Yhdysvaltain entisen ulkoministerin, nobelisti Henry Kissingerin mukaan liikemies Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on ilmiö, jollaista ei ole nähty missään muualla. Sitä pidettiin myös eräänlaisena taitekohtana, siirtymänä ”totuudenjälkeiseen” aikaan. Italian politiikan lähihistoriaa tuntevalle Trumpin nousussa on kuitenkin jotain hyvin tuttua.

Mediamoguli ja kiinteistöpohatta Silvio Berlusconin tapa ottaa poliittinen pelikenttä haltuun vuoden 1994 vaaleissa sisälsi lukuisia ”totuudenjälkeiselle” ajalle leimallisina pidettyjä piirteitä.

Berlusconi ilmoitti mahtipontisessa videoidussa televisiopuheessaan asettuvansa ehdolle vain muutama kuukausi ennen vaaleja. Hän istui Yhdysvaltain presidentin työhuonetta mukailevassa studiossa valtiomiehen elkein ja ilmoitti rakastavansa Italiaa niin paljon, ettei voinut jättää sitä kommunistien käsiin.

Temppu onnistui siitä huolimatta, että Berlusconi oli poliitikkona täysi untuvikko ja kommunistipuolue oli sotien jälkeen käytännössä suljettu hallitusvastuusta Italiassa.

Post-faktuaalista? Ehkä, mutta Berlusconi valittiin Italian pääministeriksi.

Berlusconin poliittinen debyytti ajoittui hetkeen, jolloin 1990-luvun alussa purkautumaan lähtenyt korruptiovyyhti luhisti monet Italiaa siihen saakka hallinneet puolueet. Euroopassa murroskausi merkitsi monien suurten ideologioiden painoarvon vähentymistä.

Ihmeitä tekevä liikemies

Berlusconi hyödynsi tilanteen avaamat uudet mahdollisuudet parhaiten ja voitti kevään 1994 parlamenttivaalit. Hän tuli näennäisesti ”politiikan ulkopuolelta” ja kertoi muuttavansa sanat teoiksi kuten moni muu liikemiestaustainen poliitikko ennen häntä ja hänen jälkeensä.

Trumpin julistus tehdä Amerikasta jälleen suuri kuulostaa myös kovin tutulta. Berlusconi nimittäin lupasi toistaa ”italialaisen ihmeen”, jolla viitataan Italian nopeaan sodanjälkeiseen vaurastumiseen. Trumpin ja Berlusconin retoriikkaa värittääkin menetetyn loiston nostalgia ja lupaus tuoda se takaisin. Berlusconi itse on myöntänyt yhtäläisyydet hänen ja Trumpin välillä oikeansuuntaisiksi.

Berlusconi itse on myöntänyt yhtäläisyydet hänen ja Trumpin välillä oikeansuuntaisiksi.

Berlusconi ei ole oikeastaan koskaan edes tarvinnut Forza Italia -puoluettaan, sillä hän on Forza Italia.  Yksityiskohtaisten politiikkaohjelmien sijasta hän on myynyt henkilökohtaista menestystarinaansa. Hän oli amerikkalaisen unelman italialainen ilmentymä, self-made man, joka lupasi miljoona uutta työpaikkaa, vaikka ei kertonut, miten sen tekee.

Ihmeitä tekevän liikemiehen myytti seurasi Berlusconia koko vaalikampanjan ajan siitä huolimatta, että hänen mediaimperiuminsa huhuttiin olevan suuren velkataakan alla.

 Jalkapallojoukkue vaaliveturina

Koska Berlusconi ponnisti politiikan näyttämölle vailla minkäänlaista aiempaa poliittista kokemusta, hän legitimoi asemaansa jalkapallomaailmassa annetuilla näytöillä.

Hän oli 80-luvulla nostanut omistamansa suurjalkapalloseura AC Milanin konkurssin partaalta satumaiseen loistoon ja lupasi tehdä Italialle saman.

Sanomansa pontimeksi hän höysti retoriikkaansa lukuisin jalkapallokielikuvin. Vaikutti siltä, että poliittisen jargonin oli nyt korvannut kaikkien ymmärtämä ja universaali jalkapallon kieli.

Poliittisen jargonin oli nyt korvannut kaikkien ymmärtämä ja universaali jalkapallon kieli.

Puoleen nimeksi valittiin Italian maajoukkueen kannustushuutona tutuksi tullut Forza Italia, joka oli jokaisen italialaisen huulilla vaalikeväänä jo pelkästään sen vuoksi, että maassa odotettiin innolla kesällä järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja.

Jalkapallosymboliikan käyttäminen retoriikassa sopi Berlusconin imagoon suorapuheisena yritysjohtajana, joka tekee ”konkreettisia tekoja” vastakohtana ammattipoliitikoille, jotka Berlusconin mielestä vain puhuvat lämpimikseen.

Mainiona esimerkkinä tästä käy vuoden 1994 vaalikampanja, jossa Berlusconi haastettiin keskustelemaan talouspoliittisista linjauksista ekonomisti Luigi Spaventan kanssa. Berlusconi kuitenkin ohitti varsinaiset kysymykset ja kehotti Spaventaa voittamaan muutaman jalkapallomestaruuden ennen kuin tulisi haastamaan Berlusconin.

Varsin epärelevantilta kuulostanut heitto pyrki esittämään Berlusconin ”konkreettisia tekoja” tehneenä toiminnan miehenä. Lisäksi se käänsi tilanteen yllättävällä tavalla päälaelleen: Berlusconin poliittinen kokemattomuus vaikutti puutteen sijasta suoranaiselta hyveeltä!

Berlusconin poliittinen kokemattomuus vaikutti puutteen sijasta suoranaiselta hyveeltä.

Se, missä määrin jalkapallojoukkueen voitokas luotsaaminen pätevöitti Berlusconin poliittiseen tehtävään, oli yhdentekevää. Joukkueen menestys kiillotti Berlusconin hellimää myyttisen liikemiehen imagoa ja loi mielikuvan Berlusconista voittajana niin nurmikentillä kuin poliittisilla pelikentillä. Hyvä tarina jää paljon toistettuna usein elämään totuutena.

Sanoista tekoihin ja takaisin

Totuudenjälkeiselle ajalle pidetään leimallisena populistista politikointityyliä, joka vetoaa faktojen sijasta halpamaisesti yleisön tunteisiin. Paradoksaalisesti tämä on provosoinut myös laajan antiretorisen vastarinnan. Toisin sanoen populistisesta politikointityylistä parjatut poliitikot esiintyvät suorapuheisina totuudenkertojina.

Tehokkaan yritysjohtajan eetokseen nojaaminen sekä poliittisen puheen paheksunta oli siis poliittinen peliliike Berlusconilta itseltään. Tämä oli tarkoin valittu retorinen strategia, jolla kosiskeltiin äänestäjiä, jotka olivat skandaalinkäryisten vuosien jälkeen valmiita muuttamaan politiikan suuntaa.

Populistisesta politikointityylistä parjatut poliitikot esiintyvät suorapuheisina totuudenkertojina.

Berlusconi ymmärsi hyvin sen, ettei poliittisissa kysymyksissä järkeen tai faktoihin vetoaminen vie kovinkaan pitkälle, vaan yleisön vakuuttamiseksi tarvitaan myös taidokasta sanankäyttöä. Oman toiminnan retorisuuden peittäminen saattoi olla jatkoa Quentin Skinnerin Reason and Rhetoric in the Philosophy of Hobbes -teoksessa kuvailemalle retoriikan traditiolle, jossa oman toiminnan retorisuus pyritään kätkemään.

Taitava poliitikko tuskin maalaa mustaa valkoiseksi, mutta pyrkii etsimään vaihtoehtoisia näkökulmia myös tilanteisiin, joissa ratkaisut vaikuttavat ensisilmäyksellä vastaansanomattomilta. Berlusconi epäilemättä väitti toisinaan myös mustaa valkoiseksi, mutta osasi operoida myös tällaisilla politiikkaan kuuluvilla tulkinnanvaraisuuksilla.

Kun Berlusconia on syytetty valehtelusta ja omien etujen ajamisesta, hän on pyrkinyt esittämään itsensä pikemminkin visionäärisenä yritysjohtajana, joka vastentahtoisesti mutta yhteisen hyvän edessä on valmis lainaamaan liikemiehen taitojaan pelastaakseen Italian.

Berlusconin pitkä ura Italian politiikassa kertoo siitä, että kaikesta politiikanvastaisuudestaan huolimatta hän oli kuitenkin enemmän poliitikko kuin mitä hän antoi ymmärtää tai oli valmis myöntämään.

Totuudenjälkeinen politiikka – business as usual?

Tulkinta siitä, että Berlusconi olisi omistamansa mediaimperiumin avulla manipuloinut tietämättömän kansan puolelleen, on sekin kyseenalainen. Berlusconin pitkää uraa Italian politiikassa ei voi selittää pelkästään tehokkaalla joukkoviestinnällä. Samalla on ilmeistä, että menestys ei myöskään olisi ollut mahdollista ilman sitä. Italiassa luetaan vähän, mutta katsotaan paljon Berlusconin omistamia televisiokanavia.

