22 paikkaa) varmisti, että kuluneella parlamenttikaudella myös perussuomalaisten edustama Vapaa ja demokraattinen Eurooppa (EFD) nosti hieman paikkamääräänsä (2009: 31, 2014: 38). Euroopan yhtyneen vasemmiston (GUE/NGL) tulos oli hyvä (2009: 35, 2014: n. 50), mutta varsinkin vaalia edeltäviin ennakkokaavailuihin nähden pienoinen pettymys. Luvut toki elävät uusia ryhmiä muodostettaessa.

Vaikka Euroopan kansanpuolueen ryhmä EPP kärsi eräänlaisen murskatappion (2009: 274 paikkaa, 2014: 214 paikkaa), voidaan tulosta pitää jonkinlaisena torjuntavoittona. Keväällä gallupien kärjessä olleet sosiaalidemokraatit (S&D) eivät pystyneet Martin Schulzin johdolla pysäyttämään EPP:n jo kolmen vaalikauden mittaiseksi kasvanutta voittokulkua (2009: 196 paikkaa, 2014: n. 190 paikkaa). Talouskuripolitiikka, Euroopan status quo sai sittenkin hiljaisen hyväksynnän Irlannin ja Portugalin irtauduttua komission tukiohjelmista.

Oikeiston vaikea yhtälö

EU-kriittisen oikeiston voimannäyte ei toki jää pelkäksi protestiksi. Teknistä sisämarkkinoiden säätelyä lukuun ottamatta ryhmittymien painoarvo tulee todennäköisesti vaikeuttamaan lähes kaikkea EU-tason sääntelyä, yhteistä talous- ja sosiaalipolitiikkaa, rahoitusmarkkinoiden suitsemista ja ilmastopoliittisia toimia. Kasvavaa vastustusta tulevat kohtaamaan myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät aloitteet. Kuluneella vaalikaudella keskustavasemmistolainen koalitio pystyi EPP:n liberaalisiiven tuella viemään läpi esimerkiksi lainmuutoksen palkallisen äitiysloman pidentämisestä 14 viikosta 20 viikkoon. Uudessa parlamentissa vastaavat aloitteet ovat hankalia toteuttaa.

Ryhmien keskinäinen jako on vielä avoin, ja esimerkiksi perussuomalaiset saattavat hyvinkin löytää kotinsa maltillisemmasta porukasta. UKIP-puolueen profiloituminen brittikonservatiivien haastajana kuitenkin varmistaa, ettei kumpikaan EU-kriittisistä ryhmistä todennäköisesti nouse haastamaan liberaalin ALDEn asemaa kolmanneksi suurimpana ryhmittymänä (2009: 83, 2014: n. 65). Euroopan parlamentissa poliittisen ryhmän muodostamiseen tarvitaan vähintään 25 edustajaa neljäsosasta jäsenvaltioita.

Vaalien yllättäjän, Ranskan äärioikeistolaisen Front national -puolueen 22 paikkaa takaavat, että maltilliset EU-kriitikot (nykyiset ECR ja EFD) saavat luultavasti rinnalleen kolmannen ja radikaalimman vaihtoehdon. Uuteen ryhmään liittyvät FN:n ohella ainakin Itävallan FPÖ (4 paikkaa) ja Hollannin PVV (3 paikkaa) sekä yksittäisiä edustajia muista Euroopan maista.

EU-kriittisen oikeiston ”voitto” kätkee siis alleen varsin monimuotoisen joukon ja ristiriitaisen poliittisen viestin.  Siinä missä FN:n voitto näyttää jytkyltä Ranskan sisäpolitiikassa, on se europarlamentin tasolla poliittinen tussahdus. Esimerkiksi UKIP ja FN ovat kuluneella vaalikaudella äänestäneet samalla tavalla alle puolessa (47 %) EU-parlamentin äänestyksistä. Sisämarkkina- ja kuluttajansuoja-asioissa yhtenäisyys näiden puolueiden välillä on ollut vieläkin heikompaa (32 %). Uusi ryhmä tulee todennäköisesti olemaan sisäisesti myös varsin ristiriitainen.

Äärioikeiston voitolla on silti merkittävä symbolinen ulottuvuus, johon konservatiivit ja työväenpuolueet joutuvat ottamaan kantaa.

Vasemmiston asetelma ennallaan

Varsinkin kevään mielipidemittauksissa tyytymättömyys eurokriisin hoitoon näytti nostavan myös eurooppalaisen vasemmiston kannatusta. Euroopan yhtynyt vasemmisto (GUE/NGL) näytti ryhmittyvän poikkeuksellisen yhtenäisesti Kreikan Syriza-puolueen Alexis Tsipraksen taakse ja alkukevään ennusteet lupailivat jopa 60 paikan ylitystä. Tässä suhteessa lopputulos – noin 50 paikkaa jos espanjalainen Podemos tulee mukaan – oli vasemmalla laidalla pienoinen pettymys. Onnistuneen kampanjan tehnyt vasemmistoliitto teki odotetun paluun europarlamenttiin 9,3 prosentin kannatuksella, mutta vaali-illan puheet Euroopan laajuisesta vasemmistoaallosta ovat liioittelua.

Vaikka radikaalivasemmisto menestyi hyvin erityisesti Etelä-Euroopan kriisimaissa – Kreikassa, Espanjassa ja Kyproksella – ei suosio yltänyt samoihin lukemiin protestanttisessa pohjoisessa. Syitä on luultavasti monia. Itä-Euroopan entiset kansantasavallat ovat perinteisesti karsastaneet entisten kommunistipuolueiden varaan rakennettuja ryhmiä, ja esimerkiksi Romaniassa sosiaalinen tyytymättömyys näkyi sosiaalidemokraattisen koalition (PSD+PC+UNPR) murskavoittona (16 paikkaa). Italiassa sosiaalidemokraatit ottivat Renzin johdolla loisteliaan voiton, ja Ruotsissa puolestaan demareiden momentum game riitti 6 paikkaan vihreitä (3 paikkaa) ja vasemmistoa (1 paikka) vastaan.

Ehkä radikaalin vasemmiston kohdalla osittain kyse oli myös liian radikaaleista vaatimuksista. Tsipraksen yhtyneen vasemmiston vaatimukset Euroopan keskuspankin mandaatin muuttamisesta lähemmäksi Yhdysvaltain keskuspankki Fediä olivat johdonmukaisia ja hyvin perusteltuja, mutta niiden toteuttaminen olisi vaatinut muutoksia EU:n perussopimuksiin. Parlamentti saa toki tietoa EKP:n toiminnasta, mutta sen aktuaalinen rahapoliittinen toimivalta on ordoliberalistisen perinteen mukaisesti varsin rajattu.

Kun talouspolitiikan mediaseksikkäimmät teemat kuten kriisimaiden lainapaketit siirtyvät yhä vahvemmin hallitustenvälisen yhteistyön piiriin – Eurooppa-neuvostoon ja ministerineuvostoon – jää parlamentin talouspoliittinen vaikutusvalta varsin laihaksi.

Status quon voitto?

Olivatko vuoden 2014 eurovaalit siis kuitenkin synninpäästö vallitsevalle EU-politiikalle? Alexander Stubbin sanoin: so far, so good?

Suuret linjat säilyvät ennallaan. Todennäköistä on, että suurin osa europarlamentin lainsäädännöstä keskittyy yhä edelleen EPP:n ja S&D:n muodostaman ”suuren koalition” varaan. Niiden reilut 400 paikkaa riittävät yhä muodostamaan enemmistön parlamentin 751 paikasta, varsinkin kun välimatka parlamentin pienempiin ryhmiin kuten liberaaleihin ja vihreisiin oikeastaan kasvoi (S&D:n ja ALDEn ero 2009: 113 paikkaa, 2014: n. 120 paikkaa). On muistettava, että kuluneella parlamenttikaudella EPP ja S&D äänestivät yhtenäisesti noin 80 prosentissa äänestyksissä.

Ryhmien tasaisuudesta johtuen kompromissien teko on luultavasti entistä vaikeampaa. Esimerkiksi S&D:n Schulz ei ole ainakaan vielä suostunut hyväksymään tappiotaan EPP:n Jean-Claude Junckerille taistelussa komission puheenjohtajuudesta. Komission luonteesta ja yhteispäätösmenettelystä johtuen suurimmat erot EU-lainsäädännössä tulevatkin esiin yleensä pienissä yksityiskohdissa, ei suurissa linjanvedoissa. Sisämarkkinoiden tehostamisessa suuri koalitio saa varmasti tukea laajalta rintamalta, mutta yhteiseurooppalaisen sosiaalipolitiikan, työlainsäädännön ja ilmastopolitiikan kysymyksissä yhteisen näkemyksen löytäminen on luultavasti entistä vaikeampaa.

Liittovaltiokehityksen vastustajat voivat huokaista helpotuksesta: Euroopalta puuttuu poliittinen ja sosiaalinen visio. Se on palaamassa juurilleen markkinaliberaaliksi projektiksi, tällä kertaa koko globaalin talouden mittakaavassa. EU:n ja USA:n välinen vapaakauppasopimus TTIP on yksi seuraavan vaalikauden keskeisiä kysymyksiä, joka saa suurten ryhmien lisäksi kannatusta myös EU-kriittisessä oikeistossa.

Vallankäyttö ei ole nollasummapeliä

Presidentinvaalien jälkeen eurovaalit ovat perinteisesti olleet henkilökeskeisimpiä vaaleja. Mutta arvojen ja poliittisten visioiden sijaan huomio on ollut yhä enemmän ehdokkaan henkilökohtaisissa ominaisuuksissa kuten EU-tietämyksessä, ”verkostoissa”, kielitaidossa ja niin edelleen. Alexander Stubbin ja Olli Rehnin suosio osoittaa, että äänestämme EU-parlamenttiin ensi sijassa asiantuntijoita – emme poliitikkoja.

Ehkä meidän pitäisi puhua asiantuntijuuden sijaan enemmän vallasta.

EU-skeptikot usein unohtavat, ettei poliittinen ja taloudellinen valta ei ole Euroopassa enää nollasummapeliä. Pelkkä Brysselin vastustaminen ei johda vallan siirtymiseen takaisin kansallisvaltioihin. Kun työn, pääoman, palvelujen ja tavaroiden vapaa liikkuvuus on avattu, kaventuu myös kansallisvaltioiden poliittinen liikkumavara. Kun sosiaaliturvan tai veropolitiikan minimitasoista ei sovita yhteisesti, peliä pelataan yhä enemmän niiden maiden säännöillä, joissa standardit ovat matalimmat.

Eurooppalaisen finanssipolitiikan puuttuessa mallia tarjoavat esimerkiksi Saksassa toteutetut Hartzin työmarkkinareformit, jotka ovat lisänneet työmarkkinoiden ”joustoja” varsinkin erilaisten matalapalkka- ja osa-aikatöiden kautta. Kriisimaissa toteutetut uudistukset osoittavat, että Eurooppa – yhteisen politiikan puuttuessa – on menossa kohti Saksan luomaa uutta normaalitilaa.

* * *

Politiikan filosofiassa törmäämme usein kiistoihin siitä, onko politiikassa viime kädessä kyse ideoista vai käsitteiden määrittelyistä, vallasta vai talouden rakenteista. Saksalais-amerikkalaisen filosofin Hannah Arendtin mukaan nämä kannat usein sivuuttavat politiikan todellisen ennakkoehdon: yhteisen maailman. Politiikka toteutuu toki keskustelussa, joka sallii näkemysten ja mielipiteiden moninaisuuden näyttäytyä, mutta todellinen erimielisyys edellyttää aina taustakseen jonkin jaetun todellisuuden.

Euroopan todellinen ahdinko on tämän yhteisen maailman katoamisessa. Siinä missä Maastrichtin sopimuksen (1992) jälkeinen aikakausi merkitsi tämän maailman löytämistä uudelleen – ajatusta, jonka mukaan itäryhmän maat palaavat jälleen osaksi suurta eurooppalaista perhettä – tämä maailma on jälleen vaarassa kadota. Vuodesta 2010 lähtien olemme astuneet jälleen Max Weberin aikakauteen, jossa Euroopan todellinen jakolinja näyttää kulkevan jälleen protestanttisen ja katolisen Euroopan välillä. Mutta toisin kuin kylmän sodan tapauksessa, tällä kertaa kyse ei ole kahden poliittisen järjestelmän kohtaamisesta vaan syvemmästä kuilusta kahden maailman, kahden ”työetiikan” ja yhteiskuntahengen välillä. Laiskan ja veroja välttelevän kreikkalaisen metsurin maailma ei ole sama kuin meidän.

