“Frankly, it’s damn cold outside” – Miksei brexit toteutunut jo 1975?

Kuva: Flickr / acwozhere [CC BY-NC-ND 2.0]
Lukuaika: 6 min.

Britit ovat äänestäneet paikastaan Euroopassa ennenkin. Miksi Britannian EY-kansanäänestys vuonna 1975 johti jäsenyyden kannattajien voittoon?

Kesäkuussa 1975 Britanniassa järjestettiin kansanäänestys, jossa 67,2 prosenttia äänensä antaneista kannatti maan pysymistä Euroopan unionia edeltäneessä Euroopan yhteisössä (EY). Lähtemistä kannattavien osuus jäi vain 32,8 prosenttiin. Daily Mail -lehti julisti tuloksen ”murskaavimmaksi Britannian poliittisessa historiassa.”

67,2 prosenttia äänensä antaneista kannatti maan pysymistä Euroopan yhteisössä.

Saarivaltakunnan historiassa vuoden 1975 kansanäänestys oli laatuaan ensimmäinen ja monella tapaa poikkeava tapahtuma. Täytenä yllätyksenä se ei kuitenkaan tullut. 1970-luvun alussa käytyjen EY-jäsenyysneuvotteluiden aikana Britanniassa keskusteltiin kiivaasti siitä, olisiko EY sittenkään oikea poliittinen valinta.

Poliittisesti vasemmalle liukuneen ja yhä EY-kriittisemmän työväenpuolueen mukaan jäsenyysehdoista tulisi liittymisen jälkeen neuvotella uudelleen. Niin ikään ajatus jäsenyyttä koskevasta kansanäänestyksestä sai labourin piirissä vahvistuvaa kannatusta.

Niinpä labour-johtaja Harold Wilson vuonna 1974 pääministeriksi noustuaan ryhtyi odotetusti neuvotteluihin yhteisön kanssa. Kansanäänestyksestä hän ilmoitti virallisesti tammikuussa 1975, kaksi vuotta Britannian liittymisen jälkeen.

Valtapelin seuraus

Viimeisimmän EU-kansanäänestyksen tapaan myös vuoden 1975 äänestys oli pitkälti sisäpoliittisen laskelmoinnin seurausta. Wilson ei alun perin kannattanut ajatusta kansan konsultoimisesta.

Kun puolueen vasemman siiven voimahahmo Tony Benn sitä vuonna 1970 ehdotti, hän torjui idean suoralta kädeltä. Wilsonin kanta kuitenkin nopeasti muuttui, kun kansanäänestys alkoi yhä enenemässä määrin näyttäytyä keinona pitää yhdessä yhä hajanaisempi labour-puolue.

Kansalaisten vihamielisyys yhteisöä kohtaan voisi hyvinkin tuottaa yllätyksen.

”Tästä on tulossa pitkä ja hajottava kampanja, huolimatta Wilsonin yrityksistä pysyä rauhallisena,” New York Times kirjoitti huhtikuussa. Lehti myös huomautti, ettei äänestyksen tulos suinkaan ollut varma.

Vaikka kolmen suurimman puolueen johtajat ryhmittäytyivät kyllä-puolen taakse, kansalaisten vihamielisyys yhteisöä kohtaan voisi hyvinkin tuottaa yllätyksen.

Helmikuussa 1975 tehdyn mielipidemittauksen mukaan jopa 45 prosenttia briteistä katsoi yhteisöön liittymisen olleen väärä päätös ja 41 prosenttia kannatti eroamista. Yhteisöön jäämisen puolella oli vain 33 prosenttia vastanneista.

Pitkä ja hajottava kampanja

Jo alusta alkaen kampanjointia varjosti ryhmittymien välinen epätasapaino.

Kyllä-puolen kampanjointia organisoi Britain in Europe -niminen järjestö, joka koostui pääosin kahden jo olemassa olevan organisaation väestä. Vuonna 1948 perustettu European Movement sekä Britannian jäsenyyttä vuosien 1970–72 jäsenyysneuvotteluissa ajanut European League for Economic Cooperation muodostivat vahvan institutionaalisen perustan, jonka tukipilareina toimivat keskeiset poliitikot ja virkamiehet.

Kyllä-puolta tukivat myös suuret työmarkkinajärjestöt ja teollisuuden intressiryhmät, kuten APEX, Union of Shop, Distributive, Allied Workers (USDAW), National Union of Railwaymen (NUR), Union of Post Office Workers (UPW) sekä Confederation of British Industry (CBI).

