Britannian parlamentin alahuoneeseen on jo vuosikymmeniä sitten vakiintunut tapa käyttää parlamentaarisia kysymyksiä demokraattisen politiikan valvonnassa.

Kenties merkittävin yksittäinen, säädelty proseduuri on pääministerin kyselytunti (question time). Se on viikoittain toistuva omanlaisensa pikkuspektaakkeli, jossa pääministeriltä saatetaan kysyä suullisesti käytännössä mitä tahansa ja pääministerillä on vastausvastuu.

Vastaamasta kieltäytyminen, kiertely ja kaartelu ei strategiana toimi kovin pitkään. Pääministerin on yksiselitteisesti kerrottava kansanedustajille hallituksen aikeista, näkemyksistä ja kaikesta, mitä valtion toimintaan katsotaan liittyvän.

Vain vetoamalla kansallisiin intresseihin, kuten esimerkiksi puolustus- ja diplomaattisiin asioihin, voi pääministeri lykätä vastaamista. Toistuvat välttelyt tai vetoaminen kansallisiin intresseihin voivat johtaa entistä aktiivisempaan kyselemiseen tai vaikkapa maineen ja luottamuksen menettämiseen, jos kansallisia intressejä koetaan käytettävän keppihevosena.

Vuosina 1997–2007 maan pääministerinä toiminut Tony Blair luonnehti näitä kyselytunteja erityisen piinallisiksi. Helpottaakseen urakkaansa hän jakoi aikaisemmin tunnin kestäneen kyselytunnin kahteen puolen tunnin osioon ja vielä eri puolille alahuoneen työviikkoa.

Tuoreen pääministeri Boris Johnsonin uusi pelinavaus oli 14.8.2019 pidetty ”people’s prime minister’s questions”, ”kansan pääministerin kysymyksiä”, jossa Johnson vastaili Facebookissa suorassa videolähetyksessä ennalta lähetettyihin ja vastattavaksi valittuihin kysymyksiin.

Pääministerin virallista kyselytuntia voi yleensä ottaen pitää ainakin pintapuolisesti lupaavana viihdehetkenä, jossa tyypillisesti verbaalisesti lahjakas ja retoriikkaan harjaantunut poliitikko yrittää selvitä hankalista kysymyksistä – usein toki virkamieskoneiston laatimien ja valmistelemien vastaussabluunoiden mukaisesti.

Verbaliikasta huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole vain retorinen mittelö tai symbolinen harjoite, vaan osa hallinnon valvontaa ja tiedotusvastuuta.

Johnson on tullut tunnetuksi nimenomaan verbaalisista ja ajoittain melkoisen rohkeista heitoistaan, joita on arveltu tietoiseksi toiminnaksi. Tässä mielessä julkiseen retoriikkaan nojaava politiikka erityisesti parlamentin istuntosalin ulkopuolella sopii hänelle mainiosti.

Hän on myös kohdannut vaikeuksia muiden tahojen järjestämissä kysely– tai haastattelutuokioissa, joten vain omilla ehdoillaan toimiminen sopii hänelle hyvin. Parlamentaarinen, muodollisempi vastuu tai säännöt, jotka mahdollistavat ikävien kysymysten tekemisen, eivät tällöin päde.

Kysymyksillä autetaan ja tuetaan poliittista järjestelmää – vai muuttuuko tämä?

Johnsonin toiminta tulee suhteuttaa poliittisen järjestelmän tapoihin. Britannian perustuslaillinen asetelma koostuu monista sopimuksista, laeista ja tapakäytänteistä. Maan parlamentaarisen politiikan ytimessä on julkinen kiistely ja keskustelu.

Parlamentissa, jossa hallituksen ja pääministerin tulee nauttia kansaa edustavien parlamentinjäsenten luottamusta ja alistua myös heidän harjoittamalleen parlamentaariselle valvonnalle, tätä keskustelua ohjaavat lopulta sangen tarkat pelisäännöt.

Julkiset kyselytilanteet, kuten Suomen eduskunnan tapainen kyselytunti, ovat Britannian parlamentaarisessa järjestelmässä erityisen merkittäviä tilanteita kommentoida ja selvittää ajankohtaisia ja tärkeäksi koettuja asioita.

Koko parlamentaaristen kysymysten järjestelmä otettiin käyttöön, koska parlamentin asema pääministerin ja hallituksen demokraattisena valvojana haluttiin turvata.

Koko parlamentaaristen kysymysten järjestelmä otettiin alun perin käyttöön, koska parlamentin asema pääministerin ja hallituksen demokraattisena valvojana haluttiin turvata. Aiemmin yksittäisten kansanedustajien mahdollisuus tehdä jopa lainsäädäntöön johtavia aloitteita oli merkittävä, jopa keskeinen, osa politiikan tekoa.

Tätä aloiteoikeutta rajattiin 1800–1900-lukujen taitteessa. Vanhat toimintatavat mahdollistivat nimittäin aloitteiden käyttämisen politikointiin, kuten esimerkiksi paikallispolitiikan tarpeisiin, mikä johti asioiden käsittelyn viivästyttämiseen ruuhkauttamalla työjärjestys aloitevyöryllä. Yhtä lailla vanhat toimintatavat mahdollistivat erilaiset viivytykset parlamentaarikkojen toimintaan.

Massapuoluejärjestelmän ja yhteiskunnallis-historiallisen kehityksen myötä parlamentissa käsiteltävien asioiden määrä kasvoi suorastaan eksponentiaalisesti. Tämä oli merkittävä haaste parlamentaariselle ajalle, sille, jonka puitteissa maata oli demokraattisesti keskustelemalla hallittava.

Aikaa oli rajoitetusti, ja vaikka istuntopäivien lisäämisestä oli myös puhetta, ei niitäkään voitu rajattomasti lisätä. Lisäksi edustajille kuului paikallistason toiminta, vaalipiirityö ja kansalaisten tavoitettavissa oleminen. Joillain oli myös muita vastuullisia komitea- tai jopa ministeritehtäviä.

Näin ollen aloitteenteko-oikeutta rajoitettiin. Muutosta kompensoitiin luomalla kysymyskäytäntö ja siihen liittyvät toimintatavat, proseduurit.

Näissä proseduureissa niin kirjalliset kuin suulliset kysymykset otetaan vakavasti. Suullisten kysymysten kohdalla vastaajana on vastuullinen ministeri tai ainakin apulaisministeri ja pääministerin odotetaan myös näyttäytyvän. Pääministerin kysymyksillä on erityistä painoarvoa ja seremoniallista ja symbolista merkitystä.

Tällä on puolestaan poliittisen kulttuurin kannalta merkitystä jatkuvuuden, luottamuksen ja läpinäkyvyyden ja läsnäolon ideaalien valossa. Jos pääministeri välttelee kysymyksiä tai kyselyaikoja, osoittaa se välinpitämättömyyttä poliittisia perinteitä kohtaan ja aiheuttaa yleensä vahvaa kritiikkiä.

Kysymykset valittiin työkaluiksi, joilla kompensoitiin rajoitettua mahdollisuutta osallistua tekemällä aloitteita, valita agendaa ja hankkia tietoa. Nämä oikeudet ovat perinteisen demokratiateorian mukaan parlamentaarisen demokratian kulmakiviä. Niitä varten kehitettiin omat toimintasääntönsä ja luotiin käytäntö kirjallisista ja suullisista kysymyksistä. Näillä parlamentaarikot pystyivät pyytämään maan poliittiselta johdolta lisää tietoa sen toimista tai muuten tärkeistä asioista.

Muodollisilla kysymyksillä voidaan valvoa hallituksen toimintaa ja vaatia toimenpiteitä. Kysymyksillä ja erityisesti samanmielisten edustajien järjestämillä kysymyssarjoilla, minikampanjoilla, on mahdollista nostaa asioita esiin vastuullisen ministerin vastattavaksi julkisesti. Yhdistettynä mediakampanjointiin kysymykset saattavat olla merkittävä poliittinen työkalu.

Kysymysten jättäminen etukäteen mahdollistaa asioiden selvittämisen ja laadukkaan vastauksen valmistelun.

Kirjallisena etukäteen lähetyillä kysymyksillä – joihin vastataan julkisesti – voidaan tehdä valmistelluista asioista julkisia ja hankkia tietoa. Kysymysten jättäminen etukäteen mahdollistaa asioiden selvittämisen ja laadukkaan vastauksen valmistelun.

Myös suullisia kysymyksiä jätetään etukäteen. Näihin vastaa yleensä henkilökohtaisesti pääministeri, vastuullinen ministeri tai muu hallituksen edustaja.

Suullisen kysymyksen esittäjällä on oikeus esittää vielä täydentävä kysymys, jota ei ole lähetetty etukäteen. Tähänkin on velvoite vastata. Vaikka virkakoneisto pyrkii varautumaan ennakkoon, tämä käytäntö mahdollistaa hyvinkin yllättävien ja haastavien kysymysten tekemisen ja aivan erilaisen toiminnan, joka yhdistää luottamuksen valvontaan.

Mikäli kysyjä ei koe saaneensa tyydyttävää vastausta, hän voi vaatia laajempaa keskustelua asiasta istuntopäivän päätteeksi (adjourment debate). Tämä on yleensä paljon kriittisempi keskustelu, jossa hallitusta saatetaan hiillostaa todella ankarasti. Pahimmillaan tyytymättömyys saatuihin vastauksiin voi johtaa jatkotoimenpiteisiin aina epäluottamuslauseeseen saakka.

Esimerkiksi toisen maailmansodan aikana käyty keskustelu Norjan menettämisestä saksalaisille kuumeni, eikä tyydyttäviä selityksiä tapahtuneelle löydetty. Tämä johti lopulta pääministeri Neville Chamberlainin hallituksen kaatumiseen. Adjournment debate kiinnostaa ymmärrettävästi myös mediaa.

Kysymystilaisuuksien kaltaisten ja ennen kaikkea muiden kuin esimerkiksi pääministerin kontrolloimien ja vastuullisten prosessien välttäminen omalla tiedotustilaisuudella on siis huolestuttavaa, erityisesti jos se kuitenkin esitetään parlamentaarisen proseduurin kaltaisena.

”Oikeaan” aikaan väärässä paikassa

Johnsonin Facebook-lähetyksen ajankohta oli hyvin valittu, sillä parlamentin alahuone on kesätauolla ja kokoontuu seuraavan kerran vasta 3. syyskuuta. Jos Johnsonin ”kysymystunti” aiheuttaisikin tyytymättömyyttä, on seuraavaan muodolliseen kritisoinnin mahdollisuuteen vielä nykymittakaavassa pitkä aika.

Tässä ajassa jokin muu asia ehtii viedä helposti mielenkiinnon toisaalle tai vaatia huomiota. Euroopan unionin brexitiin myöntämä lisäaika päättyy jo kahden kuukauden päästä, mikä tarkoittaa ylipäätään kriisintäyteistä parlamentaarista syksyä.

Periaatteessa Johnsonin avaus voisi näyttää pintapuolisesti jopa hallinnon avoimuuden lisäämiseltä ja ahkeralta työskentelyltä akuuttien asioiden parissa silloin, kun demokraattisen hallintokoneiston keskeinen osa on istuntotauolla.

Jos unohdetaan jo yksin tilaisuuden nimen kaiut ”kansan pääministeristä” populismina tai hieman erilaisen ajan ja paikan poliittisen kulttuuriin viittaavina, ongelmana on, että samalla ”people’s prime minister’s questions” on vallitsevia poliittisia perinteitä, tapoja, käytäntöjä ja parlamentaarisen politiikan pelisääntöjä haastava pelinavaus.

Lähestyvät vaalit oikeuttavat poliittisen kulttuurin muutoksen?

Kuten parlamentaarista järjestelmää ja erityisesti sen keskustelutapoja yleisemminkin, parlamentaaristen kysymysten uudistusta on mietitty ajoittain. Myös parlamentin tapakäytäntöjen muutokset voivat vaikuttaa parlamentaaristen kysymysten tulevaisuuteen, joten poliittisilla johtajilla on oma vastuunsa luoda jatkuvuutta tai vastaavasti ennakkotapauksia tulevaisuuden varalle.

Tiedotustilaisuuksiakin on toki pidetty aiemminkin, ja varmasti jokainen poliittinen toimija on järjestänyt kyselytilaisuuksia. Niitä ei kuitenkaan ole näin vahvasti ja nimellisesti sidottu osaksi vakiintunutta poliittista kulttuuria tai oikeastaan sen kiertämistä yksiäänisesti, omaa valta-asemaa näin räikeästi hyödyntäen ja monologisesti.

Johnsonin Facebook-lähetyksen kohdalla oleellisinta on pääministerin suhde mahdolliseen parlamentin harhaanjohtamiseen (misleading of Parliament). Valehtelu, ja siitä syyttäminen, ovat usein parlamenteissa – Suomessakin – melkoisia tabuja. Britanniassa syyte valehtelusta pitää vetää pois, tai seurauksena on mahdollinen erottaminen määräajaksi.

Harhaanjohtaminen, joka on vakava epäily itsessään, johtaa yleensä ainakin ministerin eroon. Sen toteaminen on riittävä syy erottaa ministeri tai jopa kaataa hallitus luottamuspulan tai uskottavuusongelman vuoksi. Uskottavuusongelma ja kannatuksen lasku ovat myös yleisiä seurauksia. Tunnetuin esimerkki on niin kutsuttu Profumo-skandaali vuodelta 1963.

Epävirallisilla ja ulkoparlamentaarisilla tiedotus- ja kyselytilaisuuksia Johnson kykenee väistämään demokraattisen hallinnon kannalta keskeistä muodollista vastuuta ja valvontaa.

Emme väitä, että Johnsonin tarkoituksena olisi välttämättä johtaa harhaan. Pitämällä epävirallisia ja ulkoparlamentaarisia tiedotus- ja kyselytilaisuuksia Johnson kykenee kuitenkin väistämään edellä mainittua, demokraattisen hallinnon kannalta keskeistä muodollista vastuuta ja valvontaa. Kysymysten – ja myös kysyjien – suhteen hän voi halutessaan ”valita rusinat pullasta”.

Ei ole sattumaa, että viime vuosina yhä useampi vallan kahvassa oleva poliitikko on maasta riippumatta ottanut käyttöön epävirallisia tiedotus- ja kyselytilaisuuksia, myös Suomessa. Silloin mahdollisilla faktojen kaunistelulla, tai vaikkapa lukujen omasta päästä keksimisellä, ei ole muodollista parlamentaarista poliittista vastuuta, eikä formaaliin vastuuseen saaminen ole läheskään niin helppoa.

Johnsonin Facebook-lähetystä voi tulkita myös huoneessa piileskelevän elefantin kautta. Uusia yleisiä vaaleja ei ole vielä julistettu, mutta Britanniassa puhutaan laajasti siitä, että uudet vaalit lähestyvät kovaa vauhtia. Johnsonin kohdalla on arvioitu, että hän pyrkii rakentamaan Euroopassa jo kohtalaisen tutuksi tullutta poliittista viestintää luomalla vastakkainasettelua kansan ja poliitikkojen välille.

Johnson siis käytännössä kampanjoi jo täyttä häkää. Tällaiseen vaalistrategiaan suora ja ennen kaikkea hyvin valmisteltu sekä Johnsonin omien ehtojen mukaan toteutettu viestintä äänestäjien kanssa sopii mainiosti.

Parlamentaarisen demokratian kannalta onkin yleisesti toivottavaa, että Britannian niin kutsuttu parlamenttien äiti säilyttää ryhtinsä myös jatkossa, vaikka maan tuore pääministeri yrittäisi ammentaa populismin ja suoran demokratian kautta lisää valtaa ja ohjailla julkista poliittista keskustelua suuntaan, jossa yksin keskusteluareenan luoja ja keskustelun avaaja määrittää areenan säännöt.

Demokraattisissa poliittisissa kulttuureissa avoimuus, vastuu, osallistumisoikeus ja yhteiset säännöt ovat avainasioita.

Demokraattisissa poliittisissa kulttuureissa avoimuus, vastuu, osallistumisoikeus ja yhteiset säännöt ovat avainasioita. Parlamentaarisessa toiminnassa juuri kyselytunnit ja kysymykset ovat tärkeä esimerkki tästä.

Jos jotain, niin Johnsonin pelinavausta on syytä pohtia painokkaasti ja siitä soisi keskusteltavan erittäin laajasti juuri vallan, vastuun ja parlamentarismin näkökulmista. Asia on nimittäin todella merkityksellinen ja voi osaltaan olla määrittelemässä poliittisen kulttuurin muutosta.

FT Matti Roitto toimii Emil Aaltosen säätiön rahoittamana post doc -tutkijana Jyväskylän yliopistolla ja on erikoistunut poliittiseen historiaan, parlamenttihistoriaan ja suurvaltasuhteisiin. 

FT Teemu Häkkinen on yleisen historian tutkijatohtori ja vastuullinen johtaja Koneen Säätiön rahoittamassa ryhmähankkeessa Maanpuolustustahto politiikan välineenä Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa. Vertaileva tarkastelu, 1939–2017.

Julkaisu Boris Johnsonin ”kansan pääministerin kyselytunti” – susi lampaan vaatteissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kesällä 2016 Britanniassa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan unionin jäsenyydestä. Konservatiivipuolueen pääministeri David Cameron lupasi vuonna 2013, että kansanäänestys järjestetään, jos konservatiivit voittavat vuoden 2015 parlamenttivaalit.

Cameronin lupausta on tarkasteltava osittain UKIPin eli itsenäisyyspuolueen kannatuksen nousua vasten, joka näytti konkretisoituneen vuoden 2014 Euroopan parlamenttivaleissa, jotka UKIP voitti. Tämä ei kuitenkaan yksinään selitä Cameronin päätöstä.