Ja tällä tavoin tarina loppuu, ei paukahtaen vaan kitisten.

PS. Italiassa 17 paikkaa saavuttanut Beppe Grillon johtama Viiden tähden liike M5S suhtautuu Euroopan unioniin kriittisesti, mutta kompromisseihin taipumaton puolue tuskin löytää yhteistyökumppaneita yhdestäkään ryhmästä. Eurooppalaiset äänestäjät pääsevät kuitenkin seuraamaan Grillon poliittista teatteria myös EU-tasolla.

[Edit 28.5.2014 klo 15:30 – paikkamääriä täsmennetty tulosten tarkennettua]

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Euroopan suunta vaalien jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Asun Budapestissa viiden vuoden tauon jälkeen mieheni ja lapseni kanssa. Meille niin kuin paikallisillekin symbolien keskellä eläminen on arkea. Eurovaalienkin alla.

Patsas on tietenkin Columbon patsas. Siis Kristoffer Kolumbuksenko? No ei kun sen telkkarihahmon, Peter Falkin esittämän etsivän patsas. Tietenkin patsaalla on myös koira. Törmäsimme siihen Falk Miksa utcan alkupäässä Budapestin kaarikadulla, Nagykörútilla (Szent István körútilla). Miksa Falk oli 1800-luvun poliitikko ja toimittaja. Väitetään, että amerikkalainen Peter Falk olisi ollut hänelle jotain sukua. ”Hölynpölyä. Pelkkää propagandaa. Todistetusti.” ”Oli tai ei, se on hauska patsas.” Ja se kustannettiin EU-tuilla. Kannattaa siis bongata!

Puisto on puolestaan Olimpia park – Olympiapuisto. Se on korttelin päässä Parlamentista, paikallisen Pikkuparlamentin eli toimistotalon vieressä. Tonavan vastarannalle näkyvät olympiarenkaat eivät olekaan olympiakomitean mukaiset sini-kelta-musta-viher-punaiset renkaat – vaan renkaiden päälle maalattiin Unkarin lipun värit. Lasten leikkipuisto esittelee Unkarin olympiasaavutuksia.

Siinä missä Peter Falkin universaali columbous kutistui paikallisen toimittaja-poliitikon jälkeläisyyteen, olympialiikkeen universaali rauhan viesti typistyi unkarilaisuuteen. Miten kävi eurooppalaisuudelle ja eurovaaleille?

Kossuth tér, metro ja kameleontti-Fideszin voimannäytteet

Koska pienokaisemme on aloittanut leikkikenttäuransa, kärryttelemme häntä naapuruston puistoihin ja muutenkin kuljeskelemme keskustassa. Puistot ovat huippukunnossa. Vaikka välillä puistot ovatkin tupaten täynnä, lapsilla riittää tilaa keinua ja kiipeillä. Valitsin asuinpaikkamme niin, että jalan pääsisi niin kirjastoihin, ja kauemmas matalalattiaraitiovaunulla tai -busseilla.

Esteettömyyttä ei ajateltu Budapestin julkista liikennettä suunniteltaessa. Maaliskuussa avattiin uusi neljäs metrolinja kahden rautatieaseman välille. Sen rakentamisesta päätettiin jo 90-luvun lopulla. Kun ensi kertaa asuin Unkarissa, Viktor Orbánin hallitus oli päättänyt olla rahoittamatta metroa, tänä vuonna hallituksen suurimpia voimannäytteitä oli nelosmetron avaaminen viikkoa ennen parlamenttivaaleja.

Poikamme nukkuu mieluiten päiväuniaan kärryissä ja me – tai minun töissä ollessani isänsä – häntä kärryttelemme uneen mielellään Kossuth térillä Parlamentin aukiolla. Fidesz pystyi siihen, mihin vasemmistopuolueet eivät pystyneet: uudistamaan parlamentin ympäristön. Ja tietenkin omalla tyylillään.

Vuosituhannen vaihteessa vallassa ollessaan Fideszillä oli pyrkimyksenä luoda omia tilojaan kaupunkiin. Etnokansallismielinen oikeisto oli onnistunut omimaan makovecziläisen historiallis-organistisen arkkitehtuurityylin bauhaus-modernismin vastaparina itselleen  (jos käyt kesällä Budapestissa, katso tämä näyttely – paikan päällä myös englannin- ja saksankielinen). Fidesz tahtoi nimenomaan rakentaa omannäköistänsä Kansallisteatteria ja muutti sen sijaintia ja suunnitelmia hallitukseen päästyään. Nyt Fidesz ei välittänytkään luoda omia tiloja keskustan kulmille. Suoritettuaan vallankumousrituaaleista Unkarissa luonnollisimman – katujen uudelleen nimeämisen – Fidesz kävi kiinni vallan maantieteen ytimeen, parlamentin edustaan ja sen viereiseen Szabadság tériin, Vapaudenaukioon.

Viktor Orbánin Fidesz on populistinen kameleonttipuolue. Se muokkaa itseään poliittisen rajanvedon ja ideologisen omimisen avulla. Alun perin he olivat anti-kommunistisia nuoria ilman sen kummempaa ideologiaa, pelkkä rajanveto, kun oltiin nuoria, eikä suvaittu jäseniksi yli 35-vuotiaita. Nuorten äänillä ei saada riittävästi valtaa. Siispä Orbánin nuorisopuolue Fidesz omi itselleen 1990-luvun puolivälissä pääministeri-puoluejohtaja József Antallin kuoleman jälkeen MDF:n arvomaailman. Se valtasi konservitiivioikeiston position ja alkoi vetää tiukkaa rajaa 1994-1998-hallituspuolueisiin Sosialisteihin (MSZP) ja liberaaleihin (SzDSz). Niin kauan kun vasemmisto oli vahva, Fidesz pyrki kattamaan kaikki oikeistolaiset aatesuuntaukset äärinationalismista ja antisemitismistäkin talousliberalismiin ja privatisointia vastustavaan etatismiin, ajalliset orientaatiot tulevaisuudesta ja Kádárin ajan nostalgiaan puoluejohdon ristiinkin puhuvilla päillään. Balanssi oli tarkka ja sisäinen debatti minimoitu, sillä vaalit 2002 ja 2006 olivat tiukat.

Kevääseen 2014 mennessä vasemmisto oli menettänyt kannatustaan ja balanssia ei tarvitse ajatella. Orbánin seuraava vakavasti otettava kilpailija on ollut Jobbik, joka 2014 vaalien alla pyrki tekemään itsestään salonkikelpoisen puolueen vaalimainoksillaan ja samalla tarjoamaan vaihtoehdon vanhoille puolueille.

Fidesz imee Jobbikilta sen sotien välisen ajan autoritarismin ja unkarikeskeisen ajattelun. Lopulta Fideszkin on alkanut vetää rajan intellektuellien ja tavallisen kansan väliin. Samalla se varmistaa tasaverolla ja verohelpotuksilla, että varakas väestönosa säilyy tyytyväisenä.

Kossuth téristä tulee kansan aukio, jolla lippua vartioivat sotienvälisen ajan uniformuissa olevat sotilaat, ja parlamentin 96 portaalla puhemiehen joukot esittävät koreografiansa musiikin tahdissa. Näennäisesti näytös on turisteille, mutta todellisuudessa se on osoitus tavallisille unkarilaisille – ja etenkin vasemmistolle – siitä, että parlamentti on Fideszin hallussa.

Sotien välisen ajan Trianonin muistomerkkiin koottiin aikanaan maata kaikilta Unkarin kulmilta, jotka 1. maailmansodan jälkeen menetettiin. Nyt aukiolle on tuotu kasvitieteellisen puutarhan tyyliin unkarilaisia kasveja. Muistomerkit sotienväliseltä ajalta palautetaan alkuperäisen näköisinä – ja kokoisina. Valtavia monumentteja vasta kootaan.

Aukiolla tallustaa niin unkarilaisia kuin ulkomaalaisiakin turisteja. Eläkeläismammat ja -papat hymyilevät pikkulapsille, jotka läträävät vesielementin äärellä. Turistiryhmät ja koululaisjoukot koittavat mahduttaa Parlamenttia valokuviinsa. Ohi kulkevat ratikat ja pyöräilijät kenties kaupungin leveimmällä pyörätiellä.

Imre Nagyn patsas katsoo kohti Kossuthin aukiota, joka on toisaalta symboliikaltaan palautettu sotien väliseen aikaan ja toisaalta monumentalisoitu turistinähtävyydeksi. Kaikki uusi poistettiin: esimerkiksi vuoden 1956 muistomerkki, ainoita vasemmistohallituksen tuomia uudistuksia Budapestin patsaisiin 1990-luvun lopulta. Sen ”ikuinen tuli” on sammunut. Parlamentin aukiolta on portaat maanalaiselle 1956-vuoden muistomerkille, joka ei ole vielä auennut. Nagyn patsas jää odottamaan, mutta me jatkamme matkaa Vapaudenaukiolle.

Aukion pohjoispäässä on Unkarin ”vapauttaneiden” Neuvostojoukkojen muistomerkki, joka pystytettiin pian toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen suurlähetystön läheisyyteen. Se on hiljattain puhdistettu vuosien pölyistä. Äärioikeisto on säännöllisesti tuhertanut siihen viestejä, mutta nyt ympärillä leikkivät vain koirat ja nuoret. Ja turistit, jotka tahtovat ottaa kuvia hiljattain viereen pystytetystä Reaganin patsaasta.

Jos neuvostojoukkojen muistomerkki symboloi Neuvostoliiton miehitystä, tänä keväänä vastakkaiselle puolelle aukiota pystytetään Saksan miehityksen muistomerkkiä. Päätös syntyi vuoden lopussa ja muistomerkin oli tarkoitus tulla valmiiksi ennen vaaleja. Muistomerkkiä vastaan on kuitenkin noussut paljon kritiikkiä. Lähinnä koulutetut unkarilaiset niin vasemmalla kuin oikealla vastustavat patsasta. Työmaan edessä on päivittäin vastamielenosoitus.

Vastustajat kritisoivat, että väite Saksan miehityksestä holokaustin muistovuonna tarkoittaa, että unkarilaiset nähtäisiin näin itse osattomiksi koko operaatioon. Juutalaisilla oli erittäin tärkeä rooli Unkarin talous- ja kulttuurielämässä. Budapestin getossa juutalaisia oli 200.000 vuonna 1944 ja kahdeksan kuukautta myöhemmin vain 70.000. On väitetty, että ilman paikallisten apua Unkarin miehittäminen tai holokausti eivät olisi onnistuneet yhtä helposti. Mutta tätä ei tahdota muistaa. Muistomerkki irrottaa sotien välisen ajan autoritarismin, jota parlamentin edustalla juhlistetaan, sodanaikaisista teoista ja kuin ulkoistaa ne saksalaisille.

Kun intellektuellit ja Budapestin eliitti kiistelivät muistomerkistä, tavalliselle ihmiselle muistomerkin ongelmallisuus ei auennut – eihän holokaustin merkitystä kommunismin aikana(kaan) korostettu. Orbánin strategia toimii: hän saa tavalliset ihmiset puolelleen lupaamalla  asuinkustannusiin alennusta ja korostamalla intellektuellien ja ”tavallisten ihmisten” välistä kuilua. Anti-intellektualismista tuli hyvä populismin työkalu Orbánille.

Kritiikkiä nyky-Unkarissa on herättänyt nimenomaan vähemmistöjen unohtaminen. Orbánille demokratiaa on massademokratia: hän on oppinut vuodesta 2002, että keskiluokkaa ei kannata yrittää luoda vaan valta on siellä missä valtaosan äänet ovat.

Sukulaisuus, unkarilaisuus ja maastapako

Neljätoista vuotta sitten matkustin säännöllisesti Lontoosta Budapestiin. Ennen Unkarin EU-jäsenyyttä en kuitenkaan siellä asunut koskaan kolmea kuukautta pidempään. Nyt suuri osa ystävistäni täällä toivoo pääsevänsä pois. Toisin kuin reilu kymmenen vuotta sitten, puhumattakaan 25 vuotta sitten, heillä on siihen mahdollisuus. Poismuuton syynä on ilmapiiri.