Kokoaikaista henkilökuntaa National Referendum Campaignilla oli vain seitsemän, kun taas vastapuolen palkkalistoille kuului noin 140 henkilöä.

Ei-puoli oli liikkeellä heppoisemmin eväin. Heidän kattojärjestönsä National Referendum Campaign kätki suojiinsa melko sekalaisen ja riitaisan seurueen sekä puoluekentän oikealta että vasemmalta laidalta. Sen pääpilarit muodostivat vuodesta 1970 Britannian EY-jäsenyyttä vastaan kampanjoinut Common Market Safeguards Committee sekä jo 1960-luvun alussa perustetusta Keep Britain Out -järjestöstä poikinut Get Britain Out.

Organisaatioltaan National Referendum Campaign oli kyllä-puolta selvästi kevyempi ja amatöörimäisempi: kokoaikaista henkilökuntaa sillä oli vain seitsemän, kun taas vastapuolen palkkalistoille kuului noin 140 henkilöä.

Myös hallituksen molemmille puolille myöntämän 125 000 punnan lisäksi lähinnä ammattiliitoilta saatu 9 000 punnan kampanjarahoitus jäi vaatimattomaksi; Britain in Europe käytti kampanjansa lähes 2 miljoonaa puntaa.

Olennaista oli myös valtamedian tuki kyllä-puolelle sekä äänestäjien epäluottamus ei-puolen johtohahmoja kohtaan. Sekä työnväenpuolueen Tony Benn että konservatiivien Enoch Powell kärsivät maineestaan outoina oman tiensä kulkijoina sekä äärimmäisten poliittisten mielipiteiden esittäjinä.

Hallitus saattoi päätökseen jäsenehdoista käydyt neuvottelut ja vakuutti tuloksen olevan suotuisa Britannialle.

Kansanäänestyksestä kirjoittaneen Anthony Kingin mukaan ratkaisevin seikka näyttää kuitenkin olleen se, että maaliskuussa 1975 labour-hallitus saattoi päätökseen jäsenehdoista Brysselissä käydyt neuvottelut ja vakuutti tuloksen olevan suotuisa Britannialle.

Parlamentti hyväksyi uudet ehdot selvällä enemmistöllä. Tämä muutti siihen asti skeptisten työnväenpuolueen kannattajien asenteita.

Britannian itsenäisyyspäivä?

Kuten nytkin, yksi vuoden 1975 kansanäänestyksen keskeisistä teemoista oli Britannian suvereniteetti. ”Ne jotka haluavat Britannian pysyvän yhteismarkkinoissa ovat defaitistisia; he eivät näe itsenäistä tulevaisuutta maallemme,” ei-puolen virallinen julkaisu totesi.

Jäsenyyden varoitettiin johtavan paitsi hintojen nousuun ja lisääntyvään työttömyyteen myös kansallisen suvereniteetin menetykseen ”Brysselin byrokraateille.”

Äänestystä edeltävänä päivänä seitsemän Britannian eroa kannattanutta ministeriä antoi julkilausuman, jossa jäsenyyden varoitettiin johtavan paitsi hintojen nousuun ja lisääntyvään työttömyyteen myös kansallisen suvereniteetin menetykseen ”Brysselin byrokraateille.”

Sanasto kuulostaa tutulta: ”Tee huomisesta Britannian itsenäisyyspäivä äänestämällä ’Ei’.”

Kyllä-puoli piti argumenttia vanhanaikaisena ja muistutti, ettei Britannia enää voisi eristäytyä muusta maailmasta. Miksi sinun pitäisi äänestää kyllä -lehtinen myös varoitteli, ettei ei-puolella ollut yhtenäistä visiota tulevaisuuden vaihtoehdoista:

”Jotkut haluavat isolationistisen Britannian, jolla on saartotalous – kontrollit ja säätely. Toiset haluavat kommunistisen Britannian – osana Neuvostoblokkia. Jotkut haluavat meidät vielä lähemmäksi Yhdysvaltoja kuin Eurooppaa – mutta Amerikka ei itse halua sitä. Jotkut haluavat meidän palaavan Kansanyhteisöön – mutta Kansanyhteisö ei itse halua sitä. Jotkut haluavat meidät puoliksi Eurooppaan, osana vapaakauppa-aluetta, mutta Euroopan yhteisö ei itse halua sitä. Siis kun ihmiset sanovat että meidän täytyisi lähteä, kysy heiltä minkälaista positiivista tulevaisuutta he ehdottavat Britannialle.”

1970-luvun puolivälissä Britannian talous oli kurjassa kunnossa. Mielipidetutkimukset osoittivat, että brittiäänestäjät olivat enemmän huolissaan pahenevasta inflaatiosta kuin kansallisesta suvereniteetista.