Berlusconi on houkuttelevaa leimata italialaisen kulttuurin, yhteiskunnan ja politiikan synnyttämäksi outoudeksi tai poikkeamaksi. Poliittisesti ja moraalisesti ryvettyneen miehen valintaa Italian pääministeriksi kerta toisensa jälkeen on ihmetelty. Berlusconista on helppo piirtää eräänlainen karikatyyri poimimalla hänen puheistaan kaikista karkeimmat ylilyönnit.

On jälkiviisastelua ajatella, ettei kukaan voisi oikeasti kannattaa Berlusconia tai hänen puoluettaan. Lähtiessään politiikkaan hän vaikutti yritysjohtajataustansa ansiosta aidosti poliittisen eliitin ulkopuoliselta voimalta. Hänen jalkapallotermejä vilisevä kielensä oli tervetullut tuulahdus uutta.

Käsitys epärationaalisesta äänestäjästä heijastaakin usein tulkitsijan omaa näkemystä toivottavasta ja ”järkevästä” asiantilasta.

Se, missä määrin esimerkiksi Berlusconi edustaa ”totuudenjälkeisyyttä” on hankala kysymys, sillä käsitteessä kietoutuvat yhteen irralliset tapahtumat ja ilmiöt. Berlusconi kiistatta käytti monia ”totuudenjälkeiselle” ajalle tyypillisiä politiikan ja retoriikan keinoja, joista monet juontavat juurensa paljon Berlusconin poliittista debyyttiä kauemmaksi historiaan.

Kiinnostavaa Berlusconin puheissa on pikemminkin se, mitä hän pyrkii samaan niillä aikaan.

Samalla Berlusconin väitteiden analysointi siitä näkökulmasta, ovatko ne totta vai ei, on epämielenkiintoista. Berlusconi väittää toisinaan yhtä ja toisinaan toista riippuen siitä, miten se sopii kulloiseenkin poliittisen tilanteeseen. Kiinnostavaa Berlusconin puheissa on pikemminkin se, mitä hän pyrkii samaan niillä aikaan.

Kun poliittiset kysymykset ovat läpeensä kiistanalaisia ja tulkinnanvaraisia, on selvää, että vakuuttelukyvyn vaikutus on politiikassa usein totuutta väkevämpi. Berlusconi käytti tätä taitavana retorikkona hyväkseen.

Kirjoitus perustuu Mira Södermanin lukuun ”Silvio Berlusconi – totuudenjälkeistä politiikkaa italialaisittain?” Johanna Vuorelman ja Paul-Erik Korvelan teoksessa Puhun niin totta kuin osaan – politiikka faktojen jälkeen (Docendo 2017).

YTM Mira Söderman on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Silvio Berlusconi – politiikkaa ja pajunköyttä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Esitämme tuoreessa kirjassamme, että politiikan ja faktojen suhde on paljon moniulotteisempi kuin mitä ajatus faktojen jälkeisestä politiikasta antaa ymmärtää. Tässä artikkelissa lähestyn kysymystä Jukka Paastelan vuonna 1995 julkaistun teoksen Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä kautta (Gaudeamus).

Paastela esittää kirjassaan 12 valheen muotoa politiikassa. Huoli politiikan faktoista kiinnittyy usein ensimmäiseen valheen muotoon eli tahalliseen, ilmeiseen valheeseen. Kun huomio kohdistuu politiikan ilmeisiin valheisiin, vaarana on, että muut valheen muodot jäävät hahmottamatta. Kuitenkin juuri ilmeiset, faktoilla helposti kumottavat valheet ovat usein vähemmän uhkaavia kuin sellaiset valheet, jotka vaativat laajaa järjestelmätason tarkastelua.

Kun huomio kohdistuu politiikan ilmeisiin valheisiin, vaarana on, että muut valheen muodot jäävät hahmottamatta.

Paastelan esiin tuomat toinen ja kolmas valhe, skandaalit ja sensaatiot, voivat olla hankalia mieltää suoranaisiksi valheiksi. Kuitenkin niiden avulla luodaan tehokkaasti valheellisia mielikuvia ja siirretään huomiota politiikan kiistanalaisista asiakysymyksistä epäolennaisiin tapahtumiin. Media on välttämätön toimija sensaatioiden ja skandaalien rakentamisessa.

Politiikan ikonisten symbolikuvien rakentaminen on osa mielikuvien politiikkaa, jossa tärkeintä on se, miltä asiat näyttävät – ei se, miten ne oikeasti ovat. Siinä missä skandaalit ovat aina jostain näkökulmasta kielteisiä, sensaatiot usein hyödyttävät niiden kohteena olevia toimijoita.

Yhdysvalloissa on esitetty, että monet kriisit tuotetaan tarkoituksella hämärtämään todelliset poliittiset tarkoitusperät ja oikeuttamaan haluttua politiikkavaihtoehtoa. Sensaatiot ja skandaalit voivat tarjota poikkeustilan kaltaisen mahdollisuuksien ikkunan hivuttaa politiikkaa tiettyyn suuntaan.

Huomion tarkoituksellinen kiinnittäminen epäolennaisiin kysymyksiin tai liioiteltuihin uhkiin politiikkalinjausten oikeuttamiseksi ja läpiviemiseksi on paitsi valheellista politiikkaa myös uhka demokratialle. Toisaalta sensaatiohakuinen media pystyy tuottamaan poliitikkoihin liittyviä kohuja, jotka koituvat heidän poliittisen uran kohtaloksi. Paastela toteaa, että ”skandaalien lopputulokset voivat olla oikeudellisesti ja moraalisesti kyseenalaisia, kun niihin päädytään paljolti siksi, että kansa janoaa verta”.

Korruptiosta valheellisiin lupauksiin

Yksi poliittisen valheen muoto on korruptio. Paastela kirjoittaa, että ”Suomen hallitusten politiikkaa 1870- ja 1980-luvuilla voitaisiin pitää korruptiivisena. Vaaleilla on ollut selvästi osoitettava vaikutus politiikkaan: aina vaalivuosina poliitikot ovat lisänneet kansalaisten käytettävissä olevia tuloja keventämällä verotusta tai kasvattamalla julkisen sektorin menoja”. Paastelan mukaan tyypillisin korruption muoto Suomessa ovat kuitenkin niin sanotut hyvä veli -verkostot.

Politiikassa annetaan myös valheellisia lupauksia, joita voi olla varsin vaikea arvioida, koska politiikan lupaukset ovat yleensä tulkinnanvaraisia. Kuinka ottaa huomioon muuttuvat olosuhteet? Entä poliittiset voimasuhteet?

Lupauksiin liittyy vahvaa poliittista kamppailua, jonka seurauksiin vaikuttavat usein mielikuvat ja ennakko-oletukset lupauksen esittäjästä. Poliitikon julkinen kuva vaikuttaa siihen, miten lupaus tulkitaan.

Edustuksellinen demokratia omalla tavallaan myös ruokkii lupausten antamista. Paastela kirjoittaa siitä, miten jos ”ei esitetä vaatimuksia ja pidetään matalaa profiilia, moititaan politiikkaa vaihtoehdottomaksi. Jos taas esitetään näyttäviä vaatimuksia, ne tulkitaan lupauksiksi; ja kun niitä ei voida toteuttaa, politiikkaa moititaan epäuskottavaksi ja sanotaan, että se on pelkästään kabineteissa tapahtuvaa kähmintää”.

Kielelliset valheet

Kieli ja sen monimerkityksellisyys edustavat poliittisen valheen muotoa. Kielen avulla voidaan rakentaa merkityksiä, joiden valheellisuutta on vaikea todistaa faktantarkistuksella, mutta joiden tarkoitus on kuitenkin harhaanjohtaminen ja hämärtäminen. Kieli ei ole itsessään totuudellista, vaan sen avulla pitäisi pyrkiä kuvaamaan todellisuutta mahdollisimman tarkasti, ei monimerkityksellisesti.

Kieli ei ole itsessään totuudellista, vaan sen avulla pitäisi pyrkiä kuvaamaan todellisuutta mahdollisimman tarkasti, ei monimerkityksellisesti.

Politiikassa valtion menoleikkauksista voidaan puhua vanhentuneiden rakenteiden uudistamisena ja sotilaallisesta hyökkäyksestä ennaltaehkäisevänä iskuna. Kielen vaikuttavuus rakentuu vuorovaikutuksessa, ja usein poliitikkojen pyrkimys tarjota uusia kielellisiä tulkintoja kompastuu juuri siihen, että niiden tarkoitushakuisuus tunnistetaan. Silloin poliitikko voi joutua naurunalaiseksi, mikä johtaa paitsi uskottavuuden heikentymiseen myös syytöksiin tekopyhyydestä.

Poliittinen tekopyhyys on seitsemäs valheen muoto, joka liittyy teeskentelyyn ja hurskasteluun. Se ilmenee usein sanojen ja tekojen välisenä ristiriitana. Syytökset kaksinaismoralismista tarjoavat tehokkaan poliittisen aseen mustamaalata vastustajia, koska teeskentelyä on aina paheksuttu laajasti.