Konservatiivipuolueen EU-skeptisyys juontaa juurensa 1980- ja 1990-luvuille, jolloin integraatiovastaisuudesta alkoi kehkeytyä konservatiiveja puoleensa vetänyt ajatus. Euroopan integraatio esitettiin erityisesti laajalevikkisessä tabloid-lehdistössä hyvin kriittiseen sävyyn.

Myös The Telegraph -lehden Brysselin kirjeenvaihtajana 1980- ja 1990-lukujen taitteessa toimineella Boris Johnsonilla oli tärkeä rooli euroskeptisen ajattelun popularisoinnissa. Johnson kyseenalaisti Brysselin diplomatiaa ja EU:n byrokraattisuutta sekä kirjoitti integraatioon liittyvistä kysymyksistä humoristiseen sävyyn.

Kansanäänestykseen liittynyt kampan­jointi näkyi brittimediassa laajasti. Tutkimusten mukaan virallisen kampanjoinnin aikana internetissä julkaistiin miltei 15 000 kansanäänestystä käsitellyttä artikkelia 20:ssä eri uutismediassa.

EU-jäsenyyttä puoltanut kampanja valjasti suuren joukon asiantuntijoi­ta varoittamaan EU-eron negatiivisista vaikutuksista.

Maanlaajuisesti ilmestyvien sanomalehtien 550:stä etusivun uutisesta 195 kä­sitteli kansanäänestystä. Talous ja maahanmuutto olivat kes­keisimmät kampanjateemat.

Intellektuellien ja asiantuntijoiden roolia kampanjan aika­na on tiettävästi tutkittu kattavasti ainoastaan yhdessä artikkelissa. Sen keskeinen löydös on, että EU-jäsenyyttä puoltanut Vote Remain -kampanja valjasti suuren joukon asiantuntijoi­ta ja arvovaltaisia tahoja varoittamaan EU-eron negatiivisista vaikutuksista.

EU-eron kannalla ollut Vote Leave -kampanja puolestaan rakensi jyrkän vastakkainasettelun vallanpitäjien ja tavallisten ihmisten välille. Jäsenyyden kannattajat uskoivat äänestäjien luottavan asiantuntijatietoon, mutta vastapuolen systemaattiset hyökkäykset jäsenyyttä puoltavia asiantuntijoita vastaan näyttivät purevan äänestäjiin paremmin. Vote Leave -kampanja ja sitä tukeneet mediat, kuten esimerkiksi The Sun, kehystivät kampanjan populistisesti esittäessään vallanpitäjät kansasta ir­rallisena ja kansan edun vastaisena eliittinä.

EU-eron kannalla ollut kampanja puolestaan rakensi jyrkän vastakkainasettelun vallanpitäjien ja tavallisten ihmisten välille.

Käsittelen tässä kirjoituksessa intellektuellien roolia poliittisessa kampanjoinnissa, julkista asiantuntijuutta sekä akateemiseksi populismiksi ristimääni ilmiötä Britannian EU-kansanäänes­tyksen kontekstissa. Teksti perustuu Mari K. Niemen ja Topi Hounin toimittamassa teoksessa Media & populismi – Työkaluja kriittiseen journalismiin (2018) julkaistuun artikkeliini.

Akateeminen populismi

Akateemisella populismilla viittaan joiden­kin akateemiseen eliittiin kuuluvien tieteilijöiden pyrkimyk­seen hyödyntää kansan ja eliitin vastakkainasettelua poliit­tisessa kampanjoinnissa ja julkisessa keskustelussa. EU:hun kriittisesti suhtautuvat intellektuellit, kuten London School of Economicsin (LSE) emeritusprofessori Alan Sked ja Cambridgen yliopiston St John’s Collegen professori Robert Tombs, hyödynsivät populistisia retorisia keinoja muita intellektuelleja useammin.

Populismin lisäksi EU-kriittisten intellektuellien EU-ajattelu si­sälsi myös muita elementtejä. Näihin kuuluvat federalismin kaikkien muotojen vastustaminen ja ajatus Britannian ainutlaa­tuisuudesta. Nämä ideologiset ainekset eivät sisällä populisti­sia elementtejä, ja siksi olisi harhaanjohtavaa kuvata EU-kriittisiä intellektuelleja pelkästään akateemisina populisteina.

Tätä kirjoittaessa herääkin perustavanlaatuinen kysymys populismin ja muiden niin kutsuttujen ohutsisältöisten ide­ologioiden luonteesta. Populismia pidetään tällaisena ideologiana, koska se tarvitsee tuekseen esimerkiksi nationalismin kaltaisen kattavamman ideologi­an.

Millä perusteilla poliittinen näkemys voidaan määritellä ensisijaisesti populistiseksi?

On selvää, että populistisia piirteitä esiintyy monissa poliitti­sissa puheenvuoroissa, mutta yleensä poliittinen retoriikka si­sältää myös muita elementtejä. Millä perusteilla poliittinen näkemys voidaan määritellä ensisijaisesti populistiseksi?

Jos huomio kiinnittyy pelkästään kansan ja eliitin vastakkainaset­teluun tai muihin populistisiksi miellettyihin aineksiin, poliit­tisten kannanottojen muut puolet saattavat jäädä havaitsemat­ta. Ylikorostuvatko populistiset piirteet tällaisessa tarkastelussa harhaanjohtavasti?

Esimerkiksi UKIP-puolueen 1990-luvulla perustaneen Skedin populismi pulppusi kolmesta lähteestä – historiasta, taloudesta ja turvallisuudesta. Kaikki kolme ulot­tuvuutta sisälsivät ajatuksen kansasta, jonka hyvinvointia uh­kaa omaa etuaan tavoitteleva, tavallisten ihmisten elämästä vieraantunut ylikansallinen eliitti.

Skedin EU-vastaisuus sisälsi myös muita näkökulmia, jotka olivat yhtä tärkeitä ja näkyviä kuin populistiset ulottuvuudet. Sked painotti eurooppalaisten suvereenien valtioiden tärkeyttä maailmanhistorias­sa ja viittasi 1980-luvulla historiantutkimuksessa nousseeseen käsitykseen ”Euroopan ihmeestä”, joka auttoi 1100-luvulta lähtien Eurooppaa ohittamaan kehityksessä itämaiset ottomaanien, Kiinan ja mogulien imperiumit.

Tämän tulkinnan mukaan ihmeen mahdollistivat eurooppalainen epäyhtenäisyys ja valtioiden välinen kilpailu. Itämaiset imperiumit puolestaan kuihtuivat keskusjohtoisen byrokraattisuskonnollisen hallin­totapansa takia.

Samaa logiikkaa voi Skedin mielestä soveltaa Euroopan unioniin: itämaisten imperiumien tavoin EU tulee hajoamaan byrokraattisen ja kilpailua heikentävän luonteen­sa takia. Vaikka nämä ajatukset ajoivat hyvin rajattua käsitystä EU:sta, niitä ei voida pitää ainakaan tyypillisen populistisina, koska ne eivät sisältäneet kansan ja eliitin vastakkainasettelua.

Asiantuntijuus Brexit-kampanjassa

Asiantuntijuuteen kuuluu määritelmällisesti se, että asiantunti­joilla on erityisiä tietoja ja taitoja, joita he käyttävät ongelman­ratkaisussa.

Viestinnän professori Esa Väliverronen kuvaa, kuinka asiantuntijat nauttivat yhteis­kunnallisesta arvostuksesta, ovat lähtökohtaisesti puolueetto­mia ja toimivat ammatillisen etiikan periaatteiden mukaisesti. Käsitykset asiantuntijuudesta ovat aina aika- ja paikkasidon­naisia. Puolueettomuuden vaateesta huolimatta asiantuntijuus usein nivoutuu poliittiseen valtapeliin.

Brexit-kampanjoinnissa asiantuntijoiden julkinen rooli oli varsin näkyvä ja asiantuntijuus itsessään herätti runsaas­ti keskustelua. Esimerkiksi kansanäänestyskampanjan aikana oikeusministerinä toiminut ja Brexitiä puoltanut Michael Gove julisti uutiskanava Sky Newsin EU: In Or Out? -keskusteluohjelmassa, että ”ihmiset tässä maassa ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista”, jotka ”sanovat tietävänsä, mikä on parasta kansalle”. Gove ei tarkentanut keitä asiantuntijatahoja hän tarkoitti, mutta mainitsi useaan otteeseen ”akronyymien taakse piiloutuvat ekspertit”.

Gove tarkoitti tällä Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kaltaisia organisaatiota, joiden tutkimukset varoittelivat EU-eron negatiivista vaikutuksista. Kampanjan aikana huomio kiinnittyi etenkin talousasiantunti­joihin. Viittaukset talousasiantuntijoihin nostavat mielenkiintoisia kysymyksiä tieteen ja asiantuntijuuden suhteesta mediaan sekä erilaisista asiantuntijayhteisöistä.

Oxfordin yliopiston Merton Collegessa työskentelevän talouspolitiikan professorin Simon Wren-Lewisin mukaan kansantaloutta koskevan tieteellisen tiedon vaikuttavuudessa on ongelmia, sillä akatee­misten kansantaloustieteilijöiden argumentit eivät päädy suu­ren yleisön tai päätöksentekijöiden tietoon.

Wren-Lewisin mukaan toimittajat kääntyvät yliopistoja mieluummin ajatushautomoiden ja Lon­toon Cityn pankkiiriliikkeiden analyytikoiden puoleen etsies­sään asiantuntijatietoa ja tutkijoiden kannanottoja. Tähän on syynä se, että ajatushautomot ja pankkiiriliikkeet suhtautuvat mediaesiintymiseen luontevammin kuin yliopistotutkijat.

Akateemisen yhteisön ulkopuolella työskentelevät asian­tuntijat voivat vapaammin kommentoida julkisuudessa ajan­kohtaisia asioita.

Yksityisten ja julkisten tutkimuslaitos­ten ja ajatushautomoiden yleistyttyä yliopistojen mahdollisuu­det saada asiantuntijatietoaan julkisuuteen ovat kaventuneet. Yliopistojen ulkopuoliset asiantuntijainstituutiot tarjoavat usein niin kutsuttua strategista tutkimustietoa, joka on käytännönläheistä, ratkaisukeskeistä ja yhteiskunnalliseen vaikut­tavuuteen tähtäävää.

Myös Väliverronen katsoo, että yliopiston ulkopuo­listen asiantuntijatahojen tutkijat viestivät paremmin kuin aka­teemiset kollegansa. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että akatee­misen maailman ulkopuolisia tiedontuottajia ei sido niin kut­suttu ”akateeminen painolasti”, joka muodostuu muun muassa tieteelliseen julkaisemiseen kuuluvasta vertaisarvioinnista ja ilmenee varovaisena kielenkäyttönä. Akateemisen yhteisön ulkopuolella työskentelevät asian­tuntijat voivat vapaammin kommentoida julkisuudessa ajan­kohtaisia asioita.

Älymystön roolit poliittisessa kampanjassa

Eturivin brittihistorioitsijat, kuten Simon Schama, Niall Ferguson ja jo mainittu Sked, ottivat monia julkisia rooleja maan EU-kansanäänestykseen liittyvän kampanjoinnin aikana. He esiintyivät varsinaisen leipätyönsä lisäksi kommentaattoreina ja blogisteina. He olivat samanaikaisesti julkisia intellektuel­leja, tutkijoita ja asiantuntijoita – Sked jopa eräänlainen tutkija-aktivisti.

Kaiken aikaa he olivat kuitenkin ensisijaises­ti akateemista eliittiä. Historioitsijoiden tutkimusintressit eivät välttämättä korreloineet sen kanssa, mitä asioita he mediassa kommentoivat. Varsinkin Schaman keskeiset tutkimus­teemat ovat varsin kaukana EU-tutkimuksesta.

Toisaalta kam­panja-argumenteissa mentaliteetit ja kulttuurisidonnaiset nä­kemykset olivat hyvin voimakkaasti läsnä. Nämä teemat ovat myös Schaman tutkimuksen keskiössä. Tästä syystä – asian­tuntijuuden määritelmän mukaisesti – hänellä oli paljon tie­toa ja taitoa arvioida julkisuudessa esillä olleita narratiiveja.

Brexit-kampanjan aikana silmiinpistävää oli myös, että EU:n historian tutkimuksen kärkinimet, kuten Piers Ludlow, eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. Mediassa näkyivät kampanjan tiimoilta ne histo­rioitsijat, jotka muutenkin ovat julkisuudessa esillä.

Julkinen asiantuntijuus muotoutuu useamman mekanismin kautta. Näitä ovat esimerkiksi asiantuntijan kommentointivalmius, tunnettavuus toimittajien keskuudessa, ajankohtaisuus, valmius tuottaa popularisoitua tutkimusta julkisen keskustelun tarpeisiin ja niin edelleen.

Akateeminen populismi on yliopistoeliittiin kuuluvan tieteentekijän poliittisten päämää­rien ajamiseen valjastama puhetapa.

Populistiset piirteet olivat läsnä joidenkin EU-eroa kan­nattaneiden historiantutkijoiden julkisissa puheenvuoroissa. Ilmiötä voi mielestäni kuvata akateemisen populismin käsit­teen avulla. Akateeminen populismi on yliopistoeliittiin kuuluvan tieteentekijän poliittisten päämää­rien ajamiseen valjastama puhetapa.

Sen keskiössä on kansan ja eliitin vastakkainasettelu, jota käytetään ohjaamaan huomio yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joiden esitetään johtuvan eliitin toiminnasta ja heikentävän kansan elinolosuhteita. Akateemi­nen populismi ilmenee yhdessä muiden ideologioiden kanssa.

Akateeminen populismi on usein osa jotakin laajempaa aja­tusrakennelmaa. Akateemisessa populismissa korostuu toimi­jan yhteiskunnallinen asema osana älymystöä ja akateemista asiantuntijayhteisöä. Tämä sosiaalinen tausta erottaa akateemi­sen populismin muusta julkisuudessa esiintyvästä, populistisia sävyjä sisältävästä asiantuntija-, media- ja poliitikkopuheesta.

PhD Mika Suonpää on poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Asiantuntijuus ja akateeminen populismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Brexit-keskustelut ovat nostaneet pinnalle Pohjois-Irlannin aseman, konfliktin uudelleen leimahtamisen mahdollisuudet ja keinot, joilla voitaisiin välttää Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välille brexitissä muodostuva kova raja.

Backstop-termillä tarkoitetaan eräänlaista varajärjestelmää, jonka tarkoitus on pitää maaraja avoimena Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välillä – myös sopimuksettoman eron tilanteessa. Backstop voi tarkoittaa tulliliittojärjestelyä, kuten Euroopan unioni on esittänyt, tai teknisiä ratkaisuja, joilla niin sanottu kova raja pystytään välttämään.

Brexitiä on kutsuttu vakavimmaksi uhaksi paitsi vuonna 1998 solmitulle Belfastin rauhansopimukselle myös koko Britannian unionille.

Brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miksi näin on? Tarkastelen Pohjois-Irlannin konfliktin perusongelmaa ja sitä, miten Belfastin rauhansopimus pyrkii rakenteillaan yhteen sovittamaan alueen keskenään ristiriitaiset identiteettipolitiikat. Tämän herkän tasapainon avaaminen auttaa ymmärtämään, miksi brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miten Pohjois-Irlanti äänesti?

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa lopulta hyvin pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua. Yhtenäistä Irlantia – tai ainakin tiiviimmän linkin säilyttämistä Irlannin tasavaltaan – kannattavat nationalistit äänestivät Euroopan unionissa pysymisen puolesta. Brittimieliset unionistit puolestaan kannattivat brexitiä.

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua.

Äänestäjien päätöksissä näkyivät pääosin samat vaikuttimet kuin muuallakin Britanniassa: brexitin kannalla olivat vähemmän koulutetut, sosiaalisesti konservatiiviset, maahanmuuttoa vastustavat ja poliittiseen järjestelmään kiinnittymättömät henkilöt.

Yllättävää ei ole se, että Irlannin tasavallan rajan useammin ylittävät henkilöt kannattivat EU:ssa pysymistä. Jälkikäteen yllättävää sen sijaan on, että 51 prosenttia EU:ssa pysymistä kannattaneista koki vielä kesällä 2016, että brexit-kannan voittaminenkaan ei tule aiheuttamaan ongelmia rajanylityksessä. Brexitin kannattajat eivät pitäneetkään kampanjoissaan kovan rajan paluun mahdollisuutta ongelmana.

Myös paikallispolitiikka on umpisolmussa

Brexitin Pohjois-Irlannissa aiheuttamaa levottomuutta selittää osin alueen jo valmiiksi lukkiutunut poliittinen tilanne. Pohjois-Irlannin paikallishallinto on ollut toimimaton viimeiset kaksi vuotta.

Ensimmäisissä brexitin jälkeisissä parlamenttivaaleissa maaliskuussa 2017 unionistit menettivät ensi kertaa enemmistönsä paikallisparlamentissa ja poliittinen prosessi toimivan hallituksen muodostamiseksi jumiutui.

Belfastin sopimus määrittelee, että poliittisen hallinnon tulee noudattaa vallanjakoa (power sharing), jossa unionistista ja nationalistista traditiota edustavat puolueet jakavat vallan koalitiohallituksessa. Vaikka suurin unionistipuolue, brittiparlamentissakin vaa’ankieliasemaa käyttävä demokraattinen unionistipuolue (DUP) on suostunut jakamaan vallan nationalistisen Sinn Fein -puolueen kanssa useasti viimeisen vuosikymmenen aikana, nyt se ei ole sitä tehnyt.

Alueen puolueiden ollessa kyvyttömiä yhteishallintoon valtaa on käytetty virkamiesvoimin jo kaksi vuotta, mikä on virkamieshallitusten maailmanennätys.

Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Mikäli brexit toteutuu tilanteessa, jossa Pohjois-Irlannilta puuttuu toimiva aluehallinto, aiheuttaisi jo tämä lähes varmasti ongelmia. Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Myös pääministeri Theresa May on myöntänyt tämän. Käytännössä ainoana ratkaisuna olisikin itsehallinnon osittainen kumoaminen ja alueen palauttaminen suoraan Lontoon hallinnon alaiseksi.

Tällainen suora hallintovallan käyttö raivostuttaisi nationalistiset puolueet ja voisi uudelleen aktivoida myös jyrkän linjan tasavaltalaisia, jotka yhä kannattavat aktiivisia toimia Britanniasta irtautumiseksi.

Westminsterin suora valta, niin sanottu direct rule, olisi konkreettinen ja vaarallinen askel taaksepäin rauhanprosessissa. Se toisi väistämättä ihmisten mieleen 1970-luvun alun vaikeimman vaiheen, jolloin Lontoon suoraan valtaan jouduttiin silloisen unionistihallinnon kaaduttua nationalistisen väestön mielenilmausten paineessa.

Pohjois-Irlannin konflikti, ”The Troubles”, alkoi 1960-luvun lopulla osana globaalia kansalaisoikeusliikehdintää. Se kuitenkin muuttui nopeasti paikalliseksi etno-nationalistiseksi konfliktiksi, kun unionistihallinto reagoi mielenilmauksiin väkivaltaisesti. Britannia joutui ottamaan alueen hallinnon suoraan valtaansa vuonna 1972, unionistien paikallishallinnon legitimiteetin kadottua.

Lontoo ei kuitenkaan kyennyt saavuttamaan haluamaansa puolueetonta asemaa, vaan ajautui Verisunnuntain kaltaisten tapahtumien myötä konfliktin osapuoleksi. Poliittinen valta pohjoisirlantilaisille palautui vasta Belfastin sopimuksen myötä.

Lojaalit kapinalliset

Brexitiä on käsitelty itsemääräämisoikeuden ja suvereniteetin perspektiivistä, mihin Pohjois-Irlanti tuo oman mielenkiintoisen mutkansa.

Pohjois-Irlannin unionistit ovat useasti kieltäytyneet noudattamasta aluetta koskevia Lontoon parlamentin päätöksiä. Tunnetuimpina esimerkkinä tästä on vuoden 1972 tapahtumat, jolloin unionistit kaatoivat massamielenosoituksillaan ilman heidän hyväksyntäänsä neuvotellun Sunningdalen sopimuksen, joka olisi Belfastin sopimuksen tapaan jakanut vallan unionistien ja nationalistien välillä.

Unionistit siis haluavat pysyä osana kuningaskuntaa, mutta varaavat itselleen oikeuden olla kunnioittamatta samaisen kuningaskunnan demokraattisesti tekemiä päätöksiä, mikäli näiden katsotaan vaarantavan unionistiväestön oikeutta kuulua tähän kuningaskuntaan. Tätä unionistien ajattelussa keskeistä opinkappaletta kutsutaan ehdolliseksi lojaaliudeksi.

Tässä ajattelussa pohjoisirlantilaiset unionistit muodostavat poliittisen yhteisön, joka perustaa yhteenkuuluvuutensa kielen tai syntyperän sijasta sopimusoikeuteen, eli alkuperäiseen Act of the Union -asiakirjaan vuodelta 1800, sekä unionistiväestön laajalti allekirjoittamaan Ulsterin sitoumukseen vuodelta 1913.

Pohjois-Irlannin perustuslaillista asemaa koskevissa päätöksissä myös Britannian hallituksen suvereniteetti Pohjois-Irlannissa on siis unionistien taholta lähtökohtaisesti ehdonalainen. Suvereniteetti murtuu, mikäli se joutuu ristiriitaan unionistien itsemääräämisoikeuden kanssa. Tämä selittää DUP:n kykyä ylläpitää hyvin tiukkaa linjaa backstopin suhteen ja toisaalta sitä, miksi sen on hyvin vaikea tehdä kompromissia asiassa joutumatta syytetyksi petturiksi oman yhteisönsä toimesta.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan.

DUP:lle on täysin mahdotonta hyväksyä sopimusta, jossa Pohjois-Irlanti säilyisi osana tulliliittoa siten, että tulliraja piirtyisi Britannian ja Irlannin saaren välille, vaikka Mayn hallitukselle tämä aluksi sopikin. Tullirajan siirto Irlannin saaren ja Britannian välille merkitsisi DUP:n kannattajille suurinta mahdollista petosta, ja DUP onkin todennut vastustavansa nyt pöydällä olevaa sopimusta, vaikka se tuotaisiin parlamenttiin tuhat kertaa.

Backstop-lainsäädännön ja sen Pohjois-Irlannin ja muun Britannian suhteessa aikaansaaman suvereniteettiongelman esiin nostattamat kysymykset ovatkin merkittäviä. Niiden luomat jännitteet Pohjois-Irlannissa rinnastuvat etnisiin jännitteisiin tilanteissa, joissa ryhmäidentiteetit ja paikalliset nationalismit määrittyvät sopimusten sijasta esimerkiksi syntyperän perusteella.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan. Pohjois-Irlannin konfliktissa on toki kyse paljosta muustakin, mutta tämä itsemääräämisoikeuksien konflikti on erityisessä keskiössä brexitin luomassa epävarmuudessa.

Belfastin rauhansopimus perustuu suvereniteetin käsitteen luovaan venyttämiseen siten, että sekä unionistinen että nationalistinen kansanosa voisivat olla sopimuksen määrittämiin hallintorakenteisiin tyytyväisiä ja ottaa niihin osaa samalla kokien myös oman traditionsa suojatuksi ja itsemääräämisoikeutensa toteutetuksi.

Todennäköistä onkin, että tämän herkän tasapainon haurautta ei EU ainakaan aluksi täysin ymmärtänyt.

Kaikki eivät toki Pohjois-Irlannissakaan katso asioita pelkästään suvereniteetin ja identiteetin kannalta. Erityisesti elintarvikekaupan harjoittajat ovat painostaneet DUP:tä hyväksymään backstopin, koska kovan rajan palauttaminen olisi taloudellisesti tuhoisaa.

Backstopin aiheuttama ero Pohjois-Irlannin ja muun Britannian välille on perinteisille unionisteille todellinen uhka. Sen aikaansaamaa eksistentiaalista pelkoa ei ole lievittänyt se, että nationalistinen Sinn Fein on avoimesti käyttänyt esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ”Englanti ulos Irlannista” -tyyppistä retoriikkaa.

Raja ja rauha

Keskeistä Belfastin rauhansopimuksen onnistumiselle oli se, että se solmittiin EU:n kontekstissa. Ei liene sattumaa, että kun raja vuonna 1992 katosi Irlannin saarelta Euroopan vapaakauppa-alueen myötä, niin samana vuonna alkoivat tunnustelut prosessissa, joka päättyi lopulta Belfastin rauhansopimukseen.

Rauhanprosesseille on tyypillistä edetä ensin raiteita, joilla päästään kaikkia hyödyttäviin, esimerkiksi taloudellista vaurautta lisääviin uudistuksiin. Vasta sitten siirrytään identiteettipolitiikkaa ravistelevampiin kysymyksiin. Tässä mielessä Pohjois-Irlannin rauhanprosessi on oppikirjaesimerkki.

Brexitin kannalta Belfastin sopimuksessa on erityisiä herkkyyksiä. Ne liittyvät siihen, miten Pohjois-Irlannin alueen hallinto järjestetään ilmansuuntien jakamassa nelikentässä niin, että kaikki osapuolet ovat osallisia, mutta kukaan ei kuitenkaan tunne oloaan uhatuksi.

Brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Paul Bew, yksi Belfastin sopimuksen taustahahmoista ja silloisen unionistijohtajan ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen David Trimblen neuvonantaja, varoittaa siitä, että brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Bew’n mukaan erosopimuksessa nyt oleva malli merkitsisi sitä, että Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin suhteiden ydinalueita siirtyisi pohjoisirlantilaisilta itseltään ylikansallisen oikeuskäytännön piiriin.

Tämä rikkoisi Britannian ja Irlannin tasavallan Belfastin sopimuksessa antamia sitoumuksia olla solmimatta sopimuksia, jotka ovat ristiriidassa Belfastin sopimuksen vallanjakorakenteiden kanssa. Bew viittaa lainsäädäntöön, joka väistämättä jouduttaisiin antamaan backstopista ja sitä kautta tehtyihin päätöksiin, joihin pohjoisirlantilaiset eivät pääsisi suoraan vaikuttamaan.

Pohjois-Irlannin asioihin vihkiytymättömälle edellä mainitut ongelmat saattavat näyttää käsittämättömiltä. Koko Belfastin sopimuksen keskiössä on kuitenkin tarkkaan laadittu perustuslaillinen tasapaino alueesta. Sen horjuttaminen aiheuttaa etelän ja pohjoisen suhteiden nopean heikkenemisen ja johtaa rauhanprosessin horjumiseen.

Yhtä varmasti kuin nationalistit raivostuisivat suoran hallinnon palauttamisesta olisivat unionistit barrikadeilla, mikäli näyttäisi siltä, että osa heidän määräysvallastaan siirtyisi backstop-mekanismin alaiseksi.

Tällainen räjähdysherkkä teema voisi olla esimerkiksi nykyisessä erosopimuksessa oleva vaatimus siitä, että Pohjois-Irlannin maataloustuottajat joutuisivat osana backstop-mekanismia käyttämään Irlannin tasavallan eläinlääkäreitä brittiläisten sijasta.

Brexit tarraa kipupisteisiin

Pohjois-Irlannin kiistassa sen perimmäistä ongelmaa, eli vaikeasti yhteen sovitettavia näkemyksiä kansallisen itsemääräämisoikeuden toteutumisesta, ei ole vieläkään saatu ratkaistua. Brexit ja backstop ovat mielenkiintoisella tavalla tuoneet jälleen esiin tämän.

Rauhansopimus perustuu siihen, että nämä vaikeimmin ratkaistavat asiat siirretään syrjään ja niiden odotetaan unohtuvat yhdessä politiikkaa tehdessä. Brexit ravistelee näitä herkkiä rakenteita ja uhkaa vetää sivuun siirretyt kysymykset identiteetistä ja itsemääräämisoikeudesta taas keskiöön.

Jyrki Ruohomäki toimii johtavana asiantuntijana ja yksikönpäällikkönä sisäministeriön Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

Julkaisu Brexit, Pohjois-Irlanti ja backstop: Belfastin rauhansopimus vaarassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

James Bond: ”I make my own choices.”
[…]
Silva: ”England… The empire… You are living in a ruin, you just don’t know it yet.”
– Skyfall (2012)

Viehtymys nostalgiaan on nostettu esiin yhtenä keskeisimmistä selityksistä Britannian EU-erolle. Kovan brexitin kannattajat kuten Boris Johnson ovat haaveilleet vanhan Kansainyhteisön ajoista ja Britannian palauttamisesta maailmanpolitiikan keskiöön.

Brittien viehtymys vanhaan maailmaan onkin ollut keskeinen osa viimeisen vuosikymmenen populaarikulttuuria. Menestyssarjat ja -elokuvat kuten The Crown (2016–), Winston Churchill -filmatisointi Darkest Hour (2017) ja sotakuvaus Dunkirk (2017) ovat heijastaneet joko kaipuuta kadotetun loiston aikaan – tai edustaneet myyttiä Britannian erityisasemasta Euroopassa.

Kuten Oscar-voittaja Kuninkaan puheen (2011) tapauksessa, kysymys saarivaltion poliittisesta kohtalosta on käynyt yksiin hallitsijan henkilökohtaisen kamppailun – psykologisen ja fyysisen – kanssa: Britannia löytää äänensä maailmanpolitiikassa vain vahvan johtajan kautta.

Kysymys imperiumin kohtalosta on hallinnut myös James Bond -sarjan kahta viimeistä filmatisointia Skyfall (2012) ja Spectre (2015). Ajatus poliittisten ja ideologisten kamppailujen fyysisestä ulottuvuudesta on tietenkin ollut aina Bond-saagan ytimessä; erityistä sarjan viimeisimmissä osissa on Bondin alkoholismin tulkitseminen metaforana britti-imperiumin sisäiselle luhistumiselle.

Britannian suvereniteettia eivät uhkaa vain roistovaltiot vaan globaali informaatiovallankumous, joka on vaarana tuhota tiedustelukoneiston konkreettiset edellytykset sisältä käsin. Erityisesti Spectren tapauksessa tämä tapahtuu varsin muodikkaan skenaarion kautta, jossa hanke tiedusteluvaltojen yhteisistä kompetensseista paljastuu rikollisjärjestön juoneksi. Jaettu suvereniteetti on ansa.

Olisi yksinkertaistavaa palauttaa brexit yksinomaan nostalgiaprojektiksi.

Olisi kuitenkin yksinkertaistavaa palauttaa brexit yksinomaan nostalgiaprojektiksi. Taistelu brexitin merkityksestä – erosopimuksesta tulevasta suhteesta Eurooppaan – heijastaa paljon syvällisempää kamppailua kansallisvaltion ja poliittisen itsemääräämisoikeuden eli suvereniteetin luonteesta tämän päivän Euroopassa.

Absoluuttinen suvereniteetti ja kansallisvaltiot

Modernin poliittisen suvereniteetin juuret ovat olennaisesti Britanniassa. Englantilaisen filosofi Thomas Hobbesin (1588–1679) Leviathan-teoksessa esittämä teoria yhteiskuntasopimuksesta perustui olennaisesti ajatukselle, jonka mukaan yhteiskunnan lähtötilanne, ”kaikkien sota kaikkia vastaan”, on estettävissä ainoastaan vahvan hallitsijan keinoin.

Näkemykseen kuului ajatus poliittisen suvereniteetin absoluuttisuudesta. Jos laki tai tuomioistuin rajoittaisi suvereenia, hallitsijan kyky tehdä päätöksiä olisi jatkuvasti uhattuna. Tästä syystä suvereenin vallan on oltava ehdotonta ja jakamatonta.

Brexit-prosessin aikana on tullut usein vaikutelma, että Britanniassa keskustelua on käyty 1600-lukulaisiin käsityksiin nojaten. Vallankäyttö on näyttäytynyt nollasummapelinä, jossa poliittisia, taloudellisia tai sosiaalisia kysymyksiä koskeva valta on yksinomaan Britannian käsissä – tai se menettää täysin merkityksensä. Joko poliittinen suvereniteetti on absoluuttista tai jakamatonta – tai se karkaa tai hajoaa.

Siksi Leave-kampanjan tehokkaimmaksi iskulauseeksi muodostui juuri take back control – ajatus kadonneen kansallisen suvereniteetin palauttamisesta.

Käytännössä maailma rakentuu tänä päivänä erilaisten jaettujen suvereniteettien järjestelmälle.

Käytännössä maailma rakentuu kuitenkin tänä päivänä erilaisten jaettujen suvereniteettien järjestelmälle. Maat luopuvat osasta kansallista määräysvaltaansa, jotta ne voivat toimia yhteistyössä joissain kysymyksissä kuten kaupassa, turvallisuudessa tai ulkopolitiikassa.

Valtiokeskeisen geopolitiikan rinnalle ovat tulleet geoekonomiset konfliktit, joissa kamppailua käydään yhä enemmän kansainvälisten sääntelyjärjestelmien kuten Maailman kauppajärjestö WTO:n tai alueellisten sopimusjärjestelyjen välityksellä.

Kansallisvaltion asema on ollut tässä kehityksessä jännitteinen. Valtiot eivät ole kadonneet, mutta niiden politiikasta on tullut entistä reaktiivisempaa suhteessa globaaleihin ja alueellisiin sääntelyjärjestelmiin.

Poliittisia järjestelmiä arvioidaan suhteessa niiden kykyyn sopeutua ”muuttuvaan toimintaympäristöön”, jonka määrittävin piirre on kompleksisuus ja rajojen ylittäminen. Kansallisvaltion kehyksessä toimiva demokratia tai työmarkkinajärjestelmien kaltaiset keskitetyt mallit tulevat jatkuvasti jälkijunassa, paitsi silloin, kun keskitetyt ratkaisut palvelevat sopeutumista.

Britannian EU-suhde murroksessa

Euroopan unioni on yksi jaetun suvereniteetin järjestelmistä. Sen historialliset edeltäjät kuten Euroopan talousyhteisö (1957–) perustuivat ajatukselle Euroopan sisäisten konfliktien suitsimisesta taloudellisen yhteistyön keinoin. Erityisesti 2000-luvun aikana unionin painopiste on siirtynyt sisäisten yhä enemmän ulkoiseen vaikuttamiseen lähialue- ja kauppapolitiikan avulla.

Kysymys suvereniteetin rajoista on ollut integraation ytimessä. Positiivisesti tulkittuna jaettu suvereniteetti on tarkoittanut yhteisiä standardeja esimerkiksi tavaroissa ja palveluissa. Yhteisesti sovitut pelisäännöt esimerkiksi työlainsäädännössä tarkoittavat, ettei mikään maa voi kilpailla epäreilusti työehtoja polkemalla.

Samalla on selvää, ettei suvereniteetin rajoittaminen ole ollut yksinomaan neutraali prosessi. EU:n sisämarkkinoita on rakennettu vahvan kilpailulainsäädännön varaan, mikä on olennaisesti rajoittanut valtioiden liikkumavaraa teollisuus- ja investointipolitiikassa. Eurojärjestelmän säännöt rajoittavat valtioiden talouspolitiikkaa eikä verotukseen ole haluttu luoda juurikaan minimistandardeja. Yksittäisten valtioiden kyky vaikuttaa pääomaliikkeisiin tai kauppapolitiikkaan on heikentynyt merkittävästi.

Britannian EU-suhdetta on mahdotonta ymmärtää ilman suvereniteettikysymystä.

