Imperiumin vastaisku?

Kuva: Emily Wang / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 5 min. 

Britannian EU-eron eli brexitin lopputulos on edelleen epäselvä. Se kuitenkin heijastaa kamppailua itsemääräämisoikeuden merkityksestä maailmassa, jossa kansallisvaltion ja poliittisen suvereniteetin ideat ovat muuttumassa hyvin perustavalla tavalla.

James Bond: ”I make my own choices.”
[…]
Silva: ”England… The empire… You are living in a ruin, you just don’t know it yet.”
Skyfall (2012)

Viehtymys nostalgiaan on nostettu esiin yhtenä keskeisimmistä selityksistä Britannian EU-erolle. Kovan brexitin kannattajat kuten Boris Johnson ovat haaveilleet vanhan Kansainyhteisön ajoista ja Britannian palauttamisesta maailmanpolitiikan keskiöön.

Brittien viehtymys vanhaan maailmaan onkin ollut keskeinen osa viimeisen vuosikymmenen populaarikulttuuria. Menestyssarjat ja -elokuvat kuten The Crown (2016–), Winston Churchill -filmatisointi Darkest Hour (2017) ja sotakuvaus Dunkirk (2017) ovat heijastaneet joko kaipuuta kadotetun loiston aikaan – tai edustaneet myyttiä Britannian erityisasemasta Euroopassa.

Kuten Oscar-voittaja Kuninkaan puheen (2011) tapauksessa, kysymys saarivaltion poliittisesta kohtalosta on käynyt yksiin hallitsijan henkilökohtaisen kamppailun – psykologisen ja fyysisen – kanssa: Britannia löytää äänensä maailmanpolitiikassa vain vahvan johtajan kautta.

Kysymys imperiumin kohtalosta on hallinnut myös James Bond -sarjan kahta viimeistä filmatisointia Skyfall (2012) ja Spectre (2015). Ajatus poliittisten ja ideologisten kamppailujen fyysisestä ulottuvuudesta on tietenkin ollut aina Bond-saagan ytimessä; erityistä sarjan viimeisimmissä osissa on Bondin alkoholismin tulkitseminen metaforana britti-imperiumin sisäiselle luhistumiselle.

Britannian suvereniteettia eivät uhkaa vain roistovaltiot vaan globaali informaatiovallankumous, joka on vaarana tuhota tiedustelukoneiston konkreettiset edellytykset sisältä käsin. Erityisesti Spectren tapauksessa tämä tapahtuu varsin muodikkaan skenaarion kautta, jossa hanke tiedusteluvaltojen yhteisistä kompetensseista paljastuu rikollisjärjestön juoneksi. Jaettu suvereniteetti on ansa.

Olisi yksinkertaistavaa palauttaa brexit yksinomaan nostalgiaprojektiksi.

Olisi kuitenkin yksinkertaistavaa palauttaa brexit yksinomaan nostalgiaprojektiksi. Taistelu brexitin merkityksestä – erosopimuksesta tulevasta suhteesta Eurooppaan – heijastaa paljon syvällisempää kamppailua kansallisvaltion ja poliittisen itsemääräämisoikeuden eli suvereniteetin luonteesta tämän päivän Euroopassa.

Absoluuttinen suvereniteetti ja kansallisvaltiot

Modernin poliittisen suvereniteetin juuret ovat olennaisesti Britanniassa. Englantilaisen filosofi Thomas Hobbesin (1588–1679) Leviathan-teoksessa esittämä teoria yhteiskuntasopimuksesta perustui olennaisesti ajatukselle, jonka mukaan yhteiskunnan lähtötilanne, ”kaikkien sota kaikkia vastaan”, on estettävissä ainoastaan vahvan hallitsijan keinoin.