Suomessa asti olemme hiljattain kuulleet, että heimoveljemme ovat hyljänneet meidät. Unkarilaisista moni uskoo, että suomalais-ugrilaisuus oli kommunistiajan propagandaa. Totta on, että samankaltaisuutta korostettiin propagandamielessä. Yhteiset juuret Suomessa ja Unkarissa olivat Neuvostoliiton kupeessa turvallinen tarina – turvallisempi kuin tarina imperialistisesta Itävalta-Unkarista tai Ruotsi-Suomesta.

Viisitoista vuotta sitten tulin ensi kertaa aikuisena Unkariin. Silloin minulle muistettiin mainita, että ”rokonok vagyunk”, sukulaisia ollaan. Nyt en sitä ole kuullut moneen vuoteen. Leikkikentät olivat kurjassa kunnossa ja kuluneita julkisia tiloja ei juuri käytetty tai pidetty kunnossa. Epäilyksen ilmapiirillä on syvät jäljet. Ja banaalina yksityiskohtana: joka päivä, kun tulin kotiin kaupungilta pitkän opintopäivän päätteeksi, putsasi kenkäni koirankakasta. Tänään palkintovaimot muotipuvuissaan keräävät puudelinsa jätökset pussiin.

Moni asia on muuttunut.

Mutta tuo aiemmin mainittu maastamuutto ei ole mitään uutta. Unkarin historiassa on ollut autoritaarisempia ja vapaamielisempiä, sisäänpäin katsovampia ja kansainvälisempiä kausia. Tilanteen tiukentuessa on muutettu ulkomaille. Tämänhetkinen tutkimusprojektini käsittelee unkarilaisia intellektuelleja periferioiden ja keskusten välillä. On merkittävää, että ilman heidän poislähtemistään heistä ja Unkarista ei oltaisi kuultu yhtä paljon kuin muuten.

Vaikka moni unkarilainen on jäänyt ja integroitunut kohdemaahansa, moni pitää myös yhteyttä. Vaikka se nykyisiä poliitikkoja ja paikallisia intellektuelleja paikoin ärsyttääkin, maanpakoon lähteneet unkarilaiset ova tuoneet Unkariin uusia ajatuksia, rahoitusmahdollisuuksia ja kunniaa.

Kirjoitan tätä unkarilaisen György eli George Sorosin rahoittamassa Central European Universityssä, joka on ainutlaatuinen paikka ja kansainvälistänyt koko Itä-Eurooppaa ja alumneja ja vierailijoita globaalisti. Mutta yhtälailla voisimme ajatella – tutkimuskohteideni kautta, olisiko unkarilaisesta marxilaisesta filosofista György eli Georg Lukácsista tullut kansainvälisesti nimekäs henkilö, ellei hän olisi joutunut Wieniin ja sitä kautta Saksaan ja lopulta Neuvostoliiton kautta takaisin Unkariin? Hänen oppilaastaan Ágnes Helleristä tuli tunnettu filosofi, ensin Lukácsin varjossa ja sitten omilla jaloillaan, mutta se tuskin olisi onnistunut niin hyvin, ellei hän olisi lähtenyt ulkomaille Australiaan ja New Yorkiin jouduttuaan pois yliopistolta vuoden 1956 jälkeen. Lajos eli Louis Kossuth, jonka mukaan Parlamentin edustan aukio on nimetty, lähti pois Unkarista epäonnistuneen Euroopan hullun vuoden 1848/49 vallankumouksen jälkeen. Hänen ansiostaan muu maailma kuuli unkarilaisten itsenäisyystaistelusta, jossa tsaarin Venäjän joukot pelastivat Itävalta-Unkarin. Kossuthista tuli Amerikassa jopa muoti-ikoni, kun paikalliset tahtoivat samanlaisen ”vallankumouksellisen” hatun.

Mitenköhän olisikaan käynyt, jos Habsburgien monarkia olisi romahtanut jo Kossuthin aikana? Olisiko Sarajevon laukauksia kuultukaan?

Iloinen eurooppalainen maa?

Unkarin politiikasta on käyty vuositolkulla propagandasotaa: oikeistolainen Fidesz on joko kamala tai hyvä riippuen siitä, mitä mediaa kotimaiset tai ulkomaalaiset kommentaattorit seuraavat.

Meidän on vaikea ymmärtää, että talouspolitiikassa Fidesz on lähempänä vasemmistoa ja sosialistit eli paikalliset demarit ovat aina 70-luvulta asti olleet talousreformisteja ”kolmannella tiellä”.

On helppo unohtaa, että ”kansallinen” on ollut tabu ennen vuotta 1989, ja siksi kansallisuuspuhe tehosi 1990-luvulla.

Ihmettelemme myös, miksi sananvapauksien rajaaminen ja vaalilain uudistaminen ei tunnu hetkauttavan tavallisia unkarilaisia. Demokratian perinne on Itä-Euroopassa kenties Tsekkoslovakiaa lukuun ottamatta ollut niin heikko, että sitä ei helposti ”tuotu” ja juurrutettu 90-luvulla.

Ihmisille tärkeintä oli toisaalta juhlistaa ja kokea ”kansallisuuttaan” ja toisaalta muuttua ”eurooppalaisiksi”. Se taas tarkoitti vaikkapa EU-jäsenyyden sijaan läntisen Euroopan elintason saavuttamista.

Tiukkaa talouskuria vaatinut ja kapitalismia ajava vasemmisto ei tuonut eurooppalaista elämänlaatua koko kansalle. Rakenteellisiin ongelmiin kuului se, että pohjoismainen elintaso edellyttäisi muun muassa valmiutta maksaa veroja. Valtioon suhtaudutaan yhä epäluuloisesti. Samoin poliittiseen eliittiin. Korruptiokriisejä ilmenee säännöllisesti.

Oikeisto on ymmärtänyt, että kansallisuuden hehkuttamisella saa ääniä kansalaisten keskuudessa. Sirkushuvit eivät kuitenkaan riitä. On saatava myös leipää. Viime vaaleissa pelattu rezicsökkentés– eli asunkulujen pienentämiskortti pelasti Fideszille jatkon parlamentin supervallanpitäjänä.

Saksan miehityksen korostaminen liittyy eurokriittisyyteen. Euroopan erinomaisuuden kyseenalaistaminen on puolestaan antanut mahdollisuuden kritisoida haavetta länsimaistumisesta demokratioineen ja kansalaisten tulotason kehityksestä. Euroopassa puhuessaan, kuten vuosi sitten Helsingin yliopistolla, Orbán kertoo, että Euroopalla on opittavaa Unkarista. Näin hän kääntää päälaelleen eurooppalaisten kritiikin politiikkaansa kohtaan.

Nationalisteilla on tapana yksinkertaistaa monikerroksiset identiteetit niin, että kansallinen on kaikkein voimakkain ja jopa ristiriitainen muiden kanssa.  Unkari menee aina Euroopan edelle. Universaali alistetaan partikulaarille. Euroopassa homma menee toisin päin.

Hegemonia ja Eurovaalit

EU-vaaleissa mitattiin jälleen puolueiden kannatus. Vaikka huhtikuisissa parlamenttivaaleissa Fidesz sai 2/3 enemmistön parlamenttiin, ei puolueen kannatus ollut kuin alle 40 prosenttia väestöstä ja parlamenttivaaleissakin se sai ”vain” 45 % valtakunnallisen listavaalin äänistä, eurovaaleissa se nettosi yli puolet.

Kyselytutkimuksissa Sosialistit ja Jobbik kulkivat rinta rinnan kohti 3-4 edustajan osuutta noin 15 prosentilla. Unkarin parlamentissa Sosialisteilla on 38 ja Jobbikilla 23 paikkaa. Pienet puolueet puolestaan kisaavat siitä, ketkä pääsevät viiden prosentin äänikynnyksen yli ja saavat paikan parlamenttiin.

Unkari oli aikanaan kahtiajakautunut maa, tänä talvena mielipidetiedustelujen mukaan se oli jakautunut kolmeen joukkoon: Fideszin kannattajiin, muiden puolueiden kannattajiin (ml. Jobbik ja vasemmisto sekä liberaalit), ja niihin, jotka eivät osaa päättää tai äänestää.

Parlamenttivaalit 2014 Fidesz voitti paitsi sillä, että vasemmisto ei pystynyt luomaan tarvittavaa yhteisyyttä (hegemoniaa), myös lupaamalla tavallisille ihmisille asuinkustannusten laskua. Vähän on vaikuttanut myös hyvän fiiliksen luominen uudella metrolla ja Kossuth-aukiolla ja muilla julkisen tilan kohennuksilla.

Eurovaaleissa kolmas kansanosa eli passiivit eivät profiloidu kovin tehokkaasti, sillä muuallakin EU-vaaleissa äänestysprosentti on alhainen. Siinä mielessä Unkari on hyvinkin eurooppalainen maa. Muiden eurooppalaisten tavoin he myös äänestävät Euroopan parlamenttiin ihmisiä puolustamaan unkarilaisia, ja niinpä kansallismieliset oikeistopuolueet pärjäävät eurovaaleissa Unkarissa yleensä paremmin kuin vasemmisto. Kääntäen: Eurooppaan myönteisimmin suhtautuvien puolueiden äänestäjät ovat yleensä passivisimpia.

Unkarissa vasemmiston Eurooppaan povattu jytky jäi toteutumatta, sillä Unkarissa europolitiikkaa on kritisoitu jo pidempään ja koska vasemmisto on eripurainen. Kuvaavaa on, että kahdella entisellä pääministerillä on oma puolueensa.

Riitaisan liberaalipuolue SzDSz:n raunioille osin perustetusta LMP:stä on jo irronnut uusi puolue Dialogi Unkarin puolesta (PM). Suoraan sanottuna pienillä puolueilla läpimenemisen mahdollisuuksia heikentää näissäkin vaaleissa se, että listalla on valittavana yhteensä kolmisenkymmentä puoluetta, joilla on monilla samankaltaiset nimet. Äänestäjillä on liikaa valittavaa.

Parlamenttivaaleja varten vasemmisto yhdisti joukkonsa saman vaalilistan alle strategisena vetona, mutta ei onnistunut päättämään, kuka johtaisi listaa. Vaikka lienee selvää, että unkarilaiset – tai ainakin vasemmiston ja Jobbikin äänestäjät – ovat kyllästyneet aiempien vuosien politiikkaan, vanhat poliitikot pyrkivät kaksin käsin valtaan, eivätkä luo tilaa uusile kasvoille.

Hegemonia on vasemmistolle olennainen käsite. Ilman yhteenliittymistä pienen yhteisen nimittäjän edessä ei ole myöskään yhteistä liikettä. Se ei tarkoita sitä, ettäkö pitäisi ajaa vastentahtoisesti ja kritiikittä valittua politiikkaa. Juuri tämä jäätynyt hegemonia ajoi Unkarin sosialistipuolueen alas. Pikemminkin se tarkoittaa sitä, että vuorollaan pitäisi löytyä joku, joka voi koota erilaisia äänestäjiä ja puolueaktiiveja yhteen liikkeeksi.

Jobbik puolestaan on samalla tavalla monen eri joukon puolue kuin Perussuomalaiset: siellä on anti-semitistejä ja romani- ja ulkomaalaisvastaisia xenofobeja, kansallismielisiä kapitalisminkriitikoita ja erilaisia alakulttuureja, jotka etsivät unkarilaisuuden juuria erilaisista historiallisista kerrostumista. Lisäksi Jobbik protestoi kommunisminjälkeistä politiikkaa kohtaan ja kerää äänestäjiä kasvaessaan valtapuolue(id)en varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Mitä Jobbik tekisi hallituksessa, sitä ei kukaan tiedä, mutta niin kauan, kun se ei siellä ole, se vie potentiaalisia äänestäjiä kaikilta puolueilta.

Jobbik on anti-EU tai jopa anti-eurooppalaisena puolueena saanut taloudellista tukea Venäjältä. Venäjällä on lähes aina ollut jonkinlainen vaikutus myös Unkarin politiikkaan: vallankumouksissa Venäjä on puolustanut valtaapitäviä ja paikalliset kommunistit ovat saaneet tukea Neuvostoliitosta läpi sen olemassaolon. Ideologiat ja puolueet ovat jossain määrin muuttuneet, mutta vaikutuskeinot eivät. Uusin kehitys on on kuitenkin, että Jobbikin Béla Kovácsia syytetään Venäjän vakoojaksi. Oli totta tai tarua, vakoojakortin pelaaminen ennen eurovaaleja kyseenalaistaa Jobbikin kelpoisuutta unkarilaisten euroedustajina.