Politiikassa, kuten Paastela kirjoittaa, ”teeskenneltyjä ominaisuuksia saattavat olla mahtavuus ja vaikutusvaltaisuus, mutta yhtä hyvin myös vähäpätöisyys ja nöyryys, aina tilanteesta riippuen”.

Jossain määrin tekopyhyys on aina osa politiikkaa.

Yksi poliitikko voi pyrkiä liioittelemaan kannatustaan ostamalla näkyvyyttä ja seuraajia sosiaalisessa mediassa, toinen taas esiintymään kansanomaisena ja vaatimattomana kansan palvelijana. Poliitikon julkisuuskuvan rakentamisessa on yhä useammin mukana viestinnän ammattilaisia, jotka toteuttavat määrätietoisen strategian, johon voi kuulua niin sensaatioita, lupauksia kuin monimerkityksellistä kieltä.

Jossain määrin tekopyhyys on kuitenkin aina osa politiikkaa. Poliitikon väitteen siitä, että juuri hän on täydellisen puhdas tekopyhyydestä, voi nähdä tekopyhyyden vahvimpana ilmentymänä.

Uhkaavimmat valheet

Numeroiden vääristely, harhaanjohtaminen ja tarkoitushakuinen käyttö sekä propaganda edustavat tunnettuja valheen muotoja, joilla on useita erilaisia ilmentymiä politiikassa. Järjestelmävalhe, organisoitu valhe sekä elämisvalhe ovat puolestaan usein uhkaavimpia politiikan valheita, koska ne ovat niin vahvasti kietoutuneet osaksi poliittista järjestelmää ja siksi niin vaikeasti tunnistettavissa.

Järjestelmävalhe, organisoitu valhe sekä elämisvalhe ovat usein uhkaavimpia politiikan valheita.

Esimerkiksi ryhmäkuri ja vaalitapa voivat Paastelan mukaan johtaa järjestelmävalheisiin, koska ne tuottavat edustuksellisen demokratian kannalta valheellisia seurauksia. Järjestelmävalheessa on kysymys siitä, että politiikan institutionaaliset rakenteet johtavat ”lainsäätäjien tarkoitusperille vastakkaisiin lopputuloksiin ja sen takia voidaan väittää, että politiikka muuttuu luonteeltaan valheelliseksi, paheelliseksi tai muuksi sellaiseksi negatiivisena koetuksi asiaksi”.

Organisoitu valhe taas tarkoittaa sitä, että ”julkinen valta pitää yllä valhetta pakotuskoneistojensa avulla”. Organisoidut valheet ovat tyypillisiä totalitaristisille järjestelmille, mutta eivät liberaalit demokratiatkaan ole immuuneja niille.

Sotia on oikeutettu organisoitujen valheiden avulla, ja demokratioissa päättäjät ovat riippuvaisia kansansuosiosta, mikä voi jopa ruokkia valehtelua. Itsevaltaisilla johtajilla on muita keinoja vallan pönkittämiseksi.

Demokratioissa päättäjät ovat riippuvaisia kansansuosiosta, mikä voi jopa ruokkia valehtelua.

Paastelan esittelemä viimeinen valhe, elämisvalhe, on kollektiivista itsepetosta, joka on kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta. Paastela kirjoittaa, että itsepetoksella ”voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä”.

Yhtenä elämisvalheen ilmentymänä Suomessa voidaan pitää kysymystä saamelaisten oikeuksista ja sitä, että ”Suomessa monet eivät tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa”.

Myös suhtautuminen ilmastomuutokseen täyttää monissa länsimaissa elämisvalheen tunnusmerkit: vaikka tutkittua tietoa ilmastonmuutoksen uhista on runsaasti saatavilla, poliittinen päätöksenteko on täysin ristiriidassa sen kanssa.

Politiikan hyveet ja paheet

Politiikan ja valheen suhteessa on kysymys yhteiskunnassa vallitsevista hyveistä ja paheista. Valheen ja totuuden raja ei kuitenkaan kulje samassa linjassa paheen ja hyveen rajan kanssa. Pyrkimys suureen totuuteen ruokkii ehdottomuutta ja kaventaa demokratialle keskeisen poliittisen kamppailun tilaa.

Kun vaatimus totuudellisuudesta kasvaa ehdottomaksi ja dogmaattiseksi, totuus alkaa helposti kasvaa niin suureksi, että se hiljalleen muistuttaa ”suurta valhetta”.

Totuus on yleensäkin huono käsite politiikassa. Sen sijaan olisi parempi puhua viisaasta harkinnasta, joka pitää sisällään pyrkimyksen hyveelliseen toimintaan. Hyve on laajasti jaettu käsitys arvokkaista ominaisuuksista. Sen sijaan totuus on paitsi häilyvä ja tulkinnanvarainen käsite myös altis sille, että pieni ryhmä yhteiskunnassa kaappaa käsitteen ja alkaa esittää omat tulkintansa todellisuudesta yhtenä totuutena, johon muiden on sopeuduttava.

Ari-Elmeri Hyvönen kirjoittaa osuvasti kirjassamme, että meidän pitää puolustaa ”pieniä” totuuksia demokratian ennakkoehtona. Kun vaatimus totuudellisuudesta kasvaa ehdottomaksi ja dogmaattiseksi, totuus alkaa helposti kasvaa niin suureksi, että se hiljalleen muistuttaa ”suurta valhetta”. Politiikassa, kuten Hyvönen toteaa, pieni on usein kaunista.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.  

Julkaisu Politiikan valheet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun keskustellaan totuudenjälkeisestä ajasta, totuus ja faktat esitetään usein synonyymeina. Kansanomaisesti ne nähdään valheiden, tunteiden ja mielipiteiden vastakohtana.

Kun keskusteluun yrittää tarttua filosofisesta tai aatehistoriallisesta näkökulmasta, aiheesta on vaikea saada minkäänlaista otetta, koska se ei heijastele vuosisatojen ajan käytyä debattia totuuden ja faktojen olemuksesta. Väite totuudenjälkeisestä ajasta on määritelmänsä mukaisesti jo itsessään totuudenjälkeinen, tunteisiin ja mielipiteeseen perustuva.

Tieteessä tietoa ei pidetä totuutena, joka edustaa pikemminkin dogmaattista ja muuttumatonta uskoa. Totuus on uskon, ei järjen kysymys. Tiede taas on itseään korjaavaa, ei muuttumatonta.

Tieteessä tietoa ei pidetä totuutena, joka edustaa pikemminkin dogmaattista ja muuttumatonta uskoa.

Totuudenjälkeisen ajan sanansaattajien luoma vastakkainasettelu kahden kuvitteellisen ryhmän välillä näyttääkin hämmentävältä. Toisella puolella ovat totuutta puolustavat tutkijat, toimittajat ja valistuneet kansalaiset, jotka taistelevat valheellista tietoa levittäviä häiriköitä – populistisia poliitikkoja, valemedioiden toimittajia ja propagandaan uskovia kansalaisia – vastaan.

Tutkija ei kuitenkaan lähde siitä olettamuksesta, että todellisuus jakaantuu totuuteen ja valheeseen. Tällainen kahtiajako on populismille tyypillinen karikatyyri, jonka pyrkimyksenä ei ole kuvata todellisuutta mahdollisimman tarkasti ja monipuolisesti vaan tuottaa yhteisöllisyyden tunnetta.

Keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta näyttääkin varsin populistiselta puheelta, joka tuottaa meidän oikeamielistä totuusyhteisöämme uhkaavan vihollisen, joka on epämääräinen, vaikutusvaltainen ja pahantahtoinen.

Kun monimutkainen ja filosofeja pitkään mietityttänyt kysymys faktojen olemuksesta typistetään totuuden ja valheen väliseksi yksiulotteiseksi mittelöksi, menetetään tärkeä tilaisuus pohtia sitä, kuinka yhteisö rakentaa aikansa totuuksia.

Mikä murros?

Ensimmäiseksi pitäisi määritellä, ovatko yhteiskunnalliset toimintatavat todella murroksessa vai hallitseeko tätä hetkeä pikemminkin puhe muutoksesta. Puheita ja tekoja ei voi tietenkään täysin erottaa: puhe myös tekee.

Yksi määräävä piirre keskustelussa valemedioista ja propagandasta on kuitenkin ollut, että ilmiöstä puhutaan paljon, mutta siihen törmää harvoin. Esimerkiksi Imatran kolmoismurhan jälkeen Yle uutisoi, että sosiaalinen media ”täyttyi” huhuista, jotka olivat ”virheellistä, valheellista ja arkaluontoista tietoa”. Twitterin paljon kuohuntaa aiheuttaneella valeuutistilillä olikin vain pari seuraajaa ja muutama twiitti.

Adrian Chen kirjoitti joulukuussa The New Yorker -lehdessä, että puheessa Venäjän vaikutusvaltaisesta ja vaarallisesta propagandasta on itsessään propagandistisia piirteitä: sen uhkaa liioitellaan, vääristellään ja käytetään omien tarkoitusperien ajamiseen.

Jyväskylän yliopiston tutkija Paul-Erik Korvela on tuonut esiin, ettei nykyinen aikamme ole millään tavalla poikkeuksellinen: samanlaista uhkapuhetta totuuden häviämisestä on ollut läpi historian. Ja toisaalta: jo antiikin aikana tiedettiin, ”kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa”. Samat ilmiöt vain kehystetään toisella tavalla, jolloin ne saadaan näyttämään uudelta.

