Mantila, Markku ja Mölsä, Jouni. 2024. Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Docendo. 268 s.

Informaatiovaikuttaminen on muodostunut osaksi nykyistä informaatioympäristöä. Se tulee toistuvasti noteeratuksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksissa. Samalla ilmiöstä on muodostunut jokaisen suomalaisen sivistykseen liittyvä asia, koska viime kädessä jokainen joutuu punnitsemaan kohtaamaansa informaatiota ja sen arvoa todellisuuden kuvaajana. Näissä olosuhteissa ei olekaan ihme, että aihepiiriä on viime vuosina sivuttu erilaisissa suomenkielisissä teoksissa ja ilmiö on tärkeä kansainvälinen tutkimuskohde.

Markku Mantilan ja Jouni Mölsän Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista (Docendo) on kiinnostava, koska kirjoittajat ovat olleet ammatillisesti ilmiön kanssa tekemisissä oman työtaustansa vuoksi, ja voivat siksi käsitellä ilmiötä niin valikoitujen henkilökohtaisten kokemusten kuin aiheeseen liittyvien teorioiden ja tutkimuksen kautta. Lopputuloksena on syntynyt kiinnostava yleisteos melko synkkään – ja mitä ilmeisemmin synkkenevään – aiheeseen, tarkoituksena antaa lukijalle eväitä ymmärtää uuden viestintäteknologian mahdollisuuksia ja saattaa lukija kärryille ”informaatiovaikuttamisen syvästä tasosta”.

Teoksen otsikko tarttuu jo teemaan: Kirjoittajat eivät, yllättävää kyllä, tarjoa informaatiovaikuttamiselle yksiselitteistä määritelmää. TEPA-termipankin määritelmässä kyseessä on ”kohteelle epäedullinen toiminta, jolla informaatiota tuottamalla, muokkaamalla tai sen saatavuutta rajoittamalla pyritään vaikuttamaan kohteen käsityksiin tai toimintaan”.

Informaatiovaikuttamisessa on ennen kaikkea kyse tarkoituksella tehdyn ja usein laajamittaisen valehtelun hyödyntämisestä, faktojen hämärtämisestä tai korvaamisesta muulla. Lisäksi kyseessä on nimenomaan valtioiden tasolla ja välillä tapahtuva, kansalliset rajat ylittävä ilmiö, jolla on vaikutusta kansalliselle turvallisuudelle – kirjoittajat viittaavat valtiolliseen kiinnostukseen rikkoa informaatiovaikuttamisen kohdevaltiossa väestön yhteenkuuluvuutta.

Onkin tärkeää muistaa, että Suomi on yksi valtio muiden joukossa, osa kansainvälistä informaatioympäristöä ja siihen kuuluvia sosiaalisen median alustoja, jotka kiinnostavat myös suomalaisia. Lisäksi Suomen itärajan takaa löytyy valtio, jota informaatiovaikuttaminen näyttäisi kiinnostavan erityisen paljon.

Paineistavan toimintaympäristön hankaluus

Merkittävä osa teoksesta käsittelee Venäjää ja sen toimintatapoja sekä niiden ilmeisiä perinteitä. Moni kirjoittaja on jo aikaisemmin havahtunut siihen, että Venäjä katsoo olevansa jatkuvan sodan keskellä länttä vastaan, ja Mantila ja Mölsä jatkavat samaa linjaa. Venäläinen jatkuvan sodan lähtökohta näkyy informaatioympäristössä, jossa Venäjä hakee lisääntyvää vaikutusvaltaa erityisesti lähialueellaan, mutta mahdollisuuksien mukaan myös globaalisti. Siinä toiseen valtioon kohdistuvia toimenpiteitä on mahdollista yhdistellä ja hakea tilanteeseen soveltuvia ja tehokkaaksi havaittuja toimintatapoja, joilla vaikuttaa kohdemaan poliittiseen johtamiseen.   

Valtion toiminta on teoksen keskeinen punainen lanka. Se näkyy myös siinä, että valtioiden välillä on eroja siinä, miten ne lähestyvät informaatiovaikuttamista ilmiönä.

Valtion toiminta on teoksen keskeinen punainen lanka. Se näkyy myös siinä, että valtioiden välillä on eroja siinä, miten ne lähestyvät informaatiovaikuttamista ilmiönä. Mantilan ja Mölsän mukaan ”Tämän kirjan tarkoitus on näyttää, kuinka informaatiovaikuttaminen voi viedä valtion tai kansakunnan hakoteille ja tilanteeseen, jossa päätöksiä tehdään vääristellyn tilannekuvan pohjalta ja varta vasten synnytetyssä henkisessä paineessa.”

Kirjoittajat pyörittelevät tätä teemaa useissa eri yhteyksissä ja yhdistelevät teorioita, tutkimuksia ja omaa kokemusta. Kaiken kaikkiaan he pyrkivät muistuttamaan lukijaa siitä, että valtioissa tehdyt päätökset eivät jää yksittäistapauksiksi, vaan että tietyissä tilanteissa tehtyjä ratkaisuja on mahdollista hyödyntää osana tulevaisuuden valtioiden välisiä suhteita testaavia ja koettelevia tilanteita. Kerran saatu hyöty voi tuottaa hyötyä myös jatkossa, ja antaa pohjan, jota yrittää venyttää pidemmälle jatkossa. Tämä kuvaa Venäjän toimintaa myös Suomea kohtaan ja myös siksi on tärkeää ymmärtää informaatioympäristön ja -teknologian ilmiöitä myös niiden pahantahtoisessa yhteydessä.

Yksilö ja yhteiskunta

”Me Suomessa olemme tottuneet ajattelemaan, että laajamittainen väkivalta ei kuulu tänne eikä voi saada tarttumapintaa täällä.”