Britannian EU-suhdetta on mahdotonta ymmärtää ilman suvereniteettikysymystä. Vielä 1980-luvun alkupuolella konservatiivipuolue oli selkeämmin EU-myönteinen puolue kuin euroskeptinen työväenpuolue. Britannia hakeutui Euroopan talousyhteisön jäseneksi vuonna 1973 konservatiivipääministeri Edward Heathin johdolla, ja Euroopan yhteisö nähtiin markkinaliberaalin järjestyksen lujittajana.

Asetelma kääntyi kuitenkin Margaret Thatcherin pääministerikauden loppupuolella. Britannian visio puhtaasta sisämarkkinaprojektista alkoi saada rinnalleen toisenlaisia sävyjä, kun ”sosiaalisen Euroopan” kaltaiset teemat nousivat esiin Jacques Delorsin komission puheissa.

Thatcherin pelkona oli, että määräenemmistöpäätöksiä käytettäisiin edistämään eurooppalaista sosiaalipolitiikkaa. Myös Ranskan ja Saksan yhteisvaluuttaprojektiin suhtauduttiin epäillen, ei vähiten 1990-luvun alun tapahtumien vuoksi, jolloin Britannia joutui jättämään Euroopan kiinteän valuuttajärjestelmän niin sanotun mustan keskiviikon tapahtumien takia.

1980-luvun loppupuolella britti-imperiumin nostalgiasta tuli keskeinen osa Thatcherin strategiaa. Siinä missä pääministerikauden alkua olivat määrittäneet kommunismin ja sosialismin aaveet, kohdistui kritiikki 1980-luvun lopulla yhä enemmän Euroopan ”supervaltion”, hallitsemattoman liittovaltiokehityksen ja suvereniteetin hajoamisen kaltaisiin teemoihin.

Näinä vuosina kylvettiin siemen nyt kovan brexitin esitaistelijoiksi nousseelle European Research Group -ryhmälle. ERG syntyi Maastrichtin sopimuksen (1993) aikoihin vastustamaan EU:n liittovaltiokehitystä, ja sen alkuperäinen missio koostui ajatuspajatoiminnasta ja pyrkimyksestä rakentaa puoluerajat ylittävää yhteistyötä euroskeptisten liikkeiden välille. 2000-luvun alkupuolella ERG:n toiminta oli passiivista.

David Cameronin vuonna 2005 alkanut kausi konservatiivipuolueen johdossa perustui olennaisesti kovan linjan euroskeptikkojen miellyttämiselle ja oikean laidan joukkopaon estämiselle. Cameron siirsi puolueensa Euroopan parlamentissa keskustaoikeistolaisessa EPP-ryhmästä kansallismieliseen ECR-ryhmään ja lupasi EU-kansanäänestyksen vastineeksi vuoden 2015 parlamenttivaalien voitosta.

Taistelu sääntely-ympäristöstä

ERG:n uudelleensyntyminen sijoittui vuoden 2016 brexit-äänestyksen jälkimaininkeihin. Ryhmän johtoon valittu Steve Baker tarkensi ERG:n profiilia nimenomaan kovan eron kannattajana. Bakerin pitkäaikaisena visiona ei ollut ainoastaan Britannian EU-ero vaan Euroopan unionin korvaaminen puhtaasti vapaakauppaan keskittyvällä sopimusjärjestelyllä.

Kyse ei ollut vain nostalgiasta vaan Britannian paikasta kansainvälisessä sääntely-ympäristössä.

On kysytty, miksi oikeistokonservatiivit kuten miljoonaomaisuuden kerännyt entinen investointipankkiiri Jacob Rees-Mogg kannattavat sopimuksettoman eron kaltaisia ratkaisuja, jotka toteutuessaan olisivat merkittäviä iskuja Britannian taloudelle. Englannin keskuspankin arvioiden mukaan sopimuksettoman eron negatiivinen vaikutus kansantuotteeseen saattaisi olla lähellä kymmentä prosenttia 15 vuoden aikavälillä riippuen mahdollisten uusien vapaakauppasopimusten aikatauluista.

ERG ei kuitenkaan visioi ensisijaisesti kansantuotteen kasvua vaan EU-eron käyttöä välineenä Britannian muuttamisessa vero- ja sääntelyparatiisiksi. Vuoden 2016 haastattelussa Rees-Mogg totesi ”Intian sääntelytason” riittävän suurimmassa osassa päästö- ja turvallisuusstandardeja. Kovan brexitin odotetaan myös tuovan mahdollisuuksia lieventää merkittävästi pankki- ja finanssisektorin sääntelyä.

Kysymys kansallisesta määräysvallasta määrittää myös työväenpuolueen suhdetta brexitiin.

Kysymys kansallisesta määräysvallasta määrittää myös työväenpuolueen suhdetta brexitiin. Vaikka puolue pitää kiinni EU-standardeista työ- ja ympäristölainsäädännössä, EU-oikeuden on nähty rajoittavan sen tavoitteita rautateiden tai vesilaitosten kansallistamisesta. Todellisuudessa esteet eivät olisi kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Suuremman esteen Labourin teollisuuspolitiikalle muodostavat EU:n valtiontukiin liittyvät säännöt.

Brexitistä ei ole tullut työväenpuolueelle – eikä varsinkaan Jeremy Corbynille – elämän ja kuoleman kysymystä. Vaikka puolueen virallisena tavoitteena on ollut toinen kansanäänestys – tai mahdollisesti jäsenyys tulliliitossa –, sisäpoliittiset kysymykset terveydenhuollosta ja asumisesta ovat pitkällä tähtäimellä kannattajille keskeisempiä. Corbynille on tärkeää, ettei työväenpuolue joudu vastuuseen konservatiivien aloittamasta brexit-sotkusta.

Toisin kuin Nobel-palkittu ekonomisti Paul Krugman on esittänyt, brexitiä ei tule nähdä komission, keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n muodostaman troikan ja eurokriisin aikana harjoitetun talouskuripolitiikan tuotteena. Euroalueeseen kuulumaton Britannia pystyi pääosin jättäytymään niin pelastuspakettien kuin kovennetun talousohjauksen ulkopuolelle.

Mitä EU-instituutioihin tulee, euroskeptikkojen kannalta olennaisempaa on ollut vuoden 2004 itälaajenemista seurannut taistelu taloudellisista ja sosiaalisista oikeuksista, joissa EU-tuomioistuimen ennakkopäätökset ovat nousseet merkittävään asemaan. Ongelmaksi ovat muodostuneet yhtäältä EU-kansalaisten oikeudet Britannian sosiaaliturvaan, toisaalta EU-tuomioistuimen ”markkinaliberaalit” linjaukset vierastyövoiman käytöstä ja työtaistelutoimenpiteiden rajoittamisesta.

Ongelma ei ole ollut vain maahanmuutossa, sillä työllisyyden ja talouskehityksen näkökulmasta itälaajenemisen jälkeinen kehitys on ollut varsin hyvää suhteessa verrokkimaihin. Ongelma on ollut heikkenevissä julkisissa palveluissa, korkeakoulutuksen kallistumisessa sekä sosiaalisen asuntotuotannon laahaamisessa. Maahanmuuttajat eivät ole vieneet työpaikkoja vaan koulupaikkoja, ruuhkauttaneet asuntojonoja ja kuormittaneet terveydenhuoltoa.

Kansallisvaltion hauntologia

Brexit-prosessi on herättänyt monia kysymyksiä demokratian tilasta: kansanäänestysten mielekkyydestä, poliittisen keskustelun polarisaatiosta, kaksipuoluejärjestelmän toimintakyvystä ja mediakulttuurista. Väitän, että sen pitkäkantoisimmat seuraukset liittyvät kuitenkin kansallisvaltion ideaan erityisesti eurooppalaisen integraation kehyksessä.

Brexit tulee näyttämään, mitä kansallisen suvereniteetin palauttaminen, ainakin muodollisesti, tarkoittaa konkreettisen politiikan ja autonomian kannalta.

Brexit tulee näyttämään, mitä kansallisen suvereniteetin palauttaminen, ainakin muodollisesti, tarkoittaa konkreettisen politiikan ja autonomian kannalta. Tarkoittaako EU:n sääntelyregiimistä irrottautuminen jonkinlaisen ”Euroopan Singaporen” syntyä, liberaalin sääntely-ympäristön liittoa autoritaarisen politiikan kanssa?

Vai avaako brexit mahdollisuuden harjoittaa edistyksellistä yhteiskuntapolitiikkaa, joka tähtää sosiaalisten oikeuksien vahvistamiseen Britannian sisällä?

Ehkäpä nostalgian sijaan kyse onkin hauntologiasta? Käsitteen lanseerasi alun perin ranskalainen filosofi Jacques Dérrida vuonna 1993 ilmestyneessä teoksessaan Spectres de Marx, ”Marxin haamut”. Analyysin taustalla oli pyrkimys ymmärtää marxismin perintöä tilanteessa, jossa reaalisosialismi oli siirtymässä jopa nostalgian tuolle puolen.

Vaikka Derrida eräässä mielessä hyväksyi Francis Fukuyaman ajatuksen ”historian lopusta”, ei hän täysin allekirjoittanut analyysia historiallisen tietoisuuden katoamisesta ideologioiden jälkeisellä aikakaudella. Sosialismiin kuuluneet ajatukset historian edistyksestä ja pian koittavasta pelastuksesta olivat siirtyneet osaksi post-ideologista mielikuvitusta – mutta olennaisesti kummitellen tai piinaten, vailla konkreettista sisältöä.

Brexit on kansallisvaltion hauntologian ruumiillistuma. Sen kummitteleva sisältö on hobbesilaisen jakamattoman ja absoluuttisen suvereniteetin ideassa, jonka vieraus omalle ajallemme ei synny vain imperiumin kaipuusta tai uusliberalismin oletetusta valtiovastaisuudesta.

Kyse on siitä, että monet aikamme keskeisistä kysymyksistä ilmastonmuutoksen hidastamisesta muuttoliikkeiden hallintaan edellyttävät positiivista visiota jaetun suvereniteetin ideasta. Tällaista visiota brexit ei näytä tarjoavan.

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii eurooppalaista talousliberalismia.

Julkaisu Imperiumin vastaisku? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi kuluvan vuoden jalkapallosensaatioista on FC Liverpooliin täksi kaudeksi pelaamaan siirtynyt 26-vuotias egyptiläishyökkääjä Mohammed ”Mo” Salah, joka voitti Englannin Valioliigan maalikuninkuuden rikkomalla yhden kauden maaliennätyksen.

Salah johdatti seurajoukkueensa Mestarien liigan finaaliin ja Egyptin maajoukkueen kesän maailmanmestaruuskilpailuihin, minkä lisäksi hän on kauden aikana voittanut useita henkilökohtaisia palkintoja.

Salahin valitsivat Valioliigan vuoden parhaaksi pelaajaksi niin kanssapelaajat kuin urheilutoimittajatkin. Yhtenä hänen suurimmista saavutuksistaan voi kuitenkin pitää paatuneiden brittikannattajien voittamista puolelleen.

Brittifutiksen islamofobinen perinne

Salah on islaminuskoinen eikä peittele sitä jalkapallokentälläkään. Hän polvistuu jokaisen tekemänsä maalin jälkeen huomiota herättävään rukoukseen juhlittuaan osumaansa ensin kanssapelaajiensa kanssa.

Katsomoyleisö kunnioittaa Salahin hengellistä hetkeä ja palkitsee lopuksi pelaajan raikuvin suosionosoituksin ja huudoin. Liverpool-fanit ovat tehneet Salahille myös oman kannatuslaulun paljon puhuvine sanoituksineen:

Mo Salah, la, la, la, la,
La, la, la, la, la, la,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
If he scores another few
then I’ll be Muslim too,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
Then sitting in a mosque is where I wanna be.

Salahin uskonnollisen taustan positiivisessa valossa esiin nostava kannatuslaulu on siinä mielessä erittäin merkityksellinen, että vielä kymmenisen vuotta sitten brittifanien sanoituksissa muslimeihin suhtauduttiin täysin päinvastaisella tavalla.

Vuonna 2007 katsomo raikasi Newcastle Unitedin kannattajien laulusta, jossa toisteltiin egyptiläissyntyisen, Middlesbroughia edustaneen Midon olevan terroristipommittaja. Enää vastaavia, avoimen rasistisia kannatuslauluja ei ole mahdollista esittää jalkapallokatsomoissa ilman tuntuvia sanktioita.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Lajin yhteydessä toimii useita yhdenvertaisuuden puolesta taistelevia järjestöjä, joiden kautta puuttuminen rasistisiin välikohtauksiin on tehostunut. Kansalliset ja kansainväliset jalkapalloliitot ovat sitoutuneet rasisminvastaiseen toimintaan ja langettavat kannattajien epäasiallisista edesottamuksista rangaistuksia.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Asenteet juontavat 1970- ja 80-lukujen taitteeseen, jolloin Englantiin alkoi siirtyä enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia pelaajia. Jalkapallokulttuuri on aina kiinnittynyt vahvasti kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja heijastanut vallitsevan arvomaailman mukaisia suhtautumistapoja.

Rasististen loukkausten kohteeksi joutuivat Englannissa ensin tummaihoiset pelaajat. Vuosituhannen vaihteen 9/11-terroristi-iskun jälkeen valtaa on saanut myös islamofobinen eetos.

Vuosina 2011–2012 toteutettuun, kannattajien asenteita selvittäneeseen kyselytutkimukseen osallistuneista 83 prosenttia näki rasismin olevan englantilaisessa jalkapallossa kulttuurisesti rakentunutta. Osa vastaajista oli kuitenkin varovaisen toiveikkaita nuorempien sukupolvien asenteiden muuttumisesta suvaitsevammiksi.

Positiivinen muslimirepresentaatio

Kuluneen kauden aikana suurta mediahuomiota nauttinut Salah edustaa positiivista muslimirepresentaatiota, jollaiset ovat länsimaalaisessa mediassa harvassa. Brittikannattajilta lempinimen ”Egyptin kuningas” saanut Salah keräsi useita tuhansia ääniä Egyptin presidentinvaaleissa olematta edes ehdolla.

Salah on lahjoittanut rahaa projekteihin ja hyväntekeväisyyskohteisiin kotimaassaan ja toiminut keulakuvana esimerkiksi huumeiden vastaisessa kampanjassa. Salahin tähdittämä, sosiaalisessa mediassa levinnyt Egyptin ministeriön ja huumeiden vastaisen järjestön yhteinen kampanjavideo aiheutti Egyptin viranomaisten mukaan vieroitukseen hakeutuvien ennennäkemättömän ruuhkan.

Muslimiyhteisön keskuudessa Salah on niin ihailtu sankari kuin kannustava esikuvakin, joka rohkaisee esimerkillään Lähi-idän nuoria tavoittelemaan unelmiaan.

Urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan.

Salah on noussut valtamedian otsikoihin kuluneella kaudella myös sosiaalisen median sisältöjensä ansiosta – nokittelemalla esimerkiksi Manchester Unitedin pelaaja Ashley Youngin kanssa, kun Liverpool hävisi joukkueiden keskinäisen kamppailun ja ManU putosi Mestarien liigan jatkopeleistä.

Kun Salah solmi sopimuksen FC Liverpoolin kanssa kaudeksi 2017–2018, brittimedia julisti uuden ”sosiaalisen median kuninkaan” saapuneen seuraan. Salahilla on Instagramissa 17,2 miljoonaa ja Twitterissä yli 6 miljoonaa seuraajaa. Hän julkaisee enimmäkseen omaa urheilu-uraansa koskevia päivityksiä, mutta ottaa kantaa myös esimerkiksi naisten asemaan muslimimaissa jakamalla tasa-arvokampanjaa koskevaa julkaisua.

Kansainväliset urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus yrittää vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Toistaiseksi tapana on ollut tehdä voimakkaampia kannanottoja vasta aktiivisen urheilu-uran jälkeen, mihin saattavat omilla säädöksillään olla vaikuttamassa myös urheiluseurat, lajiliitot, sponsorit ja FIFAn ja Olympiakomitean kaltaiset katto-organisaatiot.

Salah on tietysti myös kannattajien laatimien sosiaalisen median sisältöjen kohde. Hänestä on laadittu lukuisia ylistäviä meemejä, jotka verkossa levitettäessä toimivat paitsi humoristisena leikkinä myös kommunikaation ja yhteisöllisyyden rakentamisen välineinä.

Yhdessä suosituista kuvameemeistä Salah on nostettu pyramidien ja Gizan Sfinksin rinnalle yhdeksi Egyptin ihmeistä.

Infografiikat kertovat Salahin olleen kevään aikana sosiaalisen median puheenaihe Englannin ja Egyptin lisäksi erityisesti GCC-maissa (Arabiemiirikunnat, Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar ja Saudi-Arabia), joissa aihetunniste #TheLegendMohamedSalah on ollut ahkerassa käytössä. Salah tuntuukin olevan arabimaiden yhteinen ylpeyden aihe.

Sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia myös uudenlaisille rasistisille ulostuloille.

Ei pidä silti unohtaa, että sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia niin ikään uudenlaisille rasistisille ulostuloille, joista julkisuudessa esiintyvät jalkapalloilijat ovat viime vuosina saaneet osansa. Monikulttuurisuutta hylkivä islamofobinen diskurssi on tutkitusti vallannut alaa jalkapalloaiheisessa verkkokommunikaatiossakin.

Kansallissankaruudesta (jalkapallo)kansakuntien koalitioon

Liverpool hävisi toukokuun lopussa Mestarien liigan finaalin. Ottelun jälkimainingeissa Salah-fanit ottivat some-raivonsa kohteeksi madridilaispuolustaja Sergio Ramosin, jonka kanssa käydyn kaksinkamppailun seurauksena Salah satutti olkapäänsä ja joutui jättämään ottelun kesken jo puolen tunnin pelaamisen jälkeen.