Oli odotettavissa, että parlamenttivaalien ja eu-kritiikin jälkeen äänestysprosentti jää pieneksi (29 %), ja tuloksen ratkaisevat ne harvat, jotka menevät uurnille. Oikeisto on ominut niin kansallismielisten kuin valtiokeskeisten EU-kriitikoiden positiot. Fidesz vei 51,5 prosenttia äänistä ja 12 paikkaa 21:stä. Jobbik oli toiseksi suurin puolue 14,7 prosentilla, saaden kolme paikkaa. Sosialistit tulivat toiseksi 11 prosentilla, perässään pian entisen sosialistipääministeri Ferencs Gyurcsányin Demokraattinen koalitio (DK, 9,8 %). Sosialistien puoluejohto aikoo erota.

Ennen kun painetaan apua-Jobbik!-nappulaa, kannattaa huomata, että yhteensä unkarilaiset sosialistit saivat siis selvästi enemmän ääniä kuin Jobbik ja neljä paikkaa parlamenttiin.

Euroopan vihreät ovat myös saamassa kaksi paikkaa Unkarista. Vaaliliitossa ollut toisen entisen sosialistipääministeri Gordon Bajnain Yhdessä2014-puolueen ja LMP:stä irronneen PM:n vaaliliitto sai 7,2 prosenttia äänistä ja parlamenttipaikan. Bajnai on kuitenkin jo etukäteen sanonut keskittyvänsä politiikkaan Unkarissa eli vihreä Benedek Jávor ottanee hänen paikkansa. Vihreä LMP on myös saamassa paikan, elleivät maan ulkopuolelta tulevat äänet vie heitä alle 5 prosentin äänikynnyksen, jonka he toistaiseksi ylittivät muutamalla sadalla äänellä. Muuten viimeinen paikka menisi Fideszille.

Mitä Unkarin EU-vaalit kertovat? Bajnai korosti ennen eurovaaleja, että kyse nyt on siitä, kuka korvaa Orbánin seuraavissa parlamenttivaaleissa. Parlamenttivaaleihin verrattuna että Jobbik menetti 5,5 prosenttiyksikköä kannatustaan. Sen sijaan parlamenttivaaleissa yhdessä kampanjoineet vasemmisto-liberaali-vihreät puolueet keräsivät noin 33 prosenttia äänistä eli kuusi prosenttiyksikköä paremmin kuin parlamenttivaaleissa. Fideszin kannatus puolestaan nousi kuusi prosenttiyksikköä. Se voitti vaalit lähes kaikissa vaalipiireissä.

Eurovaaleja luotettavammin vasta syksyn kunnallisvaalit antavat vinkkiä, mitä nykyvasemmistosta on jäljellä. Neljän vuoden päästä tilanne voi olla erilainen. Saa nähdä millainen oppositio Orbánilla on silloin vastassaan. Muuttavatko kriittiset unkarilaiset ulkomaille vai onnistuuko uusilta liikkeiltä hegemonian tuottaminen vanhat riitaisat poliitikot yhdistämällä ja nostamalla esiin uusia kasvoja ja vaatimuksia?

Artikkelikuva: Stefano Ferrario / Pixabay

Julkaisu Vaalikeväinen Unkari, tuo iloinen eurooppalainen maa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuolloin syksyllä 2009 astui voimaan Lissabonin sopimus, jonka muutokset sanelevat sunnuntaisenkin eurovaalin asetelmat. Vuosikymmeniä keskustelukerhoksi haukuttu parlamentti vahvistui, vaikkei siitä vieläkään tullut vaikkapa eduskunnan kaltaista suvereenia lainsäätäjää. Käteen jäi kuitenkin esimerkiksi veto-oikeus torjua unionin uudet kansainväliset sopimukset.

Jokerikortti lyötiin pöytään helmikuussa 2010, kun parlamentti hylkäsi eurooppalaisten pankkitietojen luovuttamista yhdysvaltalaisviranomaisille koskevan SWIFT-sopimuksen. Esimerkiksi Suomessa saaga ei kiinnostanut ketään. Se oli kuitenkin etusivun juttu saksankielisessä Euroopassa, missä huoli isoveljen valvonnasta on Gestapo- ja Stasi-traumojen jäljiltä muurattu kansantajuntaan.

Kakkostason poliitikkojen kansoittamaksi mielletyssä parlamentissa käynnistyivät poikkeukselliset kekkerit. Tämä oli jotain muuta kuin tylsät tullikoodeksit tai väsähtäneet veroartiklat! Ylimielisille jenkeille laitettiin konkreettisesti kampoihin nykyaikaisessa teknologia-asiassa, jolla oli ymmärrettävä yhteys eurokansalaisen arkeen. EU:n ainoalle vaaleilla valitulle toimielimellehän pyrkimys äänestäjäkunnan miellyttämiseen on ammatillinen itsestäänselvyys.

Sauma menestysreseptin toistamiseen avautui pian, vieläpä trendikkäällä nettikuorrutuksella. EU, USA ja useat muut maat olivat neuvotelleet salaisesti jo vuosia ACTA-sopimuksesta, jolla pyrittiin uuteen maailmanlaajuiseen vähimmäistasoon tekijänoikeus- ja tavaramerkkisuojassa. Huhuttiin, että sopimus tukaloittaisi tavallisten eurooppalaissurffaajien asemaa.

Kuriositeetti kohderyhmän poliittisesta potentiaalista oli havaittu jo vuoden 2009 eurovaaleissa, kun ruotsalaisen piraattipuolueen edustajat rynnivät parlamenttiin. Aiheistolla ratsastaneiden meppien parvi on kuitenkin kuluneella kaudella ylittänyt kaikki puoluerajat. EU-vaaleihin teema onkin harvinaisen luonteva, sillä tekijänoikeuslait tosiaan ovat unionin toimivallassa. Väistyvä parlamentti ei kuitenkaan päässyt puuttumaan alan säädöksiin, koska muut EU-elimet eivät tehneet lakialoitteita.

Sen sijaan Yhdysvalloissa tulivat vuodenvaihteessa 2012 vireille lakipaketit SOPA ja PIPA. Ne olisivat esimerkiksi lisänneet verkkopalvelujen velvollisuuksia tukkia piraattisisältöjä. Pykäliä kiinnostavampi oli nettiyhteisöissä sirinnyt suurvastustus, joka käänsi pikaisesti kongressiedustajien päät. Wikipedian kaltaisten massasivujen protestipimennykset tutustuttivat hankkeen myös muulle maailmalle.

Kohu uhkaavasta “internetin rikkoutumisesta” tuli taivaanlahjana eurooppalaisaktivisteille. Amerikkalaisten kirjainyhdistelmien pahaenteisyyden klangi pyrittiin kaikin voimin samaistamaan ACTA:an, joka oli edennyt ratkaisevaan hyväksymisvaiheeseen. “Digitaalisia oikeuksia” puolustavat kansalaisjärjestöt näkivät mahdollisuuden peitota pikkurahalla ja sosiaalista mediaa hyödyntäen Brysselissä perinteisesti hallinneet teollisuuslobbarit. Vastarinta huipentui mielenosoitusten aaltoon Varsovasta Tukholmaan. Lopulta parlamentti tyrmäsi ACTA:n. Täysistunnossa ilakoitiin “internetin vapauden” ja demokratian “pelastumista”.

Oikeasti ACTA ei olisi kuitenkaan sanottavammin muuttanut lakeja eurooppalaiselle netinkäyttäjälle. Globaali mammuttihanke siis kompastui ironisesti kohderyhmään, jonka tilanteeseen se ei olisi välittömästi vaikuttanut.

Toisaalta twitter-teknokraattien masinoimista meppiyhteydenotoista virinnyt vaikutelma maanosan yhdistäneestä ACTA-rintamasta oli pitkälti harhaa: oikeasti useimmat eurooppalaiset eivät ole kuulleet siitä vieläkään. Vastaavasti valtaosa vaikkapa suomalaisäänestäjistä tulee vähät välittämään verkkoasioista sunnuntaisissa äänestyskopeissaan.

Elämiemme nettiytyessä on silti väistämätöntä, että sama kehitys kaikkine ulottuvuuksineen jatkuu myös politiikassa. Ja tosiaan: vaikka monet tärkeät EU-hankkeet tapaavatkin lipua ohi julkisen huomion, nykysuomalaisen arjen kannalta ovella ovat nyt varsinaiset lähivaalit.

Esimerkiksi parhaillaan europarlamentissa muotoutuvalla tietosuoja-asetuksella kaavoitetaan kauaskantoisesti myös meikäläisten facebook-käyttäjien oikeuksia. Yksityisyysasioissa monet eurooppalaiset ovat alkaneetkin “saksalaistua”, vaikka massat ovat niissäkin kohauttaneet olkiaan esimerkiksi Edward Snowdenin paljastuksille.

Monen mepin pettymykseksi asetusta ei kuitenkaan saatu maaliin ennen vaaleja. Sama aikaraja tykytti tuolle teleäänestykselle, johon nettiaktivistit onnistuivat painostamaan enemmistön myös ns. verkkoneutraliteetin tueksi. Dramaattinen äänestys oli siis paljossa vaalinalusperformanssi: kantojen muuttuminen lainsäädännöksi edellyttää vielä jäsenmaiden siunausta, joka vaikuttaa erittäin epävarmalta.

Lehtereillä puhelintaan räpläävä eurooppalainen kuluttaja lähtee siis metsästämään pääsyä parlamentin langattomaan verkkoon: oikeasti niistä roaming-maksuista ei päästä eroon ihan pian.

Kirjoittaja on Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tohtorikoulutettava, joka työskenteli Euroopan parlamentissa 2009-2010 ja palasi vastikään tutkimusvierailulta Brysselin VUB -yliopiston Institute for European Studies -tutkimuslaitoksesta. Väitöskirjassaan ”Tale of Three Utopias: Critical Theory of EU Law in the Internet” Jyrkkiö käsittelee internet-sääntöjen muodostumista Euroopan unionissa. (https://twitter.com/jyrkkio, lassi.jyrkkio@utu.fi)

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Europarlamentti oppi kumartamaan nörteille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Väite nojaa Karlheinz Reifin ja Hermann Schmittin vuonna 1980 lanseeraamaan ja varsin laajalti siteerattuun ajatukseen eurovaaleista ylimääräisinä, toisen luokan kansallisina vaaleina. Tutkijat perustivat päätelmänsä havaintoihin vuotta aikaisemmin järjestetyistä ensimmäisistä suorista Euroopan tason vaaleista, joita leimasivat suhteellisen vähäinen äänestysaktiivisuus, pienten ja uusien puolueiden tavallista suurempi kannatus sekä äänestäjien taipumus rangaista kansallisia hallituspuolueita. Reif ja Schmitt uskoivat kaiken taustalla olevan äänioikeutettujen tunne siitä, että europarlamenttivaaleissa olisi ”vähemmän kyseessä” ja ettei niissä äänestämällä voisi vaikuttaa oman elämän kannalta merkityksellisiin kysymyksiin. Miksi tilanne nyt olisi toinen? Mikä 35 vuodessa on muuttunut?

Vahvistuva parlamentti

Monikaan suomalainen tuskin muistaa vuoden 1979 europarlamenttivaaleja ja niihin liittynyttä poliittista keskustelua. Suomi ei tuolloin vielä ollut EU:n (tai EY:n tai EEC:n, joksi unionia kutsuttiin) jäsen; Euroopan koilliskolkassa tapahtuma tuntui etäiseltä. Euroopan integraation innokkaimmille kannattajille yhteisön silloisissa jäsenmaissa suorat parlamenttivaalit olivat kuitenkin tärkeä saavutus ja reipas askel kohti tiiviimpää poliittista yhteisöä ajatukseen aluksi nihkeästi suhtautuneiden kansallisten hallitusten pitkällisen taivuttelun jälkeen.

Olemassaolonsa kaksi ensimmäistä vuosikymmentä vuonna 1958 perustettu Euroopan parlamentti oli ollut lähinnä kansallisista parlamenteista valittujen poliitikkojen keskustelukerho ilman merkittäviä vaikutusmahdollisuuksia. Suorien vaalien toivottiin kohottavan parlamentin profiilia ja kiillottavan koko EY:n imagoa, josta 1970-luvun puolivälissä oli nousemassa todellinen huoli.

Vuoden 1973 ensimmäisestä laajentumiskierroksesta huolimatta vauhti integraation edistämiseen näytti hiipuneen. Lisäksi määräenemmistöpäätösten lisäännyttyä ja tämän seurauksena toimivallan siirryttyä jäsenvaltioilta ylikansallisille instituutioille kritiikki ”demokratiavajeesta” alkoi yhä enenevässä määrin askarruttaa Brysselin päättäjiä.