Informaatiovaikuttamisen kontekstissa väkivallan uhka on eräänlainen toiminnan ääripiste, jossa informaation hyödyntäminen, muokkaaminen ja levittäminen voi ääritapauksessa edistää väkivaltaista käyttäytymistä luomalla eripuraisuutta ja jakolinjoja yhteiskuntaan. Idea ei ole kaukaa haettu ja liittyy toiseen kirjassa toistuvaan keskeiseen teemaan eli yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen.

Kirjoittajilla näyttäisi olevan käsitys siitä, että informaatiovaikuttamisen torjumisessa riittävän vahva faktoihin perustuva historiatietoisuus ja vankka yhteiskunnan jäseniä toisiinsa sitovien jaettujen kertomusten rooli voisi yhtenäistää ja siten luoda parempaa pohjaa torjuntatoimille.

Tämä näkemys on siinä mielessä haastava, että faktatietoisuus ei välttämättä yksilössä välity tiettyyn päämäärään rationaalisen, faktoihin perustuvan ajattelun seurauksena eivätkä jaetut kertomukset ole välttämättä faktoihin perustuvia. Tästä herääkin ajatus, että informaatiovaikuttamisen kohtaamiseen liitetään usein tarve yksilöiden vankkaan medialukutaitoon ja kykyyn tunnistaa faktat valheesta, mutta onko yksilö loppujen lopuksi rationaalinen toimija, ja missä määrin yksilöä ympäröivä yhteiskunnallinen konteksti ylipäätään edistää nimenomaan faktoille perustuvaa yhteisöllistä ajattelua?

Teos onkin muistutus siihen, että niin Suomessa kuin muualla länsimaissa on syytä miettiä yhä enemmän yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia samalla kun informaatioympäristön murros jatkuu.

Kirjoittajat viittaavat sosiologi Zygmunt Baumanin ajatukseen siitä, että länsimaalaisissa yhteiskunnissa yksilöiden nauttima vapaus luo henkilökohtaista tyytymättömyyttä ja haasteita löytää valmiita normeja omalle identiteetille. Sellaisissa olosuhteissa yksilö voi etsiä tulkinnallisia kehyksiä, jopa auktoriteettia kohtaamalleen informaatiolle varsinkin oman identiteetin kannalta. Tässä asetelmassa informaation kautta tapahtuva pahantahtoinen vaikuttaminen haastaa ja rapauttaa sellaisia yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia, joita on saatettu pitää enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyksinä.

Tässä suhteessa teos onkin muistutus siihen, että niin Suomessa kuin muualla länsimaissa on syytä miettiä yhä enemmän yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia samalla kun informaatioympäristön murros jatkuu. Mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä, ja informaatioon liittyvä turvallisuus vaatii yhteiskunnan eri jäseniltä määrätietoista ponnistelua yhteisen päämäärän eteen. Tämä on erityisen tärkeää informaatiovaikuttamisen torjumisen kannalta. Strateginen viestintä, valtion ehkä tärkein työkalu tarttua akuutteihin informaatioilmiöihin, tarvitsee tukea.

Tarve informaatiopuolustukselle

”Informaatiovaikuttaminen ei häviä mihinkään. Tämän vaivan kanssa on opittava elämään, ja siltä on puolustauduttava. Infopuolustautumisen pahimmat viholliset ovat välinpitämättömyys, pelko, kyynisyys ja passiivisuus”.

Teos ei ehtinyt tarttua Yhdysvaltojen presidentinvaalien 2024 tuloksiin ja Donald Trumpin uuden hallinnon toimintaan. Tässä vaiheessa Trumpin toista hallintoa tiedetään, että maassa on ryhdytty purkamaan liittovaltion toimintaa. Osa budjettisäästöistä osuu myös sellaisiin toimintoihin, joilla Yhdysvallat on edistänyt sille myönteistä kansainvälistä ilmapiiriä pehmeää valtaa hyödyntävien toimintojen avulla – eräänlaista informaatiolla vaikuttamista sekin.

Kiinnostavaa on Yhdysvaltojen tuoreen hallinnon ruokkima käsitteellinen ilmapiiri, jossa dis- ja misinformaation kaltaisten ilmiöiden merkitys kyseenalaistetaan sananvapauteen vetoamalla. Teos ammentaakin muunlaisista esimerkkitapauksista ja pohtii niiden tuottamaa kuvaa informaatiovaikuttamisesta. Esimerkkejä on löytynyt niin Suomesta kuin ulkomailta, ilmiöitä, jotka ovat liittyneet viime vuosina informaatiovaikuttamiseen tai laajemmin ajateltuna hybridivaikuttamiseen.

Kyseessä ei ole tieteellinen teos, mutta pikemminkin muistutus siitä, että valtionhallinnossa informaatiovaikuttamista on mietitty vaihtelevissa määrin jo yli vuosikymmenen.

Kaiken kaikkiaan teoksesta välittyy oppinut ja kokenut näkemys informaatiovaikuttamisesta. Se ei yritä olla strategisen viestinnän oppikirja mutta se nostaa esiin sellaisia teemoja, jotka liittyvät toisiinsa ja ennen kaikkea informaatiovaikuttamiseen, kuten eri valtioiden tulokulmia ilmiöön. Teoksessa on lyhyt lähdeluettelo mutta ei viitteitä. Kirjoittajat tuovat esiin, että osa lähteistä ei sovellu julkistettavaksi. Teksti on sujuvaa ja informatiivista, mutta rakenne on hiukan liikkuvaa – esimerkiksi teoksessa pohdittu kansallisen tarinan merkitys on kiinnostava, mutta ajatus siirtyy turhan nopeasti muihin teemoihin. Teoksen otsikoinnissa lupailtu vakoilu jää jossakin määrin suppeaan rooliin suhteessa valehteluun ja valtiolliseen vaikuttamiseen.