Egyptiin laskeutui maansuru, koska loukkaantumisen pelättiin estävän Salahin osallistuminen jalkapallon MM-kisoihin. Egyptiläisen lakimiehen väitetään kertoneen paikallisessa televisiolähetyksessä haastavansa Ramosin oikeuteen ja vaativan miljardin suuruista korvausta Egyptin kansakunnalle aiheutuneesta harmista.

Tapaus päätyi myös syyrialaisten oikeustieteen opiskelijoiden tenttikysymykseksi, kun Damaskoksen yliopistossa ensimmäistä vuotta lakia opiskelevien tehtävänä oli esittää neljä perustetta sille, miksei Ramos joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teostaan. Joidenkin egyptiläisten taas kerrotaan pitävän Ramosia jopa israelilaisten kätyrinä.

Pettymyksen laajuuden ymmärtää, sillä Salahin menestys ja Egyptin selviytyminen arvokisoihin 28 vuoden tauon jälkeen ovat tuoneet iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta egyptiläisten epävakaan arjen keskelle. Salah itse totesi kuitenkin heti loukkaantumisensa jälkeen Twitterissä olevansa toiveikas MM-kisoissa pelaamisen suhteen ja julkaisi 3.6. kuvan kätensä kuntoutuksen etenemisestä, mistä riemuitsee egyptiläisten lisäksi varmasti koko kansainvälinen jalkapalloyleisö.

Nyt katseet ovat kääntyneet Venäjälle. Jalkapallon MM-kisojen ympärillä on jälleen kerran käyty polemiikkia monien tahojen ollessa sitä mieltä, ettei kisoja olisi alun perinkään pitänyt myöntää ihmisoikeuksia polkevalle ja kyseenalaista ulkopolitiikka harjoittavalle valtiolle.

Venäjän jalkapalloliittoa on sakotettu kuluneen kevään aikana maajoukkueen fanien rasistisen käytöksen takia. Toukokuussa ilmestyneen FARE-järjestön raportin mukaan Venäjän jalkapalloliigassa esiintyy runsaasti rasismia.

Jännitteitä liittyy myös brittifanien ja venäläiskannattajien välisiin kohtaamisiin. Valtioiden tulehtuneiden välien vuoksi Englanti uhkaili jopa boikotoida kisoja kokonaan.

Britannian ministerit ja kuninkaalliset ovat muutamien muiden maiden delegaatioiden ohella ilmoittaneet, etteivät aio matkustaa kisoihin, mutta 32 maan joukkueet tullaan stadioneilla näkemään – toivottavasti myös kansakuntia yhdistävän sankarin viittaa vaatimattomasti harteillaan kantava Salah.

Joidenkin näkemysten mukaan Englantia ja koko kansainvälistä jalkapallomaailmaa sykähdyttänyt Mo Salah -ilmiö vahvistaa stereotyyppistä hyvän ja huonon maahanmuuttajan välistä erottelua, jossa Salahin kaltaiset sankarit lunastavat paikkansa yhteiskuntakelpoisina, hyvinä yksilöinä, kun samalla muut muslimit kuuluvat edelleen työt, tyttöystävät ja etuudet varastavien pahojen maahanmuuttajien kategoriaan.

Kyynisesti – tai ehkä ennemminkin realistisesti – ajateltuna Salahilla on mahdollisuus käyttää asemaansa hyväkseen vaikuttamisen välineenä ainoastaan niin kauan kuin hänen maalivireensä kansainvälisillä jalkapallokentillä jatkuu.

Yksi Anfield Roadin fanikatsomossa oluttuoppi kourassa rallateltu muslimimyönteinen kannatuslaulu ei siis poista islamvihamielisyyttä maailmasta tai muuta jalkapallokulttuuria kerralla antirasistiseksi, mutta tarjoaa toivoa herättävän valonpilkahduksen oikeistopopulistisen liikehdinnän keskellä.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Riikka Turtiainen työskentelee digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtorina Turun yliopiston Porin yksikössä. Hän tutkii mediaurheilukulttuuria erityisenä kiinnostuksen kohteenaan urheilun tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä sosiaalinen media.

Julkaisu Mo Salah – Egyptin ja sosiaalisen median kuningas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uskomukset kehystämässä pääministeri David Cameronin EU-politiikkaa

Tässä analyysissa pohdin Britannian EU-eroon johtanutta keskustelua pääministeri David Cameronin kaudella. Analyysin menetelmänä käytän operationaalisen koodin uskomusten analyysia.

Operationaalinen koodi on klassinen poliittiseen psykologiaan liittyvä tutkimussuuntaus, jossa tarkastellaan eri korkeiden päätöksentekijöiden uskomuksia. Uskomukset puolestaan ovat jotain, jota pidämme totena politiikasta, kuten Jonathan Renshon kirjoittaa, mikä taas liittyy politiikan kehystämisefektiin.

Operationaalisen koodin uskomusten tutkimus jakaa uskomukset kymmeneen eri kategoriaan. Analyysin taustalla olevassa tutkimuksessa tarkastelin viimeistä, käytettyihin keinoihin liittyvää uskomusta.

Analyysissa verbit jaetaan toiseen (other) ja itseen (self) viittaaviin verbeihin. Tätä analyysia varten tutkin vain Cameronin itseen liittyviä verbejä. Tarkastelin Cameronin käyttämiä transitiiviverbejä hänen kahden viimeisen pääministerikautensa aikana.

Positiiviset keinot sisältävät palkitsemisen, lupauksen ja tukemisen, kun taas negatiivisiin keinoihin lukeutuivat vastustaminen, uhkaus ja rankaiseminen. Materiaalina toimivat pääministeri Cameronin puheet hänen kahdella kautenaan vuosina 2010–2015 ja 2015–2016.

Oletin, että brexit-äänestyksestä tehdyn ilmoituksen jälkeen Cameron korostaisi enemmän Britannian suurvalta-asemaa sen varalta, että äänestyksessä kannatettaisiin EU-eroa. Britanniasta tulisi näin vahvistuva suurvalta maailman muiden suurvaltojen, kuten Yhdysvallat ja Kiina, joukkoon, koska se ei voisi enää määritellä identiteettiään EU-jäsenmaana. Tässä tapauksessa Cameronin käyttämien keinojen tulisi olla hyvin laaja-alaisia: mukana pitää olla laaja skaala negatiivisia keinoja ja lisäksi Euroopan unionin kehystetty suhteellisen selvästi.

Kehystäminen on johtajan strategista toimintaa, jolla hän pyrkii muokkaamaan ja uudelleenmäärittelemään merkityksiä

Kvalitatiivinen analyysi siitä, miten EU on kehystetty, on tärkeä Britannian EU-suhteen jatkon kannalta. Tämän vuoksi käytin analyysissa myös uskomusten kehystämisen (framing) käsitettä.

Kehystäminen on johtajan strategista toimintaa, jolla hän pyrkii muokkaamaan ja uudelleenmäärittelemään merkityksiä. Kehykset ovat tärkeä osa poliittisen johtajan strategioita, sillä jos nämä kehykset ovat menestyksekkäitä, ne alkavat saada vastakaikua laajassa yleisössä ja muodostuvat uudeksi tavaksi puhua ja ymmärtää asioita.

Cameron, riskit ja joustava unioni – typistyvä keinovalikoima kehystämässä EU:n uudistamista

Analyysin tulokset osoittavat, että Cameron ei lisännyt toisen kautensa aikana suurvaltaretoriikkaa vaan korosti Britannian suurvalta-asemaa yhtä paljon molemmilla kausillaan. Hän saattoi nähdä brexit-äänestyksen kuitenkin riskinä ja alkoi tiivistää keinoja muutamaan keskeiseen vaihtoehtoon.

Hän kuitenkin käytti jonkin verran vastustamiseen liittyvää negatiivista keinoa, mikä viittaa vahvaan valtaan; suurvallat voivat myös vastustaa muita. Samalla Cameronin tekoihin liittyvät keinot vähenivät ja hän painotti enemmän sanoja tekojen sijaan.

Brexit-äänestysilmoituksen jälkeen palkitsevat keinot vähenivät selvästi, kun taas vastustavat keinot lisääntyivät. Lisäksi Cameronin keinopaletti pieneni.

Tämä saattaa viitata siihen, että hän piti brexitiä riskinä, jonka oli valmis kohtaamaan, ja alkoi näin implisiittisesti typistää keinojen valikoimaa. Näin eri tulokulmat valitsemansa politiikan perusteluiksi vähenivät, kun valittua bremain-suuntausta ei voitu perustella monipuolisesti positiivisten ja negatiivisten keinojen kautta.

Kohdeyleisön näkökulmasta katsoen Cameron ei huomioinut kotimaista yleisöään riittävästi pitäessään ulkopoliittisia puheita.

Kohdeyleisön näkökulmasta katsoen Cameron ei huomioinut kotimaista yleisöään riittävästi pitäessään ulkopoliittisia puheita. Vaikka hän viittasi Britanniaan, käytännön esimerkit kotimaasta jäivät vähäisiksi. Konkretian ja teoretisointiin liitettävän käytännön kautta puhuminen olisi puhutellut kotiyleisöä enemmän.

Toisaalta tulee kuitenkin huomata, että toisena kautenaan Cameron piti paljon kotimaassaan puheita, jotka koskivat laajemmin brexitin vaikutuksia ja olivat näin suunnattuja kotiyleisölle. Nämä puheet olivat tyypiltään EU:ta teoretisoivia mutta sävyltään neutraaleja. Se saattoi etäännyttää kansaa aina vain enemmän EU-asioista. Tämä loi toimitilaa kotimaassa populistipuheelle EU:sta.

Toisen kautensa aikana Cameron alkoi muokata EU:n kehystä joustavampaan suuntaan ja puhui joustavasta unionista. Tämä uudelleen kehystäminen voidaan tulkita vanhan EU:n vastustamiseksi.

Ensimmäisellä kaudellaan vuonna 2013 pääministeri piti tunnetun Bloomberg-puheensa. Siinä hän alleviivasi, että vastustaa EU:n keskittymistä, jossa osa etenee ytimen tahdissa ja muut alistetaan eräänlaisiksi reunusvalloiksi. Hän ehdotti, että EU etenisi kohti mallia, jossa jäsenmaat voivat ottaa osaa EU:n etenemiseen, mikäli näin tahtovat.

Cameron puhui toisen kautensa aikana joustavasta unionista, jossa vapaat jäsenmaat jakavat sopimukset ja instituutiot ja edistävät yhteistyötä.

Cameron puhui toisen kautensa aikana joustavasta unionista, jossa vapaat jäsenmaat jakavat sopimukset ja instituutiot ja edistävät yhteistyötä. Hän korosti EU:n hallitusten välistä lähestymistapaa ja että kansallisille parlamenteille tulisi antaa vahvempi rooli EU:n järjestelmässä.

Cameron pohti myös, minkälainen sopimus EU:n kanssa olisi sopiva Britannialle. Hän käsitteli muun muassa ETA/EFTA-sopimusten mahdollisuutta.

Cameron totesi, että jotkin tahot suosittelivat Norjan tai Sveitsin mallia ETA/EFTAn tyyliin. Näillä valtioilla on EU:n ulkopuolelta eri tavoin pääsy EU:n sisämarkkinoille. Hän pohti kuitenkin, edistäisivätkö nämä mallit Britannian intressejä. Cameron korosti, että hän ihaili Norjaa ja Sveitsiä, mutta huomautti, että nämä maat ovat erilaisia.

Norjan mallista eli ETA-sopimuksesta hän totesi, että Norjalla oli huomattavat energiavarat Euroopassa, mikä teki Norjasta vauraan valtion. Norja oli osa sisämarkkinaa ja maksoi siitä, mutta sillä ei ollut sanavaltaa lainsäädäntöön, ja tämän vuoksi Norja vain implementoi EU:n direktiivejä.

Cameron esitteli lisäksi myös Sveitsin mallin eli EFTAn. Sveitsi neuvottelee pääsystään sisämarkkinoille sektori kerrallaan ja hyväksyy EU:n lainsäädännön ilman sanavaltaa.

Tämä eri mallien kehys saattoi johtaa Britannian kansalaisia luulemaan, että myös Cameron etsi tietä ulos EU:sta, vaikka tukikin bremain-puolta EU-eroäänestyksessä.

Cameronin mukaan Euroopalle oli edullista pitää sen toiseksi suurin talous, suurin sotilaallinen ja merkittävä diplomaattinen voima.

Cameron nosti esille, että EU olisi täysin erilainen, mikäli Britannia eroaisi unionista – EU hyötyi Britanniasta. Cameron näki Britannian yhtenä vahvimmista valloista, joka monin tavoin keksi sisämarkkinan, edistää EU:n vaikutusvaltaa ja on liberaalin talouspolitiikan uudistuksen moottori maailmassa. Cameronin mukaan Euroopalle oli edullista pitää sen toiseksi suurin talous, suurin sotilaallinen ja merkittävä diplomaattinen voima.

Myös EU:n kehys muokkautui, kun Cameron käsitteli EU:n eri agendojen merkitystä. Bloomberg-puheessaan Cameron vielä kehysti EU:n turvallisuusyhteisöksi. Tämän jälkeen etenkin toisena kautenaan Cameron keskusteli, mille teemoille jatkossa painopiste tulisi laittaa.

Brexit-keskustelun pyörteissä Cameron kuitenkin puhui yhteismarkkinan tärkeydestä ja alisti turvallisuuden toiselle sijalle. Jatkossa tulisikin miettiä, miten nämä agendat lopulta yhdistetään nyt, kun Britannia neuvottelee EU-erosta. Tulisiko Britannian uuteen sopimukseen liittää vahva turvallisuusulottuvuus?

Selkeyttä keskusteluun olisi tuonut, mikäli Cameron olisi alusta alkaen kehystänyt tarkemmin, minkälaista unionia hän aikoi jatkossa edistää.

Voidaan tulkita, että Cameron kehysti bremain-keskustelun äänestävien kansalaisten näkökulmasta epäselvästi. Selkeyttä keskusteluun olisi tuonut, mikäli Cameron olisi alusta alkaen kehystänyt tarkemmin, minkälaista unionia hän aikoi jatkossa edistää. Onkin jatkossa selvitettävä tarkemmin, miten eri valtiot näkevät hallitusten välisyyden suhteessa EU:n ulkopuolisiin ETA- ja EFTA-sopimuksiin.

Kohti monen nopeuden Eurooppaa?

Vaikka Cameron kannatti, että Britanniassa järjestettiin brexitistä äänestys, hän saattoi nähdä keskustelun eroäänestyksestä riskinä. Britannian suurvalta-aseman suhteellisen vähäinen korostaminen saattoi vaikuttaa siihen, että Cameron kutisti mahdollisten keinojen valikoimaa ja lisäsi riskiä, mikä vähensi bremain-puolen perustelujen määrää EU:ssa pysymisen puolesta. Lisäksi myös EU:n kehystäminen liittyen hallitustenvälisyyteen ja ETA-sopimuksen mahdollisuuteen sekä eri agendojen järjestykseen oli epäselvä.

Olisiko tarpeen edetä kohti monen nopeuden Eurooppaa, oli se sitten kaksitahti- tai monitahti-Eurooppa?

Tulisiko EU:n itsessään uudistua, kuten Cameron brexit-keskustelussa indikoi? EU:n jäsenmaiden tulisi miettiä, olisiko tarpeen edetä kohti monen nopeuden Eurooppaa, oli se sitten kaksitahti- tai monitahti-Eurooppa. Näin ollen hallitustenvälisyys lisääntyisi, ja yksi jäsenvaltio ei kykenisi jarruttamaan muiden etenemistä omien sisäpoliittisten ristipaineiden mukaisesti, ja toisaalta muut voisivat edetä pragmaattisesti ”halukkaiden koalition” tavoin.

Anne Nykänen on Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta väitellyt tohtori aiheenaan ulkopolitiikan tutkimus.

Julkaisu David Cameron EU-keskustelun ristipaineessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmapiiri niin Britanniassa kuin Suomessa on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Asuin kymmenen vuotta Englannissa ja koin sen kotimaakseni, joskin aina jotenkin tilapäiseksi, siitäkin huolimatta, ettei aksenttiani paikannettu ja kreikkalaista mieskollegaani heitettiin kananmunalla autosta illalla pubimatkalla jo 2000-luvun alussa. Meitä eurooppalaisia oli paljon jo silloin niin Lontoossa kuin yliopistokaupungeissa.

Muutos syntyy hiljaa. Heitetään läppää maahanmuuttajista ja heidän hyvinvointivaltiolta saamastaan tuesta, muslimeista ja heidän tavoistaan. Keksitään meemejä, vitsejä ja syytöksiä, joita levitetään. Niissä kansa on oikeassa ja muut väärässä.

Koska ”brittiläisyyttä” ja ”englantilaisuutta” on vaikea määritellä (kuulemma edes ääriliikkeissä, opin hiljattain konferenssissa), ”meidät” tuotetaan eron kautta. Ei olla eliittiä, vääräoppisia tai vääräuskoisia. Äärimmilleen väitetään, että väärässä olijat pitäisi syöstä vallasta, ajaa muualle tai jotain pahempaa. Läpällä vaan.

Poliittiset puolueet käyttävät näitä ajatuksia kerätäkseen kannatusta ja rinnastavat ne erilaisiin muihin vaatimuksiin: lisää demokratiaa, reilua kohtelua, eroa Euroopan unionista, jätkävoimaa politiikkaan.

”Meidän” tuottaminen voi kiristyä äärimmilleen esimerkiksi vaalien tai kansanäänestysten alla.

Kaikkialle luodaan vastakkainasettelua, jossa yhdet ovat toisia vastaan ja toisten näkemyksillä ei ole väliä eikä omillakaan, koska tärkeintä on, että ollaan oikeassa. Meidän oikeassa olomme saa meidät tuntemaan olomme hyväksi ja oikeutetuksi.