Kokemus siitä, että maailma on murroksessa ja totutut tapamme uhattuna, on kuitenkin todellinen.

Kokemus siitä, että maailma on murroksessa ja totutut tapamme uhattuna, on kuitenkin todellinen. Britannian kansanäänestys EU-erosta edustaa monelle totuudenjälkeisen ajan poliittista ilmentymää, jonka teki mahdolliseksi Nigel Faragen valheisiin perustuva erokampanja ja siihen langenneet äänestäjät.

”Komission valtava, ristin muotoinen rakennus Brysselissä ei ole tippaakaan brittiläinen. Minusta tuntui kuin olisin mennyt orjana Roomaan.”  Tämä EU-vihamielinen lausunto ei ole Faragen tai hänen edustamansa laitaoikeistolaisen itsenäisyyspuolueensa edustajan suusta, vaan työväenpuolueen pitkäaikaisen poliitikon, aatelisarvon perineen ja Oxfordin yliopiston kasvatin Tony Bennin EU-kannanotto 1970-luvulla.

Britannia on aina suhtautunut Euroopan unioniin skeptisesti, ja ensimmäinen kansanäänestys EU-erosta 1970-luvulla olisi voinut yhtä hyvin kääntyä vastustajien voitoksi. EU-vastustus ei ole populistien viimeaikainen tempaus, eikä brexit ollut ensimmäinen vaalikampanja, joka tarjosi vastikkeettomia lupauksia äänestäjille.

Faktoista tapahtumiin

Silti brexit tapahtumana sopii hyvin kertomukseen totuudenjälkeisestä ajasta. Brexitin voi nähdä historioitsija Hayden Whiten teorian mukaisesti tapahtumana, joka tarjoaa hyödyllistä ”raaka-aineistoa” uskottavien tarinoiden rakentamista varten.

Whitelle tapahtuma, ei fakta, on historiallisen analyysin keskeisin käsite. Tapahtuman määritelmän pitää olla tarpeeksi laajasti jaettu ja todennettavissa oleva, mikä tarkoittaa, että suurin osa niistä tilanteista, joita kutsumme tapahtumiksi, rajautuu määritelmän ulkopuolelle.

Arabikevät tai Ranskan vallankumous ei ole tapahtuma vaan pikemminkin ketju yksittäisiä tapahtumia, jotka on kiinnitetty toisiinsa juonen avulla. Niistä on tehty faktoja.

Fakta on moraalinen tai esteettinen tulkinta tapahtumasta, joka tehdään ymmärrettäväksi historiallisten ja kulttuuristen merkitysten avulla.

Fakta on siis jotain aivan muuta kuin tapahtuma tai varsinkaan totuus. Se on moraalinen tai esteettinen tulkinta tapahtumasta, joka tehdään ymmärrettäväksi historiallisten ja kulttuuristen merkitysten avulla.

White viittaa filosofi Arthur Danton määritelmään, että faktat ovat kuvailtuja tapahtumia. Whiten ajattelun taustalla vaikuttaa ranskalaisen teoreetikon Roland Barthesin ajatus siitä, että faktoilla on vain kirjallinen olemassaolo. Faktat ovat siis jaettuja ja uskottavia tulkintoja tapahtumista.

Berkeleyn yliopiston professori Mark Bevir avaa samaa ajatusta esimerkin avulla:

”Ehkä voimme kuvailla toimintaa täysin fyysisten käsitteiden avulla: voimme sanoa, että ’Susan ylitti kadun’. Mutta heti kun yritämme selittää tapahtumaa, sijoitamme sen ainakin epäsuorasti uskomusten ja ennakko-oletusten kontekstiin.”

Onkin vähintään ristiriitaista, että juuri faktat on nostettu korkeimpaan arvoon puheessa totuudenjälkeisestä ajasta.

Onkin vähintään ristiriitaista, että juuri faktat on nostettu korkeimpaan arvoon puheessa totuudenjälkeisestä ajasta. Whiten edustaman filosofisen perinteen näkökulmasta totuudenjälkeisen ajan tarinasta on tullut fakta, jonka rakentamiseen käytetään monia toisistaan irrallaan olevia tapahtumia.

Tarinan ristiriitaisuudet eivät kestä analyyttistä tarkastelua, mutta olennaista ei olekaan tapahtumien samankaltaisuudet vaan kokemus niiden merkityksellisyydestä nykypäivän olemuksen kuvaajana. Esimerkiksi vaalilupauksia tulkittiin aivan eri tavoin brexitin kuin Donald Trumpin kampanjan kohdalla.

Brexit-kampanjassa vastikkeettomat lupaukset nostettiin tapahtuman poikkeuksellisuutta alleviivaavan analyysin keskiöön, Trumpin kohdalla taas monet asiantuntijat painottivat, että vaalikampanjointi on aina vain puhetta, ei todellisia lupauksia.

Kiihtymyksen aikakausi

Vastaus siihen, elämmekö todella uutta ja poikkeuksellisesta aikakautta, ei välttämättä löydy tarkastelemalla yksittäisiä tapahtumia, vaan tulkintojamme ja kokemuksiamme niistä. Erityisesti sosiaalinen media tuottaa kiihtymyksen ja intensiteetin kokemusta, jolloin tarina murroksesta tuntuu oikealta.

Korvela esittääkin, että vaikka olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa, keskeistä tälle hetkelle lienee keskustelun intensiteetti, ei faktojen tai totuuden olemuksellisuus.

Erityisesti sosiaalinen media tuottaa kiihtymyksen ja intensiteetin kokemusta, jolloin tarina murroksesta tuntuu oikealta.

Filosofi Kai Alhanen kuvaa nykyistä pitkälti koneiden kautta käytävää keskustelua hyperaktiiviseksi, impulsiiviseksi ja reaktiiviseksi ajatustenvaihdoksi, jossa ei ole juuri aikaa harkinnalle ja ymmärtämiselle. Sellaisen varaan on vaikea rakentaa dialogista demokratiaa, joka vaatii virittäytymistä ja toisten näkökulmien kuuntelemista.

Tapahtumien todennettavissa olevien yksityiskohtien – päivämäärät, vaalimatematiikka, uhriluvut, sopimusten pykälät – tarkastaminen on tärkeää, mutta se ei ole ratkaisu kiihtymyksen tunteeseen, joka kumpuaa tapahtumien tulkinnoista ja niiden uhkaa korostavista esitystavoista. Puhe muuttuu kokemukseksi muutoksesta, epävarmuudesta ja vaarasta.

Murros liittyy yhteisen tilannekuvan ja jaettujen merkitysten häviämiseen.

Voi sanoa, että faktat ovat todella murroksessa, mutta eivät tavalla, jonka ratkaisu piilee faktantarkistuksessa. Kun fakta ymmärretään Whiten tapaan jaettuna tulkintana todellisuudesta, murros liittyy yhteisen tilannekuvan ja jaettujen merkitysten häviämiseen.

Pyrkimys ymmärtämiseen, ei totuuteen

Jaettu ymmärrys siitä, mikä on oikeutettu yhteiskunnallinen hierarkia, oikeudenmukainen tulonjako, eri toimijoiden yhteiskunnallinen rooli, moraalisen yhteiskuntajärjestyksen perusta ja kansainvälinen vallanjako, on rapautunut pitkien taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen kehityskulkujen seurauksena.

Kun yhteinen tilannekuva murenee niin sisäpolitiikassa kuin kansainvälisessä järjestelmässä, vastapuoleksi määritellyn tahon tulkinnat näyttävät valheisiin perustuvalta omien etujen ajamiselta, epäjärjestyksen tahalliselta aiheuttamiselta ja kaksinaismoraalilta.

Vaikka niitäkin esiintyy, ei vastapuolen silkka pahantahtoisuus ole murroksen aiheuttaja. Suoranaista valehtelua ja propagandan levittämistä on aina ollut.

Pyrkimys yhteisöllisyyteen ja merkitysten jakamiseen sitä vastoin suuntautuu entistä kiihkeämmin meidän yhteisöömme, joka edustaa totuudellisuutta samaan tapaan kuin uskonnollisessa yhteisössä.

Kun identiteettiä rakennetaan tarpeeksi pitkään suhteessa kuviteltuun pahaan, sen edustajista tulee aluksi vihollisia ja lopulta epäihmisiä. Viittaukset 1930-luvun kiihtymyksen aikaan ja merkitysten hajaantumiseen eivät ole tässä mielessä kaukaa haettuja.

Tärkeämpää olisi piirtää yhteistä tilannekuvaa, joka tavoittaa myös muita yhteisöjä.

Keskustelussa totuudenjälkeisestä ajasta piirretään moraalista kuvaa hyvän ja pahan ilmentymistä ajassamme, vaikka tärkeämpää olisi piirtää yhteistä tilannekuvaa, joka tavoittaa myös muita yhteisöjä. Siinä keskeistä ei ole yhdenmielisyys, dogmaattinen totuususko tai pakonomainen ratkaisukeskeisyys, vaan pyrkimys ymmärtää.