Vuoden 1979 jälkeen Euroopan parlamentti on paitsi kasvattanut kokoaan myös jatkuvasti vahvistanut asemaansa. Jokaisen perussopimusuudistuksen yhteydessä, ja monesti pitkälti oman aktiivisuutensa ansiosta, se on hyötynyt tavalla tai toisella. ”Katsoessa taaksepäin”, Yves Mény ym. kirjoittavat Euroopan parlamentin virallisessa historiassa, ”parlamentaaristen saavutusten lista on vaikuttava. Noin kahdessakymmenessä vuodessa Euroopan parlamentti on hankkinut toimivallan, jollaisen saamiseen kansallisilta parlamenteilta kului vuosisatoja”.

Kehitys on ollut asteittaista ja kansalaisille usein lähes näkymätöntä, mutta sillä on ollut mittava vaikutus eurooppalaiseen politiikkaan. Protestipuolueiden nousu ja korkean profiilin ehdokkaiden asettaminen vuoden 2014 vaaleissa selvästi viittaavat siihen, että myös kansallisissa poliittisissa piireissä sekä EU että Euroopan parlamentti otetaan tosissaan. Tätä taustaa vasten teesi eurovaalien vähempiarvoisuudesta näyttää menettäneen argumentaatiovoimansa.

Väitteeseen toisen asteen vaaleista liittyvä oletus puoluekentän pirstaleisuudesta ja pienten puolueiden suosiosta ei sekään enää taida aivan pitää paikkaansa. Edellisissä vuonna 2009 järjestetyissä vaaleissa europarlamenttiin valittiin edustajia 168 kansallisesta puolueesta, mikä kieltämättä on suuri määrä. Äänikynnyksestä luopuminen joissakin jäsenmaissa saattaa johtaa vielä suurempaan fragmentaatioon; nyt ehdokkaita on asettanut kaiken kaikkiaan 524 puoluetta.

Toisaalta EU-tason poliittisten ryhmien määrä ja keskinäiset voimasuhteet ovat säilyneet hämmästyttävän stabiileina ottaen huomion laajentumisprosessin yhdeksän jäsenmaan yhteisöstä 28 jäsenmaan unioniksi. Myös vuoden 1979 vaaleissa kolme selkeästi suurinta poliittista ryhmää olivat sosialistit (PES), kristillisdemokraatit (EPP) ja liberaalit (ALDE), joista kahden ensimmäisen äänisaaliit eivät jääneet kauaksikaan tämänvuotisista ennusteista (27,3 prosenttia äänistä sosiaalidemokraateille ja 26,3 kristillisdemokraateille; 12.5.2014 tehdyn ennusteen mukaan EPP saisi 29,4 prosenttia ja PES 25,8 prosenttia äänistä).

Kohti ylikansallisia vaaleja?

On kuitenkin totta, ettei parlamentin asteittainen vahvistuminen ole johtanut äänestysaktiivisuuden lisääntymiseen. Äänisaaliit europarlamenttivaaleissa ovat huvenneet vuosi vuodelta. Viime vaaleissa enää 43 prosenttia äänioikeutetuista vaivautui uurnille, eivätkä ennusteet nytkään lupaa ryntäystä. Vaikka trendi on ollut samansuuntainen kansallisissa vaaleissa, suunta on aidosti huolestuttava. Ensimmäisistä eurovaaleista kirjoittaessaan Reif ja Schmitt arvelivat alhaisen äänestysaktiivisuuden osittain johtuneen siitä, että tapahtuma oli kaikille toimijoille vielä uusi.

Nyt kyseessä on kuitenkin jo kahdeksannet, suurimmalle osalle jäsenmaiden kansalaisista vähitellen varsin tutuksi tulleet vaalit. Vuoden 2009 vaalien jälkeen tehdyn eurobarometrin mukaan puutteellinen tieto parlamentista ja EU:sta mainittiin yhä yhtenä äänestämättä jättämisen keskeisistä syistä, mutta vielä useammin perusteluksi annettiin joko yleinen kiinnostuksen puute tai tyytymättömyys ja epäluottamus politiikkaa kohtaan. Epäselväksi on jäänyt, missä määrin kansalaiset vieläkään ymmärtävät kuinka suuri vaikutus europarlamentin päätöksillä on heidän jokapäiväiseen elämäänsä.

Reifin ja Schmittin skenaarion kolmas elementti niin ikään näyttää pitäneen pintansa: hallituspuolueet ovat järjestelmällisesti hävinneet eurovaaleissa. Jotkut kommentaattorit ovat tosin havainneet tässä politisoitumiskehitystä: vuonna 2009 häviäjät olivat ennen kaikkea keskustavasemmistolaisia puolueita. Trendin taustalla ei siis välttämättä ole vain äänestäjien halu rangaista istuvia hallituksia vaan myös yleiseurooppalainen poliittinen siirtymä oikealle.

Lisäksi on muita syitä epäillä, etteivät vuoden 2014 eurovaalit suuresti poikkea perinteestä. Ensinnäkin eurooppalaiset puolueet ovat edelleen pääosin kansallisten puolueiden muodostamia löyhiä yhteenliittymiä. Vaalikampanjoiden pääfoorumeina toimivat kansalliset puolueet, joista monien agenda pitäytyy kansallisissa teemoissa. Niin ikään jo vuoden 1958 Rooman sopimuksiin sisältynyt mainita yhtenäisestä vaalimenettelystä ei vieläkään ole toteutunut, vaan vaalit toimitetaan lähinnä kansallisia käytäntöjä noudattaen.

Vaikuttaa myös siltä, etteivät puolueiden ensimmäistä kertaa nimeämät kärkiehdokkaat onnistu vastaamaan heihin kohdistettuihin odotuksiin; kärkiehdokkaiden vaalidebatit ovat toistaiseksi jääneet EU-asioista jo muutenkin kiinnostuneiden piirien ajanvietteeksi. ”En usko että kenenkään tulisi odottaa suuria televisioyleisöjä kandidaateille, joita äänestäjät eivät ole nähneet aikaisemmin ja jotka keskustelevat hämäristä asioista kielellä, jota sen enempää äänestäjät kuin ehdokkaatkaan eivät hallitse,” Tim King totesi osuvasti viime viikon European Voice -lehdessä.

”Erilaisten vaalien” idean ympärillä onkin paljon tyhjää, joko toiveajattelusta tai poliittisesta taktikoinnista kumpuavaa hypeä. Europarlamentti on kyllä vahvempi kuin koskaan, ja sen ovat oivaltaneet niin syvemmän integraation kannattajat kuin sen vastustajatkin, mutta tämä trendi on ollut nähtävissä jo vähintään kaksien edellisten vaalien aikana. Ainutlaatuisen kevään 2014 europarlamenttivaaleista tekeekin ennen kaikkea tämänhetkinen poliittinen tilanne, jota määrittää eurokriisin järkytystä seurannut yleinen tunne murroksesta, uusi keskinäisriippuvuus ja tarve hakea unionille uutta suuntaa. Aidosti ylikansallisiin vaaleihin on vielä matkaa, mutta unionin politiikassa voisi nyt olla mahdollisuus todelliseen muutokseen.

Lähteet

European Commission: Special Eurobarometer, Post-electoral survey 2009.

King, Tim: ’A contest that has failed to excite the European electorate’, European Voice, 15 May 2014.

Mény, Yves et al.: Building Parliament: 50 Years of European Parliament History 1958–2008, Luxembourg: European Communities 2009.

Trechsel, Alexander H.: ’First European Elections?’, Introduction at the State of the Union conference, Florence, 9 May 2014.

Reif, Karlheinz & Schmitt, Hermann: ’Nine second-order elections – a national framework for the analysis of European election results’, European Journal of Political Research, 8 (1980), 3–44.

Schmitt, Hermann: ’The European Parliament Elections of June 2004: Still Second-Order?’ West European Politics, 28 (2005), 650–679.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Miksi nämä vaalit olisivat erilaiset? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi EU-vaalien keskeisimmistä kysymyksistä on EU-skeptisten puolueiden paikkajako ja järjestäytyminen vaalien jälkeen. Nyt EU-skeptiset puolueet vaikuttavat kahdessa ryhmässä: NI eli sitoutumattomat sekä EDF. Jälkimmäisen jäseniä ovat muun muassa Ison-Britannian UKIP, Suomen Perussuomalaiset, Italian Lega Nord sekä Kreikan LAOS. Ensimmäisessä jäseninä ovat mm. Marine Le Pen Ranskan Front Nationalista sekä Unkarin Jobbikia sitoutumattona edustava Krisztina Morvai. Yhden ryhmän muodostamiseen tarvitaan 25 jäsentä ja neljännes unionin maista.

Front National ja dediabolisation

Front Nationalia kutsuttiin 1980-luvulla puolueeksi, joka esittää oikeat kysymykset mutta antaa niihin huonot vastaukset. Nyt puolue on tehnyt näyttävän paluun. Vappuna Marine Le Penille hurrattiin, ja puolueen tilaisuus julkisoitiin näyttävästi. Se keräsi innostuneen vastaanoton. Tällä hetkellä gallupit ovat myönteisiä Marine Le Penille. Tiistaina julkistetun ennusteen mukaan vaalien kannatus jakaantuu seuraavasti: Front National 23%, UMP 20% ja sosialistit 13%. Ranskan kokonaisosuus parlamentista on 72 paikkaa.

Riippunee paljon Marine Le Penin suosiosta, kuinka EU-skeptiset puolueet jakautuvat. Tällä hetkellä ne ovat hyvin hajanainen ryhmä. Marine Le Pen on tehnyt aloitteen yhteistyöstä Ison-Britannian UKIP-puolueen Nigel Faragen suuntaan, mutta Farage on kieltäytynyt. Haluttu yhteistyökumppani Front Nationalille on myös Hollannin Vapauspuolue, joka ajaa tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Myös yhteistyökuvioita Ruotsidemokraattien kanssa on väläytetty. Populistiset puolueet ovat kuitenkin usein riitaisia, ja vahvojen johtajien kohdalla ristiriidoilta ei voi välttyä.

Mouvement pour la France, Lega Nord ja PS

Perussuomalaisten kanssa samassa ryhmässä  vuosina 2009-2014 vaikuttaneen Mouvement pour la France -puolueen ainoa jäsen Philippe de Villiers on Jacques Chiracin (UMP) entinen viestintäministeri. Arvostetun elittikoulu ENA:n käynyt  de Villiers on syntyjään varakreivi ja koulutukseltaan lakimies, joka puolustaa katolisia ja perinteisiä arvoja, esimerkiksi avioliittoa miehen ja naisen välillä. ”Kansan puolesta” puhuvan de Villiersin puolueen kotipaikka on Pariisin seitsemännessä arrondissementissa, jota pidetään elitistisenä kaupunginosana.

Hän vastustaa islamia ja onkin kirjoittanut kirjoja aiheesta. Hän toi vuonna 2005 eurooppalaiseen keskusteluun käsitteen länsieurooppalaisten työt vievästä puolalaisesta putkimiehestä. Philippe de Villiers ei ole enää ehdolla. Italian Lega Nord taas kannattaa alueellista politiikkaa, mutta de Villiersin tapaan vastustaa islamia kovin ilmauksin.

Ison-Britannian eroa EU:sta ajavalla UKIP-puolueella on tällä kaudella yhteensä 11 parlamenttipaikkaa. Yksi jäsenistä loikkasi kesken kauden sitoutumattomien ryhmään. Nigel Farage on luonnehtinut ystäväänsä Timo Soinia ”elämää suuremmaksi hahmoksi”.

Entisissä Itä-Euroopan maissa populismi on luonteeltaan uskonnollista. Suuri kysymys on, miten esimerkiksi Puolan ja Romanian populistipuolueiden edustajat jakautuvat. Vaalit ovat ensimmäiset vuoden 2009 Lissabonin sopimuksen jälkeen. Sopimuksessa on määritelty esimerkiksi, miten jäsenvaltio voi erota unionista. Eroja tuskin kuitenkaan tapahtuu. EU-parlamentin haasteita ensi kaudella ovat esimerkiksi Turkki, pankkiunioni sekä maahanmuutto.