Toukokuuta 1975 edeltäneen kahdentoista kuukauden aikana kuluttajahinnat olivat nousseet jopa 25 prosenttia. Ero muihin EY-maihin oli huikea: siinä missä Britanniassa hinnat nousivat toukokuussa 4,2 prosenttia, yhteisön vanhoissa jäsenmaissa ne nousivat korkeintaan 0,8 prosenttia.

Myös työttömyys oli lisääntymässä. Siinä missä työttömiä vuonna 1973 oli vain 500 000, toukokuuhun 1975 mennessä luku oli jo yltänyt 800 000:een.

Lisäksi ulkomaankaupan vaihtotaseen heikkeneminen, huono palkkakehitys sekä ontuva kilpailukyky saivat monet huolestumaan maan tulevaisuudesta ja suhtautumaan EY-kansanäänestykseen kuriositeettina, joka vain vei huomion poliittisesti tärkeämmiltä asioilta.

Kyllä-puolen talousargumentit upposivat äänestäjiin, jotka katsoivat talousongelmien korjaantuvan parhaiten osana Länsi-Euroopan lujinta talousblokkia.

Kansanäänestyksen toki pelättiin muodostuvan keinoksi kanavoida yleinen tyytymättömyys taloutta kehnosti hoitaneeseen hallitukseen. Näin ei kuitenkaan käynyt: kyllä-puolen talousargumentit upposivat äänestäjiin, jotka viime kädessä katsoivat talousongelmien korjaantuvan parhaiten osana Länsi-Euroopan lujinta talousblokkia.

”Frankly, it’s damn cold outside”, Christopher Soames, toinen Britannian istuvista komissaareista muistutti.

Toisenlaisessa maailmassa

Vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassaan The 1975 Referendum David Butler ja Uwe Kitzinger arvioivat äänestystuloksen selittyvän kansalaisten taipumuksella äänestää konservatiivisesti.

Äänestäminen liittymisen puolesta olisi ollut radikaalia, äänen antaminen status quolle ei ollut: ”Niinpä tuomio ei välttämättä edes ollut ilmaisu luottamuksesta siihen, että asiat tulisivat olemaan paremmin sisäpuolella kuin ulkopuolella; se ei mahdollisesti ollut enempää kuin ilmaisu pelosta, että asiat voisivat olla huonommin ulkopuolella kuin sisäpuolella.”

Äänestystulos oli siis ”yksiselitteinen mutta myös innoton” eikä se suinkaan lopettanut ”neljätoistavuotista kiistaa Britannian roolista Euroopassa”, kuten pääministeri Wilson toivoi.

Jos kansalaisilla kerran on taipumusta äänestää konservatiivisesti, miksi he nyt valitsivat toisin?

Vuoden 2016 kansanäänestyksen myötä Butlerin ja Kitzingerin argumentti on kuitenkin menettänyt uskottavuuttaan. Jos kansalaisilla kerran on taipumusta äänestää konservatiivisesti, miksi he nyt valitsivat toisin? Miksei brexit ollut mahdollinen jo neljäkymmentä vuotta aikaisemmin?

Ei-kampanjan heikkous, äänestäjien uskollisuus Brysselin jäsenehtoneuvotteluista itsevarmana palanneelle labour-hallitukselle sekä Britannian pitkittynyt talousahdinko – ja sen EY-kumppaneiden suhteessa parempi tilanne – riittävät hyväksi osaselitykseksi, mutta olennaisinta tässä lienee yhteiskunnallinen ja poliittinen konteksti.

1970-luvun EY poikkesi nykyisestä EU:sta monella tapaa. Se oli pienempi, hallitumpi ja rajatumpi yhteisö, jonka vaikutus tavallisen kansalaisen elämään jäi vähäiseksi.

Vaikka vuosikymmentä leimasivat integraatioinnostuksen vähittäinen hiipuminen, taloudelliset ongelmat sekä lisääntyvä poliittinen pragmatismi, nykyisenkaltaista kriisi-ilmapiiriä oli tuskin havaittavissa. Vaikeudet eivät kasvaneet eksistentiaalisiksi.

1970-luvun EY poikkesi nykyisestä EU:sta monella tapaa.

Vuodesta 1974 eteenpäin myös Saksan liittokanslerin Helmut Schmidtin ja Ranskan presidentin Valéry Giscard d’Estaingin tiivis yhteistyö piti blokkia koossa. Niinpä EY saattoi esittäytyä taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileville briteille lupauksena kaivatusta vakaudesta pikemminkin kuin hajaannuksen ja epävarmuuden tyyssijana.