Se on pyrkimys, jonka myös tutkimusyhteisö tunnistaa ja johon se voi luontevasti yhtyä, koska pyrkimys lisätä ymmärrystä, ei totuutta, on tieteen perimmäinen tarkoitus. Parempi käsite kuvaamaan tätä hetkeä olisikin ymmärryksen jälkeinen aika.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma väittelee tohtoriksi tammikuussa Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta.

Julkaisu Totuuden aikana faktat eivät ole totuudellisia vaan jaettuja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ensimmäisellä videolla dosentti ja yliopistotutkija Paul-Erik Korvela Jyväskylän yliopistosta ja väitöskirjatutkija Ari-Elmeri Hyvönen Jyväskylän yliopistosta pohtivat, elämmekö todella paljon puhuttua faktojen jälkeistä aikaa.

Lue aiheesta lisää:

Paul-Erik Korvela: Olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa (10.11.2016)

Ari-Elmeri Hyvönen: Politiikan faktoista on syytäkin olla huolissaan (16.11.2016)

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Elämmekö todella faktojen jälkeistä aikaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Jos valheella, kuten totuudella, olisi vain yhdet kasvot, tuntisimme tilanteemme paremmin; […] mutta totuuden vastakohdalla on tuhannet muodot ja määrittämätön ala.”
– Michel de Montaigne, Of Liars

Paul-Erik Korvelan artikkeli ”Olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa” purkaa onnistuneesti viimeaikaiseen ”post-faktuaalisuudesta” käytyyn keskusteluun liittyviä virheolettamuksia. Muun muassa Donald Trumpin presidentinvaalikampanjasta ja brexit-debateista ammentaen monet kirjoittajat ovat esittäneet huolensa faktojen ohittamisesta poliittisessa päätöksenteossa.

Korvelan mukaan ilmiössä ei ole mitään uutta. Länsimaisen perinteen läpileikkaava piirre Platonista alkaen on epäluottamus tunteikasta ja epärationaalista kansaa kohtaan.

Nähdäkseni tällainen nihil sub sole novum (ei mitään uutta auringon alla) ‑johtopäätös on osin ongelmallinen. Se myös perustuu olkiukkoversioon ”faktojen jälkeisestä ajasta”. Ilmaus ei välttämättä edellytä esimerkiksi kansan kyvyistä tehtyjä oletuksia tai erottelua tunteiden ja faktojen välillä.

Miten väitettä post-faktuaalisesta ajasta voisi tarkentaa tutkimusta mahdollisesti edesauttavaksi käsitteeksi?

Tarkoitukseni onkin jatkaa Korvelan onnistuneesti avaamaa keskustelua. Pohdin, miten väitettä post-faktuaalisesta ajasta voisi tarkentaa tutkimusta mahdollisesti edesauttavaksi käsitteeksi. Puolustan myös faktojen asemaa poliittisessa keskustelussa Korvelan kritiikkiä vastaan.

Sekä faktojen vähättely että niiden ylikorostaminen sekoittavat faktojen ja mielipiteiden välistä erottelua, jolla on keskeinen rooli demokraattisessa keskustelussa.

”Faktojen jälkeinen aika” tutkimuskysymyksenä

Väitteeseen ”faktojen jälkeisestä ajasta” on mahdollista suhtautua lähtökohtana tutkimukselle. Tämä olisi loogista jatkoa politiikan teoriassa viime vuosina uudelleen heränneeseen kiinnostukseen totuuden ja totuudellisuuden käsitteitä kohtaan – Korvelan mainitseman kielellisen käänteen argumentit huomioon ottaen.

Faktojen ja epätotuudellisuuden aatehistoriallinen jäljittäminen Korvelan tapaan on toki hyvä alku tällaisessa tutkimuksessa. Sen vaarana on kuitenkin ilmiön poisselittäminen sen ymmärtämisen sijaan.

Pelkkä historiaan vetoaminen ei todista, etteikö olisi olemassa ilmiötä, jolla on uusia piirteitä. Uusi luodaan aina vanhoista elementeistä.

Tunnustamalla samalla politiikan ja totuudellisuuden hankala suhde olisikin tärkeää kysyä, miten valheellisuuden, faktojen ja totuudenpuhumisen luonne ja niiden välinen dynamiikka ovat ajan myötä muuttuneet.

Vaarana on ilmiön poisselittäminen sen ymmärtämisen sijaan.

Lisäksi on hankkiuduttava eroon sekä moraalisesta puhdasoppisuudesta että kyynis-relativistisesta ”realismista”, jotka ohjaavat ajattelua kuluneille poluille.

Faktojen kulta-aikaa ei tietenkään ole koskaan ollut. Toisaalta juuri kukaan ei niin väitäkään.

Useimmat aiheesta kirjoittaneet toteavat propagandan ja disinformaation, valehtelun, salaliittoteorioiden ja vääristelyn olleen aina osa politiikkaa.

Kyse on ennemminkin poliittisen ilmapiirin ja mediaympäristön väitetyistä muutoksista, valehtelun kasvaneesta määrästä tai siitä kiinnijäämisen seurauksista. Ei siis ainoastaan valehtelusta, vaan välinpitämättömyydestä faktoja ja totuudellisuutta kohtaan. Post-määrettä ei tule ymmärtää absoluuttisesti, vaan suhteessa lähihistoriaamme.

Keskustelu on myös jäänyt jokseenkin historiattomaksi. Valheiden käyttöä viimeaikaisissa vaalikamppailuissa käytetään todisteena faktojen jälkeisestä ajasta tarjoamatta minkäänlaista vertailukohtaa. Ja mitään valmista vertailukelpoista aineistoa aiheesta tuskin löytyykään.

Tarvitaankin muutoksille herkkää genealogista tutkimusta, joka huomioi Montaignen sanoin ”valheen tuhannet kasvot”.

Jos ja kun politiikassa on kyse siitä, millaisena toimija näyttäytyy, kuinka suuressa arvossa totuudenmukaiselta vaikuttamista pidetään ja kuinka suuri imagotappio valheesta kiinni jääminen on? Millaista faktojen ohittamista politiikassa minäkin aikana tehdään?

Selvää on ainakin, että faktoista on tullut aiempaa merkittävämpi poliittisen kamppailun kohde. Kasvanut into tarkastaa faktoja poliittisessa puheessa olisikin nähtävä osana ilmiötä, ei sen vastakohtana.

Faktoista on tullut aiempaa merkittävämpi poliittisen kamppailun kohde

Meillä on perusteltuja syitä uskoa, että 1900–2000-luvuilla faktojen manipulaatio on yleistynyt ja saanut uusia muotoja ja mittasuhteita. Muutaman viime vuosikymmenen aikana rehellisyyden arvostus on laskenut ja tutkimusten mukaan kansalaiset ovat yhä useammin sitä mieltä, että totuuden vääristely ei ole paha asia.

Ainakin miespoliitikoilla vaikuttaisi olevan entistä enemmän mahdollisuuksia valehdella ja jäädä siitä kiinni ilman mainittavia jatkoseuraamuksia.

On myös mielenkiintoista, että jopa 81 prosenttia äänestäjistä näki Trumpin ja Hillary Clintonin välisessä kamppailussa olevan kyse erimielisyyksistä, jotka koskivat ”perusfaktoja”, eivät vain politiikkalinjauksia.

Maassa, jonka historiaa värittää puritanismi ja myytit presidenttien rehellisyydestä – George Washingtonista, joka ei kyennyt edes 6-vuotiaana valehtelemaan puusta putoamisestaan; Abraham Lincolnista, jota kiitettiin lisänimellä ”Honest Abe” – presidentiksi valittiin henkilö, jonka faktoja koskevista väitteistä arviolta 70 prosenttia oli valheellisia.

Politiikka: Loputon A2-ilta vai jotain muuta(kin)?

Korvelan mukaan ”erityisesti juuri demokraattiseen politiikkaan sopii huonosti ajatus siitä, että olisi joku todennettu versio faktoista ja muut näkemykset olisivat disinformaatiota”. Ajatusta verrataan George Orwellin uuskieleen.

Viittaus uuskieleen on erikoinen, sillä Orwell itse piti sitä totalitaarisen faktojen tuhoamisen kuvauksena. Julmuuksia pahempaa totalitarismissa oli hänen mukaansa se, että ”se hyökkää objektiivisen totuuden käsitettä vastaan”. Totalitarismia kuvastaa nimenomaan historian uudelleenkirjoitus faktoista välittämättä.

Totalitarismi, kuten muun muassa Hannah Arendt on esittänyt, perustui nimenomaan faktan ja fiktion välisen erottelun tuhoamiseen ja eräänlaisen vaihtoehtoisen todellisuuden luomiseen.

Faktojen samaistaminen yhteen viralliseen tarinaan edustaa yksioikoista, vaikkakin yleistä, näkemystä tosiasioiden ja politiikan suhteesta. Sen mukaan faktojen rooli voi olla ainoastaan keskustelun pysäyttäminen tai rajoittaminen.

Määritelmällisesti kaikista poliittisista kysymyksistä voidaan oikeutetusti olla erimielisiä.