Toivon, että teokselle löytyy aiheesta kiinnostunut lukijakuntansa. Kyseessä ei ole tieteellinen teos, mutta pikemminkin muistutus siitä, että valtionhallinnossa informaatiovaikuttamista on mietitty vaihtelevissa määrin jo yli vuosikymmenen. Sen osalta on jo ehditty kohdata sellaisia teemoja, jotka tuskin katoavat vaan pikemminkin hakevat uusia muotoja informaatioteknologian kehityksen myötä.

Teoksesta jää ajatus, että yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta nykypäivän informaatioympäristössä kannattaa miettiä jatkossakin. Samalla voi myös haastaa sitä ajatusta, missä määrin yksilönvapauksiin nojaaminen riittää ajattelutyön perustaksi. Viime kädessä kyseessä on valtioiden välisten suhteiden asia, jolla voi olla rajujakin sisäpoliittisia merkityksiä – kuten Mantila ja Mölsä muistuttavat. Samaan aikaan on pyrittävä välttämään välinpitämättömyyttä, pelkoa, kyynisyyttä ja passiivisuutta.

Informaatiovaikuttamiseen tutustuminen on hyvä tapa torjua ainakin osaa näistä.

Dosentti Teemu Häkkinen työskentelee Laurea-ammattikorkeakoulussa erikoistutkijana Yhtenäinen turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

Artikkelin kuvituskuva: NASA / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Valehtelu ajankohtaisena valtiollisena ilmiönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tästä käänteestä voidaan näkökulmasta riippuen kiittää tai syyttää sotatieteiden tohtori Saara Jantusen teosta Infosota (Otava, 2015). Jos infosota-termi on kristallinkirkas sotatieteissä, se ei ole vielä vakiintunut osaksi suomalaista ulkopolitiikasta käytyä keskustelua.

Mutta pitäisikö sen olla? Mitkä ovat tämän käsitteen vahvuudet tai heikkoudet selitettäessä ajankohtaista ilmiötä ja sen merkitystä Suomelle? Ainakin näistä kysymyksistä meidän tutkijoiden ja muiden aiheesta kiinnostuneiden tulisi keskustella.

Jantunen tuo kirjassaan hyvin esiin nimenomaan sotatieteiden näkökulman hybridisotaan ja informaatiosodankäyntiin. Kirjaa lukiessa jäin kuitenkin pohtimaan erityisesti propagandan ja disinformaation käsitteiden määrittelyä ja niihin sisäänrakennettuja oletuksia tarkasteltavasta ilmiöstä.

Orwellin ja Arendtin perintö

Jantusen kirjassa tarkastellaan pääosin Venäjän tuottamaa propagandaa/disinformaatiota osana informaatiosotaa sen kolmella eri tasolla: strategisessa, operatiivisessa ja taktisessa mielessä (ss. 42-45). Käytännössä tämä tarkoittaa informaatiosodankäynnin rinnastamista ”vihamieliseen vaikuttamiseen” (s. 61).

Kirjan perusteesi onkin, että Suomeen kohdistuva vihamielinen vaikuttaminen on Venäjän intressien mukaista (tai pyrkii edistämään Venäjän intressejä) ja sitä ”resonoidaan” niin vilpittömästi (eli asiaan uskoen), puolihuolimattomasti kuin ammattimaisestikin.

Jantusen kirjassa propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan nähdäkseni synonyymeinä (kappale 4). Valkoisella propagandalla/disinformaatiolla tarkoitetaan ”valikoivaa totuutta” ja sen tarkoituksena on ihmisten tilannekuvaa ja maailmankuvaa yksipuolistamalla luoda ”vääristynyt käsitys todellisuudesta” (s.141).

Tässä yhteydessä olisi voinut mainita muun muassa George Orwellin havainnot ja Hanna Arendtin tutkimukset siitä, miten käsitteitä manipuloimalla voidaan hallita ihmisten ymmärrystä maailmasta. Toinen propagandan/disinformaation laji – harmaa propaganda – on yhdistelmä totuutta ja valhetta, ja Jantusen mukaan ”yhtä yleinen kuin tilannekuvan vääristäminen valikoituneella informaatiolla” (s.141).

Kolmas tyyppi eli täysin valheellinen tieto on ”mustaa propagandaa”. Jantunen väittää suoraan tai epäsuorasti, että suurin osa Venäjän tuottamasta propagandasta on tätä kolmatta tyyppiä. Disinformaation määritteleminen ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi” ei sinänsä ole harhaanjohtavaa, vaan hyvinkin perusteltua informaatiosodankäynnin kontekstissa. Sikäli kirjan viesti on johdonmukainen. Mutta propagandalla ja disinformaatiolla on muitakin tehtäviä, jotka jäävät näkökulman rajauksen vuoksi osittain käsittelyn ulkopuolelle.

Yhdysvaltalaista propagandatutkimusta

Jantusen kirjassa hahmottelema tutkimustehtävä muistuttaa muun muassa 1980-luvun lopulla Yhdysvalloissa tehtyjä tutkimuksia neuvostopropagandasta. Lähtökohtana näissä tutkimuksissa oli, että propaganda ja disinformaatio heijastivat Neuvostoliiton intressejä ja pyrkimystä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, yksittäisiin poliitikkoihin ja sitä kautta Yhdysvaltain hallituksen linjaan.

Tutkimuksissa paljastettiin esimerkiksi se, miten Neuvostoliitto pyrki hyötymään AIDS-epidemian puhkeamisesta tuottamalla disinformaatiota, jonka mukaan syypäänä epidemiaan olivat yhdysvaltalaiset tiedemiehet (CIA). Kun kävi ilmeiseksi, että epidemialta suojautuminen vaatii yhteistyötä samaisten tiedemiesten kanssa, disinformaatiokampanjointi vähitellen lopetettiin.