”Meidän” tuottaminen on inhimillistä ja osa politiikkaa. Ei siinä sinänsä ole mitään pahaa. Se vain voi kiristyä äärimmilleen esimerkiksi vaalien tai kansanäänestysten alla.

Vastakkainasettelun kulttuuri

Kun vastakkainasettelun kieli muuttuu normiksi, siitä tulee paitsi poliittista myös kulttuurista – tai toisin päin. Se alkaa oikeuttaa erilaisia tulkintoja, joita perustellaan vain sillä, että tulkinnat tai tulkitsijat ovat erilaisia kuin muut, valtavirta tai eliitti. Keskusteluohjelmiin tuodaan tiedettä ja kokemusasiantuntemusta.

Yleisemminkin haetaan aina kahta eri näkökulmaa. Toiset mediat ovat oikeassa ja toiset väärässä. Voisihan niitä olla kolmekin, eri tavoilla oikeassa. Vastakkainasettelussa väärät mediat ovat trolleja ja omaa uskotaan.

Tämä näkyy eri puolilla Eurooppaa.

Suomessa Odinit alkavat partioida kaduilla ja pitää turvaa. Turvattomuuden kokemukset eivät tunnu vähenevän vaan vastaliikkeitä nostetaan huumorin avulla. Mahdollisuus dialogiin näiden kahden välillä muuttuu hankalaksi, mutta samaan aikaan jatkuva kahtiajaon diskurssi tuottaa myös kuvitelman siitä, että on kaksi ääripäätä.

Jatkuva kahtiajaon diskurssi tuottaa myös kuvitelman siitä, että on kaksi ääripäätä.

Unkarissa maan sisäinen vastakkainasettelu on ollut läsnä jo niin pitkään, että ihmiset ovat kyynistyneet sille. Valtion, tai käytännössä EU:n, rahoitukset jaetaan aina omille. Ihmiset ovat kyllästyneet poliittisten toimijoiden ja median tuottamaan jatkuvaan vastakkainasetteluun. Siksi moni tavallinen ihminen on valmis uudelleenvalitsemaan puolueen, joka rajoittaa median oikeuksia. Koska poliittiset vastustajat ovat heikkoja, valtapuolue Fidesz on hyökännyt marginaalia, kuten maahanmuuttajia vastaan.

Vastakkainasettelu tuodaan talouteen ja itsenäisyyteen. Britanniassa myös brexit esitetään kuin eloonjäämiskamppailuna, jossa toinen puoli on estämässä selviytymisen – molemmilla puolilla.

Demokratiassa ei toista tuhota

Mustavalkoisessa maailmankuvassa meidän puolustaminen muita vastaan nousee tärkeimmäksi. Toisin ajatteleva on jatkuvasti uhka. Lopulta ei puhutakaan järjestä vaan tunteesta: pelkällä järjellä ei voida tehdä politiikkaa. Tunne luo tarvittavaa vetoa.

Politiikan tarkoitus ei ole olla rationaalisia päätöksiä, sillä eri rationaalisuuksilla voi perustella eri asioita eri tavoin. Politiikan tarkoitus ei myöskään ole synnyttää konsensusta vaan antaa tilaa eri näkökulmille, jotta niistä voidaan päättää. Politiikassa ei voi aina voittaa. Kuten urheilussa, seuraava matsi odottaa.

Demokratiassa, kuten urheilussakaan, ei tuhota toista.

Toisin kuin yleensä urheilussa, politiikassa voidaan kuitenkin alkaa muuttaa sääntöjä, määritellä vastustaja jo ennalta epäkelvoksi, siirtää kisat toiselle kentälle, jos niikseen tulee. Mutta demokratiassa, kuten urheilussakaan, ei tuhota toista.

Nimittäin jos vastustajaa ei olisi, ei myöskään tiedettäisi, mitä vastustetaan. Antagonistisen vastakkainasettelun muuttaminen agonistiseksi, vihollisen muuttaminen vastustajaksi tarkoittaa myöskin sitä, että vastustettava agenda ei ole henkilöitynyt, se ei ole neuvoteltavien – kulttuuristen, etnisten, uskonnollisten – asioiden ulkopuolella, radikaalidemokratian teoreetikko Chantal Mouffe väittää.

Mutta joskus vastakkainasettelut synnyttävät ääriajattelua, jolloin sen antagonismin hillitseminen takaisin agonismiksi on vaikeaa. Myös vastakkainasettelujen puute aiheuttaa ääriajattelua samanmielisten kuplaa vastaan. Jossain näiden välissä olisi pysyttävä.

Vastakkainasettelu liittyy populismiin. Populismi on ennen kaikkea tapa artikuloida meitä ja muita – ja sitä on oikealla ja vasemmalla. Se voi valtavirtaistua niin, että se irtoaa puoluepolitiikasta tai populistisista liikkeistä.

Kun populismista tulee laajemmin käytetty tapa artikuloida ja se levittäytyy eri elämänalueille, siitä tulee kulttuurista. Populismi ei tarkoita samaa kuin äärioikeistolaisuus, mutta siihen voi kietoutua rasismia.

Britannian ”kukkahattutäti”?

Jo Coxista, kahden nuoren lapsen äidistä, värittyy kuva poliittisana toimijana, jonkalaisia Suomessa on vastustettu termillä ”kukkahattutäti”. Termi on sukupuolittunut. Se myös tuottaa kulttuurisen eron ja hylkää toisen vanhanaikaisena.

Hiljattain yritin määritellä tätä termiä kalifornialaiselle toimittajalle. ”No se ei ole vaikeaa hahmottaa, asunhan Berkeleyssä”, hän kuittasi. Hipeillä, taannoisilla vastakulttuurin edustajilla, oli kukkia hiuksissaan. Nyt hipeistäkin on tullut tätejä ja setiä. Coxin murha paljastaa, että ”kukkahattutädit” onkin laajempi käsite.

Nimen antaminen on rajanvetoa ja kiinnekohdan luomista. Mutta jos kansanedustaja väittää, että poliittinen vastustaja ”kuorruttaa niin sanotusti sontakasan hyvin nätiksi”, kuten Kansan Uutiset raportoi eduskunnasta perussuomalaisen kansanedustajan sanoneen ja korostaneen niihin astumista, ollaan jo antagonismin pikemminkin kuin agonismin puolella.

Britanniassa keskustellaan siitä, oliko Coxin murhassa kyseessä yksittäisen ihmisen teko vai onko tapahtunut niin kuin yllä väitin: vastakkainasettelun logiikan arkipäiväistäminen ja banalisoiminen ymmärrettäväksi. Retoriikalla on merkitystä.

Pitäisikö teko nimetä terrorismiksi?

Pohditaan sitä, miten teko pitäisi nimetä. Terrorismiksiko? Terrorismilla on tiukkojakin määritelmiä, joissa järjestäytyneisyys ja ideologia painottuvat. Väliä on myös sillä, oliko uhri yksittäinen vai nähtiinkö hänet osana laajempaa joukkoa, jota vastustetaan.

Kun terrorismi on vuosituhannen vaihteesta alkaen usein nähty rodullis-uskonnollisena, unohdetaan, että poliittinen terrorismi kuuluu Euroopan ja Britteinsaarien historiaan. Jos tätä tekoa ei nimetä terrorismiksi, syyllistytään käänteiseen rasismiin, väitetään.

Kun korostetaan ilmapiiriä murhan syynä, kyse ei ole siitä, että kuka tahansa eri mieltä Coxin kanssa ollut olisi voinut ilmapiirin muututtua tappaa hänet. Teko on aina yksittäinen tragedia.

Pikemminkin murha kaikessa karmeudessaan oli herätyskello sille, mitä ilmapiirin muutos voisi aiheuttaa ääri-ilmiönä. Pitkään on rinnastettu hyvinvointivaltiota hyödyntävät maahanmuuttajat ja ”tavallisiin kansalaisiin” kohdistuva epäreiluus, ja sen jälkeen maahanmuuttajien sinisilmäinen puolustaminen ja paikalliset ”kukkahattutädit”.

Vastustus on henkilöitynyt yksittäisiin kansalaisiin, jotka puolustavat turvapaikanhakijoita. Tutkijat saavat vihapostia, jos kommentoivat kriittisesti sovinismia – johon kansainvälisesti käytettynä liittyy kaksoismerkitys muukalaisvihamielisenä kansallismielisyytenä ja naistenvastaisuutena. Meilläkin ne ovat kietoutuneet toisiinsa. Ei keskustella ilmiöstä itsestään.

Brexit/bremain ratkaistaan fiiliksellä

Erityisesti viime aikoina Britanniassa tavallisiin kansalaisiin on rinnastettu brexit ratkaisuna kaikesta, mikä ajanut tavallisia ihmisiä ahtaalle. EU:hun jääminen on nähty rationaalis-teknokraattisena vaihtoehtona. Juuri ennen murhaa mielipidetiedustelut näyttivät enemmän tukea Britannian erolle Euroopan unionista.

Ennustin hiljattain, että konservatiivisuus voittaa, kuten usein loppumetreillä kansanäänestyksissä. Oli kuitenkin vaikea määritellä, mitä yleensä positiivisen kautta määrittynyt tai status quota tukeva konservatiivisuus tässä olisi: positiivinen brittiläisyyttä hehkuttava pois-EU:sta ”brexit” vai negatiivinen taivas-putoaa-päällemme-eiköhän-jäädä-EU:hun -henkinen ”bremain”.

Politiikka ratkaistaan affektiivisesti.

Vaikka valintoja perustellaankin rationaalisiksi, politiikka ratkaistaan affektiivisesti, tunteella tai fiiliksellä. Kuvitellaan, että on olemassa me, jota tuo äänestettävä osapuoli edustaa – oli se sitten rationaalisestikin määritelty intressin ajaja tai ei.

Brexit-kampanjan symboliikkaan liittyvälle sloganille ”Britain first”, jota Coxin murhaaja huusi, liikenee vähän sympatiaa. Murha koetetaan kovasti määritellä irralliseksi brexit-kampanjasta, yksittäiseksi, hulluksi teoksi, jottei kampanja vaarantuisi. Syyttävä sormi on osoitettu henkilöivästi UKIP-puolueen johtaja Nigel Farageen, joka on vuosia vastustanut EU:ta ja puhunut Britannian puolesta. Hän on vastannut syytöksiin kertomalla, että on itse vihan politiikan uhri.

Kahtiajakautuneessa tilanteessa henkilöityminen on toisaalta strategia ja toisaalta sitä on melkein mahdoton välttää. Sympatiat ovat 41-vuotiaan Coxin perheen puolella. Hänen väkivaltainen vastustamisensa näyttäytyy aivan muuna kuin konservatiivisuutena. Kahtiajakautuminen alkaa ahdistaa monia tämän teeman osalta – ja muutenkin.

Britannian kansanäänestyksessä ei koskaan ole ollut kyse vain brexitistä tai jostain, mikä liittyy vain Britanniaan.

Saa nähdä, tuleeko Coxin murhasta hetki, joka ratkaisee EU:n tulevaisuuden laajemmin. Päätetään, että on toimittava niin, ettei tällaista ääritoimintaa synny. Puututaan liialliseen vastakkainasetteluun: ei niin, että se kielletään, vaan niin, että selvitetään miten ja mistä se nousee. Vähennetään pelkkää populismia. Varmistetaan, että pelkästä poliittisesta sloganista ei tule lyömäase kuvainnollisesti eikä konkreettisesti.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. Palonen tutkii demokratian mahdollisuuksia, populismia, Eurooppaa ja kaupunkeja (etenkin Budapestia, Helsinkiä ja Luxemburgia). Hän kehitti Politiikasta-julkaisua ja toimi sen ensimmäisenä päätoimittajana vuosina 2012–2014.

Julkaisu Jo Cox, brexit ja populistisen vastakkainasettelun leviäminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Fakta on, että kukaan ei luovuta suvereniteettia; se sulautetaan isompaan suvereniteettiin.” Näin lausui Britannian tuore ulkoministeri Ernest Bevin marraskuussa 1945.

Suvereniteetti ja kysymys sen menetyksestä puhuttaa nyt Britanniassa, kun maassa kampanjoidaan EU-jäsenyyden tulevaisuudesta. Britannian EU-eroa ajava Brexit-kampanja korostaa retoriikassaan erityisesti kansallisen suvereniteetin palauttamista. Retoriikan taustalla on vastareaktio Euroopan unioniin liitettäviin ongelmiin, kuten talous- ja pakolaiskriisiin ja hallitsemattomaan maahanmuuttoon. Brexit-leiri kokee myös ongelmalliseksi ylikansallisen päätöksenteon vaikutuksen Britannian sisäisiin asioihin.

23. kesäkuuta pidettävällä äänestyksellä on hyvä mahdollisuus merkittävästi sekoittaa Euroopan poliittista kenttää. Sen kynnyksellä onkin hyvä hetki palauttaa mieleen, miksi kansallisesta suvereniteetistaan korostuneen tarkka Britannia ylipäätänsä on halunnut olla mukana Euroopan integraatiossa.

Miksi suvereenit kansallisvaltiot ovat halunneet edistää taloudellista ja poliittista integraatiota kansallisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella?

Kysymyksellä on laajempaa merkitystä Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta: miksi suvereenit kansallisvaltiot ovat edellisten vuosikymmenien aikana halunneet edistää taloudellista ja poliittista integraatiota osin kansallisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella?

Pohdimme nyt Britannian osalta tämän historiallisen prosessin alkua sodan jälkeisessä tilanteessa, jolloin Britannia päätyi jättäytymään syrjään osasta integraatiokehitystä, sekä 1970-luvun alun olosuhteissa, jolloin maa liittyi Euroopan yhteisöihin.

Yhdentymisen taustalla olivat talous, rauha ja kommunismi

Toisen maailmansodan loputtua Länsi-Eurooppa oli monella tapaa haasteellisessa tilanteessa. Sota oli aiheuttanut vakavaa tuhoa niin eri maiden infrastruktuureissa kuin yleensä alueen talousjärjestelmässä. Kuten hyvin tiedetään, Yhdysvaltojen Marshall-avun nimissä tunnettu taloudellinen apu auttoi erityisesti Länsi-Euroopan maita nousemaan taloudellisesti jaloilleen.

Samalla Itä-Euroopasta kantautuvat synkät uutiset kommunistisen politiikan seurauksista pakottivat Länsi-Euroopan valtioita aktivoitumaan sotilaallisen puolustuksen järjestämisessä. Erityisesti OEEC:n perustaminen vuonna 1948, Euroopan neuvoston perustaminen vuonna 1949, Brysselin sopimuksen solmiminen vuonna 1948 ja Naton perustaminen vuonna 1949 aktivoivat niin taloudellista, sosiaalista, kulttuurista, poliittista kuin sotilaallista yhteistyötä.

Euroopan integraatiokehitystä on ruokkinut tarve ylläpitää rauhaa.

Nykypäivän tilanteessa helposti unohtuu ajatus siitä, miten Euroopan integraatiokehitystä on ruokkinut tarve ylläpitää rauhaa. Britannian näkökulmasta tämä tarkoitti sodanjälkeisessä Eurooppa-politiikassa muun muassa kahta perusajatusta: Euroopassa voimistunutta ja Euroopan yhtenäistymistä tukevaa kansalaisliikehdintää haluttiin tukea, ja toisaalta katsottiin ensiarvoisen tärkeäksi luoda välineitä Itä-Euroopasta etenevän kommunistisen ideologian torjumiseksi.

Sotilaalliset keinot olivat vain yksi tapa asettaa esteitä, ja niiden lisäksi uhkaavaa kommunismia pyrittiin estämään talouden jälleenrakentamisella ja sosiaaliturvan yleiseurooppalaisella kehittämisellä. Keskeinen paino asetettiin niin kutsutun länsimaisen sivilisaation suojelemiseen – nimenomaan tässä asiassa sosiaalidemokratiaa painottaneella Labour-taustaisella Ernest Bevinillä oli vuonna 1948 merkittävä rooli.

Taloudellinen menestys tukisi niin moraalisen kuin fyysisen puolustuksen järjestämistä. Taustalla liikkui suuri kysymys Britannian ulkopoliittisesta merkityksestä.

Britannian suhtautuminen Länsi-Euroopan yhteisten institutionaalisten rakenteiden luomiseen oli sodan jälkeen ristiriitainen. Winston Churchillin kuuluisa, Euroopan yhdysvaltojen perustamista peräänkuuluttava puhe vuonna 1946 aktivoi yhdentymiskeskustelun Länsi-Euroopassa, ja Britanniassa tavoiteltiin johtavaa ja aktiivista roolia yhdentymiskehityksessä. Toisaalta brittihallitus oli silti mukana torppaamassa 1940-luvulla esillä ollutta ajatusta eurooppalaisesta federalismista eli tiiviistä taloudellisesta ja poliittisesta integraatiosta.

Britannia esiintyi ennen kaikkea käytännöllisiä edistysaskeleita, kuten sopimusyhteistyötä yksittäisillä elinkeinoelämän sektoreilla, painottavana valtiota. Lopulta britit päätyivätkin johtamaan Ranskan kanssa Euroopan neuvoston perustamista, mutta jäivät pois Länsi-Euroopan integraatiokehityksen kannalta keskeisestä, vuonna 1952 perustetusta Euroopan hiili- ja teräsyhteisöstä.

Kansallisen suvereniteetin korostus oli Britanniassa voimakkaampaa kuin esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa.

Kansallista suvereniteettia puolustettiin tärkeänä osana maailmansotia voittanutta brittiläistä poliittista mallia, ja toisaalta eurooppalaisen yhteistyön pelättiin uhkaavan silloisia suhteita Brittiläiseen kansainyhteisöön. Ylikansallisen päätöksenteon vastustus ja kansallisen suvereniteetin korostus oli Britanniassa voimakkaampaa kuin esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa.