Monesti näin onkin. ”Faktoihin” vedotaan, jotta voidaan oikeuttaa tietty poliittinen linjaus. Näin demokraattinen prosessi alistetaan sen ulkopuoliselle voimalle eli asiantuntijoille. Silloin unohdetaan, että määritelmällisesti kaikista poliittisista kysymyksistä voidaan oikeutetusti olla erimielisiä, esittää toisistaan poikkeavia mielipiteitä.

Onkin tärkeää erottaa toisistaan mielipide ja fakta ja nähdä, kuinka ne edellyttävät tosiaan. Vapaa, demokraattinen politiikka kärsii, jos tämän käsiteparin kumpi tahansa osapuoli alkaa hallita.

Jos politiikka nähdään rationaalisena prosessina, jossa faktojen perusteella tehdään objektiivisesti oikeita päätöksiä, surkastetaan oikeutetut mielipide-erot. Faktantarkistussivustot ylittävätkin aika ajoin mandaattinsa arvioimalla esimerkiksi kilpailevia näkemyksiä valitun poliittisen linjan ”rationaalisuudesta”.

Poliittinen puhe – toisin kuin suurimmat fakta-intoilijat antavat ymmärtää – ei voi olla puhtaasti episteemistä. Se ei typisty tosiasioiden toteamiseen, vaan pyrkii tavalla tai toisella tosiasioiden muuttamiseen.

Ongelmallista on myös, jos mielipiteet otetaan annettuina – eräänlaisina kiistämättöminä faktoina. Mielipide edellyttää mielipiteen muodostusta. Tässä mielipiteistä erillisillä faktoilla on tärkeä asema.

Poliittinen erimielisyys on mahdollista vain, jos se kohdistuu johonkin jaettuun.

Poliittinen erimielisyys on mahdollista vain, jos se kohdistuu johonkin jaettuun. Ilman debattia pohjustavia faktoja ihmisten välinen tila hajautuu joukoiksi toisistaan irrallisia monologeja, eräänlaiseksi loputtomaksi steroideilla pumpatuksi A2-keskusteluillaksi, joka perustuu ennalta annettujen mielipiteiden yhteentörmäyksen spektaakkeliin.

Mielipiteitä voi olla vain, jos asioita erilaisista tulokulmista lähestyvät ihmiset voivat asettaa oman näkökulmansa muiden näkökulmien kontekstiin ja käydä vastavuoroista dialogia erimielisyyksistään.

Kuten Korvela toteaa, ihmisten teoista voidaan kertoa monta erilaista versiota. Itse asiassa keskeinen osa demokraattiseen politiikkaan kuuluvaa arvostelukykyä on näiden tekojen arviointi.

Tässä kilpailevien narratiivien moninaisuudessa keskeistä kuitenkin on, Korvelaa lainatakseni, että kyseessä ovat ”samat faktat, jotka toisessa narratiivissa on esitetty eri valossa”. Voimme olla erimielisiä faktojen merkityksestä, mutta tämä on eri asia kuin niiden olemassaolon kiistäminen.

Ihmisten teot – fakta-sanan alkuperää kunnioittaen – ovat yksi esimerkki tällaisista faktoista. Yhdysvallat, ei Japani, käytti ydinasetta toisessa maailmansodassa. Toisin kuin Trump väitti, Barack Obama ei huutanut kampanjatilaisuuden protestoijalle.

En myöskään voi käydä relevanttia poliittista keskustelua ihmisen kanssa, jonka mukaan maailmaa hallitsee poliitikkoja sätkynukkeinaan käyttävä liskojen eliitti.

Huoli faktoista

Emme siis voi ongelmitta todeta ”nietzscheläisittäin: ei ole faktoja, on vain perspektiivejä”. Politiikka kyllä perustuu erilaisiin näkökulmiin, mutta jos mitään toimijoiden jakamaa faktuaalista todellisuutta ei ole, mihin nämä näkökulmat kohdistuvat?

Huoli faktoista ei siis typisty kaipuuksi ”hegemonisiin kertomuksiin”. Päinvastoin, se voidaan nähdä pluralistisen keskustelun näkökulmasta, jossa paitsi ollaan eri mieltä, pyritään myös oppimaan, miltä samat faktat näyttävät toisenlaisessa asemassa olevien ihmisten näkökulmasta.

Pyritään oppimaan, miltä samat faktat näyttävät toisenlaisessa asemassa olevien ihmisten näkökulmasta.

Brexit-keskustelussa kumpikin osapuoli rikkoi tällaisen dialogin periaatteita. Haitallisena voidaan pitää myös maahanmuuttokeskustelussa todistamaamme taktiikkaa, jossa keksityt rikokset, epämääräinen narratiivi ”islamisaatiosta” ja ”faktapohjaisen” – siis tilastoihin perustuvan – debatin vaatimus lyövät kättä.

Myös tieteelliset faktat voivat tulla politiikan kohteeksi, jos niistä voi vetää eri johtopäätöksiä. Esimerkiksi ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta voidaan käydä poliittista linjakeskustelua.

Itse ilmiön olemassaolon kiistäminen, jossa käytetään usein avuksi faktojen sosiaalista konstruktiota korostavan tieteentutkimuksen argumentteja, on ongelmallisempaa. Tällaisen tutkimuksen tarkoitus, kuten Bruno Latour toteaa, ei ”koskaan ollut faktoista eroon hankkiutuminen, vaan niitä lähemmäksi pääseminen”.

Jos emme voi tuntea puhuvamme samasta asiasta, poliittinen keskustelu kuolee.

Rajanteko faktan ja mielipiteen välillä on luonnollisesti aina osa poliittisen väittelyn sisältöä. Tämä ei kuitenkaan tee niiden välistä erottelua tyhjäksi. Jos emme voi tuntea puhuvamme samasta asiasta, poliittinen keskustelu kuolee.

Siksi haitallisempaa kuin satunnainen valehtelu – sinänsä relevantti poliittisen toiminnan muoto – on faktojen ohittaminen tai sellaisen ”suuren kertomuksen” esittäminen, joka pyrkii Arendtin sanoin ”pysyvään voittoon todellisuuden kustannuksella”.

YTM Ari-Elmeri Hyvönen viimeistelee väitöskirjaansa Jyväskylän yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kokemuksen roolia poliittisessa ajattelussa, kansannousujen ja valtauksien demokraattisuutta ja maailmanpolitiikan eri ulottuvuuksia. Hän on myös toiminut vierailevana tutkijana Bard Collegen Hannah Arendt Center for Politics and Humanities –tutkimuskeskuksessa.

Julkaisu Politiikan faktoista on syytäkin olla huolissaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime aikoina on keskusteltu faktojen roolista politiikassa. On esitetty väitteitä faktojen jälkeisestä demokratiasta (”post-factual democracy”) ja totuuden jälkeisestä aikakaudesta politiikassa.

Pontimena näille keskusteluille ovat toimineet muun muassa brexit-kansanäänestys, Donald Trumpin vaalikampanjointi ja yleisempi populistisena pidetty politikointityyli.

Kolumnisti toisensa jälkeen on järkyttynyt siitä, että kansaa on johdettu harhaan, että politiikkaa tehdään tunteisiin vedoten eikä järkiargumenteilla ja että tosiasioilla ei näytä olevan mitään väliä.

Väitteet on esitetty jo antiikin Ateenassa ja sen jälkeen toistuvasti läpi koko länsimaisen politiikan teoriahistorian.

Näissä väitteissä on jotakin tuttua, mutta mitä? Ai niin: ne on esitetty jo antiikin Ateenassa ja sen jälkeen toistuvasti läpi koko länsimaisen politiikan teoriahistorian.

Kansa on tietämätön, ailahtelevainen, tunteellinen, irrationaalinen ja kiittämätön. Johtajat voivat saada kansan puolelleen valheellisilla argumenteilla. Keskivertokansalainen uskoo mieluummin kuulopuheita ja juoruja kuin tosiasioita.

Vastaavat väitteet ovat tuttuja jo Thukydidekselta, Platonilta, Aristoteleelta, Cicerolta, Plutarkhokselta, Liviukselta ja monelta muulta. Itse asiassa koko länsimainen politiikan teoriahistoria pysyi pohjavireeltään antidemokraattisena pari tuhatta vuotta, eikä kansanvallan teoreettisia puolustajia juuri löydy – sen demonisoijia sitäkin enemmän.

Brexit-äänestystä seuranneissa kommenteissa sama antidemokraattinen pohjavire toistui. Siinä tosin unohdettiin aiempi historia ja väitettiin tilannetta jotenkin ”uudeksi”.

Hyvillä puhujanlahjoilla varustetut agitaattorit hyödyntävät kansan pelkoja, lupailevat sille mahdottomia ja saavat siten kannatusta omalle vaihtoehdolleen. Kansa ei tiedä mistä äänestää tai mihin sen valitsema vaihtoehto johtaa. Argumentit ovat esiintyneet jo antiikissa.

Keskustelun historiattomuus on sinänsä huvittavaa tai jopa surullista. Modernin ihmistieteiden kehityksen huomioon ottaen on kuitenkin hieman yllättävää, että yhtäkkiä ryhdytään puolustamaan faktoja ja totuutta ja yritetään nostaa tietyt kertomukset tapahtumista ikään kuin virallisiksi versioiksi.