Parlamentarismin rajat koetuksella ja kovasuista retoriikkaa

EU-kriittisyys on levinnyt erityisesti taloutensa kanssa kamppailevassa Ranskassa, missä EU:n vallan on nähty siirtyneen Brysselin ja Pariisin sijaan Berliiniin. Sosiologi Ulrich Beckin tapaan on puhuttu unionista, joka on merkiavellinen eli Saksan Angela Merkelin machiavellinen aikaansaannos. Samalla on kysytty, miksi EU-kriittisyys jatkaa leviämistään. Voisivatko EU ja valtapuolueet viestiä selvemmin? Tilannetta on verrattu vuoden 2005 ”tsunamiin”, jolloin Front Nationalin Jean-Marie Le Pen voitti presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella sosialistien Lionel Jospinin. Le Pen sai Jospinin kuulostamaan väsyneeltä, etäiseltä ja elitististiseltä.

Vaikka EU-skeptisten puolueiden tavoitteet ovat hajanaisia, yksi asia on selvä. Ne lisäävät tulevalla kaudella kovasuista retoriikkaa ja koettelevat siten parlamentarismin rajoja. Lisäksi karismaattisiin johtajiin sitoutuneet puolueet ovat suhteiltaan henkilöristiriitaisia ja niiden jakautuminen parlamentin sisällä ei ole itsestään selvää, mikä lisää draamaa.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu EU-skeptiset puolueet: haaste uudelle parlamentille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin demokratiavaje

Vaikka demokraattinen ja avoin päätöksenteko on Euroopan unionin perussopimuksissa määritelty unionin toiminnan pohjana olevaksi yhteiseksi arvoksi, sen käytännön toteuttaminen on osoittautunut haasteelliseksi. Unionin on jo pitkään katsottu kärsivän demokratiavajeesta, jolla voidaan viitata useisiin eri seikkoihin, kuten demokraattisen vastuun katoamiseen, kansallisten parlamenttien rajallisiin mahdollisuuksiin valvoa unionin päätöksentekoa, kansallisten toimijoiden ja teemojen näkyvään asemaan europarlamenttivaaleissa, unionin jäämiseen kansalaisille vieraaksi sekä yksityisten intressien ja eturyhmien korostuneeseen roolin EU:n päätöksentekoprosessissa.

Demokratiavajeen paikkaamiseksi on esitetty monenlaisia keinoja etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Uusimmat yritykset EU-tason demokratian lisäämiseksi sisältyvät joulukuussa 2009 voimaan tulleeseen Lissabonin sopimukseen, jonka yksi keskeinen tavoite oli lisätä EU:n toiminnan kansanvaltaisuutta ja päätöksentekoprosessin yleistä legitimiteettiä. Sopimus sisältää demokratian periaatteita käsittelevän luvun, jossa on määräyksiä sekä edustuksellisesta että suorasta demokratiasta. Näitä toimenpiteitä on syytä arvioida sekä lähtötilanteen, tavoitteiden että mahdollisten vaikutusten osalta. Tässä artikkelissa keskitytään tarkastelemaan yhtä olennaisimmista osa-alueista, päätöksentekoprosessin avoimuutta.

Päätöksentekomenettelyjen avoimuus

Euroopan unionissa päätökset tulisi tehdä mahdollisimman avoimesti ja mahdollisimman lähellä kansalaisia. SEUT 15 artiklan mukaan ”Euroopan parlamentin istunnot ovat julkisia, samoin neuvoston istunnot silloin kun neuvosto käsittelee ehdotuksia lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviksi säädöksiksi ja äänestää niistä”. Perussopimus ja perusoikeuskirjan 42 artikla sisältävät oikeuden tutustua kaikkien unionin toimielinten, elinten ja laitosten asiakirjoihin niin kutsutun avoimuusasetuksen mukaisesti. Lisäksi Euroopan parlamentille ja neuvostolle asetetaan erityinen velvollisuus varmistaa lainsäädäntömenettelyihin liittyvien asiakirjojen julkisuus. Sopimuksen määräysten mukaan kansalaisille ja etujärjestöille tulee myös antaa mahdollisuus ”esittää ja vaihtaa julkisesti mielipiteitä kaikilla unionin toiminta-aloilla asianmukaisten kanavien kautta”. Toimielinten tulee käydä ”avointa ja säännöllistä vuoropuhelua etujärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan kanssa”, ja komission kuulla ”laajasti asianomaisia osapuolia”.

EU:n päätöksentekomenettelyjen avoimuus on kuitenkin perinteisesti ollut kaikkea muuta kuin itseisarvo.  Ensimmäiset vaatimattomat viittaukset päätöksentekoprosessin avoimuuden merkitykseen tehtiin Eurooppa-neuvoston julistuksissa siinä vaiheessa, kun Tanska hylkäsi Maastrichtin sopimuksen kansanäänestyksessä. Suomen ja Ruotsin liittyminen unioniin vahvisti avoimuuteen liittyviä vaatimuksia, ja Amsterdamin sopimukseen sisällytettiin periaate, jonka mukaan kansalaisilla on oikeus tutustua EU-asiakirjoihin. Olennainen säädös unionin päätöksenteon avoimuuden kannalta on vuonna 2001 hyväksytty avoimuusasetus (N:o 1049/2001), joka koskee EU:n toimielinten hallussa olevien asiakirjojen julkisuutta. Sen mukaisesti kaikki asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia, ellei yleisön pääsyä niihin ole syytä rajoittaa siksi, että tietojen luovuttamisesta aiheutuisi haittaa jollekin asetuksessa määritellylle yleiselle tai yksityiselle edulle. Vaikka avoimuusasetus on myötävaikuttanut avoimuuden laajentumiseen toimielimissä, sen tavoitteiden toteutumisen esteenä ovat kuitenkin jatkuvasti olleet toimielinten kielteiset asenteet ja pelot avoimuuden vaikutuksista niiden tehokkuudelle ja harkintavallan kaventumiselle.

Myös jäsenmaiden suhtautuminen avoimuuteen on ollut hyvin varauksellista. Jo vuonna 2008 komissio teki ehdotuksen avoimuusasetuksen uudistamisesta, mutta neuvottelut ovat kaatuneet kolmeen otteeseen näkemyseroihin siitä, mihin uudistuksella tulisi pyrkiä. Siinä missä komissio ja neuvoston enemmistö ajavat avoimuuden selkeää rajaamista, parlamentin enemmistö ja neuvoston vähemmistö, Suomi mukaanlukien katsovat, että avoimuutta tulisi lisätä erityisesti lainsäädäntöasioissa.

Lissabonin sopimuksen vaikutus

Lissabonin sopimuksen hyväksymisen yhteydessä korostettiin vahvasti sitä, kuinka uusi perussopimus lisäisi päätöksentekoprosessin avoimuutta erityisesti lainsäädäntöasioissa ja mahdollistaisi täten kansalaisten osallistumisen entistä tehokkaammin. Kun Lissabonin sopimus on nyt ollut voimassa yli neljä vuotta vaikuttaa siltä, että uudistuksia on käytännössä toteutettu hyvin säästeliäästi ja niiden käytännön vaikutukset ovat jäämässä niukoiksi.

Avoimuuteen liittyviä kysymyksiä on ratkottu toistuvasti myös EU-tuomioistuimessa. Sen oikeuskäytännössä on viime vuosina eriytynyt selkeästi periaate, jonka mukaan etenkin lainsäädäntötyön tulee olla avointa. Hallinnon avoimuudelle tuomioistuin on antanut paljon vähemmän periaatteellista merkitystä.

Erityinen ongelma lainsäädäntötyön kannalta on ollut se, että vaikka Lissabonin sopimuksessa määrätään yleisestä avoimuutta koskevasta periaatteesta, sen soveltamisen yksityiskohdista on havaittavissa useita eri näkemyksiä. Esimerkiksi Euroopan parlamentissa useimmat viralliset lainsäädäntötyön vaiheet valiokunnissa ja täysistunnossa ovat julkisia, mutta merkittävä osa päätöksistä tehdään myös toimielinten välisissä kolmikantaneuvotteluissa (trilogi) sekä lausunnonlaatijoiden ja ryhmien välisissä enemmän tai vähemmän virallisissa keskusteluissa, joista ei yleensä raportoida julkisesti. Tarpeesta varmistaa, että kansalaiset tietävät miten parlamentin jäsenet ovat valiokunnissaan äänestäneet, on puhuttu vuosia.

Komission rooli lainsäädäntötyössä taas liittyy trilogien lisäksi erityisesti vaiheeseen, jossa sen lainsäädäntöehdotus on vasta suunnitteilla ja sen vaikutuksia sekä toteuttamistapoja arvioidaan. Huomioiden komission aloitemonopolin ja sen, että käytännössä lähes kaikki sen tekemät ehdotukset tulevat myös hyväksytyiksi muodossa tai toisessa, lainsäädännön suunnitteluvaiheen ratkaisuilla on huomattava merkitys demokraattisen päätöksenteon kannalta. Näillä vaiheilla on merkitystä lopputulokseen, mutta komissio itse on katsonut, etteivät varhaisen vaiheen ratkaisut ja niiden arviointi ole osa lainsäädäntötyön avoimuutta. Erityisesti Lissabonin sopimuksen jälkeen EU-lainsäädäntöön sisältyy myös paljon valtuutuksia antaa ns. delegoitua lainsäädäntöä tai täytäntöönpanosääntelyä, jonka antamisessa komission rooli on keskeinen. Näissä menettelyissä avoimuus toteutuu huomattavan heikosti.

Sekä parlamentissa että komissiossa myös erilaisilla eturyhmillä on paljon vaikutusta päätöksentekoon. Nämä toimielimet ovat perustaneet erityisen lobbarirekisterin edunvalvojien toiminnan seuraamista varten, mutta sen vaikutuksia on pidettävä vielä sangen vaatimattomina.

Neuvosto ja avoimuuden ongelma

Avoimuuden kannalta erityisen ongelmallinen tilanne on neuvostossa, jolla on EU:n lainsäätämismenettelyssä ja täten myös demokraattisuuden toteuttamisessa yhtä keskeinen asema kuin parlamentilla. EU-tuomioistuimessa on tälläkin hetkellä käsittelyssä useita lainsäädäntöasiakirjojen julkisuutta koskevia asioita. Neuvoston erityiset haasteet liittyvät sen toimintatapoihin.

Merkittävin osa neuvoston päätöksentekoprosessista tapahtuu sen rakenteiden alemmilla tasoilla: työryhmissä jäsenvaltioiden virkamiesten kesken, ja viimeistään pysyvien edustajien komiteassa (Coreper).  Neuvosto on kieltäytynyt lainsäädäntöasiakirjojen luovutuksesta kansalaisille muun muassa sillä perusteella, että neuvottelut asiasta ovat kesken, tai että asiakirjat liittyvät työryhmävaiheeseen. Demokratian kannalta on kuitenkin ongelmallista, mikäli asiakirjat luovutetaan vasta siinä vaiheessa kun päätökset asiasta on jo tehty. Toisaalta neuvoston vastauksista heijastuu toistuvasti käsitys, jonka mukaan kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan osallistuminen päätöksentekoon koetaan ensisijaisesti häiritsevänä ja tehokkuutta laskevana seikkana. Tällaisten näkemysten esittämisen tulisi olla poliittisesti kiusallista demokratiavajeen kanssa painivassa unionissa.

Toimielinten oikeuspalvelujen merkitystä ja valtaa hahmotetaan harvoin riittävällä tavalla. Kuitenkin erityisesti neuvoston oikeuspalvelun näkemykset esimerkiksi siitä, mihin toimiin EU:lla on toimivaltaa, minkälaisia tehtäviä toimielimille voidaan antaa ja miten lainsäädäntö tulee muotoilla, vaikuttavat usein ratkaisevalla tavalla ehdotuksen käsittelyyn. Sekä neuvostolla että komissiolla on ollut tapana katsoa, että oikeudellinen neuvonanto kuuluu ainoastaan toimielinten sisäiseen käyttöön. EU-tuomioistuin hylkäsi nämä näkemykset jo ennen Lissabonin sopimuksen voimaantuloa asiassa Ruotsi ja Turco v. neuvosto ja korosti, että

”Avoimuus vahvistaa demokratiaa tarjoamalla kansalaisille mahdollisuuden valvoa kaikkia tietoja, jotka muodostavat lainsäädäntötoimen perustan. Kansalaisten mahdollisuus tietää lainsäädäntötoimien perustana olevat seikat on edellytys sille, että he voivat tehokkaasti käyttää demokraattisia oikeuksiaan.” (tuomion kohta 46).

Näillä näkökohdilla tulisi loogisesti olla vieläkin suurempi merkitys Lissabonin sopimuksen jälkeisessä EU:ssa, mutta käytännössä neuvosto kieltäytyy lähes säännönmukaisesti luovuttamasta asiakirjoja hakijoille.