Kampanjan jatkuminen yhteistyöpyrkimysten ohella kertoi tutkimuksen tekijöiden mukaan disinformaatio-operaatioiden merkityksestä Neuvostoliiton ulkopolitiikan keinovalikoimassa. Tutkimusprojekti tuotti tietoa nimenomaan propagandan operatiivisista käytännöistä ja rakenteista sekä niiden yhteyksistä Neuvostoliiton strategisiin päämääriin.

Projektin tuottamista raporteista on ollut hyötyä hahmottaessani Venäjän nykyisten toimien historiallista taustaa. Epäilemättä projektissa tutkittu ilmiö olisi nimetty informaatiosodaksi, mikäli kyseinen käsite olisi ollut yleisesti käytössä tuohon aikaan. Mutta ilman termin käyttöäkin ja pelkästään tutkimuksen perusteella saa hyvän käsityksen siitä, miten Neuvostoliitto pyrki ”aktiivisilla toimilla” (aktivnye meropriyatiya) edistämään strategisia intressejään maailmalla.

Haluan tällä esimerkillä tuoda esiin sen itsestäänselvyyden, että kyseessä olevaa ilmiötä voi tutkia ilman sen nimeämistä ”informaatiosodaksi”. Onhan kyse ennen kaikkea sotatieteiden tieteenalaan 1990-luvun kuluessa vakiintuneesta käsitteestä.

Parhaillaan on kuitenkin käynnissä laaja keskustelu siitä, miten eri tieteenaloilla jo vakiintuneita käsitteitä ja ehkä vastikään keksittyjä selitysmalleja olisi parasta soveltaa tämän ilmiön tutkimuksessa. Itse näen, että ”strategisen hämäyksen” käsite antaa hyvät lähtökohdat Venäjän toiminnan suunnan ja merkityksen ymmärtämiselle. Kyse ei ole vain sattumanvaraisesta reagoinnista, vaikka improvisointi sinänsä kuuluu asiaan, vaan strategisten intressien edistämisestä propagandan ja disinformaation keinovalikoiman avulla.

Käsitteiden moninaisuus

Jotta voi ymmärtää ”strategisen hämäyksen” logiikkaa, on mielestäni kuitenkin välttämätöntä laajentaa propagandan ja/tai disinformaation käsitteiden määrittelyä. Nimittäin jos propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan pelkästään akseleilla totuus/valhe tai vihamielinen/neutraali/myötämielinen, jää käsitteen määrittelystä puuttumaan tärkeä osatekijä: propagandan tehtävä (rationaalisen) ajattelun rakenteiden horjuttamisessa ja sitä kautta päätöksenteon estämisessä ja ohjailussa (ks. Pomerantsev 2014).

Tähän problematiikkaan kiinnitti huomiota Cambridgen yliopiston kokeellisen psykologian professori F. C. Bartlett.  Vuonna 1942 julkaistussa kirjassaan Political Propaganda Bartlett määritteli propagandan seuraavasti:

An attempt to influence opinion and conduct – especially social opinion and conduct – in such a manner that the persons who adopt the opinions and behaviour indicated do so without themselves making any definite search for reasons.

Bartlettin analyysi Stalinin Venäjän, Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian tuottaman propagandan vahvuuksista ja erityispiirteistä on kiinnostavaa luettavaa edelleen. Yalen yliopiston professori Jason Stanley ei viittaa Bartlettiin hiljattain julkaistussa teoksessaan How Propaganda Works (2015), mutta määrittelee propagandan samalla tavalla pyrkimykseksi manipuloida rationaalista päätöksentekoa päämääränä lopettaa keskustelu asiasta (“manipulation of the rational will to close off debate”).

Propaganda vastakkainasetteluna

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna propagandan (ja/tai disinformaation) tehtävänä on saada kansalaiset toimimaan (kirjaimellisesti: ryntäämään kohti toimintaa) ajattelematta, siis punnitsematta ensin eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi käsitteen ”Donetskin kansantasavalta” systemaattinen käyttö Venäjän mediassa (ei niinkään virallisissa lausunnoissa) on tuottanut tehokkaan ”spiraali-ilmiön”: täysin marginaalisesta ja epämääräisestä ryhmästä on luotu mielikuva enemmistönä ja sitä kautta on suoraan ja epäsuorasti edistetty Ukrainan sisäisen tilanteen kärjistymistä ja myöhemmin vaikeutettu Minskin sopimusten täytäntöönpanoa.

Venäjän mediassa ja jopa virallisissa lausunnoissa käytetään myös ahkerasti käsitettä ”Venäjän-vastainen” (anti-Russian) teoista tai ihmisistä, joiden katsotaan suuntautuvan Venäjän intressejä vastaan. Tämän voi toki tulkinta ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi”, mutta olennaista on huomata, että tekojen ja näkökulmien luokittelu vastakohtapareiksi vaikeuttaa keskustelemista itse asiasta. Tämän huomion toki myös Jantunen tekee kirjassaan koskien Venäjän toimintaa.

Toisaalta soveltamalla Bartlettin ja Stanleyn käyttämää propagandan käsitettä vältetään ilmiön yksinkertaistaminen vastakkainasettelun kautta. Propagandalla ja disinformaatiolla voidaan murtaa (rationaalisen) ajattelun rakenteita, ja kuten Ukrainan sodan yhteydessä on moneen kertaan todettu, luoda hyvinkin konkreettisia kehyksiä ”aktiiviselle toiminnalle” (aktivnye meropriyatiya).