Näkemykseen kuului ajatus poliittisen suvereniteetin absoluuttisuudesta. Jos laki tai tuomioistuin rajoittaisi suvereenia, hallitsijan kyky tehdä päätöksiä olisi jatkuvasti uhattuna. Tästä syystä suvereenin vallan on oltava ehdotonta ja jakamatonta.

Brexit-prosessin aikana on tullut usein vaikutelma, että Britanniassa keskustelua on käyty 1600-lukulaisiin käsityksiin nojaten. Vallankäyttö on näyttäytynyt nollasummapelinä, jossa poliittisia, taloudellisia tai sosiaalisia kysymyksiä koskeva valta on yksinomaan Britannian käsissä – tai se menettää täysin merkityksensä. Joko poliittinen suvereniteetti on absoluuttista tai jakamatonta – tai se karkaa tai hajoaa.

Siksi Leave-kampanjan tehokkaimmaksi iskulauseeksi muodostui juuri take back control – ajatus kadonneen kansallisen suvereniteetin palauttamisesta.

Käytännössä maailma rakentuu tänä päivänä erilaisten jaettujen suvereniteettien järjestelmälle.

Käytännössä maailma rakentuu kuitenkin tänä päivänä erilaisten jaettujen suvereniteettien järjestelmälle. Maat luopuvat osasta kansallista määräysvaltaansa, jotta ne voivat toimia yhteistyössä joissain kysymyksissä kuten kaupassa, turvallisuudessa tai ulkopolitiikassa.

Valtiokeskeisen geopolitiikan rinnalle ovat tulleet geoekonomiset konfliktit, joissa kamppailua käydään yhä enemmän kansainvälisten sääntelyjärjestelmien kuten Maailman kauppajärjestö WTO:n tai alueellisten sopimusjärjestelyjen välityksellä.

Kansallisvaltion asema on ollut tässä kehityksessä jännitteinen. Valtiot eivät ole kadonneet, mutta niiden politiikasta on tullut entistä reaktiivisempaa suhteessa globaaleihin ja alueellisiin sääntelyjärjestelmiin.

Poliittisia järjestelmiä arvioidaan suhteessa niiden kykyyn sopeutua ”muuttuvaan toimintaympäristöön”, jonka määrittävin piirre on kompleksisuus ja rajojen ylittäminen. Kansallisvaltion kehyksessä toimiva demokratia tai työmarkkinajärjestelmien kaltaiset keskitetyt mallit tulevat jatkuvasti jälkijunassa, paitsi silloin, kun keskitetyt ratkaisut palvelevat sopeutumista.

Britannian EU-suhde murroksessa

Euroopan unioni on yksi jaetun suvereniteetin järjestelmistä. Sen historialliset edeltäjät kuten Euroopan talousyhteisö (1957–) perustuivat ajatukselle Euroopan sisäisten konfliktien suitsimisesta taloudellisen yhteistyön keinoin. Erityisesti 2000-luvun aikana unionin painopiste on siirtynyt sisäisten yhä enemmän ulkoiseen vaikuttamiseen lähialue- ja kauppapolitiikan avulla.

Kysymys suvereniteetin rajoista on ollut integraation ytimessä. Positiivisesti tulkittuna jaettu suvereniteetti on tarkoittanut yhteisiä standardeja esimerkiksi tavaroissa ja palveluissa. Yhteisesti sovitut pelisäännöt esimerkiksi työlainsäädännössä tarkoittavat, ettei mikään maa voi kilpailla epäreilusti työehtoja polkemalla.

Samalla on selvää, ettei suvereniteetin rajoittaminen ole ollut yksinomaan neutraali prosessi. EU:n sisämarkkinoita on rakennettu vahvan kilpailulainsäädännön varaan, mikä on olennaisesti rajoittanut valtioiden liikkumavaraa teollisuus- ja investointipolitiikassa. Eurojärjestelmän säännöt rajoittavat valtioiden talouspolitiikkaa eikä verotukseen ole haluttu luoda juurikaan minimistandardeja. Yksittäisten valtioiden kyky vaikuttaa pääomaliikkeisiin tai kauppapolitiikkaan on heikentynyt merkittävästi.