Toinen erityisen vaikea kysymys neuvostolle on liittynyt jäsenvaltioiden esittämien näkemysten julkisuuteen. Asialla on luontainen yhtymäkohta siihen, että useissa jäsenvaltioissa niiden oma sisäinen EU-asioiden valmistelu on luottamuksellista ja kansallisten parlamenttien pääsy EU-asioita koskeviin tietoihin on rajattu. Myös tämä kysymys jäi lopulta EU-tuomioistuimen ratkaistavaksi kansalaisjärjestö Access Info Europen pyydettyä neuvostolta tietoja liittyen jäsenvaltioiden kantoihin koskien avoimuusasetuksen uudistamista. Neuvosto perusteli kieltäytymistään työskentelynsä tehokkuuden vaarantumisella, mutta hävisi myös tämän asian lokakuussa 2013. Tuomioistuin korosti jälleen avoimuuden periaatteellista merkitystä ja katsoi, että avoimuusasetus antaa yleisölle lähtökohtaisen oikeuden tutustua lainsäädäntöasiakirjoihin kokonaisuudessaan. Neuvosto ei kyennyt osoittamaan, että julkisuudesta aiheutuisi todellista haittaa sen työskentelylle. Lainsäädäntömenettelyn keskeneräisyys ei myöskään ollut perustelu avoimuuden rajoittamiselle. Tuomioistuimen esiin tuoma kanta neuvoston harjoittamasta avoimuuspolitiikasta on harvinaisen selvä, mutta on kokonaan toinen asia, millä tavoin neuvosto laittaa tuomion täytäntöön.

Avoimuus ja hyvä hallintotapa

Kaikkea EU-tason päätöksentekoa koskee avoimuuden ja osallistumisen problematiikka. Käytännössä ”mahdollisimman laaja avoimuus” jää usein huomattavan rajatuksi. Avoimuuden edistäminen on osa hyvää hallintotapaa ja kansalaisyhteiskunnan osallistumisen varmistamista. Lissabonin sopimuksen mukaan ”toimielimet, elimet ja laitokset tukeutuvat tehtäviään hoitaessaan avoimeen, tehokkaaseen ja riippumattomaan eurooppalaiseen hallintoon”. Pyrkimyksenä on laatia hallintoelimille oma hallintolaki, jossa määriteltäisiin tarkemmin hyvän ja avoimen hallinnon velvoitteet. Ongelmana tavoitteen toteutumisessa on kuitenkin se, että tuleva säädös koskisi pääasiassa sitä toimielintä (komissio), jolla on myös lainsäädäntöä koskeva aloitemonopoli. Komissio taas ei ole kiinnostunut sääntelemään toimintaansa tarkemmin. Komission suhtautumistavan mukaan kansalaisten oikeuksien vahvistamisen nähdään automaattisesti johtavan hallinnon tehokkuuden heikkenemiseen, vaikka tästä on hyvin vähän näyttöä kansallisista tai muista konteksteista.

Lähiaikojen keskustelut demokratiasta EU:ssa liittynevät erityisesti vuoden 2014 europarlamenttivaaleihin ja toisaalta eurokriisin selvittelyssä jo tehtyihin ratkaisuihin, jotka ovat esillä myös parlamenttivaaleja edeltävässä poliittisessa keskustelussa ja uuden komission nimittämiseen johtavissa neuvotteluissa. Molemmissa korostuu demokratiavajeen keskeisin haaste. Vaikka EU:n demokraattisuutta nimittäin pidettäisiin periaatteessa kaikin puolin tavoiteltavana asiana, sen käytännön toteuttaminen on usein vaikeaa ottaen huomioon päätöksentekorakenteista aiheutuvat haasteet sekä kansallisten parlamenttien ja hallitusten luontainen kiinnostus säilyttää oma legitimiteettinsä EU-tason toimijoiden kustannuksella. Toisaalta päätöksenteon siirtäminen EU-tasolle ja esimerkiksi Euroopan parlamentin ja komission roolin kasvattaminen eivät mitenkään automaattisesti lisää päätösten demokraattisuutta, jos niiden vaihtoehtona on kansallisten parlamenttien kautta tapahtuva päätöksenteko.

Lähteet

Curtin, Deirdre. 2013. Judging EU secrecy. Cahiers de Droit Européen 2012/2
Amsterdam Centre for European Law and Governance Research Paper No. 2012-07
Amsterdam Law School Research Paper No. 2012-103, http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=2184249, 19.12.2013.

Leino, Päivi. 2011. Just a little sunshine in the rain: the 2010 case law of the European Court of Justice on access to documents. Common Market Law Review 48:4, 1215–1252.

Leino, Päivi. 2014. Good administration as institutional politics in the EU. European Public Law (tulossa).

Päivi Leino, “Transparency, Participation and EU Institutional Practice: An Inquiry into the Limits of the ‘Widest Possible’”, EUI Working Paper (LAW 3/2014).  http://cadmus.eui.eu/handle/1814/3

Leino, Päivi ja Salminen, Janne. 2013. Eurokriisin demokratiaulottuvuuksia. Lakimies 3/2013, 390–413.

Artikkeli pohjautuu Päivi Leino-Sandbergin ja Hanna Wassin artikkeliin ”Ihana, vaikea demokratia. EU:n demokratiavaje neljä vuotta Lissabonin sopimuksen jälkeen”, joka ilmestyi Politiikka-lehden eurovaalinumerossa huhtikuussa 2014.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Kuinka avoin on ”mahdollisimman avoin”? Päätöksentekoprosessien avoimuuden haasteista EU:ssa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Europuolueet ovat nimenneet ehdokkaitaan komission puheenjohtajaksi: kolmesta suurimmasta europuolueesta keskustaoikeistolaisen Euroopan kansanpuolueen (EPP) ehdokas on luxemburgilainen Jean-Claude Juncker, Euroopan sosialidemokraattisen puolueen (ESP) ehdokas on saksalainen Martin Schulz, ja Euroopan liberaalidemokraattien puolueen (ALDE) ehdokas on belgialainen Guy Verhofstadt. Vaalien jälkeen europuolueet jäänevät kuitenkin taas pimentoon. Europuolueilla on kuitenkin aidosti merkitystä unionin politiikassa.

Europuolueiden lyhyt historia

Euroopan yhdentyminen on asettanut uusia vaatimuksia kansallisille puolueille. Kansalliset puolueet ovat integraation edetessä sijoittaneet voimavaroja yhä enenevässä määrin Euroopan tason puolueyhteistyöhön vaikuttaakseen EU:n (ja sen kautta myös kansalliseen) politiikkaan. Eurooppalaisen puolueyhteistyön tiivistyminen on siis loogista seurausta unionin vallan kasvusta. Mitä enemmän jäsenmaat siirtävät valtaa Brysseliin, sitä tärkeämpää kansallisille puolueille on yhteistyö eurooppalaisten sisarpuolueidensa kanssa.

Europuolueiden tai puoluefederaatioiden merkitys oli hyvin alhainen aina 1980-luvun lopulle asti. Vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen artikla 138a tunnusti virallisesti europuolueiden aseman yhdentymisessä: ”Euroopan tason poliittiset puolueet ovat tärkeä yhdentymistä edistävä tekijä unionissa. Ne myötävaikuttavat eurooppalaisen tietoisuuden muodostumiseen ja unionin kansalaisten poliittisen tahdon ilmaisemiseen.” Tämä oli ensimmäinen kerta kun europuolueet mainittiin unionin perussopimuksissa. Artikla kirjattiin sopimukseen nimenomaan kristillisdemokraattien ja konservatiivien muodostaman ja jo vuonna 1976 perustetun EPP:n sekä sosialidemokraattien ja liberaalien eurofederaatioiden puheenjohtajien yhteisestä aloitteesta. Puolueet reagoivatkin nopeasti sopimustekstiin. ESP perustettiin 1992 ja seuraavana vuonna syntyi Euroopan liberaalidemokraattinen puolue (ELDR), joka omaksui uuden nimensä ALDE vuonna 2012. Vuonna 1993 perustettiin myös Euroopan vihreiden puolueiden federaatio, joka muutti vuonna 2004 nimensä Euroopan vihreäksi puolueeksi (EGP). EPP, ESP, ALDE ja EGP ovat keskeisimmät ja vakiintuneimmat europuolueet.

Europuolueet tarjoavat myös luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa. Näin europuolueet osaltaan madaltavat EU:n ja muun Euroopan välistä kuilua ja ovat myötävaikuttaneet sekä unionin laajentumiseen että demokratian vakiintumiseen unionin ulkopuolisissa Euroopan valtioissa.

Puoluetukea EU:n budjetista

Kansallisista jäsenpuolueistaan riippuvaiset ja voimavaroiltaan heikot europuolueet vetosivat Maastrichtin sopimuksen puolueartiklaan vaatiessaan itselleen rahoitusta EU:n budjetista. Vuodesta 2004 alkaen europuolueet ovatkin saaneet puoluetukea Euroopan parlamentilta, mikä on myötävaikuttanut uusien, pienempien europuolueiden syntyyn. Saadakseen puoluetukea europuolueen on täytettävä seuraavat ehdot:

• Puolue on oikeushenkilö siinä jäsenvaltiossa, jossa sen kotipaikka sijaitsee.
• Se on edustettuna Euroopan parlamentissa tai kansallisissa parlamenteissa tai alueparlamenteissa tai alueneuvostoissa vähintään yhdessä neljäsosassa jäsenvaltioista.
• Se kunnioittaa vapauden, demokratian, ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien kunnioittamisen sekä oikeusvaltion periaatetta.
• Se on osallistunut Euroopan parlamentin vaaleihin tai ilmaissut aikomuksensa tehdä näin.

Puoluetuella voidaan kattaa korkeintaan 85 % europuolueen menoista. 15 % puoluetukeen kohdennetuista määrärahoista jaetaan tasaosuuksina. Loput 85 % määrärahoista jaetaan edustajien määrän mukaisessa suhteessa niiden puolueiden kesken, joilla on edustajia Euroopan parlamentissa.

Vuonna 2007 puoluetukea oikeutettiin saamaan myös europuolueisiin yhteydessä olevat Euroopan tason poliittiset säätiöt.

Konsensushakuista päätöksentekoa

Europuolueiden organisaatiorakenne vastaa pitkälti kansallisten puolueiden organisaatioita: niillä on puoluekokouksen valitsema puheenjohtaja, puoluehallitus ja/tai puoluevaltuusto (tai niitä vastaavat elimet), puoluekokous, Brysselissä sijaitseva puoluetoimisto sekä ryhmä Euroopan parlamentissa. Europuolueilla on myös usein alakohtaisia työryhmiä sekä erilaisia liitännäisjärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt. Vaikka europuolueissa sovelletaan tarvittaessa määräenemmistöpäätöksiä, leimaa niiden päätöksentekoa edelleen vahva konsensushakuisuus. Vaikka europuolueet voivat sääntöjensä mukaan tarvittaessa erottaa jäsenpuolueitaan, ei niillä ole juuri käytettävissään rangaistuksia jäsenille, jotka rikkovat puolueen sääntöjä tai eivät muutoin toimi puolueen poliittisten tavoitteiden mukaisesti.

Europuolueiden hallitseva piirre onkin jäsenpuolueiden itsenäinen asema ja liikkumavapaus. Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita. Europuolueiden kansalliset jäsenpuolueet ovat vanhoja järjestöjä, joiden identiteetti ja poliittinen profiili ovat useimmissa tapauksissa muovautuneet vuosikymmenten saatossa. Ei myöskään pidä väheksyä käytännön esteiden, kuten kielimuurin ja maantieteellisen etäisyyden, merkitystä. Ennen kaikkea kansalaisten ja europuolueiden suhde on toistaiseksi lähes olematon. Vaikka esimerkiksi suomalaiset puolueaktiivit kuuluvat kansallisen puolueensa välityksellä epäsuorasti europuolueeseen, on erittäin todennäköistä, ettei enemmistö heistä tunne oman europuolueensa ideologiaa tai toimintaperiaatteita.