Aina ei hämäyksen toteuttamiseen edes tarvita uudissanoja saati trolliarmeijaa, vaan ihmisten väärinymmärrystä tilanteesta voidaan rakentaa kielioppisääntöjä hienosäätämällä. Esimerkiksi käyttämällä järjestelmällisesti muotoa na Ukraine (eikä v Ukraine) luodaan mielikuva Ukrainasta alueena eikä valtiona.

Tässäkin tapauksessa sen selittäminen, miten ”hyppy” yksittäisestä puheaktista voi tietyissä olosuhteissa tuottaa (maailman)politiikkaa (Ukrainan valtion olemassaolon horjuttaminen), edellyttää aputeorioiden käyttöä. Tällaisena voi toimia Jantusen mainitsema Baudrillardin ”hypertodellisuuden” teoria tai muut sosiaalisen todellisuuden rakentumista selittävät teoriat.

Näitä teorioita tarvitaan paitsi propagandan ja disinformaation vaikutusten ymmärtämiseksi myös sen selittämiseen, miten ja miksi ”Paasikiven-Kekkosen linja” on edelleen käypää tavaraa suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa. Retorinen heitto ”Kekkonen on kuollut” ei sitä yksinään tee.

Päätänkin tämän kirjoituksen toiveeseen, että jatkamme keskustelua propagandan ja disinformaation käsitteistä sekä niiden käytön maailmanpoliittisesta merkityksestä eri tieteenalojen välillä. Nähdäkseni edessämme on aidosti monitieteinen ongelma, jonka ratkaisemisen avaimet ovat yhteistyössä.

Lähteet

Bartlett, F.C. (1942). Political Propaganda. Cambridge: Cambridge University Press.

Stanley, Jason (2015). How Propaganda Works. Princeton: Princeton University Press.

Pomerantsev, Peter (2014). Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of New Russia. Public Affairs.

Julkaisu Propagandan ja disinformaation määrittelystä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelua kuvataan usein sodan kielikuvilla: väittelyitä hävitään ja argumentit ammutaan alas. Saara Jantunen esittää teoksessaan Infosota, että julkinen keskustelu on sotaa myös todellisuudessa.

Arabikevään kansannousut osoittivat sosiaalisen median voiman itsevaltaisten hallintojen nujertamisessa. Jantusen pyrkimyksenä on siirtää huomio sosiaalisen median mahdollisuuksista sen uhkiin.

Kirjaa seuranneen julkisen keskustelun perusteella Jantunen onnistuu siinä. Jopa presidentti Sauli Niinistö toteaa kaikkien mediaa käyttävien suomalaisten olevan maanpuolustajia.

Monesti akateemisen maailman teoriat jäävät abstrakteiksi. Jantusen teos kuitenkin osoittaa käsinkosketeltavasti, mitä politiikan tutkimuksen turvallistamisteoria käytännössä tarkoittaa.

Turvallistamisessa on kysymys siitä, miten myös arkipäiväisistä ja näennäisen harmittomista asioista voidaan tehdä kansallisen turvallisuuden kysymys. Jantusen kuvaileman informaatiosodan myötä olemme kaikki sodassa: aamupalapöydässä, hiekkalaatikon reunalla ja lenkkipolulla. Aseistukseksi riittää Twitter-tili.

Verkostoajattelu turvallistamisen keinona

Infosotaa käy ”hallitsemattoman rihmaston” muodostama ”epämääräinen verkosto”, jota vastaan kaikkien suomalaisten tulee aseistautua. Juuri verkostoajattelu on erityisen tehokas keino arkielämän turvallistamisessa: kun vihollinen on kaikkialla ja liikkuu hallitsemattoman rihmaston turvin, on perusteltua ulottaa turvallisuuspolitiikka koskemaan myös ihmisten yksityiselämää.

Infosodassa on kaksi vastakkaista osapuolta mutta monta roolia: valtiokoneistot, trolliarmeija, bottihyökkääjät, ”rakkikoirat”, ”hyödylliset idiootit”, ”resonoijat” ja kriittiset toimittajat. Jantusen mukaan infosodalle on ominaista, että suuri osa siitä on ”täysin kotikutoista ja omaehtoista”. (s. 258)

Epäselväksi kuitenkin jää, kuka määrittelee keskustelun totuudet. Jantunen yhtäältä kirjoittaa: ”Kukaan meistä ei ole objektiivinen tulkitessaan poliittista todellisuutta.” (s. 122) Toisaalta hän toistuvasti painottaa totuuden ja tosiasioiden merkitystä: ”Keskustelu vääristyy, jos se ei perustu tosiasioille.” (p. 137)

Lukijalle jää tästä ristiriidasta väistämättä kuva, että Jantusen esittämät tulkinnat edustavat tosiasioita ja hänen vastustajikseen määrittelemiensä tahojen tulkinnat taas vääristeltyä totuutta.

Valtion rooli tiedonvälityksessä

Kirjan tärkein kysymys tiedonvälityksestä ja sen eri ulottuvuuksista vaikuttamiskeinona valtioiden puolustusstrategioissa jää harmillisesti tämän ristiriidan varjoon. Infosota-kirjassa keskustelu ajautuu harhapoluille, koska se keskittyy valtioiden toiminnan perkaamisen sijaan kansalaiskeskusteluun ja infosodan osapuolien nimeämiseen.

Kirjan lupaus siitä, että se paljastaa valtion roolin infosodassa, jää lunastamatta. Verkossa tapahtuvan häiriköinnin avaaminen suurelle yleisölle on kiinnostavaa ja tarpeellistakin ajankuvaa, mutta sen suhde valtiojohtoiseen infosotaan ei aukea riittävällä tavalla.