Britannian EU-suhdetta on mahdotonta ymmärtää ilman suvereniteettikysymystä.

Britannian EU-suhdetta on mahdotonta ymmärtää ilman suvereniteettikysymystä. Vielä 1980-luvun alkupuolella konservatiivipuolue oli selkeämmin EU-myönteinen puolue kuin euroskeptinen työväenpuolue. Britannia hakeutui Euroopan talousyhteisön jäseneksi vuonna 1973 konservatiivipääministeri Edward Heathin johdolla, ja Euroopan yhteisö nähtiin markkinaliberaalin järjestyksen lujittajana.

Asetelma kääntyi kuitenkin Margaret Thatcherin pääministerikauden loppupuolella. Britannian visio puhtaasta sisämarkkinaprojektista alkoi saada rinnalleen toisenlaisia sävyjä, kun ”sosiaalisen Euroopan” kaltaiset teemat nousivat esiin Jacques Delorsin komission puheissa.

Thatcherin pelkona oli, että määräenemmistöpäätöksiä käytettäisiin edistämään eurooppalaista sosiaalipolitiikkaa. Myös Ranskan ja Saksan yhteisvaluuttaprojektiin suhtauduttiin epäillen, ei vähiten 1990-luvun alun tapahtumien vuoksi, jolloin Britannia joutui jättämään Euroopan kiinteän valuuttajärjestelmän niin sanotun mustan keskiviikon tapahtumien takia.

1980-luvun loppupuolella britti-imperiumin nostalgiasta tuli keskeinen osa Thatcherin strategiaa. Siinä missä pääministerikauden alkua olivat määrittäneet kommunismin ja sosialismin aaveet, kohdistui kritiikki 1980-luvun lopulla yhä enemmän Euroopan ”supervaltion”, hallitsemattoman liittovaltiokehityksen ja suvereniteetin hajoamisen kaltaisiin teemoihin.

Näinä vuosina kylvettiin siemen nyt kovan brexitin esitaistelijoiksi nousseelle European Research Group -ryhmälle. ERG syntyi Maastrichtin sopimuksen (1993) aikoihin vastustamaan EU:n liittovaltiokehitystä, ja sen alkuperäinen missio koostui ajatuspajatoiminnasta ja pyrkimyksestä rakentaa puoluerajat ylittävää yhteistyötä euroskeptisten liikkeiden välille. 2000-luvun alkupuolella ERG:n toiminta oli passiivista.

David Cameronin vuonna 2005 alkanut kausi konservatiivipuolueen johdossa perustui olennaisesti kovan linjan euroskeptikkojen miellyttämiselle ja oikean laidan joukkopaon estämiselle. Cameron siirsi puolueensa Euroopan parlamentissa keskustaoikeistolaisessa EPP-ryhmästä kansallismieliseen ECR-ryhmään ja lupasi EU-kansanäänestyksen vastineeksi vuoden 2015 parlamenttivaalien voitosta.

Taistelu sääntely-ympäristöstä

ERG:n uudelleensyntyminen sijoittui vuoden 2016 brexit-äänestyksen jälkimaininkeihin. Ryhmän johtoon valittu Steve Baker tarkensi ERG:n profiilia nimenomaan kovan eron kannattajana. Bakerin pitkäaikaisena visiona ei ollut ainoastaan Britannian EU-ero vaan Euroopan unionin korvaaminen puhtaasti vapaakauppaan keskittyvällä sopimusjärjestelyllä.

Kyse ei ollut vain nostalgiasta vaan Britannian paikasta kansainvälisessä sääntely-ympäristössä.