Moninaista vaikutusvaltaa

Poliittiselta painoarvoltaan merkittäväksi europuolueiden toimielimeksi ja vaikutuskanavaksi on 1990-luvulta alkaen noussut varsinkin EPP:n ja ESP:n kohdalla puheenjohtajien kokous, joita järjestetään yleensä Eurooppa-neuvoston kokousten yhteydessä. Kokouksiin osallistuvat tavallisesti europuolueen puheenjohtajisto ja kansallisten jäsenpuolueiden puheenjohtajat sekä edustajia unionin instituutioista. Puheenjohtajien kokousten arvo selittyy nimenomaan osanottajien sekä Eurooppa-neuvoston poliittisella asemalla. Kokoukset tuovat saman pöydän ääreen kansallisten puolueiden johtajat, kun taas muiden europuolueen elinten – kuten hallituksen, valtuuston tai puoluekokouksen – kokouksiin osallistuvat enimmäkseen puolueiden kansainväliset sihteerit ja kansanedustajat tai euroedustajat. Puoluejohtajien kokoukset tarjoavat lisäksi jäsenvaltioissaan oppositiossa oleville puolueille Eurooppa-poliittisen vaikutuskanavan.

Europuolueet ovat koordinoineet jäsenpuolueidensa kantoja myös esimerkiksi hallitustenvälisissä konferensseissa, joissa on neuvoteltu unionin perussopimusten muutoksista. Mutta ehkä suorimmin europuolueiden merkityksen voi hahmottaa niiden EP-ryhmien kautta. Yhteispäätösmenettelyssä (tavanomainen lainsäätämisjärjestys Lissabonin sopimuksen mukaan) lakiesityksen hyväksymiseen vaaditaan sekä parlamentin että neuvoston hyväksyntä. Neuvostossa on edustettuina 28 jäsenmaata kun taas parlamentissa kaksi selkeästi suurinta ryhmää, eli EPP ja ESP (S&D vuoden 2009 vaalien jälkeen), ovat hallinneet noin 2/3 paikoista. Täten unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Europuolueet ovat keskeisiä toimijoita myös komission valinnassa. Perussopimusten mukaan komission puheenjohtajaehdokkaan valitsee Eurooppa-neuvosto määräenemmistöllä. Sen jälkeen puheenjohtajaehdokkaan on saatava EP:n hyväksyntä jäsenten enemmistöllä. Lissabonin sopimuksen mukaan Eurooppa-neuvosto ”ottaa huomioon Euroopan parlamentin vaalit” puheenjohtajaehdokasta valitessaan. Parlamentti oli tosin jo ennen Lissabonin sopimusta edellyttänyt vaalituloksen kunnioittamista. Täten esimerkiksi vuosien 2004 ja 2009 vaalien jälkeen keskustaoikeistolaiset ryhmät – ja varsinkin suurin ryhmä EPP – ilmoittivat suoraan, etteivät ne hyväksy komission puheenjohtajaksi vasemmistolaista poliitikkoa tai sellaista komissiota, jossa enemmistö jäsenistä edustaa vasemmistolaisia puolueita. Puheenjohtajaehdokkaan saatua parlamentin hyväksynnän jäsenvaltiot valitsevat yhdessä tulevan puheenjohtajan kanssa komission muut jäsenet. Seuraavaksi koko komission on saatava EP:n hyväksyntä (äänten enemmistöllä). Lopuksi Eurooppa-neuvosto vielä nimittää komission virkaansa määräenemmistöllä. Europuolueet kykenevät näin vahvasti määrittämään komission puoluepoliittista koostumusta.

Kansalliset puolueet eivät mainosta europuolueitaan

Lissabonin sopimuksen artiklan 10(4) mukaan ”Euroopan tason poliittiset puolueet myötävaikuttavat eurooppalaisen poliittisen tietoisuuden muodostumiseen ja unionin kansalaisten tahdon ilmaisemiseen”. Näin varmasti tapahtuukin, mutta kansalaiset kautta unionin saavat kovin niukasti tietoa europuolueista.

Syy on pitkälle kansallisissa jäsenpuolueissa. Europuolueiden toimintaan osallistuu vain murto-osa kansallisten puolueiden jäsenistä – europarlamentaarikot, kansainväliset sihteerit sekä muut europuoluevaltuuskuntiin lukeutuvat henkilöt. Haasteena onkin europuolueiden ja kansallisten puolueiden rivijäsenten ja kannattajakunnan välisen kuilun kaventaminen. Suomessakin puolueet voisivat tuoda europuolueitaan näkyvämmin esiin aivan oma-aloitteisesti. Puolueemme mainostavat mielellään EP:n jäseniään, mutta varsinaiset europuolueet jätetään pimentoon. Näkyvämpi europuolueesta tiedottaminen myötävaikuttaisi puolueen kannattajien mahdollisuuksiin hankkia tietoa europuolueesta ja sen tavoitteista. Tämä ei tosin aina ole kansallisen puolueen etujen mukaista, varsinkaan jos kansallisen puolueen ja sen europuolueen ideologiat eivät ole yhteneväisiä. Aktiivisempi tiedottaminen europuolueiden toiminnasta ja tavoitteista sekä EP:n jäsenten runsaampi hyödyntäminen puolueorganisaatioissa vahvistaisivat kuitenkin kansalaisten ja EU-päätöksenteon välistä yhteyttä.

Lisätietoa ja kirjallisuutta

Luettelo europuolueista:

http://www.elections2014.eu/fi/european-political-parties

Tietoa europuolueiden rahoituksesta

http://www.europarl.europa.eu/aboutparliament/fi/00264f77f5/Avustukset-poliittisille-puolueille-ja-säätiöille.html

Hanley, David (2008): Beyond the Nation State: Parties in the Era of European Integration. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Hix, Simon. 2008. What’s Wrong With the European Union and How to Fix It. Cambridge: Polity Press.

Hix, Simon ja Lord, Christopher (1997): Political Parties in the European Union. Basingstoke: Macmillan.

Johansson, Karl Magnus ja Raunio, Tapio (2004): Politiska partier i den europeiska författningen. Tukholma: SNS Förlag.

Lindberg, Björn, Rasmussen, Anne ja Warntjen, Andreas toim. (2008): The Role of Political Parties in the European Union. Journal of European Public Policy 15:8.

Raunio, Tapio (2009): Europuolueiden tulevaisuus. Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.) Puolueiden tulevaisuus. Helsinki: Oikeusministeriön julkaisuja 2009:6, 214-238.

Timus, Natalie ja Lightfoot, Simon toim. (2014): Europarties between ’deepening and widening’. Acta Politica 49:1.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Europuolueet: harvoin esillä, paljon vaikutusvaltaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Europarlamenttivaalien osallistumisaste on laskenut yhtäjaksoisesti
ensimmäisistä vuoden 1979 vaaleista lähtien. Vuoden 1979 vaaleissa
jäsenmaiden koon mukaan painotettu äänestysprosentti oli 62, mutta
vuonna 2009 enää 43 prosenttia. Äänestäjien vähäinen kiinnostus
europarlamenttivaaleja kohtaan heijastaa myös yleistä asennoitumista
integraatioprosessiin, sillä tutkimuksissa on havaittu EU:hun
varauksellisesti suhtautuvien kansalaisten jättävän muita useammin
äänestämättä.

Europarlamenttivaalien matala äänestysaktiivisuus on nähty osana
niiden luonnetta toisen asteen vaaleina, joiden saama huomio on ollut
alisteinen kansallisille parlamenttivaaleille. Kansalaisten
osallistumismotivaatiota on katsottu laskevan erityisesti se, että
europarlamenttivaalien tulos ei suoraan ole vaikuttanut
hallitusvastuun jakautumiseen ja vaaleissa on näin ollen ollut
”vähemmän pelissä”.

Toisen asteen kansallisten vaalien logiikan mukaisesti
europarlamenttivaaleissa kansalliset teemat ovat perinteisesti
korostuneet EU-asiakysymysten sijaan. Tätä seikkaa on vielä tehostanut
se, että europarlamenttivaaleissa kilpailleet puolueet ovat pääosin
olleet samoja kuin kansallisissa vaaleissa. Puolueiden EU-linjausten
erot ovat näin voineet jäädä äänestäjille pitkälti epäselviksi.

Christoffer Green-Pedersen on Tanskaa koskevassa analyysissaan
esittänyt, että suurten puolueiden halukkuutta politisoida vaaleissa
EU-kysymyksiä on vähentänyt se, että puolueiden suhtautuminen unioniin
ei EU-maissa ole jakautunut perinteisen
vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuden mukaisesti. Siinä missä EU-kriittiset
puolueet sijoittuvat puoluekentän sekä vasemmalle että oikealle
laidalle, keskialueen suuret puolueet ovat EU-myönteisiä. Mikäli jokin
suurista puolueista haluaisi haastaa kilpailijansa muuttamalla omaa
suhtautumistaan unioniin aikaisempaa varauksellisemmaksi,
koalitionmuodostus edellyttäisi liittoutumista epätyypillisten
partnereiden kanssa. EU-kriittisellä asennoitumisella on lisäksi
vaikea saada taakseen äänestäjien enemmistöä.

Kansallisten ja EU-teemojen sekoittumisesta johtuen osa äänestäjistä
on europarlamenttivaaleissa ottanut äänellään kantaa ennen kaikkea
kotimaan politiikkaan. Toisen asteen kansallisten vaalien näkökulmasta
europarlamenttivaalien merkitys onkin typistynyt pitkälti puolueiden
kannatusmittaukseksi. Tämä on näkynyt hallituspuolueiden heikompana
menestymisenä silloin kun vaalit ovat osuneet kansallisen vaalisyklin
keskivaiheille tai loppuun.

Kansalaisten mahdollisuutta äänestää puolueiden EU-kannanottojen
pohjalta on vaikeuttanut myös vaihtoehtojen puute. Tämä on erityisen
ongelmallista siinä suhteessa, että eri tutkimuksissa puolueiden
suhtautumisen integraatiokehityksen on havaittu olevan huomattavasti
kansalaisia myönteisempää. Verratessaan puolueiden ja äänestäjien
sijoittumista suhtautumisessa unioniin, van der Eijk ja Franklin
(2007) ovat todenneet, että äänestäjän on täytynyt valita
europarlamenttivaaleissa, äänestääkö hän ideologisen
vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuden pohjalta itselleen sopivaa puoluetta,
joka ei välttämättä edusta hänen näkemystään integraation suhteen, vai
päinvastoin.

Vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa tilanne on monelta osin
erilainen. Vuonna 2009 voimaan astuneen Lissabonin sopimuksen myötä
Euroopan parlamentti hyväksyy Eurooppa-neuvoston ehdotuksesta
komission puheenjohtajan ja Eurooppa-neuvoston ehdotuksessa tulee
huomioida europarlamenttivaalien tulos. Euroopan komissio myös
suositti maaliskuussa 2013 muun muassa, että eurooppalaiset puolueet
esittäisivät, ketä henkilöä ne kannattavat komission
puheenjohtajaehdokkaaksi ja että kansalliset puolueet kertoisivat
kampanjan aikana äänestäjille oman ehdokkaansa komission
puheenjohtajaksi. Näiltä osin ”vähemmän pelissä” -väite ei enää ole
ajankohtainen.

EU-kriittiset haastajapuolueet tuovat vaalikamppailuun selvästi
unioniin liittyviä painotuksia. Myös yhteisvaluutta euron kriisi on
lisännyt EU-asioiden näkyvyyttä jopa siinä määrin, että tunnetun
EU-tutkija Simon Hixin mukaan myös kansallisista vaaleista on alkanut
tulla Eurooppa-vaaleja. Tämä oli nähtävissä myös Suomen vuoden 2011
eduskuntavaaleissa, joissa puolueet kävivät vaaliväittelyissä
runsaasti keskustelua Portugalin avustuspaketista. Alkuperäinen
tilanne, jossa kansalliset teemat hallitsivat europarlamenttivaalien
kampanjointia, on kääntynyt lähes päälaelleen.

Europarlamenttivaalit vaikuttaisivat siis paitsi eurooppalaistuneen,
myös muuttuneen äänestäjän vaikutusmahdollisuuksien kannalta
mielekkäimmiksi. Äänestäjien motivoimisen kannalta on olennaista,
miten tämä välittyy vaalijulkisuudessa. Nyt vilkkaana käytävä
keskustelu europuolueiden kärkiehdokkaista (komission
puheenjohtajaksi) voi olla lähinnä hämmentävää, koska yleensä
vaaleissa ehdokas on ehdolla valittavaan elimeen. Puntaroidun äänen
antamiseen ei kuitenkaan tarvita tietokilpailua siitä, kuka ymmärtää
parhaiten unionin päätöksentekorakenteita vaan riittää, että kukin
puolue kykenee esittämään selkeän ja toisista erottuvan EU-linjansa.

Julkaisu Eurooppalaistuneet europarlamenttivaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.