Britannian kansallisen edun uudelleenarviointi

Ensisijaisesti heikon taloudellisen tilanteen takia Britannian poliittinen johto päätyi kuitenkin Euroopan yhteisöjen jäsenyyden hakemisen kannalle 1960-luvun alussa, vaikka huomattavan laajat euroskeptiset tahot sekä konservatiivien että Labour-puolueen keskuudessa rakensivat uhkakuvia kansallisen suvereniteetin menettämisestä.

Konservatiiveja edustanut pääministeri Harold Macmillan korosti 1960-luvun alussa liittymistä puhtaasti taloudellisena kysymyksenä ja halusi sivuuttaa suvereniteettikeskustelun. Labour-pääministeri Harold Wilson jatkoi liittymisen taloudellista merkitystä korostavaa retoriikkaa, kun Britannia jätti jäsenhakemuksen uudestaan vuonna 1967. 1960-luvulla Britannian jäsenyys kuitenkin estyi Ranskan vastustuksen takia, ja Britannia liittyi Euroopan yhteisöjen jäseneksi vuonna 1973.

Historiallista suvereniteettiretoriikkaa ja nykyhetken Brexit-keskustelua vasten on mielenkiintoista tarkastella, miten kansallisesta itsemääräämisoikeudestaan alun alkaen huolta kantanut Britannia perusteli suvereniteetin näkökulmasta Euroopan yhteisöihin liittymisen 1970-luvun alussa.

Liittyminen esitettiin mahdollisuudeksi palauttaa maalle sille historiallisesti kuuluvaa vaikutusvaltaa.

Poliittisessa keskustelussa liittymistä edelsivät pyrkimykset määritellä uudelleen, mitä Britannian kansallinen etu ja asema kansakuntana tarkoittivat. Liittymisen puolustajat korostivat, ettei perinteinen Britannian suurvalta-asemaa korostava nationalistinen asenne enää toiminut. Samalla suurvaltablokkien kehitys oli jättänyt britit varjoonsa.

Liittyminen esitettiin Britannian kannalta vuosisadan suurimmaksi mahdollisuudeksi palauttaa maalle sille historiallisesti kuuluvaa vaikutusvaltaa ja vahvistaa Britannian ääntä kansainvälisissä järjestöissä, kuten YK:ssa ja Natossa. Uhkakuvana pidettiin ulkopuolella pysyttäytymisen aiheuttamaa katastrofia Britannian asemalle, koska Britannian pelättiin jäävän olosuhteiden uhriksi vailla todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa asioiden kulkuun.

Liittymistä ajavat poliitikot esittivät 1970-luvun alussa Britannian jäsenyyden Euroopan yhteisössä vahvistavan myös oleellisesti Länsi-Euroopan mahdollisuuksia kehittyä poliittisesti ja taloudellisesti yhtenäiseksi; vahvan Euroopan korostettiin olevan toteutettavissa vain Britannian ollessa mukana integraatiokehityksessä.

Kylmän sodan tilanteessa Euroopan yhdentymisen katsottiin olevan paras keino pienentää idän ja lännen vastakkaisuuksia ja vastata Länsi-Eurooppaan kohdistuvaan Neuvostoliiton uhkaan – 1940-luvun tilanteesta ei oltu siis päästy vielä kovin pitkälle.

Euroopan integraatiokehityksen odotettiin olevan aikakauden lupaavin hanke rakentaa poliittinen tulevaisuus yhtenäiselle Länsi-Euroopalle sekä pidemmällä tähtäimellä Euroopalle laajemmassakin mielessä.

Suvereenin äänen säilyttäminen

Nykyisessä Brexit-keskustelussa ei useinkaan muisteta, että kansallisen suvereniteetin osalta Britannian liittymisen Euroopan yhteisöihin ei odotettu pienentävän Britannian kyvykkyyttä päättää omista asioistaan, varmistaa kansallisia intressejään ja tuoda esiin kansallista identiteettiään. Liittymisen kannattajat korostivat Britannian suuruutta kansakuntana, jonka ääni vaikuttaisi ratkaisevasti Euroopan yhteisön sisällä.

Samalla liittymistä pidettiin ensiarvoisen tärkeänä, sillä yksittäisten suvereenien kansallisvaltioiden ei nähty enää olevan varteenotettavia toimijoita maailmanpolitiikassa. Vaikka Britannia piti itseään kiistämättä merkittävänä valtiona, sen vaikuttavuuden nähtiin liittymistä kannattavien keskuudessa olevan realistisesti sidoksissa Britannian rooliin osana (Länsi-)Euroopan muodostamaa kokonaisuutta.

Britannia tahdottiin Euroopan yhteisön jäseneksi, jotta se pystyisi ohjaamaan Euroopan integraatiokehitystä ja turvaamaan edes osittain historiallisen suurvalta-asemansa jatkuvuuden.

Britannia tahdottiin Euroopan yhteisön jäseneksi, jotta se pystyisi yhtäältä ohjaamaan Euroopan integraatiokehitystä ja toisaalta turvaamaan edes osittain historiallisen suurvalta-asemansa jatkuvuuden. Keskeistä oli, että maa sai todellista vaikutusvaltaa integraatiokehitykseen omien kansallisten intressiensä ajamiseksi ja turvaamiseksi.

Britannian suvereniteettiretoriikan historian ja nykyhetken näkökulmasta kumpi tahansa tulos tulevassa kansanäänestyksessä on mahdollinen, ja kummallekin on löydettävissä selittäviä tekijöitä.

Britannia liittyi Euroopan yhteisöihin odottaen kansallisen suvereniteettinsa säilyvän ja kansallisten intressien mukaisen vaikutusvaltansa maailmanpolitiikkaan jopa vahvistuvan osana yhtenäistä Eurooppaa, mutta näiden odotusten toteutuminen näyttäytyy Euroopan unionin kehityksen valossa kyseenalaiselle.

Britannia on monessa mielessä jäänyt Saksan ja Ranskan jalkoihin. Toisaalta Britannian realistiset toimintamahdollisuudet toteuttaa kansallisia etuaan Euroopan unionin ulkopuolella ovat edelleen rajalliset.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että erilaiset aikakaudet asettavat omanlaisiaan poliittisia ja taloudellisia haasteita: Brexit-keskustelun aiheuttaneet taloudelliset ja poliittiset haasteet voivat jälleen korostaa halua tehdä päätökset puhtaasti kansallisten intressien mukaan.

FT, tutkijatohtori Teemu Häkkinen ja FM, projektitutkija Miina Kaarkoski työskentelevät Suomen Akatemian hankkeessa Yli- ja poikkikansallinen ulkopolitiikka kansallisten parlamenttien haasteena, 1914–2014 Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Brexit-äänestys suvereniteettiretoriikan historian valossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopassa aletaan tottua kuumiin kesiin. Kyse ei ole ainoastaan lämpöennätyksistä, vaan Euroopan unionia koettelevista haasteista.

Kesä 2015 muistetaan Kreikan lainaneuvotteluista, joita värittivät niin lainaehdoista järjestetty kansanäänestys kuin euroryhmän sisäinen ristiveto. Grexit vältettiin viime hetkellä, mutta todellinen ongelma Kreikan velkakestävyydestä siirrettiin hamaan tulevaisuuteen – ainakin Saksan vuoden 2017 parlamenttivaalien yli.

Vuosi 2016 ei näytä tuovan muutosta tilanteeseen. Juhannusviikolla lämpöä lisäävät ennen kaikkea Britannian EU-jäsenyyttä koskeva kansanäänestys torstaina 23.6. sekä sunnuntaina 26.6. järjestettävät Espanjan parlamenttivaalit. Siinä missä puoluejärjestelmän murroksessa kamppailevan Espanjan uusintavaalit ovat tulosta poliittisesta umpikujasta, toteuttaa Britannian äänestys yhden konservatiivipuolueen keskeisimmistä vaalilupauksista.

EU-kriittisyys on ollut nousussa Britanniassa varsinkin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Konservatiivipuolue on ollut perinteisesti varsin jakautunut eurooppalaisen integraation kysymyksissä, ja erityisesti eurovaaleissa menestynyt itsenäisyyspuolue UKIP on nostanut kannatustaan tasaisesti.

Esimerkiksi useissa vuosien 2012–2013 mielipidemittauksissa Britannian EU-eroa kannatti yli puolet vastanneista. Sittemmin ero on tasaantunut ja jopa kääntynyt kahden viime vuoden aikana EU-jäsenyyttä ajavan puolen kannalle.

Mielipidemittaukset yllättivät osoittaessaan eroa kannattavan puolen nousseen niskan päälle.

Tästä syystä kesäkuun alussa julkaistut YouGov– ja ICM-tutkimuslaitosten mielipidemittaukset yllättivät monet osoittaessaan eroa kannattavan puolen nousseen niskan päälle. Näistä otokseltaan suurempi YouGov osoitti Leave-vaihtoehdon johtavan prosenttien valossa 45–41, pienempi ICM lukemin 48–43. Päättämättömien osuus on molemmissa vielä suurempi kuin niiden, jotka jättävät kokonaan äänestämättä.

Mielipiteenmuodostuksen kannalta keskeisimpiä demografisia tekijöitä ovat ikä ja koulutustaso: EU-jäsenyys kerää huomattavasti enemmän kannatusta nuorten ja korkeakoulutettujen keskuudessa. Labourin ja liberaalipuolueen kannattajat suhtautuvat unioniin konservatiiveja myönteisemmin. Täysin ehdotonta vastustus on ainoastaan UKIPin kannattajien keskuudessa. Yllättävää ei ole myöskään se, että Guardianin lukijat suhtautuvat unioniin myönteisemmin kuin tabloidilehtien yleisö.

Maahanmuutto ja julkinen talous

Brexit-keskustelun moottoreina voidaan nähdä kaksi keskeistä kehityskulkua. Ensimmäinen näistä on vuodesta 2004 käynnistynyt Euroopan unionin itälaajentuminen, joka liitti yhteismarkkinoihin aluksi niin sanotut Visegrád-maat (Puola, Tšekki, Slovakia, Unkari), Baltian alueen sekä Slovenian, Maltan ja Kyproksen. Vuonna 2007 unioniin liittyivät Romania ja Bulgaria.

Runsasväkiset maat muuttivat merkittävällä tavalla Euroopan unionin valtatasapainoa sekä alue- ja rakennepoliittisin perustein jaettujen tukien määräytymistä.

Erityisen voimakkaasti itälaajentuminen vaikutti työvoiman tarjontaan Tony Blairin Britanniassa, joka alusta lähtien päätti olla rajoittamatta itäeurooppalaisten työntekijöiden siirtymistä maan työmarkkinoille. Muista EU-maista vastaavan päätöksen tekivät ainoastaan Ruotsi ja Irlanti.

Tyytymättömyys laajentumista kohtaan näkyi mediassa esimerkiksi  puheena ”puolalaisesta putkimiehestä” eli ”polish plumberista”, joka oli kaikkea itäeurooppalaista halpaa työvoimaa symboloiva karikatyyri. Silti itälaajentuminen vaikutti Britannian talouskehitykseen varsin vähän.

Vaikka ei-syntyperäisten EU-kansalaisten määrä kasvoi tasaisesti vuodesta 2004 lähtien – nousten vuoden 2004 miljoonasta vuoden 2015 kolmeen miljoonaan – pysytteli työttömyys vuoteen 2008 asti noin 5 prosentin tuntumassa. Vuosina 2004–2006 reaalipalkkojen kehitys jopa hieman kiihtyi vuoteen 2003 verrattuna.

Itälaajentuminen vaikutti Britannian talouskehitykseen varsin vähän.

Vuodesta 2008 käynnistynyt finanssikriisi iski myös Britannian talouteen. Vaikka talouden supistuminen ja työttömyyden kasvu noudattelivat enemmän tai vähemmän euroalueen keskiarvoa, isku oli kova varsinkin rakenteellisten ongelmien kanssa kamppailevalle julkiselle taloudelle. Jo ennen finanssikriisiä Britannian valtiontalous oli alijäämäinen suurimman osan 2000-lukua.

Kuten muualla Euroopassa, finanssikriisin myötä käynnistynyt talouden supistuminen kasvatti budjettivajetta ja nosti Britannian velka-asteen pitkästä aikaa yli 60 prosenttiin BKT:sta. Vuoden 2010 vaalivoiton seurauksena konservatiivien ja liberaalien yhteishallitus ryhtyi massiivisiin julkisen talouden leikkauksiin, jotka kohdistuivat varsinkin koulutukseen ja tulonsiirtoihin, kuten eläkkeisiin ja sosiaalietuuksiin. Talouden tasapainottaminen on ollut Britanniassa pitkä prosessi, jonka odotetaan jatkuvan 2010-luvun lopulle asti.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että Britannian EU-eroa kannattava leiri on ottanut kritiikkinsä kohteeksi nimenomaan vierastyöläisten sosiaaliturvan. Eräs keskeisimmistä David Cameronin alkuvuodesta neuvotteleman sopimuksen kohdista koski nimenomaan Britanniassa työskenteleville EU-kansalaisille maksettavia lapsilisiä, jotka monissa tapauksissa suuntautuvat saarivaltion ulkopuolelle.

Vaikka EU-maat eivät suostuneet täysimääräisesti Britannian vaatimuksiin lapsilisien lakkauttamisesta, suhteutetaan niiden määrä jatkossa kohdemaan elintasoon.

On monessa suhteessa sattumaa, että Euroopan unionin itälaajentuminen ja Britannian julkisen talouden vaikeudet ovat ajoittuneet karkeasti ottaen samalle aikavälille. Vaikka asioilla on melko vähän tekemistä keskenään, on Brexitin puolesta kamppaileva leiri löytänyt maahanmuuttajista oivan syntipukin valtiontalouden ongelmille.

Juuri maahanmuutto on nostanut eniten suhteellista painoarvoaan äänestyspäätökseen vaikuttavana tekijänä.

Kuten YouGov-tutkimuslaitoksen jaksotetut mielipidemittaukset osoittavat, juuri maahanmuutto on tänä vuonna nostanut eniten suhteellista painoarvoaan äänestyspäätökseen vaikuttavana tekijänä. Näin maahanmuuttokysymys myös selittää osaltaan yleisen mielipiteen siirtymistä eroa kannattavan leirin suuntaan kahden viime kuukauden aikana.

Finanssikriisi ja EU:n tiivistyminen

Toinen merkittävä EU-äänestykseen johtanut kehityskulku liittyy vuonna 2008 käynnistyneen finanssikriisin ja erityisesti vuodesta 2010 jatkuneen eurokriisin tapahtumiin. Vaikka Britannia ei olekaan osa euroaluetta, on talous- ja rahaliiton tiivistyminen herättänyt huolta sen talouspoliittisen liikkumavaran kaventumisesta.

Kritiikin kohteena ovat olleet muun muassa pankkiunionin kehittäminen ja niin sanotussa ”Viiden presidentin raportissa” ehdotetut askeleet aidon ”poliittisen unionin” toteuttamiseksi. Vaikka konservatiivihallitus on suhtautunut myönteisesti euroalueen budjettisääntöjen vahvistamiseen, Britannia ei ole ratifioinut esimerkiksi vuonna 2012 solmittua finanssipoliittista sopimusta (fiscal compact), joka antaa EU-komissiolle lisää valtaa kasvu- ja vakaussopimuksen valvonnassa.

Myös mielipidemittauksissa tärkeimmäksi äänestyspäätökseen vaikuttavaksi tekijäksi nousee kyky päättää omista asioistaan. Osittain suurvaltahistoriansa takia Britannia suhtautuu vakavasti kansallisen suvereniteetin muutoksiin monia eurooppalaisia maita vakavammin.

Maalla ei ole myöskään sellaista perustuslaillisen ajattelun perinnettä, joka saksalaisen velkajarru-ajattelun tavoin lukitsisi EU:n finanssipoliittiset sopimukset osaksi perustuslakia. Parlamentin liikkumavara halutaan Britanniassa pitää tietoisesti mahdollisimman suurena.

Eräs huomionarvoisimmista David Cameronin neuvotteleman sopimuksen vaatimuksista koskikin unionin tiivistyvää yhteistyötä. Sopimuksen mukaan EU-perussopimuksissa mainittu ”jatkuvasti tiivistyvän unionin” periaate (”ever-closer union”) ei jatkossa koske Britanniaa, ja tämä erityisasema tullaan kirjaamaan perussopimuksiin osana niiden seuraavaa uudistuskierrosta.

Osittain kyse oli Britannian erityisaseman vahvistamisesta, jonka myötä sen ei jatkossakaan tarvitse olla osa euroaluetta tai Schengen-järjestelmää. Britannia ei ole myöskään velvoitettu osallistumaan yhteisen rajavalvonnan kehittämiseen.

Vaikka Britannia päättäisi lähteä EU:sta, joutuisi se silti implementoimaan suuren osan EU-lainsäädäntöä.

Toisaalta sanamuodosta huolimatta EU-laki on yhä ensisijainen ja Euroopan unionin tuomioistuimen päätökset sitovia. Vaikka Britannia päättäisi lähteä EU:sta, joutuisi se silti implementoimaan suuren osan EU-lainsäädäntöä, mikäli se haluaisi pääsyn unionin sisämarkkinoille esimerkiksi osana Euroopan talousaluetta.

Leave-puoli on pitänyt esillä ”Norjan mallia” esimerkkinä Britannialle, vaikka Norja on yksi tunnollisimmista EU-lainsäädännön implementoijista – ilman, että se pystyy vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön.

On kuitenkin huomattava, ettei brittejä huoleta yksinomaan muodollisen toimivallan siirtäminen vaan harjoitetun politiikan sisältö. Esimerkiksi viime kesän gallupissa ainoastaan 38 prosenttia vastasi Kreikan olleen pääasiallinen syypää kärjistyneeseen tilanteeseen, kun taas 31 prosenttia piti EKP:n, komission ja IMF:n troikkaa yhtä syyllisenä – ja 12 prosenttia jopa pääasiallisena syntipukkina. Suomessa saman kyselyn lukemat olivat 73, 17 ja 5. Ero on huomattava, ja se kertoo eurokriisiä ja sitä koskevien tulkintojen erilaisuudesta.

