Europarlamentti oppi kumartamaan nörteille

Euroopan unioni
Lukuaika: 2 min. 

“Eurooppalaiset kuluttajat ymmärtävät tänään äänestyksemme välittömät seuraukset. Roaming-maksut puheluille, tekstiviesteille ja datalle katoavat!” Europarlamentin huhtikuisessa täysistuntosalissa alkaa aplodimyrsky. Äänestyksellä uudistuksista telealalle on selvästi tehty konkreettista historiaa rivikansalaisen eduksi. Kylmät väreet kalisuttavat katsomossa niitäkin, jotka tottuivat taloon jo nyt päättyvän vaalikauden alkuaikoina, kirjoittaa Lassi Jyrkkiö.

Tuolloin syksyllä 2009 astui voimaan Lissabonin sopimus, jonka muutokset sanelevat sunnuntaisenkin eurovaalin asetelmat. Vuosikymmeniä keskustelukerhoksi haukuttu parlamentti vahvistui, vaikkei siitä vieläkään tullut vaikkapa eduskunnan kaltaista suvereenia lainsäätäjää. Käteen jäi kuitenkin esimerkiksi veto-oikeus torjua unionin uudet kansainväliset sopimukset.

Jokerikortti lyötiin pöytään helmikuussa 2010, kun parlamentti hylkäsi eurooppalaisten pankkitietojen luovuttamista yhdysvaltalaisviranomaisille koskevan SWIFT-sopimuksen. Esimerkiksi Suomessa saaga ei kiinnostanut ketään. Se oli kuitenkin etusivun juttu saksankielisessä Euroopassa, missä huoli isoveljen valvonnasta on Gestapo- ja Stasi-traumojen jäljiltä muurattu kansantajuntaan.

Kakkostason poliitikkojen kansoittamaksi mielletyssä parlamentissa käynnistyivät poikkeukselliset kekkerit. Tämä oli jotain muuta kuin tylsät tullikoodeksit tai väsähtäneet veroartiklat! Ylimielisille jenkeille laitettiin konkreettisesti kampoihin nykyaikaisessa teknologia-asiassa, jolla oli ymmärrettävä yhteys eurokansalaisen arkeen. EU:n ainoalle vaaleilla valitulle toimielimellehän pyrkimys äänestäjäkunnan miellyttämiseen on ammatillinen itsestäänselvyys.

Sauma menestysreseptin toistamiseen avautui pian, vieläpä trendikkäällä nettikuorrutuksella. EU, USA ja useat muut maat olivat neuvotelleet salaisesti jo vuosia ACTA-sopimuksesta, jolla pyrittiin uuteen maailmanlaajuiseen vähimmäistasoon tekijänoikeus- ja tavaramerkkisuojassa. Huhuttiin, että sopimus tukaloittaisi tavallisten eurooppalaissurffaajien asemaa.

Kuriositeetti kohderyhmän poliittisesta potentiaalista oli havaittu jo vuoden 2009 eurovaaleissa, kun ruotsalaisen piraattipuolueen edustajat rynnivät parlamenttiin. Aiheistolla ratsastaneiden meppien parvi on kuitenkin kuluneella kaudella ylittänyt kaikki puoluerajat. EU-vaaleihin teema onkin harvinaisen luonteva, sillä tekijänoikeuslait tosiaan ovat unionin toimivallassa. Väistyvä parlamentti ei kuitenkaan päässyt puuttumaan alan säädöksiin, koska muut EU-elimet eivät tehneet lakialoitteita.

Sen sijaan Yhdysvalloissa tulivat vuodenvaihteessa 2012 vireille lakipaketit SOPA ja PIPA. Ne olisivat esimerkiksi lisänneet verkkopalvelujen velvollisuuksia tukkia piraattisisältöjä. Pykäliä kiinnostavampi oli nettiyhteisöissä sirinnyt suurvastustus, joka käänsi pikaisesti kongressiedustajien päät. Wikipedian kaltaisten massasivujen protestipimennykset tutustuttivat hankkeen myös muulle maailmalle.