Oikeastaan käteen jää vain yksi konkreettinen esimerkki siitä, mitä infosota voisi tarkoittaa todellisuudessa. Kirjassa kuvataan Yhdysvalloissa sattunut tapaus, jossa kaupungin asukkaita huijattiin kemikaalitehtaan räjähdyksellä osittain sosiaalisen median avulla.

Teos ei yrityksistään huolimatta onnistu vastaamaan lukijaa mietityttävään kysymykseen siitä, kuinka tämä eroaa propagandasta tai lavastuksista muulta osin kuin sosiaalisen median mahdollistavan nopean tiedonvälityksen osalta. Myös tässä tapauksessa taustalla vaikuttavan valtion mahdollinen rooli ja intressit jäävät käsittelemättä.

Historiatonta analyysia

Teosta leimaa eräänlainen historiattomuus. Monia ilmiöitä kuvataan uusina ja ennennäkemättöminä. Jopa ihmisluonne esitetään uudenlaisena: ”Enää tieto maailman tapahtumista ei riitä. Sen lisäksi halutaan tirkistellä, järkyttyä, suuttua ja riemastua.” (s. 16) Ilmiön esittäminen nykyajan vitsauksena huvittaisi historioitsijaa, joka tutkii vaikkapa Rooman valtakunnan aikaisia taistelunäytöksiä.

Infosodan sijoittaminen propagandan pitkään historiaan olisi tärkeää ilmiön ymmärtämiseksi. Mielipidevaikuttamista harjoitettiin jo Thukydideen aikoina. Nyt lukijalle jää kuva, että infosodan esittäminen täysin uudenlaisena uhkana palvelee lähinnä turvallistamisstrategian oikeuttamista.

Teoksen viimeinen luku jatkaa historian merkityksen kyseenalaistamista: ”On turha puhua Paasikiven linjasta 2000-luvun Suomessa. Paasikivi on kuollut. Minun on pakko ihmetellä, kuinka kukaan haluaa ylipäätään profiloitua kuolleen presidentin ajatusten tulkkina.” (s. 297)

Luku yllättää lukijan. Miten Paasikivi liittyy infosotaan? Kirjan ensimmäiset sivut antavat viitteitä vastauksesta. Jantunen kuvailee ”idän ja lännen välillä leimuavan” infosodan taisteluna, jossa ”rintamalinjoja rakennetaan ja tarinoita kerrotaan”. (s. 26) Vaikuttaa siltä, että Paasikivestä ei pidä puhua, koska se ei sovi tarinaan Suomesta taistelemassa tiiviissä länsirintamassa idästä tulevaa infosotahyökkäystä vastaan.

Saara Jantusen Infosota on kaiken kaikkiaan harvinaisen rohkea panos Suomessa käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja teos toivottavasti lisää moniäänisyyttä ja avoimuutta julkisuudessa käytävään pohdintaan kansainvälisestä politiikasta ja Suomen tulevaisuudesta.

Julkaisu Jantunen: Kun keskustelusta tuli sotaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kyberturvallisuudesta puhutaan kaikkialla, mutta vain harvalla meistä on muuta kuin hatara käsitys siitä. Käsitteellä on yhtä monta määritelmää kuin määrittelijää, mistä syystä sen merkitys jää usein epäselväksi. Digitaalisen turvallisuuden uskotaan olevan turvallisuuskäsitystämme lähivuosina eniten muuttava tekijä, mutta mitä uutta ”kyber” todella tuo turvallisuusajatteluun?

Digitaalisessa maailmassa toimimisen lähtökohtana ovat sen tarjoamat mahdollisuudet, jotka jokaisen on löydettävä omalta kohdaltaan. Yksilöille mahdollisuudet tarkoittavat usein arkipäivää helpottavia ratkaisuja kuten reaaliaikaista yhteydenpitoa ja nettiasiointia. Organisaatioiden ja valtioiden osalta mahdollisuudet liittyvät pitkälti kustannustehokkuuteen, prosessien järkiperäistämiseen, tiedonjakeluun ja uudenlaisten tai kohdennetumpien palveluiden tarjoamiseen. Pyrkiessään toteuttamaan mahdollisuuksia toimijat kohtaavat kyberuhkia ja ottavat eriasteisia riskejä.

Mistä kyberturvallisuudessa on kysymys?

Kyberturvallisuudessa on kyse digitaalisten mahdollisuuksien ja kyberuhkien tasapainottamisesta. Yhtäältä se on tavoitetila, jota luonnehtii luottamus toimintaympäristöön ja sen toimijoihin sekä kyky ennakoivasti hallita ja sietää kyberuhkia. Toisaalta se on keino, jolla turvataan digitaalisten mahdollisuuksien toteutuminen. Vaikka kyberturvallisuus nähdään usein vain teknologisena kysymyksenä, on digitaalinen maailma inhimillisen toiminnan tuotos. Se on olemassa ihmistä varten. Ihminen on myös suurin kyberturvallisuusriski, koska emme tunne käyttämäämme teknologiaa tai tunnista sosiaalista manipulointia.

Turvallisuusajattelun peruspilareita ovat turvattava kohde, sitä vastaan kohdistuvat uhkat ja keinot, joilla uhkiin vastavaikutetaan. Näin on myös digitaalisessa maailmassa. Turvattava kohde ei kuitenkaan ole aineellinen vaan aineeton tieto. Kuten yksilö henkilöturvallisuudessa, tieto pitää kyetä suojaamaan niin asemapaikassa kuin liikkeessä. Perinteisesti politiikan tutkimuksessa tunnistettuja turvallisuuden kohteita ovat ollet järjestelmä, valtio ja organisaatio sekä turvallisuuskäsityksen laajentumisen myötä myös ihmiskunta tai yksilö. Kyberturvallisuus kutistaa turvattavan kohteen yksilöä pienemmäksi. Ohjelmasta, koodista tai yksittäisestä merkistä tulee turvallisuuskysymys.