Vuoden 1975 EY-kansanäänestyksen tulos toki paljasti sosiaaliset jakolinjat: kuten nytkin, jäsenyyden puolesta äänestivät koulutetut ja hyvätuloiset, kun taas sitä vastaan äänensä antoivat ne, joihin talouden alamäki iski kaikkein kipeimmin. Erot olivat kuitenkin paljon pienempiä ja jakautuivat alueellisesti tasaisemmin.

Käytännössä Britannian jokainen osa äänesti yhteisössä pysymisen puolesta, ja kyllä-puolen voittomarginaali vaihteli suhteellisen vähän. Kesäkuussa 1975 Britannia näyttäytyi huomattavan yhtenäisenä maana.

Kesällä 1975 kysymys maahanmuutosta jäi marginaaliseksi.

Siinä, missä kesän 2016 EU-kansanäänestystä edeltänyttä debattia hallitsi maahanmuutto, kesällä 1975 kysymys jäi marginaaliseksi. Tämä ei ole yllättävää, sillä vasta vuosien 2004 ja 2007 itälaajentumisen myötä muualta unionin alueelta tulevien määrä lisääntyi dramaattisesti.

Maahanmuuttokriittinen ilmapiiri on kuitenkin vain ilmentymä syvemmästä murroksesta. Muukalaisviha ja henkinen sisäänpäin kääntyminen ovat pettymyksen, turhautumisen ja toivottomuuden luonnollisia lapsia, joita tunne yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ruokkii avokätisesti.

Talouden globalisaatio – ja thatcherismi – oli tuloillaan mutta sen häviäjiä vasta vähän.

1970-luvulla elettiin vielä toisenlaisessa maailmassa. Toki kulttuurivallankumous, öljykriisi ja toista maailmansotaa seuranneen talouden kasvukauden päättyminen toivat Eurooppaan uudenlaista epävarmuutta ja pelkoa. Talouden globalisaatio – ja thatcherismi – oli tuloillaan mutta sen häviäjiä vasta vähän.

Perinteisiin poliittisiin kanaviin, asiantuntijoihin ja kansallisiin johtajiin riitti luottamusta. ”Ei ollut vallanpitäjien vastaista vastaiskua”, Butler ja Kitzinger toteavat.

Kuvaavaa onkin, ettei vuonna 1975 Britannian kuumeen pelätty leviävän muualle Eurooppaan. EY:llä oli haasteensa, mutta niistä päällimmäisimpiin eivät lukeutuneet nationalismi, populismi ja muukalaisviha. Sekä integraatioprojekti että tulevaisuus olivat hallittavissa.

Arvaillessaan ei-puolen voiton mahdollisia seurauksia Anthony King totesi vuonna 1977:

”Kouriintuntuvien seuraustensa lisäksi ’ei’-tulos olisi paljastanut jotakin aika pelottavaa Britannian kansan mielialasta. Se olisi paljastanut, ettei Britannian kansa ole vielä hyväksynyt Britannian heikkenemistä maailmanvaltana viimeisimmän kolmenkymmenen vuoden aikana; että he eivät ole vielä pohjimmiltaan alistuneet imperiumin menetykseen; että 1970-luvun keskinäisriippuvaisessa maailmassa he vielä naiivisti kuvittelevat, että Britannia pärjäisi yksin; että kohdatessaan kriisin, he olisivat kansa, joka kääntyisi sisäänpäin sen sijaan, että kohtaisi todellisuuden.

Käänteisesti, ’kyllä’-tuloksen laajuus kesäkuun 5. päivänä viittasi siihen, että kaikesta huolimatta he pysyivät ulospäin suuntautuneena kansana, joka ei ollut menettänyt uskoaan sen enempää johtajiinsa kuin itseensäkään.”

Tekstin lähteinä on käytetty myös seuraavia lehtiartikkeleita:

“Wilson’s Decision to Go to the Voters Follows European Trend”, New York Times, 13.4.1975.

“British, in a Historic Vote Today, Say ‘Yes’ or ‘No’ to the Market”, New York Times, 5.6.1975.

“Britain in ‘Europe’”, New York Times, 7.6.1975.

Veera Mitzner (PhD, European University Institute) on lukuvuoden 2015–2016 vierailevana tutkijana Columbian yliopistossa New Yorkissa. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat Euroopan integraation historia ja narratiivit, Euroopan unionin tiedepolitiikka, Suomen ulkopolitiikan historia sekä kylmän sodan historia.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*