Jo antiikissa tiedettiin, kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa.

Eikä tässä tarvitse välttämättä mennä edes postmodernin jälkistrukturalismin tuottamiin väitteisiin totuuksien suhteellisuudesta ja suurten kertomusten kuolemasta. Jo antiikissa nimittäin tiedettiin, kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa.

”Paremmat” sanat

Latinan sana facta (joka on monikko, yksikkö on factum) tarkoittaa tehtyjä asioita, vaikkakin sen merkitykset ovat tietysti moninaistuneet myöhemmin. Ihmisten tekemistä asioista on mahdollista aina esittää useampi narratiivi ja varustaa se kilpailevilla arvottavalla kuvailulla, mikä ymmärrettiin jo antiikissa.

Retoriikassa temppu tunnetaan nimellä paradiastole, tai paradiastolinen redeskriptio.

Quintilianuksen käyttämä esimerkki löytyy Institutio Oratorianista ja on seuraavanlainen. Oletetaan, että henkilö on joutunut oikeuden eteen vastaamaan teostaan, jonka syyttäjä on onnistunut esittämään sellaisessa valossa, että tuomarit ovat täysin vakuuttuneita vastaajan syyllisyydestä.

Oletetaan edelleen, että henkilöllä ei ole mahdollisuutta kiistää tekoaan. Kuinka tästä tilanteesta olisi jatkettava?

Quintilianuksen vastaus on, että syytetyn tulee esittää faktat uudelleen, mutta ei lainkaan samalla tavalla kuin syyttäjä ne aiemmin esitti. Sen sijaan syytetyn tulee esittää asia eri syiden ja eri motiivien valossa.

Ennen kaikkea hänen kannattaa pyrkiä kuvailemaan tekojaan ”paremmilla” sanoilla kuin syyttäjä. Esimerkiksi tuhlailevaisuutta tulee kutsua anteliaisuudeksi, saituutta tarkkuudeksi tai huolellisuudeksi ja niin edelleen.

Modernein termein kysymys on spinnaamisesta. Siinä valikoidaan itselle mieluisa tulkintakehys tai narratiivi, jota vasten faktat esitetään. Siis samat faktat, jotka toisessa narratiivissa on esitetty eri valossa.

Jo Platon kritikoi sofisteja siitä, että nämä saavat retoriikallaan minkä tahansa asian näyttämään todelta tai epätodelta. Valtio-teoksessaan Platon toteaa, että hillittömyyttä on helppo kutsua suuripiirteisyydeksi, mielivaltaa vapaudeksi ja häpeämättömyyttä miehekkyydeksi.

Platon vastustaa tällaista retoriikkaa, koska sen taustaoletuksena on (anakronistisesti ilmaistuna) nominalistinen käsitys sanojen ja todellisuuden suhteesta. Platonin käsityksen mukaan on pyrittävä totuuteen (eli kohti ikuisia ja muuttumattomia ideoita) eikä harhauttamaan kuulijoita kutsumalla asioita ”väärillä” nimillä.

Tähän liittyy myös Platonin sofistien retoriikan kritiikki. Poliittinen retoriikka on Platonin mukaan vahingollista ja vaarallista, koska sen avulla pystytään puolustamaan tai vastustamaan jotakin väittämää riippumatta siitä, onko kyseinen väittämä tosi vai epätosi. Epätosi väittämä saadaan siis retorisilla siirroilla näyttämään todelta ja tosi epätodelta.

Epätosi väittämä saadaan siis retorisilla siirroilla näyttämään todelta ja tosi epätodelta.

Teoksessaan Peloponnesolaissota Thukydides toteaa, että puoluetaistelujen seurauksena ”sanojen tuttu merkitys tosiasioiden ilmaisuna muutettiin mielivaltaisesti” ja ”järjetöntä uhkarohkeutta pidettiin uhrautuvana uskollisuutena puolueelle, ja viisasta pidättyväisyyttä ilmeisenä pelkuruutena, kohtuullisuutta noudattava ihminen katsottiin akkamaisen araksi ja järkevästi käyttäytyvä veltoksi ja mihinkään kelpaamattomaksi”.

Voidakseen esittää tällaisia väitteitä täytyy pitäytyä jonkinlaisessa platonistisessa käsityksessä todellisuuden luonteesta. Jotta asioilla olisi jokin ”oikea nimi”, täytyy olettaa, että jossakin ideamaailman luolastossa on jokin muuttumaton idea, jota kielen käsitteistö heijastelee.

Moderni tiede on tietysti hylännyt tällaiset näkemykset aikoja sitten.

Moderni tiede on tietysti hylännyt tällaiset näkemykset aikoja sitten ja korostaa todellisuuden sosiaalista rakentumista ja sitä, että kieli luo maailmaa eikä ainoastaan objektiivisesti kuvaa sitä.

Viimeistään 1960-luvulta lähtien ihmistieteiden niin sanottu kielellinen käänne on korostanut kielten ja käsitteiden historiallisuutta ja sitoutuneisuutta tiettyyn kontekstiin, aikaan ja paikkaan (ks. erit. Rorty 1967; Berger ja Luckmann 1967). Käsitteet ja niiden käyttö muuttuvat ja sanat tarkoittavat eri asioita eri konteksteissa ilman, että mikään on niiden ainoa ja oikea viittauskohde.

Kyösti Pekonen on korostanut kielen poliittisuuden ja politiikan kielellisyyden yhteyttä varsin selväsanaisesti. Pekosen mukaan poliittinen puhe on ”tilanteen ja todellisuuden määrittelyä” ja siten paljon enemmän kuin ”kaikille samojen tosiasioiden toteamista”.

Kyse on tosiasioiden nimeämisestä ja merkityksen annosta eli sen määrittelystä, mitkä ovat relevantit faktat ja mikä niiden merkitys on. Pekonen siteeraa Murray Edelmania, joka toteaa massajulkisuuden vastaavan aina kunkin hetken huomiota herättäviin poliittisiin symboleihin.

Kyse on tosiasioiden nimeämisestä ja merkityksen annosta.

Ei siis mihinkään kielenkäytön ulkopuolella oleviin ”tosiasioihin” vaan puheisiin ja eleisiin, joilla muodostetaan todellisuutta. Pekonen jatkaa toteamalla, että moderni parlamentaarinen politiikka on kamppailua symbolisesta vallasta eli siitä kenen kielellä, käsitteillä, nimillä ja symboleilla tilanne ja todellisuus kulloinkin määritellään.

Erityisesti juuri demokraattiseen politiikkaan sopii huonosti ajatus siitä, että olisi joku todennettu versio faktoista ja muut näkemykset olisivat disinformaatiota. Todennetun version tarjoava poliittinen kieli muistuttaa George Orwellin kirjassaan 1984 kuvaamaa uuskieltä, jonka tarkoitus oli virallistaa yksi totuus.

Huomattava on myös, että moderni tiede ei edes pyri totuuteen. Popperilaisen falsifikationismin ajatus on, että itse asiassa juuri sellaiset väitteet, joita ei voi kumota, eivät ole lainkaan tieteellisiä.

Kaikkien totuuksien epäily on ollut tieteen perusta viimeistään Descartes’sta lähtien ja kaikenlaiset relativismin muodot ovat viimeisen sadan vuoden aikana poistaneet viimeisenkin uskon joihinkin suuriin totuuksiin tai hegemonisiin narratiiveihin.

Myöskään tutkimuksessa ”faktat” eivät ole tutkimustulos. Ne pitää aina tulkita ja asettaa johonkin viitekehykseen tai teoriaan, joka selittää ne jollakin tavalla.

Omenan putoaminen puusta voidaan selittää eri tavoin eri teorioissa. Aristotelinen fysiikka näki omenan pyrkivän kohti luonnollista paikkaansa Maan keskipisteessä. Newtonilainen painovoimateoria selittää saman faktan eri tavalla.

Erilaisia narratiiveja voidaan esittää täsmälleen samoista tapahtumista tai faktoista. Juonirakenne saa ne näyttämään halutulta: toisinaan tragedialta, toisinaan komedialta, toisinaan menestystarinalta (ks. Frye 1957; Czarniawska 2004).

Historiankirjoituksessa on kritikoitu vanhaa rankelaista Wie es eigentlich gewesen ist -tyyppistä lähestymistapaa ja painotettu historioitsijoiden itse vaikuttavan tutkimuskohteeseensa, samoin kuin narratiivin tai genren, jossa asiat esitetään (ks. esim. White 1973).

Myös viestinnän erilaiset kehystämistä tai kehysanalyysiä painottavat näkemykset korostavat samaa asiaa. Valitsemalla kehykset, jossa asia esitetään, tarjotaan kuvaus siitä, mikä tilanne on, mitkä ovat sen faktat ja mikä siinä on merkityksellistä.

Erityisesti media kehystää poliittisia aiheita ja ohjaa siten osaltaan politiikan agendaa.

Erityisesti media kehystää poliittisia aiheita ja ohjaa siten osaltaan politiikan agendaa. Nietzscheläisittäin: ei ole faktoja, on vain perspektiivejä (vrt. Vattimo 2011).