On kysytty, miksi oikeistokonservatiivit kuten miljoonaomaisuuden kerännyt entinen investointipankkiiri Jacob Rees-Mogg kannattavat sopimuksettoman eron kaltaisia ratkaisuja, jotka toteutuessaan olisivat merkittäviä iskuja Britannian taloudelle. Englannin keskuspankin arvioiden mukaan sopimuksettoman eron negatiivinen vaikutus kansantuotteeseen saattaisi olla lähellä kymmentä prosenttia 15 vuoden aikavälillä riippuen mahdollisten uusien vapaakauppasopimusten aikatauluista.

ERG ei kuitenkaan visioi ensisijaisesti kansantuotteen kasvua vaan EU-eron käyttöä välineenä Britannian muuttamisessa vero- ja sääntelyparatiisiksi. Vuoden 2016 haastattelussa Rees-Mogg totesi ”Intian sääntelytason” riittävän suurimmassa osassa päästö- ja turvallisuusstandardeja. Kovan brexitin odotetaan myös tuovan mahdollisuuksia lieventää merkittävästi pankki- ja finanssisektorin sääntelyä.

Kysymys kansallisesta määräysvallasta määrittää myös työväenpuolueen suhdetta brexitiin.

Kysymys kansallisesta määräysvallasta määrittää myös työväenpuolueen suhdetta brexitiin. Vaikka puolue pitää kiinni EU-standardeista työ- ja ympäristölainsäädännössä, EU-oikeuden on nähty rajoittavan sen tavoitteita rautateiden tai vesilaitosten kansallistamisesta. Todellisuudessa esteet eivät olisi kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Suuremman esteen Labourin teollisuuspolitiikalle muodostavat EU:n valtiontukiin liittyvät säännöt.

Brexitistä ei ole tullut työväenpuolueelle – eikä varsinkaan Jeremy Corbynille – elämän ja kuoleman kysymystä. Vaikka puolueen virallisena tavoitteena on ollut toinen kansanäänestys – tai mahdollisesti jäsenyys tulliliitossa –, sisäpoliittiset kysymykset terveydenhuollosta ja asumisesta ovat pitkällä tähtäimellä kannattajille keskeisempiä. Corbynille on tärkeää, ettei työväenpuolue joudu vastuuseen konservatiivien aloittamasta brexit-sotkusta.

Toisin kuin Nobel-palkittu ekonomisti Paul Krugman on esittänyt, brexitiä ei tule nähdä komission, keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n muodostaman troikan ja eurokriisin aikana harjoitetun talouskuripolitiikan tuotteena. Euroalueeseen kuulumaton Britannia pystyi pääosin jättäytymään niin pelastuspakettien kuin kovennetun talousohjauksen ulkopuolelle.

Mitä EU-instituutioihin tulee, euroskeptikkojen kannalta olennaisempaa on ollut vuoden 2004 itälaajenemista seurannut taistelu taloudellisista ja sosiaalisista oikeuksista, joissa EU-tuomioistuimen ennakkopäätökset ovat nousseet merkittävään asemaan. Ongelmaksi ovat muodostuneet yhtäältä EU-kansalaisten oikeudet Britannian sosiaaliturvaan, toisaalta EU-tuomioistuimen ”markkinaliberaalit” linjaukset vierastyövoiman käytöstä ja työtaistelutoimenpiteiden rajoittamisesta.

Ongelma ei ole ollut vain maahanmuutossa, sillä työllisyyden ja talouskehityksen näkökulmasta itälaajenemisen jälkeinen kehitys on ollut varsin hyvää suhteessa verrokkimaihin. Ongelma on ollut heikkenevissä julkisissa palveluissa, korkeakoulutuksen kallistumisessa sekä sosiaalisen asuntotuotannon laahaamisessa. Maahanmuuttajat eivät ole vieneet työpaikkoja vaan koulupaikkoja, ruuhkauttaneet asuntojonoja ja kuormittaneet terveydenhuoltoa.