Otsikoissa kyberturvallisuus oli jo ennen Ukrainan kriisiä, mutta kriisi on selvästi lisännyt keskustelua kyberturvallisuudesta. Kriisi itsessään on esimerkki digitaalisen ja fyysisen maailman yhteenkietoutumisesta: toimilla kyberavaruudessa vaikutetaan fyysiseen todellisuuteen ja toisin päin. Rajat maailmojen välillä hämärtyvät ja on vaikea saada selkoa siitä, mitä tapahtuu missäkin maailmassa. Maailmojen yhteenkietoutuneisuus perustelee kokonaisturvallisuusajattelun tarpeen.

Kyberturvallisuuden toimijat

Yhteiskunnan digitalisoitumisen myötä ”kyber” on läsnä kaikkialla, joten kaikkien on osallistuttava sen turvaamiseen. Turvallisuus kumuloituu yhdestä moneen ja yksilöstä tulee kansallisen, jopa kansainvälisen turvallisuuden tuottaja. Pahantahtoisesta yksilöstä, organisaatiosta tai verkostosta taas muodostuu ylikansallinen uhka.

Yksilö kantaa kortensa kyberturvallisuuden kekoon huolehtimalla perusasioista kuten kunnollisista salasanoista, tietoturvaohjelmistoista, ohjelmapäivityksistä ja jättämällä epäilyttävät linkit avaamatta. Organisaation tasolla on mietittävä miten se rakentaa digitaalisen ympäristönsä turvalliseksi. Mitä arvokasta tietopääomaa sillä on, missä tietoa säilytetään ja liikutellaan, ja miten se turvataan? Oman ympäristönsä ohella organisaation on huolehdittava verkkojen rajapinnoista ja erityisesti niiden ulkopuolisten turvallisuusjärjestelyistä, joilla on pääsy sen järjestelmiin. Valtion tehtävänä on suojata omat järjestelmänsä ja verkkonsa, mutta myös ohjata koko yhteiskunnan kyberturvallisuutta kokonaisturvallisuuden nimissä. Se koordinoi muiden toimintaa ja voi pakottavasti säätää turvallisuudesta.

Absoluuttista turvallisuutta ei ole olemassa – sen enempää digitaalisessa kuin fyysisessäkään maailmassa. Turvallisuus on jatkuva prosessi, joka saa uusia ulottuvuuksia ja tavoitteita koko ajan. ”Kyber” voidaan tulkita tällä hetkellä pinnalla olevaksi turvallisuuden ulottuvuudeksi. Silti kyse on edelleen tunteesta ja todetusta turvallisuuden tilasta; malleista, joilla turvallisuutta on opittu tuottamaan; sekä sietokyvystä. Jatkuvassa prosessissa turvallisuutta tuo kyky mukautua muutoksiin joustavasti, varautua myös odottamattomaan ja jatkaa toimintaa paineen alla.

Tietoturvasta kyberturvallisuuteen

”Kyber” itsessään on attribuutti, joka saa varsinaisen merkityksensä vasta yhdyssanan osana. Nykyisellään sillä viitataan löyhästi lähes mihin tahansa tietoteknisiin laitteisiin, verkkoihin, digitaaliseen tai virtuaaliseen liittyvään. ”Kyber” ei kuitenkaan ole uusi juttu. Sana juontaa antiikin kreikasta, jossa sen varhaisemmalla muodolla tarkoitettiin ohjaamista tai hallintaa. 1940-luvulta kybernetiikka tieteenalana on tutkinut järjestelmiä, niiden hallintaa ja niissä tapahtuvaa kommunikaatiota. 1960-luvulta kyborgilla on viitattu orgaanisen ja kyberneettisen yhdistelmään, koneihmiseen. Kyberavaruus taas on ollut käytössä 1980-luvulta alkaen.

Ennen kyberturvallisuutta digitaalisen maailman turvallisuutta on käsitelty muun muassa tietoturvan ja verkkoturvallisuuden käsittein. ”Kyberissä” erilaista aikaisempaan on holistisuus. Tietoturva koskee muutakin kuin digitaalista tietoa, joten se kuuluu vain osittain kyberturvallisuuden piiriin. Omien laitteiden ja verkkojen ohella kyberturvallisuus kattaa organisaation ulkopuolisen digitaalisen ympäristön ja siihen kytkeytymisen. Se painottaa kattavaa tilannekuvaa ja jatkuvaa hallintaa. Se ei pyri rakentamaan vahvinta mahdollista suojamuuria kohteen ympärille vaan aktiivisesti muokkaamaan toimintaympäristöä ja vaikuttamaan sen tapahtumiin. ”Kyber” tunnistaa myös digitaalisen ja fyysisen maailman yhteenkietoutumisen.

Noustuaan pinnalle kyberturvallisuus on vahvistanut monia meneillään olleita kehityskulkuja. Toisaalta jo ennen otsikoita se oli vaikuttamassa näiden kehityskulkujen syntyyn. On hankala tarkalleen sanoa, mitä uutta ”kyber” tuo turvallisuusajatteluun. Ainakin se vaatii huomioimaan digitaalisen maailman epäsymmetrisyyden ja tehokkuuden, toimijoiden tunnistamattomuuden sekä ajan ja paikan kokemuksen erilaisuuden fyysiseen maailmaan verrattuna. Uhkista ja niiden torjumisesta on siirrytty riskeihin ja riskienhallintaan koko yhteiskunnan osalta. Turhaa riskiä pitää välttää, välttämätön riski minimoida ja jäljelle jäävän osan kanssa opittava tulemaan toimeen. Turvallisuushakuisuudesta on tullut yhteiskunnan järjestäytymisen ja hallinnoimisen perusperiaate.