Tulkintojen moninaisuudesta ei kuitenkaan seuraa se, että ne olisivat tasa-arvoisia tai että kaikki olisi vain pelkkää mielipidettä. Tulkintojen välisistä hierarkioista voidaan ja tuleekin keskustella.

Niin on jos siltä näyttää

Edellä esitetty huomioon ottaen on yllättävää, että yhtäkkiä kuulee vaateita totuuksien, faktojen ja virallisten narratiivien tarpeesta politiikassa. Se on yllättävää siksi, että juuri poliittisessa retoriikassa asioiden esittäminen parhain päin tai tapahtumien ja faktojen spinnaaminen itselle edulliseen muotoon on ollut olennainen osa koko toimintaa jo antiikista lähtien.

Keskiajallakin väittelyoppi eli dialektiikka erotettiin logiikasta. Siinä missä logiikka pyrki totuuteen, väittelyssä päämääränä ei ollut totuus vaan väittelyn voittaminen.

Myöhemmin Machiavelli esitti, että ei ole tarpeen varsinaisesti olla jotakin, kuten hyveellinen ruhtinas, kunhan näyttää siltä. Suuret joukot arvostelevat pintapuolisesti ja vain harva pääsee kosketusetäisyydelle, joten monesti ”niin on jos siltä näyttää”. Tämä on poliittisen retoriikan ja toiminnan logiikka tänäkin päivänä.

On kohtuullisen vaikea löytää aikakautta, jolloin totuus olisi ollut erityisesti arvossa politiikassa.

Väitteet siitä, että elämme totuuden jälkeistä aikaa politiikassa, asettavat myös väärän vastakohdan, sillä ne olettavat, että joskus aiemmin näin ei olisi ollut. On kuitenkin kohtuullisen vaikea löytää aikakautta, jolloin totuus olisi ollut erityisesti arvossa politiikassa.

Olisiko esimerkiksi 1930-lukua pidettävä nykyiseen aikakauteen verrattuna jotenkin totuudenmukaisen politiikanteon aikakautena? Tuskin. Tai vaikkapa 2000-luvun alkua, jolloin täysin tuulesta temmatuilla argumenteilla joukkotuhoaseista oikeutettiin toistakymmentä vuotta kestäneitä sotatoimia, voi logiikan ja järkiargumenttien kaudeksi kutsua (vrt. Gore 2007).

Järkevyys taas on verrattain huono totuuden kriteeri. Politiikka, joka on järkevää jonkun kannalta, ei välttämättä ole järkevää toisen kannalta. Tästä syystä meillä on kilpailevia puolueita, jotka tarjoavat erilaisia versioita järkevistä politiikkalinjauksista.

Väärä vastinpari oli myös kriitikoilla, jotka väittivät, että brexit-vaihtoehtoa kannattaneet eivät tienneet, mihin vaihtoehto johtaa. Eivät bremain-vaihtoehdon kannattajatkaan tienneet, mihin unionissa pysyminen johtaa.

Kukaan ei nimittäin tiedä, miten syväksi EU:n taloudellinen integraatio tarkalleen ottaen tulevaisuudessa kehittyy, miten yhteisvaluutan käy, minkälaisia pelastuspaketteja on tulossa ja paljonko ne maksavat, mihin EU laajenee maantieteellisesti ja niin edelleen.

Politiikka, joka on järkevää jonkun kannalta, ei välttämättä ole järkevää toisen kannalta.

On siis väärin olettaa, että ainoastaan toinen vaihtoehto olisi jotenkin epävarma ja ”kansan harhauttamista”, kun tosiasiassa tulevaisuutta ei tiennyt kumpikaan leiri.

Totuuden jälkeisen politiikan väitetään ammentavan faktojen sijaan ennakkoluuloista ja tunteista. Asioiden ei tarvitse olla väitetyllä tavalla, kunhan väite tuntuu oikealta ja vahvistaa kuulijan oletuksia ja asenteita.

Sosiaalisen median aikakaudella erityisesti niin sanottu siiloutuminen vahvistaa tätä ilmiötä, kun samanmieliset jakavat itselleen mieluisia uutisia ja kommentoivat niitä toisten samanmielisten kesken. Tämäkään ei silti oleellisesti eroa puoluesidonnaisten sanomalehtien kultakaudesta.

Oman totuutensa pystyy edelleenkin valitsemaan lukemalla vain omia ennakkoasenteita tukevia tiedotusvälineitä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on todettu, että hyvin koulutetut ja informoidut äänestäjätkin tekevät äänestyspäätöksiään pikemminkin sosiaalisten identiteettien ja lojaliteettien pohjalta kuin politiikan agendalla varsinaisesti olevien asioiden tai debatin pohjalta

Monesti puolueita äänestetään lähes riippumatta siitä, millainen kampanja niillä on tai ketä ehdokkaiksi asettuu. Joillain alueilla puolueiden kannatus pysyy suurin piirtein samoissa lukemissa riippumatta siitä, ovatko ne olleet hallituksessa tai oppositiossa tai onko niiden politiikka ollut ”onnistunutta”.

Vaalikampanjoiden ja muiden lupausten valheellisuus on jossakin mielessä eri asia kuin tässä käsitelty faktojen monitulkintaisuus. Suoranaisen valehtelunkin on nähty olevan erottamaton osa politiikkaa (ks. esim. Paastela 1995; Grant 1997; Mearsheimer 2011). Valheiden kategorioita on monia ja vaikkapa erilaisten uhkien liioittelu, jota media tekee paljon, on valehtelua sekin.

Huomionarvoista on, että ihmiset tutkitusti pitävät positiivisia väitteitä ja mainoksia helpommin totuudenmukaisina kuin negatiivisia. Psykologisista syistä ihmiset asennoituvat lokakampanjoihin epäilevämmin ja pitävät toisaalta positiivisia kampanjoita liian helposti totena.

Politiikan järki

Palataksemme alun teemaan kansan oletetusta irrationaalisuudesta, voidaan todeta, että juuri antidemokraattinen pohjavire politiikan teoriassa on varsin siiloutunut asenne, jolla ei tarkemmassa tutkimuksessa ole välttämättä kovin paljon perusteita.

Vaikka Thukydides toistelee kansankokouksen kelvottomuutta päätöksentekijänä, hän pystyy antamaan vain yhden esimerkin, jossa ekklesian päätös tehtiin väärän informaation pohjalta. Monesti kansan järjettömyyden paheksunnassa taisi olla kysymys enemmän asenteesta kuin tutkituista faktoista.

Erityisesti massademokratian ongelma on, että joukot on mahdollista saada kannattamaan tai vastustamaan mitä tahansa asiaa ilman minkäänlaisia järkiperusteita. Ajatus löytyy sata vuotta sitten julkaistusta Robert Michelsin teoksesta Puoluelaitos nykyajan demokratiassa (1911).

Eri versiot totuudesta ovat usein vain ideologisia eroja.

Siihen verrattuna nykykeskustelussa faktojen jälkeisestä demokratiasta ei ole mitään uutta. Kolumneissa esiintyvät toiveet siitä, että politiikkaa pitäisi tehdä faktoihin pohjautuen ja järkiargumentein, perustuvat melko naiiviin käsitykseen politiikasta, arkaaiseen näkemykseen faktojen luonteesta ja melkoiseen tietämättömyyteen politiikan teoriahistoriasta.

Totuuden jälkeisen politiikan tai post-faktuaalisen demokratian analyysit unohtavat, että eri versiot totuudesta ovat usein vain ideologisia eroja.

Artikkelin aiempi versio on julkaistu Politiikka-lehden (3/2016) pääkirjoituksena. Paul-Erik Korvela on Politiikka-lehden päätoimittaja, valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja tällä hetkellä visiting fellow Hong Kong Universityn Centre for Comparative and Public Lawssa.

Lähteet

Berger, Peter & Luckmann, Thomas. 1967. The Social Construction of Reality. A Treatise in the Sociology of Knowledge. New York: Anchor Books

Czarniawska, Barbara. 2004. Narratives in Social Science Research. Lontoo: Sage

Frye, Northrop. 1957. Anatomy of Criticism. Princeton: Princeton University Press

Gore, Al. 2007. The Assault on Reason. New York: Penguin Books

Grant, Ruth W. 1997. Hypocrisy and Integrity. Machiavelli, Rousseau, and the Ethics of Politics. Chicago: The University of Chicago Press

Mearsheimer, John J. 2011. Why Leaders Lie. The Truth About Lying in International Politics. Oxford: Oxford University Press

Paastela, Jukka. 1995. Valhe ja politiikka. Helsinki: Gaudeamus

Roberts, Jennifer Tolbert. 1994. Athens on trial. The antidemocratic tradition in Western thought. Princeton: Princeton University Press

Rorty, Richard. 1967. The Linguistic Turn. Essays in Philosophical Method. Chicago: The University of Chicago Press

Vattimo, Gianni. 2011. A Farewell to Truth. New York: Columbia University Press

White, Hayden. 1973. Metahistory. The Historical Imagination in Nineteenth-Century Europe. Baltimore: The Johns Hopkins University Press

Julkaisu Olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.