Kansallisvaltion hauntologia

Brexit-prosessi on herättänyt monia kysymyksiä demokratian tilasta: kansanäänestysten mielekkyydestä, poliittisen keskustelun polarisaatiosta, kaksipuoluejärjestelmän toimintakyvystä ja mediakulttuurista. Väitän, että sen pitkäkantoisimmat seuraukset liittyvät kuitenkin kansallisvaltion ideaan erityisesti eurooppalaisen integraation kehyksessä.

Brexit tulee näyttämään, mitä kansallisen suvereniteetin palauttaminen, ainakin muodollisesti, tarkoittaa konkreettisen politiikan ja autonomian kannalta.

Brexit tulee näyttämään, mitä kansallisen suvereniteetin palauttaminen, ainakin muodollisesti, tarkoittaa konkreettisen politiikan ja autonomian kannalta. Tarkoittaako EU:n sääntelyregiimistä irrottautuminen jonkinlaisen ”Euroopan Singaporen” syntyä, liberaalin sääntely-ympäristön liittoa autoritaarisen politiikan kanssa?

Vai avaako brexit mahdollisuuden harjoittaa edistyksellistä yhteiskuntapolitiikkaa, joka tähtää sosiaalisten oikeuksien vahvistamiseen Britannian sisällä?

Ehkäpä nostalgian sijaan kyse onkin hauntologiasta? Käsitteen lanseerasi alun perin ranskalainen filosofi Jacques Dérrida vuonna 1993 ilmestyneessä teoksessaan Spectres de Marx, ”Marxin haamut”. Analyysin taustalla oli pyrkimys ymmärtää marxismin perintöä tilanteessa, jossa reaalisosialismi oli siirtymässä jopa nostalgian tuolle puolen.

Vaikka Derrida eräässä mielessä hyväksyi Francis Fukuyaman ajatuksen ”historian lopusta”, ei hän täysin allekirjoittanut analyysia historiallisen tietoisuuden katoamisesta ideologioiden jälkeisellä aikakaudella. Sosialismiin kuuluneet ajatukset historian edistyksestä ja pian koittavasta pelastuksesta olivat siirtyneet osaksi post-ideologista mielikuvitusta – mutta olennaisesti kummitellen tai piinaten, vailla konkreettista sisältöä.

Brexit on kansallisvaltion hauntologian ruumiillistuma. Sen kummitteleva sisältö on hobbesilaisen jakamattoman ja absoluuttisen suvereniteetin ideassa, jonka vieraus omalle ajallemme ei synny vain imperiumin kaipuusta tai uusliberalismin oletetusta valtiovastaisuudesta.

Kyse on siitä, että monet aikamme keskeisistä kysymyksistä ilmastonmuutoksen hidastamisesta muuttoliikkeiden hallintaan edellyttävät positiivista visiota jaetun suvereniteetin ideasta. Tällaista visiota brexit ei näytä tarjoavan.

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii eurooppalaista talousliberalismia.

2 kommenttia

  1. Anna Mauranen 30.3.2019 - 18:43

    Hieno analyysi! Missä määrin tämmöisen aikaansaamisessa on kysymys siitä, että suurliikemaailman jakaantuneet intressit ja kaksipuoluejärjestelmän (kalkkeutuneet) erityispiirteet yhdistyvät?

    • Timo Miettinen 1.4.2019 - 09:43

      Molemmista! Yksi jutun taustamotiiveista oli suomalaisessa mediassa esiintyvä taivastelu brexitin taloudellisista vaikutuksista ja siitä, miten britit “ampuvat itseään jalkaan” – halusin tuoda esiin toisen puolen taustalla vaikuttavista poliittisista pyrkimyksistä. Varsinkin erosopimusneuvottelu on paljastanut kaksipuoluejärjestelmän heikkoudet kyvyttömyydessä löytää kompromisseja. Konservatiitipuolueelta (ja Cameronilta erityisesti) oli hyvin riskipitoinen strategia tehdä ulkopolitiikkaa sisäpolitiikalla.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*