Kyber osana yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta

Kokonaismaanpuolustuksesta turvallisuusajattelu on laajentunut kokonaisturvallisuuteen, jolloin siihen on liitetty laajentuneen turvallisuuden osa-alueita. Valtion ja sen maa-alueen sijaan turvallisuuden kohde on yhteiskunta ‒ etenkin sen kriittiset toiminnot. Suurin osa kriittisistä toiminnoista on tänä päivänä digitaalisen maailman toimivuudesta riippuvaista. Kyberturvallisuudella siten suojataan yhteiskunnan selkärankaa. Pääosin tämä selkäranka on yksityisten yritysten omistamaa ja/tai hallinnoimaa. Tarve julkisen ja yksityisen väliseen yhteistyöhön lisääntyy. Kyberturvallisuus on yhtälailla aseetonta kuin aseellista.

Painottaessaan eri toimijoiden turvallisuusroolia ”kyber” siirtää vastuuta niiden hartioille. Arvojen ja toiveiden moninaistuttua valtio ei enää kykene vastaamaan kaikkien turvallisuustarpeisiin. Digitaalisen maailman avaamat mahdollisuudet ja vapaus niiden toteuttamiseen tuovat mukanaan vastuun toiminnasta, mitä ei voi ulkoistaa valtiolle tai palveluntarjoajalle, yrityksen IT-osastolle tai kouluttamattomalle työntekijälle. Toimijoiden moninaistuminen lisää kitkapinta-alaa ja siten haavoittuvuutta yhteiskunnassa. Se myös lisää riskiä, sillä on lähes mahdotonta tunnistaa ja hallita kaikkea keskenäisvaikutusta. Sietokyky ja kyky reagoida joustavasti muutoksiin korostuvat.

Kyberturvallisuus on kaikkialla

Yhteiskunnallinen huomio on kiinnittynyt kyberturvallisuuteen samaan aikaan kuin verkostoajattelusta on tullut tunnetumpaa. Verkostotkaan eivät ole uusi juttu, mutta niiden rakentuminen tietotekniikan ympärille on. Kyberturvallisuudessa yhteiskunnat joutuvat miettimään suhdettaan teknologiaan. Nähdäänkö teknologia ratkaisuna inhimillisiin ongelmiin, ulkopuolelta vaikuttavana deterministisenä voimana vai yhteiskunnan sosiaalisten, poliittisten ja kulttuuristen arvojen ilmentymänä vaikuttaa siihen, kuinka tärkeäksi kyberturvallisuus yhteiskunnassa arvioidaan. Tai miten sitä rakennetaan.

Kyberturvallisuuden ”kaikkialla oleminen” ja pyrkimys kokonaisuuden hallintaan pakottavat sovittamaan erilaisia turvallisuuskäsityksiä yhteen. Esimerkiksi taloudessa (erityisesti rahoituksessa), politiikassa (jossa eroa on tehty sisäisen ja ulkoisenkin turvallisuuden välille) ja tietotekniikassa ”turvallisuus” ymmärretään eri tavoin. Kyberturvallisuudessa joudutaan muun muassa sovittamaan teknologista uhkakuvastoa (haittasivustot, troijalaiset, bottiverkot, palvelunestohyökkäykset) strategiseen (haktivismi, kyberrikollisuus, vakoilu, kybersodankäynti). Yhteistoimintaa hankaloittaa yhteisen puhetavan puuttuminen. Jokaisen turvallisuustoimijan on opeteltava uutta.

Hallinnan ja kontrollipyrkimyksen painottuminen kyberturvallisuudessa pakottaa kysymään, missä politiikka luuraa? Kokonaisturvallisuusajattelu piilottaa konfliktin mahdollisuuden ja antaa ymmärtää, että ”kyberistä” kaikilla on yhtenäinen näkemys: Digitaaliset mahdollisuudet ovat mittaamattomat ja siksi niiden toteutumisen turvaaminen on kaikkien edun mukaista. Niin yksilö, yritys kuin valtio haluaa vetää yhtä köyttä yhteiskunnan kyberturvaamiseksi. Kuitenkin jo kyberturvallisuuden nostaminen yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, kansallisen strategian kirjoittaminen ja organisaatioiden vastuuttaminen ovat poliittisia päätöksiä. Teknologian kehittyminen ei determinoi niitä.

Turvallisuus digitalisoituvassa maailmassa

Turvallisuudessa on edelleen kyse järjetyksen muodostamisesta ja ennakoitavuuden lisäämisestä. Kyberturvallisuus on tapa opetella tulkitsemaan nykyistä toimintaympäristöä tietyllä tavalla. Se peräänkuuluttaa digitaalisen maailman lainalaisuuksien tuntemista ja vaatii elämään uudenlaisten ajan ja paikan kokemusten kanssa. Totuttujen lainalaisuuksien kyseenalaistuminen laittaa miettimään uudelleen olemassa olevia ajattelun ja toiminnan malleja. Toimijoiden epäsuhtaisuus ja tunnistamattomuus ovat kyberturvallisuuden arkipäivää. Yhteisöjen hallinnan ohella oman itsen hallinta korostuu.

Millaiseksi ”kyber” turvallisuudessa lopulta muodostuu on vähitellen tapahtuvan poliittisen ja hallinnollisen päätöksenteon, näiden vastustuksen, käytännön toiminnan ja siitä oppimisen tulosta. Varmaa kuitenkin on, että digitalisoituvan turvallisuuden vaikutukset tuntuvat kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Kirjoitus pohjautuu Mirva Salmisen, Jarno Limnéllin ja Klaus Majewskin kirjoittamaan kirjaan Kyberturvallisuus (Docendo 2014).

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Mitä ”kyberiä” on turvallisuudessa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.