Kohu uhkaavasta “internetin rikkoutumisesta” tuli taivaanlahjana eurooppalaisaktivisteille. Amerikkalaisten kirjainyhdistelmien pahaenteisyyden klangi pyrittiin kaikin voimin samaistamaan ACTA:an, joka oli edennyt ratkaisevaan hyväksymisvaiheeseen. “Digitaalisia oikeuksia” puolustavat kansalaisjärjestöt näkivät mahdollisuuden peitota pikkurahalla ja sosiaalista mediaa hyödyntäen Brysselissä perinteisesti hallinneet teollisuuslobbarit. Vastarinta huipentui mielenosoitusten aaltoon Varsovasta Tukholmaan. Lopulta parlamentti tyrmäsi ACTA:n. Täysistunnossa ilakoitiin “internetin vapauden” ja demokratian “pelastumista”.

Oikeasti ACTA ei olisi kuitenkaan sanottavammin muuttanut lakeja eurooppalaiselle netinkäyttäjälle. Globaali mammuttihanke siis kompastui ironisesti kohderyhmään, jonka tilanteeseen se ei olisi välittömästi vaikuttanut.

Toisaalta twitter-teknokraattien masinoimista meppiyhteydenotoista virinnyt vaikutelma maanosan yhdistäneestä ACTA-rintamasta oli pitkälti harhaa: oikeasti useimmat eurooppalaiset eivät ole kuulleet siitä vieläkään. Vastaavasti valtaosa vaikkapa suomalaisäänestäjistä tulee vähät välittämään verkkoasioista sunnuntaisissa äänestyskopeissaan.

Elämiemme nettiytyessä on silti väistämätöntä, että sama kehitys kaikkine ulottuvuuksineen jatkuu myös politiikassa. Ja tosiaan: vaikka monet tärkeät EU-hankkeet tapaavatkin lipua ohi julkisen huomion, nykysuomalaisen arjen kannalta ovella ovat nyt varsinaiset lähivaalit.

Esimerkiksi parhaillaan europarlamentissa muotoutuvalla tietosuoja-asetuksella kaavoitetaan kauaskantoisesti myös meikäläisten facebook-käyttäjien oikeuksia. Yksityisyysasioissa monet eurooppalaiset ovat alkaneetkin “saksalaistua”, vaikka massat ovat niissäkin kohauttaneet olkiaan esimerkiksi Edward Snowdenin paljastuksille.

Monen mepin pettymykseksi asetusta ei kuitenkaan saatu maaliin ennen vaaleja. Sama aikaraja tykytti tuolle teleäänestykselle, johon nettiaktivistit onnistuivat painostamaan enemmistön myös ns. verkkoneutraliteetin tueksi. Dramaattinen äänestys oli siis paljossa vaalinalusperformanssi: kantojen muuttuminen lainsäädännöksi edellyttää vielä jäsenmaiden siunausta, joka vaikuttaa erittäin epävarmalta.

Lehtereillä puhelintaan räpläävä eurooppalainen kuluttaja lähtee siis metsästämään pääsyä parlamentin langattomaan verkkoon: oikeasti niistä roaming-maksuista ei päästä eroon ihan pian.

 

Kirjoittaja on Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tohtorikoulutettava, joka työskenteli Euroopan parlamentissa 2009-2010 ja palasi vastikään tutkimusvierailulta Brysselin VUB -yliopiston Institute for European Studies -tutkimuslaitoksesta. Väitöskirjassaan “Tale of Three Utopias: Critical Theory of EU Law in the Internet” Jyrkkiö käsittelee internet-sääntöjen muodostumista Euroopan unionissa. (https://twitter.com/jyrkkio, lassi.jyrkkio@utu.fi)

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*