Saattaa olla, että monet britit kokevat eurooppalaisen solidaarisuuden liian heikoksi, jotta se olisi puolustamisen arvoinen.

Kriisien kautta

Kuluneen sanonnan mukaan EU kehittyy kriisien kautta. Finanssikriisi ja viime vuosien pakolaismäärät ovat epäilemättä kiihdyttäneet integraatiota niin talouden kuin sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden aloilla. On hyvin mahdollista, että 23. kesäkuuta osoittaa vauhdin olleen Britannian näkökulmasta liian kova.

Brexit, päänsäryn exit?

Toisaalta, kuten ekonomisti Paul DeGrauwe on esittänyt, ehkäpä Britannian mahdollinen ero olisi siunaus. Toimivat sisämarkkinat olisivat edelleen Britannian tavoitteena, ja ehkäpä EU pystyisi ottamaan uuden loikan kohti syvempää integraatiota ilman kahden kerroksen väkeä. Brexit, päänsäryn exit?

Saattaa olla, että tuleva kuukausi merkitsee Winston Churchillin unelman toteutumista. Churchill oli yksi ensimmäisistä toisen maailmansodan jälkeisistä suurvaltajohtajista, joka ehdotti toteutettavaksi ”Euroopan Yhdysvaltoja” (United States of Europe) – ajatus, joka 1950-luvun kuluessa muotoutui Euroopan yhteisöiksi. Churchillille oli selvää, että Euroopan kohtalo riippuu Ranskan ja Saksan yhteistyöstä ja että Britannian on paras pysytellä sen ulkopuolella.

Timo Miettinen toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Julkaisu Britannian ero EU:sta on mahdollinen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nykytilanne

Iso-Britannian hallitus haluaa neuvotella uudelleen suhteensa Euroopan unionin kanssa ja järjestää tämän jälkeen kansanäänestyksen EU:n jäsenyydestä. Kansanäänestys olisi määrä pitää vuoden 2015 vaalien jälkeen, vuoteen 2017 mennessä. Britannia haluaa nähdä tulevaisuudessa Euroopan unionin, joka huomioi paremmin jäsenmaidensa kansallisia intressejä. Uudelleenjärjestelyyn liittyisi myös toimivaltuuksien palauttamista Brysselistä takaisin Lontooseen. Iso-Britannian pääministerin David Cameronin mukaan EU-jäsenyys on hyödyllinen, ja hän itse kannattaa unionissa pysymistä. Myös monet ulkovallat, etunenässä Yhdysvallat, ovat suositelleet Britannialle EU:ssa pysymistä. Mutta jopa Cameronin omasta kabinetista löytyy EU:n vastustajia. Eurooppa-kysymykset jakavat Britannian pääpuolueita, ja euroskeptisyys on entisestään lisääntynyt Itsenäisyyspuolueen kannatuksen kasvaessa. EU-jäsenyyden kannatus vaihtelee Iso-Britanniassa riippuen mielipidetutkimusten sanamuodoista, ja siksi mahdollisen kansanäänestyksen tulosta on vaikea ennustaa. Mielenkiintoisen lisän pohdintaan tuo Skotlannin itsenäisyysäänestys, jonka ajankohta osuu syyskuulle 2014.  Mitä tapahtuu jos Skotlanti julistautuu itsenäiseksi ja perinteisesti EU-myönteisempänä osana määrittelee vahvan suhteen EU:hun?

Historialliset taustatekijät

Britannian nykyistä EU-keskustelua tulisi professori Cinin mukaan tarkastella laajemmassa historiallisessa viitekehyksessä. Iso-Britannian siirtomaahistoria ja asema maailmanvaltana vaikuttavat brittien asenteissa. Yhteydet kansainyhteisön maihin olivat Eurooppaa merkittävämpiä. Lisäksi parlamentin asema on Britanniassa perinteisesti vahva ja demokratia hyvin tärkeä arvo. Tässä mielessä EU:n demokratiavaje ja toimivaltuuksien siirtäminen Brysseliin synnyttää briteissä vastustusta. Samoin federalismi tuntuu olevan nykyisin pääasiassa kirosana, vaikka 1930 -luvulla federalismi-liike olikin Britanniassa vahva. Iso-Britannian erityissuhde Yhdysvaltoihin vaikuttaa myös EU-asenteissa. Monet haluaisivat eroon sillanrakentajan asemasta Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä. USA:n Britannialle antamat neuvot EU-kysymyksissä herättävät suurta ärtymystä. Myös toisen maailmansodan kokemukset ja myytit vaikuttavat brittien asenteisiin. Iso-Britanniaa ei koskaan ole miehitetty, eikä sillä myöskään ole ollut autoritaarista johtajaa kuten monessa muussa Euroopan maassa. Britannia on tässä suhteessa poikkeuksellinen, sivistyneempi versio Euroopasta. Vaikka tätä varhaisempaa historiaa ei ehkä koeta merkittävänä tekijänä EU-asenteiden taustalla, sen vaikutus on silti läsnä.

Toisen maailmansodan jälkeen Iso-Britannia jättäytyi vapaaehtoisesti integraatiokehityksen ulkopuolelle. Pitkän pohdinnan jälkeen Britannia kuitenkin päätti hakea yhteisöjäsenyyttä ja neuvottelut aloitettiin vuonna 1961. Neuvotteluprosessit kuitenkin keskeytyivät vuosina 1963 ja 1967. Ranskan presidentti Charles De Gaulle ei halunnut Britannian jäsenyyttä, sillä hän koki sen vaikeuttavan Ranskan pyrkimyksiä rakentaa yhteisöjä vahvasti oman mallinsa mukaisiksi. De Gaulle pelkäsi myös Yhdysvaltojen vaikutusvallan lisääntymistä Euroopassa. Cinin mukaan kaikkein tärkein historiallinen tekijä Iso-Britannian Eurooppa-suhteen taustalla on kuitenkin sen jäsenyyden myöhäinen ajankohta. Britanniasta tuli Euroopan yhteisön jäsen vasta vuonna 1973. Tällöin Iso-Britannia ei enää juurikaan päässyt muokkaamaan integraation pelisääntöjä, vaan joutui hyväksymään muiden laatimat säännöt. Britannian jäseneksi tulemisen aikoihin myös Euroopan nopean taloudellisen kehityksen vuodet olivat historiaa ja Eurooppa ajautui 1970-luvun öljykriisiin ja talouslamaan. Jäsenyys ei tuonut mukanaan toivottua talouden elpymistä. Pikemminkin tilanne näytti siltä, että kaikki olisi ollut paremmin ennen yhteisön jäsenyyttä. Suhtautuminen Euroopan integraatioon on aina jakanut brittipuolueita myös sisäisesti. Vanhat traditiot ja voimakkaat henkilöt, kuten Thatcher, ovat jättäneet jälkensä brittien integraatioajatteluun.

Britanniassa järjestettiin kansanäänestys Euroopan yhteisön jäsenyydestä vuonna 1975. Tällöin tuloksena oli 67,2 prosenttia jäsenyyden puolesta ja 32,8 prosenttia sitä vastaan. Vaikka tulos oli selvä, Cinin mukaan se ratkesi vasta loppumetreillä. Nykyisen tilanteen kannalta on mielenkiintoista pohtia, mikä johti myönteisen kannan vahvistumiseen äänestyksen lähestyessä ja voidaanko tästä oppia jotain. Ainakin vastustajat väittivät että jäsenyyttä tukevaan kampanjaan käytettiin enemmän rahaa. Toisaalta kyseessä oli ehkä se, että jäsenyyttä lopulta kannatettiin lähinnä käytännöllisistä ja instrumentaalisista syistä. Jäsenyyden kannattajat toivat esiin pääosin taloudellisia seikkoja ja jättivät poliittiset seuraukset enemmän taka-alalle.

EU-kielteisyys ja media

Britannian nykyisen Eurooppa-keskustelun taustalla on yleinen EU-kielteinen ilmapiiri. Mielipidemittausten mukaan jopa lähes puolet väestöstä vastustaa EU-jäsenyyttä ja noin 20 prosenttia on epävarmoja kannastaan. Jäsenyyden kannattajia on siis vain reilu kolmannes väestöstä. Tämä tekee Britanniasta kaikkein euroskeptisimmän maan. Mielipidemittausten kysymyksenasettelua tulisi kuitenkin pohtia tarkemmin, Cini huomauttaa. Jos ihmisiltä kysytään kantaa EU-jäsenyyteen uudelleenneuvotellun aseman jälkeen, enemmistö olisikin valmis äänestämään EU-jäsenyyden puolesta. Kysymyksen muotoilu on hyvin tärkeää. Kansanäänestyksen järjestäminen nopeassa aikataulussa saa myös laajalti kannatusta väestön keskuudessa. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että Eurooppaa koskevia asioita ei yleisesti koeta kovinkaan tärkeinä Britanniassa. EU ei yksinkertaisesti herätä intohimoja. Näin ollen vaikka kansanäänestystä kovasti toivotaan, sen äänestysprosentti tuskin nousee korkeaksi, Cini arvioi.

Medialla on myös vaikutusta brittien EU-asenteisiin tai se heijastaa niitä suuremmassa mittakaavassa. Suurin osa tabloid-lehdistöstä suhtautuu EU:hun kielteisesti. Osa neutraaleistakin kanavista, kuten BBC, raportoi EU-asioista puolueellisesti, joskus jopa virheellisesti. Ainoastaan Financial Times ja Independent voidaan nähdä Eurooppa-myönteisinä. Cinin mukaan on kuitenkin vaikeaa sanoa, heijastaako media vain yleistä EU-kielteistä ilmapiiriä, vai muokkaako se ilmapiiriä haluamaansa suuntaansa. Todennäköisesti molempia tapahtuu, mutta lehdistön raportoinnilla on vaikutusta yleisen keskustelun suuntaan Euroopasta ja integraatioprosessista.[1]

Britannian puoluepolitiikka

Britannian puoluepolitiikka myös selittää osin, miten nykyiseen tilanteeseen on jouduttu. Osa konservatiiveista on perinteisesti muodostanut Britannian EU-vastaisuuden ytimen, mutta puolueen sisällä on jakolinjoja Eurooppa-kysymyksissä. Nyt konservatiivit ovat joutuneet muodostamaan koalition kaikkein EU-myönteisimmän puolueen, liberaalidemokraattien kanssa. Konservatiivit ovat pyrkineet välttämään kokonaan keskustelua Euroopasta, kuitenkaan siinä onnistumatta. Cinin mukaan konservatiivit ovat omaksuneet ”ennaltaehkäisevän” linjan suhteessa Eurooppaan. Eurooppa-asioita pyritään lykkäämään pidemmälle tulevaisuuteen esimerkiksi laatimalla arvio EU-jäsenyyden vaikutuksista Britannialle. Suoraa toimintaa luvataan vasta arvion jälkeen. Toisaalta konservatiivit ovat myös halunneet ottaa kovan linjan monissa EU-kysymyksissä, kuten EU:n budjettineuvotteluissa ja sopimusneuvotteluissa. Kovalla linjallaan konservatiivit pyrkivät osoittamaan kykynsä huolehtia Britannian kansallisista intresseistä EU:ssa. Samalla oppositio pyritään saamaan näyttämään heikolta ja jakautuneelta. Konservatiivien oma jakautuneisuus pyritään peittämään lupauksilla kansanäänestyksestä.

Britannian itsenäisyyspuolue Ukip (United Kingdom Independent Party) on ottanut tavoitteekseen Britannian irrottamisen EU:sta. Puolueen historiallinen tausta on kuitenkin hajanainen ja sillä on taipumusta sisäisiin ongelmiin ja skandaaleihin. Puoluetta johtaa karismaattinen ja erittäin suosittu europarlamentaarikko Nigel Farage. Ukip on menestynyt vaaleissa erittäin hyvin; se nousi vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa Britannian toiseksi suosituimmaksi puolueeksi 16,5 prosentin kannatuksella ja sai 11 paikkaa Euroopan parlamenttiin. Puolue on ollut erityisen suosittu paikallistasolla (n. 23 % paikallisvaaleissa toukokuussa 2013), kun taas valtakunnallisella tasolla (parlamenttivaaleissa) sen menestys on ollut vaatimattomampaa. Itsenäisyyspuolueen kannatuspohjaa on pyritty laajentamaan esimerkiksi maahanmuuttoteemalla,[2] mutta puolue haluaa tehdä selvän pesäeron äärioikeistoon. Itsenäisyyspuolueen kannatuksen kasvulla on ollut merkittävää vaikutusta Britannian valtapuolueisiin, erityisesti konservatiiveihin. Pääpuolueet ovat joutuneet muotoilemaan uudestaan poliittisia linjauksiaan esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä.

Britannian työväenpuolueesta on löydettävissä varovaisen EU-myönteisiä vivahteita. Työväenpuolue kuitenkin pelkää EU-kannanottojen vaikutusta tulevaan vaalimenestykseensä. Työväenpuolueelta ei ole myöskään löydettävissä selkeää Eurooppa-politiikkaa. Cinin mukaan on edelleen epäselvää, tuleeko puolue sitoutumaan EU-kansanäänestyksen järjestämiseen ennen vuoden 2015 vaaleja. Ainakin työväenpuolue jättäytyi pois kansanäänestystä koskevan lakiehdotuksen toisesta käsittelystä heinäkuussa. Työväenpuolueen EU-myönteisimmät tahot pysyttelevät puolueessa enemmän taka-alalla.

Britannian tulevaisuus EU:ssa tai sen ulkopuolella

Johtopäätöksenä Cini toteaa, että kaikilla edellä mainituilla tekijöillä on merkitystä Britannian määritellessä uudelleen suhdettaan EU:hun. Britannian nykytilanne on monessa mielessä jatkumoa sen aiempaan integraatiopolitiikkaan. Onko Britannia tulevaisuudessa osa EU:ta vai sen ulkopuolella on edelleen avoin kysymys. Tulevaisuuteen vaikuttaa erityisesti työväenpuolueen kanta kansanäänestykseen, Ukipin menestys eurovaaleissa ja vuoden 2015 parlamenttivaalien tulos. Britannian irtautuminen EU:sta, Brexit, on Cinin mukaan epätodennäköistä, mutta silti mahdollista. Kansanäänestyksen tuloksen arvioiminen on vaikeaa, koska ei ole selvää, miten britit vastaavat mielipidemittauksiin. Toisaalta paljon on kiinni myös tulevasta kampanjoinnista. Brittien mielipiteet EU:sta tuntuvat jakautuvan alueellisesti melko paljon, reuna-alueiden ollessa EU-myönteisimpiä. Tämä jako ei kuitenkaan välttämättä Cinin mukaan enää päde, vaan jakolinjoja voi olla myös esimerkiksi maaseutu-kaupunki akselilla.

On myös hyvä huomioida, kuten Juha Jokela Ulkopoliittisesta instituutista toi tilaisuudessa esille, että oikeastaan EU on myös jättänyt Britannian sivuasemaan integraatiossa. Britannia on integraatiokehityksen kovan ytimen ulkopuolella. Onko siis EU jättämässä Britannian vai Britannia EU:n? Britannian ajautuminen ulos EU:n keskuksesta on saanut aikaan sen, ettei Britannia ole kyennyt kehittämään unionia haluamaansa suuntaan. Nyt tämän vähäisen vaikutuksen seuraukset alkavat tulla esiin.

Mitä tulee tapahtumaan, jos Britannia äänestää EU:sta irtautumisen puolesta? Millainen voisi olla Britannian erityistie? Mitä mahdollisuuksia Britannialla olisi EU:n ulkopuolella? Voisiko se seurata Sveitsin ja Norjan malleja? Britannian intresseissä on säilyä EU:n sisämarkkinoilla ja säilyttää taloudelliset hyödyt. Mutta EU tuskin on halukas neuvottelemaan uusista kahdenvälisistä erityissuhteista Britannian kanssa. Britannian hallituksen puheet ovat saaneet kylmäkiskoisen vastaanoton monissa EU-maissa, euroskeptisiä puolueita lukuunottamatta. On selvää, ettei Britannia voi valita integraatiosta ainoastaan sen hyödyllisiä puolia.

Onko brittiläisessä euroskeptisyydessä sitten jotain ainutlaatuista? Professori Michelle Cinin mukaan voitaisiin ajatella, että Britannia on euroskeptisyyden kehto, mutta ilmiö on silti hyvin samankaltainen Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa. Britit ovat perinteisesti korostaneet suvereeniuttaan ja parlamentin tärkeää asemaa. Ongelmaksi Cini näkee sen, ettei Britannian EU-jäsenyyden hyödyistä ja haitoista käydä todellista keskustelua. EU-asiat nähdään hyvin toissijaisina. Siksi onkin ihme, että EU-jäsenyydestä on tullut niin iso kysymys. Euroopan talouskriisi ja säästötoimenpiteet ovat osiltaan vaikuttaneet haluun keskustella Britannian ja EU:n suhteen uudelleenmäärittelystä. Tässä mielessä kansanäänestyksen ajankohdalla saattaa myös olla merkitystä.

Lisätietoa

Cameronin linjapuhe Euroopasta: http://www.youtube.com/watch?v=8Ls60Wbq_dk

Konservatiivipuolueen Eurooppa-politiikka: http://www.conservatives.com/Policy/Where_we_stand/Europe.aspx

Itsenäisyyspuolueen (Ukip) poliittiset linjaukset EU:sta: http://www.ukip.org/issues/policy-pages/what-we-stand-for

Julkaisu Iso-Britannia ja Euroopan unioni ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.